1. joulukuuta 2022

Gustava Wellingk

Gustava Wellingk saapui Benvikin pellavanjalostusopistoon sen ensimmäisten oppilaiden joukossa. Hän oli tullessaan alle 15-vuotias ja sai opettajattaren todistuksen kolmen ja puolen vuoden opintojen jälkeen. Vuoden 1821 marras­kuussa Gustava muutti takaisin kotiinsa, Karunan Koppholmin sotilaspuustelliin.

Syksyllä 1821 pidettyyn katselmukseen mennessä Gustava oli kutonut koulussa 26 kyynärää ensimmäisen luokan palttinaa, 33 1/4 kyynärää toisen luokan ja 33 1/2 kyynärää hienointa eli kolmannen luokan palttinaa. Yhteensä Gustava oli siis kutonut "prima lärftiä" eli hienoa palttinaa 92 3/4 kyynärää. Vaikka hänen teoriatiedoissaan oli johtaja Bladhin mukaan parantamisen varaa, käytännön työt sujuivat hienosti.

Näytteeseen liitetty todistus oppilas Gustava Wellingkin valmistamasta 33 1/4 kyynärää pitkästä ja kuuden kyynärän levyisestä kudonnaisesta, jonka loimessa oli 2946 lankaa ja joka siten kuului toiseen palkintoluokkaan. Kudonnaisen oli katselmuksessa todettu olevan kauttaaltaan tasainen ja yhtä hyvälaatuinen kuin lähetetty näyte. Todistuksen allekirjoitti Benvikissä 12. syyskuuta 1821 Peter Östring. KA Sta, Gs: 13 Suomen talousseuran tilitykset.



Kudonnan tai kehruun opettajaa Gustavasta ei kuitenkaan tullut. Karunaan paluunsa jälkeisen vuoden hän vietti kotona. Vuoden 1822 marraskuussa Gustava muutti Merimaskuun, kapteeni Magnus Schybergsonin omistamaan Taattisten (Tatis) säteriin. Muuttokirjassa häntä kutsutaan aatelisneitojen tapaan neidiksi (fröken). Hänen sanotaan olevan husjungfru, joka merkitsee jonkinlaista sisäpiikaa, joskus myös taloudenhoitajaa. Tuskin 18-vuotias Gustava taloudenhoitajan tointa hoiti, mutta hän saattoi olla jonkinlainen sisäkkö tai kamarineito, ja hänen työhönsä saattoi kuulua myös kutomista.

Maaliskuussa 1825 "fröken, välborne jungfru" Gustava Wellingk avioitui räätäli Johan Ekblomin kanssa. Ekblom oli syntynyt Turussa vuonna 1796 ja asui naimisiin mennessään Mynämäellä. Parin vihki kirkossa Gustaf Paelander, ja Gustava oli pukeutuneena täydelliseen morsiusasuun koristeineen (i skrud). Vihkimisen jälkeen pariskunta asettui Mynämäelle Mietoisten kappeliin. Gustava on muuttokirjassa "räätälinoppilas Johan Ekblomin vaimo, entinen neiti" (f.d. fröken). Ekblom on räätäli vielä ensimmäisen lapsen kastetiedoissa, sen jälkeen räätälin ammattia ei mainita.

Mietoisissa pariskunta asui ainakin kolmessa paikassa, viimeksi kappalaisen puustellissa. Vuonna 1831 perhe muutti Maskuun, Carpelanien omistamaan Odensaaren (Odensnäs) säteriin. Lapsia oli syntynyt jo kolme. Odensaaressa Johan Ekblom oli renki ja Gustava Wellingk rengin vaimo, mutta rippikirjassa muistutetaan hänen aatelisista sukujuuristaan (af adelig famille). Gustavakin varmaan palveli talossa ja oli läheisissä suhteissa isäntäväkeen, sillä vuonna 1833 syntyneen Carl Oton kolmentoista kummin joukossa oli isäntäväkeä, muun muassa hovijahtimestari, paroni Carl Maximilian Carpelan. Ainoat ei-säätyläiskummit olivat kalastaja Anders Johan Bång ja hänen vaimonsa.

Vuonna 1835 perhe muutti Lemuun Tenholan allodialisäteriin, myöhemmin Hannulaan. Johan Ekblom näyttää ryhtyneen kalastajaksi. Lemusta Ekblomit muuttivat 1841 Lempisaareen (Lemsjöholm), missä he asuivatkin muutaman vuoden katkosta lukuun ottamatta kuolemaansa saakka. Lempisaaren omisti "herra salaneuvos ym." Lars Gabriel von Haartman, joka oli useina vuosina myös Talousseuran puheenjohtaja. Johan Ekblom on merkitty rengiksi ja itselliseksi. Gustavaa kutsutaan vain vaimoksi, mutta luultavasti hän teki töitä taloon. On todennäköistä, että palveluspaikat, jotka olivat useimmiten säätyläis­kartanoissa, saatiin Gustavan verkostojen kautta ja ainakin alussa Talousseuran avulla.

Gustava Wellingkillä ja Johan Ekblomilla oli kuusi lasta, jotka nuorinta lukuun ottamatta selvisivät aikuisiksi:
 
  • Anna Sofia Ekblom, s. 24.9.1826 Mietoisissa. Puoliso: sokeritehtaan työntekijä Johan Gustaf Gustafsson. Perhe asui Turussa.
  • Maria Elisabeth Ekblom, s. 7.11.1828 Mietoisissa. Kuoli 5.9.1904 Maskussa. Puoliso: inspehtori Vitalis Nyholm. Nyholm oli palveluksessa Lempisaaressa ja myöhemmin Aminoffeilla, vuodesta 1871 Kankaisten kartanossa Maskussa. Hän sai vuonna 1889 Talousseuran pronssimitalin 22-vuotisesta palveluksesta.
  • Johan Fredrik Ekblom, s. 27.9.1830 Mietoisissa. Johan oli ensin Lempisaaressa räätälinä, myöhemmin torppari. Puoliso: Erika Johanna Eriksdotter.
  • Carl Otto Ekblom, s. 1.7.1833 Maskussa. Carl Oton monista kummeista kerrottiin blogissa aiemmin. Hän oli renkinä Lempisaaressa, mistä muutti krenatööritarkk'ampujapataljoonaan Turkuun 1852.
  • Amanda Carolina Ekblom, s. 23.2.1838 Lemussa (Askaisissa). Puoliso: telakan kirvesmies Carl Johan Jansson Vikström. Perhe asui Turussa.
  • Vilhelmina Ekblom, s. 1.12.1833 Askaisissa. Kuoli 17.4.1848 Askaisissa.
 
