Ulrika Domander, nahkurin vaimo

Benvikin oppilas numero 34 Ulrika Domander palasi kolmen vuoden opintojen jälkeen Hämeenlinnaan helmikuussa 1825 ilman tietoa työpaikasta. Hän ei ollut kaikkein kiitellyimpien oppilaiden joukossa, vaikka hänellä johtaja Bladhin mukaan olikin taipumuksia alalle. Arvostelun mukaan Ulrika ei kuitenkaan ollut tarpeeksi huolelllinen. Opiskeluajaltaan Ulrika oli saanut 60 riikintaalarin palkan, ja kotiin palatessa hänellä oli mukanaan koulusta saadut rukki, vyyhdinpuut, yksi kaide ja viisi kappaletta C. C. Böckerin laatimia pellavankudontaoppaita.

Kotona Hätilässä asuivat äiti Maria, isäpuoli Erik Domander sekä velipuolet Adolf Fredrik ja Erik. Joulukuussa 1825 Ulrika kuulutettiin nahkurimestari Simon Mellströmin kanssa, ja häitä vietettiin tammikuun 13. päivänä 1826.

Simon Mellström oli syntynyt Hämeenlinnassa 4.8.1798. Hänen isänsä oli samanniminen ja ammatiltaan myös nahkurimestari. Äiti Maria Henrikintytär (s. 1768) oli lähtöjään Hätilän Mattilasta. Marian ensimmäinen puoliso oli nahkuri Jakob Enberg (s. 1745). Jäätyään leskeksi Maria avioitui Simon Mellström vanhemman kanssa ja lapsia syntyi kaksi, Maria Helena 1791 ja Simon 1798. Isä Mellström kuoli vuonna 1802. Marian kolmas puoliso oli nahkuri Mikael Nyman, s. 1773. Häneltä nuori Simon oppi ammatin alkeet mutta oli myös jonkin aikaa nahkuri Leanderin oppipoikana. Aikanaan hänestä tuli kisälli, ja mestarikirjan hän sai huhtikuussa 1825. Porvarioikeudet Simon Mellström sai vuonna 1827.

Hämeenlinnan nahkurit olivat perustaneet verstaansa veden ääreen, nykyisten Hallituskadun, Rauhankadun ja Arvi Kariston kadun rajaamiin kortteleihin. Isänsä perinnönjaossa Simon sai puolet kotitalon tontista nro 62. On epäselvää, oliko Mellströmillä tontillaan oma verstas ja menettikö hän sen syyskuun 4. päivänä 1831 syntyneessä tulipalossa, joka tuhosi suuren osan kaupunkia. Joka tapauksessa hän anoi vuonna 1833 lupaa rakentaa talon ja perustaa nahkurinverstaan "uudensillan viereen", mutta lupaa ei myönnetty. Myöhemmin samana vuonna Mellström osti nahkuri Wianderilta tontin numero 49 "palamattoman osan 2. korttelista" ja vuonna 1835 viereisen tontin numero 48 nahkuri Leanderin leskeltä. 

Hämeenlinna. Tussipiirros 1840–1849, alkup. kuvan tekijä Adolf Wilhelm Lindeström. Museovirasto Finna.fi. Historian kuvakokoelma, Antellin kokoelmat/Tikkasen kokoelma. CC BY 4.0.

Ulrikan kehruu- ja kudontatyöstä naimisiinmenon jälkeen ei ole löytynyt mitään tietoja. Lapsia syntyi tiheään tahtiin, yhteensä yhdeksän. Lähes yhtä usein Ulrika joutui hautaamaan lapsensa:

Emil Edvard, s. 16.7.1827, k. 18.2.1835 tulirokkoon

Oscar Theodor, s. 25.10.1829, k. 22.8.1831 vatsavaivoihin

Maria Amanda, s. 15.2.1834, k. 29.9.1903

Emil Edvard, s. 4.7.1836, k. 14.12.1842 turvotukseen

Emma Eufrosyne, s. 23.10.1838, k. 18.11.1838 tuntemattomaan tautiin

Oscar Theodor, s. 19.1.1841, k. 21.8.1846 tulirokkoon

Otto, s. 26.11.1842, k. 26.11.1842 pian hätäkasteen jälkeen

Emil Edvard, s. 19.12.1843, k. 12.9.1845 turvotukseen

Edla Eufrosyne, s. 22.5.1847, k. 30.5.1853 kuumeeseen.

Riitelyä pihapiirissä

Elokuun 27. päivänä 1845 käsiteltiin Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa Ulrika Mellströmin ja samassa talossa asuneen piika Eeva Linderin välistä riitaa. Nahkuri Mellström vaimonsa puolesta vaati Eevalle rangaistusta siitä, että Eeva oli kymmenen päivää aikaisemmin lyönyt Ulrikaa kasakkapiiskalla ja syyttänyt tätä sekä huorinteosta että lapsentaposta. Riidan päätteeksi Eeva oli tarttunut Ulrikaa tukasta, raahannut hänet eteiseen ja antanut muutaman korvatillikan.

Eeva puolestaan esitti syytöksiä Ulrika Mellströmiä vastaan. Hän selitti, että Ulrika oli ilkeyttään heittänyt ämpärillisen likavettä hänen vintillä säilyttämiensä parempien vaatteiden päälle niin että yhteensä 18 pankkoruplan arvoiset vaatekappaleet olivat menneet käyttö­kelvottomiksi. Eeva sanoi teosta suuttuneena lähteneensä Ulrikan luo ja tavanneensa naisen vahvasti humalassa. Eeva myönsi, että oli syyttänyt Ulrikaa huorinteosta, nimitellyt lapsenmurhaajaksi ja pari kertaa lyönytkin. Hän vaati nyt korvausta pilalle menneistä vaatteistaan ja väitti lisäksi, että Ulrika oli kahtena sunnuntaina kirkonmenojen aikaan ollut juovuksissa ja lauantaina 19.8. laittomasti myynyt viinaa. Lisäksi Ulrika oli kuulemma nimitellyt Eevaa katuhuoraksi tämän sulhasen kuullen. Ulrika kiisti väitteet muilta osin, mutta myönsi kertoneensa Eevan sulhaselle, että morsian oli kerran ollut venäläisen sotilaan kanssa lukitun oven takana.

Asiaa käsiteltiin seitsemässä raastuvanoikeuden istunnossa, joissa kuultiin yhteensä kahtatoista todistajaa. Päätös jutussa annettiin 9. helmikuuta 1846. Koska Eeva Linder oli itsekin tunnustanut nimitelleensä Ulrikaa huoraksi ja lapsenmurhaajaksi ja lyönyt Ulrikaa, hänet tuomittiin yhteensä kolmen hopearuplan 12 kopeekan sakkoihin kolmijakoon kruunun, kaupungin ja Ulrika Mellströmin kesken. Ulrika Mellström puolestaan sai 42 kopeekan sakon siitä, että oli nimitellyt Eevaa huoraksi. Muita Ulrikaa vastaan tehtyjä syytöksiä ei pystytty näyttämään toteen. Molemmat osapuolet joutuivat maksamaan todistajanpalkkioita, Ulrika ja Simon Mellström yhteensä kolme ruplaa 40 kopeekkaa ja Eeva Linder yhden ruplan 60 kopeekkaa.

