Rengin palkka

Renki August Paavalinpoika peräsi palkkasaataviaan isäntä Josef Hermanninpoika Heikkilältä joulukuun alussa pidetyillä Lopen syyskäräjillä 1852. 

 

August oli palvellut renkinä Sajaniemen Heikkilässä edellisen vuoden marraskuun 1. päivästä samaan päivään kuluvana vuonna, ja vuosipalkaksi oli Josef Heikkilän kanssa sovittu

• rahapalkkaa kuusi ruplaa hopeassa
• pitkä lammasnahkaturkki, jossa puolivillainen päällinen
  
• työliivi
• rohtiminen päällyspaita eli mekko
• kaksi paria sukkia, toiset uudet ja toiset jatketut eli niihin oli kudottu uudet terät
• villakintaat
• yksi palttinainen ja kaksi rohtimista paitaa
• kaksi paria saappaita.

 

Palkasta oli saamatta rupla ja kaksi kopeekkaa sekä turkki, mekko, liivi, molemmat sukkaparit ja kintaat. August vaati Josef Heikkilää maksamaan saamatta jääneen rahapalkan ja korvaamaan puuttuvat parseelit oikeuden arvioimaan hintaan. Lisäksi August halusi korvauksen palttinaisesta paidasta, jonka hän sanoi kadonneen talon naisväen pyykätessä vaatteita.

 

Josef Heikkilä oli syytä ilmoittamatta jäänyt saapumatta käräjille, eikä myöskään todistajaksi ilmoitettu seppä Nils Ståhlhammar ollut paikalla, joten asia siirrettiin seuraaville eli talvikäräjille 1853. Sinnekään vastaaja ja todistaja eivät tulleet, sillä heille ei ollut asianmukaisesti ilmoitettu edellisten käräjien päätöksestä. Oikeus määräsi riidan osapuolet joko henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä viiden hopearuplan sakon uhalla saapumaan syyskäräjille 1853.

 

Syyskäräjillä Josef Heikkilä myönsi, että palkka oli sovittu August Paavalinpojan kertoman mukaiseksi, mutta sanoi maksaneensa sen kokonaan. Hän väitti myös Augustin ennen viime talvikäräjiä sanoneen, ettei enää halua ajaa asiaa oikeudessa. Todistajana ollut Isak Isakinpoika Pilpalasta kertoi osapuolten kaikessa ystävyydessä sopineen, että August Paavalinpoika jättää asian sikseen ja Heikkilä sitoutuu maksamaan pöytäkirjan lunastusmaksun. August ei kiistänyt sovittelua, mutta väitti, että Heikkilä oli luvannut maksaa häneltä alun perin oikeudessa vaaditun summan. Sen vuoksi August Paavalinpoika oli antanut asian siirtyä näille käräjille ja sanoi voivansa myöhemmin vahvistaa väitteensä. Näin ollen juttu siirrettiin taas seuraaville käräjille.

August Paavalinpoika ja hänen ilmoittamansa todistajat seppä Nils Ståhlhammar Sajaniemestä ja talollisen poika Kustaa Kustaanpoika Skyttälä Launosista olivat läsnä vuoden 1854 talvikäräjillä. Josef Heikkilällä oli nyt pätevä syy poissaoloon, sillä hän oli sairaana. Syyskäräjille 1854 tuli vain vastaaja Josef Heikkilä. Asia jätettiin sikseen, ellei haastetta uusittaisi.

Augus Paavalinpoika esittikin uuden haasteen, ja asia otettiin käsiteltäväksi talvikäräjillä 1855. Heikkilä oli taas jäänyt pois syytä ilmoittamatta, vaikka haaste oli todistetusti toimitettu. August Paavalinpojan todistajina olivat seppä Ståhlhammar, talollisen poika Kustaa Skyttälä ja karvari Kustaa Lindgren kirkonkylästä.

Nils Ståhlhammar kertoi, että hän oli puhunut osapuolten kanssa sovittelusta ennen kuin asian oli määrä olla esillä vuoden 1853 talvikäräjillä. August Paavalinpoika oli ensin suostunut sovitteluun, mutta perunut lupauksensa myöhemmin. Ståhlhammar ei kuitenkaan muistanut, millaisin ehdoin sovittelu oli ollut tarkoitus tehdä. Hänen mukaansa myös aiemmilla käräjillä todistajana ollut Isak Isakinpoika oli ollut sovittelussa läsnä. Kustaa Skyttälä antoi muuten samanlaisen todistuksen, muttei muistanut, oliko Isak ollut paikalla. Kustaa Lindgren todisti samoin kuin Ståhlhammar. Vastaajan poissaolosta johtuen asia siirrettiin seuraaville käräjille, jolloin osapuolten tuli saapua paikalle viiden ruplan sakon uhalla.

Syyskäräjät 1855 pidettiin Pälsin talossa Sajaniemessä. Heikkilä väitti edelleen maksaneensa sovitun palkan ja sanoi voivansa todistaa sen. Oikeus päätti siirtää asian seuraaville käräjille, jolloin vastaajan oli puhevallan menetyksen uhalla esitettävä lupaamansa todisteet.

Talvikäräjillä 1856  Heikkilä ilmoitti, ettei pysty esittämään lupaamiaan todisteita, ja August Paavalinpoika toisti vaatimuksensa saamatta jääneestä palkasta.

Todettiin, että Heikkilä oli myöntänyt sovitun vuosipalkan olleen August Paavalinpojan kertoman mukainen eikä pystynyt todistamaan, että se olisi maksettu kokonaan. Oikeus määräsi Heikkilän maksamaan Augustille ruplan kaksi kopeekkaa hopeassa sekä korvaamaan rahalla saamatta jääneet parseelit: turkista viisi ruplaa, liivistä 30 kopeekkaa, mekosta 30 kopeekkaa, sukista 50 ja 25 kopeekkaa ja kintaista 20 kopeekkaa eli yhteensä seitsemän ruplaa 57 kopeekkaa hopeassa. Heikkilän tuli myös maksaa kahdeksan ruplan oikeudenkäyntikulut. Aiemmin hän oli saanut 96 kopeekan sakot oltuaan ilman syytä pois jutun ensimmäisestä käsittelystä.

August Paavalinpoika jaksoi sitkeästi vaatia palkkasaamisiaan yli neljä vuotta. Hän oli syntynyt 24.9.1830 Sajaniemen Alastalossa talon vävyn Paavali Erikinpojan (Paul Eriksson) ja Greta Antintyttären poikana. Ensimmäiseen palveluspaikkaan hän oli lähtenyt jo 15-vuotiaana. August tavataan käräjätuvassa myöhemminkin.

 

Lähteet:

KA Uusi astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat, KO a Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Lopen syyskäräjät 1852, talvi- ja syyskäräjät 1853, 1854 ja 1855, talvikäräjät 1856.

