31. toukokuuta 2018

Erään avioliiton loppu

Marraskuussa 1875 Johanneksen pitäjässä vihittiin 20-vuotias talollisen poika Mikko Liikanen Päätilästä ja 17-vuotias talollisen tytär Karoliina Sinkkonen Kivitokeesta. Avioliittoja oli sukujen kesken solmittu aikaisemminkin, sillä yksi Karoliinan veljistä oli naimisissa Mikon tädin ja toinen Mikon serkun kanssa.

Avioparin ensimmäinen ja viimeinen lapsi, Anton, syntyi 20. kesäkuuta 1877 Päätilässä. Vajaat viisi vuotta myöhemmin Karoliina anoi laillista eroa miehestään, koska ”hakian mies Mikkel Liikanen keväällä 1877 aikomuksessa ei enää olla ja asua vaimonsa kanssa oli karannut hänestä ja mennyt ulkomaalle”. Asiaa käsiteltiin Koiviston ja Johanneksen pitäjien käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa kahtena päivänä vuoden 1882 talvikäräjillä. Käräjiä istuttiin Brovikin talossa Koiviston pitäjän Kotterlahden kylässä. 

Eroasian käsittely alkoi 28. tammikuuta 1882. Karoliina kertoi, että hänen miehensä oli helluntain aikoihin keväällä 1877 hylännyt hänet ja lähtenyt merille. Myöhemmin mies oli vaimonsa tietämän mukaan karannut laivasta eikä ollut aikonut enää ikinä palata kotiinsa. Miehen häijyyttä kuvasti Karoliinan mukaan sekin, että hän oli ennen lähtöään myynyt talonsa ja kaiken muunkin omaisuutensa eikä ollut jättänyt vaimolle rovon ropoa. 

Oikeuteen todistajaksi saapunut kippari Joonas Virkki totesi, että Mikko Liikanen oli kesällä 1877 ottanut puolimatruusin pestin hänen Olga-nimiseen prikiinsä. Syys­kuun 16. päivän vastaisena yönä Mikko oli vahtivuorossa ollessaan karannut laivasta Hullin satamaan. Sen koommin miestä ei ollut näkynyt. Virkki luonnehti Liikasta kovasti viinaanmeneväksi ja lisäsi, ettei hän ollut koko pitkän purjehtijanuransa aikana joutunut tekemisiin yhtä huonosti käyttäytyvän ihmisen kanssa. Virkkikin tiesi kertoa, että Mikko oli ennen lähtöään myynyt ja tärvännyt kaiken omaisuutensa.

Käsittelyä jatkettiin talvikäräjien viimeisenä päivänä 8. helmikuuta, jolloin todistajaksi saapui talollinen Aatami Kaukonen. Hän todisti, että Mikko Liikanen oli puolisen vuotta ennen lähtöään tuhlannut sekä kiinteän että irtaimen omaisuutensa huikentelevaiseen ja irstaaseen elämään. Mikko oli kerskunut jatkavansa samaan malliin niin kauan kuin varoja suinkin riittäisi. Sen jälkeen hän aikoi pestautua laivaan ja karata heti tilaisuuden tullen. Kaukonen mainitsi vielä kuulleensa, että noin vuosi Mikon lähdön jälkeen Karoliina oli saanut mieheltään kirjeen Australiasta. Mies oli kirjoittanut aikovansa palata kotimaahan. Karoliina myönsi saaneensa kirjeen mutta totesi miehen ilmeisesti lupailleen turhia.

Kihlakunnanoikeus katsoi oikeaksi määrätä Mikko Liikasen saapumaan yön ja vuoden kuluessa yhdyselämään vaimonsa kanssa uhalla, että hakijalle muuten annettaisiin laillinen avioero hänestä. Tämän sisältöinen kuulutus luettiin kaikissa kihla­kunnan ja muidenkin lähipitäjien kirkoissa 2. heinäkuuta 1882. 

