27. joulukuuta 2018

Esivanhempia Uuksujärvellä II

(päivitetty 22.3.2020 ja 4.2.2021 enon haploryhmä)

Kirjoitin taannoin blogikirjoituksessani Oikeuskollegion aktista numero 525, josta sain tietää, että äidinisäni isänisän isänisän isä Jevsei Grigorinpoika oli syntyisin Suistamon Uuksu­järveltä. Vastikään satuin näkemään liki 200 vuotta tuoreemman Rajamme vartija -lehden artikkelin Uomaan sepistä. Siitäkin käy ilmi, että Uomaan Sepät olivat tulleet Impilahden Uomaan kylään ”jostakin Uuksujärven puolesta”. Ukkikin olisi siis osannut kertoa esivanhempiensa lähtö­paikasta, kun olisin vain älynnyt kysyä!

Rajamme vartija -lehden artikkelin kirjoittanut kapteeni V. Vuorimaa Salmin raja­vartiostosta toteaa, että Uomaalle tuli Vasili Feodorinpoika Sepän isänisä Luka Kononinpoika (s. noin 1798). Edellä mainitusta Oikeuskollegion aktista kuitenkin kävi ilmi, että jo Lukan isänisä Jevsei Grigorinpoika oli vuonna 1750 Uomaalla. Todennäköisesti Jevsei asusteli Uomaalla viimeistään vuonna 1748, sillä kun hänen Ivan-veljensä kuolemaa puitiin käräjillä, Jevsei-veljeä ei mainittu ollenkaan.

Rajamme vartijan artikkelissa kerrotaan lähinnä ukkini sedän perheestä, mutta kerran pääsee ääneen ukin isäkin, joka sukulaistensa tavoin kunnostautui karhun­kaatajana:
sit ku hurail käil sain korvah kiin, da oikial käil hamaral korvah juureh vein, – a silloin väljeni hambahat! 
Vuorimaa kommentoi ukin isän lausuntoa: ”Kuinkahan moni meistä tarttuisi karhun korvaan kirves toisessa kädessä?”

Vuorimaa mainitsee artikkelissaan, että Luka Kononinpojan sukunimi oli Hamanen. Sama sukunimi mainitaan myös Jevseillä edellä mainitussa aktissa, joten ilmeisesti se oli myös isä-Grigorin sukunimi.

Uuksujärvellä ja Uomaalla

Oheisessa kaaviossa näkyy muutaman sukupolven verran Grigorin mieslinjaisia jälkeläisiä. Grigorin pojat on lueteltu aakkosjärjestyksessä. Muiden lasten summit­taiset iät ovat selvinneet Oikeus­kollegion akteista, mutta Jevsein iästä en ole nähnyt missään mainintaa. Konon-pojan iän perus­teella voisi otaksua, että hän oli Ivania nuorempi ja Jefimiä vanhempi.


Markin pojanpojan Jegorin pojat Timofei, Isak ja Feodor ostivat kotitilansa (Uuksujärvi 4) perinnöksi vuonna 1862. Tilan nimi oli vuoden 1875 maakirjassa Tšontšonpää (Kirpunpää?), mutta nimi muutettiin vuonna 1899 Uuksujärveksi.

Hamanen-nimi on mainittu Suistamon ortodoksisen seurakunnan metri­kassa vuonna 1808, kun Jefimin Jeremei-poika kuoli. Markin jälkeläisillä suku­nimenä on myöhemmin Markkinen. Tosin nimi näkyy Suistamon ortodoksisen seura­­kunnan kirkon­kirjoissa ensimmäistä kertaa vasta aivan 1800-luvun lopussa. Jevsein impi­lahte­laisilla mies­puolisilla jälke­läisillä näkee Kitelän ortodoksisen seura­kunnan 1800-luvun kirkon­kirjoissa sukunimiä Hamanen (Mokei Lukanpojalla ja hänen jälkeläisillään), Seppä ja Seppänen.

DNA-asiaa

Olisi mielenkiintoista saada isälinjan DNA-tuloksia Grigori Semeninpojan jälke­läisistä. Enostani eli Uomaalle muuttanen Jevsein pojan­pojan pojan­pojan pojan­pojasta on tehty Big Y-500 -testi, mutta muitakin mieslinjaisia jälkeläisiä olisi hyvä saada testatuksi. Tällä hetkellä enoni ja yksi muu testattu kuuluvat haploryhmään R-BY41222. (Päivitys 22.3.2020: enoni ja yksi muu testattu kuuluvat haploryhmään R-Y138741. Päivitys 4.2.2021: vastikään tulleen uuden Big Y -tuloksen jälkeen enoni ja tämä uusi testattu kuuluvat haploryhmään R-FT425866.) Mitä enemmän testaajia saadaan, sitä lähemmältä ajalta on mahdol­lista löytää yhteinen esi-isä. Uuksu­järven Mark­kisten ohella olisi toivottavaa saada isälinjan DNA-testejä muidenkin Uuksujärven ja Uomaan sukujen mieslinjan jälke­läisistä.

Ortodoksisukujen kursseilla tutuksi tullut Pentti Haimakainen arvelee, että Jevsei Grigorinpoika voisi olla vuosien 1589–1696 maakirjojen ja savu­luetteloiden perusteella samaa suursukua Uuksu­järven Törösten kanssa. Mielenkiintoinen henkilö on myös Uomaalle vuonna 1727 kirjattu Falilei Fokin, joka voisi olla Uuksu­järvelle vuonna 1696 kirjatun Foka Homanovin poika. Yhtä lailla kiinnostava on Falilei Fokinin vävy Ivan Ivanov, josta näyttäisi polveutuvan Impilahden Kräkin-suku. Onko hänkin samaa vanhaa suursukua Uuksujärveltä? Onko hän kenties vuonna 1748 kuolleen Ivanin poika? Näiden asioiden varmistaminen vaatisi isälinjan DNA-testit Kräkineiltä ja Törösiltä. 

20. joulukuuta 2018

Lain kouraa pakoillut

Vilhelm Lundellin matkakumppanin Kustaa Enin eli Riihimäen asiat alkoivat mennä huonoon suuntaan markkinamatkalla syksyllä 1832. Lokakuun 15. päivänä Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa käsiteltiin kaupungin torilla käytyä tappelua, jonka syyksi ilmeni syysmarkkinoiden aikaan tapahtunut hevosvarkaus.

Hausjärveläisen siltavouti Otto Reissin ilmiannosta syytettiin porvoolaisia karvari Eric Backmania, karvarin kisälli Carl Gustaf Nyströmiä ja torppari Anders Gulström Malmkrogia Reissin kimppuun hyökkäämisestä ja pahoinpitelystä. Asiasta kuultuna Nyström ilmoitti, että hänen hevosensa, musta valakka, oli syysmarkkinoiden aikana varastettu värjäri Stjernroosin pihalta. Hevonen oli sitten nähty torilla Reissin hallussa, ja porvoolaiset olivat menneet vaatimaan sitä takaisin. Tappelu alkoi, kun Reiss ei suostunut luovuttamaan hevosta. Reiss sanoi, että hevonen oli hänen: hän oli saanut sen samana päivänä vaihtokaupassa Lopen Launosista kotoisin olevalta torpparin pojalta Kustaa Eniltä eli Riihimäeltä. Paikalle Reissin pyynnöstä haastettu Kustaa myönsi siltavoudin puheiden pitävän paikkansa ja väitti itse saaneensa hevosen vaihdossa tuntemattomalta vesilahtelaiselta talonpojalta. Todisteita tästä hän ei esittänyt.

Asian käsittelyä lykättiin useaan otteeseen joko asianosaisten tai todistajien poissaolon vuoksi tai lisäselvitysten tekemiseksi. Kustaa En ei saapunut yhteenkään oikeuden istuntoon. Hänen tavoittamisekseen oli jopa tiedusteltu, oliko mies värväytynyt Venäjän sotaväkeen, mutta etsinnät eivät silläkään suunnalla tuottaneet tulosta. Toukokuussa 1833 Lopen kirkkoherra Strandbergilta saatiin tietää, että Kustaa oli hankkinut matkakirjan tarkoituksenaan maksua vastaan kuskata Vilhelm Lundell Pietariin. Hänen piti palata kotiin, mutta häntä ei lähdön jälkeen ollut Lopella nähty. Strandberg epäili Kustaan käyttäneen Erik Mikonpojalle 31.10.1832 annettua muuttokirjaa. Erik oli ollut aikeissa lähteä Pietariin mutta muuttanut mielensä. Muuttokirjaa hän ei ollut palauttanut vaan sanoi polttaneensa sen. Strandberg luonnehti Kustaata hidasälyiseksi ja sanoi, ettei miehen tiedetty syyllistyneen rikoksiin, vaikkakin maine oli hieman epäilyttävä. Kustaa En etsintäkuulutettiin. Tuntomerkkeinä mainittiin, että hän on 27-vuotias, lyhytkasvuinen ja tanakka, tummatukkainen, pukeutunut tummiin vaatteisiin ja puhuu vain suomea.

Loppilaisen rengin Erik Mikonpojan nimellä myönnettiin 29.11.1832 passi Pietariin matkustamista varten. Lähde: KA Hml Hämeen lka, Bbb: 1 Ulkomaanpassiluettelo 1832–1843. Vilhelm Lundell oli saanut passinsa 13. marraskuuta. Erik oli vuonna 1806 syntyneitä Vilhelmiä ja Kustaata 10 vuotta nuorempi, passihakemuksen aikaan vasta 16-vuotias. Hänen isänsä oli Kormun Mainaalan torppari Michel Kuula.

Tappelun osalta jaettiin tuomiot vuoden 1833 joulukuussa. Nyström oli jo aiemmin saanut hevosensa takaisin, ja hänet ja Backman oli vapautettu syytteestä. Todistajien lausuntojen perusteella oli selvää, että siltavouti Reissin vammat oli aiheuttanut torppari Anders Malmkrog. Hänet tuomittiin kauppakaaren 7. luvun 6. §:n perusteella maksamaan sakkoa markkinarauhan rikkomisesta 10 taalaria ja pahoinpitelystä pahanteon kaaressa säädetyt 8 taalaria eli yhteensä 18 taalaria hopeassa vastaten 8 ruplaa 64 kopeekkaa hopeassa. Malmkrogin maksettavaksi tuli myös Reissille aiheutuneita kuluja kuusi ruplaa ja todistajille yhteensä viisi ruplaa. Kustaa Enin osalta juttu jäi avoimeksi.

Kustaa En otettiin kiinni Pietarissa heinäkuussa 1834. Oleskelu kaupungissa Erik Michelssonin passilla oli tullut ilmi, kun sinne oli lähetetty Vilhelm Lundellia koskeva kysely Vaasasta. Sen perusteella Kustaata tiedettiin etsiä Gyntherin fajanssitehtaalta. Tutkimukset olivat perinpohjaiset, ja Kustaan lisäksi kuulusteltiin lukuisia todistajia. Heidän joukossaan oli viipurilainen porvari Paul Belkonen, joka kertoi joulukuussa 1832 kuljettaneensa kahta Suomesta tullutta nuorukaista työn haussa. Toinen oli päässyt Brandenburgin värjäämöön ja toinen Gyntherille. Lähemmin Lundelliin ja tämän kaveriin "Erikiin" oli tutustunut Brandenburgin värjärinoppilas Erik Sigell. Yleisesti Vilhelm ja Kustaa tunnettiin mukavina kavereina, eikä heistä työnantajillakaan ennen Suomessa tehtyjen rötösten ilmituloa ollut pahaa sanottavaa.