 

 

Kujeilijat kuriin

 

Vuonna 1899 heinäkuun 3 päivänä aljet­tiin ja muina alla­mai­nit­tui­na päi­vi­nä jat­ket­tiin Raas­tu­van­oi­keu­den is­tun­not Kemin kau­pun­gis­sa, kau­pun­gin n.k. luku­huo­neel­la. Raas­tu­van­oikeu­den esi­mie­he­nä oli alle­kir­joit­ta­nut Ke­min kau­pun­gin v.t. por­mes­ta­ri ja jäse­ni­nä neuvos­mie­het kaup­pias Frans Petter West­berg ja Wil­ho Björk­man. 

Sittenkun Kemin seura­kunnan kirkko­herra J. G. Snell­man oli pitä­nyt Jumalan­palve­luksen, jossa läsnä­olivat alle­kir­joit­tanut puheen­johtaja ja neuvo­smiehet sekä run­saas­ti ylei­söä, julis­tet­tiin Raas­tu­van­oikeu­den istun­not alka­neik­si Ke­min kau­pun­gis­sa ja käsi­tel­tiin niis­sä esiin­tul­leet asiat seu­raa­vas­sa jär­jes­tyk­ses­sä.

 

 [18.9.1899]

 §: 110

Oden edessä ollen kertoi virallinen sjä kaupungin­vis­kaa­li Juho Alf­red Ny­man, että saksa­lai­nen kujei­lija Cäsar Kreuter, Berli­nistä, oli sunun­taina kulu­van syys­kuun 17 päi­vänä kirkon­aikana lait­ta­nut mark­ki­na­telt­tiä kau­pun­gin alueel­le minkä­vuoksi sjä vir­kansa puo­lesta vaati vjan langet­ta­mis­ta lail­li­seen edes­vas­tauk­seen sab­batin rik­ko­mi­ses­ta.

Kun vjaa tämän johdosta sisälle huudatettiin saapui Oteen hänen vaimonsa Meta Kreuter, joka kanteesta kuultuna kielsi sen toden­peräi­syy­den ker­toen et­tei he ol­leet tehneet työtä sunun­taina vaan ainoas­taan kiin­nit­tä­neet telt­taa hakoi­hin ja ettei he kirkon­aikana eli kel­lo kymme­nestä kah­teen teh­neet mi­tään työ­tä, eikä sitä­paitsi tiedä haas­tet­ta­kaan saa­neensa.

Sjä nimitti nyt asiassa todista­maan polii­sit Simo Rimpi­läisen ja Kal­le Winterin joista edel­li­nen huu­dolle saapui­kin, mutta jäl­ki­mäi­nen oli haasta­ma­toinna pois­jäänyt.  

Poliisi Simo Rimpiläinen sai nyt, kun jääviä kysyt­täessä ei ilmoi­tettu, van­noa tjan valan jonka arvosta muistu­tet­tuna hän kuulus­tel­taessa todisti: että vjan väki, kun todis­taja, vii­me sunun­tai­aamuna kello nel­jän­nestä vail­le yksi­toista tois­ten polii­sien kanssa tuli put­kas­ta pääs­tä­mäs­tä juo­pu­nei­ta, oli ylös lait­ta­mas­sa telt­taansa, jonka vuok­si ja erit­täin­kin, kun vä­keä ko­koon­tui katso­maan työn­tekoa, tja haas­tatti vjan Oteen, vjat oli­vat vielä haas­teen saatu­an­sa­kin pit­kit­tä­neet työ­tän­sä sa­noen, että "sakko­rahat pi­tää tie­nata". Tja omisti todis­tuk­sensa ja astui ulos palk­kaan­sa pyy­täen.

Vja myönsi nyt tjan pu­heen to­deksi. Asialli­set sai­vat tämän jäl­keen astua ulos jol­loin Osa teh­tiin seu­raava

Päätös.

ROs on ottanut tämän asian tutkin­toon ja kat­soo sii­nä tjan pu­heesta, jonka vja on to­deksi myön­tä­nyt, sel­vil­le käy­neen, että vja on sunun­taina kulu­van syys­kuun 17 päi­vänä kirkon­aikana, väel­lään teet­tä­nyt työtä ja siten saat­tanut it­sensä syy­pääk­si sab­ba­tin rik­ko­mi­seen, minkä täh­den ROs tut­kii oike­aksi lan­get­taa vja Cäsar Kreuter'in täs­tä teos­taan vetä­mään sak­koa voi­massa olevan [vuoden 1889] Rikos­lain 41 luvun 6 §n mukaan kym­me­nen mark­kaa, jotka kruu­nul­le lan­ke­avat, mut­ta ovat varain puut­tees­sa sovi­tet­ta­vat nel­jän päi­vän van­keu­del­le sekä pyy­det­tynä todis­ta­ja­palk­kiona po­lii­si Simo Rimpi­läi­sel­le suo­rit­ta­maan kol­me mark­kaa, jotka pikai­sen ja suo­siol­li­sen mak­sun puut­tu­essa lisä­tään tä­män pöytä­kirjan ja pää­tök­sen lyhen­nys­ot­tei­den lunas­tuk­silla ynnä muil­la ulos­ot­toa var­ten tar­peel­li­sil­la kus­tan­nuk­sil­la. Julis­tet­tiin.

–  –  –  – 

Pöytäkirjaan on pykälän 110 kohdalle merkitty, että sakot on mak­settu. 

Perä-Pohjolaisessa oli 16.9.1899 ilmoitus, joka antaa lisä­valais­tusta pykä­lässä maini­tun sunnun­tain tapah­tumiin:

Cäsar-Joukko on saapunut kaupunkiin ja antaa näytök­siään teltassa kau­pungin kauppa­torilla.
Sunnuntaina syysk. 17 p:nä annetaan kaksi isoa näy­tän­töä ensimmäinen k:lo 6 j. pp. ja toinen k:lo 8 j. pp. sekä maanantaina t. k. 18 p:nä näytäntö k:lo 8 j. pp.
Huom! 500 markkaa luvataan sille, joka voi tehdä sa­mo­ja ikari­sia leik­kejä.
["Ikarinen" viittaa Ika­rok­sen len­toon.]
Kaikki ensi luokan taitei­lijoita.
Soittoa esittää oma soitto­kunta.
Paikkakunnan voimakkaita miehiä, jotka halua­vat il­moit­tau­tua painis­ke­le­maan seu­ru­een paini­jain kanssa kehoi­te­taan teke­mään ilmoi­tuk­sensa tel­tassa.
Pääsylippujen hinnat: 1:nen rivi 1:50, 2:nen rivi 1:– –, 3:as rivi 75 p. sekä seisoma­sijat 50 p:niä
Cäsar-Joukko.