Johan Ekblomin terveys oli ollut huono nuoresta pitäen, sillä jo Mietoisissa hänen sanotaan olevan raihnainen (bräcklig). Hän eli kuitenkin 76-vuotiaaksi. Johan Ekblom menehtyi vuonna 1872 kuolion (kallbrandt) seurauksena. Gustava Wellingk kuoli 26.1.1879. Hän oli kuollessaan 75-vuotias "ittellisleski".

***

Gustava Wellingkin isä Hans Wilhelm Wellingk kuoli jo vuonna 1832. Äiti Maria Wellingk sai sen jälkeen eläkettä sotaväen leski- ja orpokassasta. Kotona asuivat isän kuollessa vielä alaikäinen Otto Mauritz ja naimattomat tyttäret Dorothea Wilhelmina, Maria Ottiliana ja Carolina Concordia. Kuollessaan vuonna 1864 Maria Wellingk asui Karunassa Smörvikin Nokan torpassa. Lapset olivat muuttaneet kuka minnekin (äro i okjända vägar), eikä perunkirjoittaja saanut heihin yhteyttä. Omaisuus myytiin huutokaupassa. Viimeiset kymmenen kuukautta Mariaa hoitanut torppari Vilhelm Rosenlöf sai palkakseen 126 markkaa. Hoitopalkan, hautaus­kustannusten ja arviomiesten palkkion jälkeen pesän velat ylittivät varat 22 markalla 31 pennillä.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV 4, D XV B 4.
SSHY. Jäsensivut.
KA Tku Piikkiön ja Halikon alaisen tk:n arkisto, Ec: 20 Perukirjat 1864–1865.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Sanomia Turusta 25.10.1889. Finlands Allmänna Tidning 26.7.1833 no 171. Linkit tekstissä.
Akatemiasampo.fi. Linkki tekstissä.

24. marraskuuta 2022

Elämää Fredrik Sagulinin jälkeen

Instrumenttien valmistaja Fredrik Sagulinin leski Helena Carolina sai vuonna 1842 muutto­kirjan Helsin­gistä Muo­laa­seen. Vuosien 1833–1845 rippi­kirjaan hänet on mer­kitty talouden­hoitajaksi Ala-Kuusan kylän Lippo­sen tilalle. Ainoa ehtoollis­merkintä on touko­kuulta 1842, ja saman vuoden elo­kuussa Helena Carolina sai muutto­kirjan Pieta­riin. 

Vuonna 1850 Benvikin neito 23 muutti Viipu­rista Hami­naan ja ryhtyi pitä­mään kesti­kie­varia, joka oli toi­mi­nut Iso­ympy­rä­kadun var­ressa vuo­desta 1842 al­kaen. Vuo­sien 1844–1855 rippi­kirjassa Helena Caro­linan kanssa samalla sivulla on mainittu myös lapset Fred­rik Theo­dor, Amanda Caro­lina, Fred­rik Kons­tan­tin ja Fred­rika Char­lotta. Vuoden 1851 henki­kir­jas­sa Haminan taloihin 78 ja 79 on mer­kit­ty kes­ti­kie­varska (gest­gifverskan) Helena Caro­lina Sagu­lin, tyt­tä­ret Aman­da Caro­lina ja Fred­rika Char­lotta sekä pii­at Fred­rika, Maria ja Anna. Vuo­den 1860 henki­kir­jassa talossa 78 asuvat 62-vuotias kestikievarska Helena Caro­lina Sagu­lin, 26-vuotias poika Kons­tan­tin, 24-vuotias kyyp­pari (kypare) Gus­taf Blom­qvist, 26-vuoti­aat piiat Hedda Skog ja Eva Haimi sekä 32-vuo­tias piika Eva Mikon­tytär. 

Vuoden 1862 henki­kirjaan on mer­kitty talo 22 leski Sagulinin taloksi. Seu­raa­van vuo­den henki­kirjassa taloon 22 on merkitty asuk­kaiksi Helena Caro­lina Sagu­lin, poika Kons­tantin, piika Eli­sa­bet Simon­tytär ja Sofia Kris­tiinan­tytär. Helena Caro­lina asui samassa talossa vielä vuoden 1868 henki­kir­jassa. Vuo­sien 1866–1874 rippi­kir­jassa Helena Caro­linan todet­tiin muut­ta­neen vuon­na 1869 talosta 22 eli rip­pi­kirjan sivulta 8 sivulle 53. Hänen muka­naan muut­ti myös poika Fred­rik Kons­tan­tin. Sa­mas­sa rippi­kir­jassa on mer­kintä, että He­le­na Caro­lina on puo­li­so­kea. Huhti­kuus­sa 1875 kuol­leen Helena Caro­linan jälkeen laa­dittu peru­kirja tulee tar­kas­te­luun myö­hem­mässä kir­joi­tuk­ses­sa.

 

Fredrik Theodor Sagulin

Helena Carolinan aikuis­ikään elä­neistä lapsista vanhin, vuonna 1827 syntynyt Fredrik Theodor näkyy vuo­sien 1844–1855 rippi­kirjassa äitinsä ala­puo­lella. Ehtool­lis­merkin­töjä hänellä on vuo­silta 1852 ja 1853. Huo­mau­tus­sa­rak­kees­sa lukee "Meri­mies. Poissa vuo­desta 1853 läh­tien". Sen tuo­reem­pia var­moja tie­toja en ole hänestä Suo­mesta nähnyt, mutta vuon­na 1962 Suomen New Yorkissa oleva pää­konsu­lin­viras­to pyy­si tie­to­ja muiden muassa Fred­rikin suku­lai­sista:
Sagulin, Fredrik Theodor, synt. 27.11.1827 Turussa. Sukulaisiaan tiedus­tellaan. (Auttaja 24.5.1962, sivu 6)

 

 Amanda Carolina Sagulin

Vuonna 1831 syntynyt Amanda Carolina meni vuonna 1851 naimisiin Hami­nassa kauppa­kontto­risti Adolf Johan Nils­sonin kanssa. Mies oli syntynyt Joutse­nossa 27.2.1826, ja hänen vanhem­pansa olivat sahan puuk­hollari Nils Nils­son ja Anna Gretha Fabri­tia. Pariskunnalle syntyi liuta lapsia:

  • Hilma Johanna 27.11.1852
  • Karl Axel 8.8.1854 
  • Johan Fredrik 11.11.1856
  • Viktor Adolf 11.2.1858
  • Anton Theodor 13.12.1860
  • Anna Helena 21.12.1862
  • Herman Theodor 7.5.1865.