Syyskäräjillä 1884 kihlakunnanoikeus katsoi naimiskaaren 13. luvun 4. pykälän mukaan kohtuulliseksi tuomita hakijan ”laillisesti eroitetuksi mainitusta Mikkel Liikasesta, ja hankkikoon hakia erokirjan Konsistorista”.

4. §. Jos mies häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja karkaa vaimostaan ja matkustaa ulkomaille siinä mielessä, ettei enää ole ja asu hänen kanssansa, niin älköön hänellä olko oikeutta hallita pesäosaansa eikä kiinteätä omaisuuttansa. Jos vaimo tahtoo hänestä erota, ottakoon tuomarilta haasteen. Jos ei tiedetä, missä mies oleskelee, kuuluttakoon tuomari kaikissa kihlakunnan kirkoissa tahi kaupungissa, jos mies on siellä asunut, niin myös lähimmissä pitäjissä ja pankoon hänelle yön ja vuoden määräajan. Jos hän ei sillä ajalla palaa, tuomitkoon tuomari eroon, ja mies menettäköön kaiken pesäosansa. Laki olkoon sama, jos vaimo karkaa miehestänsä.




Karoliina haki erokirjaa Porvoon tuomiokapitulista 7.1.1885. Saman vuoden toukokuussa hän avioitui Sysmässä syntyneen Juho Adamssonin kanssa ja sai vuosina 1886–1900 kuusi lasta, kaksi tytärtä ja neljä poikaa. Maaliskuussa 1884 Karoliina oli synnyttänyt aviottoman Hulda Maria -tyttären. 

Mikko taisi jäädä Australiaan, sillä 1.10.1917 ilmestyneessä Merimiehen ystäwässä lähetti ”sanomia ja tervehdyksiä” Sydneystä esimerkiksi Mikko Liikanen Koivistolta.

Mikon ja Karoliinan Anton-poika kuoli naimattomana Pietarissa vuonna 1916. Kuolinsyy oli eau de cologne -myrkytys.


Lähteitä:
KA Hml PTka, Ej 2:3 Avioerokirja-anomukset 1882–1887.
Ruotsin valtakunnan laki: hyväksytty ja vahvistettu valtiopäivillä vuonna 1734. Uusi suomennos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1867.

24. toukokuuta 2018

Keväinen puutarharetki

Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä selatessani osuin sivulle, jossa kerrotaan Inkoossa sijaitsevan Fagervikin ruukinkartanon puutarhasta. Se osoittautui osaksi Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo -lehden numeroissa 11, 41 ja 42 vuonna 1782 julkaistua Henrik Gabriel Porthanin artikkelia suomalaisesta puutarhaviljelystä, "Anmärkningar i Finska Trädgårdsskötselen". Lisätietoa tästä puutarhasta löytyi lähteissä mainituista erinomaisista teoksista.

Ruotsalaissyntyinen Hising-suku oli saanut Fagervikin omistukseensa isonvihan jälkeen. Puutarhan kehittäminen alkoi toden teolla, kun tila oli tullut Johan Hisingin (1727–1790) omistukseen. Aatelointinsa jälkeen Hisinger-nimeä käyttänyt ruukinpatruuna perusti kartanoon hyötypuutarhan, jossa perunan lisäksi viljeltiin yrttejä, juurikasveja ja vihanneksia. Koristepuutarhan kasvit toivat maisemaan silmäniloa. Hedelmätarhaa varten Hisinger hankki kymmenittäin hedelmäpuiden taimia Ruotsista ja Tallinnasta. Ensimmäisistä puista suurin osa paleltui kovien pakkastalvien aikana, mutta sitkeän jalostustyön tuloksena Fagervikissä kasvoi Porthanin artikkelin aikaan jo kymmeniä omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita. Viinirypäleestäkin onnistuttiin saamaan satoa, samoin kasvihuoneissa kasvatetuista appelsiini- ja sitruunapuista. Kasvihuoneissa talvehtivat myös mulperipuut, Hisingerin puoliso kun oli kiinnostunut silkkiäistoukkien kasvattamisesta.

