11. elokuuta 2022

Caisa sai luvan mennä naimisiin

Turun tuomiokirkko­seurakunnan avioliittoasiakirjoja selatessa eteen tuli lukkari Johan Arvelinin ja hänen puolisonsa vuonna 1791 lähettämä kirje. Se innosti selvittämään, kuka kirjeessä mainittu neito oli ja mitä hänelle tapahtui.







 
Koska Minä sain Kuulla minun Rakalta Tyttäreeltänin Caisalta että hän Tahto anda Itsens Sieheen Pyhään avios Käskyyn. 
Ja on jo 2xi Kertaa Kuulutettu Turuun Duomiokirkosa vaan 3.mas Erä On
tullu Kieltyxi Vääräin ja Petollisten Ihmisten Kautta Kuin he Ovat sanoned että hänen Wanhembas ovat Tätä vastoin, jota vastaan minä Eikä hänen Rakas Muorinsa ole Koskaan ollu. Waan Toivotan heille onne Ja siunausta Taivaan Jumalalda heidän etehensä ottamisensa Jota Jumala Kuulkoon. Annettu Wambulast sinä 8. p. Aprillis 1791.
 
Joh. Arvelin Luckari      Catharina Bertelintytär
Wambulas                       Emändä
 
 Todistaiat  Henric Laurila     Johan Hongola
 
Caisa Arvelin oli syntynyt Vampulassa 25.9.1764. Hän muutti 1780-luvun alussa Turkuun, missä hankki elantonsa piikana. Sulhasmies, sotalaivan matruusi Elias Järnström, oli morsiantaan viisi vuotta nuorempi, s. 17.5.1769. Eliaksen isä, porvari Johan Järnström, oli pojan naimisiinmenon aikaan jo kuollut, ja Elias asui äitinsä Maria Grönbladin kanssa. Äiti kuoli vuonna 1796.
 
Pariskunta oli kuulutettu toisen kerran maaliskuun 24. päivänä 1791:

Ylkä
Kunniallinen ja toimellinen nuorimies ja örlogs matrosi Elias Järnström ja
Morsian
Kunniallinen ja siviä Neitsy Catharina Arvelin

Kirkkoherra Tengström oli tehnyt merkinnän, ettei kolmatta kuulutusta saa tehdä ilman hänen lupaansa. Vanhempien kirjeen saavuttua 15.4. hän lisäsi, että kolmas kuulutus voidaan tehdä. Catharina eli Caisa Arvelin ja Elias Järnström vihittiin Turun suomalaisessa seurakunnassa 12.5.1791.

Oliko Caisalla ja Eliaksella nyt edessään pitkä ja onnellinen liitto, kun avioon oli päästy "petollisten ihmisten" puheista huolimatta? Elämä ei mennyt toiveiden mukaan, vaan eteen tuli monia vastuksia. Vuonna 1792 syntynyt esikoinen Emmanuel kuoli vähän yli vuoden ikäisenä, ja 1794 syntynyt Tobias eli vain kymmenen kuukautta. Ainoastaan 13.12.1795 syntynyt tytär Carolina Elisabeth eli aikuiseksi.

Jo vuonna 1795 Elias Järnströmin sanotaan lähteneen merille (bortrest till sjöss), eikä hänestä sen jälkeen kuultu (flere år borta). Nähtävästi Caisa oli anonut miehen poissaolon perusteella avioeroa, sillä rippikirjassa 1799–1814 on merkintä 8.7.1803 annetusta erokirjasta. Huhtikuussa 1806 pidettiin perun­kirjoitus "karanneen merimiehen" Elias Järnströmin jälkeen. Kuolinaika tai -paikka ei perukirjasta eikä kirkonkirjoista selviä.
 
Caisa oli perunkirjoituksen aikoihin menossa uudelleen naimisiin. Hänet kuulutettiin saman vuoden toukokuussa lumppukauppias Johan Kraftin kanssa. Tässä avioliitossa syntyi poika Johan Gustaf 26.12.1806. Huono onni aviomiesten suhteen jatkui toisessakin liitossa. Puoliso kuoli tapaturmaisesti Ahvenanmerellä elokuussa 1812.
 
Caisa Arvelin avioitui vielä kolmannen kerran: joulukuun lopulla 1813 hänet vihittiin yliopiston puutarharengin Matts Sederlundin kanssa. Caisa oli silloin 52-vuotias ja Sederlund häntä pari vuotta nuorempi. Avioliitto ei liene ollut aivan ongelmaton, sillä rippikirjassa pariskunnan sanotaan olevan riitainen. Sederlund kuoli 63-vuotiaana huhtikuun lopulla 1829.

Toisessa avioliitossa syntyneestä Johan Gustafista tuli merimies. Vuonna 1833 hän palveli perämiehenä Björneborg-nimisellä laivalla ja huuhtoutui mereen kovassa myrskyssä Atlantilla muutama päivä ennen 27. syntymä­päiväänsä, 20.12.1833.

Tytär Carolina Elisabeth solmi 28.12.1835 avioliiton tuomiokirkon vahtimestarin Anders Johan Carellin kanssa. Carell oli leskimies, jolla oli ensimmäisestä avioliitostaan elossa kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Yhteisiä lapsia Carolina Elisabethin kanssa syntyi kaksi: Carolina Catharina 21.10.1836  ja Johanna Charlotta 20.1.1839.

Caisa Arvelin oli kuollessaan 84-vuotias. Hän kuoli vanhuuteen 18.8.1850 ja asui silloin tyttärensä perheen luona.
 
 

Lähteitä:
KA Uusi Astia Turun tuomiokirkkosrk, I Jea: 1 Avioliittokuulutusten asiakirjat 1790–1812. Linkki tekstissä.
KA Uusi Astia Tma, Dahlströmin perukirjakortisto (1796–1841).
Tka, Perukirjat 1806.

4. elokuuta 2022

Postikortteja Oripäähän

Sirkka Leinon arkistossa on hänen iso­äitin­sä Olga Mal­min kotiin tulleita postikortteja. Suu­rin osa 1900-luvun alun säily­neis­tä kor­teis­ta on lähe­tet­ty Ol­galle tai hänen sisa­rel­leen Sel­malle. Sisa­rus­ten van­hem­mat olivat ta­lol­linen Juho Felix Malmi ja Lovii­sa Karo­liina Pruukka. Selma syntyi Ori­päässä 6.11.1871 ja Ol­ga 9.11.1873. Sel­malle lupautuivat anta­maan kris­til­lis­tä kas­va­tus­ta "Anna­lan lauta­mies Juha Antin­poika vaimo­nen­sa Juhan­na Tuomon­tytär sekä Verä­jän­kor­van tytär Karo­liina Ce­sii­lia Jaakon­tytär", joka oli Juho Felixin si­sar. Ol­gan kum­mit oli­vat ta­lol­li­nen Samu­li An­tin­poika Vähä­kös­si ja vai­mo Mai­ja Lee­na Mikon­tytär. Molem­mat tytöt kas­toi kappa­lai­nen K. E. F. Berg­roth. 

Ensimmäisen kortin vastaan­ottaja oli Sel­man ja Ol­gan äiti, vaik­kei hänen nime­ään mai­ni­ta­kaan:

 


 


Turku 6/VI 02. Meitä täällä on koh­dan­nut suuri suru, mummu nim. on kuol­lut kuten jo ehkä olette sano­masta luke­neet. Nyt meidän täytyy tulla sinne Pöyty­älle pane­maan mummu pois elä­vit­ten kir­joista ja sit­ten tu­lem­me sin­ne saa­kka. Mut­ta olet­teko niin hy­vät ja tulet­te mei­tä hevo­sella ot­ta­maan. Maa­nan­taina me tulem­me klo 6:den junassa Au­ran ase­mal­le!!! Muista­kaa sitten vaan tulla muu­ten emme pää­sisi. Hyväs­ti nyt ja voi­kaa hy­vin. Bertha N.


Seuraava, Selmalle osoitettu kortti on vuodelta 1905. Siinä ei ole posti­leimaa.


