25. lokakuuta 2018

C. C. Böcker, Talousseuran tarmokas sihteeri

Carl Christian Böcker syntyi Vaasassa 24.5.1786. Hänen vanhempansa olivat Pohjanmaan salpietarikeittimöiden johtaja Petter Elias Böcker ja Anna Elisabeth Castin. Isä kuoli Carl Christianin ollessa viisivuotias. Kun poika oli kymmenvuotias, otti Vähäkyrön kirkkoherra Gabriel Rein hänet kasvatikseen. Vuonna 1801 Carl Christian Böcker kirjoittautui Turun akatemiaan. Hän joutui kuitenkin parin vuoden jälkeen keskeyttämään opintonsa useiksi vuosiksi sairastuttuaan vakavasti. Böcker palasi yliopistoon vuonna 1810 ja suoritti seuraavana vuonna kameraalitutkinnon. Työpaikan hän sai hallituskonseljin kopistina.

Jo parin vuoden päästä, 27-vuotiaana, Böcker sai tehtävän, josta tuli hänen elämäntyönsä: hänet nimitettiin vuonna 1813 Suomen Talousseuran sihteeriksi. Böcker itse kirjoitti, että hallituskonseljin vähäpätöisen puhtaaksikirjoittajan työn sijaan hän on nyt saanut toimen, joka merkitykseltään on yksi maan tärkeimmistä ja jossa hän saa tehdä työtä koko kansan hyväksi. Böcker oli tarmokas ja toimi sihteerinä hyvin itsenäisesti. Työnsä ohella hän opiskeli aktiivisesti. Böcker piti myös edeltäjäänsä enemmän yhteyttä laajenevaan kirjeenvaihtajakuntaan ja keräsi näin maan eri puolilta tietoja ja ideoita. Vuonna 1821 hänelle myönnettiin professorin arvonimi.

Carl Christian Böckerillä oli suurisuuntaisia ajatuksia maan talouselämän ja erityisesti maatalouden kehittämiseksi. Hänen toimintakautenaan seura panosti erityisesti perunanviljelyn, pellavan- ja hampunviljelyn ja lampaanhoidon edistämiseen sekä rokotustoimintaan. Böckerillä oli merkittävä rooli myös Benvikin koulun perustamisessa ja sen ohjesääntöön ja opetukseen liittyvissä kysymyksissä. Käytännön kokemusta maanviljelystä Böcker sai omalla, vuonna 1817 hankkimallaan Tainuksen tilalla Jurvassa.

Kunnollisten työvälineiden puute oli maataloudessa ja varsinkin tuotteiden jatkojalostuksessa suuri ongelma. Böckerin luonnetta kuvaa hyvin se, että hän halusi nopeasti tuloksia ja ryhtyi itse toimiin tilanteen korjaamiseksi, niin tässäkin tapauksessa. Vuonna 1823 hän sai luvan perustaa Turkuun konepajan. Tehtaassa oli tarkoitus valmistaa monenlaista alkaen kudontaan ja pellavankäsittelyyn tarkoitetuista laitteista sekä erilaisista takorauta- ja valimotuotteista aina käsityöläisten työkaluihin ja "fysikaalisiin instrumentteihin" eli lämpömittareihin ja ilmapuntareihin.

Böckerillä oli myös kankaankudonnassa tarvittavia kaiteita valmistava verstas. Hän saattoi jo vuonna 1822 ilmoittaa Turun Wiikko-Sanomissa, että hienojen kankaiden kaiteita on myytävänä Abraham Kingelinin puodissa Turussa. Samalla hän mainosti kirjoittamaansa opaskirjasta "Neuvoja Pellawan Ruokkojille, Kehrääjille ja Kutojille". Kirjaa oli saatavissa sekä suomen- että ruotsinkielisenä. Böckerin kirja oli ensimmäinen suomenkielinen tämän alan opas, ja siitä ilmestyi kolme painosta vuosina 1822, 1823 ja 1835. Kaikki Benvikin oppilaat saivat oppaan, ja vuonna 1823 seura jakoi sitä papiston kautta yleisölle ilmaiseksi 1200 kappaletta. 