 

Eeva Linderin ja hänen sulhasensa välit pysyivät syytöksistä huolimatta kunnossa, sillä pariskunta vihittiin marraskuussa 1845, jolloin juttu oli vielä vireillä.

 

Rahavaikeuksia

 

Nuorimman lapsen Edlan syntyessä Ulrika oli jo lähes 43-vuotias. Elossa oli silloin vanhemmista lapsista vain tytär Maria Amanda, joka pääsi ripille vuonna 1849 ja sai samana vuonna todistuksen matkustaakseen Saimaan kanavalle siellä seppä­mestarina olleen äitinsä velipuolen Adolf Fredrik Domanderin luo.

 

Simon Mellström oli ottanut lainaa nahkurikillalta, Adolf Fredrik Domanderilta ja Suomen Palovakuutusyhdistykseltä, ja vakuudeksi oli kiinnitetty hänen omista­mansa tontit. Kun velkaa ei pystytty maksamaan, tontit siirtyivät pakkohuuto­kaupassa kirkkoherra Churbergille 355 hopearuplalla vuonna 1847. Mellströmin perhe jäi kuitenkin asumaan entiseen paikkaan. Vuonna 1853 Simon Mellströmistä tuli nahkurikillan oltermanni.

 

Vuoden 1850 henkikirjassa Simon Mellström on luopunut verstaastaan. Hänen sanotaan olevan entinen nahkuri jo nuorimman lapsen hautaustiedoissa, ja Hämäläinen-lehdessä julkaistussa vuoden 1858 käsityöläistilastossa mainitaan Mellströmin nahkuriliike lakanneena. 

 

Ulrika kuoli keuhkotautiin 2.1.1861. Simon Mellström sanoi ylös porvarioikeutensa vuonna 1872. Viimeiset aikansa hän eli köyhyydessä. Vaivaishoitokunnan kokouksessa elokuussa 1872 tarjottiin entinen porvari Simon Fredrik Mellström hoidettavaksi ja elätettäväksi vähiten vaativalle. Hän kuoli 25.9.1872, keuhkotautiin kuten puolisonsakin.

 

 

Lähteitä:

ÅAB FHS, D XV B I 38.

KA Sta, Gs: 19 Suomen talousseuran tilit tositteineen 1827.

KA Hml Hml:n maistraatin arkisto, Cc: 13 Maistraatin pöytäkirjat 1825. 

Cc: 15 Pöytäkirjat 1833. Cc: 29 Pöytäkirjat 1853. Cc: 48 Pöytäkirjat 1872.

KA Hml Hml:n RO, Cb: 3 Ilmoitusasian pöytäkirjat 1821. Cb: 7 Lainhuuto 4.11.1833. Cb: 8 Lainhuuto 30.11.1835. Cb: 14 Ilmoitusasiain pöytäkirjat 1847.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämäläinen 2.9.1859 no 35, s. 3 ja 1.8.1872 no 31, s. 4. Linkit tekstissä.

Kuka murhasi Joonas Reivilän III

 Tarinan aikaisemmat osat:

Korpilahden miehet Helsingissä

Joonas Reivilä matkansa päässä

Kuka murhasi Joonas Reivilän?

Kuka murhasi Joonas Reivilän II

Lokakuu 1838

Oikeudenkäynti jatkui 12.10.1838. Paikalla olivat syyttäjä Sahlbergin ohella kaup­pias Lillje­fors, puuk­hollarit Ekroos ja Holm­gren, rengit Fredrik Thus­berg ja Carl Gustaf Björk, työ­mies Henrik Hägg­blom sekä murhasta epäilty ja kaupun­gin­vanki­lasta istun­toon tuotu renki Fredrik Rops­berg Siika­joen pitäjän Lapin kylästä. Työmies Öster­man sitä vastoin ei ollut paikalla, koska hän ei Sahlbergin mukaan ollut vielä palan­nut meri­matkaltaan. Koska Öster­manin kuule­mi­nen oli tärkeää, jutun käsitte­lyä päätet­tiin jatkaa samalla jou­kolla 2.11.1838. 

Marraskuu 1838

Marraskuun toisena päivänä koolla oli sama joukko kuin viimeksikin. Työmies eli oikeammin merimies Österman oli yhä merimatkalla, joten käsit­telyä lykättiin yhä. Marras­kuun 20. päivänä todet­tiin, ettei haas­tetta ole vielä­kään saatu toimi­te­tuksi meri­mies Öster­manille. Syyt­täjä ilmoitti, että mat­ruusi Öster­man oli ollut töissä suoma­lai­sessa kauppa­lai­vassa, joka oli joutunut haaksi­rikkoon Suur­saaren edus­talla. Sieltä Öster­man oli päässyt Viipu­riin ja lähtenyt merille jos­sain toisessa kauppa­laivassa. Oikeuden vahtimestari Gustaf Thornberg vahvisti saaneensa samat tiedot Öster­manin Helsingissä asuvalta vaimolta.    

Oikeudenkäyntiä päätettiin jatkaa 18.12.1838 tai aikaisemminkin, jos Österman palaisi sitä ennen Helsinkiin. Lisäksi kämnerinoikeus katsoi välttämättömäksi selvittää, oliko Fredrik Rops­bergillä ja hänen isän­näl­lään Antti Koivu­saarella alku­vuodesta Helsin­kiin lähties­sään mukanaan piiska. Tämä piti selvittää Koivusaaren kotipaikkakunnalla, joten Reivilän ruumiin vierestä löytynyt piiska päätettiin lähettää Vaasan läänin kuver­nöörille. [Siikajoen pitäjä sijaitsi Oulun läänissä.]  

Joulukuu 1838

Merimies Öster­man ei ollut palannut Helsin­kiin, joten oikeuden­käyntiä lykättiin tammi­kuun 18. päivään.

Tammikuu 1839

Tammikuun istunnon aluksi todettiin, että piiskasta oli saatu lausunto. Saloisten kihlakunnan kruununvouti Gustaf Adolf Hårdh oli 23.12.1838 näyttänyt piiskaa monille Lapin, Pehkolan ja Luohuan kylän asukkaille. Heistä piiska ja sen siima olivat paikka­kunnalla tunte­mat­tomia ja muis­tut­ti­vat sen sijaan hämä­läisten käyt­tämiä. Koivu­saaren naapu­rissa asuvan Juho Rop­po­sen mukaan Koivu­saaren hevoset olivat niin kette­riä, ettei piiskaa tar­vittu. Roppo­nen ei ollut koskaan edes nähnyt piis­kaa Koivu­saaren talossa. Talolli­sen poika Jaakko Sakarin­poika Kokko Lapin kylästä oli kulkenut ¾ peninkulmaa Koivu­saaren ja Rops­feltin mat­kassa, kun nämä olivat lähteneet alku­vuodesta kolmella hevo­sella Helsin­kiin. Hän ei ollut nähnyt kummal­la­kaan piiskaa. 

