Kulttuuria Kemijokivarressa

Eläviä kuvia

Kemin alueella ilmestyvässä Perä-Pohjolaisessa julkaistiin 23.3.1909 ilmoitus:

Kemin Taivalkosken Nuorisoseura
näyttelee Tervolan Kirkonkylän
Työväentalolla
Sunnuntaina 28 p. Maalisk.

"Eläviä kuvia"
(kolminäytöksinen näytelmä)

Näytelmä alkaa klo 7 j.p.
Lopuksi karkeloa.
                                                Toimikunta.

 

 Samassa lehdessä oli 1.4. nimimerkin –o –n arvostelu:

Näytelmäiltama. "Eläviä kuvia"-niminen näytelmä näytel­tiin Ala­paak­ko­lan nuo­ri­so­seu­ran toi­mes­ta Tervo­lan työ­väen­yhdis­tyksen talolla viime sun­nun­taina.
    Tämä kolminäytöksinen ilveily esi­tet­tiin maa­lais­oloi­hin kat­soen yleen­sä hy­vin. Eten­kin Mat­ti Mau­la esiin­ty­es­sään nuo­rena liike­mie­henä, Han­nu Miek­ko­sena, näyt­teli osansa hyvin. Samaa ei voi sanoa Miek­ko­sen Hilda-rou­vana esiin­ty­jästä Maikki Jau­hosta. Ei tar­vitse käyt­tää anka­raa kri­tiik­kiä sano­es­saan hänen ei sopi­van esiin­ty­mään liike­mie­hen nuo­rena ja hie­nona rou­vana.
    Täyden tunnus­tuksen ansait­sevat Matti Ämmä sekä Wieno San­dell, edel­li­nen esit­täen Miek­kosen appi­ukon Efraim Pyyh­tiän, jäl­kim­mäi­nen hänen rou­vansa Mal­wiinan osaa. Martta Sini­salo­na esiin­tyjää Meeri Mäki­maulaa voi myös­kin pi­tää joten­kin onnis­tu­neena.
    Voimailija Taneli Jurrikkana esiin­tyi Wille Tuok­kila. Häntä ei esityk­sensä puolesta sovi moit­tia, mutta pelät­ty­nä at­leet­tina ollen olisi hänel­lä pitä­nyt olla voi­mak­kaam­pi var­talo.
    Venäläisenä, rikkaana nuo­rena­mie­henä Boris Mihailo­witsh Mens­kynä esiin­tyi Heikki Man­sikka ker­ras­saan tyy­dyt­tä­väl­lä ta­val­la. Oi­kein jänni­tyk­sel­lä odot­ti kat­so­ja hä­nen tule­mis­taan näyt­tä­mölle, niin hy­vin suo­rit­ti hän vai­kean osansa.
    Muut, vähemmän huomatta­vien osien suorit­ta­jat ei­vät he­kään miten­kään näy­tel­män juon­ta pilan­neet, joten – kuten sanot­tu – näy­tän­töä voi pi­tää yleen­sä hyvin onnis­tu­nee­na. Tyyty­väi­sinä näyt­ti ole­van ylei­sö­kin päät­täen vilk­kais­ta suo­si­on oso­tuk­sis­ta näy­tän­nön lo­put­tua. – Yleisöä olikin saapunut salin täy­deltä, joten näytte­li­jöi­den talou­del­li­set­kaan edut ei­vät liene ai­van mität­tö­miin men­neet.
    Lopuksi mainittakoon, että yleisöltäkin voi vaatia hilli­tym­pää käy­töstä, sillä sel­lai­set naurun rema­kat häi­rit­se­vät näy­tän­töä sekä sitä tar­koin seu­raa­vaa kat­se­li­jaa.

Eläviä kuvia oli Oskar Blumenthalin ja Gustav Kadelburgin sak­saksi kirjoittama ja Uuno Johan­nes Vuor­joen Suo­men oloi­hin sovit­ta­ma näy­telmä. Uuno Johan­nes Vuori­joki (vuoteen 1906 saakka Wege­lius) oli varsi­nai­selta amma­til­taan opet­taja ja venä­jän­kie­li­sen kir­jal­li­suuden suo­men­taja. Hänen vai­monsa oli Sorta­va­lassa syn­ty­nyt El­len Maria Lean­der, jonka nimi on mai­nit­tu blo­gissa ai­kai­sem­min­kin. 

Runoilija ja arvostelija Eino Leino näki Elä­viä kuvia -näy­tel­män Kan­sal­lis­teat­terin ensi-il­lassa 9.11.1906 ja ar­vioi näke­määnsä seu­raa­vas­ti: "Kansallisteatterin ensi illassa oli väkeä hyvä huo­ne ja iloi­suus ääne­käs. Ohjel­massa oli Blumenthal & Kadel­burgin 3-näytök­sinen il­veily 'Elä­viä kuvia', joka osot­tautui aika hupai­seksi hassu­tukseksi. Tapauk­set liit­tyvät nyky­aikaisen kine­mato­graafi-hur­juuden ympä­rille. Juoni on rans­ka­lai­sen il­vei­lyn ta­val­linen: avio­mies­ten uskot­to­muus. Täs­sä kui­ten­kin sak­sa­lai­sella viat­to­muu­della ja ge­myytil­lä pyö­ris­tel­ty." 

Elävistä kuvista kirjoitti tuoreeltaan arvostelun myös V. A. Koskenniemi:

"Eläviä kuvia", jolla viime viikolla oli ensi iltansa Kansallisteatterissa, osoit­tau­tui paljon hupai­sem­mak­si kuin näytel­män saksa­lai­seen alku­pe­rään kat­soen oli uskal­ta­nut odot­taa. Nuo­ren avio­mie­hen lii­kut­ta­van huo­no onni, joka m. m. ilme­nee sii­nä, että hänen ainoa sa­lai­nen koh­tauk­sensa tu­lee "elä­vissä kuvissa" ikuis­te­tuk­si, on se tee­ma, jonka ympä­ril­le teki­jäin leik­kisä mieli­kuvitus on kek­si­nyt pal­jon lys­til­lisvtä situ­at­sioni-ko­miik­kaa ja eräi­tä haus­koja rep­liik­kejä ja sana­sut­kauk­sia. Kui­ten­kin puut­tuu näy­tel­mältä sa­tii­ri­nen aines, jol­lei sel­lai­sena tah­do pitää pien­tä lei­kin­las­kua "elä­vien ku­vien teat­te­rin" ja näy­tel­mäs­sä esiin­ty­vän am­matti-at­lee­tin kus­tan­nuk­sel­la – mut­ta ei­hän näy­tel­mä oli­si sak­sa­lai­nen, jos tämä puo­li sii­nä olisi sen vah­vem­min edus­tet­tu. Muu­ten ei pi­lan­teko "elä­vien ku­vien" ja am­mat­ti­paini­jain kus­tan­nuk­sella oli­si vail­la aktu­aali­suutta tääl­lä Hel­sin­gissä. Luu­lenpa, että Kansal­lis­teat­te­ril­la­kin pitäi­si ole­man joita­kin kat­ke­roita sano­ja sen­suun­tai­sen "taide­har­ras­tuk­sen" varalle. –  –

Eläviä kuvia Tervo­lassa näytel­leistä Mat­ti Mau­la eli Ran­ta­maula oli isä­ni serk­ku, Ponteva poliisi -blogi­kirjoi­tuksen pää­hen­kilö. Samassa kirjoi­tuk­sessa maini­taan myös Hannu Miek­kosen vai­moa näy­tel­lyt Maik­ki Jau­ho, josta tuli vuonna 1917 tosi­elä­mäs­sä­kin Matin vaimo ("Polii­sin Maija").  Matin isä ja isän­äitini oli­vat sisa­ruk­sia. Voi­mai­li­ja Tane­li Jur­rik­kaa näy­tel­lyt Vil­le Tuo­ki­la oli niin ikään isä­ni serk­ku: isän­isäni ja Vil­len äiti oli­vat sisa­ruk­sia. Mat­ti Ämmä eli Kivi­har­ju taas asui mel­kein isän kotipaikan naa­pu­rissa.

