27. syyskuuta 2018

Kenellä kauneimmat kankaat?

Benvikin ensimmäisen vuoden oppilaat olivat hyvin eri-ikäisiä. Vuonna 1803 syntyneet neidot eli Sara Greta Grönlund, Helena Pelin ja Gustava Wellingk eivät olleet vielä päässeet ripillekään, vaan kävivät rippikoulun Kaskisissa. Alle 16-vuotiaita olivat tullessaan myös närpiöläinen Clara Roth sekä laukaalainen Eeva Elisabeth Matintytär, joka oli päässyt ripille juuri muuttovuonna. Euralainen Helena Sofia Johanintytär, joka sisarensa tavoin otti koulussa sukunimen Nordlund, oli täyttänyt 16 vuotta muutamaa kuukautta ennen Benvikiin tuloa.

Seitsemäntoistavuotiaina tulivat Eva Gustava Bultare, Helena Andersintytär ja Loviisa Nordström. Margareta Elisabeth eli Greta Lisa Enström oli 18-vuotias, Christina Erikintytär ja Anna Liisa Gädda täyttivät 18 vuotta pian kouluun tulon jälkeen. Susanna Mattsintytär Elkglo oli 19-vuotias, samoin Carolina Grönmark. Kuusi oppilasta oli tullessaan 21–23-vuotiaita: Maria Laka, Hedvig Simontytär, Helena Christina Skot, Elisabeth Johanintytär, Hattulan Maria Johanintytär (myöh. Grönroos) ja Agatha Johanintytär Nordlund. Vanhin oli 27-vuotias pälkäneläinen Maria Johanintytär, joka pian keskeytti koulun.

Taustaltaan ensimmäisen vuoden neidot olivat käsityöläisten, sotilaiden, talollisten ja torpparien tyttäriä, Gustava Welllingkillä tosin oli myös aatelisia sukujuuria. Jotkut olivat jo ehtineet olla palveluspaikoissa, mistä varmaan oli hyötyä kouluelämään sopeutumisessa. Heidän joukostaan löytyvät myös kudonnaisistaan eniten kiitosta saaneet neidot.

Talousseuran palkintoja hienoista kankaista annettiin Benvikin oppilaille vuodesta 1819 lähtien. Kudonnaiset arvioitiin vuosittaisissa tarkastuksissa ja Närpiön pitäjänkokouksissa vuoden 1814 Keisarillisen asetuksen kriteerien mukaan.

Palkintokankaan toisesta päästä, johon oli kudottu värillinen raita, leikattiin näyte. Kankaan kummassakin päässä loimilangat sidottiin yhteen sadan langan erissä. Kuvan näyte on Maria Lakan 2. luokan kankaasta, jossa loimen lankaluku oli 2920. Lähde: KA Sta, Gs :13.

Näytteeseen kiinnitettiin todistus, josta ilmeni tekijä ja muut tiedot. Todistus oppilaan no 2, Helena Pelinin kutomasta kolmannen luokan kankaasta. Kankaan pituus oli 34 3/8 kyynärää (n. 20,4 m) ja leveys kuusi korttelia (n. 90 cm). Loimessa oli 3122 lankaa. Lähde: KA Sta, Gs: 13.


Seitsemäntoista ensimmäisen vuoden oppilasta oli vuoden 1821 tarkastukseen mennessä taidoiltaan sellaisia, että he pystyivät kutomaan hienointa kangasta. Erityisesti olivat kunnostautuneet Hattulan kaksi Mariaa: Maria Johanintytär oli kutonut kolmannen luokan kangasta yhteensä 105 1/4 kyynärää ja Maria Laka 118 1/4 kyynärää (1 kyynärä = n. 60 cm). Molemmat saivat kehuja kudonnaisistaan. Vuoden 1820 tarkastuksessa Maria Johanintyttären kangasta sanotaan erityisen hyväksi (särdeles god väf) ja Maria Lakan 50 kyynärän kangas oli "kaikkein kaunein nyt esitetyistä" (alldra grannaste väf af alla, nu upviste). Kun johtaja Bladhilta pyydettiin näytettä Benvikin tuotteista keisarille lähetettäväksi, valituksi tuli tämä Marian kangas. Maria Laka oli vapaa-aikoinaan ehtinyt kutoa myös puuvillaista pukukangasta.

