Anne Härkönen in memoriam

Tutustuin Anneen syksyllä 1975. Hän oli töissä KY:llä eli Helsingin kauppakorkea­koulun ylioppilas­kunnalla lähet­tinä ja oli osan työ­ajastaan Ruusulan­kadun opiskelija-asunnon puhelin­keskuk­sessa. Anne tervehti sisään­tulijoita iloisesti savon murteella ja rupesi herkästi juttu­sille niin tuttujen kuin tunte­mat­to­mienkin kanssa. Juttu­tuo­kion päät­ti usein toivotus ”Iloi­siin!”, josta tuli yksi hänen tavara­merkeistään. Vasta vuosien päästä tulin ajatel­leeksi, että hänen mutka­ton ystäväl­li­syy­tensä helpotti suu­res­ti minun ja muidenkin maalta tulleiden sopeu­tu­mista uusiin ympy­röihin.

Anne kävi työn ohella ilta­koulua mutta ehti osal­lis­tua myös opis­kelija­rien­toi­hin Bot­talla, Hämik­sellä ja KY:llä. Hänel­lä oli jo sil­loin laaja tut­tava­piiri, eikä hän tuntu­nut jäävän kenel­tä­kään unohduk­siin vuo­sien­kaan jäl­keen. Kun olin syk­syllä 1982 muutta­nut Tur­kuun, Anne tuli kylään jo ensim­mäisenä viikon­lop­puna. Var­hain lauantai­aamuna lähdin esit­te­lemään hänelle uutta koti­kau­pun­kiani, josta en tunte­nut vielä ketään. Heti ensim­mäi­sessä kadun­kulmassa mei­dät pysäytti huuto: ”Papu!” Joku iisalme­lainen tun­nisti oitis Annen, joka pysäh­tyi tie­ten­kin mie­luusti ”rätkät­täm­mään” lap­suu­den­aikaisen tut­tunsa kanssa. Rätkä­tys­rupea­man jälkeen kävely­retki jatkui rat­toi­sasti pitkin Turkua, josta opin kaupun­kia tunte­matto­man Annen johdat­te­le­mana kai­ken­laista uutta. Annella oli nimit­täin ilmiö­mäinen kyky löytää oudois­sakin pai­koissa mitä mielen­kiintoisimpia kirppu­toreja ja kaup­poja, kaup­piaista ja myy­jistä puhu­mat­ta­kaan. Pää­dyim­me tuona lauan­taina usei­den kaup­pojen ja torin kautta kauppa­halliin, josta oli pakko ostaa rusina­makka­raa. Sitä sitten syö­tiin Aura­joen rannal­la ja keskus­tel­tiin saksaksi, ikään kuin turisti­mat­kalla kun ker­ran ol­tiin. Tun­teja myö­hemmin pala­sim­me kotiin, jossa ”pojat” ihmet­te­livät, minne tytöt oli­vat taas ker­ran hävin­neet. 

Ajanviettotapoihimme kuului ”kaapoilla käynnin” ohella sau­na­iltojen viet­tä­mi­nen. Joskus poruk­kaa oli mukana takka­huoneen täydeltä, mutta melko usein vie­timme aikaa kah­den kes­ken. Ruuan jälkeen kuunte­limme musiik­kia ja in­nos­tuimme poik­keuk­setta lau­la­maan ja tans­si­maan mu­kana, jos kaiut­ti­mista kuu­lui vaik­kapa Freemanin Aje­taan me tan­demil­la tai Kak­si lensi yli käen­pesän. Maail­maa­kin tuli pa­ran­nettua, ja jos jolla­kulla ystä­vällä oli tie­dos­sa juh­lat, mei­dän oli suo­ras­taan pak­ko kek­siä juh­liin ohjel­maa. ”Keikkaa pukkaa”-mei­ninki sai alkunsa San­nan poltta­reista 90-luvulla. Myöhem­min järjes­timme polt­ta­rit Pirkolle ja suunnitt­elimme samai­selle Pirkolle monen monituista ohjelma­numeroa 50-vuotis­juhliin. Mahdatko Pirkko muis­taa Pirkon­kylän kahvi­lassa -esi­tyksemme?

Vuonna 2000 lähdimme 25-vuotisen ystä­vyyden kunniak­si kahdes­taan Pra­haan, Annen lempikaupunkiin. Vie­timme siellä muuta­man iki­muistoi­sen päivän. Kävelimme aamusta iltaan pitkin Pra­han katuja; minä räpsin valo­kuvia kahdella kame­ralla, Anne taas tutki kaup­pojen tarjon­taa ja rupat­teli pai­kal­listen kanssa. Välil­lä minulle­kin kävi käsky poi­keta johon­kin kaup­paan: ”Tuu tänne! Täällon ihan siun tyyli­nen paita!” Iltaisin syö­tiin kai­kessa rauhassa, ja ate­ri­oin­nin pääl­le saa­tet­tiin käydä vielä ”ölöke­röllä”. Var­sin­kin yksi pie­ni pubi jäi pysy­västi mie­leen kolmes­takin syystä. Ensin­näkin pöy­dissä oli vie­hät­tävät Singer-ompe­lu­koneen jalat, toi­sek­si paik­ka oli täyn­nä opis­ke­li­joita, ja so­ke­rina poh­jal­la muuta­mal­la asiak­kaal­la oli koi­ra­kin mukana. Siel­lä kävim­me ”ompe­lu­seu­roissa” pari­kin ker­taa, sillä Anne rakasti koiria ja oli kaiken ikänsä kuin koto­naan opiske­li­joiden kes­kel­lä. Pra­ha­lai­set opis­ke­lijat sai­vat noina pari­na ilta­na kuul­la muka­via tari­noita suoma­lai­sista lääke­tie­teen opiske­li­joista, joi­den parissa Anne teki pit­kän uran Lääke­tie­teen­kandi­daatti­seuran toi­mis­ton­hoita­jana. 