 

Lauantaina 23.9.1899 Perä-Pohjolaisessa julkaistusta ilmoituk­sesta näkyy, että yksi paikka­kunnan voima­mies ilmoit­tautui painis­ke­lemaan:

Lähteitä: 

Kansallisarkisto Oulu, Kemin RO, Ca:1_1 Tuomiokirja 1899.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Perä-Pohjolainen 16.9.1899 ja 23.9.1899.

 

Ovatko herrat olleet aina herroja?

Nimimerkki H. S–n. pohdiskeli Hämäläinen-lehdessä 14.9.1860, millä nimellä muinaiset suomalaiset kutsuivat esimiehiään "tai niitä paremmuksia kansan seassa, joita nyt kutsutaan herroiksi, ja jommosia arvaten heilläkin on ollut aikoinansa, jolloin kansan valta vielä oli perekunnallisessa hoidossa, jos ei muina niin johdattajina, lain säätäjinä j. n. e."

Kirjoittaja jatkaa:

Wanhat runot ja sadut sekä muut kertomukset haastelevat kyllin, niinkuin esim. Wäinämöisen, Ilmarisen, Lemminkäisen ja monen muunkin urostöistä, mutta ei anna heille muuta arvoa kuin vaka, uros, tietäjä j. m. s. niin että näyttäisi kuin pakanuuden aikana heillä ei olisi ollut ensinkään minkäänlaatuista herrauden nimitystä, vaan että vasta kristinopin tänne tuonti toi mukanaan myös näitten sanain aarteet. Kuitenkin on monioita satuja maassamme, jotka osoittavat että valistumatoin rahvas on näitä herroja kutsunut toisilla eri nimityksillä, miten missäkin kohdassa, tahi arvaten senjälkeen kuin rahvaan kielimurre muutenkin on ollut eronneena toisistansa. Usiain paikkain nimet ja niillä seuduin kulkevat kertomukset, tai paremmin sanoin, sadut taitavat ehkä antaa tällä pulmalle jonkinlaisen selityksen.

Niin esim. on Mohlan [Muolaan] tahi Pyhäristin pitäjässä eräs iso kylä, jota kutsutaan Kyyryläksi [Kyyröläksi], ja niillä seuduin kulkeva kertomus haastelee, että sama iso kyyriö (herra), joka toi Wenäläiset asukkaat niihin kyliin, vielä nytkin heiltä asuttuun neljään "Wenäläis-kylään", Kyyrylään, Suden­ojaan, Kankaanpeltoon ja Parkalaan, on itse asunut Kyyrylässä, josta paikka on saanut nimensä.

Samoin haastellaan Kuhmoisten kappeli vanhempina aikoina hallituksi eräältä pohatalta kuhmiolta, joka sitten pahoilta hengiltä hevosen nahkaan (?) tunkettuna vietiin manalan alimmaiseen kujaseen, hampain kallioa, muitten sinne matkaavien tieltä pois kalvamaan.

Samoin tietävät Kyrön seurakuntalaiset kertoa siellä vanhoina aikoina olleen "suuren kyyriön tahi köyriön", jolla paitse monia muita suuria ominaisuuksia oli hallussa Kyröin laviat pitäjät; vaan itse asui hän samalla paikalla missä tuo suomen historioissa tunnettu "talonpojan kuningas Adam Perttilä" (jonka tyttären pojan Ruotsin silloinen kuningas Gustaf 2:nen Adolfi, monista, kuuluisassa saksan sodassa tehdyistä urotöistä sitten korotti aateli ja viimmein reivin arvoon, ja jonka pojat Kaarle 12:nen aikana sitten taistelivat monissa kovissa löylyissä) oli elellyt 17:ta vuosisadan alussa. – –

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf. Tuntemattoman tekijän kuparipiirros, 1600-luku. Historian kuvakokoelma. Antellin kokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.

Jos Köyliö-järvi, jolla pyhä Henrikki murhattiin, on saanut siitä tapauksesta nimensä ja jos kyyriö on suomalaisten tottumattomassa suussa kääntynyt köyliöksi, on epäilyksen alaista, vaikka siitäkin jutellaan. Muuten olen arvellut kyyriön munkkien tuomaksi sanaksi ja olevan kotosin greikkaan kielestä, jossa sana kyrio on sama kuin "herra" meillä, ja joita sanoja, vaikka tosin vastoin oikeaa järjestystä, vieläkin käytetään suomalaissa virsikirjoissa.

Sanat kuhmio ja kuhnio näyttää olevan vieläkin vanhempi ja on tainnut saada alkunsa siitä, että niiden ammatti, jotka sen arvon ansaitsivat, oli saada tai antaa kuhmuja sekä kuhnia aluskuntalaistensa tilaa ja oloa ja auttaa heitä oikeuksiinsa tarpeen aikana. – –

Kirjoittaja miettii, miten hänen aikalaisensa suhtautuisivat siihen, että maaherraa alettaisiin kutsua "Maan-kyyriöksi" ja kirkkoherraa "Kirkko kuhmioksi", ja toteaa lopuksi: "Olkoonpa minun puolestani mitkä hyvänsä kuin en kumminkaan ole kumpikaan herra enempi kuin kyyriökään".

 

Lähde:

Hämäläinen, 14.9.1860, nro 37, s. 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Koulutusta kihlatulle

Ruotsin Haaparannalla vuodesta 1882 ilmestynyt Haaparannan­lehti kirjoitti 31.8.1899 opet­ta­vai­sen tari­nan sano­ma­leh­tien lak­kau­tus­ten vai­ku­tuk­ses­ta:

Eräässä Etelä-Savon kunnassa oli rikkaan­lainen talon­tytär, jol­la kävi pal­jon kosi­joi­ta. Mut­ta nai­mis­kau­poista ei sen parem­paa tahto­nut tulla, tyttö kun huo­mat­tiin perin tyh­mä­päi­seksi. Rik­kaudet ne kuiten­kin hou­kut­te­li­vat kauvem­paa­kin yhä uu­sia kosi­joi­ta ja niin­pä saa­pui myös eräs vik­ke­lä Kar­ja­lan poika kosin­ta­tuu­mis­sa.

Hänkin teki tytön "luon­non­lah­jois­ta" saman ha­vain­non kuin edeltä­jän­sä­kin, mut­ta hän päät­ti ruve­ta noita lah­jo­ja kehit­tä­mään. An­net­tuaan ensin tytöl­le kai­ken­laisia kapi­nei­ta, kysyi hän, sai­siko hän tila­ta mors­ia­mel­leen jon­kun sanoma­leh­den esi­mer­kiksi Helsin­gistä tahi sitten likem­män paik­ka­kun­nan leh­den, Itä-Suo­men Sano­mat. Tyttö ei tien­nyt minkä­lai­nen otus sa­no­ma­lehti on­kaan, mutta käy­ty­ään neu­voa kysy­mässä pii­oil­ta, il­moit­ti hän mie­lel­lään "leh­tiä" vas­taan­otta­vansa.