Johan Hisingerin poika, blogissamme aiemmin mainittu ratsumestari Mikael Hisinger (1758–1829), laajensi puutarhaa perustamalla noin 50 hehtaarin maisemapuutarhan, jonka suunnitteluun hän oli saanut vaikutteita vuosina 1783–1784 tekemänsä pitkän Euroopan-matkan aikana. Myös seuraavat sukupolvet olivat kiinnostuneita kasveista ja kasvitieteestä ja jatkoivat puutarhan kehittämistä.

Puutarhat olivat hyötynäkökohtien ja kauneusarvojensa vuoksi säätyläisten suosiossa. Kartanoista ja pappiloista hedelmäpuut ja marjapensaat levisivät ajan myötä talonpoikien ja torppareidenkin puutarhoihin. Aivan tuntemattomia ne tosin eivät tavalliselle kansalle olleet. Porthanin mukaan hedelmäpuita oli vanhastaan kasvatettu ainakin Uudellamaalla, Turun seudulla, Hämeessä ja jopa Vaasan korkeudella. Se, että suomalaisilla on äpple-sanalle oma kotimainen vastine "omena", osoitti Porthanin mielestä, että hedelmä on ollut suomalaisille tuttu ammoisista ajoista. Kirsikka, päärynä ja luumuhan ovat ruotsalaista lainaa.

1700-luvun lopulla oli hyötypuutarhoihin saatavissa jo laaja valikoima siemeniä. Esimerkkinä on Turun Akatemian puutarhan Åbo Tidningarissa 14.1.1799 yleisölle tarjoama siemenvalikoima. Valikoimaan kuului yrttejä basilikasta sitruunamelissaan ja portulakkaan, virginialaista tupakkaa, tusinan verran eri kaalilaatuja, kaikkia tavallisia juurikasveja, mangoldia, mustajuurta ja endiiviä sekä tietysti monenlaisia sipuleita, herneitä ja papuja.

Lopuksi Turun Wiikko-Sanomien vuonna 1820 tarjoama neuvo kaalinkasvattajille:
Ruohtalaisessa Awiisissa neuwotaan kaali-matoja sillä tawalla häwittämään, että yöksi pannaan kaalin kuwuille willaisen waatteen tilkkuja, joihin matojen sanotaan yö-kylmän tähen kokoontuwan. Aamulla poisotetaan tilkut ynnä matojen kanssa. – Tätä konstia kiitetään  paljon mainituissa Awiisissa, ja saisiwathan lapset joutessansa tuotakin kokea. Muuton on tuttu asia, että perhoisten munista sikiää matoja, ja niistä jälleen perhosia. Näitä eläwiä sikiäsi maailmaan sangen paljon, jos eiwät pääskyiset, wästäräkit, raunio-runtit ja muut perhoisten ja matojen syöjät niitä wähentäsi. Saman hywän tekee myös yö-lipakko eli nahka-siiipi, joka syöpi yö-perhosia.

Lähteitä:
Lounatvuori, Irma (toim.) 2004: Fagervikin puutarhojen vuosisadat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 993. Helsinki: SKS.
Ruoff, Eeva 2001: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Helsinki: Otava.

17. toukokuuta 2018

Benvikin ensimmäiset oppilaat

Pornaisista Uudenmaan ja Hämeen läänistä lähti huhtikuun lopulla 1818 kaksi tyttöä matkaan kohti tulevaa opinahjoaan, Benvikin pellavanjalostusopistoa. Torppari Erik Strand kuljetti ensin tytöt Turkuun ja kirvesmies Johan Wahlberg noin kuukautta myöhemmin Turusta lopulliseen määränpäähän. Turusta matkattiin kahdella hevosella 29,5 peninkulmaa, ja perillä Benvikissä oltiin 23. toukokuuta.