Ohjelmaa joka makuun

1900-luvun alun nuorisoseurat olivat Leinoa mukaillen näyttelemis-hurjuuden vallassa. Taival­kos­ken nuo­ri­so­seura­kin esitti vuo­den 1909 mit­taan perä­ti kaksi­tois­ta näy­tel­mää: Maa­lai­sia neu­vo­mas­sa, Murto­vaa­ra­laiset, Elä­viä kuvia, Pes­tuu­päi­vä Ran­nan­pääs­sä, Talon­kat­so­jai­set, Pui­jolla, Ku­her­rus­ajan kulut­tua, Tukki­joella, Kuver­nöö­ri tu­lee, Sai­tu­rin pe­rin­tö, Tyh­mä-Jus­si ja Kar­ku­rit.

 

Perä-Pohjolainen 22.6.1909, sivu 4.

 

Nuoriso­seuran järjestämästä kesä­juh­lasta teh­tiin sel­koa Perä-Pohjo­laisen nume­rossa 72.

Arpajaiset ja kesäjuhlan oli Kemin Taivalkosken nuorisoseura toimeen­pannut Juhan­nus­päivänä. Ilma vaik­ka­kin aa­mu­päi­väs­tä näyt­ti sadet­ta uhkaa­val­ta, muut­tui kau­niik­si juhla­ilmaksi. Ylei­söä kart­tui­kin joten­sa­kin run­saas­ti ti­lai­suu­teen. Seuran talon ympä­rys ja piha oli koris­tet­tu Suo­men li­puil­la, koi­vuil­la, kuu­sil­la ja köyn­nök­sil­lä sekä juh­la­sali män­nyn­ha­vuil­la somis­tet­tu mel­ko haus­kaksi.
     Ohjelmassa oli aluksi Nuoriso­seuran seka­köörin lau­luja. Sit­ten piti pu­heen rou­va Mim­mi Gad­ding, runon lau­sui neiti Ee­lin Kaa­rak­ka. Seu­ra­si väli­aika ja ar­po­jen myyn­tiä. Lau­lu­köö­ri kut­sui taas kan­san kool­le lau­luilla "Pohjo­lais­ten hym­ni" ja "Kevät­virrat". Esi­tel­män piti mais­teri Ant­ti Jau­ho ja runon lau­sui nei­ti Fan­ny Wuo­ki­la. Vie­lä lau­leli köö­ri usei­ta lau­lu­ja, joi­ta ylei­sö mieli­hy­väl­lä kuun­te­li. Kun tuu­li oli tyyn­ty­nyt ja ilta oli kau­nis, lii­te­li­vät lau­lun säve­leet petä­jien kes­kel­lä ole­val­ta lau­lu­la­val­ta ulom­pa­na ole­vien­kin kor­wiin. Ar­poja myy­tiin lo­pussa huuto­kau­pal­la pie­nem­pi mää­rä. Voit­to­jen jaos­sa y. m. ku­lui aika jo sivu puo­len yön, joten näy­telmä "Pui­jolla" hei­tet­tiin näyt­te­le­mät­tä. Lopuk­si oli­vat kar­ke­lot Pir­til­lä. Kai­kes­ta päät­täen on seu­ran jäse­nis­töl­lä pitä­nyt olla pal­jo yksi­mieli­syyt­tä Juhan­nus­päi­väs­tä juh­laa lait­ta­es­saan.

 

Perä-Pohjolainen 26.6.1909, sivu 3.

 

 

 Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Perä-Pohjolainen 1909. Linkit tekstissä.

 

 

Erävistön torppari Matti Simonpoika

Erävistö, joka 1800-luvulla tunnettiin Lopen lukkarin virkatalona, oli alun perin torppa isojaossa syntyneellä kruunun liikamaalla noin puolen peninkulman päässä kirkonkylästä. Ensimmäisen kerran pappilan alaisuuteen merkitty Erävistö esiintyy henkikirjassa 1786: Äräwistö torp nybygge, Mats Simonsson, Sophia hu. Rippikirjassa 1786–1791 torppa on nimellä Eräys, ja siellä asuu Matti Simonpoika vaimonsa Sofian ja neljän lapsen kanssa.

Matti Simonpoika syntyi Ourajoella 20.8.1749. Hänen vanhempansa olivat Simo Ristonpoika Heikkilä (1712–1785) ja Beata Juhontytär Vatsia (1713–1777). Matti Simonpojan puoliso Sofia Juhontytär oli talollisen tytär Rengon Ahoisten Klemolasta. Pariskunta meni naimisiin syyskuussa 1774 ja asui ensin Ourajoella, missä syntyivät lapset Matti 1776, Yrjö (Jöran) 1779, Eeva 10.12.1781, Leena 30.12.1783 ja Sofia 1.1.1785. Nuorimmat tyttäret kuolivat pieninä. Haudattujen luettelossa on seitsemän viikon ikäisenä 20.2.1785 kuollut Leena, mutta syntymä­ajan perusteella kysymyksessä lienee Sofia.

 

Perhe muutti Erävistöön vuoden 1785 paikkeilla. Siellä syntyi nuorin lapsi Adam 29.10.1788.Torpan sanotaan olevan nybygge, uudistalo, joten nähtävästi Matti Simonpoika itse raivasi sen viljelykset. Vuonna 1796 Matti kääntyi esivallan puoleen, koska edesmenneen kirkkoherra Cajalenin leski Cornelia Cajalen halusi häätää Matti Simonpojan torpasta ja tulla itse asumaan sinne. Maaherran päätöstä asiassa ei ole löytynyt. Lopputulos joka tapauksessa oli, että Matti Simonpoika jäi torppaan, ja leskirouva Cajalen muutti Turkuun vuonna 1798.

 

Vuonna 1807 annetulla maaherran päätöksellä Erävistö määrättiin lukkarin virkataloksi. Alue käsitti 87,5 tynnyrinalaa (melkein 44 ha) viljelyskelpoista maata, veroluvultaan 1/16 manttaalia. Erävistö säilyi kuitenkin edelleen sen ensimmäisen torpparin asuinpaikkana. Matti Simonpoika kuoli vuonna 1813. Perukirjasta selviää, että torpparilla oli silloin kotieläiminä 12-vuotias valakka, kolme lehmää, kaksi vasikkaa, lammas, pukki ja vuohi.