Kiinni otettaessa "Erik Michelsson" myönsi olevansa Kustaa En eli Riihimäki. Koska Kustaan venäjän kielen taito oli vähäistä, kuulusteluissa toimi tulkkina kollegiasessori Garvoli Suomen passivirastosta. Kustaa oli Erik Michelssonin nimellä tehnyt viiden vuoden oppisopimuksen fajanssitehtailija Gyntherin kanssa ja vahvistanut sen puumerkillään. Gynther sitoutui antamaan ruuan ja vaatteet sekä rahapalkkaa viisi pankkoruplaa kuukaudessa. Kustaan selostus Pietarin matkasta oli lähes yhtäpitävä Vilhelm Lundellin kertoman kanssa. Ainoa ero oli, että kumpikin syytti toista väärän passin hankkimisesta. Kustaa sanoi, että Vilhelm oli Erik Mikonpoika Kuulan alaikäisyyttä hyväksi käyttäen petkuttanut pojan vanhempia ja hankkinut Erikin muuttokirjalla passin Kustaalle. Vilhelm oli Suomeen lähtiessään pyytänyt, että Kustaa ottaisi syyn päälleen, ja oli vaatinut tästä todistusta, mutta siihen Kustaa ei ollut suostunut. Kustaa kiisti itse väärentäneensä mitään, eihän hän osannut kirjoittaakaan.

Pidätyksen jälkeen Kustaa istui Pietarin kaupungin vankilassa huhtikuuhun 1835, jolloin hänet passitettiin Viipuriin ja sieltä Hämeenlinnaan. Raastuvanoikeuden eteen Kustaa saatiin 13.7.1835. Kun kaikki Pietarissa laaditut venäjänkieliset asiakirjat oli käännetty ruotsiksi, jatkettiin syyskuussa kolmen vuoden takaisen hevosvarkauden käsittelyä. Kustaa pysyi väitteessään, että oli saanut hevosen tuntemattomalta vesilahtelaiselta, ja esitti todistajiksi Helsingissä oleskelevia korpraalinleski Lindqvistiä ja hänen poikaansa, matruusi Jacob Lindqvistiä. Kustaa sanoi myös, ettei ollenkaan tiennyt passinsa olleen väärällä nimellä annettu. Kun hänelle huomautettiin, että hän oli jo Pietarissa tunnustanut tienneensä väärästä passista, hän myönsi asian olleen näin. Jutun jatkokäsittely lykättiin marraskuulle ja sitten edelleen joulukuun 19. päivälle, jotta saataisin passi nähtäväksi ja todistajat sekä kaikki asianosaiset paikalle.

Joulukuun istuntoon saatiin ote passiluettelosta. Kustaan nimeämät todistajat ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään tietoa hevoskaupoista. Syntilista piteni, kun esille tuli kruununvouti Otto Gyldénin lausunto, jonka mukaan Kustaa olisi kesäkuussa 1832 tehnyt toisen hevosvarkauden Pälkäneellä ja suunnilleen samaan aikaan syyllistynyt varkauteen Hauhon Ilmoilan kylässä sekä myynyt varastettua tavaraa Riihimäen torpassa Launosissa. Nämä teot Kustaa kiisti. Juttu lykättiin lisäselvitysten hankkimiseksi, ja helmikuussa 1836 tuli lääninkansliasta tieto, etteivät varkaudet Pälkäneellä ja Hauholla pitäneet paikkaansa.

Maaliskuun 7. päivänä 1836 juttu saatiin päätökseen ja oikeus langetti tuomion. Koska Kustaa En oli tunnustanut, että Nyströmiltä varastettu hevonen oli ollut hänen hallussaan, eikä hän pystynyt todistamaan, miten oli sen saanut, katsoi oikeus hänet syypääksi varkauteen. Kustaalle tuomittiin ensikertaisesta varkaudesta sakkoa raastuvanoikeuden 15 ruplaksi arvioima hevosen arvo kolminkertaisena eli 45 hopearuplaa kolmijakoon kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken. Varojen puuttuessa sakko tuli korvata raipparangaistuksella varkauden yksinkertaisesta määrästä eli 11 parilla raippoja, kolme lyöntiä parilta. Lisäksi Kustaan oli määrä käydä julkiripillä Hämeenlinnan kirkossa. Hänet tuomittiin myös maksamaan korvauksia: Nyströmille 18 ruplaa ja Reissille 8 ruplaa. Kustaa ilmoitti tyytymättömyytensä päätökseen, koska hänellä ei ollut varaa maksaa sakkoja. Muutosta päätökseen sai anoa Turun hovioikeudelta. Asiaa koskeva aineisto lähetettiin maaherralle toimenpiteitä varten, ja Kustaa En passitettiin Hämeen linnan vankilaan.

Kustaa En ei loppujen lopuksi joutunut maksamaan sakkoja selkänahallaan. Kesäkuun 10. päivän päätöksellä raipparangaistus muunnettiin 12 päivän vesileipävankeudeksi. Elokuun kuudentena Kustaa sai vankeusrangaistuksensa suoritetuksi ja kahdeksas elokuuta hän kävi julkiripillä Hämeenlinnan kirkossa. Kohtalokkaasta markkinamatkasta oli silloin kulunut melkein neljä vuotta.

Lähteitä:
KA Hml Hämeenlinnan RO:n arkisto, Ca: 34, Ca: 35, Ca: 37 ja Ca: 38 Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1832, 1833, 1835 ja 1836.
KA Hml Hämeenlinnan maistraatin arkisto, Ch: 53 Raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjoihin liittyvät asiakirjat 1835.
KA Hml Hämeen lka, Ak: 5 Vankiosaston pikkudiaari 1836.

13. joulukuuta 2018

Pari tonnia pellavaa

Talonpoika Ivan Mitrofanov Vuokkiniemen pitäjän Jyvöälahden kylästä jätti kesällä 1828 nöyrimmän anomuksen Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien sotilas­kuvernöörille, Stepan Ivanovitš Minitskille. Anomus alkoi näin:
Isäni Dmitrei Mitrofanov lähetti minut joulukuussa 1827 asianmukaisella passilla varustettuna Uudessa Suomessa sijaitsevaan Tornion kau­pun­kiin myymään omaa ja kymmenen muun kyläläisen itse viljelemää pellavaa. Koska määränpää oli 520 virstan päässä, olin rova­nieme­läisiltä talonpojilta hankittujen hevosten ja kuskien kanssa perillä vasta tammikuun 10./22. päivänä. Jätin 129 puudan pellavaerän tuntemani Petter Mansikan luo viiden virstan päähän Tornion kaupun­gista odot­ta­maan helmikuisia markkinoita. Muutaman päivän päästä nimismies Matts Heickell kuitenkin takavarikoi koko pellavaerän.
Ivan Mitrofanov vaati Alatornion kruununnimismies Heickelliä vastuuseen perusteettomasta pellavan takavarikoinnista ja peräsi korvauksia hänen ja muiden jyvöälahteleisten talonpoikien kärsimistä tappioista. Alatornion kihlakunnanoikeus oli jo 7. huhtikuuta päättänyt, että pellavaerä tulee palauttaa Mitrofanoville ja että Heickellin pitää maksaa sata ruplaa pankkoassignaatteina korvauksena takavarikon ja oikeudenkäynnin aiheuttamista kustannuksista ja kärsimyksistä. Heickell oli kuitenkin valittanut päätöksestä Vaasan hovioikeuteen.

Sotilaskuvernööri Minitski toimitti Mitrofanovin anomuksen edelleen kenraali­kuver­nööri Zakrevskille, joka vuorostaan kirjoitti heinäkuussa Oulun läänin varamaaherra Abraham Johan Stjernschantzille ja pyysi tätä ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin.

Stjernschantz vastasi Zakrevskille elokuun lopulla ja liitti vastauskirjeeseen nimismies Heickelliltä saamansa selvityksen liitteineen. Koska asia oli vielä Vaasan hovioikeuden käsittelyssä, varamaaherra totesi, ettei hän voinut tehdä asiassa enempää, sillä ulosottokaaren ensimmäisen luvun toisessa pykälässä nimen­omaisesti kiellettiin keisarin käskynhaltijaa puuttumasta tuomarin virkaan kuuluviin asioihin.

Heickell ilmoitti lääninkansliaan toimittamassaan selvityksessä noudattaneensa voimassa olevia lakeja ja asetuksia. Hän oli takavarikoinut tammikuun 21. päivänä 129 puutaa eli 254 leiviskää 10 naulaa (yli kaksituhatta kiloa) venäläistä pellavaa, jonka Mitrofanov oli varastoinut alaraumolaisen Nils Petter Mansikan luo laittoman maakaupan harjoittamista varten. Koska Mansikan talo sijaitsi puolen peninkulman päässä kaupungista ja usean sadan sylen päässä yleisestä talvitiestä, siellä oli hyvät edellytykset harjoittaa maakauppaa ennen Tornion markkinoita. Heickell muis­tutti, että kaikkia kruununpalvelijoita ja viskaaleja oli kehotettu pitämään tarkasti silmällä etenkin Arkangelin kuvernementin asukkaiden Suomessa tekemiä laittomuuksia. Nimismies vetosi myös kauppakaaren  (Handelsbalken) sekä viiden­nen että kuudennen luvun toiseen pykälään:

V. Cap.
Huru utländsk man
kiöpenskap drifwa må
2. §.

Tå han med sina wahror til Stapelstad kommer, skal han ther sälja them i gross, och ej til annan ort här i Riket föra, wid plicht, som i 4. Cap. 1. §. stadgadt är. Hafwer han af någon wahra mindre; sälje then icke utan altsamman.



5. luku
Miten ulkomaalainen
saapi kauppaa harjoittaa
2 §

Tawaroinensa tapulikaupunkiin tultu­ansa, myy­köön hän ne siellä tukuittain, ja elköön muualle tässä walta­kunnassa wiekö, 4:n Luwun 1:ssä §:ssä määrätyn sakon haas­tolla. Jos hänellä jotakin tawaraa on waan wähempi, elköön sitä myykö muu­toin kuin kaikki kerrassaan.


VI. Cap.
Om landskiöp
2. §.
Samma lag ware om them, som å landet hafwa något nederlag: Doch ware ej förbudit, at lägga sin egen afwel och afrad up, och then sälja hwar han wil.


6. luku
Maakaupasta
2 §
Sama laki olkoon niille, jotka maalla pitäwät kauppa­tawaroita waras­tossa. Olkoon kuitenkin lupa panna oma tuotteensa ja wuosi­tulonsa waralle, ja myydä ne missä tahansa.


Pykälien lisäksi Heickell vetosi kymmenen vuoden takaisiin, huhti- ja lokakuussa 1818 annettuihin julkisiin kuulutuksiin, joissa Oulun läänin silloinen maaherra Ehrenstolpe kielsi Arkangelin kuvernementin talonpoikia kiertelemästä Suomessa maakauppaa harjoittamassa. Näillä perusteilla Heickell katsoi, että hänellä oli virka­miehenä ehdoton velvollisuus vaatia Ivan Mitrofanovin hallussa olevaa laitonta pellavaerää takavarikoitavaksi ja jättää juttu kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi.