Oppilas numero 1 oli Sara Greta Grönlund, Carl Johan Grönlundin ja Hedda Marti­kaisen tytär. Varapastori Samuel Ceder kirjoitti 21. huhtikuuta päivättyyn muuttokirjaan, että korpraalin tytär Sara Greta oli syntynyt 3. maaliskuuta 1803 Kuopiossa mutta oli asunut köyhien vanhempiensa kanssa lähes kymmenen vuotta Pornaisissa. Tyttö osasi lukea joten kuten kirjasta ja opetteli paraikaa ulkoa Svebeliuksen katkismuksen pääkappaleita. Rippikoulua Sara Greta ei ollut käynyt eikä siten ollut vielä osallistunut Herran Pyhälle ehtoolliselle.




Sara Greta Grönlundin muuttokirja Pornaisista Kaskisiin.
Lähde: DA, Kaskisten seurakunta, Seurakunnista saapuneet muuttokirjat 1797–1820.

Toinen oppilas oli Helena Pelin, Pornaisissa 28. elokuuta 1803 syntynyt pitäjän­räätäli Erik Pelinin tytär, joka oli jäänyt orvoksi vuonna 1808. Hänellä oli varapastori Cederin mukaan välttävä sisälukutaito. Koska hän osasi ulkoa sekä Lutherin että Svebeliuksen katkismuksen, hän oli saanut edellisillä talvikinkereillä kannustukseksi pienen palkinnon. Rippikoulu oli Helenallakin vielä käymättä.

Ensimmäiset oppilaat saivat kapteeni G. A. Hobinin huolestumaan. Pian tyttöjen saapu­misen jälkeen hän lähetti Talousseuralle kirjeen ja purki siinä mieltään koulun alkuvaiheista ja myös ensimmäisistä oppilaista. Hän totesi, että Benvikiin on tullut Turun kautta kaksi noin 14-vuotiasta tyttöä, jotka opettelevat kehräämään rohtimia. Vaativa pellavan kehruu ei Hobinin mukaan onnistuisi tytöiltä vielä vuoteen, ja sen jälkeen he tarvitsisivat kolme vuotta saavuttaakseen saman tason kuin Porvoon seudun naisilla on. Sekään ei riittäisi, vaan tyttöjen pitäisi ahertaa vielä kaksi vuotta, ennen kuin he olisivat norlantilaisten taitajien tasolla.


Hobin suositteli, että vähintään puolella oppilaista pitäisi vastedes olla taipumuksia alalle ja taitoa ainakin enemmän kuin Suomessa yleensä oli. Jos kouluun otettaisiin vain taitamattomia, he eivät edistäisi maan pellavankäsittelytaitoa vaan oppisivat vain omaksi hyödykseen. Samasta syystä opettajiksi ei pitäisi hyväksyä muita kuin asiansa täysin hallitsevia. Norlantilaisista opettajista Hobin totesi, että neljä opet­ta­jaa oli yhä tulematta mutta että ”näillä tuulilla heidän odotetaan saapuvan myöhemmin tänään tai huomenna” (med denna vind väntas de sednare i dag eller mårgon).

Lähteitä:
KA Sta, Gs: 9 Talousseuran tilitykset tositteineen 1818.
ÅAB FHS, D XV 4: Hobinin kirje Talousseuralle kesäkuussa 1818.

10. toukokuuta 2018

Koulu kartanossa

Benvikin kartano sijaitsi kauniilla paikalla, kolmelta puolelta meren ympäröimänä. Kartanolla oli kahden päärakennuksen lisäksi palvelusväen asuntoja, saunoja ja leipomo, yhteensä 27 rakennusta. Vaikka Benvik oli joutunut ryöstelyn kohteeksi Suomen sodassa, olivat vuosina 1776 ja 1786 rakennetut päärakennukset pellavanjalostusopiston perustamisaikaan vielä hyväkuntoisia.

