29. maaliskuuta 2018

Talousseura palkitsi

Suomen Talousseura jakoi rahapalkintoja pellavan- ja hampunviljelyn sekä pellavankudonnan lisäksi kahden muun tärkeän kehityskohteensa eli rokotuksen ja perunanviljelyn edistämisestä. Lisäksi rahvaalle annettiin mitaleita ja erilaisia hopeaesineitä maaseudun elinkeinoihin liittyvistä "suurista, rohkeista ja hyödyllisistä talousyrityksistä" ja muista merkittävistä teoista. Omien palkintojensa ohella seura jakoi työnantajien maksamia huomionosoituksia pitkästä ja uskollisesta palveluksesta.

Palkinnonsaajat ilmoitettiin maaherralle, jonka tehtävä oli välittää tieto edelleen kirkkoherralle ja sitä kautta kaikelle kansalle. Nimet ja palkintoperusteet julkaistiin myös sanomalehdissä. Alkuaikoina seuran ilmoituslehdet olivat Åbo Tidningar, joka vuosina 1800–1809 ilmestyi nimellä Åbo Tidning, ja muutaman vuoden ilmestynyt Åbo Allmänna Tidning. Vuoden 1820 jälkeen seuran uutisia julkaisivat kaikki Suomessa ilmestyvät sanomalehdet eli Åbo Tidningar, Turun Wiikko-Sanomat ja Finlands Allmänna Tidning. Vuonna 1824 alkoi ilmestyä Åbo Underrättelser. Kansan keskuuteen tieto kuitenkin levisi sanomalehtiä tehokkaammin kirkon saarnastuolista. Seuraavassa muutamia lehdistä ja arkistoista poimittuja esimerkkejä vuosisadan alkupuolen palkinnoista.

Åbo Allmänna Tidningissä 1.6.1815 julkaistussa palkinnonsaajien luettelossa mainitaan kaksi henkilöä rokotuksen hyväksi tehdystä työstä: maanmittarin leski, rouva Anna Margaretha Sterner sai 200 ruplaa, koska oli uutterasti ja menestyksekkäästi edistänyt asiaa Kemissä ja lähipitäjissä, ja lukkari Carl Plathan Saarijärveltä sai 50 ruplan palkinnon lasten rokottamisesta. Vuodesta 1817 lähtien Talousseura maksoi jokaisesta rahvaan lapsen rokottamisesta 50 kopeekan palkkion. Rokotustoiminta oli annettu Suomen Talousseuran tehtäväksi vuosisadan alussa ja siirrettiin vuonna 1825 lääkintökollegion valvontaan. Sinä aikana kun seura johti rokotustointa, noin 300 000 henkeä suojattiin tautia vastaan.

Perunanviljelystä myönnettiin runsaasti palkintoja. Edellä mainitussa vuoden 1815 palkintojenjaossa saivat entinen lippumies Anders Storck Perniöstä ja sotilas Jacob Rönnblad Isostakyröstä palkinnot siitä, että he olivat Pommerin sodasta palatessaan tuoneet kotiseuduilleen perunanviljelytaidon, "josta niin monet tuhannet nyt saavat elantonsa". Storckille annettiin 33 riikintaalaria 16 killinkiä Ruotsin setelirahassa, kun taas Rönnblad sai kullatun hopeapikarin. Pommerin sodasta oli kulunut jo puoli vuosisataa, mutta korkean iän saavuttaneet palkitut ehtivät kuitenkin muutaman vuoden nauttia kunnianosoituksesta. Molemmat kuolivat vuonna 1819. Storck oli silloin 92- ja Rönnblad 90-vuotias.

Maatalouden alalla palkittiin muun muassa uudisraivaajia. Lopen Sajaniemessä asunut uudistilallinen Matti Eerikinpoika Mattila oli kymmenessä vuodessa saattanut asumuksensa ja peltonsa erinomaiseen kuntoon. Hän oli myös kuivattanut suon hyväksi heinämaaksi. Mattilan sanotaan olleen ensimmäinen, joka pitäjässä ryhtyi harjoittamaan suoviljelyä. Tilalla oli suoritettu katselmus, jonka jälkeen yleisessä pitäjänkokouksessa 27.11.1814 päätettiin suositella palkinnon myöntämistä Mattilalle. Seuraavana vuonna Matti Eerikinpoika sai ansioistaan asianmukaisilla kaiverruksilla varustetun kullatun hopeapikarin.