Kun myöhemmin innostuin suku­tutkimuk­sesta, kävi ilmi, että Anne ja puo­li­soni ovat toi­sil­leen su­kua monin­ker­tai­sesti. Anne on isän­isänsä kautta anop­pini neljäs serkku ja isän­äitinsä kautta puoli­soni kuudes ja puoles, seitse­mäs ja kahdek­sas serkku.

Läheiset kauko­serkukset käsi kädessä elo­kuussa 2006.

 

Vuonna 2010 päätimme Annen kanssa lähteä taas yhdessä Prahaan. Hotelli oli valit­tu niin, että ompelu­seuroihin pää­sisi vai­vatto­masti, ja liput Tosca-ooppe­raan oli varattu jo etu­käteen. Tuhka­pilvi kui­tenkin esti matkaan­pääsyn. Jonne­kin piti kuiten­kin lähteä, koska olin jo saa­pu­nut toi­selta puo­lelta maata Annen luo. Pää­dyim­me muu­ta­man päi­vän lo­malle Tal­lin­naan. Sekin matka jäi pysy­västi mie­leen. Emme ol­leet ensin­nä­kään kos­kaan näh­neet Tal­lin­nan van­haa­kau­pun­kia niin au­tiona. Vai­kut­ti siltä, että Tal­lin­nas­sa olim­me vain me ja Nato-kokouk­sen osan­otta­jat. Se oli myös lomis­tamme hil­jai­sin, sillä mie­les­sämme oli kai­ken ai­kaa Annen Unto-isä, jon­ka ter­vey­den­tila oli hei­ken­ty­nyt huo­les­tut­ta­vasti. Muis­tan elä­västi, miten istuim­me il­lal­la tunti­kau­sia hotel­li­huo­neen par­vek­keel­la katse­le­massa merta ja lintuja. Sano­ja ei sinä ilta­na tar­vittu. Unton elä­mä päät­tyi vajaa kuu­kausi myö­hem­min.

Annesta nousee pääl­lim­mäisenä piirteenä mieleen autta­vai­suus. ”Pit­tee aat­too jos pys­tyy”, hän usein sanoi. Hän aut­toi minua­kin ties miten monta ker­taa ja ties miten eri­lai­sissa asi­oissa, ennen kuin edes tiesin, että apu olisi ta­rpeen. Här­kös­ten ovet oli­vat aina avoin­na, kun mi­nul­la oli tila­päi­sen majoi­tuk­sen tarve – ja sain­pa käyt­tää hei­dän koti­aan myös omien ta­paa­mis­teni pito­paik­kana, vaik­keivät he itse ol­leet pai­kalla. Sel­lai­nen tilanne oli esi­mer­kiksi loppu­vuo­desta 2017, kun suun­nitte­limme Anne­lin kanssa Vertimus-blogin perus­ta­mista seura­nam­me vain isän­tä­väen koi­rat Tosca ja Nuppu. 

Tein 2000-luvun alkuvuosina Annen 50-vuotis­päivien kun­niaksi uudet sanat Free­manin lau­luun Kaksi lensi yli käen­pesän. En pääs­syt esit­tä­mään Ystä­vyyden merki­tyk­sestä ja vähän muus­takin -laulua itse juh­liin, mutta lau­loin sen An­nel­le myö­hem­min Kuo­pion tai Oulun lää­käri­päi­vien yh­tey­dessä. Lau­lun alku kertoo 1970-luvun lopulla teh­dystä Lenin­gradin-matkasta, jolle osal­lis­tui Annen li­säksi myös muuan kil­tin­näköi­nen hyvin­kää­läinen opis­kelija­poika. Kerto­säkeen kohta ”Oon vanha kamu­si ainei­neen” viit­taa syk­syyn 1975, jol­loin kirjoi­tin Annen puolesta äidin­kie­len aineen. Ilta­koulun opet­taja tai­si huo­mata, ettei aine ollut An­nen kir­joit­tama, mutta An­neen kyhä­el­mäni teki vai­ku­tuk­sen. Hädäs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan, hän tuu­masi.

Annella todet­tiin jo pie­nenä reti­no­blas­too­ma eli sil­män verk­ko­kal­von syöpä, jonka vuoksi hän jou­tui ole­maan elä­män­sä alku­vuo­sina pit­kiä aikoja sai­raa­lassa Helsingissä. Myös viimei­siä vuo­sia var­josti hil­jal­leen ete­nevä sai­raus, jonka kulut­ta­mana iloi­nen ja aut­ta­vai­nen Anne jäi vähi­tel­len vain muis­toi­hin ja hii­pui pois koto­naan 25. huhti­kuuta 2022.

 

Anne Oulun lääkäripäivillä 2000-luvun alkupuolella.

Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin

Anne meni kerran Leningradiin, siellä yhytti
Ilarin – ja heti syliin istahti.
Iltsun lahkeet lyhyet jossain kun vain vilahti,
Anneen se niin perin juurin kolahti.

Anne Papunen vei
Iltsu Härkösen hei
Fabianinkadun yksiöönsä tutustumaan.

He oli itsenäisii, he oli toisissa kii,
siinä napojakin tutkittiin ja kosketeltiin.
Aika kului, rakkaus syveni ja vakiinnuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni. 

Käytiin turuilla ja toreilla ja väliin tanssattiin,
kaikki sujui niin kuin suunniteltiinkin.
Oli puuhaa kaikenlaista, kavereita tapailtiin,
mualimata pitkin poikin kierreltiin.

Anne Papusen hei
Iltsu vihille vei,
häitä tanssittiin ja Saijonmaatakin kuunneltiin.

Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii,
kaikenlaista aina setvittiin ja ihmeteltiin.
Siinä vuodet meni vilisten ja aikuistuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen,
sen huolella kirjoitin.
Sun vuokses outoja aina teen
ja haasteet muut mitätöin,
jopa lääkäripäiville meen. 

Asuinpaikat ovat vaihtuneet, nyt asun kaukana,
joten rimpautella pittää usseesti.
Mut jos kestää liian pitkään ilman ett' sua tapaisin,
kaipuu ottaa vallan totaalisesti.