Syyttäjä Sahlberg ilmoitti, että Fredrik Thusberg oli tätä nykyä osallisena tasku­varkaus­jutussa, jonka tähden hänet oli pantu vankilaan. Sahlberg totesi myös, ettei Östermanin olinpaikasta ole tietoa ja että oli epä­varmaa, palaisiko hän konsa­naan Helsi­nkiin. Siksi hän ehdotti, että seuraa­vaan istuntoon kutsu­taan kuulta­viksi jo aikaisemmin kuultuja henkilöitä, jotka voisivat antaa valaehtoisen todistuksen. Oikeus päätti jatkaa tapauksen käsittelyä 5.3.1839 ja kutsua sakon uhal­la kuulta­vaksi seuraavat:  kauppias Lilljefors, puukhollarit Ekroos ja Holmgren, puotipalvelija Tulander, renki Carl Gustaf Björk, piiat Ulrica Vilhelmina Cajander, Margaretha Wester ja Carolina Ekholm, työmies Henrik Häggblom, konstaa­peli David Henell, entinen sotilas Henrik Gustaf Fogel­berg, kival­teri Gabriel Dahl­berg sekä poliisi­päällys­mies Herman Lager­stam, kaikki Helsin­gistä; torpparit Juho Erkinpoika Peltola, Joonas Ahola, Aleksanteri Ristvehmas, Matti Sallila ja Matti Sompa­järvi, talol­li­sen poika Matti Yrjön­poika Rei­vilä ja talol­li­nen Kalle Niklas Kallen­poika Finni Korpi­lahden kap­pelin kirkon­kylästä, talol­li­nen Erkki Erkin­poika Joen­taipale Sysmän pitäjän Särki­lahden kylästä sekä lauta­mies Elias Erkin­poika Ryytilä ja talol­li­nen Matti Juhon­poika Keskinen Sysmän pitäjän Soi­niemen kylästä. Jos merimies Öster­man saapuu kaupunkiin, Sahl­bergin on käskettävä hänet kuulta­vaksi. Fredrik Ropsfelt vietiin nyt niin kuin aikaisemminkin kaupungin­vankilaan odottamaan seuraavaa istuntoa.

Maaliskuu 1839

5.3.1839

Istuntoon  haastetuista olivat poissa kivalteri Dahl­berg, poliisi­päällys­mies Lagerstam, entinen sotilas Fogelberg ja renki Carl Gustaf Björk. Dahlberg oli vuoteenomana, Lagerstam oli nykyään kymnaasin vahtimestari ja asui Viipurissa, entinen sotilas Fogel­berg oli kuulemma puutarhurina valtioneuvos Hisingerin tiluksilla Meilahden kartanossa. Carl Gustaf Björk ja jutussa aikaisemmin kuultu renki Matti Heikin­poika olivat merillä eivät­kä palaisi ennen kesää. Syyttäjä oli halunnut kutsua istuntoon myös sotilas Elis Vilhelm Holm­grenin muttei ollut tavoit­tanut häntä. 

Muut todistajat antoivat vala­ehtoisen lausunnon, mutta Joonas Reivi­län lähi­sukulaista Matti Reivi­lää kuultiin ilman valaa. Kuultavana oli myös Fredrika Luh­tinen, joka oli ollut murhan tapahtuma-aikaan Sundmanin talossa Lilljeforsin naapurissa. Hän ei tiennyt asiasta mitään. Muiden­kaan todista­jien lausun­noissa ei tullut ilmi uusia yksi­tyis­kohtia. 

Syyttäjä ilmoitti saaneensa juuri tietää, että Ropsfelt oli käynyt Joonas Reivi­län katoa­mi­sen aikoihin kaup­pias Brennerin talossa. Hänellä oli ollut vastikään vereen tahriin­tunut nenä­liina, ja hän oli käyttäytynyt omitui­sesti ja vaikut­tanut levotto­malta. 

Kämnerinoikeus päätti jatkaa oikeuskäsittelyä 26.3.1839 ja kutsua sakon uhalla kuultaviksi seuraavat: entinen sotilas Fogel­berg, kival­teri Dahl­berg, poliisi­päällys­mies Lager­stam, piiat Ulrika Sofia Ek­lund ja Anna Sofia Malm­berg, postil­joonin vaimo Maria Sund­man, rengit Fredrik More­lius ja Carl Fredrik Fri­man sekä sotilas Elis Vilhelm Holm­gren.

26.3.1839

Fogelbergistä oli lähe­tetty kysely läänin­kansliaan, mutta vastausta ei ollut vielä saatu. Dahl­berg oli edelleen sairaana. Renki Carl Fredrik Fri­man oli poissa ilman syytä. Lager­stam oli muuttanut Viipu­riin, ja renki Fredrik More­lius oli merillä. Paikalla oli 5.3. mainittujen haastettujen lisäksi esimerkiksi kauppias Brennerin talon väkeä. 

Margaretha Våghals oli ollut useita vuosia Brennerin talossa asuvan kaupungin poliisikamarin notaari  Björklundin palveluksessa. Hän muisti nähneensä talossa johonkin aikaan talvesta kaksi tai kolme pohjalais­miestä, jotka olivat tuo­neet poroja myyntiin. Miehet asuivat samassa tuvassa kuin Brennerin sil­loiset rengit Carl Berg­sten eli Svahn ja Gustaf Klang. Margaretha oli kuullut piialtaan Sofia Est­landerilta, että yksi maini­tuista pohja­laisista oli pyytänyt myöhemmin todis­tajana kuultavaa Helena Eklundia pesemään verisen nenäliinan ja likaisen paidan, joka ei kuitenkaan ollut verinen. Margaretha ei ollut käynyt renki­tuvassa, joten hän ei pystynyt sanomaan, oliko pidätetty Rops­felt yksi tunte­mat­to­mista pohja­laisista. 

Puuk­hollari Hildén totesi, että porojen kanssa tulleet ja Brennerin talosta kort­teerin ottaneet miehet olivat Kuusa­mosta. Hildénin käsi­tyksen mukaan yksi heistä oli talol­li­nen nimeltä Pesonen. Myös toinen oli nimeltään Pesonen. Kolmas oli renki, jonka nimeä Hildén ei tiennyt. Miehet olivat lähte­neet maalis­kuun alussa poroi­neen Porvoo­seen ja Lovii­saan ja palanneet jonkin ajan päästä Brennerin taloon ilman poroja, jotka he sanoivat myy­neensä Lovii­sassa. Miehet olivat elä­neet siivosti omissa oloissaan. Tosin renki oli kuulemma käynyt kaupun­gilla ja viettänyt aikaa joidenkin Lillje­forsin talossa majailevien pohja­lais­miesten kanssa. Hildénin tietä­män mukaan rengillä oli ollut verinen nenä­liina, jonka hän oli pesettänyt Helena Eklundilla. Renki oli nukkunut ennen Loviisaan lähtöään hyvin levottomasti, hypännyt yöllä yhtäkkiä pystyyn ja mölis­syt jotain seka­vaa. Rops­feltiä Hildén ei ollut koskaan nähnyt.