Böcker oli muutenkin ahkera kirjoittaja. Monet almanakoissa Talousseuran nimissä julkaistut valistavat kirjoitukset olivat hänen käsialaansa. Böcker laati seuran vuosikertomukset ja toimitti sen tiedotuslehteä "Underrättelser från Kejserl. Finska Hushållningssällskapet". Vuosina 1827–1829 ilmestyi hänen toimittamanaan maanviljelijöille suunnattu lehti "Tidning för Landthushållare", josta ilmestyi jonkin aikaa myös suomenkielinen painos. Edellä mainitun pellavankäsittelyoppaan lisäksi Böcker kirjoitti oppaita muun muassa metsänhoidosta ja suoviljelystä sekä vuonna 1833 ilmestyneen suomenkielisen "Muutamia Neuvoja Talonpojille Hallalta rasitetun Pohjaisen Suomen Maakunnissa".

Senaatti oli vuonna 1818 tilannut Böckeriltä Suomen tilaa koskevan tilastollisen teoksen. Monien muiden hankkeiden vuoksi työ eteni hitaasti. Böckerin taloudellinen tilanne ei riskialttiiden ja lainarahoilla perustettujen yritysten vuoksi ollut hyvä, ja Turun palon jälkeen hän joutui todellisiin vaikeuksiin. Palossa tuhoutui Böckerin irtaimistoa ja verstaiden valmiina olleita työkaluja sekä hänen siihen mennessä kokoamansa tilastotiedot. Böcker oli ottanut lainoja Talousseuralta, ja hänellä oli seuran kanssa myös joitain tiliepäselvyyksiä. Talousseuran lisäksi oli muitakin velkojia. Böckerin oli myytävä Tainuksen tila ja Turun talo, jotta hän selviäisi veloista. Molemmat osti Talousseura. Vuonna 1833 Böcker erosi sihteerin toimesta saadakseen tilastotyönsä valmiiksi. Suuren perheen elättäminen vaati muitakin tulolähteitä, ja Böcker työskenteli myös Åbo Tidningarissa. Tilastotyö oli kesken vielä hänen kuollessaan vuonna 1841. Siihen mennessä kertynyt aineisto, Böckerin kokoelma, sisältää tilastollisia tietoja varallisuudesta, viljantuotannosta ym. vuosilta 1834–1835 sekä väkiluvusta, pinta-alasta, kihlakunnista ym. vuosilta 1749–1835.

Carl Christian Böcker kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen toukokuun 1. päivänä 1841. Hän jätti jälkeensä puolison Anna Catharina Cajanderin ja yhdeksän alaikäistä lasta, joista nuorin oli isän kuollessa vasta neliviikkoinen. Professori Böckerin Talousseuran palveluksessa 28 vuoden aikana osoittaman uutteruuden sekä jälkeenjääneiden puolison ja lasten puutteenalaisen tilan johdosta leskelle myönnettiin 80 hopearuplan vuotuinen eläke. Anna Catharina Cajanderin sanotaan saaneen tuloja myös perustamastaan puutarhasta.

Lähteitä:
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
Luther, Georg: Böcker, Carl Christian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 25.10.2018). URN:NBN:fi-fe20051410. ISSN 1799–4349 (Verkkojulkaisu).
DA Talreg AD 467/11 1823, KD 4/420 1841.
KA Sta, Gs: 16 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1823.
Kansalliskirjasto Digitaaliset aineistot: Åbo Tidningar 5.5.1841; 15.5.1841.


18. lokakuuta 2018

Hurja joukko Hyrsylästä

Talollinen Jyrki Larivoninpoika Suojärven pitäjän Kokonniemen kylästä kierteli kesällä 1756 kahden muun miehen kanssa Juvanselkä-nimisellä yhteismaalla etsimässä kaskeamiseen sopivia paikkoja. He kulkivat metsässä neljä päivää ja pysähtyivät kolmeen eri paikkaan merkitsemään kaskea. Neljäntenä päivänä heitä vastaan tuli yhtäkkiä joukko uhkaavan näköisiä miehiä seipäät tanassa. Jyrkin nuoremmat kumppanit, Filati Ignatinpoika ja Ivan Bogdanov, säntäsivät karkuun. Jyrki sen sijaan oli jo 60-vuotias eikä ehtinyt paeta hurjimusten tieltä.

Seitsenhenkinen miesjoukko pieksi Jyrkin pahanpäiväisesti ja jätti hänet metsään virumaan. Kumppanit tulivat kahden vuorokauden päästä hakemaan Jyrkiä kotiin, mutta koska miehestä ei ollut kävelijäksi, hänet piti noutaa hevosella. Jyrki oli kauttaaltaan turvoksissa, ja hänellä oli päässä ammottava haava. Kotona hän makasi kaksi viikkoa henkihieverissä.

Jyrki haastoi pieksäjänsä käräjille, ja asiaa käsiteltiin Salmin talvikäräjillä kahteen otteeseen tammi- ja helmikuussa 1757. Kaikki syytetyt olivat Hyrsylän kylästä: Sila Ivaninpoika, Trofim Ossipanpoika, Lari Stepaninpoika, Parfenti Feodorinpoika, Aresti Jakovinpoika, Ignati Kondratinpoika ja Maksima Mitrofaninpoika. Kantaja Jyrki Larivoninpoika vaati vahingonkorvauksia, oikeutta käyttää jo merkitsemiään kaskialueita sekä rangaistusta väkivallantekijöille. 

Ensimmäisenä käräjäpäivänä syytetyistä olivat paikalla vain Sila Ivaninpoika ja Maksima Mitrofaninpoika. Koska haaste käräjille oli tullut sangen myöhään, Trofim Ossipanpoika, Parfenti Feodorinpoika ja Ignati Kondratinpoika olivat ehtineet matkustaa Viipuriin. Lari Stepaninpoika puolestaan makasi sairaana kotona, ja Aresti Jakovinpoika oli lähtenyt lähistöllä olevaan Käsnäselän kylään.

Asiassa erikseen kuultujen Silan ja Maksiman kertomukset tapahtumien kulusta olivat yhteneväiset. Tapahtumapäivän aattona muutama hyrsyläläinen oli ollut kalassa Suojujoella, kuuden virstan päässä Hyrsylän kylästä. He olivat nähneet joen toisella puolella pari miestä kaatamassa kaskea. Tämän kuultuaan kymniekka Sila Ivaninpoika otti edellä mainitut kuusi hyrsyläläistä talonpoikaa mukaansa ja lähti ottamaan selvää tilanteesta. Kun he saapuivat perille, Jyrki Larivoninpoika oli kumppaneineen paraikaa kaatamassa kaskea, jonka Sila sanoi vastikään merkinneensä. Hyrsylän miehet läksivät seipäät kädessään astelemaan kohti kaskenkaatajia, jotka asettuivat heti kassarat kädessä vastarintaan. Sila, Lari ja Maksima menivät miesten luo ensin ja huusivat pian muita avukseen. Lari Stepaninpoika löi ensi töikseen Jyrkiä kepillä, mutta muiden lyömisistä Sila ja Maksima eivät osanneet sanoa mitään. 

Jyrki kiisti Silan väitteet kasken merkinnästä ja sanoi voivansa mennä valalle siitä, ettei nyt puheena olevia kaskialueita ollut aikaisemmin vallattu. Jonkin matkan päässä tapahtumapaikasta oli kyllä paikka, josta oli kaadettu kassaralla kolme pientä puuta, mutta siihen paikkaan Jyrki ja kumppanit eivät olleet kajonneet. Sila myönsi, että kantaja oli merkinnyt kasken ensimmäisenä ja että Suojujoen ja Hautavaaran välinen maa oli ollut koko Venäjän vallan ajan yhteiskäytössä ilman pitäjänrajojen valvomista. Kun Jyrkiltä kysyttiin, miksi hän oli lähtenyt kaskimaan perässä Salmin pitäjän Hyrsylän kylään asti, hän vastasi, ettei lähempää ollut löytynyt sopivaa kaskimaata. Hän huomautti myös, että salmilaiset ja suojärveläiset olivat ennenkin viljelleet toisen pitäjän mailla eikä pitäjänrajoista ollut koskaan puhuttu.

Ensimmäisenä käräjäpäivänä kuultiin todistajana kantajan seurassa ollutta kymniekka Filati Ignatinpoikaa. Hän totesi, että Jyrki Larivoninpoika olisi varmasti piesty hengiltä, ellei hän olisi huutanut metsän suojista, ettei miestä saa tappaa. Kun Silalta ja Maksimalta kysyttiin, kuka syytetyistä oli kieltänyt pahoinpitelemästä Jyrkiä kuoliaaksi, he mainitsivat Trofim Ossipanpojan ja Parfenti Feodorinpojan mutta totesivat samaan hengenvetoon, että he kaikki seitsemän osallistuivat aluksi Jyrkin pieksemiseen.

Toisena käräjäpäivänä kaikki syytetyt olivat paikalla. Tappelusta ei tullut ilmi mitään uutta, mutta vahvistetuksi tuli, että Lari Stepaninpoika ja Sila Ivaninpoika olivat aluksi lyöneet Jyrkiä seipäällä päähän. 