Myös käsityöläisiä oli palkittujen joukossa. Vuonna 1812 saivat raumalaiset Regina Lempelin ja Hedwig Antin pitsinnypläyksestään hopeamedaljongit ketjuineen. Ikänsä puolesta harvinainen palkinnonsaaja oli turkulaisen kirvesmiehen Johan Ahlströmin kuusivuotias tytär Ulrica Carolina, jonka kehräämästä mainiosta langasta oli lähetetty näyte Talousseuralle vuonna 1821. Kotiteollisuusvaliokunta päätti kokouksessaan lahjoittaa tytölle palkintona pienen sievän rukin. Hattulassa annettiin rahapalkinnot vuonna 1836 kahdelle miespuoliselle pellavankutojalle. Kutojamestari Johan Michel Reinicke sai 18 ruplan palkkion ja hänen oppilaansa Elias Grönvall 9 ruplaa. Rippikirjan merkintöjen mukaan Königerodissa syntynyt Reinicke oli tullut Hattulan Iso-Paturiin Pietarista vuonna 1828. Reinicken perhe muutti Preussiin vuonna 1837. Elias Grönvall toimi pellavakankurina Hattulan Tenhiälässä kuolemaansa saakka, vuoteen 1867.

Gustaf Cygnaeuksen mukaan vuosina 1810–27 sai 324 henkilöä palkinnon maamiesansioista, 31 rokotuksesta, 77 perunanviljelyn edistämisestä, 136 miestä ja 60 naista pitkästä palveluksesta ja 10 kivirakennusten rakentamisesta. Palkintoja annettiin myös muun muuassa merimerkkien pystyttämisestä, salpietarinkeitosta, vaunusepäntöistä, tulipalon sammutuksessa osoitetusta reippaudesta, metallitöistä, petoeläinten taposta sekä lastenopetuksesta.

Lähteitä:
Cygnaeus, Gustaf 1897: K. Suomen Talousseura 1797–1897. Turku.
ÅAB FHS, A II 4 Kotiteollisuusvaliokunnan pöytäkirja 25.5.1821.
KA Sta, Gs:28 Talousseuran tilitykset 1836, tosite 164.


22. maaliskuuta 2018

Esivanhempia Uuksujärvellä

Innostuin sukututkimuksesta vuonna 2004, kun olin saanut päähäni ryhtyä setvimään jo tuonilmaisiin siirtyneen ukkini impilahtelaisjuuria. Summamutikassa tartuin ensimmäiseksi Tuula Kiisken suomentamiin Kitelän ortodoksisen seura­kunnan kirkonkirjoihin, vaikken etukäteen tiennyt, että sellaista seurakuntaa on ollutkaan. Pian löysinkin vuoden 1899 metrikoista tiedon ukkini syntymästä. Kirkonkirjoja tutkimalla sain ajan oloon selville, että ukin isänisän isänisän isä oli etunimeltään Jevsei ja asui todennäköisesti Impilahden pitäjän Uomaan kylässä. Sittemmin löysin Vanhan Suomen vuotta 1753 koskevista tileistä Veron­kantokomission laatiman maakirjan Käkisalmen pohjoisesta läänistä. Siellä oli Uomaan kylän toisessa talossa Jevsei Grigorinpoika: Matfei Fedotov nu Jefsei Gregorov. Pitkään vaikutti siltä, etten pääse Jevseistä enää kauemmas. Yksi mahdollinen lisävalaistuksen antaja olisi voinut olla Aunuksesta tulleiden asukkaiden maakirja vuodelta 1725, mutta sielläkään ei näkynyt sopivaa isäkandidaattia.

Kun kerran syynäsin tapani mukaan taas Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelua, äkkäsin Oikeuskollegion arkistosta vuodelta 1750 aktin numero 525, jonka kuvailutiedoissa mainitaan sekä Uomaa että Jevsei Grigorinpoika. Tilasin aktin ilman sen suurempia odotuksia, mutta mitä asiakirjavihkosta paljastuikaan: thenne Jewsei Grigoriew, är barnafödd i Uxujerfwi by och Suistamo Pogost. Jevsei oli toisin sanoen syntynyt Suistamon pitäjän Uuksujärven kylässä. Sen jälkeen menin kiireesti katsomaan, mitä vuoden 1753 maakirjassa sanotaan Uuksujärven kohdalla: Gregori Semenov nu Söner Jefim och Mark. Maakirjamerkinnästä selvisi siis, että Jevsein isä oli Grigori Semeninpoika. Kun äsken mainitussa aktissakin mainittiin, että Jevseillä oli Jefim-niminen veli, erehtymisen vaaraa ei juuri ollut. Eräässä toisessa Oikeuskollegion aktissa veljekset Jefim ja Mark esiintyvät Uuksu­järven kylässä tehdyn murhan todistajina, ja siinä yhteydessä mainitaan myös heidän ikänsä. Eikä Oikeus­kollegion anti tähän lopu: kolmannessa aktissa on aiheena Jevsein Ivan-veljen murha. 