Anne Hannele oi,
sulle laulumme soi:
me sua rakastetaan,
sua aina ihastellaan.

Ollaan itsenäisii, ollaan toisissa kii,
ollaan tukena ja turvana, kun on ikävää.
Sillä tärkeintä kai ystävien kesken on tää:
ettei lyödä luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen…

Pian oot viiskyt vuotta vanha,
meistä on niin mukavaa
täällä tänään sulle onnee toivottaa.
Juhli sinä vielä Limassa,
mut muista meitäkin,
jotka täällä oomme venttailemassa.

Anne Iltsun kanssa matkaa
synttäreitään juhlimaan
daa-da-Peruun daa-da-Peruun daa-da-daa.

Liman synttäreistä saatte
varmaan muiston pysyvän,
me teitä koto-Suomeen takas ootamme! 

Teitä koto-Suomeen takas ootamme!

 

Hämeenlinnan kehruu- ja kotiteollisuuskoulu

Helsingfors Tidningar -lehdessä kerrottiin 20.4.1836, että Hämeenlinnaan on vapaaehtoisin voimin perustettu kehruukoulu köyhille tyttölapsille. Uutisen mukaan opetus oli jo täydessä käynnissä, ja Suomen talousseura oli myöntänyt koululle 400 seteliruplan vuotuisen avustuksen. Kehräämisen lisäksi opetettiin myös muuta pellavankäsittelyä, ja oppilaiden välityksellä koulusta arveltiin koituvan hyötyä koko seutukunnan pellavan­kasvattajille.

Suurten pellavapitäjien ympäröimänä Hämeenlinna oli sopiva paikka kehruu- ja kudontakoululle. Perinteitäkin oli, sillä vuosina 1763–1775 kaupungissa oli toiminut Otto Ernst Boijen perustama pellavatehdas ja kutomakoulu, jonka oppilaina oli myös naisia ja lapsia. Vuonna 1823 ehdotettiin, että Hämeenlinnaan perustettaisiin Benvikin pellavanjalostusopiston tapainen koulu, mutta silloin aie ei toteutunut. Runsaan kymmenen vuoden kuluttua läänin maaherra Johan Fredrik Stichaeus ryhtyi uudelleen puuhaamaan koulua.

Vuoden 1836 tileistä voi päätellä, että koulussa oli ollut jonkinlaista toimintaa jo edellisenä vuonna. Koulu toimi vuokratiloissa, aluksi Johanna Standerskjöldiltä (syntyjään von Törne) vuokratuissa neljässä huoneessa. Koulun johtajana oli kauppa­neuvos Carl Thermén. Talousseuran avustuksen lisäksi kaupungilta tuli pienehkö summa, ja myös monet yksityishenkilöt antoivat lahjoituksia. Menopuolella olivat vuokra, kehruun ja lukutaidon opettajien palkat, oppilaille annetut kehruupalkkiot, maksut pellavan häkilöinnistä sekä rukkien, kalusteiden, polttopuiden, kynttilöiden, paperin ja muiden tarvikkeiden hankintakulut. Pellavaa oli ostettu Lammilta ja Längelmäeltä.

Opettajana oli Turun koulusta valmistunut Hedvig Magdalena Törnqvist. Hänen vuosipalkkansa oli 200 pankkoruplaa. Vuonna 1836 lukutaitoa opetti ylioppilas Tammelander, joka sai työstään 79 ruplan vuosikorvauksen. Kirjallisuutta ei koulussa juuri ollut – ainoa inventaariossa mainittu kirja oli Rosenmüllerin "Religions-historia". Oppilaita lienee alkuvaiheessa ollut parisenkymmentä, sillä koululla oli 14 uutta ja kuusi vanhaa rukkia, ja tuoleja oli yhteensä 24. Oppilaille maksettiin palkkioina neljä killinkiä jokaiselta valmistuneelta lankavyyhdiltä.

 

Huhti-joulukuussa 1836 kehruupalkkioita saivat seuraavat oppilaat: Maria Helena Färm, Vilhelmina Hejkelle (Heickell?), Hedvig Helén, Helena (Leena) Johanintytär, Ulrika Johanintytär, Maria Ulrika Julin, Maria Klang, Emerentia Kojander, Augusta Leander, Amalia Liljefors, Vilhelmina Lindberg, Christina Linder, Henrika Linder, Sophia Lundén, Erica Matzberg (tai Metzberg), Eva Palmqvist, Ulrika Pärlström, Carolina Rosendahl, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström.

Vuoden 1838 alussa Thermén jakoi yhteensä 40 pankkoruplaa edellisen vuoden kehruupalkintoina seuraaville: Leena Stiina Johanintytär, Maria Färm, Hedvig Helén, Maria Klang, Emerentia Kojander, Vilhelmina Lindberg, Augusta Linder, Henrika Linder, Maria Liljander, Amalia Liljefors, Augusta Malmberg (Augusta oli piikalikkana Johanna Standerskjöldillä), Gustava Olin, Eva Palmqvist, Carolina Rosendahl, Anna Stenberg, Fredrika Stengrund, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström. 

 

Vuoden 1836 inventaariossa ei mainita kangaspuita, joten kutomisen opetus aloitettiin nähtävästi vasta myöhemmin. Kudonnaisista Hämeenlinnaan tuli vain muutama Talousseuran palkinto. Vuonna 1839 hienoista kankaista palkittiin Anna Lindgren, Maria Färm ja Helena Johanintytär. Vuonna 1840 palkintoja saivat koulun opettaja Magdalena Törnqvist sekä Gustava Emerentia Nygren. Magdalena oli kutonut 4. luokan ja Gustava Emerentia ensimmäisen luokan kangasta.