Vaasan hovioikeus piti kuitenkin Alatornion kihlakunnanoikeuden päätöksen voimassa. Mitrofanovin passiin oli kirjattu oikeus matkustaa Kajaaniin, Ouluun ja Torni­oon myymään omia maalaistuotteita. Lisäksi Heickell oli tunnustanut, että taka­­varikoitu pellava oli venäläistä, eikä sitä voitu väittää saati todistaa muilta oste­tuksi. Vastaaja Mitrofanov ei myöskään ollut harjoittanut maakauppaa vaan oli valaehtoisten todistajien mukaan päinvastoin kieltäytynyt myymästä pellavaa ennen Tornion vapaamarkkinoita.

Tornioon vuonna 1828 lähtenyt Ivan Mitrofanov syntyi Vuokkiniemen Enonsuussa Dmitrei (Miitrei) Mitrofanovin vanhimpana poikana noin vuonna 1805. Elias Lönnrot mainitsi Ivanin kotitalon kirjoittaessaan vuoden 1834 matkastaan:
Uhtuasta tulin jälleen Jyvöälahteen. [--] Rikkaan talollisen Dmitrein luona en nyt voinut käydä, sillä hän asuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla, joka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on epäilemättä rikkain talonpoika Vuokki­niemen pitäjässä. Hänen omaisuuttaan kuulin arvioitavan 60 tuhan­neksi ruplaksi, jopa toiset arvioivat sen 100 tuhanneksi.
Ivanin alkuperäisessä anomuksessa mainittiin myös muut jyvöälahtelaiset talon­pojat, joiden pellavaa Tornion markkinoille kuljetettiin. Kirjoitan nimet tähän siinä muodossa kuin ne on kirjoitettu anomuksen ruotsinkieliseen käännökseen: Moses Nasarief, Petter Jegorof, Wasilej Petroff, Semeon Timofejeff, Clemens Jegorof, Roman Demidof, Mina Rossianof, Pamphil Ustinof, Wasilej Wasilief ja Ferapont Ivanof. Etunimen perässä oleva nimi on ainakin useimmiten patronyymi: Moses Nasarinpoika, Petter Jegorinpoika jne.


Jyvöälahtelaisia talonpoikia. Lähde: KA Oulu Oulun lh lka, Ea3:7 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1828.





Ivan Mitrofanov kuoli Vuokkiniemessä 24.9.1888. Nuorin hänen neljästä pojastaan oli isänsä tavoin Ivan (1837–1896). Ivan nuorempi meni naimisiin laihialaisen Maria Hukan kanssa, ja yhdestä heidän lapsistaan tuli kuuluisa kauppaneuvos: Aleksei Mitro syntyi Laihialla vuonna 1871 ja kuoli Jyväskylässä 1952.


Lähteitä:
KA Hki Kenraalikuvernöörinkanslian arkisto, Fa:366 Yleiset aktit 1828.
KA Oulu Oulun lh lka, Da:26 Kirjetoisteet 1828; Ea3:7 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1828.
Lönnrot, Elias 1980. Matkat 1828–1844. Espoo: Weilin+Göös.
Ruotsin valtakunnan laki: hyväksytty ja vahvistettu valtiopäivillä vuonna 1734. Uusi suomennos 1867. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


6. joulukuuta 2018

Väärällä nimellä kulkeneet

Lopelta Pietariin muuttaneita tutkiessa osui kohdalle rusthollarinpoika Vilhelm Lundell, s. 29.12.1806, joka lokakuussa 1832 otti muuttokirjan Pietariin. Samana päivänä on Pietariin muuttaneeksi merkitty myös torppari Mikkel Kuulan poika Erik, joka siihen aikaan oli renkinä Vilhelmin kotitalossa Launosten kylässä.

Pietarissa Vilhelm Lundell oli S:ta Katarinan seurakunnan kirjoissa, ja ammatiksi on merkitty värjärinoppilas. Jo vuoden kuluttua hän oli vaihtanut alaa kellosepän oppilaaksi. Seuraava merkintä Lundellista on, kun hän helmikuussa 1834 otti muuttokirjan Hämeenlinnaan. Hämeenlinnan sisäänmuuttaneissa ei häntä ole. Lundell olikin saapunut Lopelle vuonna 1835 "Pietarista ilman todistusta". Rikoskirjan merkintä antoi lisävalaistusta miehen edesottamuksista: Lundell oli saanut Vaasan hovioikeudessa vuonna 1835 tuomion väärennysrikoksesta.

Lundell oli kesäkuussa 1834 otettu kiinni Pietarsaaressa, kun kaupungin kaduilla kulkeva tuntematon mies oli herättänyt järjestystä valvovan vahdin huomion. Lundellilta kyseltiin, kuka hän oli ja mistä kotoisin, ja hänet ohjattiin pormestarin puheille. Lundell väitti olevansa kultasepän oppilas Ferdinand Forsberg, jonka nimellä annetun käsinkirjoitetun muuttokirjan hän esitti. Hänen hallussaan oli myös S:ta Katarinan seurakunnan kirkkoherran painetulle lomakkeelle kirjoittama muuttokirja kellosepän oppilas Otto Lundelinille. Osoittautui, että Lundell oli väärentänyt alkuperäisen muuttokirjan raaputtamalla ja että myös "Ferdinand Forsbergille" annettu muuttokirja oli hänen käsialaansa.

Lundell oli nimen lisäksi muuttanut myös muun muassa syntymävuoden ja -paikan. Ehkä raaputeltu asiakirja Lundellin omastakin mielestä näytti epäuskottavalta, ja hän sen vuoksi laati myös toisen muuttokirjan. Lähde: KA Vsa VHO, Ece: 317 Alistusaktit 1835.

Lundellilla oli mukanaan myös pari allekirjoittamatonta kirjettä. Toisessa, "Rakkaalle ystävälleni Stigellille" osoitetussa kirjeessä pyydettiin vastaanottajaa väärentämään Suomen Passiviraston nimissä kirje, jossa todistettaisiin, että lähettäjälle ("Forsbergille" tai "Lundelinille") oli myönnetty passi Suomeen. Todistusta Lundell sanojensa mukaan tarvitsi työpaikan hankinnassa. Toisessa kirjeessä pyydettiin Eric Gynther -nimistä miestä lähettämään rahaa, koska kirjoittaja oli Pietarista lähdön jälkeen kyseisen henkilön vuoksi joutunut moniin vaikeuksiin.

Pietarsaaren maistraatti lähetti Lundellin vankikyydillä Vaasaan lisätutkimuksia varten. Lääninkanslian kuulustelussa 16.6.1834 Lundell avasi sanaisen arkkunsa. Hän kertoi oikean nimensä ja sanoi olevansa 28-vuotias ja kotoisin Lopelta Sandnäsin rusthollista. Vuodesta 1825 hän oli ollut kauppa-apulaisena Turussa, Hämeenlinnassa, Helsingissä ja sitten Tampereella, mistä hän syksyllä 1829 oli muuttanut takaisin kotiseudulleen. Vuonna 1832 hän sai passin Pietariin muuttoa varten. Pietarin matkalla Lundellilla oli seuranaan torpparin poika Kustaa Riihimäki samasta kylästä. Kustaa oli Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa syytteessä hevosvarkaudesta eikä voinut saada itselleen passia. Sen vuoksi Kustaa oli luultavasti hankkinut muuttokirjan ja passin Erik Mikonpoika Kuulan nimellä. Pietarissa Kustaa eli Erik Kuula pestautui nahkurinliikettä ja fajanssiteollisuutta harjoittavan Gyntherin tehtaaseen. Vilhelm Lundell meni töihin nimineuvos Brandenburgin omistamaan värjäämöön. Parin kuukauden kuluttua Lundell lähti värjäämöstä ja oli puoli vuotta edellä mainitun Gyntherin palveluksessa, kunnes siirtyi kelloseppä Anders Ahlbomille. Vuoden 1834 alussa hän anoi passinsa uusimista mutta pidennystä ei myönnetty. Oli tullut tietoon, että Lundell oli kotipuolessa ilmiannettu väärennysrikoksesta ja hänen tuli heti palata sinne. Lundell oli ensin mennyt Mikkeliin ja sieltä Kokkolan kautta Pietarsaareen, missä hänet otettiin kiinni. Sitä ennen häneltä ei papereita kyselty.

Hallussaan olevat väärennetyt todistukset Lundell sanoi tehneensä pelossa, että häntä syytetään väärän muuttokirjan hankkimisesta Kustaa Riihimäelle, ja että hänet ehkä sen vuoksi oli etsintäkuulutettu. Toinen häneltä löytyneistä kirjeistä oli tarkoitus lähettää Brandenburgin värjärinoppilaalle Sigellille. Toinen oli tarkoitettu nyt Eric Gyntherin nimellä esiintyvälle Kustaa Riihimäelle, jonka Lundell moneen kertaan korosti olevan yksin vastuussa väärän muuttokirjan hankkimisesta. Lundell passitettiin Korsholman vankilaan odottamaan selvitysten tekoa.

S:ta Katarinan kirkkoherralta saatiin vahvistus siitä, että muuttokirjat olivat väärennettyjä. Hämeenlinnasta tuli tieto, että Lundellin oma passihakemus oli ollut virheetön ja asianmukaisesti tehty. Seuraavan kerran asiaa käsiteltiin toukokuussa 1835, silloin Vaasan kämnerinoikeudessa. Kaupunginviskaali katsoi, että Lundell oli syyllistynyt väärennysrikokseen, minkä hän oli tunnustanutkin, ja vaati häntä teosta lailliseen edesvastuuseen. Juttu lähetettiin edelleen Vaasan raastuvanoikeuden päätettäväksi. Raastuvanoikeudessa syyttäjä toisti kämnerinoikeuden tutkinnan tulokset. Oikeuden päätös oli, että asian käsittely kuuluu Pietarsaaren raastuvanoikeudelle, koska Lundell oli esittänyt väärät muuttokirjat juuri Pietarsaaressa.

Pietarsaaren raastuvanoikeudessa 4.6.1835 Vilhelm Lundell todettiin aikaisempien selvitysten ja oman tunnustuksensa perusteella syylliseksi muuttokirjojen väärentämiseen ja käyttöön. Hänet tuomittiin pahanteon kaaren 8. luvun 3. §:n perusteella menettämään kunniansa ja maksamaan sakkoa 40 taalaria eli 19 ruplaa 20 kopeekkaa hopeassa jaettavaksi kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken. Varojen puuttuessa sakko oli sovitettava 12 päivän vankeudella vedellä ja leivällä. Päätös alistettiin vielä Vaasan hovioikeudelle. Hovioikeus otti asian käsiteltäväkseen ja saman kuukauden 16. päivänä tehdyllä päätöksellä piti raastuvanoikeuden päätöksen voimassa. Asia lähetettiin tiedoksi Vaasan läänin maaherralle, jotta tämä menettelisi Lundellin suhteen niin kuin asetukset irtolaisista määräävät.

Maaherra ilmeisesti passitti Lundellin takaisin kotiseudulleen, sillä mies ilmestyi vielä samana vuonna Launosiin veljensä luo. Suomeen palasi myös hänen väärällä nimellä kulkenut matkakumppaninsa,  Kustaa Riihimäki eli Erik Kuula tai Gynther. Hänen tarinansa tulee luettavaksi parin viikon kuluttua.

Lähteitä:
Riksarkivet. S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg.
KA Vsa VHO Di: 99 Alistettujen asioiden päätöstaltiot 1835; Ece: 317 Alistusaktit 1835.