Sulhanen tila­si Itä-Suomen Sano­mat. Tämä tapah­tui alku­vuo­desta. Tuli sit­te kesä ja sul­ha­nen mat­kus­ti mor­si­an­taan ter­veh­ti­mään kesä­kuun lo­pul­la. Mieli­tiet­tynsä tapa­si hän ko­vin su­ruis­saan ja kysel­ty­ään syy­tä sai hän tie­tää, että tyt­tö luu­li tul­leen­sa hyl­jä­tyk­si kun ei leh­tiä enää ol­lut vä­hään ai­kaan saa­pu­nut­kaan, pitä­en sitä kih­lauk­sen pur­ka­mi­sen merk­ki­nä. –  Sul­ha­selle tuli kii­re selit­tää asian oi­kea lai­ta, Itä-Suo­men Sano­main väli­ai­kai­nen lak­kau­tus, mistä sei­sah­dus leh­tien tule­mi­ses­sa oli seu­ran­nut. Ja hän loh­dut­ti, että kyl­lä kai nyt jon­kin­moi­sia leh­tiä lak­kau­tus­kuu­kau­sien­kin ai­kana an­ta­vat. Niin on ta­pah­tu­nut­kin, mut­ta mor­sian ei vie­lä­kään sano kih­lauk­sen kes­tä­mi­ses­tä ole­vansa oi­kein var­ma, ennen­kun saa leh­ten­sä van­hal­la Itä-Suo­men Sano­main ni­mel­lä.

Kun Suomen kenraalikuvernööriksi oli nimitetty paha­mai­neinen Bobri­koff, alkoivat ns. sorto­vuodet. Sanomalehti­sensuurista pitivät huolen paikalli­set paino­asia­miehet, jotka virka­intoi­sesti lak­kaut­ti­vat hyvinkin vähäpätöisistä syistä kym­me­nit­täin sano­ma­lehtiä joko mää­rä­ajaksi tai lopul­li­sesti.
Museovirasto. Historian kuva­kokoelma. CC BY 4.0.

Itä-Suomen Sanomat ilmestyi tiistaina 27.6.1899 Lappeenrannan Ilmoitus­lehden nimellä. Leh­dessä oli seuraava uuti­nen:

Itä-Suomen Sanomain lopullinen lakkau­tus tapah­tui viime perjan­taina. Toimis­toon saapui kau­pun­gin pormes­tari ja vis­kaali mu­ka­na viral­li­set pa­pe­rit, jois­ta alku­pe­räi­nen paino­yli­hal­li­tuk­sen pää­tös jä­tet­tiin leh­den toi­mi­tuk­sel­le. Paino­asia­mies joka myös oli saa­nut asias­ta tie­don, ei hy­väk­sy­nyt e­nään tiis­tain nume­roa, joten nyt Itä-Suo­men Sano­main ti­laa­jil­le jae­taan elo­kuun 24 päi­vään asti, aina­kin pari ker­taa vii­kossa, ilmes­ty­viä ilmoi­tus­leh­tiä.

 Kesällä julkaistujen tilapäisjulkaisujen nimet vaihtelivat sangen paljon:

• No 73 to 12.6.1899 Itä-Suomen Sanomat
• ti 27.6.1899 Lappeenrannan Ilmoituslehti
• to 29.6.1899 Ilmoituslehti
• la 1.7.1899 Etelä-Saimaa
• ke 5.7.1899 Kansan-Ääni
• la 8.7.1899 Lappeenrannan Uutiset
• ke 12.7.1899 Lappeenrannan Uutiset
• la 15.7.1899 Uusi Ilmoituslehti
• ke 19.7.1899 Itä-Suomen Uutiset
• la 22.7.1899 Lappeenranta
• ke 26.7.1899 Lappeenrannan Lehti
• la 29.7.1899 Kansan Toweri
• ke 2.8.1899 Imatran Kuohuja
• la 5.8.1899 Nykyinen Hetki
• ke 9.8.1899 Walon-Säteitä
• la 12.8.1899 Kansalainen
• ke 16.8.1899 Wäinölän Kaiku
• la 19.8. 1899 Karsittu Petäjä
• ti 22.8.1899 Majawa
• No 74 to 24.8.1899 Itä-Suomen Sanomat.
  

 

 

 

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Leino-Kaukiainen Pirkko 1984. Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1819–1905. SHS.

Ruotsalaisia sanomalehtiä verkossa. Haaparannanlehti 31.8.1899.

Peuralta Niinimäkeen

Uudenmaan ja Hämeen läänintilien tositekirjassa vuodelta 1761 luetellaan Lopen pitäjänkäsi­työläiset (hakasulkeissa olevat tiedot rippikirjasta):

 

Lopenkylässä räätäli [Johan Johansson] Ekberg

Joentakana suutari Simon [Jacobsson Skytte]

Ourajoella räätäli Ernest [Jacobsson]

Topenolla räätäli Anders [Ericsson] ja seppä Jöran [Henriksson]

Sajaniemessä räätäli Jacob [Simonsson Rosberg] ja seppä Anders [Matsson]

Pappilassa seppä Jacob [Påhlsson, rippikirjassa Taarilassa].

Topenon seppä oli Peuran poika Yrjö (Jöran) Heikinpoika, syntynyt 22.4.1726. Puolison Yrjö löysi samasta kylästä: hänet vihittiin vuonna 1755 Hurrin talon tyttären Liisa Laurintyttären kanssa. Lapsia syntyi yhteensä kahdeksan, joista kaksi vanhinta kuoli pienenä tuhkarokkoon. Aikuisiksi elivät Stiina (Kristiina), Briitta, Anna Liisa, Juho, Maria ja Joonas.

Lokakuussa 1785 Kristiina-tytär vihittiin Somerolta Peuralle edellisenä vuonna muuttaneen Antti Jaakonpojan kanssa. Antti oli Someron Kivisojan Leivon poika, syntynyt 2.11.1754. Hänen vanhempansa olivat Jaakko Simonpoika Leivo (1717–1771) ja Kristiina Juhontytär. Naimisiin mennessään Antti oli melkein 31-vuotias, morsian Stiina oli menneenä kesänä täyttänyt 23 vuotta. Isä-Yrjö lähestyi Stiinan avioituessa kuudenkymmenen vuoden ikää, ja vävy seurasi häntä Topenon seppänä. Antti mainitaan pitäjänsepäksi jo vihkimerkinnässä.