Hämeenlinnan koulu lopetti toimintansa noin 1840, sillä Talousseuran viimeinen avustus tuli sille vuodelle:

 

Suomen talousseuran tänään vahvistetun menosäännön mukaisesti seuran rahastonhoitaja lähettää postitse Hämeen läänin maaherralle 400 ruplaa pankkiassignaatteina eli viidennen ja viimeisen vuoden avustuksen, jonka Talousseura on Hämeenlinnassa toimivalle kotiteollisuuskoululle vahvistanut. Turku, 3. helmikuuta 1840. Keisarillisen Suomen talousseuran puolesta A. F. von Willebrandt. Lähde: KA Sta, Gs: 31 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1840.

 

Koulun lopetettua toimintansa Magdalena Törnqvist muutti Pälkäneelle perustetun koulun opettajaksi. Magdalena Törnqvististä ja Pälkäneen koulusta kerrottiin blogissa 2.1.2020.

Lähteitä:

ÅAB FHS, D XXIII 15 ja D XVI 3.

KA Sta, Suomen talousseuran tilitykset tositteineen Gs: 27–31.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Helsingfors Tidningar 20.4.1836 no 31, s. 2.

Laine, Katri 1949: Suomen talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.

Lurjuksia Luusniemellä

 Mikkelin Wiikko-Sanomissa oli 4.5.1864 uutinen Kangas­niemeltä:

Kangasniemestä. Kowaa rahan puutetta wali­te­taan tääl­lä niin­kun joka pai­kassa muu­alla ym­päri maa­ta. Siitä puu­tok­sesta meina­si­wat mei­tä wapaut­taa Luus­nie­men kylän torp­pa­rit, jotka tänä tal­wena koet­te­li­wat tinasta walaa hopia-rahoja. Mut­ta ne luon­nistu niin keh­nos­ti ett'ei siitä­kän tultu sen parem­mak­si, sil­lä ne syn­ty niin polo­sia, tek­i­än­sä nä­kösiä, ett'ei ne kel­wan­neet kun jolle kulle tyh­mem­mälle. Ja kun ne oli niin huo­noja ja kel­paa­mat­to­mia, niin mie­het wedet­tiin kärä­jiin, ja yh­delle, Paa­wo Romolle, tuo­mit­tiin toissa-lau­wan­ta­ki­ses­sa wäli­kärä­jäs­sä tä­män huo­non rahan kau­pasta, toi­sen ker­ran waras­ta­mi­ses­ta ja sisään-mur­tau­tu­mi­ses­ta 40 pa­ria raip­pa-wih­toja. Il­man sitä mää­rät­tiin Paa­wo ole­maan 2 wuot­ta lin­nas­sa, tai­to­aan paran­ta­mas­sa.         

                                     B. I—der. 

 

Mikkelin Wiikko-Sanomia 4.5.1864.

 

Uutisen kirjoitti ilmeisesti Benjam Ikan­der, alun perin Iko­nen. Hän syntyi 22.6.1820 Kangas­niemen Lai­tia­las­sa Risto Ikosen ja Eeva Suu­ro­sen vii­den­tenä lap­sena. Pitä­jän­nah­kuri Ben­ja­min Ikan­der vihit­tiin 30.9.1843 ta­lol­li­nen Paa­vo Sii­ta­rin Marga­reta-tyt­tä­ren kanssa. Mar­ga­reta oli synty­nyt Kangas­niemen Rauha­järven ky­lässä 27.8.1813. Paris­kunta sai tam­mi­kuussa 1845 kuol­leena syn­ty­neen lap­sen. 

Kan­gas­niemen vuo­sien 1859–1869 rippikirjassa Ben­jam Ikan­der on amma­til­taan nah­kuri ja kaup­pias. Marras­kuussa 1867 hänet valit­tiin Kan­gas­niemen kun­nal­lis­lauta­kun­nan vara­esi­mie­heksi ja elo­kuussa 1869 kun­nal­lis­lauta­kun­nan esi­mie­hek­si.  

 

 

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

 

 

Heikinmarkkinoilla huijattu

Kruununnimismies Daniel Sohlman esitti Lopen syyskäräjillä marraskuussa 1811 väärennetyn siirtosetelin numero 87600, päivätty 5.9.1803 ja arvoltaan kolme pankkoriikintaalaria. Setelin mukana oikeudelle annettiin nimismies Sohlmanin ja kruununvouti A. M. Collinin todistus siitä, että seteli oli saatu Läyliäisten Niinimäen Stiina-emännältä, joka oli yrittänyt maksaa sillä kruunun­veroja ja muita ulostekoja maaliskuun 21. päivän veronkannossa.

 KA Hml, Lopen käräjäkunnan varsinasasiain pöytäkirjat 1809–1813.

Stiina oli kertonut saaneensa setelin pojaltaan Kustaa Antinpojalta. Kustaa oli nyt haastettu käräjille, jotta selvitettäisiin, miten hän oli saanut setelin haltuunsa ja oliko häntä syytä epäillä väärennöksen levittämisestä.

Kustaa Antinpoika myönsi antaneensa kyseisen setelin äidilleen yhdessä muiden veron maksuun tarkoitettujen rahojen kanssa. Setelin Kustaa oli saanut Turussa tammikuisilla Heikinmarkkinoilla, joille hän vanhempiensa toimeksiannosta oli vienyt myytäväksi kymmenen leiviskää pellavia. Pellavista oli saatu yksi riikintaalari 40 killinkiä leiviskältä, ja siirtosetelin Kustaa oli saanut maksuksi tuntemattomaksi jääneeltä ostajalta. Koska Kustaa ja hänen äitinsä eivät osanneet epäillä setelin aitoutta, sitä tarjottiin muiden rahojen joukossa kruununvoudille veroja maksettaessa. Näin ollen Kustaa ei katsonut itse olevansa vastuussa väärennetyn setelin levittämisestä.

Todettiin, etteivät 19-vuotias Kustaa Antinpoika ja hänen vanhempansa osanneet kirjoittaa eivätkä lukea käsin kirjoitettua tekstiä. Heidät tunnettiin elämäntavoiltaan nuhteettomina, eikä heitä ollut aikaisemmin syytetty mistään rikoksista. Asia päätettiin lähettää Turun hovioikeuden tutkittavaksi.