 


Rättijärven sulku. Saimaan kanava. Herttaista Onnea Sel­malle Toivoo Fii­na.

 

 Joulukuussa 1909 Lempi L. onnitteli Selmaa nimipäivän johdosta.





 

Vuonna 1911 Selma sai joulukortin Almalta ja Matilta kaukaa Kana­dasta. Kortin lopus­sa lähet­tä­jät pyy­si­vät Sel­maa tart­tu­maan ky­nään: "Ole niin hyvä Selma ja kir­joi­ta meil­le edes jos­kus. Muis­ta nyt."




 

Seuraavana on  posti­kortiksi kehitetty valokuva, jonka kääntö­puolelle on painettu apuviivat sekä tekstit POST CARD, Place stamp here, Name and address here, Correspondence here. 

Olisivatko kuvas­sa äskei­sen kor­tin lähet­tä­jät Alma ja Matti poi­kansa kanssa?



Tässä välissä sopinee esitellä myös yksi itse saa­mani. Post­crossingin har­ras­ta­ja­na saan mitä eri­lai­sim­pia posti­kort­teja mil­loin mis­tä­kin, mutta tä­mä vast­ikään tul­lut iso­kokoi­nen ja pak­susta kar­ton­gis­ta teh­ty kort­ti on ehkä vai­kut­ta­vin. Michiganin osa­val­tiossa si­jait­sevaan Grand Rapidsiin on moni suoma­lai­nen­kin siir­to­lai­nen pää­ty­nyt. 



Grand Rapidsin uuden kaupungintalon avajaiset pidettiin 26.9.1888.


Olga Malmi sai heinäkuussa 1914 nimipäiväonnittelut Vapulta Kokemäeltä.



Parahinta Onnea 23/VII 1914. Toivoo: Wappu.
  



 

Postikorttien joukossa oli kirjekuoressa saapunut hääkutsu vuodelta 1896. Talollinen Tuomo Junnila lähetti Malmille kutsun tyttärensä Aleksandran ja talollisen pojan Nikolai Kelkan vihkiäisiin.

Nuori Olga Malmi oli näihin aikoihin piikana Junnilan talossa. 25.3.1897 hän synnytti aviottoman pojan, josta sittemmin tuli mieheni isoisä.



Vihkiäiset pidettiin Jun­ni­lan tilalla Tanski­lassa
"Tuors­taina Loka­kuun 22 päi­vänä 1896 k:lo 2 j.pp.



Lähde: Sirkka Leinon arkisto.


28. heinäkuuta 2022

Erävistö lukkarin puustellina

Päätös Erävistön maiden erottamisesta lukkarin virkataloksi oli tehty vuonna 1807, mutta vasta vuoden 1831 lopulla maanmittari erotti virkatalon 1/16 manttaalin maa-alueen omaksi tilakseen. Huhtikuussa 1833 Lopen lukkari Jakob Johan Lindberg anoi hallinta- ja asumisoikeutta Erävistöön.

Immissioanomuksessa lukkari Lindbergin takaajina olivat talolliset Henrik Julin Rekola Läyliäisiltä ja Juho Juhonpoika Ilkkola kirkonkylästä. He menivät ensimmäisten kymmenen vuoden ajaksi yhteisesti takuuseen siitä, että virkatalon rakennukset ja viljelykset tulevat vaadittuun kuntoon ja verot ja muut maksut hoidetaan. Kuva: C. J. Blåfieldin todistus takuun antamisesta. KA Hml, Hlko Ab:2 1833.



Maaherran määräyksestä kruununvouti H. J. Stephanus, nimismies Adolf Fredrik Sohlman ja lautamies Henrik Julin Rekola Läyliäisiltä suorittivat lokakuussa Erävistön katselmuksen. Siitä selviävät olemassa olleet rakennukset ja lisä­rakentaminen virkatalon tarpeisiin.

Erävistön asuinrakennus oli "keski-ikäinen", kuusi kyynärää korkea ja pinta-alaltaan 11 3/4 kyynärää kanttiinsa eli vähän alle 50 neliömetriä. Vesikattona oli huonokuntoinen tuohikatto, välikatto oli tehty laudoista ja lattia lankuista. Tuvassa oli vanha tiilestä ja harmaakivestä muurattu, pellillä varustettu piisi. Ikkunoita oli kaksi. Asuinrakennus arvioitiin vähän yli 13 hopearuplan arvoiseksi. Todettiin, että tuohikatto oli uusittava ja tupaan oli muurattava leivinuuni ja uusi piisi. Lisäksi tuli rakentaa porstua ja 7 x 5 kyynärän suuruinen ikkunallinen kamari, jossa olisi kaakeliuuni ja lukittava ovi.

Ruoka-aitan ja vilja-aitan katot tuli uusia ja vanha käymälä kunnostaa. Miespihaan tuli rakentaa sieltä kokonaan puuttuvat vierastupa, kellari, kaluvaja ja porttiliiteri.

Karjapihassa oli uusi 11 x 8 1/2 kyynärän suuruinen lautakattoinen navetta. Siihen tuli tehdä välikatto ja lankkulattia, ja se oli varustettava lukittavalla ovella. Myös sikala oli olemassa ja kelpasi sellaisenaan, mutta talli ja lampola puuttuivat. Rehulato oli käyttökelpoinen, kunhan katto uusittaisiin ja latoon tehtäisiin lukittava ovi.

Mies- ja karjapihoista erillään sijaitsi tuohikattoinen riihi, jossa oli harmaakivestä muurattu uuni. Riihen katto kaipasi uusimista. Lisäksi tarvittiin luuva ja olkilato sekä sauna, joka tuli varustaa harmaakiviuunilla ja mallasparvella.

Virkataloon määrättiin perustettavaksi humalisto, johon istutettaisiin 40 salkoa vuodessa kunnes niitä olisi 200. Perunamaata tuli raivata kymmenen kapanalaa. Peltoa oli kolme tynnyrinalaa, ja se oli välttävästi muokattu ja ojitettu sekä aidattu 200 sylen mitalta. Kolmen tynnyrinalan niityiltä saatiin keskimäärin kuusi kuormaa heinää. Niityt tuli aidata ja ojittaa ja uusia latoja rakentaa kolme entisten kahden lisäksi. Todettiin, että peltoa voi raivata lisää puolitoista tynnyrinalaa ja niittyä kuuden tynnyrinalan verran Pellonalustan ja Järvikorven suoalueille: peltoa kymmenen kapanalaa ja niittyä puoli tynnyrinalaa vuodessa, kunnes edellä mainitut määrät saavutetaan.

Metsästä saatiin jonkin verran puutavaraa, polttopuuta, aidaksia, seipäitä ja tuohta, mutta ei niintä. Katselmuksesta selvisi myös, että kalastus ei ollut kannattavaa ja laidunmaata oli vähänlaisesti.

Maaherra antoi immissiosta päätöksen 31.7.1834. Sen mukaan Lindbergillä oli hallintaoikeus Erävistön puustelliin niin kauan kuin hän toimi lukkarina. Hänen jälkeensä hallintaoikeus siirtyisi seuraavalla lukkarille. Lindberg ei kuitenkaan jännyt vakinaisesti asumaan Erävistöön. Talo oli sen verran kaukana kirkonkylästä, että viranhoito siellä asuen kävi hankalaksi. Aluksi sovittiin, että lukkari olisi kirkonkylässä seurakuntalaisten käytettävissä maanantaisin ja lauantaisin. Majapaikan vuokraaminen kirkonkylästä tuotti kuitenkin hankaluuksia, ja Lindberg sai pappilan ja vanhan kirkon väliltä tontin, jolle rakensi oman talon. Vuonna 1844 pidetyn rovastintarkastuksen pöytäkirjassa todetaan, ettei tarkastajilla ollut tilaisuutta käydä Erävistössä, joka sijaitsi kaukana kirkonkylästä, mutta saatujen tietojen mukaan lampuodin hoitama talo oli hyvässä kunnossa.