Perhe muutti Helena Carolina Sagulinin aikaisemmin hoita­maan kesti­kievariin vuonna 1862, jolloin vävy Adolf ryhtyi kesti­kievarin ja ravintolan pitäjäksi. Adolf kuoli loka­kuussa 1867, ja hänen jäl­keensä laadit­tiin peru­kirja helmi­kuussa 1868. Siinä vaiheessa Adolfin ja Amanda Caro­linan lap­sista olivat elossa 13-vuotias Karl Axel, 12-vuotias Johan Fredrik ja viisi­vuotias Anna Helena. Aikuis­ikään eli vain Karl Axel, sillä Johan Fred­rik kuoli vuonna 1871 ja Anna Helena kymme­nen vuotta myö­hemmin. 

Amanda Carolina Nilsson muutti elokuussa 1882 Helsinkiin, ja samana päivänä sinne muutti myös  hänen poikansa, luutnantti Karl Axel Nilsson. Pojan sotilas­urasta kerto­koon seuraava lai­naus Kotimaa-lehden 28.1.1927 julkaistusta nume­rosta:

Lähdettyään jo nuorena sotilasuralle hän suoritti upseeri­tutkinnon Venä­jällä Oranien­baumin kadetti­koulussa. Sen jälkeen hän pal­veli Puo­lassa, pala­ten v. 1881 Suo­meen ja pal­vel­len Suo­men armei­jassa v:een 1902.

Huhtikuussa 1888 esikuntakapteeni Karl Axel Nilsson vihittiin Oulussa kaupungin­viskaalin tytär Kaisi Elf­vingin kanssa. Kaisin vanhemmat olivat Hyryn­salmella synty­nyt Her­man Elf­ving ja Sophia Seger­ström. Karl Axelille ja Kai­sille syn­tyi Oulus­sa kol­me las­ta: Bertel Axel 13.10.1887, Karl Tors­ten 9.1.1889 ja Aili 11.10.1892. 

 


2. Turun tarkk'ampujapataljoonan upseerit perheineen kesäretkellä 1901. Kuvassa ovat myös Karl Axel Nilsson, vaimo Kaisi ja lapset Aili, Bertel ja Torsten Nilsson.
Atelier Imatra. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.


 

Sotilasuran jälkeen eversti­luutnantti Karl Axel Nils­son siirtyi köyhäin­hoidon palve­luk­seen tutkit­tu­aan alaa ensin stipen­di­aat­tina Ruotsissa. Hänet valittiin vuonna 1902 kahden vuoden koe­ajaksi vaivais­hoidon neuvo­jaksi lounai­seen piiriin, joka käsitti Uuden­maan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänin. Vuonna 1904 hänet valit­tiin vaivais­hoidon neuvo­jaksi kahden vuoden koe­ajan jäl­keen, ja vuodesta 1918 vuo­teen 1924 hän toimi ensim­mäisen köy­häin­hoito­piirin tar­kas­ta­jana. Nils­son kuoli Helsin­gissä 25.1.1927. Näin hänestä kirjoi­tet­tiin edellä jo maini­tussa Kotimaa-lehden muisto­kir­joi­tuksessa:

Eversti Nilsson oli erin­omaisen sydä­mel­li­nen luon­teel­taan, saa­vut­taen kaik­kien nii­den rak­kauden, joi­den kans­sa hän joutui teke­mi­siin. Suu­rella an­taumuk­sella hän hoiti pal­jon vaati­vaa teh­tä­vään­sä ja sai nähdä ilok­seen köyhäin­hoidon ke­hit­ty­vän maas­sam­me yhä pa­rem­mal­le kan­nal­le. Ahke­raan hän käyt­ti ky­nään­sä­kin, sel­vit­tääk­seen kan­sa­lai­sil­leen köy­häin­hoi­don peri­aat­tei­ta.

 Karl Axelin ja Kaisin poika Bertel Axel Nilsson (1887–1939) oli kuvanveistäjä.



Kuvanveistäjä Bertel Nilssonin suunnittelema, vuonna 1921 pystytetty Hangon vapaudenpatsas.
Valokuvaamo Pietisen kokoelma. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.


Fredrik Konstantin Sagulin

Vuonna 1833 syntynyt Fredrik Konstan­tin palveli muutaman vuoden armei­jassa. Ura alkoi Vaasan tarkk'ampujapataljoonassa ja päättyi muutamaa vuotta myöhemmin Viipu­rin tarkk'am­pu­ja­patal­joo­nassa.

  • nuorempi aliupseeri 14.9.1854–5.3.1855, Kokkolan komp­pa­nia
  • nuorempi aliupseeri 5.3.1855–31.8.1855, 1. Leppävirran komppania
  • vanhempi aliupseeri 31.8.1855–1.1.1856, 1. Leppä­vir­ran komp­pa­nia
  • nuorempi aliupseeri 21.12.1855–31.5.1856, 1. komppania
  • varus­mestari 31.5.1856–28.8.1857, 1. komppania, ero sopi­mat­to­muu­den täh­den.

Haminan vuosien 1856–1865 rippikirjassa Fredrik Konstantin on äitinsä kanssa samalla sivulla. Huomautussarakkeen mukaan hän on entinen ali­upseeri, kauppa­puuk­hol­lari ja on saanut muutto­kirjan Venä­jälle vuonna 1864. Vuosien 1874–1884 rippi­kirjan sivulla 45 hänen tode­taan saa­neen tuo­mion vuonna 1878 ensi­ker­tai­ses­ta juo­pu­muk­sesta  ja vuonna 1882 väären­tä­mi­sestä. 

Fredrik Konstantin kuoli Haminassa 20.6.1885.


Fredrika Charlotta Sagulin

Vuonna 1835 syntynyt Fredrika Charlotta vihittiin 21.4.1853 Hami­nassa kaup­pias Henrik Ema­nuel Pavelinin kanssa. Mies oli silta­vouti Henrik Pave­linin ja Magda­lena Fern­bergin lapsi, joka oli syn­ty­nyt Mikke­lis­sä 6.3.1817. Kaup­pias Pave­lin teki kon­kurs­sin vuon­na 1859 ja kuoli Hami­nassa vuon­na 1874. Seuraa­vana vuon­na Fred­rika muutti Helsin­kiin. 

Kesällä 1883 Fredrika meni Helsin­gissä uusiin naimi­siin matka­posti­ekspe­di­tööri Ernst August Elf­vingin kanssa. Mies oli syntynyt 21.1.1841 Turussa. Hänen vanhem­pansa olivat ruoka­tavara­kauppias (hökare) Johan Elf­ving ja Maria Marga­reta Enbom. Ernst August oli toimi­nut aikai­sem­min yli­mää­räi­senä kamari­kirju­rina posti­johto­kun­nassa, kont­tori­kirju­rina Tampe­reel­la ja posti­kir­jan­pitä­jänä Vii­pu­ris­sa. Vuonna 1886 hän siir­tyi posti­kont­to­rin hoita­jaksi Hami­naan. Vuonna 1898 Ernst ja Fred­rika muut­tivat Sipoo­seen, jossa Fredrika kuoli seu­raa­van vuo­den touko­kuus­sa. Molem­mat avio­liitot jäi­vät lapset­to­miksi.