Brennerin renki­poika Carl Gustaf Nord­man oli asunut talvella samassa renki­tuvassa kuin kolme pohja­laista. Miehet olivat majoit­tuneet Brennerin renki­tupaan jo talvella 1837. Yhden nimi oli Johan ja toisen Sigfrid. Renki oli nimel­tään Pekka. Samat miehet olivat palan­neet Brennerin taloon tal­vella 1838. Joonas Reivi­län katoa­mista seuraa­vana yönä Nord­man oli nukku­nut lähellä Pekkaa ja oli herännyt kesken unien siihen, että Pekka oli kauheal­la äänellä karjais­ten hypännyt sän­gystä ja pudonnut nelin­kontin maahan. 

Brennerin renkituvan viereisessä paakarin­tuvassa asuva Gustaf Adolf Eklund muisti, miltä miehet näyttivät. Keski­mittainen Johan-niminen mies oli talollinen. Sigfrid-niminen mies oli häntä lyhyempi. Kolmas mies eli Pekka (Pecka) oli pitkä ja laiha, ja hänellä oli tumman­punaiset kasvot. Gustaf Adolfin vaimo Helena Eklund lisäsi, että Pekka tuli hänen luok­seen joko keski­viik­kona 28. helmi­kuuta tai torstaina 1. maalis­kuuta kymmenen tai yhden­toista aikoihin aamupäivällä. Hän pyysi Helenaa pese­mään mahdolli­simman pian pella­vaisen, yltä päältä tuo­reen veren pei­tossa olevan nenä­liinan ja likai­sen paidan. Pekka sanoi, että he joutui­sivat pian lähtemään kaupungista, koska poliisi kielsi heitä viipy­mästä kauempaa. Helena tivasi syytä nenä­liinan verisyy­teen ja sai vastauk­seksi, että Pekka oli iskenyt suonta ja yrittänyt tukkia vuotoa nenä­liinalla. Edellis­päivänä Pekka oli tullut Helenan tupaan matka­kumppaneidensa ja jonkun oudon miehen kanssa ja pyytänyt Helenaa keittä­mään heille pan­nul­li­sen kahvia. Helena oli tehnyt työtä käs­kettyä, ja Pekka oli maksanut kahvista. Helena oli kahvin­juonnin aikaan hoitanut pieno­kais­taan, joten hän ei osannut sanoa, oliko outo mies Fredrik Rop­sfelt. Itse Ropsfelt kiisti olleensa kah­villa Ek­lundin tuvassa. 

Syyttäjä ilmoitti kysy­vänsä poliisi­kamarilta, keitä edellä maini­tut pohja­laiset olivat. Oikeus päätti jatkaa asian käsittelyä 19.4.1839, jolloin kuultaviksi haluttiin edellä mainitut todistajat, tästä istun­nosta poissa olleet todistajat, rengit Carl Bergsten eli Svahn ja Gustaf Klang sekä piika Sofia Estlander. Istun­non päät­teeksi Rops­felt ja Thus­berg vietiin taas kaupungin­vankilaan.

Lähde: KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

Hämäläisiä sotavanhuksia

Suomen sodan veteraanien lukumäärää ja elinoloja alettiin selvittää 50 vuotta sodan jälkeen, ja sanomalehdissä julkaistiin uutisia eri puolilta maata löytyneistä sotavanhuksista. Vuonna 1858 perustettiin komitea keräämään varoja heidän auttamisekseen. Avustusta saaneiden luetteloita julkaisivat blogikirjoituksissa 16.9. ja 30.9. mainittujen lehtien lisäksi muun muassa Åbo Underrättelser 6.5.1859 ja Suomen Julkisia Sanomia 13.2.1860. Hämeen läänin veteraaneista on tietoja myös Hämeen lääninkanslian arkistossa. Seuraavassa poimintoja muutamista pitäjistä ja linkit veteraaneista kirjoitettuihin lehtiuutisiin:

Janakkala: Erik Simonpoika Kratz, s. 1779, ja Petter Jaakonpoika Tång, s.1778.

Hattula: Isak Skön, s. 1783, Henrik Ulf, s. 1785, Erik Borg, s. 1785, Matts Ahl, Gustaf Smed, Anders Böök.

Hauho: Erik Klén, s. 1781, Mikkel Flink, s. 1788, Johan Lindberg, s. 1783.

Loppi: Johan Färm, josta kerrottiin blogikirjoituksessa 26.3.2020.

Renko: Thomas Tropp, s. 1783.

Tammela: Johan Forsberg, s. 1783, Jakob Flink, s. 1781, Erik Berg, s. 1791, Carl Malmström.

KA Hml Hämeen lka, Be: 10 Muut luettelot. Rengossa oli elossa yksi Suomen sodan veteraani. Samaan aikaan kerättiin tietoja myös sodissa 1828–1829 ja 1830–1831 taistelleista.

 

Renkoon asettunut Tuomas Tropp oli syntynyt Tammelassa 1783. Hänet otettiin vuonna 1804 reservin sotilaaksi Hämeen läänin jalkaväkirykmentin Sääksmäen komppaniaan. Sodan aikana hän palveli Viaporissa ja sai eron linnoituksen antauduttua. Hyvän laulutaitonsa ansiosta Tropp valittiin Rengon lukkariksi vuonna 1823. Kun Troppin terveys heikkeni, hänellä oli lukkarintyössä apulaisena oma poika Carl Gustaf Tropp. Tuomas Tropp kuoli 17.5.1859.

Tammelasta mainitaan lehdissä kolme veteraania. Jaakko (Jakob) Flink palveli Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentissä Everstiluutnantin komppaniassa ja haavoittui Siikajoella. Samassa komppaniassa palveli Juho (Johan) Forsberg, joka oli ennen Suomen sotaa ollut vuoden 1807 Pommerin sodassa ja haavoittunut siellä. Erkki (Erik) Berg palveli Leskikuningattaren henkirykmentissä eversti­luutnantti Nordenstamin komppaniassa. Sodan aikana sekä Forsberg että Berg olivat Viaporissa. Erik Berg jäi sodan jälkeen Ruotsin sotaväkeen ja kävi Norjan sodan, sai eron Ruotsista 1820 ja meni samana vuonna Suomen jääkäreihin, missä palveli vuoteen 1827. "Nyt hän on kurjassa tilassa. Saapi saman werran eläkerahaa sotamiestenkassasta kuin edellinenkin [Forsberg, 5 ruplaa 75 kopeekkaa] sekä wähä waiwaisten apua pitäjästä." Lääninkanslian ja avunsaajien luetteloissa mainitaan Tammelasta edellisten lisäksi Carl Malmström.

Hauholla oli vuonna 1858 elossa kolme Suomen sodan veteraania. Erik Klén, s. 1781, oli otettu reservin sotamieheksi Sotjalan kylän talojen Niuran, Tarrin ja Puskan ruotuun, ja vakinainen sotamies hänestä tuli vuonna 1807. "Tappeluksissa oli hän sodan aikana Okeroisissa, Ulwilan kirkolla, Yppärillä, Sundbyyssä ja Siikajoella. Haawoitettiin kiwääri luotilta, josta hän wielä ontuu." Sodan jälkeen Klén palveli 15 vuotta Heinolan pataljoonassa. Eläkkeensä lisäksi hän hankki lisäansiota suutarintöillä, mutta oli vanhemmiten välillä joutunut turvautumaan ihmisten armeliai­suuteen.