Erävistön lampuotina 1841–1853 oli Adam Eerikinpoika, s. 1798, ja hänen jälkeensä vuoteen 1857 Antti Juho Eerikinpoika, s. 1816. Seuraava lampuoti oli 1824 syntynyt Kustaa Nikodemuksenpoika, ja vuodesta 1863 Erävistöä hoiti Josef Eerikinpoika, s. 1832. Lukkari Lindberg kuoli vuonna 1876. Hänen seuraajansa Emanuel Kukkola asui joitain vuosia Erävistössä, mutta talo oli hänenkin virkakautenaan suurimman osan ajasta lampuotien hoidossa. Vuodesta 1880 lampuotina oli Fredrik Kustaanpoika ja vuodesta 1905 August Lindström (myöhemmin Leivo), jolle seurakunta myi talon vuonna 1925.


Lähteitä:

KA Hml, Hlko Ab:2 1833. Anomusaktit 1833.
KA Uusi Astia, Lopen srk, Rovastintarkastukset 1836 ja 1844.  Pitäjänkokouksen pöytäkirja 1853.


21. heinäkuuta 2022

Adam Juhananpoika Haili

Adam Haili syntyi 2.3.1868 Viipurin pitäjässä. Kaste­merkin­nässä on syn­ty­mä­paik­ka­na Karp­pi­la, mutta sen perässä on kysy­mys­merk­ki. Vuo­sien 1866–1878 lasten­kir­jassa per­heen asuin­paik­kana on Suur­pero 6, Kupa­ri­nen. Adamin van­hem­mat olivat Juha­na Alek­san­terin­poika Haili ja Sofia Adamin­tytär Uski. Juha­na oli syn­ty­nyt vuon­na 1839 ja Sofia 1848, mutta rippi­kir­jois­sa Sofian syn­ty­mä­vuo­tena on sit­ke­ästi 1845. Adamin kum­mit olivat lam­puoti Vil­helm Hatu­nen ja Val­borg Björn sekä Lee­na Paa­janen ja Elias Hei­no­nen, kaik­ki Suur­perolta.

Adam vihittiin joulukuussa 1889 Suur­perol­la synty­neen ja vihki­misen ai­kaan Vii­pu­rin kau­pun­gissa asu­van Ma­ria Tuki­ai­sen kanssa. Marian van­hem­mat oli­vat Tah­vo Niko­demuk­sen­poika Tuki­ai­nen ja Maria Abra­hamin­tytär Papu­nen. Vuosien 1898–1908 lastenkirjassa näkyvät Adamin ja Marian lap­set lu­kuun otta­matta esi­kois­tytär Sofiaa, joka huk­kui Pero­jokeen elo­kuussa 1897. Lasten­kir­jassa Adam on torp­pari, sa­man ajan­jakson rippi­kir­jassa taas isä-Ju­ha­na on Suur­peron Laavo­lan torp­pari ja Adam työ­mies.

 


Viipurin maaseurakunnan lasten­kirja 1898–1909 II, s. 164. Torppari Adam Hai­lin ja Maria Tuki­ai­sen lap­sista Alexandra, Anna, Pent­ti ja Maria Sofia on yli­vii­vattu, koska hei­dät on siir­retty lasten­kir­jas­ta rippi­kirjaan. Alim­pana oleva Tuomas on yli­vii­vattu siksi, että hän kuoli pienenä.

Kuopuksen syntymästä oli Työ-lehdessä hauska ilmoi­tus 7.6.1909. Vali­tet­ta­vas­ti Tuomas eli vain kolmi­sen kuu­kaut­ta. Kuo­lin­syy oli "ramp­pi".



Työ 7.6.1909.

Suurperon kylälle perustettiin vuonna 1901 kansan­kirjasto, jossa oli al­kuun 97 nidosta. Adam Haili valit­tiin kir­jas­ton johto­kuntaan ja kir­jas­ton­hoi­ta­jaksi. Kir­jasto oli määrä pitää auki joka sun­nuntai kello 3–5 ilta­päi­vällä. Kansankirjaston asiaa edis­tet­tiin muun muassa pitä­mäl­lä il­ta­mia. Näin kertoi Vii­puri-lehti 30.3.1901:

”Kansankirjastolaiset” toimeen­panivat pie­nen ilta­man viime sun­nun­tai­na Suur­peron ky­lässä, torpp. A. Hai­lilla. Ohjel­mas­sa oli run­saasti yksi-, seka- ja nais­äänistä laulua, runo­ja, kerto­muk­sia, onki­mista y. m. Ylei­söä oli run­saan­puoleisesti ja oli sen käy­tös sii­voa.

Adam toimi aktiivisesti myös Suur­peron Työ­väen­yhdis­tyk­ses­sä, joka oli ensim­mäi­siä Vii­pu­rin seu­dul­le perus­tet­tu­ja työ­väen­yhdis­tyk­siä. Yhdis­tyk­sen huvi­toimi­kun­ta il­moit­ti Työ-leh­des­sä 5.5.1906 pitä­vän­sä sun­nun­tai­na 6.5. ”haus­kan il­ta­man vaih­te­le­val­la oh­jel­mal­la” Adam Hai­lin ta­lossa. Ilta­ma al­koi kel­lo kuu­del­ta, ja sisään­pää­sy mak­soi 50 pen­niä, lap­sil­ta 25 pen­niä. Helmikuussa 1908 työ­väen­yhdis­tys piti ilta­man A. Hai­lin talos­sa kir­jas­ton perus­ta­misen hyväk­si. Ennen vuotta 1906 Suur­peron työ­väen­yhdis­tys oli saa­nut toi­mia Suur­peron kar­ta­non suu­res­sa väen­tuvas­sa, mut­ta yh­dis­tyk­sen lii­tyt­tyä sosi­aali­demok­raat­ti­seen puo­lu­ee­seen ta­paa­mis­paik­ko­ja piti et­siä muu­al­ta, kuten torp­pa­rien tu­vista.

Adam Haili oli pitkään töissä Peron naula­teh­taal­la. Sosi­aali­demok­raat­ti-lehti uuti­soi 1.10.1912, mitä tapah­tui, kun naula­tehtaan isän­nis­tö irti­sanoi Adamin 32 vuoden työssä­olon jäl­keen:

Huomiota ansaitseva oikeuden päätös. Suur­peron naula­teh­taan isän­nistö erotti joku aika sitten teh­taan töis­tä 32 vuo­den ajan olleen työ­mies Adam Hai­lin. Ero­tettu van­hus pyy­si isän­nis­töl­tä pie­nem­pää­kin elä­ket­tä, mutta siihen ei suos­tuttu. Hai­li sil­loin tur­vau­tui oi­keu­teen, joka nyt­tem­min on tuo­min­nut isän­nis­tön mak­sa­maan Hai­lil­le 365 mk:n vuo­tuisen eläk­keen.

Suurperon asutusalue

Adam Haili oli mukana Suurperon työväen­yhdis­tyk­sen kokouk­ses­sa, joka päät­ti esit­tää Vii­pu­rin maa­lais­kun­nan kun­ta­ko­kouk­sel­le, että val­tion ja kun­nan tulisi ostaa Viipu­rin seudun suurim­piin lahjoi­tus­mai­hin kuu­lu­nut Suur­­peron kartano tilat­to­man väes­tön asut­ta­mi­seksi. Suur­peron omis­tava kenraalinleski Orgevs­ki tar­jo­si­kin yhdeksästä maakirjatalosta koostuvaa ti­laa val­tiolle vuon­na 1910, mutta se­naat­ti piti 775 000 mar­kan hin­taa liian kor­kea­na. Kaup­pa rau­kesi sil­lä ker­taa, mutta seu­raa­vana vuon­na Viipu­rin kunta osti ti­lan 600 000 mar­kalla. Maata oli kaikkiaan yli neljä ja puoli tuhatta hehtaaria. Ti­lan jakamista var­ten pe­rus­tet­tiin toimikunta, joka sai työn­sä pää­tök­seen vuon­na 1913. Maa­kansa-lehdessä julkais­tiin touko­kuussa 1912 toimikunnan en­sim­mäinen jako­ehdotus, johon sisältyi 11 pals­ta­tilaa ja toista­sataa uudis­tilaa. Uudistilojen jou­kossa mainit­tiin Hai­lila, joka ehdo­tet­tiin annet­ta­vaksi Adam Hai­lille. Myö­hem­min tilo­ja muo­dos­tet­tiin vielä jonkin verran lisää. Uudis­tilat olivat kool­taan 14–36½ heh­taa­ria ja pals­ta­tilat 3–6 heh­taa­ria. Tilo­jen hinta vaihteli 389 mar­kasta 8 483 mark­kaan, ja se mak­set­tiin vuok­ra­mak­sui­na 28 vuo­des­sa.