 

Tositekirjan mukaan Lopen pitäjänkäsityöläiset vuonna 1787 olivat:

 

Lopenkylässä räätäli Johan Ekholm, seppä Johan Stenholm ja räätäli Gustaf Flinckenberg

Pappilan mailla kankuri Hindr. Lucander, räätäli ja reservin sotilas Stenberg, räätäli Isac Johansson

Läyliäisillä räätäli Friedrik Johansson

Joentakana suutari Thomas Lillja ja räätäli Eric Åkman

Hyvikkälässä räätäli Eric Lindfors

Ourajoella muurarimestari Isr. Lerbeck [Israel Lerbeckin ammatiksi mainitaan usein myös nikkari]

Topenolla seppä Anders Jacobsson ja räätäli Anders [Ericsson]

Pilpalassa sahan seppä And. Ståhlberg

Salossa räätäli Gustaf Hellen.

 

Pitäjänsepästä kruununtilalliseksi

 

Vuonna 1793 Antti Jaakonpoika anoi asumis- ja hallintaoikeutta Läyliäisten Niinimäkeen, joka oli yksi isojaon jälkeen perustetuista kruunun uudistiloista. Niinimäkeen oli vuonna 1784 saanut immission Mikko Kustaanpoika Metsän­kylästä, mutta jo seuraavana vuonna hän luovutti tilan hallinnan Antti Jaakon­pojalle. Se tapahtui siis samana vuonna kun Peuralla vietettiin Antti Jaakonpojan ja Stiina Yrjöntyttären häitä.

Henkikirjan mukaan Mikko Kustaanpoika oli Niinimäessä vielä 1789, jolloin rippikirjan mukaan Antti Jaakonpojan ja Yrjö Heikinpojan perheet muuttivat sinne. Yrjö on rippikirjassa merkitty isännäksi ja Antti vävyksi, mutta henkikirjassa Antti mainitaan isännäksi jo vuodesta 1790. Hän sai taloon immission 28.5.1793. Antti Jaakonpoika oli jo raivannut viljelyksiä ja aloittanut tarvittavat rakennustyöt. Hän oli saanut takaajikseen talolliset Matti Jaakonpoika Pirttilän ja Eerik Juhonpoika Eskolan Joentakaa. Uudistilalle oli annettu verohelpotuksia: vuodesta 1784 vuoteen 1799 tila oli verovapaa, sen jälkeen maksettiin puoli veroa ja koko vero vuodesta 1804.

Niinimäen tilukset ulottuivat vähäiseltä osin Keihäsjärveen. KA Hml, C20:3 Karttakokoelma. 6: B_2 Utdrag af Loppis sockens kyrcko bys charta 1799.

"Entinen pitäjänseppä" Yrjö Heikinpoika kuoli vuonna 1800 ja vaimo Liisa Laurintytär vuonna 1811. Stiina Yrjöntyttären sisaret menivät naimisiin ja veli Juhon sanotaan muuttaneen Hämeenlinnaan. Toinen veli Joonas Yrjönpoika vietti nuorena miehenä kolmisen vuotta Kivisojan Leivolla Somerolla ja avioitui vuonna 1800 Antti Jaakonpojan veljentyttären Anna Stiina Matintyttären kanssa. Perhe asui Niinimäen mailla.

Antti Jaakonpojalla ja Stiina Yrjöntyttärellä oli kahdeksan lasta. Kaikki selvisivät aikuisiksi lukuun ottamatta kaksivuotiaana menehtynyttä Eeva-tytärtä (s. 1796). Vuonna 1811 Antti luovutti syytinkiä vastaan talon hallinnan kahdelle vanhimmalle pojalleen, Matille (1786–1842) ja Jeremiakselle (1789–1866). Kolmanneksi vanhimmasta Kustaasta (1792–1850) tuli isäntä Hollolan Uskilan Isäntälään.

Matti ja Jeremias alkoivat hallita puoliskoitaan vuodesta 1816 ja maksoivat puoliksi tilan veron ja muut ulosteot sekä raihnaisiksi ja voimattomiksi käyneiden vanhempiensa eläkkeen. Vuonna 1823 he anoivat talon virallista halkomista. Erinäisten vaiheiden jälkeen kihlakunnanoikeus katsoi vuonna 1827, että halkomiselle on pätevät perusteet. Talon savimultapellot olivat asianmukaisesti hoidetut, pelto- ja niittyalaa voitiin lisätä ja metsästä saatiin riittävästi puutavaraa.

Vanhin tytär Juliaana oli vuonna 1821 mennyt naimisiin kirvesmies Johan Ahlqvistin kanssa ja muuttanut Helsinkiin. Mies oli myöhemmin porvari ja talonomistaja. Ahlqvist kuoli vuonna 1854, ja Juliana eli leskenä 82-vuotiaaksi. Myös nuoremmat pojat Joonas ja Abraham muuttivat Helsinkiin ja ryhtyivät kirvesmiehiksi. Vuonna 1802 syntynyt Joonas, joka otti sukunimen Nyman, kuoli 35-vuotiaana "verensyöksyyn". Hänen puolisonsa oli nurmijärveläisen rusthollari Werlanderin tytär Maija Kaisa (Maria Catharina). Abraham (1805–1886) käytti sukunimeä Lehman ja oli paitsi kaupungin timpuri myös talonomistaja. Hänen puolisonsa oli Mäntsälässä 1811 syntynyt Anna Liisa Juhontytär.

Vuonna 1799 syntynyt tytär Stiina (Kristiina) jäi asumaan kotitaloon. Hän kuoli palovammoihin 25-vuotiaana. Ilmeisesti samassa onnettomuudessa Niinimäen itsellisen Joonas Yrjönpojan seitsenvuotias Agneta-tytär menehtyi savumyrky­tykseen.

Antti Jaakonpoika eli raihnaisuudestaan huolimatta pitkän elämän. Hän kuoli vanhuuteen 87-vuotiaana 21.11.1841. Puoliso Stiina Yrjöntytär oli kuollut halvaukseen 70-vuotiaana 8.12.1832.

Lähteitä:

KA Hml Uudenmaan lko, Aa: 24 Kirje- ja anomusdiaarit 1793. Da: 32 Kirje- ja päätöskonseptit 1793–1794.

KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, KO a: 3 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Lopen talvikäräjät 1827.