Edellä mainittujen Oikeuskollegion aktien arvo sukututkimuksen lähteenä on monin verroin edellä kerrottua suurempi, avaavathan ne aivan uuden ikkunan laatokan­karjalaisten esivanhempieni maailmaan. Aktien antia on tarkoitus esitellä tuonnempana tarkemmin. 


Kirjoittajan ukin syntymätiedot. Kitelän ortodoksinen seurakunta, Metrikat 1899.
Uomaan kylässä syntyi 20.8.1899 talonpojan poika Ivan Feodorinpoika Kuznetsoville
ja hänen vaimolleen Jelena Fomantyttärelle poikalapsi, joka sai kasteessa 7.10.1899 nimen Ioann.
Hänen poikansa isälinjan haploryhmäksi on DNA-testauksessa todettu R-A8998.



15. maaliskuuta 2018

Palkintoja hienoista kankaista

Suomen Talousseurassa 1800-luvun alku ja autonomian ensi vuodet olivat hiljaiselon aikaa. Keskityttiin perunanviljelyn edistämiseen ja kansan rokottamiseen isorokkoa vastaan, palkintoja jaettiin eritoten maatalouden edistämisestä ja uskollisesta palveluksesta.

Pellavanjalostus nousi seuran tärkeimpien kehityskohteiden joukkoon, kun pellavan- ja hampunviljelyn edistämiseen vuonna 1812 myönnetty määräraha annettiin seuran hallinnoitavaksi. Talousseura teki määrärahan käytöstä esityksen, joka muutamin hallituskonseljin tekemin muutoksin hyväksyttiin Keisarillisella julistuksella 4.8.1814. Varoja tuli käyttää hyvän riikalaisen ja tallinnalaisen pellavansiemenen hankintaan, myyntiin ja jakeluun niillä alueilla, joille pellavanviljelyä haluttiin levittää, tuotantopalkkioihin viljelijöille sekä palkintoihin pellavakankaiden kutojille.

Viimeksi mainittuja palkintoja oli määrä jakaa "yhteiselle kansalle Liinain kutomisen edesauttamiseksi" kankaista, jotka täyttäisivät vuoden 1762 kuninkaallisessa asetuksessa määritellyt laatuvaatimukset (ote julistuksen suomenkielisestä versiosta):
Että yhden Liina-Kangan edestä hywästä ja tasaisesti kehrätystä langasta, Wiiden ja Kuuden korttelin leweydestä, jonga loimesa on Kaxituhatta Seizemänsataa Kaxikymmendä eli Kaxituhatta Yhdexänsataa Kaxikymmendä langaa, eli joka on kudottu Yhden tuhanen Kuuden sadan piin eli Kahdexankymmenen pasman Kaiteesa, Kaxikymmendä piitä joka pasmaan luettuna, maxetaan kutomisen palkioxi Wiisitoistakymmendä kopekaa Banco Assignationeisa kyynärästä; saman lewysestä Liinasta, jonga loimesa on Kaxituhatta Yhdexänsataa Kaxikymmendä eli Kolmetuhatta sata Kaxikymmendä langaa, eli joka on kudottu Yhdentuhannen Seitsemän sadan piin eli Kadexankymmenen Wiiden pasman Kaitesa, Kolmekymmendä kopekaa samasa rahasa kyynärästä; ja Liinan edestä mainitusta leweydestä, jonka loimesa on Kolmetuhatta sata Kaxikymmentä eli Kolmetuhatta Kolmesataa Kaxikymmentä langaa, eli joka on kudottu Yhdentuhannen Kadexansadan piin eli Yhdexänkymmenen pasman kaitesa, Neljäkymmendä kopekaa kyynärästä...
Kankaan tuli myös olla hyvin bleikattua eli valkaistua ja sitä piti olla vähintään 20 kyynärää. Julistus luettiin ajan tapaan seurakunnalle saarnastuolista. Tuskinpa asia tuli ymmärretyksi ja jäi mieleen yhdeltä istumalta, vaikka piit ja pasmat olivatkin naisväelle tuttuja käsitteitä. Pappien tehtäväksi jäi selittää vaatimuksia tarkemmin.