Maa­kansa kirj­oitti 26.9.1925, että Vii­pu­rin lää­nin maan­vilje­lys­seu­ran johto­kun­nan jäse­net oli­vat käy­neet tutus­tu­massa Suur­peron asutus­alu­ee­seen. Alue oli valit­tu käynti­koh­teeksi, ”koska se on suu­rim­pia ja onnis­tu­neim­pia seu­ran alueel­la ja koska seu­ran toi­mesta on oltu myö­tä­vai­kut­ta­mas­sa jaon onnis­tu­mi­seen sekä myö­hem­min pit­kin ai­kaa maa­talou­del­li­sen ti­lan kehit­tä­mi­seen”. Yksi tutustumiskohteista oli Adam Hai­lin ti­la, jos­ta oli 4.10.1925 tar­kem­pi­kin kuvaus. Näin kir­joitti nimi­merkki Muka­na ollut:

Matka jatkui täältä Adam Hailin taloon. Tässä oli jo talo kuin lin­na. Asuin­raken­nus oli tii­les­tä, na­vet­ta ki­ves­tä. Kak­si asu­tus­pals­taa kuu­lui täl­le ta­lolle, mutta työ­mie­hiä­kin oli pait­si isän­tää, 5 vah­vaa poi­kaa. Tääl­tä käy­tiin jal­kai­sin katso­mas­sa myös Anna Hallen­bergin kau­nista val­koi­sek­si ra­pat­tua taloa. Is­tut­tua Hai­lin pirt­tiin kah­vi­kup­pien ää­reen luki maan­vilj. Jah­nu­kai­nen Suur­pe­ron asu­tus­alu­een his­to­riikin. – – Ker­to­muk­ses­ta saa­tiin m.m. tie­tää, että alku­aan oli Suur­perolla ollut 9 räls­si­tilaa, joi­ta oli­vat omis­ta­neet ja vil­jel­leet ta­lon­pojat. Sit­ten oli­vat maat lah­joi­te­tut sota­her­roil­le, jotka taas vuo­ros­taan oli­vat nii­tä myy­neet venä­läi­sil­le j.n.e.

Hailin talosta oli mainin­ta myös Kar­jala-leh­dessä 21.8.1931. Viipurissa ja sen ympäris­tössä oli rie­hu­nut pari päi­vää aikai­semmin an­kara ukon­ilma. 

Suurperolla ukkonen riehui klo 4 ja 5 välil­lä erit­täin ra­jus­ti. – – Taloll. Aata­mi Hai­lin ta­loon löi sala­ma ka­tosta si­sään rik­koen raken­nuk­ses­sa kak­si uu­nia mil­tei täy­del­leen ja sy­tyt­täen tuli­pa­lon. Kun pai­kalla sat­tui kui­ten­kin ole­maan asuk­kai­ta, saa­tiin palo pian sam­mu­maan. Muu­ta­kin vau­rio­ta aiheut­ti sala­ma taloll. Hai­lin ta­los­sa. Niin­pä se pais­ke­li ihmi­siä nu­rin ja meni sit­ten lo­pul­ta ovi­pie­les­tä ulos teh­den sii­hen noin nyr­kin ko­koi­sen reiän. Pi­halla se vahin­goit­ti vielä kuja­pyl­väs­tä loh­kais­ten sii­tä aika kim­pa­leen men­nes­sään.

Mainittakoon vielä, että Helsingin Sanomissa oli 4.3.1938 tieto Adam Hailin 70-vuo­tis­päi­västä.

Tulossa

Seuraavassa Haili-kirjoituksessani kerron Adamin vuon­na 1900 synty­neestä pojasta, jolla oli sama nimi kuin isäl­lään.



Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Kuujo, Erkki 1982. Viipurin pitäjän historia II. Vuodesta 1865. Mänttä: Viipurin maalaiskuntalaisten pitäjäseura ry.

Meurman, Otto-I. 1985. Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. Mänttä: Viipurin maalaiskuntalaisten pitäjäseura ry, Viipurin pitäjäsäätiö.















14. heinäkuuta 2022

Sakkoja puiden kaatajalle

Vuoden 1859 syyskäräjillä Lopen kirkkoherra von Qvanten syytti muonatorppari Jaakko Juho Hindermania Pyhäjärven Vaskijärveltä siitä, että mies oli edelliskesänä kaatanut pappilan metsästä 52 haapaa. Kirkkoherra vaati, että Hinderman määrättäisiin maksamaan kymmenen hopearuplan sakko, joka vuonna 1833 oli määrätty kaikesta haitanteosta pappilan mailla. Tästä päätöksestä oli viimeksi kuulutettu Lopen kirkossa  toukokuussa 1857, joten sen piti olla kaikkien tiedossa. Lisäksi kirkkoherra vaati, että vastaaja velvoitettaisiin maksamaan oikeudenkäynti­kulut. Koska Hinderman ei ollut paikalla, hän sai käräjiltä pois jäämisestä 96 kopeekan sakon, ja asian käsittely siirrettiin seuraaville käräjille.

Seuraavan kerran asiaa käsiteltiin talvikäräjillä 24.4.1860. Jaakko Hinderman myönsi syytökset oikeiksi. Hän kertoi tapahtuma-aikaan asuneensa pappilan Vuotavan torpassa ja kaataneensa kyseiset haapapuut torppari Erik Hjortin avustamana. Puut oli hänen mukaansa käytetty torpassa polttopuina ja lehdet eläinten rehuna. Jaakko Hinderman katsoi niin ollen olevansa ainakin osaksi vapaa vastuusta. Kantajapuoli kiisti, että puut olisi käytetty Hindermanin kertomiin tarkoituksiin.

Koska Hinderman oli tunnustanut kaataneensa puut  ja vieneensä ne metsästä, oikeus tuomitsi hänet 9.9.1851 annetun Keisarillisen asetuksen 64 pykälän nojalla maksamaan todistetuista viidestä puukuormasta sakkoa viisi ruplaa kolmijakoon kruunun, kihlakunnan ja kruununnimismiehen kesken. Lisäksi hänet määrättiin maksamaan vuoden 1833 päätöksen mukainen kymmenen ruplan uhkasakko. Varojen puuttuessa sakko voitiin sovittaa kahdeksan päivän vesileipävankeudella ja uhkasakko 14 päivän vankeudella. Puista Hinderman määrättiin maksamaan 15 kopeekkaa kuormalta eli 25 kopeekkaa. Lopen kirkonkassaan vastaajan tuli maksaa oikeudenkäyntikuluja kolme ruplaa hopeassa.

_ _ _

Jaakko Juho Hindermanin (s. 1.5.1831) vanhemmat olivat Anders Gabriel Hinderman (1799–1868) ja Leena (Helena) Eerikintytär Hjort (1807–1868). Isä oli Jaakon syntymän aikaan sahanasettaja Pilpalan sahalla, myöhemmin lyhyitä aikoja pappilan torpparina Prestkullassa ja Vahteristossa  ja sen jälkeen Salon Haara­mäessä.

Jaakko Juho Hinderman muutti ensimmäisen vaimonsa Ulla (Ulrika) Eerikintyttären kanssa Pyhäjärven Vaskijärvelle 1859. Vuonna 1870 he muuttivat takaisin Lopelle Kalamajan Kylmälän torppaan. Sen jälkeen perhe asui kirkonkylässä ja Topenolla, jolloin Hindermanin ammatiksi sanotaan itsellinen. Lapsia syntyi neljä: Kaarle August 1856, Juho Vihtori 1860, kuolleena syntynyt tyttölapsi 1863 ja Emil Fredrik 1864. Puoliso Ulla kuoli maaliskuussa 1883. Jaakko Hinderman solmi uuden avioliiton toisen Ullan kanssa 28.12.1883 ja muutti Pappilanlääniin Piilo-nimiseen mökkiin.
 