29. marraskuuta 2018

Musikanttien jälkikasvua Benvikiin

Benvikiin tuli keväällä 1819 ja loppukesästä 1820 kolme musikaalisten sukujen jälkeläistä Turusta.

Weitz


Oppilas nro 23 oli Helena Carolina Weitz, joka saapui Benvikiin 21. toukokuuta 1819. Hän oli syntynyt Turussa 26.7.1798. Vanhemmat olivat vääpeli Carl Anders Weitz (1772–1819) ja kiskolaissyntyinen Lena Tjäder (1763–1826). Myöhemmin Carolina-nimeä käyttäneen Helena Carolinan yhdeksän kummin joukossa olivat esimerkiksi tullipäällikkö Carl Iwendorff, kauppiaat Michel Rosendahl ja Johan Jakob Maexmontan vaimoineen sekä kauppalaivan kapteenin rouva Anna Maria Wigrén. Perhe asui ennen Carolinan Kaskisiin muuttoa Turun itäisen korttelin talossa nro 149.

Carl Andersin vanhemmat olivat Johan Georg Baltzar Weitz ja Christina Helena Roos. Heidät vihittiin Kaarinassa 14.7.1767. Äiti oli Gabriel Roosin ja Catharina Hambergin tytär. Isä-Weitz oli vääpeli ja oboensoittaja (hautboist), joka myös opetti muita puhallinsoittajia.

Carolinalla oli yksi veli, 4.12.1807 syntynyt Carl Georg. Kummien joukossa  olivat esimerkiksi värjäri Henrik Ahlqvist, kultaseppä Christian Anton Wagner vaimoineen ja rykmentin musikantti Gustaf Ingman. Musiikki kiinnosti Carl Georgia ammatiksi asti, sillä hän muutti vuonna 1820 Turusta Helsinkiin ja värväytyi seuraavan vuoden alussa Suomen kaartiin. Hänet on kirjattu vuosien 1822–1826 katselmuksissa huilunsoittajaksi (fleutist) ja sen jälkeen musikantiksi. Carl oli mukana tammikuussa 1831 alkaneella, vuoden ja kolme kuukautta kestäneellä Puolan sotaretkellä ja sai 19.11.1834 ylennyksen aliupseeriksi.

Huhtikuun 6. päivänä 1837 Carl Georg vihittiin Suomen kaartin seurakunnassa Christina Elisabeth Snyggin kanssa. Lokakuussa 1840 Carl Georg sai pyynnöstä eron Suomen kaartista ja pariskunta muutti Turkuun. Siellä Carl aloitti työt Turun vaihetuskonttorin vahtimestarina. Carlille ja Christinalle syntyi 28.4.1845 Alexandra Elisabeth -niminen tytär, joka kuitenkin kuoli jo 29.7.1845. Carl kuoli 3.6.1847. 



Ilmoitus Carl G. Weitzin kuolemasta Åbo Tidningar -lehdessä 16.6.1847. Carl Georg menehtyi riuduttavaan sairauteen alle 40-vuotiaana. Sisarkin mainitaan, mutta häneen palataan useissa myöhemmissä kirjoituksissa. Ilmoitus julkaistiin tiedoksi kaukaisemmille sukulaisille ja ystäville.





Jahn


Elokuun 25. päivänä 1820 Benvikiin saapui kaksi Jahnin sisarusta, Seraphia Carolina ja Agatha Wilhelmina, jotka saivat oppilasnumerot 27 ja 28. Tytöistä vanhempi oli syntynyt 8.11.1799. Kummien joukossa olivat esimerkiksi musikantti Christian Philip Schlemmer, kanslisti Carl Caolander ja parkitsija Henrik Avander. Nuorempi tytär syntyi 21.7.1804. Kummeja olivat muiden muassa kultaseppä Anders Christian Levon, turkkuri Johan Tennberg ja vaskiseppä Johan Nordgren.

Tyttöjen vanhemmat olivat kersantti, oboensoittaja Rudolph Christoph Jahn (1751–1825) ja Fredrika Charlotta Claesson (1767–­1843). Fredrika Charlotta oli R. C. Jahnin toinen vaimo. Ensimmäinen vaimo Sophia Auren mainitaan vielä vuoden 1795 henkikirjassa Luostarikorttelin talossa nro 48, mutta seuraavana vuonna vaimona on Fredrika Charlotta. Perhe asui Luostarikorttelin eri taloissa vuoteen 1824 asti. Sieltä Rudolph ja Fredrika muuttivat Pöytyälle, missä he myös kuolivat.

Oppilaiden 27 ja 28 isän Rudolph Christoph Jahnin vanhemmat olivat sotilas­kapellimestari ja kaupunginmusikantti Johan Fredrik (Johann Friedrich) Jahn ja Beata Maria Hanken. Beata Maria kuoli Turussa 21.2.1775, minkä jälkeen Jahn meni naimisiin Maria Glantskin kanssa 30.10.1775.

Sotilaskapellimestari J. F. Jahn tuli Turkuun vuonna 1763 Pommerin sodasta palaavan Turun läänin jalkaväkirykmentin mukana ja toimi sen kapellimestarina. Vuonna 1772 hän haki ja pääsi Turun kaupunginmusikantiksi saamatta kuitenkaan kaupungilta palkkaa. Seuraavana vuonna aloitti toimintansa vuonna 1770 perustetun Aurora-seuran orkesteri, jonka orkesterinjohtajaksi Jahn valittiin. Kun kuningas Kustaa III kävi Turussa toukokuussa 1775, orkesteria johti kukas muu kuin taitava ja pidetty J. F. Jahn.

J. F. Jahn toimi aktiivisesti myös vuonna 1790 peruste­tussa ja yhä toimivassa Turun Soitannollisessa Seurassa (Musikaliska Sällskapet i Åbo). Seuran toimin­nassa oli mukana myös Benvikin oppilaiden 27 ja 28 isä Rudolph Christoph Jahn, joka soitti seuran orkesterissa oboeta, kontrabassoa ja patarumpuja vuosina 1790–1807.

Suomen ensimmäiseksi ammattikirjailijaksikin mainittu Nils-Henrik Pinello kirjoitti Små berättelser och tidsbilder ("Pieniä kertomuksia ja ajankuvia") -sarjansa ensim­mäisen osan alussa Benvikin tyttöjen 27 ja 28 isoisästä esimerkiksi seuraavasti:
Hänen kuolinaikansa ei ole tiedossa, mutta se tiedetään, 
että hänen lahjakkuutensa siirtyi hänen pojilleen ja jälkipolvilleen. 


Lähteitä:

KA Hki Suomen kaarti, M-51/6–15 Käskypäiväkirjat 1831–1840, M-88/1 Sairaspäiväkirjat 1836–1840, M-92/5 Katselmukset 1839.

Lagerspetz, Carita 1995. Musikerprivilegier i Åbo på 1800-talet. Pro gradu. Åbo. Verkkojulkaisu osoitteessa < http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014112546565 >. 

Pinello, N-H 1866–1878. Små berättelser och tidsbilder. 1–5 af Kapten Puff. Åbo.


22. marraskuuta 2018

Tyttöjä Turusta ja Lopelta

Toukokuun 21. päivänä 1819 saapui Benvikin kouluun Eva Sophia Österberg, edesmenneen laivuri Mikael Österbergin (1760–1814) ja Lena Korsmanin (s. 1770) tytär. Hänen oppilasnumerokseen tuli 22. Eva Sophia oli syntynyt 23.12.1801. Österbergit asuivat Luostarikorttelin talossa nro 68 ja kuuluivat Turun suomalaiseen seurakuntaan. Perheessä oli Eva Sophian lisäksi viisi muuta lasta, joista yksi poika oli kuollut vuoden vanhana. Kaikki lapset olivat alaikäisiä isän kuollessa keuhkotautiin vuonna 1814, vanhin Lena Juliana tosin jo 19-vuotias.

Perukirjan mukaan merkittävin laivuri Österbergiltä jäänyt omaisuus käsitti puolet vanhasta kajuuttaveneestä ja Luostarikorttelin talon. Huonokuntoinen talo arvioitiin 120 hopearuplan arvoiseksi. Österbergillä oli myös runsaanlaisesti velkoja. Vaikka perhe kaikesta päätellen oli vähävarainen, pojat olivat päässeet kouluun. Samana vuonna kun Eva Sophia lähti Benvikiin, kolme vuotta vanhempi veli Johan Gustaf aloitti merikoulun. Hänestä tuli perämies. Vuonna 1804 syntynyt Adolf Fredrik oli rippikirjamerkinnöissä "scholaris" eli kävi ilmeisesti ainakin triviaalikoulua. Hän lähti merille seitsemäntoistavuotiaana, ja vuonna 1824 hänet on merkitty muuttaneeksi Pietariin. Nuorin veli Efraim (s. 1809) suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1824 ja ryhtyi opiskelemaan maanmittausalaa. Hän sai varamaanmittarin arvon ja toimi siinä virassa Mikkelin läänissä kuolemaansa saakka, vuoteen 1854. Sisar Lena Juliana avioitui vuonna 1816 Johan Scharlinin kanssa. Mies oli kauppa-apulainen, myöhemmin kauppias.

Oppilas numero 26, Anna Carolina Radin, tuli Benvikiin vuonna 1820 Lopelta. Vuosien 1804–1809 rippikirjassa hänen syntymäaikansa on 12.2.1799. Muutoissa kuukausi on muuttunut elokuuksi, kunnes myöhemmin Turusta annetussa muuttokirjassa syntymäpäivä on taas 12.2. ja syntymäpaikka Turku. Lopen syntyneistä ei Anna Carolinaa löydy. Anna Carolinan vanhemmat olivat kappalainen Eric Radin, syntynyt ylioppilasmatrikkelin mukaan Piikkiössä n. 1748 (Lopen rippikirjassa 1750), ja Catharina Radin. Catharina oli syntynyt vuonna 1763 Porvoossa Gabriel Deutschmanin (1766–1794) ja Carin Lundborgin tyttärenä. Isä toimi Ristiinan kirkkoherran apulaisena ja Helsingin maalaiskunnan vt. pitäjänapulaisena.

Eric Radin vihittiin papiksi 21.12.1790. Ensimmäinen virka oli kirkkoherran apulaisena Janakkalassa. Sen jälkeen Radin toimi samassa tehtävässä Kaarinassa. Lopen kappalainen hänestä tuli vuonna 1804, ja perhe muutti Joentaan Kittilään, joka oli kappalaisen puustelli Lopella.


Eric Radin sai valtakirjan Lopen kappalaiseksi 4.3.1804.


Eric Radin ja Catharina Deutschman solmivat avioliiton vuonna 1794. Tuolloin Eric Radin oli virassa Janakkalassa mutta vihkimerkintä on Lopen vihittyjen luettelossa. Perheen ensimmäinen lapsi Erica Catharina syntyi vuonna 1795. Anna Carolina oli toiseksi vanhin, ja hänen jälkeensä syntyi vielä kaksi poikaa, Eric Gabriel vuonna 1801 ja Carl Fredric vuonna 1804. Eric Radin ehti toimia Lopen kappalaisena alle seitsemän vuotta: hän kuoli halvaukseen 6.2.1811. Erica Catharina oli silloin vasta 16-vuotias, Anna Carolina 12 ja pojat 10 ja kuusi vuotta vanhoja. Kittilään muutti vuonna 1813 uusi kappalainen Anders Stigell. Leskirouva Radin perheineen sai kuitenkin asua kappalaisen virkatalon mailla vuoteen 1825, jolloin hän muutti kirkkoherra Strandbergin omistamaan Sandnäsin (Santamäen) Jurvaan Launosiin. Anna Carolinan sanotaan oleskelleen jonkin aikaa Turussa mutta hän palasi kotiin ennen Benvikiin lähtöä. Molemmat veljet muuttivat Turkuun 1820-luvun alussa. Sisar Erica Catharina avioitui vuonna 1825 Hakonkosken sahankirjurin Carl Gustaf Eklundin kanssa, ja leskirouva Radin muutti seuraavana vuonna tyttärensä luo Renkoon.