Ernst August Elfving meni toisiin naimi­siin Augusta Nord­manin kanssa vuonna 1903. Hän kuoli huhti­kuussa 1905, ja hä­net on hau­dat­tu Hie­ta­nie­men hau­taus­maalle Hel­sin­kiin.



Lähteitä:

Chronicling America. Historic American Newspapers. Michiganin Ironwoodissa 1906–1964 julkaistu amerikansuomalainen lehti Auttaja 24.5.1962. Linkki tekstissä.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Helsingfors Dagblad 1.7.1883. Turun Lehti 3.7.1902. Kotimaa 27.1.1927. Linkit tekstissä. 

Wirilander, Kaarlo 1985: Suomen armeijan upseeristo, aliupseeristo ja sotilasvirkamiehistö 1812–1871 (1880). Helsinki: Suomen historiallinen seura.

 

 

 

 

 

 

 

17. marraskuuta 2022

Kustaa En perää palkkarästejään

Vuodesta 1859 Kustaa En oli muonatorpparina Konkkalan Hyvähuhdan torpassa Joentakana. Talvikäräjillä 1861 hän vaati torppari Kustaa Mikonpoika Hyvähuhdalta saamatta jäänyttä palkkaansa. En kertoi edellisen palvelusvuoden ajan tehneensä Hyvähuhdalle kolme työpäivää viikossa, ja palkaksi oli sovittu pestuurahana yksi rupla hopeassa, neljä ja puoli tynnyriä rukiita, leiviskä silakoita ja yhdet saappaat. Palkasta oli saamatta pestuuraha, silakat ja saappaat sekä kaksi tynnyriä rukiita.

Koska Hyvähuhta ei tullut paikalle, juttu siirrettiin syyskäräjille. Hyvähuhtaa edustamaan saapui silloin hänen puolisonsa Cecilia Juhontytär. Kustaa En tarkensi, että hänelle oli oikeastaan luvattu kolme leiviskää silakoita, joista saamatta oli yksi leiviskä. Cecilia Juhontytär sanoi, ettei tiennyt pestuurahasta, mutta myönsi, että palkasta oli maksamatta kaksi tynnyriä rukiita. Niitä oli kyllä Enille tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut niitä vastaan. Saappaat taas oli luvattu, jos En valmistaisi työreen, jota En ei kuitenkaan ollut tehnyt. Silakoista Cecilia ei osannut sanoa mitään.
 
Kustaa En sanoi, että hänelle oli kyllä tarjottu ruista, mutta se oli niin huono­laatuista, ettei sitä voinut hyväksyä. Mitä rekeen tuli, sitä ei lopulta vaadittukaan, koska En pestuuajan jälkeen oli valittanut torpan puolesta Konkkalaan tekemistään pitkistä päivätöistä.

Asian käsittely jatkui vuoden 1862 talvikäräjillä, joille myös torppari Hyvähuhta oli saapunut. Hän kiisti, että Enille olisi luvattu pestuurahaa, mutta myönsi, että maksamatta oli kaksi tynnyriä rukiita ja 50 markkaa [runsaat 10,5 kg] silakoita. Saappaat oli luvattu sillä ehdolla, että En rakentaa reen. Koska En ei ollut suostunut ottamaan vastaan hänelle tarjottua ruista, Hyvähuhdan mielestä Enille ei kuulunut antaa sen enempää ruista kuin silakoitakaan.

Kaksi silakkaa. Valok. Matti Suomalainen. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.3. Suolasilakat olivat 1800-luvun perusruokaa.

Kustaa En myönsi, että saappaat oli luvattu palkaksi reestä, jota hän ei kuitenkaan ollut valmistanut. Hän oli kutsunut todistajiksi muonatorppari David Markelinin, muonatorpparin vaimo Loviisa Juhontyttären ja itsellisnainen Ulrika Adamintyttären. Markelin kertoi ennen edellisvuoden pyhäinpäivää yöpyneensä Hyvähuhdan torpassa ja kuulleensa, kun Kustaa En oli pyytänyt torpparilta ruispalkkaansa. Hyvähuhta oli vastannut, ettei hänellä ole ruista ennen kuin hän saa ostetuksi siemenviljaa.
 
Loviisa Juhontytär ei ollut nähnyt Enille tarjottua ruista, mutta arveli sen olleen huononpuoleista, sillä Hyvähuhdan pelloilta saatava vilja oli yleensä heinän­sekaista. Ulrika Adamintytär kertoi edellissyksynä asuneensa Hyvähuhdassa ja kuulleensa, kun En lupasi luopua palkkaansa kuuluvasta leiviskästä silakoita, jos saisi Hyvähuhdalta rukiin.

Koska Hyvähuhta oli myöntänyt, että Kustaa Enin palkasta oli  maksamatta kaksi tynnyriä rukiita ja leiviskä silakoita, oikeus määräsi Hyvähuhdan heti kuittia vastaan antamaan Enille rukiin tai maksamaan siitä korvauksen paikkakunnan markkinahintaan. Silakat tuli korvata 75 kopeekalla hopeassa. Ei kuitenkaan voitu todistaa, että Enille olisi luvattu pestuurahaa, ja saappaat oli luvattu ehdollisesti, joten vaatimukset niiltä osin hylättiin. Hyvähuhta joutui korvaamaan Enin oikeudenkäyntikuluista kaksi ruplaa 50 kopeekkaa.

***

Kustaa En ja Fredrika Fredrikintytär saivat seitsemän lasta. Lapsista neljä kuoli ennen aikuisikää: vuonna 1838 syntynyt Henrik punatautiin 13-vuotiaana ja nuorin Henrika, s. 1855, samaan tautiin vähän alle kaksivuotiaana. Hinkuyskäepidemian uhreina menehtyivät nelivuotias Maria Greta ja kaksivuotias Kustaa peräkkäisinä päivinä marraskuussa 1848. Aikuisiksi selvinneistä Abraham, s. 1840, lähti rippikoulun käytyään rengiksi. Kustaa, s. 1848, meni 14-vuotiaana suutarinoppiin, ja Juho, s. 1851, muutti saman ikäisenä Nurmijärvelle räätälinoppiin, mutta palasi pian Lopelle ja ryhtyi hänkin rengiksi.