Myös Lovisa Nordströmin työtä kiiteltiin kauniiksi vuoden 1820 tarkastuksessa, ja vuoden 1821 tarkastukseen mennessä hän oli kutonut kolmannen luokan kangasta jo 96 1/2 kyynärää. Nordlundin sisaruksista Agatha oli kutonut saman luokan kangasta 90 kyynärää. Kun otetaan huomioon kaikki 1.–3. luokan kudonnaiset, määrät vaihtelivat Eva Gustava Bultaren 85 1/4 kyynärästä Maria Lakan 146 1/4 kyynärään. Useimmat oppilaat olivat saaneet valmiiksi yli sata kyynärää. Greta Lisa Enströmkin, joka oli ollut vuonna 1819 sairaana kuusi viikkoa, oli ehtinyt kutoa toisen ja kolmannen luokan kangasta yhteensä yli 124 kyynärää, kolmanneksi eniten koko joukosta.

Joidenkin oppilaiden kutomista hidasti se, että he olivat sairauden takia pitkiä aikoja kykenemättömiä osallistumaan työntekoon. Esimerkiksi vuonna 1819 Benvikissä sairastettiin paljon. Toukokuussa kuljetettiin Eva Gustava Bultare lääkäriin Östermarkiin (Teuva). Lääkkeet piti hakea Vaasasta asti. Syksyllä joutui neljä oppilasta turvautumaan lääkärinapuun. Greta Lisa Enströmin lisäksi kahden muun sanotaan olleen vilutaudissa (frossa) vuoteenomana jopa kuusi viikkoa. Clara Roth oli niin huonossa kunnossa, että hänet vietiin sairaalahoitoon Vaasaan, ja hän pystyi palaamaan kouluun vasta vuoden 1820 kesällä.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV B 4. 
KA Sta, Gs: 10 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1819.
KA Sta, Gs: 13 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1821–1822
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 
1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.

20. syyskuuta 2018

Vaaralliset myötäjäiset

Heikki Tanelinpoika Karjalainen Kerimäen Hevossalosta vihittiin toukokuussa 1795 Anna Niilon­tytär Karjalaisen kanssa. Kerimäen Vaaran kylässä asuva Annan perhe antoi sulhasen perheelle myötäjäisinä lehmän ja lampaan. Kun Heikki lähti syksyn ensimmäisellä rekikelillä noutamaan myötäjäisiä Vaarasta, Annan velipuoli Antti Niilonpoika Karjalainen kieltäytyi luovuttamasta eläimiä. Heikki haastoi Antin käräjille, ja talvikäräjillä 26.3.1796 Antti velvoitettiin luovuttamaan lehmä ja lammas Heikille sekä korvaamaan Heikille matka- ja käräjäkulut. 




Lähde: Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-palvelu. Hevossalo ja Vaara ympyröity.




Heikki ja Anna lähtivät hakemaan myötäjäisiä 26.5.1796 mukanaan Kerimäen nimismies Johan Olsonius. Kun asia oli hoidettu, talonväki saattoi vieraat rantaan ja palasi sitten pihaan. 

Eipä aikaakaan, kun nimismiestä tultiin hakemaan Vaaran kylään uudestaan: Antti Karjalainen oli tarttunut kirveeseen ja tappanut äitipuolensa Maria Silvennoisen. Antti otettiin heti kiinni ja vietiin kesäkuun alussa Kuopion vankilaan.