Turkulainen Amalia Maria Birkstedt saapui Benvikiin 22.9.1821. Hän oli syntynyt 28.5.1807. Vanhemmat olivat suutarimestari Gustaf Birkstedt (1773–1827) ja Juliana Rågelius (1776–1843). Perhe kuului Turun ruotsalaiseen seurakuntaan ja asui omassa talossa Kirkkokorttelin numerossa 131. Amalia Maria ei Benvikissä ollut ns. gratialisti, vapaaoppilas, vaan omaiset olivat ilmoittaneet maksavansa hänen ylläpitonsa. Tytön oleskelu Benvikissä jäi lyhyeksi. Hän oli vasta 14-vuotias ja niin ollen liian nuori. Ensimmäisenä vuonna oli oppilaiksi otettu sääntöjen mukaista 16 vuoden aloitusikää nuorempiakin, mutta nyt oltiin tarkempia. Amalia Maria lähetettiin takaisin kotiin mutta hän ehti sitä ennen tulla kirjatuksi oppilasmatrikkeliin numerolla 29.

Amalia Marialla oli pienenä kuolleiden sisaren ja veljen lisäksi kaksi muuta sisarta ja kaksi veljeä. Sisaret Gustava Carolina ja Christina Henrica pääsivät hyviin naimisiin, toinen kruununnimismiehen, toinen merikapteenin kanssa. Nuoremmasta veljestä Simon Gustafista tuli perämies. Hänen puolisonsa oli Johanna Henrika Ståhlhandske. Toinen aikuiseksi elänyt veli, Carl Christian, kuoli 28-vuotiaana. Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjoissa ei ole merkintöjä Amalia Marian Benvikissä käynnistä. Hän asui edelleen kotona, kun hän vuonna 1825 synnytti aviottoman tyttölapsen. Lapsi kuoli kolmikuukautisena, ja seuraavana vuonna Amalia Maria muutti Pietariin taloudenhoitajattareksi. Työnantajasta ei ole tietoa. Amalia Maria asui Pietarissa kuolemaansa saakka. Hän menehtyi 11.3.1833 vähän alle 26-vuotiaana vesitautiin (vattusot).

Birkstedtin suku oli varakasta ja vaikutusvaltaistakin. Gustaf Birkstedtin veli, kauppias Christian Birkstedt (1768–1820), oli vuonna 1804 kutsuttu Talousseuran jäseneksi. Toinen veli Carl Fredrik (1771–1840) oli myös kauppias, nuorin Hans Henrik (1782–1833) oli merikapteeni. Gustaf, joka suutarimestarina jatkoi isänsä Simon Birkstedtin (k. 1783) ammattia, ei varallisuutensa puolesta yltänyt veljien tasolle mutta ei hän köyhäkään ollut. Hän oli välillä muutamaksi vuodeksi joutunut luopumaan ammatinharjoittamisesta silmäsairauden vuoksi ja sairastui myöhemmin keuhkotautiin, johon sitten menehtyi. Gustaf oli veljeksistä ainoa, jolla oli rintaperillisiä. Merikapteeni Hans Henrik Birkstedt testamenttasi omaisuutensa Carl Fredrikille, ja tämän kuoltua jälkeen jäänyt omaisuus jaettiin Gustafin lasten kesken. Osan omaisuudestaan Carl Fredrik oli käyttänyt hyväntekeväisyyteen. Vuonna 1837 hän lahjoitti 25 000 pankkoruplaa rahastoon, josta jaettiin avustuksia turkulaisten kauppiaiden leskille ja lapsille. Keisari myönsi siitä hyvästä Carl Fredrik Birkstedtille kultaisen, kaulassa kannettavan kunniamerkin Vladimirin ritarikunnan nauhoissa.

Lähteitä:
ÅAB FHS: D XXIII 14.
KA Sta Gs: 19 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1827.
Riksarkivet. S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg.
TuKA Perukirjat B I c: 21, B I c: 33, B I c: 46; Turun maistraatin pöytäkirjat A I a 35.

15. marraskuuta 2018

Lars Arnell, monessa mukana

Lars Arnell syntyi ruotsalaiseen aatelissukuun vuonna 1781. Majuri Lars Arnellin ja vapaaherratar Sofia Elisabet von Rosenin perheeseen kuului kuusi vuosina 1775–1783 syntynyttä lasta, joista Lars oli ainoa poika. Lars oli vasta yhdeksänvuotias, kun isä kuoli 59-vuotiaana. Majuri-isän kuollessa hänen seuraaja-asiansa ei ollut vielä tullut ajankohtaiseksi, joten silloisen järjestelmän mukainen akordi- eli viran­ostosumma jäi saamatta. Leski sai sentään anomuksen perusteella valtio­konttorilta pientä eläkettä. 

Lars liittyi jo vuonna 1790 vapaaehtoisena armeijaan ja yleni sotilasuralla ripeästi. Vuonna 1813 hän sai eron Kalmarin rykmentin majurin virasta. Upseerinuran jälkeen Arnell mieli virkamiesuralle ja pääsikin vuonna 1817 Jämtlannin ja seuraavana vuonna Hallandin läänin maaherraksi. Kumpikin virka tuli maksamaan hänelle sievoisen summan rahaa, sillä akordijärjestelmä oli Ruotsissa yhä voimissaan. Vuoden 1823 lopulla Arnell sai nimityksen väliaikaiseksi valtio­sihteeriksi ja muutti Halmstadista Tukholmaan. Virka vakinaistettiin vuonna 1824, mutta jo vuoden päästä Arnellin oli pakko anoa eroa virasta kohua herättäneen konkurssinsa takia. 

Arnellin syöksivät konkurssiin kallis maku ja holtiton pelaaminen, mutta vaikutuksensa lienee ollut myös edellä mainitulla akordijärjestelmällä. Tukala tilanne sai Arnellin katoamaan maan alle, ja vuonna 1826 hän oli runsaat puoli vuotta Hampurissa mutta palasi sieltä kotimaahan syyskuussa. Maaliskuussa 1827 Ruotsin korkein oikeus tuomitsi hänet törkeästä velallisen piittaamattomuudesta kahdeksi vuodeksi rangaistustyöhön Kristianstadin linnoitukseen. Samalla hän menetti kunniansa. Kaikki, mitä Arnell sen jälkeen perisi tai ansaitsisi, menisi velkojen maksuun. Koska Ruotsissa ei näyttänyt olevan tulevaisuutta, varaton ja viraton Arnell lähti pakkotyön välttääkseen Suomeen. Siellä hänet otti vastaan hänen vuotta nuorempi sisarensa Beata Maria Pippingsköld, joka asui Kaarinan pitäjässä sijaitsevassa Kakkaraisten puustellissa. Arnellin vaimo ja lapset jäivät Ruotsiin. Lars Arnell ja majurin tytär Anna Ulrica Hammers oli vihitty vuonna 1812, ja heille oli syntynyt kolme tytärtä: Anna Sophia Fredrica (1813), Henrika Gustava (1814) ja Ulrica Vilhelmina Eleonora Liboria (1818). 

Kenraalikuvernööri Zakrevski lähetti 17. heinäkuuta 1828 Suomen maaherroille salaisen kirjelmän, jossa hän antoi heille tehtäväksi ryhtyä tarpeellisiin toimen­piteisiin Suomeen saapuneen Lars Arnellin silmällä pitämiseksi. Kenraalikuvernööri tiesi kirjoittaa, että Arnell on asettunut maaseudun rauhaan pois maailman silmistä ja paneutuu romaanien kääntämiseen. Zakrevski määräsi etenkin poliisia pitämään Arnellia tarkasti silmällä, mutta valvonnan piti tapahtua niin, etteivät Arnell itse eikä suuri yleisö sitä huomaa.



Ote kenraalikuvernööri Zakrevskin heinäkuussa 1828 lähettämästä venäjänkielisestä kirjelmästä. Tämän ruotsinkielisen käännöksen on tehnyt Jakob Ståhle (1781–1859) Oulun lääninhallituksen lääninkansliassa.




Kielitaitoinen Arnell totisesti paneutui sisarensa luona kääntämiseen – ja oli paneutunut aikaisemminkin, kuten Åbo Tidningar -lehdessä  11.11.1829 julkaistun käännösluettelon pituudesta voi päätellä. Luettelossa mainitaan viisitoista Arnellin vuosina 1825–1829 julkaisemaa käännösnimikettä, joista osassa oli jopa tuhat sivua. Alkuteokset olivat historiallisia romaaneja, matkakuvauksia ja runo­kertomuksia, joiden kirjoittajia olivat esimerkiksi Johanna Schopenhauer, Walter Scott, vicomte d'Arlincourt, Washington Irving ja Thomas Moore. Hurjasta työtahdista huolimatta Arnell sai aherruksensa tuloksista runsaasti kiitosta, joskin moitteitakin tuli. Kielentutkija Johan Erik Rydqvist kirjoitti Heimdall-viikkolehdessä seikkaperäisiä kirja- ja käännösarvosteluja. Niissä hän kiitti vuolaasti Arnellin käännösten sujuvuutta sekä alku- ja kohdekielen tuntemusta mutta nosti esiin myös käännösvirheitä ja epätarkkuuksia. Poikkeuksellisen laajan arvion Rydqvist esitti Walter Scottin parisataasivuisen The Lady of the Lake -runoelman ruotsin­kielisestä käännöksestä. Siinä hän moitti Arnellia esimerkiksi liiallisesta mies­puolisten eli yksitavuisten loppu­sointujen käytöstä, joka teki ruotsin­­­kielisestä tekstistä töksähtelevää.

Lars Arnellin viimeinen suuri käännöstyö oli Washington Irvingin vuonna 1829 julkaisema Chronicle of the Conquest of Granada. Arnellin käännös julkaistiin jo seuraavana vuonna. Käännöksestä esitettiin Helsingfors Tidningar -leh­­des­sä 26.1.1831 varsin mairitteleva arvostelu. Tämän niin kuin muutaman aikai­semmankin kirjan kustansi Christian Ludvig Hjelt, turkulainen kirjanpainaja, kustantaja ja kirjakauppias, joka oli myös Åbo Underrättelser -lehden perustaja ja toimittaja.