 
Piilo oli muonamiehen ja itsellisen asunto, joka sijaitsi pappilan mailla Huhtariihen ja Uusipellon torppien puolivälissä. Mökistä ovat muistona vain uunin rauniot ja entisessä pihapiirissä kasvaneet ruusupensaat ja keisarinkruunut. Kuvattu heinäkuussa 2019.

 
 
 
Jaakko Hindermanin toiselle puolisolle Ulla (Ulrika) Heikintyttärelle avioliitto oli myös toinen. Ullan ensimmäinen aviomies, Tevännön Suontaustassa vuonna 1838 syntynyt Abraham Eerikinpoika, oli kuollut "pitkällisen sairauksen jälkeen" vuonna 1881. Lasten kastetiedoissa Abrahamin sanotaan olevan pappilan jyvämies eli muonatorppari. Ullalla ja Abrahamilla oli viisi lasta: Fredrik Väinö 1871, Kaarle Kustaa 1873, Matilda Vilhelmiina 1875, Juho 1877, ja Maria 1878. Jaakko Hindermanin kanssa syntyi kaksi tytärtä, Selma Ulrika 1884 ja Vendla Johanna 1887. Jaakko Juho Hinderman kuoli 29.9.1899. 
 
 
Lähteitä:
 
KA Hml Sääksmäen alinen tk, Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1833–1834. Janakkalan tk:n arkisto, Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1859 ja 1860.


7. heinäkuuta 2022

Nuoriso seuraa aikaansa

Etelä-Pohjanmaalla synty­neen nuo­riso­seura­liik­keen kas­vu­ryn­täys levi­si 1900-luvun tait­tees­sa Perä­pohjo­laan­kin. Ala­jän­kä­län ta­lossa Ala­paak­ko­las­sa perus­tet­tiin tam­mi­kuussa 1901 Ke­min Taival­kos­ken nuo­ri­so­seu­ra. Sen en­sim­mäi­seen johto­kun­taan kuu­lui­vat esi­mie­henä Mau­lan kou­lun opet­ta­ja Kaarlo Kos­ki­nen, vara­esi­mie­he­nä Ant­ti Kaa­rak­ka, kir­ju­rina Pek­ka Ala­mau­nu, vara­kir­ju­rina Hei­no Jän­kä­lä, rahas­ton­hoi­ta­ja­na Fan­ny Kaup­pi ja mui­na jä­se­ni­nä Juho Mau­nu ja Iida Niska­vaa­ra

Alku ei ollut helppo, kuten vuoden 1901 toiminta­ker­to­muk­ses­ta nä­kyy:

Ahtaissa ja laimeissa olois­sa on seu­ra toi­mi­nut ja vähäi­nen on ollut seuran jäsen­luku­kin, aino­as­taan 40 jäsentä on kir­joit­tau­tu­nut, joista, ikä­vä kyllä mai­ni­ta, on moni kat­so­nut sopi­vaksi jät­tää tuon vä­häi­sen yh­den mar­kan jäsen­mak­sun suorit­ta­mat­ta.

Vuoden kuluessa on seural­la ollut 5, johto­kun­nalla 3 ko­kous­ta ja 3 vapaa­ilta­maa, jois­sa on pi­detty muu­ta­mia pu­hei­ta, luet­tu ker­to­muk­sia, lau­sut­tu ru­no­ja y. m. ja lo­puk­si lei­kit­ty­kin. Kuten täs­tä huo­maa, on seuran toi­minta ol­lut ki­tu­vaa, jota myös jossa­kin mää­rin on lisän­nyt var­si­nais­ten suo­jien puu­te. Syyk­si tä­hän vielä lisät­tä­köön se nurja­mieli­syys, vää­rät en­nak­ko­luu­lot, nuori­son pyrin­tö­jen tun­te­mat­to­muus ja niis­tä joh­tu­neet ilkeä­mieli­set arvos­te­lut seu­ran toi­min­nasta.

Vuonna 1903 nuorisoseura päätti vuok­rata Matti Ala­mau­lalta vii­deksi vuo­deksi huo­neis­ton, joka saatiin väli­sei­niä pur­ka­mal­la ja ikku­noi­ta li­sää­mäl­lä seu­ran toi­min­taan sopi­vaksi. Vuoden 1903 johtokunnassa olivat esimies, polii­si Johan Kangas, vara­esi­mies Jalmar Maula, kir­juri Erkki Ant­ti­la, vara­kir­juri Matti Äm­mä, rahas­ton­hoi­taja Jo­han Maula ja mui­na jäse­ninä Iida Niska­vaara, Eve­liina Junt­ti ja Fred­rik Koivu­niemi. Tilin­tar­kas­ta­jina toi­mivat M. Vahtola ja postiljooni Matti Maunu. Jäse­niä oli vuo­den lopussa 116.

Vuonna 1904 seurassa oli jo 144 jäsen­tä, jois­ta 53 oli naisia ja 91 mie­hiä. Tosin yksi jäsen jou­dut­tiin erot­ta­maan, joten lopul­li­nen jäsen­määrä oli 143. (Erote­tusta jäse­nestä ei vali­tet­ta­vasti ole tar­kem­paa tietoa.) Esi­mie­henä toimi opet­taja Il­ma­ri Tuo­hi­no, vara­esi­mie­henä yli­op­pi­las Antti Jauho, kir­ju­rina nei­ti Fanni Kaup­pi, vara­kir­ju­rina talon­poika Matti Ranta­maula ja rahas­ton­hoi­ta­jana talon­poika Jan­ne Yli­maula. Lisä­jäse­ni­nä johto­kun­nassa oli­vat nei­dit Maria Jauho ja Iida Koivu­nie­mi sekä talol­li­set Matti Jän­kälä ja Mat­ti Mau­nu. Tuohi­non muutet­tua paik­ka­kun­nalta hänen tilal­leen valit­tiin opet­taja Han­nes Myl­lylä.  Johtokunta kokoontui vuoden mit­taan 19 ker­taa. Seu­ran kokouk­sia ja ilta­mia pidet­tiin yh­teen­sä 27. Niis­tä kah­dek­san oli perhe­iltamia, seitse­män ylei­siä ilta­mia, kuusi näy­telmä­ilta­mia, kolme seu­ran kokouk­sia ja kolme juh­lia: Rune­bergin juhla, vuosi­juhla ja kuusi­juhla ennen joulua.

Vuoden 1905 vuosikokous pidettiin tammikuun alussa Alamaulan talossa, jonne oli saapunut tuvan täy­del­tä nuo­ri­soa ja vähän van­hem­paa­kin väkeä. Johtokuntaan valittiin entiset esimies, varaesimies ja kirjuri. Vara­kirju­riksi valitt­iin nei­ti Maria Jau­ho, rahas­ton­hoi­ta­jaksi talon­poika Mat­ti Ämmä, talou­den­hoita­jaksi talon­poi­ka Mat­ti Ranta­maula ja lisä­jäse­niksi nei­dit Til­da Vaa­ra ja Iida Koi­vu­nie­mi sekä talon­pojat Mat­ti Mau­nu ja Ol­li Van­ha­talo. Seu­ran emän­nöit­si­jöik­si valit­tiin nei­dit Mai­ju Ant­ti­la ja Sanni Dun­berg sekä jär­jes­tyk­sen­val­vo­jaksi seu­ran kokouk­siin Pek­ka Kaa­sila. Ko­kouk­sessa valit­tiin myös laina­kirjas­ton johto­kunta: kirjas­ton­hoita­jaksi opet­taja Han­nes Myl­lylä ja muiksi jäse­nik­si opet­ta­ja­tar Selma Haa­vis­to, yli­op­pi­las Ant­ti Jau­ho sekä talon­pojat Jal­mar Mau­la ja Mat­ti Ämmä.