Mikkel Flink, s. 1788, oli vuodesta 1805 rumpalina Hämeen läänin jalkaväkirykmentissä. Hän kertoo selvinneensä taisteluista vammoitta. Hänellä oli sotilasajasta todistuksena vain värväystodistus, sillä kun sotilaita oli käsketty Kemissä jättämään aseensa, heidät oli laskettu pois ilman minkäänlaisia todistuksia. Flinkillä ei ollut eläkettä ja Klénin tavoin hän oli tehnyt suutarintöitä niin kauan kuin kykeni. Sen jälkeen hän oli saanut apua poikapuoleltaan, joka oli urkujensoittaja Hämeenlinnassa.

Vuonna 1783 syntynyt Johan Lindberg otettiin Adlercreutzin rykmenttiin vuonna 1803. Sota-ajan hän oli Viaporissa ja palveli sen jälkeen kuusi vuotta "uudessa väessä" Hämeenlinnan pataljoonassa. Lindbergilläkin oli sotapalveluksesta todisteena vain värväyskirja, joten hänkin oli jäänyt vaille eläkettä. Hän oli hankkinut elantonsa nikkarina, mutta oli vanhemmiten sokeutunut. Elatuksesta vastasivat vanha vaimo ja lapset.

Mehiläinen-lehdessä 1.6.1859 kerrotaan sotavanhuksille kootun rahasumman käytöstä. Vuonna 1859 jaettiin yhteensä 1 879 ruplaa. Hämeen läänissä avustusta sai 106 veteraania, yhteensä 223 ruplaa. Lehti toteaa, että "lämpimästä kädestä annetut ja jollonkullun jaetut ruplat owat wain hetken awuksi". Muuten vanhukset jäivät köyhäinavun varaan.

Lähteitä:

KA Hämeen lka, Be: 10 Muut luettelot. (Aineisto on digitoituna SSHY:n jäsensivuilla: Lääninhallitukset, Hämeen lääninhallitus, Luetteloita).

Åbo Underrättelser 6.5.1859 no 34 s. 5, Suomen Julkisia Sanomia 13.2.1860 no 13. Hämäläinen 26.11.1858 no 13 s. 1, 3.12.1858 no 14 s. 2. Sanomia Turusta 23.11.1858 no 47 s. 2. Mehiläinen 1.6.1859 no 6 s. 141.

Kuriiri Johan Lukas

Kajaanin kruununvouti S. W. Nylander lähetti tammikuussa 1859 Oulun läänin­kansliaan luettelon Kajaanin kihla­kunnassa asuvista Suomen sodan vete­raa­neista. Sotka­mossa vete­raa­neja oli kaksi: Johan Lukas ja Henrik Kärnä eli Leijon. Samat miehet on mai­nittu avus­tuksen saa­jina vielä Åbo Under­rättelser -lehden vuonna 1864 julkaisemassa veteraani­luettossa. Vuonna 1865 Kajaa­nin kihla­kun­nassa sai vete­raa­neista avus­tusta vain Johan Lukas. 

Kruununvoudin tammi­kuussa 1859 lähet­tämän luet­te­lon mukana on ensin maini­tusta miehestä kolme lii­tettä, kaksi maalis­kuulta 1808 ja viimei­nen tammi­kuulta 1859. Ensim­mäi­sissä liit­teissä maa­herra J. D. Lange käs­kee kruunun­palveli­joita ja kesti­kievareita anta­maan kaiken tarvit­ta­van avun, jotta kurii­ri pää­see mää­rän­pää­hänsä mah­dol­li­simman ripe­ästi.

Öpne Ordres! Under Officeraren Johan Lukas hwilken nu reser såsom Courier till Tavastehus eller Arméens Hög­qwarter, bör under resan undfå all Hand­räckning af Krono Betjänte och Gäst­gifware till så skynde­sam fort­komst som möjlig är, och an­mäles han wid fram­komsten till obe­hindradt före­träde hos Hans Excellence en Chef Commen­derande Generalen Herr Grefwe Klingspor. Uleåborgs Läns Lands Contor den 4. Martii 1808. J. D. Lange. Kaikkien kuvien lähde: KA Oulu Oulun lka, Ea3:22 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1858–1860.

Öpne Ordres! Under Officeraren Johan Lukas, hwilken nu afreser som Courier härifrån till Cajana och Sotkamo, bör wid hårdt answar, af weder­börande Krono Betjänte och Gäst­gifware undfå all erforder­lig hand­räckning till skynde­sam fort­komst. Uleå­borgs Läns Lands Contor d 11. Mars 1808. J. D. Lange.

Viimeisessä liitteessä kirkko­herra Karl Benjamin Ståhl­berg kirjoit­taa:

Entinen aliupseeri Johan Lukas on syntynyt vuonna 1787 ja osallis­tu­i vuoden 1808 sotaan vain Oulun maaherran lähettä­mänä kurii­rina. Maa­herra lähetti hänet 4.3.1808 Hämeen­linnaan ja 11.3.1808 Kajaa­niin ja Sot­ka­moon. Sen jälkeen Johan Lukas on toimi­nut kruunun­voudin apu­lai­sena ja nimis­mie­henä, mutta elää nyt erit­täin köy­his­sä olois­sa. Hän ei ole saa­nut avus­tusta kor­ke­alta kruu­nulta, vaan joutuu elä­mään köyhäin­kassan avun varassa. Hänen elä­mänsä on ollut epä­vakaata, mutta hän ei ole tehnyt kunniaa louk­kaa­vaa rikko­musta (äre­rörig för­seelse) ja on es­teettä käyt­tänyt armon väli­kappa­leita. Todis­te­taan Sotka­mossa 4. tammi­kuuta 1859. 

 

 

Johan Lukas eli Brax oli syntynyt Oulussa 10.8.1787. Hän oli naimisissa Brita Johanintytär Cajanan (1778–1855) kanssa. Paris­kunnalla oli Johan-niminen poika, joka käytti suku­nimeä Jans­son ja toimi muun muassa vara­maan­mittarina.

Lähteitä:

Akatemiasampo.fi.

KA Oulu Oulun lka, Ea3:22 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1858–1860.

 

"Urhollinen sonni" ja muita eläimiä

Seuraavassa muutamia pikku-uutisia, jotka ovat tulleet vastaan Kansalliskirjaston digitaalista lehtiarkistoa selatessa.

Topenon sepältä Johan Grönqvistiltä varastettiin joulukuussa 1870 ruskea valakka:

Warastettu

Eilen puolipäiwän aikana warastettiin Åkerbergin talon kartanolta tässä kaupungissa [Hämeenlinnassa] pruuni wiidettä rekeä wetäwä walakka hewonen, mustalla oikealle riippuvalla harjalla, sukka oikiassa takajalassa ja walkonen pilkku otsassa sekä musta kirkkoreki sinisillä waljailla nahkasen kaulapaidan kanssa ja punaisella säreisellä luokalla; kunniallinen palkinto luwataan sille joka tästä tiedon antaa joko sanottuun taloon tahi allekirjoitetulle Topenon kylässä Lopella. Seppä Johan Grönqvist.