Syksyllä 1830 Arnell pääsi Hjeltin kirjakaupan osakkaaksi ja kehittyi vuosien mittaan taitavaksi ja pidetyksi kirjakauppiaaksi. Marraskuussa 1830 hän aloitti myös toimittajana Åbo Underrättelser -lehdessä, jossa häneltä oli jo aikaisemmin julkaistu runoja ja käännöksiä. Arnell ryhtyi heti suunnittelemaan lehdelle uutta ilmettä, sillä lukijakunta oli pakosta muuttunut, kun Aleksanterin yliopisto oli siirtynyt Turun palon jälkeen Helsinkiin vuonna 1828. Arnell halusi tarjota varsinaisten uutisten ja kirjallisuuskatsauksien ohessa osin kevyempääkin aineistoa, jokaiselle jotakin. Uudistus onnistui, sillä tilaajamäärä lähti nousuun. Kun Arnell aloitti työskentelyn lehdessä, tilaajia oli vain 77 mutta jo vuoden päästä 450. Lehteen tulivat uusina aihepiireinä esimerkiksi kauppa ja merenkulku. Lisäksi Arnell viihdytti lukijoita ranskasta, saksasta, englannista ja venäjästä käännetyillä tarinoilla ja muot­i­uutisilla. Hän käänsi todennäköisesti lähes kaiken itse. Lehdessä oli vakiopalstoja, kuten Parisiska Moder (Muotia Pariisista) ja Hwarjehanda ur Utländska Källor (Kaikenlaista ulkomailta). Viimeksi mainitun otsikon alla lukijat saivat 9.2.1833 lukea esimerkiksi uutisia Pariisista. Ensinnäkään pariisitar ei antanut enää räätälin ottaa mittoja vaan antoi hänen käyttöönsä mittojensa mukaan tehdyn sovitus­nuken. Toiseksi Pariisissa valmistettiin teatterikiikareita, joilla näki taaksepäin, minkä ansiosta teatterissa kävijät saattoivat seurata sekä esitystä että aitioissa istuvia daameja.

Arnellilla riitti puhtia ja mielenkiintoa muuhunkin kuin aktiiviseen kirjakauppa- ja lehtimiestyöhön. Suomen Talousseuran sihteeri C. C. Böcker pyysi maaliskuussa 1832 vuoden virkavapautta sihteerin virastaan ja ehdotti tilalleen Lars Arnellia, joka otti sijaisuuden vastaan. Seuraavana vuonna Böcker erosi virasta ja Arnell valittiin seuran sihteeriksi. Samalla Arnell pääsi muuttamaan Talousseuran yläkertaan Hämeenkadulle. Valinta Talousseuraan oli luonnollinen siitäkin syystä, että Arnell oli Jämtlannin ja Hallandin maaherrana ollessaan toiminut sikäläisten talousseurojen puheenjohtajana.

Arnell kiinnostui Talousseuran sihteerinä ollessaan pellavanviljelystä. Hän kävi esimerkiksi Saksassa tutustumassa kehruu- ja kutomotoimintaan ja toi sieltä laadukkaita pellava­näytteitä, jotka herättivät seuran piirissä ajatuksia pellavan­viljelyn opetuksen järjestämisestä. Arnell osallistui merkittävästi myös Mustialan maanviljelysopiston perustamiseen. Kaiken kaikkiaan monitaitoista Arnellia pidettiin Talousseuralle niin korvaamattomana, ettei hän anomuksistaan huolimatta saanut eroa. Ensimmäisen eronpyyntönsä hän jätti jo vuonna 1843. Lopulta ero oli kuitenkin vuonna 1854 väistämätön, ja syynä olivat jälleen taloussotkut: Arnell oli käyttänyt seuran rahoja väärin.

Pelastavana enkelinä oli tälläkin kertaa sisar Beata Maria, joka asui ainakin ajoittain tyttärensä ja vävynsä luona Ekmanin talossa Turussa. Arnell kuoli Turussa 6.9.1856. Hänen kuolemastaan kerrottiin lehdissä hyvin eri tavoin. Suomettaressa todettiin 19.9.1856 lakonisesti: "Suomen talousseuran entinen sihteeri Lars Arnell on Turussa kuollut 75 wuoden wanhana monta waihetta elettyänsä." Kuopio Tidning sen sijaan julkaisi Arnellista 20.9.1856 pitkähkön artikkelin, jonka lopussa oli myös hänen teos- ja käännösluettelonsa. Ruotsissa seikkaperäisin uutinen oli Göteborgs Handels- och Sjöfartstidning -lehdessä samaten 20.9.1856.


Lähteitä:
KA Oulu Oulun lh lka, Ea3:7 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1828.
Dahlström, Svante 1948: Lars Arnell. Bidrag till hans biografi. Åbo: Acta Academiae Aboensis.
Monié, Karin 2013: Inte bara Walter Scott. Lars Arnell – översättare, spelare, landshövding. Stockholm: Atlantis.


8. marraskuuta 2018

Vihille vai ei?

Lampuodintytär Maria Kustaantytär oli 26-vuotias ja palveli piikana Mäkilän talossa Hätilässä, kun hän kesäkuussa 1804 synnytti aviottoman tyttölapsen. Käräjillehän siitä joutui. Vanajan syyskäräjillä marraskuussa toimitusvouti ja kruununnimismies Anders Nyberg vaati Mariaa edesvastuuseen salavuoteudesta. Maria tunnusti rikoksensa ja selitti, että renki Antti Antinpoika Idänpäästä oli avioliittolupauksen annettuaan saattanut hänet raskaaksi. Maria olikin antanut kutsua käräjille myös Antin, jotta tämä velvoitettaisiin viemään hänet vihille. Mies ei kuitenkaan saapunut paikalle. Tästä alkoi pitkällinen käräjöinti monenlaisine käänteineen.

Antti Antinpojan poissaolosta huolimatta käräjillä kuultiin kahta todistajaa. Vaununtekijänvaimo Maria Gabrielintytär kertoi, että Antti oli kesäkuussa kysellyt Maria Kustaantyttäreltä avioliittokuulutuksista. Maria Kustaantytär oli kiirehtinyt kuulutusten ottamista, ja Antti oli luvannut hoitaa asian. Piika Liisa Juhontytär puolestaan sanoi nähneensä, että Antti ja Maria olivat viime vuoden elokuussa olleet yön yhdessä. Tuolloin Antti oli kihlannut Marian antamalla sormuksen ja oli sen jälkeen maannut hänen kanssaan.

Asiaa puitiin seuraavan kerran talvikäräjillä maaliskuussa 1805. Nyt Antti Antinpoika oli saatu käräjätupaan. Hän kielsi harjoittaneensa salavuoteutta Marian kanssa, mutta myönsi kyllä kihlanneensa tämän. Avioliittoa hän ei kuitenkaan halunnut solmia, koska oli saanut tietoonsa, että Maria oli ennen kihlausta ja sen jälkeenkin ollut salavuoteudessa erään Kaarle Antinpojan kanssa. Kaarle, joka nyttemmin asui Lopella Launosten kylässä, oli myös läsnä käräjillä. Maria ja Kaarle kiistivät Antin väitteet. Maria kutsui todistajikseen vaununtekijäntyttären Kristiina Fredrika Berghin ja tykkimies Erik Hattulinin. Antin todistajina olivat samainen Erik sekä kirvesmies Kustaa Antinpoika Hämeenlinnasta ja sotilas Kustaa Parm Hätilästä.

Fredrika Bergh kertoi, että Antti Antinpoika oli edellisvuonna joulunpyhien aikaan etsinyt Mariaa ja sanonut jättäneensä tälle 12 riikintaalarin arvosta lahjoja. Antti ei kuitenkaan tavoittanut Mariaa Berghin luota. Erik Hattulinin mukaan Kaarle Antinpoika ja Maria olivat syksyllä 1803 yhdessä maanneet Mäkilän aitassa ja Maria oli samassa aitassa seuraavana talvena maannut Antti Antinpojan kanssa. Seuraavaksi todisti Kustaa Antinpoika, että hän samana syksynä oli selvästi kuullut hänen kanssaan samassa aitassa yöpyneiden Marian ja Kaarle Antinpojan olleen lihallisessa yhteydessä. Viimeisenä todistanut Kustaa Parm totesi, että kun hän oli tästä Marialle puhunut, Maria oli myöntänyt asian ja luvannut ilmoittaa lapsen isäksi sen, joka todistettavasti oli viimeksi käynyt hänen luonaan aitassa.

Maria ja Kaarle tarjoutuivat valalla vahvistamaan, että puhuivat totta. Antti Antinpoika ei voinut tähän suostua, vaan kiisti edelleen salavuoteuden Marian kanssa ja anoi, että hänet heikkojen todisteiden vuoksi vapautettaisiin avioliittovelvoitteesta ja sakoista. Syyttäjä jätti asian oikeuden harkintaan. Oikeuden päätös oli, että Antti Antinpojan tulee täyttää avioliittolupauksensa. Ja koska sekä Antti Antinpoika että Kaarle Antinpoika olivat syyllistyneet salavuoteuteen Maria Kustaantyttären kanssa, tuomittiin asianosaiset pahanteonkaaren 53. luvun 1. pykälän perusteella kukin kymmenen hopeataalarin sakkoon. Kirkonrangaistuksena oli salarippi, jonka lisäksi kummankin miehen tuli maksaa kirkolle neljä taalaria ja Marian kaksi taalaria. Koska oli epäselvää, kumpi oli lapsen isä, tuomittiin sekä Antti Antinpoika että Kaarle Antinpoika antamaan Marian lapsen elatukseen puoli tynnyriä rukiita vuodessa lapsen syntymästä siihen saakka, kunnes tämä itse pystyy elättämään itsensä.

Naimisiin Maria ja Antti eivät menneet, mutta vanha suola janotti. Vuoden 1809 talvikäräjillä tammikuun lopulla sanoi Maria Kustaantytär, että Antti Antinpoika oli taas saattanut hänet raskaaksi. Sen seurauksena Maria oli lokakuussa 1808 synnyttänyt poikalapsen, joka oli saanut nimekseen Antti (Anders). Lapsi oli kuollut runsaan kuukauden ikäisenä. Syyttäjä vaati Mariaa edesvastuuseen ja Anttia täyttämään avioliittolupauksensa. Antti Antinpoika oli asianmukaisesti haastettu käräjille, mutta hän oli jäänyt pois syytä ilmoittamatta.

Merkintä rikosluettelossa Maria Kustaantyttären poikalapsen syntymän jälkeen.

Todistajiksi oli kutsuttu lampuoti Erik Mäkilä, tykkimiehen leski Maria Mikontytär ja piika Maria Erikintytär. Erik Mäkilä todisti, että oli edellisvuoden maaliskuussa kaksi kertaa tavannut Antti Antinpojan ja Maria Kustaantyttären makaamassa aitassa. Maria Mikontytär kertoi, että Antti oli edellisen talven ja kesän aikana usein käynyt Marian luona Mäkilässä ja että Antti oli kesällä luvannut mennä pappilaan ottamaan kuulutuksia. Maria Erikintytär ei tiennyt muuta kuin että Antti Antinpoika oli 6. tammikuuta sanonut Maria Kustaantyttärelle, ettei tule käräjille, ja oli luvannut antaa heti kuuluttaa itsensä ja Maria Kustaantyttären avioliittoon. Asian käsittely lykättiin seuraaville käräjille.

Syyskäräjillä 15.9.1809 todettiin, että Antti Antinpoika oli tällä välin kuollut. Maria Kustaantytär ilmoitti, että hän edesmenneen Antti Antinpojan morsiamena on oikeutettu tämän jälkeensä jättämään omaisuuteen, ja pyysi siihen oikeuden päätöstä. Oikeus ei ottanut kantaa Marian vaatimukseen Antti Antinpojan jäämistön suhteen, vaan asia jäi Marian ajettavaksi. Maria tuomittiin pahanteonkaaren 53. luvun 5. pykälän mukaisesti kahden hopeataalarin sakkoon, koska lapsi oli pantu alulle ennen vihkimistä: Jos jocu otta sen awioxens, jonga hän maannut on; nijn andacon Kirckoon ajattoman wuoteen-seuran edestä, caxi talaria cumbikin. Sakkoja olisi tullut myös Antille, jos hän olisi ollut elossa.