Nuorisoseura julkaisi omaa leh­teä, jonka nimi oli Revon­tulet. Loka­kuus­sa 1905 Perä-Poh­jo­laisessa oli uuti­nen otsi­kol­la "Paino­kan­ne käsin­kir­joi­te­tun seu­ra­leh­den toi­mit­ta­jaa vas­taan!" Nimi­merkki P. S. kir­joitti  26.10.1905:

Tämä lienee laatu­aan ensimäi­nen jut­tu aurin­gon alla, aina­kin ensi­mäi­nen Suo­mes­sa. Sel­lai­nen on kui­ten­kin tehty Kemin Taival­kos­ken nuo­ri­so­seu­ran Revon­tulet-ni­mis­tä seura­leh­den toi­mi­tusta vas­taan, jopa käs­ke­tty kärä­jiin vas­taa­maan "liha­vasta maas­ta" ja "kun­nian louk­kauk­sesta". Leh­den kir­joi­tuk­set ovat ol­leet – ku­ten taval­lis­ta on seura­leh­del­le – kauno­kir­jal­li­sia al­kei­ta ja nuo­ri­so­seu­ra-aa­tetta pal­ve­le­via ky­häyk­siä, pait­si ala­ker­ras­sa on ol­lut lei­kil­lis­tä päi­vän paki­naa Revon kir­jei­den ni­mel­lä.

Sama nimimerkin P. S. kirjoit­tama uuti­nen jul­kais­tiin hie­man eri muo­dois­sa valta­kun­nal­li­sis­sa­kin leh­dissä.  Hämetär teki 7.11.1905 selkoa toi­sesta pai­no­kan­teen ai­heut­ta­neesta kir­joi­tuk­ses­ta: 

Näiden Revon kir­jei­den pari pät­kää: "Väke­vää maata" ja "Yli­meno" ne ne ovat paino­kan­teen aiheut­ta­neet. Molem­mat jutut ovat perin viat­to­mia ja lap­sel­li­sia. Edel­li­sessä ker­ro­taan kuin­ka Kemin kau­pun­gin luo­na on niin vä­ke­vää ja kum­mal­lis­ta maa­ta, että siel­lä kas­vaa ki­vää­riä ja pat­ruu­nia kuin peru­noi­ta pel­lossa ja ihme­tel­lään lie­nee­kö muual­la sel­lais­ta ei­kä muu­ta. Kun haas­ta­jat ei­vät ole – aina­kaan vie­lä san­tar­meja, niin asia ei kai­kessa viat­to­muu­des­sa­kaan kos­ke hei­tä. Toi­nen juttu kos­kee muuat­ta joen yli me­noa, via­tonta laa­tua se­kin.

 Uusi Suometar kertoi 28.10.1905 toises­ta­kin paino­kan­tee­seen joh­ta­nees­ta ju­tus­ta:

Toinen [juttu] on tämänkaltainen. Eräs vene on kulus­sa pilk­ko­pi­meäl­lä kuu­lun Kemi­joen poik­ki. Perä­mie­hen komen­nuk­sessa se sat­tuu­kin pyö­räh­tä­mään ym­päri ja tu­lee sa­malle ran­nalle kuin läh­det­tä­es­sä­kin. Kui­ten­kin yli­meni­jät luu­le­vat ole­van­sa jo yli. Vih­doin asia sel­vi­ää ja joku oli­si nau­ra­nut­kin, mut­ta ei us­kal­ta­nut, sil­lä perä­mie­hen sil­mät säke­nöi­vät kuin "sarka­napit" – eikä muu­ta. Täs­sä­kään ei kei­tään ole per­so­noi­tu, vie­lä vä­hem­min nimi­tet­ty, joten sii­tä ei saa kan­net­ta, ei teke­mäl­lä­kään.

Väkevän maan kiväärit tietysti tarkoittivat Möylynkarille ajaneen aselaiva John Graftonin lastia. Lieneekö kiukkuisen perämiehen esikuvana ollut joku paikkakunnalla tunnettu santarmi tai ilmiantaja?

Perä-Pohjolaisen numerossa 26.10.1905 esi­tet­tiin paino­kanne­uuti­sen kans­sa sa­malla sivul­la ar­ve­lu sii­tä, kei­tä kan­teen nos­ta­jat oli­vat: talo­kas Ot­to Ka­ri­la ja tor­pan­poi­ka Ar­vid Sand­berg. Ju­tun ot­sik­kona oli Uu­sia sen­so­rei­ta.

Pohjois-Suomi julkaisi 13.12.1905 pikku-uuti­sen otsi­kolla Kumot­tu kan­ne:

Se kuului­saksi tullut kanne Kemin Taival­kos­ken nuo­ri­so­seu­ran "Revon­tu­let" ni­mistä seu­ra­leh­teä vas­taan on sit­ten­kin ol­lut Ke­min kih­la­kun­nan­oi­keu­den käsi­tel­tä­vä­nä ja saa­nut siel­lä kan­ta­jil­le ar­vaa­mat­to­man lo­pun ja "vii­mei­sen tuo­mion­sa". Näet kan­ne ai­heet­to­ma­na ku­mot­tiin ja kan­ta­jat tuo­mit­tiin mak­sa­maan sekä vas­taa­jal­le että to­dis­ta­jil­le koh­tuul­li­set palk­kiot. Jut­tu lie­nee ol­lut ensi­mäi­nen laa­tu­aan oi­keu­den kä­si­tel­tä­vä­nä ja ei­kö­pä sen juu­ret juu­ri­ne enti­sil­tä pi­meil­tä ajoil­ta.

Vuoden 1906 vuosi­kokouk­sessa nuori­so­seu­ran johto­kun­taan valit­tiin opet­taja Han­nes Myl­ly­lä esi­mie­he­nä, yli­oppi­las Ant­ti Jau­ho vara­esi­mie­henä, nei­ti Mai­ja Jau­ho kir­ju­rina, nei­ti Til­da Yli­mau­la vara­kir­ju­ri­na, talon­poika Mat­ti Mau­la talou­den­hoi­ta­ja­na ja talon­poika Jal­mari Mau­la ra­has­ton­hoi­ta­ja­na sekä lisä­jäse­ninä nei­dit Til­da Vaa­ra ja Ida Koivu­nie­mi, talon­poi­ka Mat­ti Mau­nu, talo­kas Pek­ka Pie­ti­lä ja puu­sep­pä Mat­ti Ämmä. Revon­tu­let-leh­den toi­mit­ta­jik­si va­lit­tiin Han­nes Myl­ly­lä, M. F. Maunu ja Ant­ti Kaa­rak­ka. Kokouk­sessa oli viral­lis­ten asi­oi­den ohes­sa muu­ta­kin ohjelmaa, kuten ker­to­muk­sia, runo­ja ja rait­tius­ai­hei­nen puhe, jonka piti sattu­malta paikka­kun­nal­le saa­pu­nut kier­tävä rait­tius­puhu­ja Ros­si Hel­sin­gistä. Hän näyt­ti puheensa päätyt­tyä taika­lyhty­kuvia, "jotka oli­vat omi­aan muistut­ta­maan läsnä­ol­lei­ta hen­ki­löi­tä sii­tä, kuin­ka huo­noil­le jä­lil­le juop­pous voi juo­ma­rin saat­taa".

Seura teki vuonna 1906 kauaskantoisen päätöksen, josta Pohjois-Suomi kirjoitti 29.1.1906:

Taivalkosken nuorisoseura on tehnyt rohkean päätöksen aikoen rakentaa näet itselleen "oman tuvan". Se tulee raken­net­ta­vaksi hon­gista, joiden hankki­jaksi on hyväk­sytty Heikki Nykänen Rova­niemeltä. Hon­gat laske­taan ensi ke­vännä Kemi­jokea alas ja sit­ten syk­syl­lä oli­si tar­koi­tus nur­kan nous­ta, sei­nän seis­tä.