***

 

Rahaolot Suomessa olivat 1800-luvun alussa sekavat. Setelirahojakin oli useita. Vaikka Venäjän paperiraha vuonna 1808 määrättiin lailliseksi maksuvälineeksi, käytettiin aina vuoteen 1840 myös ruotsalaisia Valtakunnanpankin seteleitä (riksdaler banco) ja Valtion velkakonttorin seteleitä (riksgäld). Maksuvälineenä käytettiin myös siirtoseteleitä (transportsedel): kun henkilö talletti pankkiin tietyn summan, hän sai vastikkeeksi omalla nimellään varustetun siirtosetelin, johon siirto merkittiin maksettaessa.

Turkuun markkinamatkan tehneen Kustaan vanhemmat olivat Antti Jaakonpoika (1754–1841) ja Stiina (Kristiina) Yrjöntytär (1762–1832). Antti oli Läyliäisissä sijaitsevan Niinimäen uudistilan isäntä appensa, Topenon Peuralta muuttaneen Yrjö (Jöran) Heikinpojan jälkeen. Vuonna 1792 syntynyt Kustaa oli Antin ja Stiinan lapsista kolmanneksi vanhin. Hän avioitui vuonna 1819 Hollolaan, ja hänestä tuli Uskilan Isäntälän talollinen. Kustaa on puolisoni äidinisän isoisän isä. Itselläni on esivanhempia Peuralla kahdeksan sukupolven takaa: esiäitini Kristiina Laurintytär (1749–1823) oli Kustaa Antinpojan serkku.

Lähteitä:

KA Hml Sääksmäen alinen tk, Ca4: 4 Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1809–1813.

Heinonen, Antti, 2018: Ruplista markkoihin: Suomen suuriruhtinaskunnan setelit 1812–1898. Suomen Pankki. Edita: 2018.

Kotikuria kaljatehtaalla

 

År 1888 den 6. Augusti samman­trädde R. R. i Joensuu å rådhuset. Nde voro Borgmästare Alfred Nysten, Rådmannen  Johan Nousi­ai­nen, samt skräddar­mästaren Abel Koponen, den sist­nämnde adjunge­rad på förut af­lagd ed.

 Protokollet fördes af Borgmästare Nysten.

– –

 

 

§: 8.

Renkipoika Pekka Lavikainen, tästä kaupungista, on allamainitussa suh­teessa täksi päi­väksi oikeuteen manuut­tanut Olut­tehtaan omis­tajan Paavo Hentusen, myös tästä kaupun­gista, ja kuin asiaa nyt tutkittavaksi otettiin, tulivat asian­omaiset saapu­ville kja itse seurat­tuna asian­puo­lus­ta­jalta kirjuri Olli Kei­joselta ja vja valtuu­tetun asian­ajaja Laki­tie­teen Yli­oppi­laal­ta Len­nart Fabri­tiuselta. 

Kannettansa toimit­taen lausui kja vjan perjan­taina viime heinä­kuun 20 päivänä ilman minkään laista syytä lyöneen kjata, joka oli vjalla pal­ve­luk­sessa, kolmasti herne­kepillä rei­sille niin että kjalle siitä mus­telmia syntyi, mistä kja nyt vaati vjalle lail­lista edes­vas­taus­ta, antaen kja näytök­seksi asi­assa lää­kä­rin todis­tuk­sen, mikä tähän kopi­oi­tet­tiin ja oli näin kuu­luva. katso liite Neovius

minkä luettua kja muistutti lain kulunkien palkin­nos­takin.

Kanteesta kuulusteltuna, selitti vjan asianajaja päämiehensä jo monta kymmentä kertaa varot­ta­neen kjaa kaiken­laisista tuh­muuk­sista ja koi­ruuk­sista, mitä kja palveluk­sessa olles­saan pitkin matkoja teki, joita varoi­tuksia kja kummin­kaan ei pan­nut mie­leensä, vaan oli kja mainit­tuna päi­vänä hävi­tön vjan rouvalle, mistä syystä vja oli kurit­ta­nut kjata, vaan liika vähän, ja kun vja isäntä­valtansa nojalla rankaisi ala­ikäistä palve­li­aansa, niin katsoi vjan asian­ajaja pää­miehensä ei olevan minkään­laisen edes­vastauksen alai­nen, mutta vaati asian­ajaja asian näin ollen kan­netta kumoon, ja kjaa edes­vastausta turhasta oikeuden käymi­sestä. 

Kja, joka sanoi olevansa viidentoista vuoden vanha, kielti vjan asianajajan väitöksissä olevan minkäänlaista perää, kuin näet kja ei milloinkaan ole itseänsä hävit­tö­mästi käyttää­tynyt vjaa eli hänen perhettä koh­taan, eikä milloin­kaan vjalta saanut varoi­tuksia huonosta käytök­sestä; ja nimitti kja, vastaajan asian­ajajan kiis­toa vastaan, todista­maan asiassa kaupungin­palvelia Paavo Kauppi­sen ja olut­tehtaan työ­miehen Heikki Wää­näsen, jotka huu­dossa tulivat saa­pu­ville, vaan joista viime­mai­nit­tua ei voitu vie­raana mie­henä asias­sa kuu­lus­taa, kuin Wää­nänen on vjan palve­lia; sitä vastaan sai Kaupungin­palvelia Kaup­pinen hyvä­mainei­sena ja esteettö­mänä van­noa tjan valan, minkä arvosta muis­tu­tet­tuna, hän kuulus­tel­tiin ja kertoi: vjan mana­tessa tunnus­ta­neen lyö­neensä kjata kepillä syystä että kja olisi ki­vellä vis­kannut erään Kar­hun poikaa pää­hän, ja sen­tähden että kja oli ruven­nut makaa­maan kuin häntä pan­tiin ryyti­maata kitke­mään sekä sen ohessa oli vjan rou­valle hävi­tön kuin vjan rouva siitä kjata nuh­teli. Tja, joka ei tunte­nut muu­ta asiassa, astui ulos, anoen päivä­palkkaa. 