Maria Kustaantytär oli perintöasiassa haastanut Antti Antinpojan sisarukset samoille käräjille. Haasteen olivat saaneet Antin veljet, talollinen Juho Antinpoika Naskila ja seppä Elias Antinpoika, sisaren Maria Antintyttären holhooja Juho Kiltti sekä Antin sisarpuolen aviomies, lautamies Kaarle Anttila. Maria vaati Antin jäämistöstä lapsenruokkoa, joka vuoden 1805 talvikäräjien päätöksellä oli määrätty. Elias Antinpoika oli syytä ilmoittamatta jäänyt tulematta paikalle, joten asian käsittely lykättiin seuraaville käräjille. Poissaolonsa vuoksi Elias Antinpoika sai oikeudenkäymiskaaren 12. luvun 2. pykälän mukaisen kahden hopeataalarin sakon.

Talvikäräjillä helmikuun alussa 1810 olivat läsnä talollinen Juho Antinpoika Naskila, Elias Antinpoikaa edustava herra asessori David Wegelius, Maria-sisaren holhooja Juho Kiltti ja Kaarle Anttila. Maria Kustaantytär ilmoitti, että lapsen elatusta oli siihen mennessä maksettu vain kahdelta vuodelta. Kaarle Anttila totesi, että Antti Antinpojan jäämistö oli laillisessa järjestyksessä myyty huutokaupassa ja saadut varat olivat hänen hallussaan. Asessori Wegelius ehdotti nyt, että lapsen elatus maksettaisiin näistä varoista, eikä Kaarle Anttilalla ollut siihen huomauttamista. Oikeuden päätös oli, että huutokaupan tuotosta tulee maksaa rästissä oleva elatus ja sen jälkeen puoli tynnyriä rukiita vuosittain niin kauan kuin varoja riittää ja kunnes Marian tytär itse pystyy elättämään itsensä.

Maria Kustaantytär solmi vuonna 1812 avioliiton seppä Erik Domanderin kanssa. Vuonna 1804 syntyneellä Ulrika-tyttärellä on rippikirjoissa patronyymi Andersdotter, mutta sukunimen hän sai isäpuoleltaan. Ulrika Domanderin vaiheet ovat oma tarinansa, johon palataan myöhemmin.

Lähteitä:
KA Hml, Vanajan käräjät 1.11.1804, 9.3.1805, 31.1.1809, 15.9.1809, 22.9.1809, 2.2.1810.

1. marraskuuta 2018

Elossa vai ei?

Pornaisissa pidettiin 8. heinäkuuta 1810 pitäjänkokous, jonka viidennessä pykä­lässä tehtiin selkoa Suomen sodassa kuolleista aliupseereista ja sotilaista sekä heidän leskistään ja lapsistaan. Sotilaista viidentenätoista mainittiin Jägerhornin rykmentin Stjernschantzin komppanian sotilas nro 45, Carl Johan Grönlund. Hänen tiedettiin lähteneen vuonna 1808 Viaporin antautumisen jälkeen kotiseudulleen Savoon, josta hän ei ollut palannut. Vaimo tai leski Hedvig eli Hedda Martikainen ei tiennyt miehensä olinpaikkaa eikä sitäkään, oliko mies elossa. Pöytäkirjaan merkit­tiin, että Hedda on todistuksen mukaan syntynyt vuonna 1773 ja tullut kolmen lapsensa kanssa Pornaisiin vuonna 1808. Kokouksessa todettiin, että leski oli hyvämaineinen ja perhe köyhä. 



Pornaisten pitäjänkokous 8.7.1810, pykälän 5 kohta 15
Saman vuoden syyskuussa Kuopiossa pidettiin perunkirjoitus 8.7.1808 kuolleen Hedvig Aganderin jälkeen. Hedvigin leski oli kalastaja Johan Grönlund, ja perillisiä olivat heidän neljä lastaan: pojat Carl Johan, Herman Henrik ja Anders Fredrik sekä tytär Ulrika Albertina. Vanhin poika Carl Johan oli tiettävästi lähtenyt perääntyvän armeijan mukana Ruotsiin. Keskimmäinen poika Herman Henrik oli kaupunginvouti Kuopiossa. Nuorin poika Anders Fredrik oli vielä alaikäinen. Perunkirjoituksessa olivat läsnä leski Johan Grönlund, poika Herman Henrik Grönlund ja talollinen Juho Lappveteläinen, joka valvoi poissa olevan Carl Johanin, alaikäisen Anders Fredrikin ja 25-vuotiaan naimattoman tyttären etua. 

Perukirjaan merkittiin omaisuutta kaikkiaan 11 riikintaalarin 12 killingin arvosta. Suurin osa oli pitovaatteita: valkoinen pumpulipaita, siniraitainen sarssikankainen kaulahuivi, punainen silkkikaulahuivi, kaksi pellavakangasta ja musta silkkimyssy. Lisäksi oli kaksi rohdinlakanaa, yksi pöytäliina, yksi ruokaliina, yksi tyynyliina ja kaksi naulaa villalankaa. Johan Grönlundin naimaosa oli perukirjan loppusummasta puolet eli 5 taalaria 30 killinkiä. Jokaiselle lapselle tuli äidinperintönä 1 taalari 19 kil­linkiä 6 runstykkiä.

Carl Johan Grönlund oli kuin olikin elossa. Pornaisten vuosien 1811–1820 rippikirjan mukaan hän tuli Pornaisiin Ruotsista vuonna 1810. Ensimmäinen ehtoollismerkintä Pornaisissa oli 14.4.1811. 

Carl Johan oli aloittanut sotilasuransa marraskuussa 1803 värväytymällä Savon jääkärirykmentin Grotenfeltin eli Maaningan komppaniaan. Vuoden 1805 katsel­muksessa Carl Johanin tilalla oli kuitenkin toinen mies, sillä sotilaamme oli joutunut murtovarkauden takia Kuopion vankilaan. Carl Johanille määrättiin varkau­desta rangaistukseksi 23 paria raippoja ja julkirippi. 



Kuopion rippikirja 1804–1815, sivu 137

Seuraavaksi Grönlund värväytyi Jägerhornin rykmenttiin, josta puolet toimi Viapo­rissa ja puolet Svartholmassa. Kesäkuussa 1808 Viaporissa pidetyssä Stjern­schantzin komppanian pää­katselmuksessa Grönlundin todettiin olevan sairaana sairaalassa. Vuoden 1807 pää­katselmuksessa Grönlund oli läsnä. 

Carl Johan Grönlundin sotilasura jatkui vielä autonomian ajan sota­väessä. Siihen ja Carl Johanin elämän muihin vaiheisiin palaamme tuonnempana, sillä hän oli erään Benvikin neidon isä. 


Lähteitä: 
Huuskonen, Aarne 1927. Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770–1810. Helsinki.
SSHY, Jägerhornin rykmentin pääkatselmukset 1806 ja 1807.
SSHY, Savon jääkärirykmentin katselmukset 1803 ja 1805.

25. lokakuuta 2018

C. C. Böcker, Talousseuran tarmokas sihteeri

Carl Christian Böcker syntyi Vaasassa 24.5.1786. Hänen vanhempansa olivat Pohjanmaan salpietarikeittimöiden johtaja Petter Elias Böcker ja Anna Elisabeth Castin. Isä kuoli Carl Christianin ollessa viisivuotias. Kun poika oli kymmenvuotias, otti Vähäkyrön kirkkoherra Gabriel Rein hänet kasvatikseen. Vuonna 1801 Carl Christian Böcker kirjoittautui Turun akatemiaan. Hän joutui kuitenkin parin vuoden jälkeen keskeyttämään opintonsa useiksi vuosiksi sairastuttuaan vakavasti. Böcker palasi yliopistoon vuonna 1810 ja suoritti seuraavana vuonna kameraalitutkinnon. Työpaikan hän sai hallituskonseljin kopistina.

Jo parin vuoden päästä, 27-vuotiaana, Böcker sai tehtävän, josta tuli hänen elämäntyönsä: hänet nimitettiin vuonna 1813 Suomen Talousseuran sihteeriksi. Böcker itse kirjoitti, että hallituskonseljin vähäpätöisen puhtaaksikirjoittajan työn sijaan hän on nyt saanut toimen, joka merkitykseltään on yksi maan tärkeimmistä ja jossa hän saa tehdä työtä koko kansan hyväksi. Böcker oli tarmokas ja toimi sihteerinä hyvin itsenäisesti. Työnsä ohella hän opiskeli aktiivisesti. Böcker piti myös edeltäjäänsä enemmän yhteyttä laajenevaan kirjeenvaihtajakuntaan ja keräsi näin maan eri puolilta tietoja ja ideoita. Vuonna 1821 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.

Carl Christian Böckerillä oli suurisuuntaisia ajatuksia maan talouselämän ja erityisesti maatalouden kehittämiseksi. Hänen toimintakautenaan seura panosti erityisesti perunanviljelyn, pellavan- ja hampunviljelyn ja lampaanhoidon edistämiseen sekä rokotustoimintaan. Böckerillä oli merkittävä rooli myös Benvikin koulun perustamisessa ja sen ohjesääntöön ja opetukseen liittyvissä kysymyksissä. Käytännön kokemusta maanviljelystä Böcker sai omalla, vuonna 1817 hankkimallaan Tainuksen tilalla Jurvassa.

Kunnollisten työvälineiden puute oli maataloudessa ja varsinkin tuotteiden jatkojalostuksessa suuri ongelma. Böckerin luonnetta kuvaa hyvin se, että hän halusi nopeasti tuloksia ja ryhtyi itse toimiin tilanteen korjaamiseksi, niin tässäkin tapauksessa. Vuonna 1823 hän sai luvan perustaa Turkuun konepajan. Tehtaassa oli tarkoitus valmistaa monenlaista alkaen kudontaan ja pellavankäsittelyyn tarkoitetuista laitteista sekä erilaisista takorauta- ja valimotuotteista aina käsityöläisten työkaluihin ja "fysikaalisiin instrumentteihin" eli lämpömittareihin ja ilmapuntareihin.

Böckerillä oli myös kankaankudonnassa tarvittavia kaiteita valmistava verstas. Hän saattoi jo vuonna 1822 ilmoittaa Turun Wiikko-Sanomissa, että hienojen kankaiden kaiteita on myytävänä Abraham Kingelinin puodissa Turussa. Samalla hän mainosti kirjoittamaansa opaskirjasta "Neuvoja Pellawan Ruokkojille, Kehrääjille ja Kutojille". Kirjaa oli saatavissa sekä suomen- että ruotsinkielisenä. Böckerin kirja oli ensimmäinen suomenkielinen tämän alan opas, ja siitä ilmestyi kolme painosta vuosina 1822, 1823 ja 1835. Kaikki Benvikin oppilaat saivat oppaan, ja vuonna 1823 seura jakoi sitä papiston kautta yleisölle ilmaiseksi 1200 kappaletta. 