Muonatorpparin palkka tuskin yksin riitti perheen elättämiseen, joten myös Fredrikan työpanos oli välttämätön. Hän saattoi hankkia lisätuloja ainakin kehräämällä ja käymällä taloissa päivätöissä. Asunto kuului muonatorpparin palkkaetuihin, mutta kylästä toiseen vaihtuvat työpaikat merkitsivät aina asuin­paikankin vaihtoa. Hyvähuhdan jälkeen Kustaa ja Fredrika saivat kuitenkin Kustaan kuolemaan saakka asua Konkkalan  mailla. Vuoden 1874 henkikirjassa Kustaa, jo "yli-ikäinen" (öfå), on merkitty Konkkalaan itsellisenä.

Paljon kokenut Kustaa En kuoli "vanhuuteen" 69-vuotiaana marraskuussa 1875. Haudattujen luettelossa hänen sanotaan olevan kirkonvaivainen, ja hänet haudattiin ilmaiseksi vaivaismultaan. Vähän yli vuoden kuluttua leski Fredrika avioitui Kustaa Adaminpojan kanssa ja muutti kirkonkylään.


Lähteitä:
KA Uusi astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat. Lopen talvi- ja syyskäräjät 1861, talvikäräjät 1862.
SSHY. Jäsensivut.


Kustaa Enistä aiemmin tässä blogissa:


10. marraskuuta 2022

Greta Björklund

Greta Björklund oli Benvikin neito numero 24. Hän valmisti Benvikissä vuoden 1821 tarkas­tusta varten 37⅚ kyynä­rää toisen luokan kan­gasta sekä vuosien 1822 ja 1823 tarkas­tuksia varten 57½ ja 40¼ hie­nointa eli kol­mannen luokan kangasta. Greta päät­ti opin­tonsa loka­kuun 1823 lopussa. Hän oli ollut pellava­opissa kolme vuotta viisi kuu­kautta ja sai palk­kaa koko ajalta yhteensä 68 riikin­taalaria 24 kil­lin­kiä.

 

1. avioliitto

Greta vihittiin Porissa 25.9.1824 tukintekijä (stockmakare) Erik Erikin­poika Nymanin kanssa. Erik oli synty­nyt 7.2.1796 Drags­fjärdin Ytter­kullassa kahdeksan­lapsisen per­heen kuopuk­sena. Erikille ja Gretalle syntyi 1.2.1829 poika, joka sai nimen Anton Erik Oskar. Maaliskuussa 1831 perhe muutti Porista Helsinkiin.



Taantumusta suosineen "sotilaskeisari" Nikolai I:n hallitus­kaudella
Venäjän armeijan aseis­tus pysyi suunnil­leen samana kuin Napo­leonin aikaan.
Tavallisen linja­jalka­väen pää­ase oli sileä­piippui­seen musket­tiin kiin­ni­tetty pistin,
kun taas tarkem­paan ammun­taan kykene­villä valio­jou­koilla oli rihla­tut kivää­rit.
Toki pieni­muotoista moderni­sointiakin tapahtui.

Verstaassa on tekeillä vanhan jääkäri­kiväärin kunnostus ja lukko­koneiston vaihto:
muinaisen pii­kiven sijas­ta nyt latin­gin sytyt­tää uusi kek­sintö, nalli­hattu.

 

Uskelan seurakunnan arkistossa on tal­lessa Erikin jälkeen laa­dittu peru­kirja vuo­delta 1835. Peru­kir­jas­ta käy ilmi, että Erik oli kuol­les­saan tukin­tekijä henki­kaar­tin tarkk'am­puja­patal­joo­nan 2. komp­pa­nias­sa. (Suo­men Kaar­tin seura­kun­nan kir­jois­sa hän­tä ei kui­ten­kaan näy.) Perun­kirjoitus pidet­tiin Erikin lesken luona Kirjak­ka­lan ruu­killa. Erikin todet­tiin kuol­leen loka­kuussa 1831 ja jät­tä­neen jäl­keen­sä vaimon ja pian seitse­män­vuoti­aan pojan, Anton Erik Oskarin. Lapsen etua valvoi perun­kirjoi­tuk­sessa luk­kari Isak Sjö­man Teijon ruu­kilta. Toimituksessa olivat paikalla myös vasara­seppä­mestari Johan Jacob Fors­ström ja mylläri Carl Åhl­ström, molem­mat Kirjak­kalan ruu­kilta.

Leski sai etuosana ja huomenlahjana omat pito­vaat­teensa ja sängyn. Nii­den jäl­keen kuo­lin­pesässä oli jäljellä työ­kaluja: vuolu­rauta (band­knif), höyliä, höylän­tukkeja, talt­toja (hugg­järn), talso eli poikki­kirves (skarf­yxa), suora­kul­mia, pari höylä­penkin hakoja ja käsi­saha. Irtain omai­suus jaet­tiin kol­meen osaan, joista les­kelle lan­kesi arvan­nos­tossa arpa numero 2 ja pojalle arvat 1 ja 3. Les­ken osuus sisälsi vuolu­raudan, kah­deksan höy­lää ja nel­jä talt­taa. Pojan saa­maan kah­teen kolmas­osaan sisäl­tyi­vät poikki­kirves, kaksi suora­kulmaa, pari höylä­penkin hakoja ja käsi­saha.


2. avioliitto

Greta vihittiin toiseen avioliit­toon Uske­lassa 22.3.1835 edellä jo mai­ni­tun luk­kari Isak Sjö­manin kanssa. Isak oli syn­ty­nyt Bromarvissa 20.8.1804. Paris­kun­ta asui Uske­lan jäl­keen Ori­päässä, Tarvas­joella ja Mart­ti­lassa. Lapsia syntyi seits­emän:
  • Alexander Alfrid 2.6.1835 Uskela
  • Carl August 1.10.1837 Oripää
  • Isaac Edvard 12.8.1840 Tarvasjoki
  • Amalia Charlotta ja Amanda Carolina 23.1.1843 Marttila
  • Johan Wilhelm 20.3.1845 Marttila
  • Emilia Wilhelmina 27.5.1846 Marttila.

Kolme van­hinta lasta ja kuo­pus eli­vät aikuis­ikään asti. Palaan hei­hin ja hei­dän vanhem­piinsa­kin tar­kemmin myö­hemmin.


Anton Erik Oskar Nyman

Gretan ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika asui Sjö­manin perheessä vuo­teen 1844, jol­loin hän muut­ti Martti­lasta Tur­kuun. Hän oli Turussa ur­ku­ri ja musi­kant­ti Karl Theodor Möllerin (1813–1889) oppi­poi­kana. Rippi­kirjan 1846–1852 mukaan Anton sai 10.1.1850 muutto­kirjan Pieta­riin. Pieta­rista en ole kuiten­kaan löy­tä­nyt häntä sen parem­min Py­hän Ma­rian kuin Py­hän Kata­rii­nan­kaan seura­kun­nasta.