Kaksikerroksiset päärakennukset sijaitsivat lähekkäin. Ne oli laudoitettu ja maalattu valkoisella öljymaalilla. Koulu sijoitettiin vanhempaan rakennukseen, joka oli 16 metriä pitkä ja 8,2 metriä leveä. Kummassakin kerroksessa oli sali, neljä kamaria ja kaksi eteistä. Huoneissa oli helmenharmaaksi maalattu puolipanelointi, ja seinien yläosa oli useimmissa huoneissa vesivärein maalattua paperia. Katto oli mäntypaneelia, valkoiseksi maalattu. Vaatimattomista oloista tulleiden oppilaiden silmissä talo varmaan näytti komealta.

Ensimmäisen vuoden aikana oppilaita tuli kouluun toukokuun lopusta lähtien, ja lokakuussa 1818 pidettyyn ensimmäiseen katselmukseen mennessä heitä oli 17. Opetus- ja asuintilat eivät olleet silloin vielä selkiytyneet. Luku- ja laskento-opetustakin jouduttiin antamaan samassa tilassa, jossa toiset harjoittelivat kehruuta ja joka toimi myös muutamien tyttöjen makuuhuoneena.

Lokakuun katselmuksessa määriteltiin tilojen käyttö tarkemmin. Ehdottoman välttämättömänä pidettiin sitä, etteivät oppilaat ja palvelusväki asuisi saman katon alla, vaan oppilaat olisivat opettajien silmälläpidon alaisina. Koulun käyttöön luovutetun rakennuksen alakerta varattiin opettajien asunnoksi, yläkerta tuli oppilaiden asuintilaksi. Laskettiin, että saliin voitaisiin sijoittaa kuusi oppilasta ja kuhunkin kamariin neljä, jolloin saataisiin tilat yhteensä 22 neidolle.

Jokaisen makuuhuoneen varustuksena oli kaksi leveää, ulosvedettävää sänkyä, sänkyvaatteet, pöytä ja neljä tuolia. Myöhemmin tarkastajat katsoivat, että huoneisiin mahtuisi kolme sänkyä, ja suosittelivat, että puisten sänkyjen tilalle hankittaisiin Talousseuran kustannuksella rautasängyt, jotka vuosittain tuli maalata öljymaalilla luteiden torjumiseksi.

Päärakennusten vieressä olevasta yksikerroksisesta rakennuksesta varattiin työ- ja opiskelutilat koulun tarpeisiin. Sinne tuli erillinen huone pölyisimpään työhön eli pellavan häkilöintiin ja harjaamiseen sekä kehruusali, kudontatilat ja kouluhuone. Kehruuhuoneen kalusteina olivat rukit ja tuolit oppilaille sekä pöytä ja neljä tuolia opettajille. Myös kudontahuone oli varustettu tarpeellisilla työvälineillä. Lukemisen, kirjoittamisen ja laskennon opiskeluun varatussa kouluhuoneessa oli oppilaille pitkä pöytä ja tuolit, opettajalle pöytä ja tuoli. Jokaiselle tytölle annettiin kirjoitusvihko, mustepullo, kynä ja kynäveitsi sekä rihvelitaulu. Kirjoina olivat Uusi testamentti ja katekismus. Tässä huoneessa pidettiin myös aamurukoukset.

Yksi sivurakennuksen huoneista oli varastona. Leivintupa ja mankelihuone-aitta olivat sekä koulun että johtajan käytössä. Kaksi huonetta, jotka oli varattu pyykinpesuun, oluenpanoon ja vedenkeittoon, olivat oppilaiden, norlantilaisten opettajien ja johtajan käytössä. Johtajalla ja oppilailla oli yhteinen keittiö, joka saattoi toimia myös ruokailutilana. Vuoden 1819 katselmuksessa määrättiin, että kullakin oppilaalla tuli olla oma lusikka, veitsi ja haarukka sekä lautanen ja juomapikari, joista he itse huolehtivat. Näiden tuli olla valmistettu mieluiten tinatusta läkkipellistä.