Böcker oli muutenkin ahkera kirjoittaja. Monet almanakoissa Talousseuran nimissä julkaistut valistavat kirjoitukset olivat hänen käsialaansa. Böcker laati seuran vuosikertomukset ja toimitti sen tiedotuslehteä "Underrättelser från Kejserl. Finska Hushållningssällskapet". Vuosina 1827–1829 ilmestyi hänen toimittamanaan maanviljelijöille suunnattu lehti "Tidning för Landthushållare", josta ilmestyi jonkin aikaa myös suomenkielinen painos. Edellä mainitun pellavankäsittelyoppaan lisäksi Böcker kirjoitti oppaita muun muassa metsänhoidosta ja suoviljelystä sekä vuonna 1833 ilmestyneen suomenkielisen "Muutamia Neuvoja Talonpojille Hallalta rasitetun Pohjaisen Suomen Maakunnissa".

Senaatti oli vuonna 1818 tilannut Böckeriltä Suomen tilaa koskevan tilastollisen teoksen. Monien muiden hankkeiden vuoksi työ eteni hitaasti. Böckerin taloudellinen tilanne ei riskialttiiden ja lainarahoilla perustettujen yritysten vuoksi ollut hyvä, ja Turun palon jälkeen hän joutui todellisiin vaikeuksiin. Palossa tuhoutui Böckerin irtaimistoa ja verstaiden valmiina olleita työkaluja sekä hänen siihen mennessä kokoamansa tilastotiedot. Böcker oli ottanut lainoja Talousseuralta, ja hänellä oli seuran kanssa myös joitain tiliepäselvyyksiä. Talousseuran lisäksi oli muitakin velkojia. Böckerin oli myytävä Tainuksen tila ja Turun talo, jotta hän selviäisi veloista. Molemmat osti Talousseura. Vuonna 1833 Böcker erosi sihteerin toimesta saadakseen tilastotyönsä valmiiksi. Suuren perheen elättäminen vaati muitakin tulolähteitä, ja Böcker työskenteli myös Åbo Tidningarissa. Tilastotyö oli kesken vielä hänen kuollessaan vuonna 1841. Siihen mennessä kertynyt aineisto, Böckerin kokoelma, sisältää tilastollisia tietoja varallisuudesta, viljantuotannosta ym. vuosilta 1834–1835 sekä väkiluvusta, pinta-alasta, kihlakunnista ym. vuosilta 1749–1835.

Carl Christian Böcker kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen toukokuun 1. päivänä 1841. Hän jätti jälkeensä puolison Anna Catharina Cajanderin ja yhdeksän alaikäistä lasta, joista nuorin oli isän kuollessa vasta neliviikkoinen. Professori Böckerin Talousseuran palveluksessa 28 vuoden aikana osoittaman uutteruuden sekä jälkeenjääneiden puolison ja lasten puutteenalaisen tilan johdosta leskelle myönnettiin 80 hopearuplan vuotuinen eläke. Anna Catharina Cajanderin sanotaan saaneen tuloja myös perustamastaan puutarhasta.

Lähteitä:
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
Luther, Georg: Böcker, Carl Christian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 25.10.2018). URN:NBN:fi-fe20051410. ISSN 1799–4349 (Verkkojulkaisu).
DA Talreg AD 467/11 1823, KD 4/420 1841.
KA Sta, Gs: 16 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1823.
Kansalliskirjasto Digitaaliset aineistot: Åbo Tidningar 5.5.1841; 15.5.1841.


18. lokakuuta 2018

Hurja joukko Hyrsylästä

Talollinen Jyrki Larivoninpoika Suojärven pitäjän Kokonniemen kylästä kierteli kesällä 1756 kahden muun miehen kanssa Juvanselkä-nimisellä yhteismaalla etsimässä kaskeamiseen sopivia paikkoja. He kulkivat metsässä neljä päivää ja pysähtyivät kolmeen eri paikkaan merkitsemään kaskea. Neljäntenä päivänä heitä vastaan tuli yhtäkkiä joukko uhkaavan näköisiä miehiä seipäät tanassa. Jyrkin nuoremmat kumppanit, Filati Ignatinpoika ja Ivan Bogdanov, säntäsivät karkuun. Jyrki sen sijaan oli jo 60-vuotias eikä ehtinyt paeta hurjimusten tieltä.

Seitsenhenkinen miesjoukko pieksi Jyrkin pahanpäiväisesti ja jätti hänet metsään virumaan. Kumppanit tulivat kahden vuorokauden päästä hakemaan Jyrkiä kotiin, mutta koska miehestä ei ollut kävelijäksi, hänet piti noutaa hevosella. Jyrki oli kauttaaltaan turvoksissa, ja hänellä oli päässä ammottava haava. Kotona hän makasi kaksi viikkoa henkihieverissä.

Jyrki haastoi pieksäjänsä käräjille, ja asiaa käsiteltiin Salmin talvikäräjillä kahteen otteeseen tammi- ja helmikuussa 1757. Kaikki syytetyt olivat Hyrsylän kylästä: Sila Ivaninpoika, Trofim Ossipanpoika, Lari Stepaninpoika, Parfenti Feodorinpoika, Aresti Jakovinpoika, Ignati Kondratinpoika ja Maksima Mitrofaninpoika. Kantaja Jyrki Larivoninpoika vaati vahingonkorvauksia, oikeutta käyttää jo merkitsemiään kaskialueita sekä rangaistusta väkivallantekijöille. 

Ensimmäisenä käräjäpäivänä syytetyistä olivat paikalla vain Sila Ivaninpoika ja Maksima Mitrofaninpoika. Koska haaste käräjille oli tullut sangen myöhään, Trofim Ossipanpoika, Parfenti Feodorinpoika ja Ignati Kondratinpoika olivat ehtineet matkustaa Viipuriin. Lari Stepaninpoika puolestaan makasi sairaana kotona, ja Aresti Jakovinpoika oli lähtenyt lähistöllä olevaan Käsnäselän kylään.

Asiassa erikseen kuultujen Silan ja Maksiman kertomukset tapahtumien kulusta olivat yhteneväiset. Tapahtumapäivän aattona muutama hyrsyläläinen oli ollut kalassa Suojujoella, kuuden virstan päässä Hyrsylän kylästä. He olivat nähneet joen toisella puolella pari miestä kaatamassa kaskea. Tämän kuultuaan kymniekka Sila Ivaninpoika otti edellä mainitut kuusi hyrsyläläistä talonpoikaa mukaansa ja lähti ottamaan selvää tilanteesta. Kun he saapuivat perille, Jyrki Larivoninpoika oli kumppaneineen paraikaa kaatamassa kaskea, jonka Sila sanoi vastikään merkinneensä. Hyrsylän miehet läksivät seipäät kädessään astelemaan kohti kaskenkaatajia, jotka asettuivat heti kassarat kädessä vastarintaan. Sila, Lari ja Maksima menivät miesten luo ensin ja huusivat pian muita avukseen. Lari Stepaninpoika löi ensi töikseen Jyrkiä kepillä, mutta muiden lyömisistä Sila ja Maksima eivät osanneet sanoa mitään. 

Jyrki kiisti Silan väitteet kasken merkinnästä ja sanoi voivansa mennä valalle siitä, ettei nyt puheena olevia kaskialueita ollut aikaisemmin vallattu. Jonkin matkan päässä tapahtumapaikasta oli kyllä paikka, josta oli kaadettu kassaralla kolme pientä puuta, mutta siihen paikkaan Jyrki ja kumppanit eivät olleet kajonneet. Sila myönsi, että kantaja oli merkinnyt kasken ensimmäisenä ja että Suojujoen ja Hautavaaran välinen maa oli ollut koko Venäjän vallan ajan yhteiskäytössä ilman pitäjänrajojen valvomista. Kun Jyrkiltä kysyttiin, miksi hän oli lähtenyt kaskimaan perässä Salmin pitäjän Hyrsylän kylään asti, hän vastasi, ettei lähempää ollut löytynyt sopivaa kaskimaata. Hän huomautti myös, että salmilaiset ja suojärveläiset olivat ennenkin viljelleet toisen pitäjän mailla eikä pitäjänrajoista ollut koskaan puhuttu.

Ensimmäisenä käräjäpäivänä kuultiin todistajana kantajan seurassa ollutta kymniekka Filati Ignatinpoikaa. Hän totesi, että Jyrki Larivoninpoika olisi varmasti piesty hengiltä, ellei hän olisi huutanut metsän suojista, ettei miestä saa tappaa. Kun Silalta ja Maksimalta kysyttiin, kuka syytetyistä oli kieltänyt pahoinpitelemästä Jyrkiä kuoliaaksi, he mainitsivat Trofim Ossipanpojan ja Parfenti Feodorinpojan mutta totesivat samaan hengenvetoon, että he kaikki seitsemän osallistuivat aluksi Jyrkin pieksemiseen.

Toisena käräjäpäivänä kaikki syytetyt olivat paikalla. Tappelusta ei tullut ilmi mitään uutta, mutta vahvistetuksi tuli, että Lari Stepaninpoika ja Sila Ivaninpoika olivat aluksi lyöneet Jyrkiä seipäällä päähän. 

Oikeus katsoi päätöksessään toteen näytetyksi, että syytetyt olivat kymniekka Sila Ivaninpojan kehotuksesta vakaassa vahingoittamisen tarkoituksessa lähteneet kaskimetsään ja piesseet Jyrki Larivoninpojan seipäillä niin pahasti, että hänen päähän saamastaan haavasta oli vieläkin selvä jälki näkyvissä. Syytetyt eivät myöskään voineet kiistää, että Suojujoen kaskimetsä oli ollut koko Keisarilliseen Venäjään kuulumisensa ajan Suojärven pitäjän ja Hyrsylän kylän yhteiskäytössä. Näistä syistä syytetyt olisi Hallitsevan senaatin kesäkuussa 1752 antaman, riitamailla tappelua koskevan ukaasin nojalla tuomittu kuolemaan. Koska näillä main kuitenkin noudatettiin Ruotsin vallan aikaisia lakeja ja asetuksia, kihlakunnanoikeus tuomitsi syytetyt erisuuruisiin, kuudesta neljäänkymmeneen markan sakkoihin. Perusteina olivat Kristoffer kuninkaan maanlain kuninkaan kaaren luku 28 ja tahallisen haavoittamisen kaaren luku 6. Tappelusta annettavat sakot määrättiin kaksinkertaisiksi tahallisen haavoittamisen kaaren luvun 17 nojalla. Kymniekka Sila Ivaninpojalle määrättiin vielä erillinen sakko, koska hänen olisi pitänyt estää tappelu mutta hän oli sen sijaan itse ollut tappelun alkuunpanijana.

Juttu alistettiin oikeuskollegiolle, joka vahvisti Salmin kihlakunnanoikeuden helmi­kuisen päätöksen 18. heinäkuuta samana vuonna.

Jutun lähteenä olevassa oikeuskollegion aktissa 916 on alkuperäisten ruotsinkielisten käräjä­pöytäkirjojen kopiot Salmin talvikäräjiltä ja niiden saksan­kieliset käännökset sekä aktiin liittyvä kirjeenvaihto ja oikeuskollegion päätös saksaksi. Kansilehdeltä näkyy, että saksan seassa on myös latinaa:
Criminal-Acta C[on]tra Sila Iwanow et Complices.  in p[unc]to verübter Schlägereij im Walde (Rikosasia Sila Ivaninpoikaa ja rikoskumppaneita vastaan koskien tappelua metsässä).































Lähteitä:
KA Hki Oikeuskollegion akti 916.