 

Sofia Juhontytär kuoli 15 vuotta puolisonsa jälkeen vuonna 1828. Hänen perukirjassaan mainitaan vaatetavaroiden lisäksi vain raudoitettu kirstu ja vanha rukki.

 

 

Matti Simonpojan pesän ilmoitti puoliso Sofia. "Etten mitään ole tahallisesti salannut voin tarvittaessa valalla vahvistaa. Päiväys kuten yllä Sophia Juhontytär." Tyytyväisyytensä pesäluetteloon vahvistivat puolison lisäksi pojat Matti, Yrjö (Jöran) ja Adam sekä Eeva-tyttären puoliso Kustaa Iisakinpoika. Perukirjan laativat ja todistivat lukkari Erik Johan Löfroos, karvari Petter Djurberg ja Erik Reinholdinpoika Hevosojan Heikkilästä. KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, Perukirjat 1814–1815.

 

 

 

Vuoden 1807 päätöksen aikaan Lopen lukkarina oli Sigfrid Löfroos ja hänen jälkeensä Löfroosin poika Erik Johan. Vasta seuraava lukkari, Jakob Johan Lindberg, anoi asumis- ja hallintaoikeutta virkataloon.

 

Matti Simonpojan ja Sofia Juhontyttären esikoisen Matti Matinpojan puoliso oli vuonna 1784 syntynyt Liisa Antintytär Rengon Ahoisten Lähteenkorvasta. Pariskunta sai viisi poikaa ja neljä tytärtä. Matti on henkikirjoissa merkitty Erävistön torppariksi vuodesta 1815 vuoteen 1826. Nähtävästi torppa ei sen jälkeen ollut enää hänen hallinnassaan, sillä rippikirjojen mukaan hän asui jonkin aikaa myös Vuotavan torpassa, ja joinain vuosina häntä kutsutaan Pietilän tai kylän torppariksi. Vuoden 1833 henkikirjassa hän on itsellinen Erävistössä. Sen jälkeen Matti Matinpoika vaimoineen asui Rajalan torpassa ja myöhemmin Topenolla. Matti Matinpoika kuoli vuonna 1855, ja vaimo Liisa muutti Pietilän Siltasen torppaan, jota piti vanhin poika Juho.

Yrjö (Jöran) Matinpojan puoliso oli Leena Eerikintytär (s. 4.12.1782). Lapsia syntyi seitsemän, joista viisi eli aikuiseksi. Yrjö Matinpoika oli noin vuodesta 1811 vuoteen 1821 pappilan Hirssuon torpparina. Sen jälkeen hän asui perheineen Erävistössä ja muissa taloissa itsellisenä. Hän kuoli Salon Malmvikin torpassa vuonna 1852.

Eeva Matintytär avioitui Lepolan torpparin Kustaa Iisakinpojan kanssa. Lapsia syntyi viisi, joista yksi kuoli pienenä. Eeva kuoli 55-vuotiaana vuonna 1837.

Vuonna 1788 syntynyt nuorin poika Adam pääsi kouluun. Hän aloitti opiskelut Hämeenlinnan triviaalikoulussa vuonna 1803 ja siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1810. Sukunimen Lundell hän otti jo koululaisena. Adam Lundell suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1813 ja opiskeli sen jälkeen Turun yliopistossa. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1815. Ensimmäinen työpaikka oli Pusulan kappalaisena, sitten kappalaisena Kiskossa ja uudelleen Pusulassa. Lundell oli kolme kertaa naimisissa, ja lapsia oli kolme ensimmäisestä ja yksi toisesta avioliitosta. Adam Lundell kuoli Pusulassa 10.6.1839.

Adam Lundellin pojasta Aleksanterista tuli myös pappi. Hän oli Lohjan kappalainen. Aleksanterin poika Edvard Eliel Lundell puolestaan oli Helsingin lääninvankilan saarnaaja.

 

---

 

Erävistön torppariin törmäsin ensimmäisen kerran tutkiessani isänäidin puoleista sukua. Matti Matinpojan vuonna 1815 syntynyt tytär Leena (Helena) oli isänäitini isänisän Heikki Joonaanpojan ensimmäinen puoliso. Avioliitto kesti vain vuoden: esikoisina syntyneet kaksospojat syntyivät kuolleina, ja Leenakin menehtyi synnytyksen jälkiseurauksiin.

Toinen löytö, joka innosti tutkimaan Erävistön alkuaikoja, oli lehtiuutinen vuoden 1928 Hämeen Sanomissa: Miten ennen suomalaisten kotien lapsille sepitettiin vieraskielisiä sukunimiä. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Adam Lundell.

Lähteitä:

KA Hml Ulko, Aa: 27 Anomusdiaarit 1796.

KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, Perukirjat 1814–1815 ja 1828–1829.

KA Uusi Astia Lopen srk, Piispantarkastuksen pöytäkirja 1836.

Akatemiasampo.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämeen Sanomat 9.6.1928.

 

 

 

Taitajia Turusta

Helena Carolina Weitz

Benvikin neito numero 23, Helena Carolina Weitz, valmisti Ben­vikissä vuoden 1820 tar­kas­tusta varten 46¾ kyy­nä­rää toi­sen luo­kan kan­gasta sekä vuo­sien 1821 ja 1822 tarkas­tuk­sia varten 50½ ja 55¾ kyy­nä­rää hie­noin­ta eli kol­man­nen luo­kan kan­gas­ta. 

Ben­vikistä Helena Carolina palasi vuonna 1822 Tur­kuun ja toimi siel­lä Turun kehruu­koulun opet­ta­jana aina­kin vuo­sina 1822–1825. Loka­kuussa 1825 hänet vihit­tiin avio­liit­toon instru­ment­tien valmistaja Fred­rik Sagu­linin kanssa. 

 

Savolin vai Sagulin?

Helena Carolinan puoliso Fredrik oli syntynyt Turussa 24.1.1800. Kastetietoihin on merkitty vanhemmiksi Turun akatemian vahtimies Anders Savolin ja Eva Wik­berg. Samat nimet olivat Fredrikin vuonna 1793 synty­neen Johanna-sisaren kaste­tiedoissa. Vuosina 1794 ja 1797 synty­neiden Anders-veljien kaste­tiedoissa isän nime­nä on sitä vas­toin Sagulin. Katso­mis­sa­ni rippi­kir­jois­sa ja isä-Andersin hau­taus­tie­doissa vuo­delta 1827 suku­nimi on Savolin, isä-Andersin jäl­keen teh­dyssä peru­kirjassa taas Sagu­lin.  

Molemmat sukunimet ovat sikäli luontevia, että Fredrikin vuonna 1769 syntynyt isä Anders oli kotoisin Sauvosta (ruotsiksi Sagu). Anders muutti vuonna 1790 Turkuun ja meni lokakuussa 1792 Turun ruotsa­lai­sessa seura­kun­nas­sa naimi­siin piika Eva Hen­rikin­tytär Wik­bergin kanssa, jol­loin hänen nimenään oli Anders Johanin­poika. 