Tuohon aikaan taloja ei niin vain tilat­tu­kaan talo­teh­taas­ta, ja raken­ta­jien täy­tyi olla sanan­mukai­sesti kirves­miehiä. Mies­työtä tar­vit­tiin pal­jon: noin kilo­metrin pitui­nen jono pyö­reitä tuk­keja täy­tyi sa­ha­ta suora­kylki­sik­si raken­nus­hir­siksi, ja sei­nät oli vie­lä veis­tet­tä­vä pii­lu­kir­veel­lä ta­sai­sik­si.



Pohjois-Suomi 1.10.1906.

 

Ajatus omasta tuvasta sai seuran kerää­mään kuu­mei­sesti ra­haa. Kesäl­lä pide­tyt arpa­jai­set tuot­ti­vat kel­po sum­man, ja lisää ra­haa saa­tiin ilta­mista, joi­ta jär­jes­tet­tiin vuo­den mit­taan perä­ti 54. Hurjaa tahtia pidettiin esimerkiksi römppäviikolla marraskuun alussa: Pohjois-Suomi tiesi kertoa 14.11.1906 kolmesta, peräk­käi­sinä iltoina pide­tystä ilta­masta. Kirjoittaja oli nimimerkki Kataja:

Iltaman vietti Kemin Taivalkosken Nuorisoseura sunnun­tai­na mar­ras­kuun 4 p:nä. –  –  Oh­jel­mas­sa oli sit­ten näy­tel­mä­kap­pa­le "Ko­tia­tu­lo". Kap­pa­le kau­niin ja pai­koin tun­te­hik­kaan si­säl­tön­sä puo­les­ta ve­ti ylei­sön koko lail­la puo­leen­sa. Vaik­ka to­sin tun­ne­osi­en esit­tä­mi­ses­sä kai­pa­si­kin enem­pi tun­teel­li­suut­ta. –  –  Kap­pale päät­tyi reip­paa­seen tans­siin.

Maanantaina t. k. 5 p:nä oli seu­ral­la ru­set­ti-il­ta­ma. Ohjel­mas­sa oli rait­tius­puhu­ja Au­man esi­tel­mä "kielto­lais­ta", jos­sa puhuja kiit­ti sekä moit­ti kielto­lakia. Seu­ran leh­ti "Revon­tulet" oli myös­kin tilai­suu­teen ilmes­ty­nyt, haus­koi­ne "Revon" kir­jei­neen. Lo­puksi oli tans­sia, joka eh­kä lie­nee ol­lut kai­kil­le nuo­ril­le haus­kin oh­jel­ma­nu­me­ro.

Tiistaina t. k. 6 p:nä oli kori-iltama. Ohjel­massa oli runo, lau­lua sekä haus­ka kan­sal­lis­tans­si "Koi­vis­ton polk­ka", joka van­hoi­ne suo­ma­lai­si­ne pu­kui­neen teki haus­kan vai­ku­tuk­sen kat­so­jiin, koska täy­tyi kah­des­ti esit­tää. Ko­rit­kin kävi­vät hyvin kau­paksi. Lopuk­si taas­kin alkoi­vat soi­ton säve­leet soi­da tans­sin tah­tia ja nuori­so puna­pos­ki­sina, reip­pai­na ja rait­tii­na sen mu­kaan lat­ti­al­la pyö­räh­del­lä.

En malta olla täs­sä yhtey­des­sä mainit­se­matta siitä "pitkä­kynti­sestä", joka vei herra När­hin osta­man korin omin lupin­sa ikku­nasta ulos. En ka­joa si­nuun, sinä "pitkä­kynti­nen" täl­lä ker­taa sen enem­pää, vaan sanon: häpeä moista tekoa­si!

Lopuksi tahdon hauskim­pana, jaloim­pana ja ihan­teel­li­sem­pana mai­nita sen sii­von käy­tök­sen, joka näi­nä kol­mena il­tana oli. Sil­lä ei pie­nin­tä­kään häi­riö­tä, lukuun­otta­mat­ta edellä sanot­tua, tapah­tu­nut näi­nä il­toi­na.

Seu­ran raha­kirs­tuun tuli vuonna 1906 myös 76 mar­kan lah­joi­tus, jonka "herra Ar­vid Mars­ki on kerän­nyt suoma­lais­ten kes­kuu­dessa Ame­rii­kassa". Jäse­niä seu­ras­sa oli vuon­na 1906 vähem­män kuin kaksi vuot­ta aikai­semmin: saman ver­ran kuin vuon­na 1903 eli 116. 

Vuoden 1907 vuosi­kokous pidet­tiin totut­tuun tapaan tammi­kuussa. Yhteis­laulannan jälkeen kokouk­sessa valit­tiin vir­kai­li­jat alka­val­le vuo­delle. Puheen­johta­jaksi tuli puu­seppä Mat­ti Äm­mä, vara­pu­heen­johta­jak­si talo­kas Pek­ka Pie­ti­lä, kir­ju­rik­si nei­ti Fan­ni Ant­ti­la, vara­kir­ju­rik­si nei­ti Ma­ria Jau­ho, rahas­ton­hoita­jaksi talon­poika Mat­ti Ranta­maula ja jär­jes­tyk­sen­val­vo­jak­si ta­lon­poi­ka Ar­vid Mars­ki. Lisä­jäse­nik­si johto­kun­taan valit­tiin nei­ti Ida Pör­hö­lä ja her­ra Mat­ti Mau­nu, emän­niksi nei­dit Eve­lii­na Ant­ti­la ja Ai­no Äm­mä. Revon­tulien toi­mit­ta­jiksi valit­tiin neiti Bet­ty Lack­ström sekä her­rat Mat­ti Äm­mä ja Mat­ti Mau­nu.

Nuorisoseura pääsi viettämään oman talon vihkiäisjuhlaa sunnuntaina 27.10.1907. Juhlan aluksi Karihaaran soitto­kunta soit­ti Pori­lais­ten mars­sin, minkä jäl­keen esi­mies Matti Ämmä toi­vot­ti juhla­vie­raat terve­tul­leiksi ja teki selkoa vai­heis­ta, joi­den tulok­sena nuoriso­seura nyt sai oman tu­van. Lopuksi hän il­moit­ti, että ta­lon nimek­si tu­lee johto­kun­nan pää­tök­sen mu­kaan Pirt­ti, ja esit­ti kol­min­ker­tai­sen elä­köön­huudon omalle pir­tille. 

Juhlarunon lausui neiti Fanni Anttila. Juhlapuheen piti opettaja Simo Pääkkönen, esitelmän Aleksis Kivestä opettaja F. Särkelä, nuoriso­seuran seka­kööri kaiut­te­li useita lau­luja neli­ääni­ses­ti, väliin taas soi­tteli torvi­soitto­kunta. Lopuksi näytel­tiin Velho­vuo­rella, joka kau­niine taala­lai­si­ne kan­sal­lis­pu­kui­neen teki erit­täin miel­lyt­tä­vän vai­ku­tuk­sen. Noin 300 hen­keä oli juh­laan saa­pu­nut. Yleen­sä ol­tiin tyyty­väi­siä niin kuule­miin kuin näke­miin­kin.




Pyrkijä 23.12.1911, No 19–21. Nuorisoseuran kymmenvuotis­katsauksen ensim­mäi­sen sivun kuvis­sa alku­vuo­sien tien­rai­vaa­jat Mat­ti Ämmä, Fanny Kaup­pi ja Han­nes Myl­ly­lä sekä vuon­na 1907 valmis­tu­nut Pirt­ti.



Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Kemin Taivalkosken nuorisoseuran kymmenvuotiskatsaus Pyrkijä-lehdessä 23.12.1911 no 19–21. Hämettären, Perä-Pohjolaisen, Pohjois-Suomen ja Uuden Suomettaren juttujen linkit tekstissä.