Lähteitä:
KA Hki VSV, Ea:51 Kenraalikuvernöörin kirjeet 1817. Benvikin talonkatselmus 10.12.1816.
KA St, Gs:9. Katselmus 22.10.1818.
ÅAB FHS, D XV B 4. Katselmus 18.–19.8.1819. Bladhin selonteko koulun tiloista.

3. toukokuuta 2018

Vain yhden tuohiastian tähden

Suistamon Uuksujärvellä oltiin iloisissa tunnelmissa toukokuun 1. päivänä vuonna 1748, sillä Grigori Semeninpoika oli kutsunut Fedot Jefiminpojan ja muutamia muitakin naapureita kylään. Kun oli joukolla syöty ja juotu ja ryypätty viinaa (sedan the spisat, drukit samt supit brennewjn), 20-vuotias Fedot ja hänen isoveljensä Afanasi päättivät ostaa Grigorin Iivana-pojalta kaksi puutaa eli 33 kiloa suolaa. Hinnankin veljekset jo maksoivat. Sitten ruvettiin mittaamaan suolaa tuohikopalla (näfwerrifwan), mutta sen painosta syntyi erimielisyyttä. Iivanan mukaan tuohikoppa painoi kuusi naulaa, mikä pitikin paikkansa, mutta Fedot väitti, että kunkin kopallisen edestä piti saada kahdeksan naulaa lisää. (ven. naula = 409,5 g) Fedot tempaisi tuohduksissaan pihalta käteensä nuijan ja yhtä lailla tulistunut Iivana koivukalikan. Iivanan veli Jefim ja muut läsnäolijat onnistuivat kuitenkin erottamaan tappelupukarit toisistaan, ottivat lyömäaseet pois ja kehottivat Fedotia lähtemään kotiin.

Fedot noudatti neuvoa, mutta Iivana läksi perään. Molemmat ottivat halkopinosta avukseen kättä pidempää, ja Fedot löi mäntyhalolla Iivanaa päähän vasemman silmän yläpuolelle. Iivanan nenästä ja suusta roiskui verta, ja mies tuupertui maahan. Vaimo ja pikkuveli Jefim saivat raahatuksi Iivanan tupaan, mistä hän jonkin aikaa levättyään läksi uudestaan Fedotin pihalle. Siellä hän istui rappusille ja vakuutti, että Fedot saa maksaa lyönnistään kalliisti. Fedotin isoveli Maksima antoi Iivanalle ryypyn tai pari, minkä jälkeen mies ei päässyt ylös omin voimin, vaan vaimo talutti hänet kotiin. Kotona Iivana valitti sängyssä kovaan ääneen, ettei hän pääse Fedotin lyönnin takia enää ikinä jalkeille. Puolenyön jälkeen hän ei enää kyennyt puhumaan ja päivällisaikaan toukokuun toisena päivänä heitti henkensä.

Fedot Jefiminpoika otettiin kiinni heti Iivanan kuoleman jälkeen, ja häntä lähdettiin kuljettamaan Aleksanteri Nevskin luostarin tilanhoitaja Ivan Klimpujevin pakeille. Hän onnistui kuitenkin livahtamaan karkuun ja jäi kiinni vasta kaksi viikkoa myöhemmin eräästä metsäpirtistä yhdessä kahden venäläisen sotilas­karkurin kanssa.

Sortavalan välikäräjillä 21. kesäkuuta 1748 Fedot joutui vastaamaan syytteeseen Ivan Grigorinpojan kuoleman aiheuttamisesta. Paikalla olivat lautamiehet Antti Vehviläinen, Petter Poutiainen, Olli Litmanen, Petter Pärnänen, Juho Jormakka ja Taneli Tiainen sekä tilanhoitaja Ivan Klimpujev.

Vainajan isä Grigori kuvaili oikeudelle poikansa saamia vammoja. Pojan vasen silmä oli musta ja muurautunut melkein umpeen, ja vaikka päässä ei ollut ammottavaa haavaa vaan ainoastaan pikimusta kuhmu, isästä oli kädellä koskettaessa tuntunut, että Iivanan pääkallossa oli murtumia.