Kuolinpesän konkurssi

Blogikirjoituksen Taitajia Turusta lopussa mainittiin 1.12.1837 pidettävä huuto­kauppa, jossa oli määrä myydä instru­ment­tien val­mis­taja Fred­rik Sagu­linin jää­mistö. Palaan ajassa hieman taakse­päin ja luet­te­len tär­keitä päivä­mää­riä mat­kan varrelta:

• Fredrik Sagulin kuoli Helsingissä 15.5.1836.
• Vainajan leski Helena Carolina Sagu­lin s. Weitz pyysi Finlands All­männa Tid­ning -lehden nume­rossa 34 (8.7.1836), että kaikki ne, jotka olivat pesälle velkaa tai joilla oli siltä saata­via, ilmoit­tai­sivat velasta tai saata­vasta en­nen heinä­kuun loppua. Sa­malla hän pyysi ilmoi­tusta niiltä, jotka olivat jättä­neet instru­ment­teja tai muuta tava­raa korjat­ta­vaksi, jottei niitä lasket­taisi pesän omai­suudeksi.
• Perunkirjoitus pidettiin 5.8.1836. Pesässä todet­tiin olevan varoja 494 ruplaa 50 kopeek­kaa ja velkoja 1605 ruplaa ja puoli kopeek­kaa, molem­mat summat pankko­assig­naat­teina eli paperi­rahana.
  
• Helsingin raastuvan­oikeus antoi 3.9.1836 vuosihaaston eli proklaman Fredrik Sagulinin kuolin­pesän kaikille sekä tunne­tuille että tunte­mat­to­mille velko­jille. Velko­jien oli viimeis­tään seu­raa­van vuoden loka­kuun ensim­mäi­senä arki­maa­nan­taina ennen kel­lo kahta­toista päi­vällä ilmoi­tet­tava saa­ta­vansa oikeu­delle. Vel­koja, joka jätti saata­vansa ilmoit­ta­mat­ta, menetti puhe­valtansa velal­lista vas­taan. 
• Edellä mainittu lokakuun ensimmäinen arki­maa­nan­tai oli 2.10.1837. Raastuvan­oikeuteen saapui määrä­aikaan men­nessä kym­menen velko­jaa, joista kerron tar­kem­min tuon­nem­pana.
• 14.10.1837 leski Helena Carolina Sagulin jätti raastuvan­oikeu­delle kir­joi­tuk­sen, jossa hän yhdessä ala­ikäis­ten lastensa kanssa haki perin­nön­luovu­tusta vapau­tuak­seen vel­ko­jen mak­susta. 
• Raastuvanoikeudessa 21.10.1837 paikalla olleet velkojat ilmoittivat, etteivät he vastustaneet lesken anomusta. Lesken vannoman velallisen valan jälkeen raastuvan­oikeus päätti antaa julkisen haas­teen Fredrik Sagu­linin kaikille tunne­tuille ja tunte­mat­to­mille velko­jille. Heidän piti viimeis­tään seuraa­van vuoden touko­kuun ensim­mäi­senä arki­maanantaina ennen kello kahta­toista päi­vällä ilmoit­taa saata­vansa raastu­van­oikeu­delle; muuten he me­net­täi­sivät puhe­val­tansa velal­lista vas­taan. Usko­tuiksi miehiksi raastuvan­oikeus nimitti talous­tireh­tööri Lind­stedtin ja kaup­pias Langéenin. 
• Toukokuun ensimmäinen arkimaanantai oli 7.5.1838. Tuon päi­vän puoleen­päivään men­nessä velko­jia oli il­moit­tau­tunut kahdek­san. 
• Helsingin raastuvan­oikeus antoi tuomionsa konkurssiasiassa 4.2.1839. 

 

Velkojat lokakuussa 1837

 Kuolinpesän velkojiksi ilmoit­tau­tuivat viimeis­tään 2.10.1837 seuraavat: 

1. Leski Helena Carolina Sagulin jätti kirjallisen selonteon veloista, jotka hänelle piti korvata: perun­kir­joi­tus­kus­tan­nuksia 9 ruplaa 551/2 kopeek­kaa, hau­taus­kuluja 151 ruplaa 81/2 kopeek­kaa, proklaman haku­kuluja 21 ruplaa 75 kopeekkaa, kruunun­veroja 4 ruplaa 14 kopeek­kaa, pii­ka Wilhel­mina Å­bergille mak­settu vuosi­palkka 27 ruplaa pankko­assig­naat­teina niin kuin edelli­set­kin ja seit­se­män riikin­taa­laria 24 kil­lin­kiä valtion­velka­sete­leinä, leski Sagu­linin postil­jooni Tall­bergille suorittama 75 riikin­taa­laria valtion­velka­seteleinä ynnä sille las­ket­tu kor­ko 16.11.1835 ja 7.3.1836 väli­seltä ajalta sekä vielä lain­haku­kuluja 18 rup­laa pankko­assig­naat­teina. 
2. Professori Gustaf Gabriel Hällström jätti oikeudelle kaksi alku­peräistä mutta lei­maama­tonta velka­kirjaa, jot­ka oli päi­vätty 1.11.1830 ja 16.5.1836. Hän oli saanut niistä takai­sin 43 riikin­taala­ria 39 killin­kiä Ruot­sin valtion­velka­seteleinä, mutta saata­vaa oli vielä 126 riikin­taala­ria Ruot­sin valtion­velka­sete­leinä ja 25 rup­laa pank­ko­assig­naat­teina.
3. Luutnantti, ritari Henric Lyra toimitti asia­mie­hensä, kielen­kään­täjä C. Åbergin väli­tyk­sellä kaksi­nai­sesti (kahtena kap­pa­leena, tvefalt) kirjoi­tuksen, jonka mu­kaan leski Sagu­linin 29.9.1836 alle­kirjoit­tama asia­kirja osoitti, että Sagu­linilla oli maksa­matta 150 rup­laa huo­neis­ta, jotka hän oli vuok­rannut 1.10.1835 alkaen vuodeksi kauppa­laivuri M. Mickels­sonin talosta Pikku Roo­bertin­kadun tuntu­masta. 
4. Kauppaneuvos Justus Etholén ilmoitti, että hänellä on kuolinpesältä lasku­tet­tuja saa­ta­via 70 riikintaalaria kolme killinkiä Ruotsin valtion­velka­sete­leinä. 
5. Kauppias Carl Gustaf Langéen velkoi kuolinpesältä oheen liitetyn laskun mukai­sesti 59 ruplaa kaksi kopeek­kaa lasket­tuna vaihto­kurssiin 32 kil­lin­kiä = rupla.
   