Anders oli syntynyt Sauvossa Yli­rist­nie­men talossa. Van­hem­mat oli­vat talol­li­nen Johan Erikin­poika ja hä­nen toi­nen vai­mon­sa Lena Johanin­tytär. Johan ja Lena saivat vuo­sina 1767–1777 kuu­si lasta: Johan­nes 1767, Anders 1769, Hans 1770, Catha­rina 1773, Daniel 1775 ja Eric 1777. Johanin ensim­mäi­nen vaimo oli Bri­ta Sieg­fredin­tytär. Heil­le syntyi vuo­sina 1749–1762 niin ikään kuusi lasta: Andreas, Maria, Johan, Michel, Helena ja Lena. Johanin kolmas vaimo oli Maria Hen­rikin­tytär, jonka kans­sa hän ei saanut lapsia. Johanin jälkeen touko­kuussa 1791 laadi­tusta perukirjasta käy ilmi, että en­sim­mäi­ses­tä avio­lii­tos­ta syn­ty­neen Michelin suku­nimi oli Ekbom. Hän­tä edus­ti perun­kir­joi­tuk­sessa isän veli, seppä Eric Sund­berg Fou­di­lan ky­läs­tä. Toi­sen avio­lii­ton lap­sista peru­kir­jassa maini­taan Johan, An­ders, Daniel ja Eric, jois­ta Jo­hanin tode­taan kuol­leen.

 

Taitoa tarjolla

Åbo Tidningar -lehdessä oli 17.5.1826 Helena Carolinan ilmoitus, jossa hän ei kuitenkaan mainin­nut nime­ään. Nuori nainen kertoi opiskel­leensa Ben­vikin opistossa 3,5 vuoden ajan kehrää­mistä ja kuto­mista. Hän ilmoit­ti osaa­vansa myös koru­ompelua ja toivoi saa­vansa maini­tun­laisia töitä maa­seu­dun her­ras­väeltä. Vas­tauk­set hän pyysi osoit­ta­maan lai­vuri Fors­vikin taloon instru­ment­tien val­mis­ta­ja Sagu­linil­le. Paris­kunta asui vielä tuol­loin Turussa.

Åbo Tidningar 17.5.1826, sivu 4.

 

 

 

 

Syksyllä 1829 pariskunta muutti Turusta Helsinkiin.

Finlands Allmänna Tidning 30.9.1830, sivu 4.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Finlands Allmänna Tidning -lehdessä oli 30. syyskuuta 1830 Fredrik Sagu­linin 24.9. laa­tima ilmoitus. Fred­rik ilmoit­ti asu­vansa Pyy-kortte­lissa apteek­kari Aschanin ta­lossa ja luet­teli, mitä hänen teke­miään instru­ment­teja haluk­kaat saivat ostaa joko häneltä Helsin­gistä tai kir­jan­sitoja Elm­greniltä Turusta. Hän tie­dot­ti teke­vänsä instru­ment­teja myös kau­kana asu­ville, pake­toi­vansa ne huo­lelli­sesti ja lähet­tä­vänsä ne määrän­pää­hänsä osta­jan toivo­malla tavalla. Sagu­lin il­moit­ti val­mis­ta­van­sa

• kaikenlaisia ilmapuntareita hin­taan 10–30 riikin­taalaria
• uutuutena mukana kulje­tet­ta­via, vain 12 tuu­man pitui­sia ilma­pun­ta­reita (porta­tiva res-baro­metrar)
  
• kaikenlaisia lämpömittareita hin­taan 3–7 riikin­taalaria, myös sellai­sia, joista näkyy aina ylin ja alin lämpötila
• kosteusmittareita (hygrometrar)
  
• alkoholimittareita (spri- och bränwins-profware) koteloineen (med foderal), kaksi riikintaalaria
• samat lämpömittarilla
  
• olut-, maito- ja lipeämittareita (öl-, mjölk- och lut-profware)
  
• kermamittareita (gräddmätare)
  
• vaakoja (niveauer)
• suonirautoja (åderjern eller snäppare)
  
• messinkisiä viivaimia astei­kolla tai ilman (messings linealer, med eller utan scalor)
  
• lasisia ja messinkisiä piirto­puikkoja (linjerstifter, af glas och messing)
  
• kemialliseen käyttöön soveltuvia tarkkuus­vaakoja (chemiska, eller prober-wågar) hintaan 50–80 riikin­taalaria
• yölamppuja, jotka pala­vat ilman sydäntä (natt­lampar som brinna utan wekar), kaksi taa­laria
  
• hienoja ja karkeampia kirjoituspaperimuotteja (finare och gröfre skrifpappers-formar) kirjainten, leiman yms. kera tahi ilman
  
• erikokoisia kompasseja (joulukuussa julkais­tussa ilmoi­tuk­sessa tässä kohdassa maini­taan myös vuori­kompassit, bergs­kompasser, joilla etsi­tään rauta­malmia maas­tosta)
  
• magneettiterästä
• vaativia lasinpuhallus­töitä (finare glasblåsnings arbeten), kuten varoke­putkia (säkerhets-rör), suppilo­putkia (tratt-rör) ja kolveja eli labo­ra­torio­asti­oita (kolfwar), myös piirus­tus­ten ja tilaus­ten mukaan.
  

Lisäksi Fredrik kertoi rakentaneensa hioma­koneen (slip-machin), jolla voi hioa kirur­gis­ten instru­ment­tien lisäksi myös esi­merkiksi parta- ja kynä­veitsiä. Tätä tarkoi­tusta var­ten hän oli hank­kinut tai­ta­van ki­sällin, joka oli pe­reh­ty­nyt näi­hin töi­hin monen vuo­den ajan ja pys­tyi täyt­tä­mään asiak­kai­den toi­veet täy­del­li­ses­ti. Ilmoi­tuksen lopussa Sagu­lin mai­nitsi ammat­tinsa: instru­ment­tien val­mis­ta­ja Kei­sa­ril­li­ses­sa Alek­san­te­rin yli­opis­tossa.

Marraskuussa 1833 Fredrik ilmoitti Finlands All­männa Tid­ningissä uuden osoit­teensa: talo n:o 17 Uuden­maan­kadul­la. Mar­ras­kuun 1835 ilmoi­tuk­sessa Fred­rikin osoit­teena oli talo n:o 8 Pie­nellä Roo­bertin­kadulla.  

 

Lapset

Fredrikin ja Helena Carolinan esikoinen Carl Fred­rik syntyi Turussa 1.2.1826. Kummit olivat papis­ton apu­lainen Johan Pehr Lind­holm ja vaimo Gustava Sund­grén, suu­tari Hen­rik Grön­berg ja vaimo Maria Juliana Morén, kontto­risti Anders Sagu­lin ja vaimo Chris­tina Gräs­lund. Carl Fred­rik kuoli yskään 27.3.1827. 

Toinen poika Fredrik Theodor syntyi niin ikään Turussa 17.11.1827. Hänen kummejaan olivat porvari Carl Fredrik Wikman, rouva Gustava Lindholm o.s. Sundgrén, kello­seppä Hans Henrik Kepp­ler ja neito Johan­na Gus­tava Ny­man. 

Turussa pariskunnalle syntyi 30.7.1829 kolmaskin poika, Frans Fred­rik, jonka kum­meiksi ryh­tyi­vät kulta­sepän kisälli Gustaf Fors­ström ja vaimo Ulrica Sofia Num­me­lin, kello­seppä G. Fr. Blom­qvist ja vaimo Loretta Math. Wagner sekä kaup­pias Daniel Fors­bom. Frans Fredrik kuoli vuonna 1830.