Lähteitä:

SSHY:n jäsensivut.
ÅAB FHS, F I 53.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


3. marraskuuta 2022

Kustaa Enin hevoskauppa

Lopen Salonkylässä 30.10.1806 syntynyt Kustaa En (Ehn) oli Pietarin seikkailujensa jälkeen ja kärsittyään rangaistuksen hevosvarkaudesta palannut kotikyläänsä Launosiin vuoden 1836 tienoilla. Vuonna 1840 hän avioitui 29-vuotiaan Fredrika Fredrikintyttären kanssa.

Kustaan ja Fredrikan esikoinen syntyi tammikuussa 1838. Pariskunta oli silloin jo kihloissa, ja toinenkin lapsi ehti syntyä runsas kuukausi häiden jälkeen. Vihkimistä viivästytti ainakin se, ettei Kustaalla ollut esteettömyystodistusta Pietarin vuosiltaan 1833–1836. Hän joutui kuuluttamaan avioliittoaikeistaan Finlands Allmänna Tidningenissä, jotta ne, joilla olisi jotain avioliittoa vastaan, voisivat ottaa yhteyttä Lopen kirkkoherranvirastoon. Kuulutus julkaisiin 4.5., 13.7. ja 16.7.1839.

Kasvavan perheensä Kustaa yritti elättää itsellisenä ja muonatorpparina. Asuinpaikka vaihtui työtilaisuuksien mukaan Launosista Läyliäisiin, Sajaniemeen ja Joentaustaan. 1840-luvulla Kustaa teki itsellisenä sekalaisia töitä. Vuonna 1846 hänet haastettiin käräjille vastaamaan siitä, että hän oli useiden vuosien ajan laiminlyönyt henkikirjoitukseen ilmoittautumisen. Asiaa käsiteltiin kaksilla käräjillä, mutta Kustaa ei kummallakaan kerralla tullut paikalle. Uutta haastetta ei nähtävästi tehty.

Hevoskauppa


Vuonna 1856 Kustaa En oli muonatorpparina Läyliäisten Routiossa. Talvella hän osti Roution isännältä Juho Iisakinpojalta hevosen ja maksoi siitä 20 hopearuplaa. Hän tuli kuitenkin heti katumapäälle ja yritti palauttaa hevosen, mutta Routio suostui ottamaan hevosen takaisin vasta myöhemmin. Syyskäräjillä 1857 Kustaa En vaati Routiolta takaisin hevosen kauppahintaa. Hän vaati isäntää myös palauttamaan pantin, joka oli annettu vaimo Fredrikan  lainaamista viidestä kapasta perunoita ja seitsemästä markasta [noin 1,5 kiloa] jauhoja. Pantiksi oli annettu pellavalangat 40 kyynärän kankaaseen sekä vasikannahka, josta kuitenkin oli jo otettu nahkat yhteen kenkäpariin. Routio oli kieltäytynyt palauttamasta panttia, vaikka Fredrika oli kehrännyt hänelle langaksi puoli leiviskää rohdinta, kuten oli sovittu.

Kaksi miestä ja hevonen. Mustavalkoinen valokuva. Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.



Routio ei saapunut käräjille, mutta todistajaksi kutsuttu itsellismies  Fredrik Finerus sanoi olleensa kauppaa tehtäessä läsnä ja muisti, että hevosen hinnaksi oli sovittu 30 ruplaa. Finerus kertoi myös, että kun hän samana talvena oli lainannut Routiolta kyseistä hevosta ajoihinsa, hän oli huomannut sen takajaloissa jotain vikaa.
 
Vasta syyskäräjillä 1858 kaikki asianosaiset olivat läsnä. Kustaa En vaati nyt paitsi pantin takaisinmaksua myös muonatorpparin palkasta saamatta jäänyttä puolta tynnyriä rukiita. Routio selitti, että hevosen hinnaksi oli sovittu 30 ruplaa, josta En oli maksanut 20. Hänen mukaansa En oli viiden viikon jälkeen palauttanut hevosen loppuunajettuna ja sairaana. Hevosta oli jouduttu lääkitsemään, ja se piti käyttää kengittäjällä. Routio sanoi myös, että pellavalanka ja vasikannahka olivat panttina Enin lainaksi saamasta puolesta tynnyristä kauraa [vähän yli 73 litraa], josta vielä ei ollut saatu korvausta. Fredrikan kehräämä rohdin taas oli maksu perunoista ja jauhosta. Routio myönsi, että ruis oli kuulunut palkkaan, mutta koska En oli päivätyöajastaan ollut kahdeksan päivää talon ruoassa, Routio ei nähnyt syytä maksaa kyseistä puolta viljatynnyriä.

En sanoi, että Roution puheet hevosen hinnasta pitivät paikkansa, mutta muistutti, että oli tarjonnut hevosta takaisin päivä kaupanteon jälkeen. Hän ei mielestään myöskään ollut Routiolle velkaa taksvärkkipäivistä. Kauran En myönsi kyllä saaneensa, mutta pantteja ei ollut annettu siitä, vaan perunoista ja jauhosta. Todistajiksi hän oli kutsunut torpparinvaimo Vilhelmiina Juhontytär Tyryn ja itsellinen Fredrik Fineruksen. Roution todistajana oli talollinen Jaakko Juho Oila. Tyry tiesi vain, että Routio oli sanonut saaneensa hevosesta 20 ruplaa. Finerus toisti edellisillä käräjillä antamansa todistuksen. Hän lisäsi, että En oli ollut Roution palveluksessa vasta heinäntekoaikaan ja hevonen oli Routiolle palautettaessa täynnä paukamia ja huonossa kunnossa. Oila kertoi nähneensä hevosen kaksi viikkoa kaupanteon jälkeen, ja silloin sen kaulassa ja muuallakin oli isoja paukamia ja turvotusta.

Oikeus määräsi Roution palauttamaan Enille kaurasta annetut pantit eli pellavalangan ja vasikannahan sitä vastaan, että En toimittaa Routiolle puoli tynnyriä kauraa tai maksaa sen arvon kaksi ruplaa hopeassa. Roution puolestaan tuli maksaa Enille palkasta puuttuva puoli tynnyriä rukiita tai korvata se kuudella ruplalla 50 kopeekalla hopeassa. Enin tuli hyvittää Routiolle kiistanalaisista kahdeksasta päivätyöstä 20 kopeekkaa päivältä eli rupla 60 kopeekkaa.