Fedot Jefiminpoika myönsi, että hän oli saattanut aiheuttaa Ivanin kuoleman mutta kiisti tehneensä niin tahallaan. Iivana oli Fedotin mukaan lyönyt ensin, mutta Fedot oli ehtinyt torjua lyönnin käsillään ja satuttanut siinä rytäkässä vasemman peukalonsa ja oikean pikkusormensa kynnen. Vastaaja totesi, että hän ja Iivana olivat olleet 1. toukokuuta melkoisesti päissään ja että heidän välilleen oli syntynyt riitaa suolasta. Minkäänlaista vihanpitoa heidän välillään ei ollut aikaisemmin ollut. Fedot tähdensi lyöneensä naapuriaan itsepuolustukseksi. Lisäksi Fedot arveli, että Iivanan kuolema saattoi aivan hyvin johtua myös viinasta eikä hänen saamastaan lyönnistä.

Piileskelyajastaan Fedot kertoi, että hän oli mennyt rajan yli Ruotsin puolelle, tarkemmin sanottuna Ilomantsin pitäjän Liusvaaraan ja Ontronvaaraan sekä muihinkin kyliin, joiden nimiä hän ei muistanut. Hän oli saanut ruokaa osittain rahaa vastaan ja osittain ilmaiseksi. Kun hän oli lähtenyt Ilomantsista takaisin kotiseudulleen, hän oli tavannut metsässä kaksi venäläistä sotilaskarkuria, joista toisella oli ollut pyssy ja toisella keihäs. Kyläläiset olivat ottaneet heidät kaikki kolme kiinni metsäpirtistä ja tuoneet tänne kaksi viikkoa sitten.

Kaikki läsnäolijat todistivat kysyttäessä, että kuollut Iivana oli ollut 35-vuotias, pitkä ja pulska (lång och temmeligen tjock) sekä kaikin puolin terve ennen kohtalokasta päivää. Tilanhoitaja Klimpujev puolestaan sanoi, että hän oli jo aikaisemmin pyytänyt kirjuri Petrovia ja nimismies Candelinia mittaamaan matkan, jonka Iivana oli seurannut Fedotia, ennen kuin Fedot oli lyönyt häntä. Matka oli 14 syltä.



Uuksujärven kylä Suistamon geometrisessa maakirjakartassa vuodelta 1649.
Lähde: Riksarkivet (Ruotsin valtionarkisto), Projekt Äldre geometriska kartor, Skokloster, SE/RA/81003/11/Suistamo

Kihlakunnanoikeus katsoi tässä vaiheessa tarpeelliseksi selvittää, mitä vainajan ruumiin tarkastuksessa oli havaittu. Ruumiin olivat tarkastaneet nimismies Candelin, siltavouti Juho Ketonen ja kirjuri Petrov 11 päivää Iivanan kuoleman jälkeen. He olivat panneet merkille samat pään seudun viat, joista edellä oli ollut jo puhetta. Pääkallon ja aivojen vammoista Ketonen ja Petrov eivät osanneet kertoa, koska kukaan heistä ei ollut tunnustellut päätä erikseen. Ketonen muisti kuitenkin, että vatsan seudulla ja navan ympärillä oli ollut pieniä sinisiä viiruja, joiden syntymisen syytä hän ei tiennyt. Nimismies Candelin ei ollut oikeudessa läsnä, koska hän oli matkustanut Käkisalmeen Fedotin kanssa löydettyjen sotilaskarkureiden kanssa.

Istunnossa kuultiin myös uuksujärveläistä talollista Jaakko Pjotrinpoikaa, joka oli toukokuussa pessyt Iivanan ruumiin. Häneltä kysyttiin muun muassa, oliko Iivana kuollut viinan vai lyönnin seurauksena. Jaakko totesi siihen, että Ivan oli joskus ryypännyt viinaa enemmänkin kuin nyt puheena olevana päivänä eikä siitä ollut koitunut hankaluuksia. Vainajan renki Iivana Larivoninpoika oli samaa mieltä ja muistutti isäntänsä sanoneen vielä viimeisillä voimillaan, että hän saisi surmansa Fedotin silmittömän lyönnin tähden.