"Viidettä rekeä vetävä" viittaa hevosen ikään. Maamiehen käsikirja vuodelta 1943 opastaa, että varsan ajo-opetus tulisi aloittaa toisella vuodella. "Kun maassa on riittävästi lunta, niin että kengätön varsa ei liukastele, aloitetaan varsinainen ajo-opetus reen edessä." Grönqvistin valakka oli niin ollen kuusi talvea vanha.

Niinimäen isännän markkinamatka päättyi surullisesti vuonna 1889:

Pillastunut hevonen 

Kun talokas Kustaa Niinimäki, kotoisin Lopen pitäjästä, keskiwiikko aamuna klo 6 tienoissa seisoi kauppatorilla Helsingissä myymässä tawaroitaan, sattui hänen hewosensa säikähtämään teurastajawaunuja, joita paraikaa wedettiin torille, niin pahoin että se hyökkäsi täyttä wauhtia Kappeli-Esplanadiin, mennessään kiskaisten poikki rautaisen pylwään Esplanadin aidasta, ja suoraa päätä "kappelin" kyökkiin rattaineen päiwineen. Kun Niinimäki sai sieltä hewosen ulos ja kahden miehen piteliwät kuonosta kiinni, pillastui se uudelleen ja ryntäsi kauppatorille päin, jossa Niinimäki joutui omien ja erään wastaantulevan kärryjen wäliin, missä rusentui pahanpäiwäisesti. Niinimäki wietin heti uuteen kirurgilliseen sairashuoneeseen, jossa sittemmin kuoli.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa puutavaran kuljetus tarjosi loppilaisille hevosmiehille runsaasti työtilaisuuksia. Tukkeja ajettiin metsästä sahoille ja sahatavaraa sahoilta Riihimäen asemalle. Hevoset joutuivat joskus koville. Nimimerkki "J." kirjoitti 4.4.1896 Hämeen Sanomissa puunajosta Riihimäelle ja kertoi, että lämpimän sään takia tiet olivat jo huhtikuussa lumettomia:

Se on muutamain hewosten wahingoksi! – – muutamat petomaiset ihmiset – – , jotka tuowat lankkuja ja lautoja Lopen sahoilta, panewat noita tuoreita ja painawia lautoja kuormaansa melkein saman määrän kuin talwella hywän sään aikana. Sitten ajajat pakoittawat hewoisparkojansa santasella tiellä kulkemaan eteenpäin, mitä raaimmilla huudoilla ja kirouksilla. Mutta ei siinä kyllä! – – Ansaitsemansa rahat juowat muutamat ukot n.s. "raittiusrawintolassa" päihdyttäwästä kaljasta. Sillä wälin kun ukot istuwat puolisen päiwääkin kaljapullojen ääressä, on hewonen sidottu puuhun kiinni, ilman ruuatta, wilussaan, uuwuksissaan ja nälissään. – – Mitähän te ukot ajattelisitte, kun teidät pantaisiin samallaisen kohtelun alaiseksi?

Petoeläimet olivat metsissä laidunnetun karjan uhkana. Hämäläinen-lehti kertoi elokuussa 1886:

Urhollinen sonni

Lopella ilmestyi karhu hiljan Suontaan karjaan ja ahdisti lehmiä. Silloin hyökkäsi sonni reippaasti karhun päälle ja likisteli sitä petäjää wastaan, että "luut ryskyi"! Puun kylkeen, maahan sekä sonnin sarwiin oli tukuttain jäänyt karhun karwoja. Luultawasti sonnille lopultakin olisi pahoin käynyt, ell'ei paimen olisi tähän nujakkaan saapunut, sillä karhu lähti paimenta pakoon.

 

 

Liekö kysymyksessä ollut sama "tappajakarhu", jonka Kaarlo Skogberg kaatoi kyseisenä vuonna. Susien ja ilvesten metsästäjänä tuli tunnetuksi August Nyman, joka vuonna 1889 sai hyvän hinnan koirastaan:

Kallis koira

Muutamia päiwiä ennen markkinoita möi tunnettu susien ja ilwesten pyytäjä Nyman Lopen pitäjästä ison jahtikoiran, joka oli opetettu warta wasten ilwesjahtia warten, h:ra J. Erlandssonin koiralaitokseen Gööteporissa Ruotsissa. Koirasta maksettiin, kuten Lqw. tietää kertoa, 400 markkaa.

Suomen Pankin rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan koiran hinta nykyrahassa olisi 2 144 euroa. 

Lähteitä:

Hämäläinen 22.12.1870 no 51 s. 4, 21.8.1886 no 67 s. 1, 11.5.1889 no 38 s. 1. Hämeen Sanomat 4.4.1896 no 39 s. 3. Päivän Uutiset 6.10.1889 no 233 s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Linkit tekstissä.

Maamiehen käsikirja. Toim. Ilmari Poijärvi ja J. A. Wikström. Helsinki: 1943.

 

 

      

Snabb eli Sukkela

Mikkelin Wiikko-Sanomissa oli 6.3.1863 uutinen Mikke­lin lää­nissä asu­vista Suomen sodan vete­raa­neista: "Meil­lä oli äsket­täin tilai­suus nähdä sitä luet­teloa, ku Turussa oleva vete­raani­toimi­kunta on lähdet­tänyt täkä­läi­selle läänin halli­tuk­selle. Tässä luet­te­lossa on kahden ja kolmen ruplan lah­jona jaettu 103 ruplaa seuraa­ville läänissä asu­ville sota­vanhuksille:" 

Joroinen: Antti Bullra eli Jyrinä
Juuka: Pekka Phil eli Nuoli, Jaakko Björn eli Karhu ja Tuomas Dag eli Päivä
Pieksämäki: Kalle Mård eli Näätä ja Matti Kamm eli Kampa
Puumala: Heikki Hök eli Haukka ja Taavetti Lillja eli Lemmen­kukka
Mikkeli: Kalle Rietrik Björkengren eli Koivunoksa, Matti Fors eli Koski, Martti Snabb eli Suk­ke­la ja Pekka Hjort eli Hirvi
Kangasniemi: Matti Svärd eli Miekka
Hirvensalmi: Juhana Knall eli Pamaus, Aatami Dank eli Tuohus, Sipi Tupp eli Kukko ja Hanno Sparf eli Varpunen
Ristiina: Eljas Fröjd eli Riemu, Mikko Fröjd eli Riemu, Juhana Grek eli Reikkalainen, Maunus Kork eli Tulppa ja Pietar Lang eli Pitkä
Mikkelin kaupunki: Aatolf Rietrik Påhlman eli Waajanen
Rantasalmi: Mikko Skön eli Björn, Kauno eli Kahru, Lassi Juuri ja Antti Alm eli Jalava
Savonlinnan kaupunki: Antti Rewell ja Ierik Åberg
Heinola: Matti Girs eli Sirk, Kiiski eli Sirkka, Juhana Näsman eli Nenonen ja Johana Riet­rik Salf
Hartola: Juhana Snäll eli Nopsas, Rietrik Borg eli Linna ja Olli Fång eli Saalis
Sysmän pitäjä: Aatami Nick eli Nyykyttäjä ja Pietar Pietarinpoika Riskopp
Mäntyharju: Antti Ek eli Tammi.