Kja kielti ryyti­maata kitkies­sään men­nensä makaa­maan, ja sanoi leik­ki­neen­sä Kar­hun po­jan kans­sa, sekä leik­ki­es­sään ereyk­sissä vis­kan­neen poi­kaa ki­vellä pää­hän. 

Wjan asianajaja ilmoitti siitä tehdystä kysy­myk­sestä ettei hänen pää­miehensä tah­toisi tuoda minkään­laisia näytök­siä asias­sa, min­kä merkit­tyä asial­li­set, jotka vaati­vat asiata pää­tök­seen, käsket­tiin astu­maan ulos, siksi ai­kaa kuin oikeu­dessa, keskus­teltua,  

Päätettiin: 

Raastuvan Oikeus näkee vjan puolelta tehdyn tunnustuksen mukaan täydellisesti selitetyksi että vja mainit­tuna päivänä herne­kepillä löi kjata rei­sille niin että siitä syntyi kolme mustel­maa, minkä tähden R. Oikeus, huoli­matta vjan todis­ta­ma­tonta väi­töstä siitä että kja olisi ollut ansain­nut semm­oisen rangais­tuksen, katsoo oikeaksi 12 §: nojassa Keisa­ril­li­sessa ase­tuk­sessa marras­kuun 26 päi­vältä 1866, taposta, ilman kuolet­ta­misen aiko­musta, ja muusta toisen pahoin pite­le­mi­sestä, tuomita vjata vetä­mään sakkoa kaksi­kymmentä markkaa, jaetta­vaksi tasan Ruu­nulle, kaupun­gille, ja kjalle, tahi mak­san­to­varojen puut­teessa pidettä­väksi neljä päi­vää van­keu­dessa vedellä ja leivällä, minkä ohessa vja nel­jäl­lä­toista mar­kal­la pal­kit­koon kjan kulun­git jutussa, josta kja kum­min­kin maksa­koon todista­jalle Paa­vo Kaup­pi­selle kaksi markkaa, mihin mieli­suosi­olli­sen mak­sun puut­teessa lisä­tään lunas­tus pöytä­kirjan ot­teesta. Julis­tet­tiin ja neu­vot­tiin että tähän pää­tök­seen j.n.e. katso särky­osoitus sakkojen kanssa.

–  –  –

 

Joensuu oli voittopuolisesti kauppakaupunki: jos ei oteta lukuun normaa­leja käsityö­ammatteja, varsi­naista teolli­suutta edusti­vat oikeas­taan vain kaksi viina­tehdasta ja kaksi olut­panimoa. 

Hasanniemen oluttehdas aloitti toimintansa 1883. Kaupan kautta se joutui 1887 oluen­panija Paul Hendu­selle mutta jo seuraavan vuoden marras­kuun puoli­välissä oluen­panija Johan Hyvö­selle 30 000 markan hinnasta. Niihin aikoihin tehtaan vuosi­tuotanto oli noin 13 000–20 000 kannua, nyky­mitoin 100 000–150 000 tölkkiä eli 4 200–6 500 laa­tik­koa (kannu = 2,6 litraa).

 

Torstaina tämän kuun 22 p:nä kello 10 e. pp. myydään julkisella huuto­kaupalla Hasan­niemen olut­tehtaalla eläimiä ja kaiken­laista irtainta omaisuutta, niiden muassa myöskin ajo­kaluja sekä olutta, joka täten ilmoite­taan. Joen­suussa 15 p. Marras­kuuta 1888. C. L. Edman.
Karjalatar 16.11.1888.

 

Karjalatar 27.11.1888.

 

Lääket. lisensiaatti August Herman Konrad Neovius (s. Kerimäki 3.1.1845, k. Uusi­kaarle­pyy 6.1.1892) toimi Joen­suun kau­pun­gin­lääkärinä 1875–1889. Hänen vuosi­palkkansa oli 1 600 markkaa.

 

 Lähteitä:

KA Jns, Ca:33 Joensuun RO:n varsinaisasiain pöytäkirjat 1888 II. 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Karjalatar 16.11.1888 ja 27.11.1888.

Könönen, T. 1904: Joensuun kaupunki vuosina 1848–1898. Joensuu.

 

 

 

 

 

 

 

Väärää rahaa Hämeenlinnassa

Turussa ilmestyneessä Tähti-lehdessä oli 22.1.1867 uutinen:

Yksi wäärän rahan tekiä on saatu tämän kuun 5 päiwänä kiinni Hämeenlinnan torilla. Se oli trenki Kalle Talola Rengosta, ja sanoi pohjalaisista oppineensa sen konstin. Hänen rahansa oli tinasta 25 pennin kappaleita.

Syysmarkkinoilla 1874 tarjottiin Hämäläinen-lehden mukaan muun tavaran ohessa "sieviä sadan markan seteleitä":

– – Kuitenkin taisi jo ensimmäisellä silmäyksellä sanoa, että ne oliwat "kotitekeitä", eikä niihin ollut juuri muuta aineita käytetty kuin plyjiyhartsia ja kirjoitusmustaa. Yhtä näistä tarjottiin apothekari Åkermanin wiinapuotiin, mutta hawaittiin siellä wääräksi. Kaupitsiat sanoivat olewansa, toinen Urjalasta, toinen Akaasta, ja olivat keskenänsä hewoiskaupassa, pitäen sitä rahaa ikään kuin yhteisenä, syystä, että toinen oli antanut toiselle hewoiswaihetuksessa tämän sadan markan setelin, waan tahtoi nyt purkaa kauppaa, waatien hewostansa ja rahaansa takaisin. Kaupan purkaminen piti tapahtuman wiinan awulla ja seteli oli siihen rikottawa.

Toinen seteli (samasta tehtaasta) kelpasi leipuri Wibergin puotiin, jossa se rikottiin 80 pennin kaupasta ja annettiin puhdasta rahaa täysi määrä takaisin. Asia huomattiin wasta toisena päiwänä, eikä kaupitsiaa saatu kiinni.