Helsingissä Fredrikille ja Helena Caro­linalle syntyi vielä kol­me lasta: Amanda Caro­lina 18.1.1831, Fredrik Constan­tin 26.2.1833 ja Fred­rika Char­lotta 12.5.1835. Amanda Caro­linan kum­meja olivat esi­merkiksi leh­tori, miek­kai­lun­opet­taja Joachim eli Gioacchino Otta ja hänen Hed­vig-vai­monsa. 

 

Fredrikin kuolema

Fredrik Sagulin kuoli 13.5.1836 yskään. Finlands Allmänna Tidningin ilmoituksessa 8.7.1836 Helena Carolina Sagulin o.s. Weitz pyysi kaikkia niitä ilmoit­tau­tu­maan, jotka olivat velkaa hänen mies­vaina­jal­leen tai joille mies­vainaja oli jäänyt velkaa. Hän halusi saada tiedon myös kai­kista niistä, jotka oli­vat jät­tä­neet Fredrik Sagu­linille instru­ment­teja tai muita tava­roita korjat­ta­vaksi tai arvi­oi­ta­vaksi. Hän tarvitsi tiedot heinä­kuun loppuun mennessä. 

Elokuun 5. päivänä 1836 toimitetussa perun­kirjoituksessa kävi ilmi, että pesässä oli varoja 494 ruplaa 50 kopeekkaa ja velkoja 1605 ruplaa ja puoli kopeekkaa. Marras­kuussa 1837 Finlands Allmänna Tidningissä oli ilmoi­tus 1.12.1837 järjes­tet­tä­västä huuto­kaupasta, jossa oli mää­rä myy­dä Fredrik Sagu­linin kon­kurs­siin ase­tettu jää­mistö. Huudet­ta­vaksi tuli hopeaa, kupa­ria ja rauta­esi­neitä, pella­va-, pito- ja vuode­vaat­teita, huone­kaluja, työ­kalu­ja, instru­ment­teja, 10 hopea­helais­ta meren­vaha­piippua, puu­asti­oita sekä mui­ta seka­laisia tava­roita. 

Konkurssiasiassa annettuun tuomioon sekä Helena Caro­linan ja las­ten myö­hem­piin vai­hei­siin pala­taan myö­hem­min.

Lähteitä:

Helsingin KA. Perukirjat 1835–1837. Perukirja Fredrik Sagulinin jälkeen nro 1440, digitoidun tiedoston s. 17–24.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Finlands Allmänna Tidning, Åbo Tidningar. Linkit tekstissä.
KA Astia, Ec:21 Sauvon käräjäkunnan perukirjat 1779–1809. Linkki tekstissä.
Turun RO, B I c:33 Perukirjat 1827.

Kallista kaahailua Hämeenlinnassa

Stjernsundin kartanon (Lepaan) renki Juho Lindholm oli tammikuun 13. päivänä 1845 kutsuttu Hämeenlinnan raastuvanoikeuteen syytettynä markkinarauhan rikkomisesta. Syyttäjänä toimineen kaupunginviskaali Erik Johan Lagerlundin mukaan Lindholm oli neljä päivää aiemmin markkinoiden aikaan huutaen ja kiljuen ajellut holtittomasti kaupungin kaduilla ja siten häirinnyt markkinarauhaa.

Juho Lindholm kiisti syytteet kokonaisuu­dessaan. Syyttäjä kutsui silloin todistajiksi kaupunginpalvelijat Gustaf Finnen ja Adam Silvanin, jotka jäävittömiksi todettuina saivat vannoa todistajanvalan. Erikseen kuultuina he kertoivat, että Juho Lindholm mainittuna päivänä illalla oli ajanut kovaa vauhtia edestakaisin kaupungin kaduilla ja kiljunut kovaan ääneen. Lindholm oli sitonut myssynsä aisakellon ympärille, jotta kellon kilkatus ei kuuluisi. Lopulta Lagerlund ja todistajat olivat onnistuneet ottamaan Lindholmin kiinni ja siten estäneet häntä tekemästä suurempaa vahinkoa.

 

Lindholm ei todistajien lausunnot kuultuaan kiistänyt niiden todenmukaisuutta, jolloin asianosaiset saivat poistua ja oikeus teki seuraavan päätöksen:

 

Koska todistajien kertomukset olivat yhdenmukaiset, oikeus katsoi toteen näytetyksi, että Juho Lindholm oli 9. tammikuuta markkinoiden aikaan metelöinyt ja ajellut holtittomasti kaupungin kaduilla rikkoen markkinarauhaa. Oikeus langetti hänelle varomattomasta ajelusta vuoden 1834 järjestyssäännön mukaisen viiden hopearuplan sakon maksettavaksi kokonaan syyttäjä Lagerlundille. Lisäksi Lindholm sai metelöinnistä viiden taalarin eli kahden hopearuplan 40 kopeekan sakon jaettavaksi syyttäjä Lagerlundin ja kaupungin köyhien kesken sekä markkinarauhan rikkomisesta kymmenen taalarin eli neljän hopearuplan 80 kopeekan sakon kolmijakoon kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken.

 

Rikoskaaren 21 luku 8 pykälä: Joka wallattomuudessa huutaa ja kiljuu yleisillä teillä, kaduilla ja kujilla, taikka loukkaa toista sanoilla tahi muulla tawalla, sakoitettakoon wiisi talaria, puolen ilmi-antajalle ja puolen waiwaisille, ehk'ei mitään wäkiwaltaa tai wahinkoa tapahtunut.

 

Kauppakaaren 7 luku 6 pykälä: Jos rymäkkä, meteli ja tappelu tapahtuu, sittenkun julkiset markkinat julistetut owat, rangaistakoon syypää lain mukaan, ja sakoitettakoon rauhan rikkomisesta kymmenen talaria.

 

Lindholmin maksettavaksi kertyi sakkoja yhteensä 12 hopearuplaa 20 kopeekkaa. Varojen puutteessa varomattomasta ajelusta langetettu sakko tuli sovittaa kahdeksan päivän vankeudella, ei kuitenkaan vedellä ja leivällä, ja muut  sakot yhteensä kahdeksan päivän vesileipävankeudella.

 

Hämeenlinnan kaupunkikartta 1841. G. O. Wasenius, painaja. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Museovirasto Finna.fi. CCBY 4.0.

 

K. O. Lindeqvistin Hämeenlinnan historiassa kerrotaan, että kova ajelu kaupungin kaduilla oli erityisesti markkina-aikaan yleistä, ja siihen syyllistyivät varsinkin maalaiset. Toisinaan kaupungin rengit päästivät hevosensa kuormineen kulkemaan itsekseen ja kävelivät itse pitkän matkaa jäljessä, mikä aiheutti kolareita vastaantulevien kanssa. Kaduilla kulki 1800-luvun alkupuolella hevos­ajoneuvojen ja jalankulkijoiden lisäksi myös monenlaisia kotieläimiä: sikoja, vuohia, hanhia ja jopa lehmiä.

Lähteitä:

KA Uusi Astia Hämeenlinnan RO:n renovoidut tuomiokirjat, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1845.

Lindeqvist, K. O. 1930: Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809–1875. Hämeenlinnan kaupunki.