Tappoa käsiteltiin ensimmäisen kerran Kerimäen välikäräjillä 26.7.1796. Todistajina olivat talolliset Heikki ja Mikko Tynkkynen Vaaran kylästä. Heikki Tynkkynen ilmoitti valaehtoisessa lausunnossaan olleensa talonväen mukana rannalla, kun Olsonius ja nuoripari lähtivät kohti Hevossaloa. Sen jälkeen Heikki meni joksikin aikaa Karjalaisten asuinpirttiin. Siellä juteltiin niitä näitä, eikä Heikki huomannut Antin ja Marian välillä minkäänlaista erimielisyyttä. Kun Heikki poistui pirtistä, sinne jäivät Antti, Maria, Antin vähäneuvoinen (fåkunnig) täti Anna ja piika Kaarina Löppönen. Maria istui kolpitsalla uunin vieressä. Melko pian Antti tuli kuitenkin porstuaan Heikin ja velipuolensa Niilon luo ja sanoi: "Tehty, mikä tehty." (Nu har det händt, som har händt.") Heikki säntäsi pirttiin ja näki Marian makaavan verissään uunin vieressä. Antti tunnusti oitis tappaneensa äitipuolensa. Mikko Tynkkynen kertoi omassa lausunnossaan, että hänet hälytettiin Karjalaisen talolle tapon jälkeen. Hänkin kuuli Antin tunnustavan tekonsa.

Antti todettiin osittain oman tunnustuksensa, osittain todistajanlausuntojen perusteella syylliseksi äitipuolensa tappoon. Tuomioksi tuli pahanteon kaaren luvun 14 pykälän 1 mukaisesti kaulan katkaisu ja teilaus. Tuomio alistettiin Vaasan hovioikeudelle, joka määräsi elokuussa kihlakunnanoikeuden tekemään tarkempia tutkimuksia ja kuulemaan piika Kaarina Löppöstä ja muita, joilla voisi olla tietoa Marian ja Antin väleistä ja Antin maineesta. 

Asiaa käsiteltiin toisen kerran 15.10.1796 pidetyillä välikäräjillä. Tällä kertaa todistajiksi oli kutsuttu piika Kaarina Löppönen, torpparinvaimo Susanna Kautonen ja talollinen Petter Tynkkynen. Muut olivat selvästi jäävittömiä, mutta Kaarina oli ollut tapon aikana ja sen jälkeenkin piikana Karjalaisen talossa. Oikeus kuitenkin katsoi oikeudenkäymiskaaren luvun 17 pykälän 1 nojalla, ettei palvelus­suhde estä hänen kuulemistaan, koska suuri rikos oli huoneen sisälle tapahtunut. Todistajat vannoivat valan ja antoivat lausuntonsa kukin vuorollaan.

Kaarina Löppönen kertoi, että kun talonväki palasi tapahtumapäivänä rannalta saattamasta myötäjäisten hakijoita, Antti oli jonkin aikaa pirtissä muiden kanssa. Kun hän hetken poissaolon jälkeen palasi pirttiin, Heikki Tynkkynen ja Antin velipuoli Niilo Karjalainen olivat jo poistuneet. Huoneessa olivat tuolloin Kaarinan lisäksi vain Antti, Antin vähäneuvoinen täti Anna ja uunin vieressä kolpitsalla istuva äitipuoli Maria Silvennoinen. Antilla oli kädessään kirves, jonka terällä hän iski Mariaa niskaan. Maria kaatui lyönnin voimasta mutta yritti nousta heti ylös. Silloin Antti löi äitipuoltaan kirveen hamaralla otsaan, jonka lyönnin voimasta Maria menetti henkensä. 

Kaarina oli ollut talossa piikana edellisestä joulusta alkaen. Sinä aikana Antin ja Marian välillä oli ollut pieniä, ohimeneviä riitoja, jotka olivat johtuneet siitä, että Antin sisarpuoli Anna oli mennyt naimisiin Heikki Karjalaisen kanssa vastoin Antin tahtoa. Kaarinan mielestä riidat oli yleensä pannut alulle pahansisuisuuteen taipuvaisempi äitipuoli. Antti oli Kaarinan mukaan rauhallinen ja sävyisä mies, josta hän ei ollut kuullut mitään pahaa.

Susanna Kautonen ei tiennyt taposta mitään, mutta koska hän asui naapurissa ja oli ollut usein töissä Karjalaisen talossa, hänellä oli käsitys Maria Silvennoisen ja poikapuoli Antti Karjalaisen väleistä. Maria oli asunut talossa 28 vuotta ja oli elänyt poikapuolensa kanssa sulassa sovussa viime vuoteen asti. Anna-tyttären avioliiton jälkeen Marian ja Antin välillä oli ollut silloin tällöin sanaharkkaa. Muuten Karjalainen oli ollut aina kunnollinen ja hyvämaineiseksi tunnettu mies, kun taas Maria Silvennoinen oli pahansisuisempi.

Viimeisenä todisti Petter Tynkkynen, niin ikään Karjalaisten naapuri. Hänenkin mielestään Antin ja Marian välillä alkoi olla jonkin verran kahnausta vasta Anna Karjalaisen ja Heikki Karjalaisen naimisiinmenon jälkeen.

Hovioikeus alisti jutun marraskuussa 1796 kuninkaan ratkaistavaksi. Tuomio ei muuttunut edes Antin kuninkaalle jättämän armonanomuksen jälkeen, vaan Antti teloitettiin Kerimäellä 14.6.1797.

Jutun selvittelyssä aiheutti päänvaivaa sinänsä merkityksetön yksityiskohta: istuin, jolla esiäitini Maria Silvennoinen istui viimeisinä elonhetkinään. Ruotsinkielisissä käräjäpöytäkirjoissa käytettiin johdonmukaisesti ilmaisua den så kallade kolbitsen. Kesti aikansa, ennen kuin sanan hiiltä tarkoittavasta kol-alusta pääsi irtautumaan ja ajattelemaan sanaa kokonaisuutena. Kolbits-sanan taustalla on venäjän kielen sana golbets (голбец) – savokarjalaiseen tuvanuuniin liittyvä uunin­vieruspenkki eli kolpitsa. 


Lähteitä:

DA Kerimäen talvikäräjät 1797.
DA VHO, Di:31–32 Alistettujen asiain päätöstaltiot 1796, 1797.
KA Vsa VHO, Ece:41 Alistusaktit 1797.




13. syyskuuta 2018

Amanda Loviisa Hjorth ja tytär Hilda

Vuonna 1874 huhtikuun 17. päivänä syntyi Lopen Topenolla sahan kirjanpitäjän Anders Gustaf Hollmingin ja Amanda Loviisa Hjorthin tytär, Hulda Hilda Loviisa, kutsumanimeltään Hilda. Sukulaisuus Hildan äidin puolelta innosti tutkimaan tyttärenkin vaiheita. Koska Hildasta tuli yhteiskunnallisesti aktiivinen henkilö, hänen elämäänsä pääsee kurkistamaan myös sanomalehtien välityksellä. Tässä kirjoituksessa olenkin käyttänyt lähteinä runsaasti Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä.

Amanda Loviisa Hjort oli syntynyt 28.11.1841 Lopella pappilan Vuotavan torpassa Johan Erikinpoika Hjorthin (1804–1866) ja Eeva Kaisa Matintyttären (1813–1867) perheeseen. Tytär lähti jo 14-vuotiaana piikomaan Topenon Vähä-Peuralle, jossa asui äidin sukua. Myös muu perhe muutti samoihin aikoihin Topenolle. Amanda Loviisa kävi rippikoulun vuonna 1857 ja palveli vuosien mittaan useissa kylän taloissa. Isän kuoltua hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa. Äiti Eeva Kaisa kuoli marraskuun alussa 1867 lavantautiepidemian uhrina.

Vain kolme viikkoa myöhemmin menehtyi lavantautiin myös kirjanpitäjä Hollmingin puoliso Brita Katarina Pettersson jättäen jälkeensä puolison lisäksi seitsemän lasta. Kotona asuivat tyttäret Eveliina Augusta ja Hilma Sofia sekä pojista vanhin, Gustaf Adolf. Muut pojat eli Frans Victor, Anders Johan, August Fredrik ja Axel Emil olivat opiskelemassa tai koulussa Helsingissä. Amanda Loviisa tuli Hollmingin palvelukseen seuraavana vuonna. Kuuden vuoden päästä, vuonna 1874, kirkkoherra Brander vihki hänet ja Anders Gustaf Hollmingin. Seuraavana vuonna perhe muutti Janakkalaan ja sieltä vuoden päästä Hämeenlinnaan, josta Hollming jo aiemmin oli ostanut talon Gymnaasikatu 128:sta. 

Amanda Loviisa Hjorthin kuolinilmoitus Hämäläinen-lehdessä 14.4.1886.  Hän oli kuollessaan
44-vuotias. Silloin hänen sisaruksistaan Lopella olivat elossa veli Juho (Johan) ja sisar Maria Matilda. Anders Gustaf Hollming kuoli vuonna 1900. Hämäläinen-lehdessä oli muistokirjoitus 18.7.1900.


Hilda pääsi opintielle ja kävi Hämeenlinnan kuusiluokkaisen tyttökoulun. Hänet hyväksyttiin Jyväskylän seminaarin naisjaostoon vuonna 1892. Päästötodistuksen seminaarista Hilda sai vuonna 1896. Hän aloitti pitkän uransa opettajattarena ensin Hämeenlinnan tyttökoulussa ja kansakoulussa Elimäellä, vuodesta 1897 lähtien Hämeenlinnan kansakoulussa.

Suurena nimien suomalaistamisvuonna 1906 Hilda Hollming muutti sukunimensä Honkavaaraksi. Hän oli naimaton, kuten ammatissa toimivat naiset yleensä siihen aikaan. Hilda omistautui työlleen, osallistui moniin yhteiskunnallisiin rientoihin ja oli mukana kunnalliselämässäkin. Erityisesti raittiusaate oli hänen sydäntään lähellä. Hän oli johtotehtävissä Nuorten Naisten Kristillisessä Yhdistyksessä ja toimi muun muassa sen kuoron johtajana. Hän kuului kansankirjaston ja lukusalin johtokuntiin ja toimi opettajayhdistyksessä. Hilda oli myös mukana järjestämässä kaupungin kansakoululasten ensimmäistä kesäsiirtolaa vuonna 1906. Poliittinen kannanotto oli tapaus, josta oli Hämäläinen-lehdessä uutinen kesäkuussa 1900:
Kaunis teko kansakoulutytöiltä. Talwen ja kewään kuluessa owat tyttöoppilaat Hämeenlinnan kansakoulun ylimmällä luokalla wähitellen koonneet keskenään pienen rahasumman seppeltä varten Aleksanteri II:n muistopatsaalle sekä kukin erikseen säästölantteja matkaa warten Helsinkiin. Tällä tawoin saivat he aikaan soman kukkaisseppeleen, jonka nauhoissa seisoo: "Aleksanteri II:lle" ja toisessa: "Sun muistosi ei milloinkaan, tääll' häädy murheen alle. Hämeenlinnan tyttökansakoulun 6:lta luokalta." Ja eilen aamulla lähtiwät tyttöset, jotka nyt kaikki oliwat saaneet erotodistuksen koulustaan, pienillä säästörahoillaan matkalle Helsinkiin, laskeakseen siewän seppeleensä tuon rakkaan patsaan juurelle. Opastajana matkalla on heidän opettajattarensa neiti Hilda Hollming. Samat oppilaat kokosiwat keskenään talwen kuluessa wähän toista sataa markkaa nälkää-kärsiwiä varten Koillis-Suomessa.
Sama uutinen julkaistiin useissa muissakin sanomalehdissä eri puolilla maata. Kansakoulutyttöjen teko oli verhottu mielenosoitus. Elettiin sortokauden aikaa, ja edellisenä vuonna oli kerätty Suuri adressi vastustamaan Nikolai II:n helmikuun manifestia. Aleksanteri II:ta pidettiin suurena Suomen ystävänä ja hänen aikaansa vapauden aikana, vastakohtana vuosisadan vaihteen oloille.

Vuodesta 1913 Hilda oli opettajana ja johtajattarenakin Myllymäen kaupunginosaan perustetussa kansakoulussa. Vuonna 1925 hän joutui sairauden vuoksi jättämään työnsä ja menehtyi seuraavana vuonna vain 51-vuotiaana. Häme-lehden kuvauksen mukaan hautajaisista muodostui vaikuttava muistotilaisuus. Naiskuoro lauloi, kun hautaa luotiin umpeen. Omaiset, työtoverit ja Hildaa lähellä olleet yhdistykset laskivat seppeleensä. Hämeenlinnan tyttökoulusta 30 vuotta aikaisemmin valmistuneiden luokkatovereiden seppeleen laskivat kirjailija Hilja Haahti ja opettajatar Siiri Lampén, "joista ensinmainittu omisti kauniita sanoja vainajan muistolle". "Erityisen liikuttavaksi muodostui hetki, jolloin vainajan viimeiset oppilaat istuttivat kasvavan kukan pidetyn opettajansa haudalle".

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, sanomalehdet:
Häme 8.6.1926, s. 1 ja 12.6.1926, s. 3; Hämeen Kansa 7.10.1924, s. 2 ja 8.6.1926, s. 2; Hämeen Sanomat 23.8.1892, s. 2, 10.2.1905, s. 3–4, 18.4.1906, s. 4, 24.4.1907, s. 2 ja 30.12.1925, s. 2; Hämetär 10.2.1906, s. 3 ja 10.2.1910, s. 2; Hämäläinen 14.4.1886, s. 1, 9.6.1900, s. 2 ja 18.7.1900, s. 1 ja 2; Tammerfors Nyheter 22.12.1909, s. 2; Uusi Suomi 8.6.1926, s. 3 ja 6.

6. syyskuuta 2018

Susipari Kaskisissa

Kaskisten raastuvanoikeudessa oli kesäkuun 1. päivänä vuonna 1818 useita asioita käsiteltävinä. Pykälässä 8 varakaupunginviskaali Carl Magnus Myrberg syytti virkansa puolesta räätälinkisälli Carl Zachris Melanderia ja Christina Maria Westbergiä siitä, että he olivat muuttaneet nelisen viikkoa aikaisemmin yhteen. Myrberg vaati kalastaja Carl Henric Stenlundin luona asuvia nuoria lailliseen edesvastuuseen teostaan ja piti välttämättömänä, että he muuttavat erilleen.

Carl Zachris Melander oli oikeudessa läsnä ja tunnusti asuneensa lähes kuukauden yhdessä Christina Maria Westbergin kanssa. Koska hän oli aikeissa mennä naimisiin morsiamensa kanssa, hän ei mielestään ansainnut rangaistusta eikä häntä myöskään tulisi velvoittaa muuttamaan pois Christina Marian luota. Carl Zachris lisäsi vielä, ettei morsian ollut paikalla, koska hän oli vuoteenomana.

Christina Maria Westbergin poissaolon vuoksi raastuvanoikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä 8. kesäkuuta. Toisessa istunnossa molemmat vastaajat olivat paikalla ja totesivat aikovansa mennä naimisiin. Kuulutukset olivat kuitenkin jääneet ottamatta, koska papintodistuksia ei ollut vielä saatu. Näillä perusteilla nuoret anoivat vapautumista kaikesta vastuusta. 