Väärennös 100 markan setelistä. Vuosiluku on 1862, mutta seteli on saatettu valmistaa vasta 1863. Seteli on piirretty käsin. Sarjanumero 272830. Suomen kansallismuseo. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.

Jo aikaisemmin tapahtuneesta väärien setelien kauppaamisesta vangittiin 26. lokakuuta 1874 kaksi hämeenlinnalaista nuorukaista, toinen satulamaakarin, toinen kultasepän kisälli. Uutisen mukaan molemmat olivat oppiaikanaan ja sunnuntaikoulussa olleet hyväkäytöksisiä ja siivoja. Viina oli kuitenkin "saanut heistä vallan niin että he heittivät itsensä hulttiomuuteen". Molemmat tuomittiin 28 päiväksi vedelle ja leivälle, kolmeksi vuodeksi vankeuteen ja sitä ennen seisomaan kaksi tuntia kaularaudassa torilla. Tuomio alistettiin Turun hovioikeudelle, ja lopullinen oikeuden päätös on tutkimatta. Kaksikko oli kaupannut  kolmen markan seteliä, jonka tekijää ei saatu kiinni.

Joulukuussa 1879 joku kekseliäs teki ostoksia Hämeensaaren polttimossa ja maksoi kahden markan rahalla, joka vasta seuraavana päivänä todettiin väärennetyksi:

Raha oli muuten hywin tehty, mutta sen iho oli liian liukas, että sen helposti tuntee hyppysinkin wääräksi rahaksi.

Janakkalassa oli kaksi väärän rahan levittäjää vähällä jäädä kiinni kesällä 1882:

Wiime keskiwiikkona antoi kaksi outoa miestä wäärän markan kappaleen maksaessaan syömistään Kauppilan talossa. Jahtiwouti Silander lähti nimismiehen poissa ollessa heitä ajamaan ja kohtasi heidät tiellä. Kun hän koetti panna kiini heitä, karkasiwat he, eikä heitä ole tawattu sen jälkeen. Paetessaan erään ruispellon yli wiskasiwat he pois kaksi nyytiä, joissa oli yhteensä 115 markan kappaletta ja 208 viidenkymmenenpennin kappaletta, muutamat walmiita, toiset puoliwalmiita, kaikki huonosti tehtyjä. Toinen miehistä oli tawattoman pitkä, toinenkin yli keskimitan.

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämäläinen 1.10.1874 no 39, s. 1, 24.12.1879 no 102, s. 1, 17.6.1882 no 48, s. 1, Tähti 22.1.1867 no 4 s. 1.

Kuka murhasi Joonas Reivilän IV

 Huhtikuu 1839

Joonas Reivilän murhaoikeudenkäynti jatkui Helsingin kämnerin­oikeudessa 19.4.1839. Paikalla olivat kaupungin­vankilasta noude­tut renki Fredrik Rops­felt Siika­joen pitä­jästä ja renki Fredrik Thus­berg Helsin­gistä, edelli­sessä pöytä­kirjassa mainitut piika Anna Sofia Malm­berg, postil­joonin vaimo Maria Sund­man, kauppa­puuk­hollari Carl Joseph Hildén, piiat Marga­retha Våg­hals, Marga­retha Åker­lund ja Anna Marga­retha Aronin­tytär, renki­poika Carl Gustaf Nord­man, tim­puri Gustaf Adolf Ek­lund, hänen vaimonsa Helena Henrikin­tytär Ek­lund ja soti­laan vaimo Maria Mihl sekä tämän­kertai­seen istun­toon kutsu­tut kival­teri Gabriel Dahl­berg, rengit Carl Berg­sten ja Gustaf Klang, piika Sofia Est­lander ja renki Johan Fred­rik Mare­lius. Poissa olivat seuraa­vat henkilöt, joista osaa oli jo kuultu ja osaa pitäisi kuulla: piika Ulrika Sofia Ek­lund, entinen henki­kaartin tarkk'am­puja­patal­joonan sotilas Elis Vilhelm Holm­gren, renki Carl Fred­rik Fri­man ja entinen sotilas Henrik Gustaf Fogel­berg. Fri­man ja Fogel­berg eivät olleet saaneet tietoa oikeu­den edelli­sellä kerralla tekemästä väli­päätök­sestä, koska heitä ei ollut tavoi­tettu. Sen sijaan syyt­täjä Sahl­berg il­moitti saa­neensa tietää, keitä kauppias Bren­nerin taloon majoit­tuneet pohja­lai­set olivat: talol­li­nen Sig­frid Fred­rikin­poika Tör­mänen, talol­li­sen poika Johan Peso­nen ja renki Pet­ter Ema­nuel Tör­mä­nen, kaikki Kuusa­mosta. Pöytä­kir­jaan mer­kit­tiin, että useilla paikka­kun­­nilla oli taval­lista käyt­tää nimestä Petter muotoa Pekka (Pecka). 

 

Karttaan on merkitty x:llä muutamia jutun käsittelyssä mainittuja paikka­kuntia: Korpilahti, Sysmä, Siikajoki ja Kuusamo.

 

Renki Carl Bergsten ilmoitti tulleensa kauppias Brennerin rengiksi syksyllä 1837. Hän yöpyi useimmiten renki­tuvassa samassa sängyssä kuin edellisessä istunnossa kuultu renkipoika Carl Gustaf Nord­man. Berg­sten antoi kuusamo­laisista samanlaisen lausunnon kuin renkipoika Nordman. Lisäksi hän totesi, että kuusamo­laiset kävivät joskus yö­aikaan ulkona, mutta hän ei tiennyt, missä he liik­kui­vat tai mitä he tekivät. Carl Berg­sten ei ollut kuullut Pekan pääs­tä­vän eri­koisia ääniä eikä lausu­neen mitään selviä sanoja tai nimiä. Hän ei ollut myös­kään nähnyt Pekalla veristä nenä­liinaa. Pekalta ei ollut Carlin mukaan kysytty syytä hänen öiseen levot­to­muu­teensa. Juomi­sesta se ei aina­kaan joh­tunut, sillä Pekka ja hänen seuru­eensa olivat aina Carlin heidät näh­dessä ol­leet sel­vin päin. 