Ruotsin valtakunnan laki 1734. Vuoden 1865 suomennos.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Anne Härkönen in memoriam

Tutustuin Anneen syksyllä 1975. Hän oli töissä KY:llä eli Helsingin kauppakorkea­koulun ylioppilas­kunnalla lähet­tinä ja oli osan työ­ajastaan Ruusulan­kadun opiskelija-asunnon puhelin­keskuk­sessa. Anne tervehti sisään­tulijoita iloisesti savon murteella ja rupesi herkästi juttu­sille niin tuttujen kuin tunte­mat­to­mienkin kanssa. Juttu­tuo­kion päät­ti usein toivotus ”Iloi­siin!”, josta tuli yksi hänen tavara­merkeistään. Vasta vuosien päästä tulin ajatel­leeksi, että hänen mutka­ton ystäväl­li­syy­tensä helpotti suu­res­ti minun ja muidenkin maalta tulleiden sopeu­tu­mista uusiin ympy­röihin.

Anne kävi työn ohella ilta­koulua mutta ehti osal­lis­tua myös opis­kelija­rien­toi­hin Bot­talla, Hämik­sellä ja KY:llä. Hänel­lä oli jo sil­loin laaja tut­tava­piiri, eikä hän tuntu­nut jäävän kenel­tä­kään unohduk­siin vuo­sien­kaan jäl­keen. Kun olin syk­syllä 1982 muutta­nut Tur­kuun, Anne tuli kylään jo ensim­mäisenä viikon­lop­puna. Var­hain lauantai­aamuna lähdin esit­te­lemään hänelle uutta koti­kau­pun­kiani, josta en tunte­nut vielä ketään. Heti ensim­mäi­sessä kadun­kulmassa mei­dät pysäytti huuto: ”Papu!” Joku iisalme­lainen tun­nisti oitis Annen, joka pysäh­tyi tie­ten­kin mie­luusti ”rätkät­täm­mään” lap­suu­den­aikaisen tut­tunsa kanssa. Rätkä­tys­rupea­man jälkeen kävely­retki jatkui rat­toi­sasti pitkin Turkua, josta opin kaupun­kia tunte­matto­man Annen johdat­te­le­mana kai­ken­laista uutta. Annella oli nimit­täin ilmiö­mäinen kyky löytää oudois­sakin pai­koissa mitä mielen­kiintoisimpia kirppu­toreja ja kaup­poja, kaup­piaista ja myy­jistä puhu­mat­ta­kaan. Pää­dyim­me tuona lauan­taina usei­den kaup­pojen ja torin kautta kauppa­halliin, josta oli pakko ostaa rusina­makka­raa. Sitä sitten syö­tiin Aura­joen rannal­la ja keskus­tel­tiin saksaksi, ikään kuin turisti­mat­kalla kun ker­ran ol­tiin. Tun­teja myö­hemmin pala­sim­me kotiin, jossa ”pojat” ihmet­te­livät, minne tytöt oli­vat taas ker­ran hävin­neet. 

Ajanviettotapoihimme kuului ”kaapoilla käynnin” ohella sau­na­iltojen viet­tä­mi­nen. Joskus poruk­kaa oli mukana takka­huoneen täydeltä, mutta melko usein vie­timme aikaa kah­den kes­ken. Ruuan jälkeen kuunte­limme musiik­kia ja in­nos­tuimme poik­keuk­setta lau­la­maan ja tans­si­maan mu­kana, jos kaiut­ti­mista kuu­lui vaik­kapa Freemanin Aje­taan me tan­demil­la tai Kak­si lensi yli käen­pesän. Maail­maa­kin tuli pa­ran­nettua, ja jos jolla­kulla ystä­vällä oli tie­dos­sa juh­lat, mei­dän oli suo­ras­taan pak­ko kek­siä juh­liin ohjel­maa. ”Keikkaa pukkaa”-mei­ninki sai alkunsa San­nan poltta­reista 90-luvulla. Myöhem­min järjes­timme polt­ta­rit Pirkolle ja suunnitt­elimme samai­selle Pirkolle monen monituista ohjelma­numeroa 50-vuotis­juhliin. Mahdatko Pirkko muis­taa Pirkon­kylän kahvi­lassa -esi­tyksemme?

Vuonna 2000 lähdimme 25-vuotisen ystä­vyyden kunniak­si kahdes­taan Pra­haan, Annen lempikaupunkiin. Vie­timme siellä muuta­man iki­muistoi­sen päivän. Kävelimme aamusta iltaan pitkin Pra­han katuja; minä räpsin valo­kuvia kahdella kame­ralla, Anne taas tutki kaup­pojen tarjon­taa ja rupat­teli pai­kal­listen kanssa. Välil­lä minulle­kin kävi käsky poi­keta johon­kin kaup­paan: ”Tuu tänne! Täällon ihan siun tyyli­nen paita!” Iltaisin syö­tiin kai­kessa rauhassa, ja ate­ri­oin­nin pääl­le saa­tet­tiin käydä vielä ”ölöke­röllä”. Var­sin­kin yksi pie­ni pubi jäi pysy­västi mie­leen kolmes­takin syystä. Ensin­näkin pöy­dissä oli vie­hät­tävät Singer-ompe­lu­koneen jalat, toi­sek­si paik­ka oli täyn­nä opis­ke­li­joita, ja so­ke­rina poh­jal­la muuta­mal­la asiak­kaal­la oli koi­ra­kin mukana. Siel­lä kävim­me ”ompe­lu­seu­roissa” pari­kin ker­taa, sillä Anne rakasti koiria ja oli kaiken ikänsä kuin koto­naan opiske­li­joiden kes­kel­lä. Pra­ha­lai­set opis­ke­lijat sai­vat noina pari­na ilta­na kuul­la muka­via tari­noita suoma­lai­sista lääke­tie­teen opiske­li­joista, joi­den parissa Anne teki pit­kän uran Lääke­tie­teen­kandi­daatti­seuran toi­mis­ton­hoita­jana. 

Kun myöhemmin innostuin suku­tutkimuk­sesta, kävi ilmi, että Anne ja puo­li­soni ovat toi­sil­leen su­kua monin­ker­tai­sesti. Anne on isän­isänsä kautta anop­pini neljäs serkku ja isän­äitinsä kautta puoli­soni kuudes ja puoles, seitse­mäs ja kahdek­sas serkku.

Läheiset kauko­serkukset käsi kädessä elo­kuussa 2006.

 

Vuonna 2010 päätimme Annen kanssa lähteä taas yhdessä Prahaan. Hotelli oli valit­tu niin, että ompelu­seuroihin pää­sisi vai­vatto­masti, ja liput Tosca-ooppe­raan oli varattu jo etu­käteen. Tuhka­pilvi kui­tenkin esti matkaan­pääsyn. Jonne­kin piti kuiten­kin lähteä, koska olin jo saa­pu­nut toi­selta puo­lelta maata Annen luo. Pää­dyim­me muu­ta­man päi­vän lo­malle Tal­lin­naan. Sekin matka jäi pysy­västi mie­leen. Emme ol­leet ensin­nä­kään kos­kaan näh­neet Tal­lin­nan van­haa­kau­pun­kia niin au­tiona. Vai­kut­ti siltä, että Tal­lin­nas­sa olim­me vain me ja Nato-kokouk­sen osan­otta­jat. Se oli myös lomis­tamme hil­jai­sin, sillä mie­les­sämme oli kai­ken ai­kaa Annen Unto-isä, jon­ka ter­vey­den­tila oli hei­ken­ty­nyt huo­les­tut­ta­vasti. Muis­tan elä­västi, miten istuim­me il­lal­la tunti­kau­sia hotel­li­huo­neen par­vek­keel­la katse­le­massa merta ja lintuja. Sano­ja ei sinä ilta­na tar­vittu. Unton elä­mä päät­tyi vajaa kuu­kausi myö­hem­min.