Palkintokangas oli mitattava ja hyväksytettävä pitäjänkokouksessa ja hakijan oli todistettava, että hän itse oli sen kutonut. Hakijan tuli toimittaa näyte kankaasta todistuksineen maaherralle lokakuun loppuun mennessä. Rahapalkintojen lisäksi voitiin ansioituneille kehrääjille ja kutojille jakaa rukkeja, vyyhdinpuita, kaiteita ynnä muita työvälineitä sekä pellavanhoito-oppaita.

Vuoteen 1817 mennessä ei jaettu yhtään palkintoa hienoista pellavakankaista, koska hakemuksiakaan ei tullut. Syitä oli useita. Hakemusten toimittaminen maaherralle oli pitkien matkojen vuoksi monille ylivoimaista eikä ainakaan saman vuoden pellavasatoa vielä lokakuuhun mennessä ehditty jalostaakaan. Tärkein syy hakemusten puutteeseen kuitenkin lienee ollut, ettei kansannaisten kudontataito ollut vaaditulla tasolla. Jos kudonnasta haluttiin kannattava sivuelinkeino, kuten Talousseura kaavaili, tarvittiin koulutusta ja hienojen kankaiden kudontataidon levittämistä kansan keskuuteen. Benvikin koulun perustaminen oli tässä suhteessa tärkeä virstanpylväs.

Hakumenettelyn epäkohtia korjattiin uusilla määräyksillä vuonna 1820. Nyt palkinnonhakijoiden tuli esittää kudonnaisensa sitä varten kokoon kutsutun pitäjänkokouksen hyväksyttäväksi heinäkuun loppuun mennessä. Hyväksyttyjen hakemusten ja näytteiden lähettäminen eteenpäin tuli pappien tehtäväksi. Kirkkoherra myös jakoi myönnetyt palkinnot pitäjänkokouksessa ja summat ilmoitettiin saarnastuolista seurakunnalle.

Papit hoitivat palkintoihin liittyvän työn ilman eri korvausta, yhteisen edun nimissä. Monet kirkkoherrat, esimerkiksi Martin Tolpo Sauvosta ja Adolf Arwidsson Laukaasta, toimivat muutenkin aktiivisesti Talousseuran pyrkimysten edistämiseksi. Palkintoanomuksia kudonnaisista alkoi kertyä 1820-luvun alusta lähtien, ja palkintoja jaettiin eri muodoissa vuoteen 1859. Blogin lukijat saavat ajan mittaan tutustua moniin palkittuihin kutojiin.

Lähteitä:
Cygnaeus, Gustaf 1897: K. Suomen Talousseura 1797–1897. Turku.
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
Kejsarillisen Majestetin Armollinen Julistus, Siitä Pellawan ja Hampun kaswatuxen kuin myös Liinain kutomisen lisämisexi Suomesa määrätystä raha Summasta. 4.8.1814. Asetuskokoelma.
Kejsarillisen Majestetin Armollinen Julistus, kuinga palkkiota Pellawan ja Hampun kaswattamisen kuin myös Liinain kutomisen edestä etsittämän pitä. 1.3.1820. Asetuskokoelma.
Talousseuran kertomus vuodelta 1817. VSV 67 GG 1819.