Hevoskaupan osalta oikeus teki päätöksen talvikäräjillä 1859. Kustaa En oli kutsunut todistajiksi Heikki Iisakinpojan ja hänen vaimonsa Loviisa Åbergin kirkonkylästä sekä Adam Liljanderin Sajaniemestä. Roution todistajina olivat itsellinen Isak Odell ja räätäli Karl Finerus. Heikki Iisakinpoika kertoi olleensä läsnä kaupantekotilaisuudessa sekä myös pari viikkoa myöhemmin, kun En oli halunut perua kaupan. Hevonen oli silloin ollut samassa kunnossa kuin kauppaa tehtäessä, ja Routiolla oli vieläkin käytössä sama hevonen. Loviisa Åberg todisti hevosen kunnosta samoin. Isak Odell sanoi hevosen olleen kaupantekohetkellä hyväkuntoinen, mutta ei tiennyt, millainen tilanne oli, kun hevonen palautettiin. Fineruksen mukaan hevonen oli takaisin luovutettaessa vähän heikommin ruokittu.

Koska Routio ei pystynyt todistamaan, että hevonen olisi palautettaessa ollut viallinen, oikeus päätti, että Roution oli maksettava takaisin kauppahinta 20 ruplaa hopeassa ja korvattava oikeudenkäyntikulut.

Roution jälkeen Kustaa En oli muonatorpparina Sajaniemen Uudessatalossa ja siirtyi sieltä Joentaustan Konkkalan Hyvähuhtaan. Palvelusvuosi Hyvähuhdan torpassakaan ei sujunut ilman käräjöintiä. Siitä seuraavalla kerralla.

Lähteitä:
KA Uusi Astia, Sääksmäen al. tk:n renovoidut tuomiokirjat, Lopen talvikäräjät 1846.
KA Uusi Astia, Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat, Lopen syyskäräjät 1857, talvi- ja syyskäräjät 1858, talvikäräjät 1859.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Finlands Allmänna Tidning, 4.5.1839, nro 103, s. 4.

27. lokakuuta 2022

Kaks kisälliä kerran

Koiviston ja Johanneksen käräjäkunnan vuoden 1861 talvikäräjät alkoivat Kaislahden yksit­täis­tilalla Johanneksen pitäjässä 5.2. Lauta­miehinä toimivat Abra­ham Juhon­poika Ilmasti Koiviston Maks­lahden kylästä, Paavo Tuomaan­poika Tikka Johanneksen Tikka­lan kylästä, Sakari Joosepin­poi­ka Samu­li Koi­vis­ton Saa­ren­pääs­tä, Yrjö Paa­von­poika Manno­nen Koi­vis­ton Manno­lasta, Erkki Matin­poika Kesä­läi­nen Johan­neksen Han­nuk­ka­lasta, Abra­ham Matin­poika Airikka Johan­nek­sen Räihä­lästä ja Risto Matin­poika Ratia Koi­vis­ton Humal­joelta. Ensim­mäi­senä kärä­jä­päi­vänä esiin as­tui kaksi käsi­työ­läis­tä, jotka haki­vat käräjä­kunta­laisten läsnä ollessa pää­syä Koi­vis­ton pitäjän­käsi­työ­läi­seksi. 

 


Kuvakooste Koivistolta. Kuvaaja Kalle Mannonen, 1930-luku.
Museoviraston kuvakokoelma. CC BY 4.0.


 5 §, Anders Patanen

Räätälinkisälli Anders Andersinpoika Patanen esitti oikeudelle kirkko­herra Jakob Herman Sirénin 1.12.1860 antaman maine­todis­tuksen, josta kävi ilmi, että Anders oli syntynyt 20.4.1831, oli hyvä­maineinen ja taisi kristin­opin tyydyt­tä­västi. Hakija esitti toi­sen­kin, kirkko­herra Sirénin, kruu­nun­nimis­mies Oscar Cajan­derin ja kesti­kie­vari Jere­mias Armi­sen alle­kir­joit­taman todis­tuksen, jonka mukaan Pata­nen oli tehnyt heille eri­näi­siä vaat­teita ja oli onnis­tunut työs­sään tilaa­jien vaati­musten mukaisesti. 

Seuraavaksi kuultiin paikalle saapuneita käräjä­kunta­laisia, jotka vastus­tivat hake­musta yksi­mieli­sesti, koska hakija oli ylet­tö­män perso väkeville juomille (vore be­gifven på o­mått­ligt bruk af starka drycker). Patanen myönsi käräjä­kunta­laisten huomau­tuksen aiheel­li­seksi mutta vakuutti luopu­vansa täst­edes juop­pouden paheesta (vore sinnad härefter upphöra med drycken­skaps lasten).

Patasen vakuuttelu ei tuottanut tulosta. Juoppou­den paheen lisäksi kan­tona kas­kessa oli se, ettei hakija ollut osoit­ta­nut hal­lit­se­vansa räätälin amma­tissa tar­vit­tavia tai­toja. Siitä syystä kihla­kunnan­oikeus ei katso­nut voi­vansa kiinnit­tää hake­muk­seen asian­mukaista huo­miota (kan Härads Rätten ej fästa till­bör­ligt af­seende å an­sökningen). 


6 §, Nikodemus Wahlqvist

Ulosoppinut nikkari (snickare utlärlingen) Nikodemus Matinpoika Wahlqvist esitti 18.2.1850 päivätyn todis­tuksen, jossa hamina­lainen nikkari­mestari Carl Lundgrén vahvisti Wahl­qvistin olleen oppi­vuotensa hänen opissaan. Hakija esitti myös pastori Karl Reinhold Bons­dorffin 25.1.1858 alle­kirjoit­taman muutto­todistuksen, jonka mukaan hakija Wahl­qvist oli syntynyt 25.1.1827, oli palvellut mat­ruusina Suomen meri­ekipaasin toi­sessa komp­paniassa sekä oli rehel­linen, hyvä­maineinen ja ehtool­li­sella käypä.

Pitäjäläiset vastus­tivat tätäkin hake­musta, koska hakija oli siinä määrin väki­juomien perään, ettei hän ollut kyke­nevä työn­tekoon. Kruu­nun­nimismies Martelin vahvisti tiedon, eikä hakijalla­kaan ollut vastaan sano­mista. Niinpä tämäkin hakemus tuli kihla­kunnan­oikeudessa hylätyksi.


Keitä kisällit olivat?

Anders Andersinpoika Patasen taustan selvittely lähti aluksi väärille rai­teille, sillä muuan Antti Antin­poika syntyi samana päivänä Sorta­valan maa­seura­kunnassa. Sukunimi ei ollut sama, mutta kerrankos se käsityöläisellä vaihtui. Koiviston rippi­kirja 1856–1865 kuitenkin paljasti totuuden: räätälinkisällimme oli syntynyt Narvassa ja muuttanut Koivis­tolle Pieta­rista vuonna 1857. Pietarin suomalaisen Pyhän Marian seura­kunnan rippi­kirjaan 1841–1850 Anders on merkitty räätälien joukkoon. Rippi­kirja­tiedoista näkyy, että hän pää­si ripille Pieta­rissa vuonna 1849. Andersin vanhemmat olivat lukko­seppä Anders Matin­poika Pata­nen Uudelta­kirkolta ja Anna Pekantytär Kyl­lö­nen Kuopiosta. 