Annesta nousee pääl­lim­mäisenä piirteenä mieleen autta­vai­suus. ”Pit­tee aat­too jos pys­tyy”, hän usein sanoi. Hän aut­toi minua­kin ties miten monta ker­taa ja ties miten eri­lai­sissa asi­oissa, ennen kuin edes tiesin, että apu olisi ta­rpeen. Här­kös­ten ovet oli­vat aina avoin­na, kun mi­nul­la oli tila­päi­sen majoi­tuk­sen tarve – ja sain­pa käyt­tää hei­dän koti­aan myös omien ta­paa­mis­teni pito­paik­kana, vaik­keivät he itse ol­leet pai­kalla. Sel­lai­nen tilanne oli esi­mer­kiksi loppu­vuo­desta 2017, kun suun­nitte­limme Anne­lin kanssa Vertimus-blogin perus­ta­mista seura­nam­me vain isän­tä­väen koi­rat Tosca ja Nuppu. 

Tein 2000-luvun alkuvuosina Annen 50-vuotis­päivien kun­niaksi uudet sanat Free­manin lau­luun Kaksi lensi yli käen­pesän. En pääs­syt esit­tä­mään Ystä­vyyden merki­tyk­sestä ja vähän muus­takin -laulua itse juh­liin, mutta lau­loin sen An­nel­le myö­hem­min Kuo­pion tai Oulun lää­käri­päi­vien yh­tey­dessä. Lau­lun alku kertoo 1970-luvun lopulla teh­dystä Lenin­gradin-matkasta, jolle osal­lis­tui Annen li­säksi myös muuan kil­tin­näköi­nen hyvin­kää­läinen opis­kelija­poika. Kerto­säkeen kohta ”Oon vanha kamu­si ainei­neen” viit­taa syk­syyn 1975, jol­loin kirjoi­tin Annen puolesta äidin­kie­len aineen. Ilta­koulun opet­taja tai­si huo­mata, ettei aine ollut An­nen kir­joit­tama, mutta An­neen kyhä­el­mäni teki vai­ku­tuk­sen. Hädäs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan, hän tuu­masi.

Annella todet­tiin jo pie­nenä reti­no­blas­too­ma eli sil­män verk­ko­kal­von syöpä, jonka vuoksi hän jou­tui ole­maan elä­män­sä alku­vuo­sina pit­kiä aikoja sai­raa­lassa Helsingissä. Myös viimei­siä vuo­sia var­josti hil­jal­leen ete­nevä sai­raus, jonka kulut­ta­mana iloi­nen ja aut­ta­vai­nen Anne jäi vähi­tel­len vain muis­toi­hin ja hii­pui pois koto­naan 25. huhti­kuuta 2022.

 

Anne Oulun lääkäripäivillä 2000-luvun alkupuolella.

Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin

Anne meni kerran Leningradiin, siellä yhytti
Ilarin – ja heti syliin istahti.
Iltsun lahkeet lyhyet jossain kun vain vilahti,
Anneen se niin perin juurin kolahti.

Anne Papunen vei
Iltsu Härkösen hei
Fabianinkadun yksiöönsä tutustumaan.

He oli itsenäisii, he oli toisissa kii,
siinä napojakin tutkittiin ja kosketeltiin.
Aika kului, rakkaus syveni ja vakiinnuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni. 

Käytiin turuilla ja toreilla ja väliin tanssattiin,
kaikki sujui niin kuin suunniteltiinkin.
Oli puuhaa kaikenlaista, kavereita tapailtiin,
mualimata pitkin poikin kierreltiin.

Anne Papusen hei
Iltsu vihille vei,
häitä tanssittiin ja Saijonmaatakin kuunneltiin.

Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii,
kaikenlaista aina setvittiin ja ihmeteltiin.
Siinä vuodet meni vilisten ja aikuistuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen,
sen huolella kirjoitin.
Sun vuokses outoja aina teen
ja haasteet muut mitätöin,
jopa lääkäripäiville meen. 

Asuinpaikat ovat vaihtuneet, nyt asun kaukana,
joten rimpautella pittää usseesti.
Mut jos kestää liian pitkään ilman ett' sua tapaisin,
kaipuu ottaa vallan totaalisesti.

Anne Hannele oi,
sulle laulumme soi:
me sua rakastetaan,
sua aina ihastellaan.

Ollaan itsenäisii, ollaan toisissa kii,
ollaan tukena ja turvana, kun on ikävää.
Sillä tärkeintä kai ystävien kesken on tää:
ettei lyödä luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen…

Pian oot viiskyt vuotta vanha,
meistä on niin mukavaa
täällä tänään sulle onnee toivottaa.
Juhli sinä vielä Limassa,
mut muista meitäkin,
jotka täällä oomme venttailemassa.

Anne Iltsun kanssa matkaa
synttäreitään juhlimaan
daa-da-Peruun daa-da-Peruun daa-da-daa.

Liman synttäreistä saatte
varmaan muiston pysyvän,
me teitä koto-Suomeen takas ootamme! 

Teitä koto-Suomeen takas ootamme!

 

Hämeenlinnan kehruu- ja kotiteollisuuskoulu

Helsingfors Tidningar -lehdessä kerrottiin 20.4.1836, että Hämeenlinnaan on vapaaehtoisin voimin perustettu kehruukoulu köyhille tyttölapsille. Uutisen mukaan opetus oli jo täydessä käynnissä, ja Suomen talousseura oli myöntänyt koululle 400 seteliruplan vuotuisen avustuksen. Kehräämisen lisäksi opetettiin myös muuta pellavankäsittelyä, ja oppilaiden välityksellä koulusta arveltiin koituvan hyötyä koko seutukunnan pellavan­kasvattajille.

Suurten pellavapitäjien ympäröimänä Hämeenlinna oli sopiva paikka kehruu- ja kudontakoululle. Perinteitäkin oli, sillä vuosina 1763–1775 kaupungissa oli toiminut Otto Ernst Boijen perustama pellavatehdas ja kutomakoulu, jonka oppilaina oli myös naisia ja lapsia. Vuonna 1823 ehdotettiin, että Hämeenlinnaan perustettaisiin Benvikin pellavanjalostusopiston tapainen koulu, mutta silloin aie ei toteutunut. Runsaan kymmenen vuoden kuluttua läänin maaherra Johan Fredrik Stichaeus ryhtyi uudelleen puuhaamaan koulua.