8. maaliskuuta 2018

Tytöt pellavaoppiin

Viime blogikirjoituksessa siteerattiin Turun Wiikko-Sanomissa lokakuussa 1820 julkaistua artikkelia, jossa oli maininta varta vasten tytöille perustetusta kou­lusta. Marraskuun alussa samana vuonna lehti antoikin lupaamaansa laveampaa tietoa:
Sillä jo päälle 2 wuotta sitten on, Esiwallan toimen piteestä, Etelä-pohjanmaalle Närpöön pitäjähän rakettu sellainen Koulu, kussa pari Ruotista tullutta perehkuntaa Suomen tyttärille neuwoo kaikki mitä tässä asiassa tarwitaan. Pari kymmentä täysi-ikäistä, kunniallista tyttöä (eli flikkaa) opetetaan siellä Ruohtalaisten tawalla pellawia kaswat­tamaan, liottamaan, ruokkomaan, kehräämään ja niistä kankaita kutomaan. 
Suomen Talousseuran uutteraakin uutterampi sihteeri Carl Christian Böcker oli jo vuonna 1816 ehdottanut kehruuopiston perustamista. Koulun perustamisen vaihtoehdoiksi hän kaavaili joko norlantilaisten perheiden kutsumista Suomeen kansaa opettamaan tai muutamien suomalaisten lähettämistä kehruukouluun Ruotsiin. Kiinnostus Norlantia kohtaan johtui siitä, että Norlanti oli Ruotsin merkittävin pellavanviljelyalue.

Ruotsalaiskouluista Böckerin mielessä oli lähinnä Gårdsbyn kehruukoulu, Institut för Linkulturen, joka oli toiminut Kronobergin läänissä Smålannissa vuodesta 1811 alkaen. Kolmivuotisessa koulussa opetettiin pellavan kylvöä, käsittelyä, kehruuta ja kudontaa norlantilaisen metodin mukaan.

Suomessakin oli toiminut 1700-luvun puolivälissä Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulu. Talousseura kuitenkin kavahti kymmenkunta vuotta toimineen Otavalan suuria kustannuksia ja kaipasi edullisempaa ratkaisua. Böcker keksi ehdottaa koulun perustajaksi jotakuta yksityistä, jolle myönnettäisiin varoja koulun perustamista ja ylläpitoa varten sekä palkintoja jokaisesta valmistuneesta oppilaasta. Sopivia opettajaperheitä etsittiin Norlannista ratsumestari Hisingerin antaman tuhannen viidensadan riksin lahjoituksen turvin. Böcker halusi sijoittaa osan norlantilaisperheistä Hisingerin omistamalle Fagervikin tilalle Inkooseen, mutta Hisinger ei ollut kiinnostunut.  Böcker jatkoi etsintää Pohjanmaalta, ja lopulta koulun paikaksi sovittiin Kaskisten tuntumassa sijaitseva Benvikin kartano. Sopimuksen allekirjoitti 25.4.1818 Benvikin osalta opiston tuleva johtaja Johan Vilhelm Bladh.


Benvikin kartanoa esittävä kuva C. E. Bladhin vuonna 1849 julkaisemasta kirjasta
Minnen från finska kriget åren 1808–1809. Stockholm: Marcus & Comp.

Benvikin kartanoon ja omistajiin palataan blogissa myöhemmin. Myös opettajista ja etenkin oppilaista sekä heidän myöhemmistä vaiheistaan riittää kerrottavaa niin paljon, ettei vielä hyvään aikaan liene aiheellista kysyä:
Onks pellavan kylvön aika? (sananparsi Loimaalta)

Lähteitä:
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
Zilliacus, Lars 2002: Finska Hushållningssällskapets arkiv och skrifter: en källa för forskningen. 1. Åbo: Åbo Akademis förlag.

1. maaliskuuta 2018

Pellava kullaks, villanen mullaks

Vanhan sanonnan mukaan aika tekee pellavasta kultaa! Nähtäväksi jää, päteekö väite vintiltä löytyneeseen pellavaani, joka oli siellä odottanut jatkojalostusta jo yhden sukupolven ajan. Ilahduttava löytö joka tapauksessa, ja antaa hyvän syyn kirjoittaa pellavasta enemmänkin, lähinnä naisten näkökulmasta.

Pellavani on kasvanut Lopella aikana, jolloin kankaat ostettiin jo kaupasta.
Niin on viimeinen pellavasato jäänyt kehräämättä.

Suomessa pellavaa viljeltiin 1800-luvulle tultaessa kaikkialla maan etelä- ja keskiosissa. Pellavanviljelyn ydinalue oli Etelä-Häme, ja hämäläisille talonpojille pellavanmyynti olikin merkittävä tulonlähde. Pohjalaiset kävivät ostamassa vuosittaisesta sadosta ison osan, loput myytiin markkinoilla Hämeenlinnassa ja Tampereella sekä Turussa, mistä myös laivattiin vientiin menevä pellava.