6. Kammantekijämestari H. Weckström vaati suoritusta velka­kirjassa vahviste­tun 88 riikin­taa­la­rin sum­masta kor­koi­neen. Fredrik Sagulin oli anta­nut velka­kirjan Weck­strömin vaimolle, entisen kamman­tekijän leskelle Maria Bäck­manille 27.4.1835. Sagulin oli lyhen­tä­nyt vel­kaa mak­sa­mal­la 20 rup­laa pank­ko­assig­naat­teina. Weck­strömillä oli velan pant­tina esi­merkiksi kym­me­nen hopea­helaista meren­vaha­piip­pua.
7. Taloustirehtööri Gustaf Adolf Lindstedt ja eversti, ritari Carl von Rosenkampf ilmoittivat, että he olivat myöntä­mänsä takauk­sen vuoksi jou­tu­neet maksa­maan Alek­san­te­rin yli­opis­tolle Sagu­linin otta­man 600 pankko­assig­naatti­ruplan lainan kor­koi­neen. Instrumenttien valmistaja Sagulin oli antanut lainasta velkakirjan 28.8.1834.
8. (tämä kohta puuttui pöytäkirjasta, mutta seuraava kohta oli numero 9)
9. Vahtimestari C. G. Häggström ilmoitti suulli­sesti, että Sagu­lin oli hänelle velkaa 36 riikin­taala­ria valtion­velka­sete­leinä ja 50 rup­laa pank­ko­assig­naat­tei­na ja että Sagu­lin oli anta­nut kaksi velka­kirjaa, ensimmäisen 29.10.1832 ja toisen 1.8.1835.
10. Musikantti Carl Weitz ilmoit­ti suulli­sesti, että hän oli anta­nut Sagu­linin hautaa­miseen 25 ruplaa pankko­assig­naatteina eikä ollut saanut niistä hyvi­tystä, minkä leski Sagulin myönsi.
    

 

Velkojat toukokuussa 1838

Velkojat olivat suurimmaksi osaksi samoja kuin lokakuussa 1837, mutta joukoista puut­tui muu­ta­ma nimi ja yksi oli tullut lisää:

1. kauppaneuvos Etholén
2. eversti, ritari Carl von Rosen­kampf 
3. kauppias Carl Gustaf Langéen
4. luutnantti, ritari Henric Lyra
5. taloustirehtööri Gustaf Adolf Lind­stedt
6. räätälimestari A. Palmqvist
   
   joka vaati, että hänelle tulee etu­oikeu­tet­tuna velko­jana maksaa 43 riikin­taalaria 21 kil­lin­kiä vaina­jan hauta­jai­siin tehdystä työstä oheis­te­tun laskun mukai­sesti
   
7. leski Sagulin
8. kammantekijämestari H. Weck­ström.

 

Sagulinin leskeä koskevien liitteiden mukana oli kirkko­herra Crohnin todis­tus siitä, että val­tio­neuvok­se­tar Aurora Demi­doff (s. Stjern­vall, myö­hemmin Karam­zin) oli lah­joit­ta­nut köyh­ty­neel­le Hele­na Caro­lina Sagu­linille kaksi­sataa rup­laa pank­ko­assig­naat­teina.

Kozlov, Alexander. Nuori Aurora Karamzin. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Raastuvanoikeuden mukaan vain osa Helena Carolina Sagulinin esit­tämis­tä saata­vista voitiin katsoa etu­oikeu­te­tuiksi saata­viksi kauppa­kaaren 17 luvun nel­jännen pykä­län nojalla:

Jos velallisen miehen kuoltua joku on hänen hautaamisek­sensa rahaa tahi tavaraa uskonut, niin se ensin makset­ta­koon, sitten kuin edellä mainittu tavara on eroi­tettu. Sitä lähinnä, mitä on omaisuuden kirjoitta­miseksi kohtuulli­sesti kulutettu, niin myös vaivais­ten osaksi neljä äyriä sadalta talarilta omai­suuden arvosta; sitten paran­tajan palkka, lääk­keet ja vainajan elatus viimei­sellä sairaus­ajallansa, hoita­jain palkka samalta ajalta, samoin pal­ve­liain ja pal­koil­lis­ten pal­kat vii­mei­seltä vuodelta.

Muita Helena Carolina Sagulinin saatavia – postiljooni Tallbergille suori­tettua maksua ja neljän ruplan 14 kopee­kan kruunun­veroja, joiden maksa­mista leski ei ol­lut vahvis­tanut kuiteilla – ei kat­sot­tu voita­van koh­della etu­oikeu­tet­tuina saatavina.

Kammantekijä H. Weckströmin saatava oli etuoikeutettu, koska hän oli vahvis­tanut saata­vansa asian­mukaisella velka­kirjalla. Etu­oikeuden pii­rissä oli myös hänen velan pan­tiksi saa­mansa omai­suus.

Edellä mainittujen saatavien tultua korva­tuiksi seuraavat velko­jat saisivat maksun laillisesti valvotuista ja vahvistetuista saatavistaan:

1. kauppaneuvos Justus Etholén
2. eversti, ritari Carl von Rosenkampf
3. kauppias Carl Gustaf Langéen
4. taloustireh­tööri Gustaf Adolf Lindstedt.
   

Koska räätäli Palmqvist ei ollut ilmoit­tau­tu­nut velko­jaksi Sagu­linin prokla­man määrä­päivänä 2.10.1837, hän oli menet­tä­nyt puhe­valtansa asias­sa. Luut­nant­ti, rita­ri Lyra taas ei ol­lut esit­tänyt vaa­ti­muk­sensa tueksi vuokra­sopi­musta tai vas­taa­vaa vaan aino­as­taan leski Sagu­linin alle­kir­joit­ta­man asia­kirjan. Siitä syystä hänen­kin vaati­muk­sensa hylät­tiin.

Jos ja kun varoja ei riittänyt jaettaviksi etu­oikeu­det­to­mille vel­ko­jille, varat jaet­tiin saa­ta­vien suu­ruu­den mukai­ses­sa suh­teessa (slikt af marck som af marck). Tämä todetaan kauppa­kaaren 17 luvun vii­den­nessä­tois­ta pykä­lässä, joka on seu­raa­vassa ensin van­hana, sitten vuoden 1867 suomen­noksena:

Ellei welcapään omaisus ulotu caikille näille welcamiehille; nijn andacot yhtä­läi­sesti lan­geta mar­casta nijn cuin mar­casta, ne joil­la on yhtä­läi­nen oikeus toinen­toisens canssa, ja seiso­con caswo nijn luja­na cuin pää­welcakin. Waan caswo ei mahda tain­cal­dai­sisa tiloisa, welca­miesten wälillä, edem­mäxi luet­taa, cuin sijhen asti, cosca welca­pään omai­sus tuli taca­waarickoon pan­nuxi.

Jos velallisen omaisuus ei riitä näille velkojille, niin jääkööt ne, joilla keske­nänsä on sama oikeus, itsekukin saman verran joka markalta saa­matta, ja mak­sossa olkoon korko yhtä hyvä kuin pää­velkakin. Mutta korkoa täl­lai­sissa tiloissa el­köön vel­ko­jien kesken otet­tako lu­kuun kauem­maksi kuin sii­hen asti, jol­loin velal­li­sen omai­suus taka­varik­koon pan­tiin.

Velkojien joukossa oli monia tut­tuja nimiä, kuten yli­opisto­mies Gustaf Gabriel Häll­ström (1775–1844), kauppa­neuvos Jus­tus Etholén (1791–1869), kenraali­majuri Henrik Lyra (1802–1875), Aleksan­terin yli­opis­ton puu­tar­hu­ri­na­kin toi­mi­nut talous­tireh­tööri Gustaf Adolf Lind­stedt (1800–1863) ja ken­raali­majuri Karl von Rosen­kampf (1793–1846).

Lähteitä:

Helsingin raastuvanoikeuden istunto 4.2.1839 (linkki FamilySearchiin rekisteröityneille ja kirjautuneille käyttäjille). 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Ruotsin valtakunnan laki: hyväksytty ja vahvistettu valtiopäivillä vuonna 1734. 

Vanha suomennos. Agricolaverkko.

Uusi suomennos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1867.

 

 

 

 

 

Caisa sai luvan mennä naimisiin

Turun tuomiokirkko­seurakunnan avioliittoasiakirjoja selatessa eteen tuli lukkari Johan Arvelinin ja hänen puolisonsa vuonna 1791 lähettämä kirje. Se innosti selvittämään, kuka kirjeessä mainittu neito oli ja mitä hänelle tapahtui.

 

Koska Minä sain Kuulla minun Rakalta Tyttäreeltänin Caisalta että hän Tahto anda Itsens Sieheen Pyhään avios Käskyyn. 

Ja on jo 2xi Kertaa Kuulutettu Turuun Duomiokirkosa vaan 3.mas Erä On

tullu Kieltyxi Vääräin ja Petollisten Ihmisten Kautta Kuin he Ovat sanoned että hänen Wanhembas ovat Tätä vastoin, jota vastaan minä Eikä hänen Rakas Muorinsa ole Koskaan ollu. Waan Toivotan heille onne Ja siunausta Taivaan Jumalalda heidän etehensä ottamisensa Jota Jumala Kuulkoon. Annettu Wambulast sinä 8. p. Aprillis 1791.

 

Joh. Arvelin Luckari      Catharina Bertelintytär

Wambulas                       Emändä

 

 Todistaiat  Henric Laurila     Johan Hongola

 

Caisa Arvelin oli syntynyt Vampulassa 25.9.1764. Hän muutti 1780-luvun alussa Turkuun, missä hankki elantonsa piikana. Sulhasmies, sotalaivan matruusi Elias Järnström, oli morsiantaan viisi vuotta nuorempi, s. 17.5.1769. Eliaksen isä, porvari Johan Järnström, oli pojan naimisiinmenon aikaan jo kuollut, ja Elias asui äitinsä Maria Grönbladin kanssa. Äiti kuoli vuonna 1796.

 

Pariskunta oli kuulutettu toisen kerran maaliskuun 24. päivänä 1791:

Ylkä

Kunniallinen ja toimellinen nuorimies ja örlogs matrosi Elias Järnström ja

Morsian

Kunniallinen ja siviä Neitsy Catharina Arvelin

Kirkkoherra Tengström oli tehnyt merkinnän, ettei kolmatta kuulutusta saa tehdä ilman hänen lupaansa. Vanhempien kirjeen saavuttua 15.4. hän lisäsi, että kolmas kuulutus voidaan tehdä. Catharina eli Caisa Arvelin ja Elias Järnström vihittiin Turun suomalaisessa seurakunnassa 12.5.1791.

Oliko Caisalla ja Eliaksella nyt edessään pitkä ja onnellinen liitto, kun avioon oli päästy "petollisten ihmisten" puheista huolimatta? Elämä ei mennyt toiveiden mukaan, vaan eteen tuli monia vastuksia. Vuonna 1792 syntynyt esikoinen Emmanuel kuoli vähän yli vuoden ikäisenä, ja 1794 syntynyt Tobias eli vain kymmenen kuukautta. Ainoastaan 13.12.1795 syntynyt tytär Carolina Elisabeth eli aikuiseksi.

Jo vuonna 1795 Elias Järnströmin sanotaan lähteneen merille (bortrest till sjöss), eikä hänestä sen jälkeen kuultu (flere år borta). Nähtävästi Caisa oli anonut miehen poissaolon perusteella avioeroa, sillä rippikirjassa 1799–1814 on merkintä 8.7.1803 annetusta erokirjasta. Huhtikuussa 1806 pidettiin perun­kirjoitus "karanneen merimiehen" Elias Järnströmin jälkeen. Kuolinaika tai -paikka ei perukirjasta eikä kirkonkirjoista selviä.

 

Caisa oli perunkirjoituksen aikoihin menossa uudelleen naimisiin. Hänet kuulutettiin saman vuoden toukokuussa lumppukauppias Johan Kraftin kanssa. Tässä avioliitossa syntyi poika Johan Gustaf 26.12.1806. Huono onni aviomiesten suhteen jatkui toisessakin liitossa. Puoliso kuoli tapaturmaisesti Ahvenanmerellä elokuussa 1812.

 

Caisa Arvelin avioitui vielä kolmannen kerran: joulukuun lopulla 1813 hänet vihittiin yliopiston puutarharengin Matts Sederlundin kanssa. Caisa oli silloin 52-vuotias ja Sederlund häntä pari vuotta nuorempi. Avioliitto ei liene ollut aivan ongelmaton, sillä rippikirjassa pariskunnan sanotaan olevan riitainen. Sederlund kuoli 63-vuotiaana huhtikuun lopulla 1829.

Toisessa avioliitossa syntyneestä Johan Gustafista tuli merimies. Vuonna 1833 hän palveli perämiehenä Björneborg-nimisellä laivalla ja huuhtoutui mereen kovassa myrskyssä Atlantilla muutama päivä ennen 27. syntymä­päiväänsä, 20.12.1833.

Tytär Carolina Elisabeth solmi 28.12.1835 avioliiton tuomiokirkon vahtimestarin Anders Johan Carellin kanssa. Carell oli leskimies, jolla oli ensimmäisestä avioliitostaan elossa kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Yhteisiä lapsia Carolina Elisabethin kanssa syntyi kaksi: Carolina Catharina 21.10.1836  ja Johanna Charlotta 20.1.1839.

Caisa Arvelin oli kuollessaan 84-vuotias. Hän kuoli vanhuuteen 18.8.1850 ja asui silloin tyttärensä perheen luona.

 

 

Lähteitä:

KA Uusi Astia Turun tuomiokirkkosrk, I Jea: 1 Avioliittokuulutusten asiakirjat 1790–1812. Linkki tekstissä.

KA Uusi Astia Tma, Dahlströmin perukirjakortisto (1796–1841).

Tka, Perukirjat 1806.