Vuoden 1836 tileistä voi päätellä, että koulussa oli ollut jonkinlaista toimintaa jo edellisenä vuonna. Koulu toimi vuokratiloissa, aluksi Johanna Standerskjöldiltä (syntyjään von Törne) vuokratuissa neljässä huoneessa. Koulun johtajana oli kauppa­neuvos Carl Thermén. Talousseuran avustuksen lisäksi kaupungilta tuli pienehkö summa, ja myös monet yksityishenkilöt antoivat lahjoituksia. Menopuolella olivat vuokra, kehruun ja lukutaidon opettajien palkat, oppilaille annetut kehruupalkkiot, maksut pellavan häkilöinnistä sekä rukkien, kalusteiden, polttopuiden, kynttilöiden, paperin ja muiden tarvikkeiden hankintakulut. Pellavaa oli ostettu Lammilta ja Längelmäeltä.

Opettajana oli Turun koulusta valmistunut Hedvig Magdalena Törnqvist. Hänen vuosipalkkansa oli 200 pankkoruplaa. Vuonna 1836 lukutaitoa opetti ylioppilas Tammelander, joka sai työstään 79 ruplan vuosikorvauksen. Kirjallisuutta ei koulussa juuri ollut – ainoa inventaariossa mainittu kirja oli Rosenmüllerin "Religions-historia". Oppilaita lienee alkuvaiheessa ollut parisenkymmentä, sillä koululla oli 14 uutta ja kuusi vanhaa rukkia, ja tuoleja oli yhteensä 24. Oppilaille maksettiin palkkioina neljä killinkiä jokaiselta valmistuneelta lankavyyhdiltä.

 

Huhti-joulukuussa 1836 kehruupalkkioita saivat seuraavat oppilaat: Maria Helena Färm, Vilhelmina Hejkelle (Heickell?), Hedvig Helén, Helena (Leena) Johanintytär, Ulrika Johanintytär, Maria Ulrika Julin, Maria Klang, Emerentia Kojander, Augusta Leander, Amalia Liljefors, Vilhelmina Lindberg, Christina Linder, Henrika Linder, Sophia Lundén, Erica Matzberg (tai Metzberg), Eva Palmqvist, Ulrika Pärlström, Carolina Rosendahl, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström.

Vuoden 1838 alussa Thermén jakoi yhteensä 40 pankkoruplaa edellisen vuoden kehruupalkintoina seuraaville: Leena Stiina Johanintytär, Maria Färm, Hedvig Helén, Maria Klang, Emerentia Kojander, Vilhelmina Lindberg, Augusta Linder, Henrika Linder, Maria Liljander, Amalia Liljefors, Augusta Malmberg (Augusta oli piikalikkana Johanna Standerskjöldillä), Gustava Olin, Eva Palmqvist, Carolina Rosendahl, Anna Stenberg, Fredrika Stengrund, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström. 

 

Vuoden 1836 inventaariossa ei mainita kangaspuita, joten kutomisen opetus aloitettiin nähtävästi vasta myöhemmin. Kudonnaisista Hämeenlinnaan tuli vain muutama Talousseuran palkinto. Vuonna 1839 hienoista kankaista palkittiin Anna Lindgren, Maria Färm ja Helena Johanintytär. Vuonna 1840 palkintoja saivat koulun opettaja Magdalena Törnqvist sekä Gustava Emerentia Nygren. Magdalena oli kutonut 4. luokan ja Gustava Emerentia ensimmäisen luokan kangasta.

Hämeenlinnan koulu lopetti toimintansa noin 1840, sillä Talousseuran viimeinen avustus tuli sille vuodelle:

 

Suomen talousseuran tänään vahvistetun menosäännön mukaisesti seuran rahastonhoitaja lähettää postitse Hämeen läänin maaherralle 400 ruplaa pankkiassignaatteina eli viidennen ja viimeisen vuoden avustuksen, jonka Talousseura on Hämeenlinnassa toimivalle kotiteollisuuskoululle vahvistanut. Turku, 3. helmikuuta 1840. Keisarillisen Suomen talousseuran puolesta A. F. von Willebrandt. Lähde: KA Sta, Gs: 31 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1840.

 

Koulun lopetettua toimintansa Magdalena Törnqvist muutti Pälkäneelle perustetun koulun opettajaksi. Magdalena Törnqvististä ja Pälkäneen koulusta kerrottiin blogissa 2.1.2020.

Lähteitä:

ÅAB FHS, D XXIII 15 ja D XVI 3.

KA Sta, Suomen talousseuran tilitykset tositteineen Gs: 27–31.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Helsingfors Tidningar 20.4.1836 no 31, s. 2.

Laine, Katri 1949: Suomen talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.

Lurjuksia Luusniemellä

 Mikkelin Wiikko-Sanomissa oli 4.5.1864 uutinen Kangas­niemeltä:

Kangasniemestä. Kowaa rahan puutetta wali­te­taan tääl­lä niin­kun joka pai­kassa muu­alla ym­päri maa­ta. Siitä puu­tok­sesta meina­si­wat mei­tä wapaut­taa Luus­nie­men kylän torp­pa­rit, jotka tänä tal­wena koet­te­li­wat tinasta walaa hopia-rahoja. Mut­ta ne luon­nistu niin keh­nos­ti ett'ei siitä­kän tultu sen parem­mak­si, sil­lä ne syn­ty niin polo­sia, tek­i­än­sä nä­kösiä, ett'ei ne kel­wan­neet kun jolle kulle tyh­mem­mälle. Ja kun ne oli niin huo­noja ja kel­paa­mat­to­mia, niin mie­het wedet­tiin kärä­jiin, ja yh­delle, Paa­wo Romolle, tuo­mit­tiin toissa-lau­wan­ta­ki­ses­sa wäli­kärä­jäs­sä tä­män huo­non rahan kau­pasta, toi­sen ker­ran waras­ta­mi­ses­ta ja sisään-mur­tau­tu­mi­ses­ta 40 pa­ria raip­pa-wih­toja. Il­man sitä mää­rät­tiin Paa­wo ole­maan 2 wuot­ta lin­nas­sa, tai­to­aan paran­ta­mas­sa.         

                                     B. I—der. 

 

Mikkelin Wiikko-Sanomia 4.5.1864.

 

Uutisen kirjoitti ilmeisesti Benjam Ikan­der, alun perin Iko­nen. Hän syntyi 22.6.1820 Kangas­niemen Lai­tia­las­sa Risto Ikosen ja Eeva Suu­ro­sen vii­den­tenä lap­sena. Pitä­jän­nah­kuri Ben­ja­min Ikan­der vihit­tiin 30.9.1843 ta­lol­li­nen Paa­vo Sii­ta­rin Marga­reta-tyt­tä­ren kanssa. Mar­ga­reta oli synty­nyt Kangas­niemen Rauha­järven ky­lässä 27.8.1813. Paris­kunta sai tam­mi­kuussa 1845 kuol­leena syn­ty­neen lap­sen. 

Kan­gas­niemen vuo­sien 1859–1869 rippikirjassa Ben­jam Ikan­der on amma­til­taan nah­kuri ja kaup­pias. Marras­kuussa 1867 hänet valit­tiin Kan­gas­niemen kun­nal­lis­lauta­kun­nan vara­esi­mie­heksi ja elo­kuussa 1869 kun­nal­lis­lauta­kun­nan esi­mie­hek­si.  

 

 

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.