Nikodemus Matinpoika Wahlqvist syntyi Valkealan Orava­lassa Hanskin tor­passa Matti Pekan­pojan ja Eeva Eliaksen­tyttären toisena poikana. Pari vuotta ai­kai­semmin vanhemmat olivat saa­neet pojan, joka sai nimen Syl­vester, ja kolme vuotta myö­hemmin heille syntyi tytär Magda­lena. Matin ensimmäinen vaimo Eeva Tuomaantytär oli kuollut toukokuussa 1823.



Lähteitä:

KA Mli Rannan tuomiokunta, C IIa:7 Koiviston ja Johanneksen varsinaisasiain pöytäkirjat 1861.

20. lokakuuta 2022

Markkinat – pahuuden pesä

Hämäläinen-lehden lukija Hauholta lähetti lehteen vuoden 1858 syysmarkkinoiden jälkeen pitkähkön vuodatuksen otsikolla "Markkinoista muutama sana". Kirjoittaja oli kiitollinen, että markkinat turmeluksineen taas tältä vuodelta olivat ohi, ja toivoi, että kokemuksesta otettaisiin opiksi.

Suoraan sanoen: markkinat, jos oikialla nimellä nimitetään, owat juomarien, warkaitten ja laiskain juhlat. Kukaan ei sanoko, että markkinat ovat tarpeelliset myywille ja ostajille. – – Jokainen pääsee hywin kaupunkiin tawaransa kanssa, jossa se tawallisesti wäliajoilla maksetaan korkeemmalla hinnalla kuin markkinoilla. Joka aika wuodesta kulkee ympäri maata Ostajia, jotka ostawat  hewoisia, eläimiä, woita, talia j. n. e. ja jos markkinoita ei olis, niin niitä kulkisi wielä enemmin ja semmoisiakin, jotka jokaisen omaan taloon tois heille suoloja, rautaa ja muuta, joka maamiehelle on tarpeellista – –.

Suurta ärtymystä kirjoittajassa herätti se, että palkolliset ja muukin väki pitivät markkinapäiviä juhlapäivinä ja jättivät silloin työnteon sikseen. Monet menivät vain tuhlaamaan vuosipalkkansa tai  perustelivat markkinoille menoa tekosyillä:

– – yksi renki, tästä syystä kysytty, wastasi oikein totisella mielellä, että hänen tarwittis ostaa pellawia, muutama naula tupakkaa ja saappaan puolianturat. Hän asui kuitenkin karwalin wieressä ja pellawa­maakunnan keskellä mutta wiisi peninkulmaa Hämeenlinnasta. – –
 
Juopottelu ja huono elämä ei jäänyt vain markkinapaikoille. Markkinoille menijät ja sieltä palaavat kulkivat isoissa joukoissa, ja jos matka osui sunnuntaille, saattoi kirkonmäellä olla enemmän kansaa kuin kirkossa, "semmoisia jotka eiwät woi kantaa päätänsä hartioillaan, waan se keikkuu herwoitoinna piiskaten rintaa nenällään".

Hauholainen valitti, että varsinkaan "palkolliset ja irtonaiset" eivät ymmärrä, että aika on rahaa. Jos markkinoihin tuhlattu aika käytettäisiin maanviljelykseen, olisi Suomi 50 vuodessa kuin yrttitarha.

– – Suomenmaassa pidetään 80 markkinata wuodessa, paitsi niitä kuin Tampereella pidetään erittäin omasta suostumuksesta kolme kertaa wuodessa. Jos nyt luetaan, että joka markkinoilla keskiluwun jälkeen on 800 henkee, sillä usiammissa on totisesti kaksikertaa niin paljon, joilla ei ole paljon muuta kauppaa kuin hewosen waihetus, tupakan osto ja muuta markkinahuwitustyötä, ja jokainen näistä kuluttaa markkina tiellä 4 päiwää, niin kuin tapahtuukin, niin senkautta jo koko Suomenmaassa häwiää 256,000 (kaksisataa wiisikymmentä kuus tuhatta) työpäiwää, jotka rahaksi luettu 25. kop. päiwässä, tekeewät yhteen 64,000 (kuuskymmentä neljä tuhatta) hopia ruplaa – –.
Hämeenlinnan syysmarkkinat 1858 pidettiin 21. ja 22. syyskuuta. Ensimmäisen markkinapäivän iltana oli Seurahuoneella assemblée eli ohjelmalliset tanssit ja toisena markkinapäivänä herrojen A. Nordlund ja J. Jacobsson järjestämät soittajaiset, joissa oli noin sata kuulijaa. Edeltävänä sunnuntaina pidetyt lasten tanssit toivat naisseuran koululle tuloja 60 ruplaa 10 kopeekkaa. Hämäläinen 17.9.1858.



Seuraavassa numerossa Hämäläisen toimitus totesi, että nimimerkki "Luopioisten kirkolta H" oli lähettänyt kiitokset Hauholaiselle. Toimituskin oli sitä mieltä, "ettei uskoisi ihmisten taitawan niin petomaisesti rypiä tunnottomuudessa kuin suuri osa markkinawäestä täälläkin tekee". Sanomalehdissä yleisesti kannatettiinkin markkinoiden kieltämistä tai vähentämistä.

Vuoden 1858 syysmarkkinoilla oli ollut tavanomaista vähemmän eli vain 19 vieraspaikkakuntalaista kauppiasta, joista kolme ruokakauppiaita. Muualta tulleita käsityöläisiä oli neljätoista. Maaseudulta oli tuotu myytäväksi muun muassa kauraa ja voita. Pellavaa ja hamppua oli tarjolla vähän, sekin huonolaatuista. Hevosmarkkinoilta sai kohtuullisen hyviä työhevosia parillakymmenellä ruplalla, parhaista maksettiin jopa sata ruplaa. Muuten ei hevosmarkkinoista ollut hyvää sanottavaa. Niiden sanottiin muuttuneen "hevoskaakkien raatelutiloiksi", mihin osasyynä oli virkavaltakin, joka salli väkijuomien näkyvän myynnin hevostorilla. Poltinaholla oli nytkin ollut 50–60 krouvia. Hevosten huonosta kohtelusta kirjoitti myös Hauholainen, ja asia oli muutenkin esillä aikakauden lehdissä.

Lähteitä: