30. elokuuta 2018

Maria Johanintyttären kihlaero ja avioliitot

Kesäkuun 1. päivänä 1817 vihittiin Pälkäneellä leskimies Thomas Johaninpoika Rissa Mälkilästä ja Liisa Simontytär Tanilasta, morsian ilman juhla-asua. Avioliiton solmimisessa oli ollut mutkia matkassa. Pariskunta kuulutettiin ensimmäisen kerran 16. helmikuuta, mutta kolmas kuulutus tapahtui vasta 25. toukokuuta.

Syynä viivästymiseen oli se, että Maria Johanintytär Raatikka oli ilmoittanut avioliitolle esteen: Liisan sulhanen oli vielä kihloissa Marian kanssa. Kihlaus oli sitova sopimus ja vain laissa määritellyistä syistä purettavissa. Tässä tapauksessa osapuolet sopivat erosta yhteisymmärryksessä ja lähettivät eroanomuksensa Turun tuomiokapitulille. Myös Marian isä oli antanut kihlaerolle suostumuksensa. Koska oli asianmukaisesti todistettu, etteivät kihlakumppanit olleet maanneet toistensa kanssa, ero myönnettiin. Tuomiokapituli teki päätöksensä 30.4.1817 naimiskaaren IV luvun 4. pykälän perusteella:
Jos kihlakumppanit tahtowat erota, eiwätkä ole keskenänsä sekautuneet, ilmoittakoot asian kapitulille, ja kihlaus purettakoon.
Maria Johanintytär oli Benvikin oppilas numero 15. Hän tuli kouluun 12.9.1818, jolloin hän oli jo lähes 27-vuotias. Ehkä kariutuneet avioliittosuunnitelmat vaikuttivat kouluun lähtöön. Maria ei viihtynyt Benvikissä, vaan keskeytti koulun jo muutaman kuukauden kuluttua. Kotiteollisuusjaoston kokouksessa joulukuun lopulla kapteeni Hobin kertoi, että Maria kärsi kovasta koti-ikävästä. Lisäksi hänellä oli silmäsairaus, joka haittasi työntekoa. Maria palasi kotiin helmikuussa, kun hänelle oli järjestynyt kyyti ja saattaja. Opinnot Benvikissä olivat siis päässeet vasta alkuun. Johtaja Bladh todisti, että Maria osasi kehrätä 1. luokan kankaaseen kelvollista lankaa. Yhtään kangasta hän ei sitä vastoin ollut vielä ehtinyt saada valmiiksi. Muuten Bladh kehui monin sanoin Mariaa ahkeraksi ja kuuliaiseksi.

DA Pälkäneen seurakunnan arkisto Seurakunnista saapuneet muuttokirjat 1816–1828.


Benvikistä paluun jälkeen Maria asui aluksi kotitalossa. Äiti kuoli jo heinäkuussa 1819 ja isä vuonna 1821. Veli Johanista tuli seuraava isäntä, muut sisarukset olivat muuttaneet pois. Maria oli 34-vuotias, kun hänet vuonna 1826 vihittiin pitäjänsuutari Matts Orrlundin kanssa. Mikä lie ollut syynä siihen, että Maria meni miehen kanssa yhteen, sillä hänen on täytynyt tuntea tämän maine. Miehen kohdalla mainitaan vuonna 1822 salavuoteus (lönskaläge), mutta Marialla ei tällaista merkintää ole. Orrlund laiminlöi pitäjänsuutarille kuuluvia velvoitteita ja vietti irstasta ja kuljeskelevaa elämää. Sen seurauksena hänet erotettiin pitäjänsuutarin toimesta joulukuussa 1827. Talvikäräjillä 1828 hän oli syytettynä kiroilusta ja siitä, että oli jollekulle kostaakseen eräänä yönä lyönyt tämän ikkunan sisään ja aiheuttanut vammojakin. Tuomiohan siitä seurasi.

Marialla ja Matts Orrlundilla ei ollut avioliitostaan lapsia. Maria eli kovassa köyhyydessä, mutta hänellä oli moitteeton maine. Tämä käy ilmi kirkkoherra Fridbergin todistuksesta, jonka hän elokuussa 1831 kirjoitti Marian jouduttua "vaarallisen kurkkutaudin" vuoksi Hämeenlinnan lääninlasarettiin sukupuolitautisten parantolaan (kurhus). Diagnoosina oli veneerinen tartunta, ja hoito oli ilmaista. Maria oli sairaalassa vajaan puoli vuotta ja pääsi pois terveenä 20. tammikuuta 1832.

Matts Orrlund kuoli kesäkuussa 1834. Kuolinpaikaksi on mainittu Hämeen linnan vankila. Leskeksi jäätyään Maria asui itsellisenä Mälkilässä. Rippikirjasta toiseen siirrettäessä hänelle on merkitty puolison syntymäaika, 31.1.1800. Vuonna 1842 Maria vihittiin toiseen avioliittoon itsellinen Johan Mårteninpojan kanssa, joka niin ikään oli leski. Mies kuoli jo vuonna 1850, ja Maria eli itsellisenä leskenä kuolemaansa saakka. Haudattujen luettelossa iäksi sanotaan 64 vuotta, mutta oikeasti hän oli jo 73-vuotias. Kuolinsyy oli hengenahdistus (andtäppa).

Lähteitä:
Ruotsin valtakunnan laki 1734. Uusi suomennos 1865.
DA Pälkäneen seurakunnan arkisto Kirkollisten viranomaisten kirjeet ja päätökset Tuomiokapitulin kirjeet 1806–1833.
ÅAB FHS, A II 4. Kotiteollisuusvaliokunnan kokous 29.12.1818.
KA Hml Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkisto, Db: 96 Päätöskonseptit 1827.
KA Hml Hämeenlinnan lääninsairaalan arkisto, Ga: 33 ja Ga: 34 Hämeenlinnan lääninhospitaalin, -sairaalan ja -parantolan tilit 1831 ja 1832



23. elokuuta 2018

Pyöveli saakoon palkkansa

Läänintilien tositekirjat ovat oikea aarreaitta, jota penkoessa eksyy usein toisaalle kuin oli tarkoitus. Nytkin piti vain hakea Savon ja Karjalan läänin tositekirjoista tieto esiäitini tappajan teloittajasta, mutta vuoden 1797 muutkin kuolemanrangaistukset veivät mukanaan.

Lääninpyöveli Sven Erik Björnström sai vuonna 1797 palkkion neljän kuolemaan tuomitun rikollisen teloittamisesta. Ensimmäinen kuolemanrangaistus oli määrä panna täytäntöön jo helmikuussa, mutta sitä jouduttiin lykkäämään. Teloituspaikalla nimittäin huomattiin, että lapsenmurhasta tuomittu kerimäkeläinen Liisa Konttinen oli raskaana (rådda tilstånd). Björnström sai tietenkin korvauksen teloituspaikalle tekemästään 36 peninkulman matkasta. Pyöveli sai korvausta kaksi killinkiä peninkulmalta, joten kyytirahaa tuli Kerimäelle matkustamisesta yksi riikin­taaleri 24 killinkiä ja paluumatkasta Iisalmelle saman verran. Yhteissummaksi tuli siis kolme riikintaaleria. 
Vuoden ensimmäisen teloituksen Björnström teki kesäkuun puolivälissä Liperissä. Teloituspaikalle oli Iisalmelta matkaa 24 peninkulmaa, joten kyytirahaa tuli yksi riikintaaleri. Kaulan katkaisusta ja teilauksesta pyöveli sai kolmen riikintaalerin 16 killingin palkkion. Henkensä menetti entinen rumpali Georg Lantin, joka oli ampunut kuoliaaksi puolisonsa veljen, Eric Johan Collanin. 
Liperistä Björnströmin matka jatkui 12 peninkulman päähän Kerimäelle, missä hän katkaisi Antti Niilonpoika Karjalaisen kaulan ja teilasi ruumiin. Antti oli tappanut äitipuolensa Maria Silvennoisen. Kuten kuvasta näkyy, yhteispalkkio oli yhdeksän riikintaaleria 32 killinkiä, josta summasta kyytirahan osuus oli kolme riikintaaleria. 


Georg Lantinin ja Antti Karjalaisen teloitus kesäkuussa 1797.

Vuoden 1797 teloituspalkkiot eivät jääneet tähän, sillä joulukuussa Björnström sai ennakkomaksun (förskottswis) vielä kahdesta teloituksesta. Matkareittinä oli tällä kertaa Iisalmi–Kerimäki–Kitee–Iisalmi. Kerimäelle pyöveli matkusti katkaisemaan edellä mainitun Liisa Konttisen kaulan ja polttamaan hänen ruumiinsa, mistä hyvästä hän sai kolmen taalerin 16 killingin korvauksen. Kiteellä taas kovan kohtalon koki palkkamurhaaja Klaus Tolonen, jolta katkaistiin ensin oikea käsi ja sitten kaula, minkä jälkeen hänen ruumiinsa teilattiin. Pyöveli sai oikean käden katkaisemisesta korvausta 24 killinkiä. Anu Koskivirta mainitsee väitöskirjassaan  Sisäinen vihollinen, että Tolonen teloitettiin helmikuussa 1798. Sekä Konttinen että Tolonen näkyvät Kuopion vankilan vankiluettelossa viimeisen kerran marraskuussa 1797
Palaan ainakin äitipuolensa tappaneeseen Antti Karjalaiseen tarkemmin myöhemmin, sillä Maria Silvennoinen on esiäitini. Todennäköisesti myös Georg Lantinin ja hänen lankonsa tekemiset Liperissä kiinnostavat siinä määrin, ettei asiaa voi niin vain unohtaa.
Teloitukset todennäköisesti toimeenpannut Sven Erik Björnström oli syntynyt Rantsilassa 29.9.1765. Häntä näkee 1800-luvun puolella perheineen ainakin Piippolan, Kiuruveden ja Pulkkilan kirkonkirjoissa. Viimeinen muuttotieto on vuodelta 1815, jolloin perhe muutti Kiuruvedeltä Pulkkilaan. Sven Erik kuoli punatautiin Pulkkilan Sipolassa vuonna 1816.
Sven Erikin isä, niin ikään Sven Erik Björnström, palveli Savon rykmentin Iisalmen komppaniassa ensimmäisenä rumpalina 1752–1755 ja sen jälkeen vuoteen 1764 asti saman komppanian ruodussa 71. Rantsilan rippikirjassa 1786–1793 Sven Erik on kengittäjä (hofslagare), mutta kuolintiedoissa vuodelta 1793 hänen sanotaan olleen uudisasukas ja pyöveli (skarprättare). 
Oliko Sven Erik vanhempi tullikirjuri Lars Björnströmin poika? Tullivirkamies Sven Björnströmin jälkeen 16.11.1753 laaditussa perukirjassa perillisten joukossa nimittäin luetellaan kuolleen Lars-pojan kaksi lasta, 17-vuotias Savon rykmentin rumpali Sven Erik Björnström ja Anna Maria. Rumpalin ikä ei tosin vastaa syntymäaikaa, joka Sven Erik vanhemmalle on merkitty Rantsilan rippikirjoihin (2.12.1729).

Lähteitä:
DA Savon ja Karjalan läänin tositekirja 1797. 
Brenner, Alf 1963: Oulun kaupungin perunkirjoituksia 1653–1750.
Suomen sukututkimusseuran julkaisuja. Helsinki: Suomen sukututkimusseura.
Koskivirta, Anu 2001: Sisäinen vihollinen. Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Historian laitos. Helsingin yliopiston verkkojulkaisut.



16. elokuuta 2018

Ensimmäiset näytöt osaamisesta

Benvikin koulussa pidettiin toiminnan tarkastuksia ainakin kaksi kertaa vuodessa, joskus useamminkin. Ensimmäinen oli jo aloitusvuoden 1818 lokakuussa, ja sen suorittivat koulun paikalliset valvojat, kapteeni G. A. Hobin ja pastori Peter Östring. Koska koulun johtaja Johan Vilhelm Bladh oli matkoilla, Benvikiä edusti hänen veljensä Carl Edvard Bladh. Kokoukseen osallistuivat opettajat sekä oppilaat, joita oli siihen mennessä tullut 17. Tarkastuksessa keskityttiin tilajärjestelyihin, opettajien ja johtajan toimenkuviin sekä oppilaiden velvollisuuksiin ja päiväohjelmaan.

Seuraava tarkastus oli maaliskuussa 1819, tarkastajina nytkin Hobin ja Östring. Johtajan ja opettajien lisäksi paikalla olivat kaikki vuonna 1818 Benvikiin saapuneet oppilaat lukuun ottamatta pälkäneläistä Maria Johanintytärtä, joka oli keskeyttänyt koulun ja palannut kotiin. Johtaja Bladh kiitteli opettajia taitaviksi ja oppilaita ahkeriksi. Todettiin, että viljelystä ei monellekaan oppilaalle ollut ehtinyt kertyä käytännön kokemusta. Kehruussa oppilaat sen sijaan olivat edistyneet. Jokainen toi työnsä tarkastajien nähtäväksi. Parhaimmillaan langat olivat 1. luokan kankaaseen kelvollisia. Se oli alin palkintoluokka. Vuoden 1814 Keisarillisessa asetuksessa määriteltiin palkintokudonnaiset kolmeen luokkaan. Hienointa oli kolmannen luokan  kangas, ja siitä saatu palkinto oli suurin.

Saman vuoden elokuussa pidetyssä tarkastuksessa oppilailla oli jo esittää kudonnaisia. Paikalle olivat Hobinin ja Östringin lisäksi tulleet Talousseuran entinen puheenjohtaja, kamariherra W. Klinkowström, ja seuran sihteeri C. C. Böcker. Useiden oppilaiden työt vetivät vertoja myynnissä oleville hienoille kankaille. Niiden katsottiin hyvinkin ansaitsevan vuoden 1814 asetuksessa luvatut palkinnot ottaen huomioon, miten lyhyen ajan neidot olivat kutomista harjoitelleet. Palkinnoilla haluttiin myös kannustaa oppilaita, jotka katovuoden surkeasta pellavasta olivat saaneet aikaan näinkin hyvää kangasta.

Monet neidot ottivat kouluaikana ruotsinkielisen sukunimen.
Agatha Johanintytär otti nimen Nordlund ja Lovisa Erikintytär nimen Nordström.
Kuvalähde: KA Hki Talreg, KD 3/332 1821.

Hienointa kangasta olivat kutoneet Christina Erikintytär ja hattulalainen Maria Johanintytär, oppilaat numero 7 ja 8. Heidän kankaansa täyttivät toisen luokan vaatimukset. Ensimmäisen luokan kudonnaisista saivat palkinnon oppilaat 19, 13, 11, 9, 12, 6 ja 18: Agatha Nordlund, Lena (Helena) Andersintytär, Maria Matintytär (Laka), Carolina Grönmark, Hedvig Simontytär, Eva Lisa (Elisabeth) Matintytär ja Lovisa Nordström. Palkinto oli 30 kopeekkaa kyynärältä 2. luokan ja 15 kopeekkaa kyynärältä 1. luokan kankaasta. Palkittujen luettelossa palkkio­summa on ilmoitettu Ruotsin rahassa valtionvelkaseteleinä.

Lohdutuksena niille, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada kudonnaisiaan valmiiksi, luvattiin, että he saisivat palkinnot, kun kankaat olisi tarkastettu ja hyväksytty Närpiön pitäjänkokouksessa. Heidän ei siis tarvitsisi odottaa seuraavaan koulun tarkastukseen saakka.