Gustaf Klang sanoi olleensa kauppias Brennerin palveluk­sessa seit­se­män vuotta ja yöpy­neen­sä aina renki­tu­vassa. Gus­tafilla oli Nord­mania ja Berg­steniä van­kempi muisti­kuva Pekan käyt­täy­ty­mi­sestä Hel­sin­gissä: ensim­mäiset yöt Pekka oli viet­tä­nyt kai­kessa rau­hassa, mutta las­kiais­tiis­tain 27.2. jälkeen hän oli ollut levo­ton ja kerran­kin huuta­nut heti herät­ty­ään kovalla äänel­lä: "Painu hem­met­tiin, minulla ei ole sinun kans­sasi mitään teke­mistä!" (Drag för Fan­ders, jag har med dig ingen­ting att skaffa!) Gustaf Klang oletti, että Pekka oli herännyt silloin painajais­unesta.  Gustaf muisteli, että yksi mainituista pohjalaisista oli jonain laskiaistiistain jälkeisenä päivänä pessyt renkituvassa veri­siä käsi­ään. Kun häneltä oli kysytty, mistä veri oli tullut, hän oli vas­tannut – Gustafin muis­tin mukaan ruot­siksi – että nenästä oli vuotanut verta, joka oli tah­ran­nut kädet­kin. Gustaf ilmoitti vielä, että kolmella kuusamo­lai­sella oli öisillä ret­kil­lään ilmei­sesti joh­ta­jana kauppa­neuvos Sine­brychoffilla työs­ken­te­levä mies, jonka nimeä Gustaf ei tiennyt. 

Carl Berg­sten vahvisti kaiken, mitä Klang oli juuri kertonut, ja sanoi kuul­leensa, että Klangin tar­koit­ta­man työ­miehen nimi oli Elias.

Sofia Estlander sanoi olleensa kolme vuotta pii­kana kaup­pias Bren­nerin talossa asuvan poliisi­kamarin notaari Björk­lundin luona. Hän oli kuullut, että kolme hänelle tunte­ma­tonta miestä jostain Pohjan­maalta oli majoit­tunut kaup­pias Bren­nerin leipurin­tupaan sekä vuonna 1836 että kuluneena vuonna. Hän oli kuul­lut tunte­matto­mien miesten puhu­van, että nämä kolme miestä olivat pitä­neet seu­raa monille kaup­pias Lillje­forsin talossa oleskele­ville talol­li­sille, joita Sofia ei myös­kään tuntenut. Kerran Sofia oli ollut paikalla, kun yksi pohja­lais­miehistä oli jättänyt Helena Ek­lundille pestä­väksi mytyn likai­sia vaat­teita, joiden jou­kossa Sofia ei ollut huo­man­nut veristä nenä­liinaa. Sofian lau­sun­non jälkeen Helena Ek­lund täy­densi omaa aiem­paa lau­sun­to­aan ker­to­malla, että kaksi muutakin pohja­laista olivat pesettä­neet hänellä likai­sia pai­toja, jotka eivät olleet veri­siä. Kun Sofia oli kuul­lut, että kaup­pias Lillje­forsin talossa oli murhattu joku talolli­nen, hän oli alkanut epäil­lä edellä mainit­tuja pohja­laisia, koska hän oli kuullut heidän seurus­tel­leen Lillje­forsin talossa majai­levien talol­lisen kanssa ja olet­ti, että murhaa­jan vaat­teet oli­vat sot­keu­tu­neet vereen.

Kämnerin­oikeuden mukaan oli aihetta epäil­lä, että monien oikeu­dessa kuul­tujen mainit­sema Pekka, joka oli toden­näköi­sesti sama henkilö kuin pöytä­kir­jassa mai­nittu Petter Emanuel Tör­mänen, on mur­hannut Joonas Alek­san­terin­poika Reivi­län tai tie­tää mur­hasta jotakin, joten hänet on vangit­tava ja tuo­tava kämnerin­oikeuden eteen. Myös hänen matka­seurueeseensa kuuluneet Sigfrid Tör­mänen ja Johan Peso­nen oli haastet­tava kuulta­vik­si seuraa­vaan istun­toon, joka pide­tään 12.7.1839.

 

Toukokuu 1839

 

Kuusamon kirkko­herra Johan Gustaf Krank allekirjoitti 28.5.1839 papin­todis­tuk­sen, jonka mukaan talol­li­sen poika Juho Antti Peso­nen oli synty­nyt 21.9.1812, Sipi Fredrikin­poika Tör­mänen 13.12.1814 ja Pekka Emanuel Juhon­poika Tör­mänen 25.5.1809. Kaikki miehet olivat hyvä­maineisia, eikä heitä ollut pantu syyt­tee­seen mis­tään rikok­sesta eikä sako­tet­tu. Krank sekoitti Sipin ja Pekan syntymä­päivät ja -kuukau­det, sillä Sipi oli syntynyt 25.5. ja Pekka 13.12.

Toimitusvouti ja kruunun­nimismies Conrad Wilhelm Planting kir­joitti 30.5.1839 todis­tuksen kuusa­mo­lais­ten suku­lais­suh­teista: Sipi ja Pekka Ema­nuel ovat vel­jes­ten lapsen­lapsia, ja Juho Peso­nen on naimi­sissa Sipin sisaren kanssa.

 

 

 

Ulalla?

Joonas Reivilän murhaoikeudenkäyntiä seuratessa on tullut hakematta mieleen 1970- ja 1980-lukujen vaih­teessa tehty maan­mainio tv-sarja Soap, jota esitettiin Suomessa nimellä Kupla. Opin sar­jan ede­tessä odot­ta­maan jo­kai­sen jak­son loppu­kaneettia:

Confused? You won’t be after the next episode of Soap.

Jospa tämäkin juttu selvi­ää seuraa­van jakson jäl­keen. 

Lähde: KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.