Tuloja pellavasta saatiin mukavasti, mutta vaivaakin sen eteen oli nähty. Hämäläinen pellava myytiin lihdattuna. Ennen kuin siihen asti päästiin, pellava oli kylvetty, kitketty, nyhdetty, rohkittu, liotettu, kuivatettu ja loukutettu. Naiset olivat mukana kaikissa pellavankasvatuksen vaiheissa, ja lihtaamisesta lähtien pellavankäsittely oli kokonaan naisten työtä. Kehräämään he pääsivät, kun pellava ensin oli häkilöity ja harjattu. Kevättalven aikana, kun alkoi olla tarpeeksi valoa kutomiseen, syntyi kangasta työvaatteiksi ja liinavaatteiksi sekä hienoimmasta kuidusta kehrätystä langasta pöytäliinoiksi ja muiksi arvotekstiileiksi. 

Jokaisessa talossa ja torpassa kehrättiin ja kudottiin omaan tarpeeseen. Lisäksi pellavan jatkojalostus tarjosi ansaintamahdollisuuksia. Kehruuta myyntiin harjoitettiin laajalti varsinkin Hämeessä. Lankojen alhaisen hintatason vuoksi hyöty jäi kuitenkin pieneksi. Kehruu oli vähävaraisten torpanemäntien ja itsellisnaisten työtä, sillä hankittiin lisäansiota tai ehkä koko elantokin talvikuukausina, kun muuta työtä ei ollut tarjolla. Kudonta sen sijaan oli tuottoisampaa, erityisesti Uudellamaalla ja Varsinais-Suomen rannikkoalueilla. Näissä maakunnissa valmistettiin hienojakin kankaita, etenkin Sauvossa ja Porvoon tienoilla, missä vaikutti 1700-luvun kudontaperinne. Muuten oli rahvaan keskuudessa hienojen palttinakankaiden, kilpikankaiden ja damastin kudontataito harvinaista huolimatta siitä, että hienoista kankaista oli luvattu palkintojakin jo Ruotsin vallan aikana.

Palkintojen antaminen pellavanviljelyn ja -jalostuksen edistämiseksi jatkui autonomian aikana. Niiden jakamisesta huolehti Finska Hushållningssällskapet eli Suomen Talousseura. Tämä vuonna 1797 perustettu seura oli säännöissään määritellyt isänmaalliseksi tehtäväkseen edistää maan kaikkia elinkeinoja, erityisesti maanviljelyä, kauppaa ja teollisuutta. Erityisen tärkeänä seura piti kotiteollisuuden kehittämistä ja katsoi, että kehruusta ja kudonnasta saataisiin maaseudulle kannattava sivuelinkeino. Vuonna 1814 kaikki pellavanviljelyn edistämiseen liittyvät toimet uskottiin Talousseuran tehtäväksi. Seuran toimintaan ja kudontapalkintoihin palataan blogissa myöhemmin.

Ulkomaiset esimerkit näyttivät, että hienoista kankaista saatiin markkinoilla hyvä hinta. Aiheesta kirjoitti Turun Wiikko-Sanomat 14.10.1820:

Pohjanmaalle ja muutamiin muihin paikkakuntiin ostetaan joka wuosi Pellawia ja Hamppuja Wiron puolelta. Mutta jos Suomalaiset alkasiwat kaswattaa enemmän pellawia ja hamppuja, olisi meillä niitä sekä Pohjalaisten tarpeeksi, että ulkomaallenkin wietää, ja niistä saatasiin jywä-wuosinakin hywä hinta. Erinomattain hywä asia olisi, jos Suomen waimowäki oppisi kutomaan pellawistansa hywin hienoja kaupan-kankaita (eli palttinoita). Wirolaiset saawat pellawista ja hampuista ja samaten Hollantilaiset hienoista kankaistansa suuret rahat. Pellawain siemenistä puserretaan myös ulkomaalla Maalarin öljyä, jolla aina on hywä hinta. Hämeen ja Porin Läänin asukkaat owat kiitettäwiä Pellawain kaswattajoita ja saawat pellawillansa joka wuosi kauniit rahat. Kuinka Suomen Huoneenhallitus-Seuran toimen piteestä on Etelä-pohjanmaalle tehty oikea koulu, jossa nuorta waimowäkeä opetetaan pellawia kaswattamaan, ruokkomaan, ja niistä hienoja kankaita kutomaan, siitä tulee ehkä toiste laweampi tieto annettavaksi.

 Sitä jäämme odottamaan.

Lähteitä:
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
Virrankoski, Pentti 1963: Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella. Historiallisia tutkimuksia LXIV. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.