Kun oli käynyt ilmi, ettei Christina Marian isäpuolta Petter Goldbäckiä ollut kutsuttu paikalle, jutun käsittelyä päätettiin lykätä 22. päivään kesäkuuta, jolloin vastaajien ja isäpuolen oli noutamisen uhalla oltava saapuvilla. Tuona päivänä kaupungin­palvelija Christian Granlund kuitenkin ilmoitti raastuvanoikeuden istun­nossa, ettei hän ollut tavoittanut porvari Petter Goldbäckiä eikä ollut siten voinut kutsua häntä paikalle. Oikeus päätti lykätä jutun käsittelyä vielä kertaalleen 29. päivään kesäkuuta. Goldbäck oli ehdottomasti haastettava oikeuteen mainituksi päiväksi.

Kesäkuun 29. päivänä Christina Maria Westbergin isäpuoli Hans Petter Goldbäck ilmoitti, että koska hänellä oli useita lapsia ja ahtaat asuintilat, Christina Maria oli katsonut soveliaaksi muuttaa työmies Stenlundin luo, minne myös Melander oli sittemmin muuttanut. Nyt tytärpuoli oli kuitenkin palannut asumaan Goldbäckin taloon. 

Raastuvanoikeus tuomitsi nuoret sakkoihin naimiskaaren 12. luvun 3. pykälän nojalla:
kihlatuilda olcon myös kieltty, ennen wihkimistä yhteensijrtää, ja yhdesä asua. Jos he sen tekewät; wetäkön cumbikin sackoa kymmenen talaria waiwaisille, ja sijrtäkön itzens sillä wälillä toinen toisestans.


Carl Zachris ja Christina Maria vihittiin avioliittoon 7.11.1819. Heidän ensimmäinen lapsensa Carl Christian syntyi jo 27.12.1818 ja kuoli 30.5. seuraavana vuonna. Muutkin lapset kuolivat ennen aikuisikää: vuonna 1820 syntynyt Gustaf Otto hukkui viisivuotiaana, vuonna 1822 syntynyt Carl Fredrik kuoli keuhkotautiin vuonna 1837 ja joulukuussa 1824 syntynyt Anna Christina kuoli heinäkuussa 1825. Carl Zachris kuoli 5.11.1825, minkä jälkeen Christina Maria meni naimisiin meritullivahtimestari Fredrik Majorinin kanssa. He saivat viisi lasta, joista vanhin poika syntyi kuolleena ja toinen poika Fredrik Herman hukkui 17-vuotiaana. Christina Maria kuoli rintatautiin 30.6.1840. Perunkirjoitus toimitettiin vasta vuonna 1857. 

Christina Maria oli syntynyt Uudessakaarlepyyssä 9.2.1798. Hänen vanhempansa olivat sihteeri Kristian Ulrik Westberg (1767–1804) ja Anna Maria Nystrand (s. 1775). Ruotsissa syntynyt Westberg oli myöhemmin Pietarsaaren ja Isonkyrön nimismies. 

Carl Zachris oli syntynyt Vaasassa 23.3.1789. Hänen vanhempansa olivat tullikirjuri Carl Melander (1763–1828) ja Anna Karbin (s. 1759). Uumajassa syntynyt Carl Melander toimi myöhemmin Kaskisissa räätälinä. Hän haki heinäkuussa 1817 pojalleen kisällinkirjaa ja mainitsi hakemuksessaan pojan olleen pari vuotta räätälinopissa Göteborgissa ja Karlskronassa. Vaikka Carl Zachris sai kisällinkirjan, häntä nimitettiin raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa välillä senkin jälkeen räätälin oppipojaksi. 

Kaskisten järjestysoikeuden pöytäkirja 11.7.1817, 5. §.























Lähteitä: 
KA Vsa Kaskisten raastuvanoikeus,
Cb:15 Järjestysoikeuden pöytäkirjat 1815–1817, Cb:16 Raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjat 1818–1819.