Ote Mikkelin Wiikko-Sanomien uutisesta. Lopussa mainitaan, että Näsman eli Nenonen on kuollut ennen uuttavuotta, ja harmitellaan, että joululahjaksi aiotut rahat ehtivät Mikkeliin vasta 24. joulukuuta.

Snäll-sanan merkitykset vuonna 1885 julkaistussa Frans Ferdinand Ahlmanin (1836–1895) ruotsalais-suomalaisen sanakirjan uudistetussa painoksessa, toim. Kaarlo ja August Valdemar Forsman, myöhemmin Koskimies.

Miehiä oli yhteensä 37. Sama luettelo julkaistiin Åbo Underrättelser -lehdessä 24.1.1863 mutta ilman nimien suomennoksia. Tässä luettelossa ovat mukana kaikki läänit. Seuraavan vuoden luettelo julkaistiin samassa lehdessä 16.1.1864. 

Suomettaressa oli 2.6.1865 uutinen yhdestä sotaurhosta:

Sunnuntaina Toukokuun 14 p:nä piti kappalainen, nimi­kirkko­herra Sten­roth jalon muisto­puheen eräästä seura­kuntamme jäse­nestä, sota­mie­hestä Martti Snabb'ista, joka äsket­täin kuoli Harju­maan kyläs­sä 87 vuo­den ikäi­senä. Vai­naja sanot­tiin ol­leen vii­me­nen Suo­men sodan san­ka­ri­lois­ta tässä pitä­jässä. Hänel­lä oli o­llut hyvä maine rehelli­syy­destä ja sivey­destä. Kolmen­kymme­nen vuoden van­hana oli hän lähte­nyt sotaan, jossa Lapuan tappe­lussa haavoi­tet­tiin ja Venä­läiset otti­vat vangiksi. Tultu­ansa lähelle Lappeen­rannan kaupun­kia, pääsi Snabb kuiten­kin vihol­lis­ten kä­sistä kar­kuun, meni sitte, vähän viivyt­tyänsä Mikke­lissä, jälleen sota­joukkoon ja oli ollut Hörne­fors'inkin tappe­lussa. Urhool­li­suu­des­taan oli hän Ruot­sin kunin­kaalta saa­nut Miekka­tähdistön meta­lin kun­nia­mer­kiksi. Sodan pää­tet­tyä eli hän koti-pitä­jäs­sään pie­nessä tor­passa. Vai­monsa oli kuol­lut jo 5 vuotta tätä ennen. Ainoa elossa oleva lap­sensa, tytär, sanot­tiin ole­van naimi­sessa talon­miehen kanssa. Näin kuului mutka­toin elämän­kerto­mus, johon saar­naaja jat­koi moni­aita lem­peitä sano­ja sii­tä kii­tol­li­sesta ja rak­kaasta muis­tista, jossa ur­hool­li­nen, us­kol­li­nen ja re­hel­li­nen isän­maan puo­lus­taja, ol­koon yl­häi­sempi tahi al­hai­sempi, aina on pi­det­tävä.

Lähteitä: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä. 

 

Taitavat Björkfeltin naiset

Sauvon kudontakoulun johtajattarella Eva Björkfeltillä oli kolme veljeä ja viisi aikuiseksi elänyttä sisarta. Kaikki sisaret olivat jollain tavalla mukana Sauvon kudontakoulun toiminnassa.

 

Gustava Lillberg (1803–1894)

 

Gustava oli lapsuudenkodistaan lähdettyään piikana Paraisilla ja muutti sitten vuonna 1822 Sauvoon tätinsä Eva Hellmanin luo. Sisar Eva oli sieltä vähän aiemmin lähtenyt Benvikin kouluun. Vuonna 1824 Gustava avioitui jahtivouti Herman Henrik Hangelinin kanssa ja muutti Karunan Thomasböleen. Lapsia syntyi viisi, mutta vain vuonna 1827 syntynyt Herman Nikolai selvisi lapsuusiän taudeista. Jahtivouti Hangelin kuoli vuonna 1833, ja parin vuoden kuluttua Gustava solmi uuden avioliiton suutari Otto Lillbergin kanssa. Gustavan ja Oton esikoinen kuoli hänkin pienenä. Aikuisiksi selvisivät Otto Verner s. 1839, Adolf Viktor s. 1840 ja Amanda Gustava s. 1843.

 

Ensimmäisessä avioliitossa syntynyt Herman Nikolai Hangelin kävi Mustialan maanviljelysopistoa 1846–1848 ja oli sen jälkeen muun muassa kirjanpitäjänä Kärkkisten säterissä Karunassa. Vuosina 1852–1857 Hangelin oli majoitusmestari Suomen meriekipaasissa. Merkintöjen mukaan hän oli silloin leskimies. Toisen avioliiton lapsista Otto Verner asui itsellisenä Karunassa, Adolf Viktorista tuli suutarimestari Turkuun ja Amanda Gustava avioitui kauppalaivuri Anders Enok Henrikssonin kanssa.

 

Gustavan nimi mainitaan useimmissa Sauvon palkinnonsaajien luetteloissa. Vuonna 1839 Otto Fock lähetti Sauvosta 36 kutojan kangasnäytteet ja kiitti saatekirjeessään erityisesti Gustava Lillbergiä. joka oli kyseisen vuoden aikana kutonut 82 1/2 kyynärää 4. luokan palttinaa. Fockin mukaan Gustava oli myös vuosittain maksua vastaan kutonut kangasta Turun kehruukoulun toimittamasta langasta. Gustavan pätevyydestä on osoituksena se, että hänet nimitettiin Evan kuoltua Sauvon koulun väliaikaiseksi johtajattareksi.

 

Anna Björkfelt (1806–1874)

 

Anna oli Eva Björkfeltin sisarista nuorin. Vuodesta 1829 hän oli piikana Tapilan kartanossa Sauvossa. Vuonna 1849 alkavassa rippikirjassa hänen tittelikseen on merkitty neito (jungfru) ja etunimeksi Johanna – ilmeisesti työtehtävät olivat muuttuneet tavanomaisia piian töitä hienommiksi. 1850-luvun alussa Annasta eli Johannasta tuli Tapilan taloudenhoitajatar.

 

Anna Björkfelt sai kudonnaisistaan palkintoja jo koulun toiminnan alkuvuosina. Hän oli Sauvon kiertävän koulun ensimmäisiä oppilaita ja sai vuonna 1831 parin muun oppilaan ohella Talousseuralta hopealusikan "suuren kelwollisuutensa tähden waimollisissa toimituksissansa Kehrohuonessa". Kutomista näyttää Annan lisäksi harjoittaneen moni muukin Tapilan piika. Isäntäväki suhtautui myönteisesti Talousseuran ajatuksiin maaseudun elinkeinojen kehittämisestä, ja olivathan taitavat kutojat talonkin kannalta hyödyllisiä. Kartanon vuodesta 1855 omistanut Nils Otto von Bonsdorff oli myös Sauvon koulun johtaja Otto Fockin luovuttua tehtävästä vuonna 1853.