Jotta koulussa kudotut pellavakankaat saisivat uskottavuutta eikä kelvotonta tavaraa pääsisi myyntiin, päätettiin jokaiseen palkintokankaaseen tästä lähtien liittää todistus. Siitä ilmeni, mihin palkintoluokkaan kangas kuului, ja se kiinnitettiin johtajan sinetillä.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV 4. Tarkastuspöytäkirja 22.10.1818. Tarkastuspöytäkirja 12.3.1819. Tarkastuspöytäkirja 18.–19.8.1819.
KA Hki Talreg, KD 3/332 1821. Luettelo palkituista 18.8.1819 (kopio).


9. elokuuta 2018

Susanna Elgklo



Vuoden 1818 viimeinen oppilas saapui Benvikiin marraskuussa melko läheltä eli Jurvasta. Kuten oheisesta muuttokirjasta näkyy, Susanna Elgklo oli kuitenkin syntynyt vähän kauempana, Vähässäkyrössä. Kappalainen Carl Ascholinin allekirjoittamasta muuttokirjasta näkee senkin, että Susannan isä oli kuollut, sillä kruununveroista vastasi leskeksi jäänyt äiti Anna. 







Susanna syntyi Vähänkyrön Torkkolan kylässä 5.11.1799. Hänen vanhempansa olivat sotilas Matts Elgklo (1761–1816) ja Anna Isakintytär (1761–1825), jotka oli vihitty avioliittoon vuonna 1781. Susannan sisaruksista elivät aikuisikään asti isoveljet Mickel, Johannes ja Matts sekä Susannaa kolme vuotta nuorempi sisar Maria.
Susannan isä Matts syntyi 12.1.1761 Lohtajan Alaviirteen kylässä Heikki Laurinpoika Viskarin ja Kaisa Laurintyttären toiseksi nuorimpana lapsena. Hän astui 4.11.1779 palvelukseen Pohjanmaan jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotuun 12. Maaliskuussa 1789 pidetystä tarkastus­katselmuksesta käy ilmi esimerkiksi Mattsin pituus: 11 korttelia 3 tuumaa (170,7 cm). Vajaat kolme kuukautta katselmuksen jälkeen Matts osallistui 13. kesäkuuta käytyyn Porrassalmen taisteluun. Taistelu jätti jäljet, sillä heinäkuun 1802 pääkatselmusluettelon huomautussarakkeessa mainitaan, että veren sylkeminen on vaivannut Mattsia Porrassalmen taistelusta pitäen. Edelleen huomautuksissa todetaan, että Matts on palvellut erinomaisesti ja saa eron palveluksesta. Samalla hänet ilmoitettiin eläkkeelle: Enligt attest beswärad af blodspottning, som han ådragit sig 1789 wid Poronsalmi affair; tjent mycket wäl; får afsked med anmälan til enkelt underhåll. Matts saikin yksinkertaisen eli peruseläkkeen heinäkuusta 1803 alkaen. 

Susannan äiti Anna syntyi Vähänkyrön Savilahden kylässä 13.1.1761 suntio Isak Sigfridinpojan ja Anna Mickelintyttären toiseksi vanhimpana lapsena.


Lähteitä:
SSHY, Pohjanmaan jalkaväkirykmentin tarkastuskatselmusrulla 1789 ja pääkatselmusrulla 1802, Vadstenan sotamieshuoneen luetteloita 1776–1813.



2. elokuuta 2018

Kuivia kesiä ja muita koettelemuksia

Benvikin koulun päämääränä oli opettaa pellavanviljelyn ja -jalostuksen koko ketju maan muokkauksesta hienojen kankaiden kutomiseen. Viljelykokeiluissa koettiin kuitenkin monia takaiskuja. Talousseuralle lähettämässään selonteossa koulun johtaja Johan Vilhelm Bladh kertoo alkuvuosien kokemuksista.