30. kesäkuuta 2022

Sotilaita ja sotilaiden vaimoja

Kaksi varhaisinta tunnettua esivanhempaani 1700-luvulta olivat sotilaita: Yrjö Yrjönpoika (Jöran Jöransson) Sundberg (s. 1701) ja Eric Brockman (s. noin 1697). Molemmat palvelivat Hämeen ja Uudenmaan rakuunarykmentissä. Sundberg oli Sajaniemen rakuuna ja Brockman rummunlyöjä, joka tuli Ruotsista isonvihan jälkeen vuonna 1721 siirrettyjen joukkojen mukana.

Eric Brockman oli saanut asuttavakseen Rengon Vehmaisissa sijainneen Marttilan talon noin vuodesta 1729, jolloin talo maakirjan mukaan otettiin autiosta viljelykseen. Brockmanin vanhimmasta pojasta Eerikistä (1726–1801) tuli uudistilallinen Renkoon. Abraham (1729–1782) ja Tuomas (1731–1803) muuttivat Lopelle, ja heistä tuli torppareita Salonkylään.

Ensimmäinen sotilas Brockmanin jälkipolvissa oli Abraham Eerikinpojan kolmanneksi vanhin lapsi, 27.1.1760 syntynyt Eerik, joka sai sotilasnimen Sik. Hänen rykmenttinsä ei ole selvinnyt eikä kuolinaikaa ole rippikirjassa tai perukirjassa. Eerik Sikin ja hänen puolisonsa Sofia Heikintyttären vihki­merkintääkään ei löydy. Hämmennystä herättää se, että Salon Kaipolan torpantytär Sofia Heikintytär on luetteloiden mukaan vihitty 21.10.1786 "Haalan merimies Johan Abrahamssonin" kanssa. Sikin puoliso Sofia oli kaikesta päätellen samainen torpantytär, ja vihkimisaikakin sopisi.
 
Eerikillä oli puolisonsa kanssa pienenä kuollut tytär ja 1789 syntynyt poika Eerik Juho (Johan), jolloin isän ammatiksi on merkitty sotilas. Pojan kummeina olivat pitäjänräätäli Ernest Belterus, Antti Heikinpoika Kaipolasta (eno) ja Matti Juhonpoika Röykästä, mademoiselle Maria Catharina Laurentz ja piika Anna Heikintytär (täti). Rippikirjan mukaan Eerik oli jo poikansa syntymän aikoihin lähtenyt Salonkylästä Herajoelle.
 
Edesmenneen sotilas Eerik Sikin perunkirjoitus pidettiin 7.5.1792. Ajankohdasta päätellen Sik ehkä kaatui Kustaan sodassa (1788–1790). Perunkirjoituksessa alaikäisen pojan etua valvoi kornetti Carl Gustaf Laurentz. Torpassa oli tavanomaiset työkalut: lapio, kaksi kirvestä, petkele, viikate ja sirppi. Sofialla oli rukki ja karstat. Astioita oli kaksi pataa, kahdentoista ja yhden kannun vetoiset, noin kymmenen kannun vetoinen oluttynnyri sekä maitopytty. Miesten vaatteita luetellaan sininen verkatakki, vaaleansininen puolivillainen takki, nahka­housut, kaksi paitaa ja musta hattu. Vaimon vaatetavarat käsittivät muun muassa neljä röijyä ja kuusi hametta, nokkoskankaisen ruudullisen esiliinan, kaksi huivia, joista toinen oli punaista silkkiä, sekä kolme päähinettä. 

Kotieläimiä oli Laukas-niminen lehmä, hieho, kaksi vuohta ja pukki. Aikaisemmin Sikillä oli ollut hevonenkin, sillä pesäluettelossa mainitaan vanha satula. Velkaa oli otettu mademoiselle Christina Elisabeth Laurentzilta, rakuuna Tuomas Sahlilta ja sotilas Matti Röökiltä. Vähennysten jälkeen pesän arvoksi tuli 19 riikintaalaria seitsemän killinkiä.

Leski Sofia solmi syyskuussa 1792 uuden avioliiton. Puoliso oli Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentin sotilas Juho (Johan) Tupp. Tupp tuli reservistä sajaniemeläisen Sigfrid Kempen tilalle vuonna 1795, mutta sai jo muutaman vuoden kuluttua eron palveluksesta sairaalloisuuden takia. Rippikirjan mukaan Sofia kuoli Hämeenlinnan lasareetissa vuonna 1797, ja vuonna 1793 syntynyt tytär Anna Kaisa menehtyi rokkoon vuonna 1799. Ensimmäisessä avioliitossa syntynyt Eerik Juho muutti äitinsä kotitorppaan Kaipolaan ja päätyi myöhemmin vävyksi Rengon Vehmaisten Maarpakkaan.

Juho Tuppin sanotaan myöhemmin olevan tykkimies. Uudessa avioliitossa Stiina Juhontyttären kanssa syntyi kaksi poikaa. Tupp kuoli vuonna 1809 "kentällä".

Myös Abraham Eerikinpojan tyttären Kristiinan (1757–1833) puoliso Tuomas Hård oli sotilas Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentissä. Vuonna 1780 perheeseen syntyi Adolf ja vuonna 1783 Eeva Regina. Tuomas Hård kuoli kuumeeseen 43-vuotiaana vuonna 1789, ja Kristiina lapsineen muutti kotitorppaan Salon Hankaisiin.

Poika Adolf muutti aikuistuttuaan Janakkalaan ja avioitui siellä. Eeva Regina meni naimisiin reservin sotilas Kaarle Kustaa Godin (1779–1850) kanssa. Suomen sodan jälkeen mies oli torpparina Salonkylässä ja alkoi käyttää sukunimeä Kant. Pariskunnalle syntyi kymmenen lasta, joista kolme kuoli pienenä. Vanhimman tyttären Serafian puoliso oli Sääksmäen komppanian sotilas Antti Antinpoika Ahlsten.

Brockmanin nuorimman pojan Tuomaan jälkeläisissä sotilaita on vasta pojanpoikien joukossa 1800-luvulla. Joonas Tuomaanpojan 1815 syntynyt poika Markus pestautui  vuonna 1840 tarkk'ampujaksi Suomen Kaartiin Helsinkiin ja sai sotilasnimen Mark. Hän ehti palvella kaartissa kahdeksan vuotta. Markus Mark kuoli lavantautiin 32-vuotiaana vuonna 1848. Hän oli testamentannut omaisuutensa samassa komppaniassa palvelleelle serkulleen Matti Åkerille, joka ilmoitti asiasta Finlands Allmänna Tidning -lehdessä

Täten tiedoksi annetaan, että Helsingissä 28.4.1848 edesmennyt Henkikaartin suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan Hänen Korkeutensa komppanian [1. komppanian] tarkk'ampuja nro 178, Lopella syntynyt Markus Mark, on elinaikanaan täydessä ymmärryksessä ja todistajien läsnä ollessa lahjoittanut jälkeen jäävän omaisuutensa allekirjoittaneelle, serkulleen Åkerille, kyseisen pataljoonan ja komppanian tarkk'ampujalle numero 39. Muut perilliset voivat jättää valituksen  yön ja vuoden kuluessa, jos katsovat siihen olevan syytä. Matti Åker.


Matti syntyi Heikki Tuomaanpojan (1774–1839) kolmantena lapsena 15.3.1810. Hän lähti jo ennen ripille pääsyä renkipojaksi Pusulaan ja sieltä Kirkkonummelle. Vuonna 1828 Matti oli palveluksessa Ingvaldsbyssä, mistä hän otti matkapassin Pyhäjärvelle. Suomen Kaartin rippikirjoissa hän on vuodesta 1835 nimellä Matts Åker. Matti Åker kuoli koleraan 43-vuotiaana 1.9.1853, ja hänet haudattiin Suomenlahteen (begrafen i Finska Viken). Haudattujen luettelosta näkyy, että kaartissa raivosi kesä-syyskuussa 1853 koleraepidemia, johon kuoli kolmisenkymmentä henkeä.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Finlands Allmänna Tidning 7.9.1848, nro 207, s. 4.
KA Uusi Astia Lopen srk, Perukirjat 1738–1849.
KA Uusi Astia Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä, 8216 Maakirja 1735.
SSHY. Jäsensivut. Sotilasasiakirjoja.