 

Anna oli arvostettu työntekijä. Tapilan laamannitar Ulrika von Bonsdorff (1781–1855) lahjoitti taloudenhoitajattarelleen hopeisen taskukellon, ja vuonna 1862 Anna sai hopeisen kahvikannun kunnianosoituksena pitkästä palveluksesta Tapilassa. Hän oli jo aiemmin saanut isäntäväeltään hopeisen kermanekan.

 

 

 

Kuva: Lundgren Olof Robert, v. kahvikannu; Suomen Talousseuran palkintokahvikannu. Finna fi. Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0. Anna Björkfelt sai kannun pitkäaikaisesta palveluksesta Tapilassa. Myös hänen saamansa kello, hopealusikka ja kermanekka on lahjoitettu Turun museokeskukselle. Lahjoitustiedoista käy ilmi, että Anna oli saanut kermanekan 16 vuoden uskollisesta palveluksesta.

 

 

Kahvikannun saadessaan Anna oli ollut talossa yli 30 vuotta, mutta jatkoi vielä senkin jälkeen taloudenhoitajattarena. Hän kuoli kuumeeseen 67-vuotiaana 15.2.1874.

 

Hedvig Blomqvist (s. 1797) ja tytär Edla Andström (1827–1901)

 

Evaa kolme vuotta nuorempi Hedvig Björkfelt vihittiin Paraisilla vuonna 1826 avioliittoon kirvesmies Carl Blomqvistin kanssa. Paraisilla syntyivät kaksoset Carl ja Edla Hedvig 2.6.1827. Poika kuoli ilmeisesti pienenä. Turussa syntyivät Carl Vilhelm 1829, Anders Johan 1832 ja Clara Gustava 1836.

 

Tytär Edla tuli Sauvon Tapilaan vuonna 1843. Ammattina oli ensin piika ja myöhemmin kamarineito (kammarjungfru). Vuonna 1858 hän sai Talousseuralta kullatun hopeisen ruokalusikan erinomaisesta taitavuudestaan hienojen kankaiden kutojana. Työnantaja palkitsi hänet pitkäaikaisesta palveluksesta Talousseuran myöntämällä hopeisella sokerikolla vuonna 1862.

 

Vuonna 1868 Edla meni naimisiin Johan Imanuel (Emanuel) Andströmin kanssa ja muutti Turkuun. Hän oli silloin jo 41-vuotias. Andström oli Edlaa yhdeksän vuotta nuorempi ja ammatiltaan meritullivahtimestari, myöhemmin isännöitsijä.

 

Andströmin pariskunnalta ei jäänyt rintaperillisiä. Vuonna 1897 puolisot tekivät keskinäisen testamentin ja määräsivät, että toisen kuoltua jälkeenjäänyt puoliso saa pesän hallintaansa. Pariskunnan tai ainakin Edlan sydäntä lähellä oli pakanalähetys: testamentissa säädettiin, että jos vaimo kuolee ennen miestään, mies lahjoittaa omaisuudesta 3000 markkaa pakanalähetykselle. Edla kuoli 4.2.1901, ja yhdeksän vuoden leskeyden jälkeen vuonna 1910 Johan Imanuel Andström solmi avioliiton Ida Augusta Törnin kanssa.

 

Edlalla oli ollut läheinen suhde tätiinsä Anna Björkfeltiin, olihan heillä yli 20 yhteistä työvuotta Tapilassa. Anna oli jättänyt Edlalle saamiaan palkintoja, mikä käy ilmi Turun Sanomien uutisesta vuonna 1919. Leskirouva Ida Augusta Andström lahjoitti silloin puolisonsa Johan Imanuel Andströmin jälkisäädöksen mukaisesti Turun kaupungin historialliselle museolle Annan Talousseuralta ja Tapilasta saamat hopeaesineet, Edla Blomqvistin hopealusikan ja sokerikon sekä Johan Imanuel Andströmin majuri A. von Bondsdorffilta pitkäaikaisesta palveluksesta saaman kermamaljakon kauhoineen.

 

Ei ole selvinnyt, mikä palvelussuhde Andströmillä oli von Bonsdorffien kanssa.

 

Ulrika Sjöström (s. 1799) ja tytär Gustava Vilhelmina

 

Ulrika Björkfeltin puoliso oli Carl Sjöström, s. 1785, muonatorppari ja myöhemmin Kurun torppari Paraisten Holmossa (Mielisholm). Lapsia syntyi kolme: esikoisena Gustava Vilhelmina vuonna 1834, sitten Johan Ulrik 1837 ja nuorimpana vuonna 1840 Carl August, joka kuoli pienenä.

 

Carl Sjöström kuoli vuonna 1847, ja Ulrika eli sen jälkeen itsellisenä leskenä Paraisilla. Ulrikan kangasnäytteitä on lähetetty Sauvon kautta, ja hän sai useita Talousseuran palkintoja. Tytär Gustava Vilhelmina lähti vuonna 1850 oppilaaksi Sauvon kudontakouluun ja poika Johan Ulrik palveluspaikkoihin. Gustava Vilhelmina palasi Paraisille jo 1851 ja palveli piikana eri taloissa.

 

Marian tyttäret Eva Lovisa ja Wendla Serafia Westerholm

 

Eva Björkfeltin sisarista vanhin, Maria (1789–1850), oli päätynyt emännäksi Paraisten Västermäloon. Kaksi hänen tyttäristään tuli oppilaiksi Sauvon kouluun. Eva Lovisa, s. 1825, muutti Karunaan 1845 ja oli rippikirjan mukaan piikana tätinsä Evan luona Ruskullan Mellangårdissa vuodesta 1846. Hän lienee ollut Evan oppilas jo silloin, sillä hänet palkittiin 64 kyynärän 3. luokan kudonnaisesta vuonna 1847. Kouluun hänet on merkitty vuonna 1849. Wendla Serafia, s. 1834, tuli Paraisilta vuonna 1851. Molemmat tytöt ottivat sukunimen Westerholm.

 

Eva Lovisa meni vuonna 1853 naimisiin turkulaisen kirvesmiehen oppipojan Johan Ludvig Karlssonin kanssa. Häät pidettiin kudontakoululla Kärkniemessä, minkä jälkeen pariskunta muutti Turkuun. Samana vuonna avioitui myös sisar Wendla Serafia. Hänen puolisonsa oli Stor Tiivilän leskeksi jäänyt isäntä Gustaf Reinhold Nordström Karunasta.

 

Lähteitä:

ÅAB FHS, B I 21, B I 24, D XVI 3.

KA Sta, Gs: 38 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1847.

Turun Wiikko-Sanomat 16.4.1831, Åbo Underrättelser 20.11.1862, Åbo Tidning 5.2.1901, Suomen Wirallinen Lehti 21.3.1901, Turun Sanomat 5.7.1910 ja 8.10.1919. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Linkit tekstissä.

Turun museokeskus. Tutkija Kari Hintsalan tiedonanto 30.8.2021.

SSHY. Jäsensivut.