Viljelystä huolehtivat norlantilaiset opettajat omien menetelmiensä mukaan. Vuoden 1818 kevättyöt teki Benvikiin ensimmäisenä saapunut Johan Pettersson. Viljelmiä kohtasi täydellinen kato. Kahden tynnyrin kylvöstä saatiin pellavaa vain yhdeksän leiviskää. Seuraavan vuoden sato oli vielä surkeampi: samasta siemenmäärästä saatiin kuusi leiviskää. Näinä vuosina osa kylvetyistä siemenistä ei itänyt lainkaan ja osa iti hyvin hitaasti. Kolmantena vuonna kotimaisesta siemenestä kylvetty pellava näytti aluksi menestyvän hyvin, mutta siitä tuli niin lyhytkasvuista, ettei sen nyhtäminen juuri ollut vaivan arvoista. Se, mitä otettiin, kelpasi rohtimiksi.

Bladhin mukaan suurimpina syinä satojen epäonnistumisiin olivat kuivuus ja huonot siemenet. Itse kasvatettu pellava ei mitenkään riittänyt koulun tarpeisiin, eivätkä viljelykokeilut palvelleet koulutusta. Bladh sai pellavahankintoja varten Talousseuralta neljän tuhannen pankkoriksin korottoman lainan niin pitkäksi aikaa kuin opisto oli Benvikissä.

Opiston kolmantena toimintavuonna oppilailla oli omat pellavamaansa, jotka he keväällä lapiolla käänsivät. Jokainen sai kylvää kannun (2,617 l) siemeniä. Neidot eivät aluksi olleet lainkaan innostuneita asiasta, mutta pellava tuli kuitenkin kylvetyksi. Valitettavasti kuivuus vei myös heidän satonsa, ja kovan työn tuloksena he saivat mitättömän määrän kuitua. Huonosta alusta huolimatta oma palsta oli tehokas tapa opiskella viljelyn perusasioita, ja siitä tuli säännönmukainen käytäntö. Oppilaiden tuli hoitaa 16 neliösylen (noin puolen aarin) suuruisia pellavamaitaan vapaa-ajallaan, ja he saivat tuoton itselleen.

Myös pellavan liotus tuotti monenlaisia ongelmia. Ensimmäisenä vuonna liotusta yritettiin merivedessä. Tuloksia ei kunnolla voitu arvioida, koska pellava oli alun perin huonoa. Toisena vuonna pellava liotettiin läheisessä järvessä. Pellavasta tuli heikkoa ja karkeaa, sillä sitä oli ennen liotusta pidetty yhdessä kasassa, jolloin se oli lämmennyt. Kolmantena vuonna liotuspaikaksi oli kaavailtu järvestä laskevaa jokea. Se oli kuivunut edellisten kesien aikana, mutta kaivutöiden jälkeen siihen saatiin kyllä runsaasti vettä. Työhön käytetyt rahat menivät kuitenkin hukkaan. Kaivettaessa nimittäin osuttiin rautapitoiseen suoneen. Se värjäsi veden ja pellavasta tuli mustaa. Myöskään liotus astioissa ei onnistunut. Osa kolmannen vuoden pellavasta oli viety likoamaan mereen. Kovien myrskyjen aikana sitä ei saatu pysymään paikallaan, ja kuidut vahingoittuivat. Kelvollista kuitua saatiin vain vähäinen määrä. Kaikenlaista piti kokeilla. Bladh tuli siihen tulokseen, että paras liotuspaikka oli makea vesi. Suomalaisilla ei pellavan liotuksen suhteen ollut mitään opittavaa norlantilaisilta.

Lähteitä:
KA Hki Talreg, Ea: 326 Kirjeaktit 1821, 3/332. Berättelse till Kejserl. Finska Hushållnings Sällskapet i anledning af 1820 års revision vid Linneslöjds Institutet på Benvik.
ÅAB FHS, B I 9. Sääntöehdotus.
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.