Oikeus määräsi siltavouti Hans Baasin tarkastamaan vainajan ruumiin uudestaan yhdessä kahden lautamiehen, Petteri Pärnäsen ja Olli Litmasen, kanssa. Baas valittiin tähän tehtävään, koska hän oli työskennellyt nuoruudessaan lääkärin palveluksessa. Ruumis oli haudattu Uuksujärvelle, 85 virstan päähän Sortavalasta. Kolmikon tuli tutkia, oliko vainajan pääkallo rikkoutunut vai ei.

Oikeudenkäynti jatkui 4. heinäkuuta, jolloin siltavouti Hans Baas teki selkoa ruumiin toisesta tarkastuksesta. Pääkallon luissa ei havaittu tarkastuksessa vikaa. Siltavouti arveli, että Fedot Jefiminpojan hillitön lyönti oli aiheuttanut pään sisäisiä vaurioita, joihin Iivana oli menehtynyt. Baas totesi vielä, että jos hän olisi saanut avata ruumiin heti kuoleman jälkeen, hän olisi todennäköisesti pystynyt sanomaan aivan varmasti, mistä kuolema johtui. Nyt syy jäi osittain arvelun varaan, koska ruumis oli täynnä matoja ja aivan mädäntynyt.

Kihlakunnanoikeus katsoi, että koska Fedot Jefiminpoika oli antanut aiheen Ivanin kanssa puhjenneeseen riitaan eikä ollut yrittänyt päästä pälkähästä muutoin kuin lyömällä Ivania kuolettavasti, hän ei voinut välttää kuolemanrangaistusta. Oikeus nojasi tuomiossaan neljännen Mooseksen kirjan luvun 35 jakeisiin 18 ja 31
18. Tahi jos joku ottaa käteensä puuaseen, jolla voi lyödä kuoliaaksi, ja lyö toista, niin että tämä kuolee, on hän tahallinen tappaja; sellainen tappaja rangaistakoon kuolemalla.
31.  Älkää ottako lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä, joka on tehnyt hengen­rikok­sen, vaan rangaistakoon hänet kuolemalla. 
sekä kuningas Kristoferin maanlain tahallisen tapon kaaren lukuun 2:
2. Jos tappaja saadaan vuorokauden kuluessa kiinni verekseltä. Jos joku tappaa toisen ja hänet saadaan ruumiin luota kiinni verekseltä tai pakenevana saman vuorokauden aikana, jolloin hän teki teon, antakoon hengen hengestä, älköönkä hänellä olko missään rauhaa, paitsi kirkossa tai luostarissa, mikäli voidaan näyttää, että hän teki teon omasta halustaan eikä hengenhädässä; ja tekopaikan kihlakunnan kihlakunnanlautakunta ratkaiskoon tämän, ennen kuin häneltä otetaan henki.

Kihlakunnanoikeus jätti oikeuskollegion ratkaistavaksi, voiko rangaistusta lieventää vastaajan puolustuksekseen esittämien seikkojen nojalla.

Oikeuskollegio teki asiassa päätöksen 14. lokakuuta 1748. Kollegio katsoi, että Ivan Grigorinpoika oli tappelussa hyökkäävä osapuoli (wirklicher Aggressor) ja että Fedotilla oli oikeus puolustautua. Koska Fedot oli kuitenkin syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun (daß Fedot bloss Moderamen inculpatæ tutelæ überschritten und einen Excess in der Nothwehre begangen), hänet tuomittiin sadan hopeataalarin sakkoihin ja kirkonrangaistukseen.


Lähteitä:
Kuningas Kristoferin maanlaki 1442, suom. Martti Ulkuniemi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 340. Helsinki 1978. 
KA Oikeuskollegion akti 381.