Oikeus katsoi päätöksessään toteen näytetyksi, että syytetyt olivat kymniekka Sila Ivaninpojan kehotuksesta vakaassa vahingoittamisen tarkoituksessa lähteneet kaskimetsään ja piesseet Jyrki Larivoninpojan seipäillä niin pahasti, että hänen päähän saamastaan haavasta oli vieläkin selvä jälki näkyvissä. Syytetyt eivät myöskään voineet kiistää, että Suojujoen kaskimetsä oli ollut koko Keisarilliseen Venäjään kuulumisensa ajan Suojärven pitäjän ja Hyrsylän kylän yhteiskäytössä. Näistä syistä syytetyt olisi Hallitsevan senaatin kesäkuussa 1752 antaman, riitamailla tappelua koskevan ukaasin nojalla tuomittu kuolemaan. Koska näillä main kuitenkin noudatettiin Ruotsin vallan aikaisia lakeja ja asetuksia, kihlakunnanoikeus tuomitsi syytetyt erisuuruisiin, kuudesta neljäänkymmeneen markan sakkoihin. Perusteina olivat Kristoffer kuninkaan maanlain kuninkaan kaaren luku 28 ja tahallisen haavoittamisen kaaren luku 6. Tappelusta annettavat sakot määrättiin kaksinkertaisiksi tahallisen haavoittamisen kaaren luvun 17 nojalla. Kymniekka Sila Ivaninpojalle määrättiin vielä erillinen sakko, koska hänen olisi pitänyt estää tappelu mutta hän oli sen sijaan itse ollut tappelun alkuunpanijana.

Juttu alistettiin oikeuskollegiolle, joka vahvisti Salmin kihlakunnanoikeuden helmi­kuisen päätöksen 18. heinäkuuta samana vuonna.

Jutun lähteenä olevassa oikeuskollegion aktissa 916 on alkuperäisten ruotsinkielisten käräjä­pöytäkirjojen kopiot Salmin talvikäräjiltä ja niiden saksan­kieliset käännökset sekä aktiin liittyvä kirjeenvaihto ja oikeuskollegion päätös saksaksi. Kansilehdeltä näkyy, että saksan seassa on myös latinaa:
Criminal-Acta C[on]tra Sila Iwanow et Complices.  in p[unc]to verübter Schlägereij im Walde (Rikosasia Sila Ivaninpoikaa ja rikoskumppaneita vastaan koskien tappelua metsässä).































Lähteitä:
KA Hki Oikeuskollegion akti 916.




11. lokakuuta 2018

Pietarilaisia kohtaloita

Lopen 1800-luvun kirkonkirjoja selatessa on useasti tullut vastaan Pietariin muuttaneita. Eri lähteistä koottuja "pietarinloppilaisia" on nyt luettelossani useita kymmeniä. Heistä suurin osa on käsityöläisiä. Monet muuttivat ensin joko Hämeenlinnaan tai Helsinkiin oppipojiksi ja sitten kisälleinä Pietariin lisäoppia saamaan. Moni loppilainen oli kulta- ja kelloseppäalalla. Joukossa on myös muun muassa kirjansitoja, messinkiseppä ja suutari. Naispuoliset lähtijät olivat useimmiten piikoja. Tutkimuksen edetessä on tarkoitus kertoa lisää muuttajien elämänkohtaloista.

Pietariin mentiin tuttavien ja sukulaisten perässä, ja usein lähtijöitä oli useampi samasta perheestä. Näin oli laita Lopen Sajaniemessä asuneiden Hagforsienkin kohdalla. Entisen nikkarin, sittemmin pitäjänsepän Johan Hagforsin ja hänen vaimonsa Hedvig Carlintyttären perheessä oli kuusi lasta: Gustava, s. 1806, Johan, s. 1809, Hedvig, s. 1812, Adolf, s. 1814, Maria, s. 1817, ja David, s. 1820. Ensimmäisenä maailmalle lähti Johan, joka muutti 16-vuotiaana kondiittorinoppiin Helsinkiin. Viiden vuoden päästä hän oli kisälli, meni naimisiin ja otti vaimoineen muuttokirjan Pietariin.

Kondiittorinkisälli Johan Hagfors ja neito Lena (Helena) Hagelberg vihittiin 19.9.1830.
Muuttokirja Pietariin oli päivätty seuraavalle päivälle.

Johanin perässä muuttivat Hedvig ja David vuonna 1831, seuraavana vuonna lähti Gustava, ja hännänhuippuna tuli Adolf vuonna 1835. Maria meni Lopella naimisiin ja muutti perheineen Vanajaan. Hänen lapsistaan eli aikuiseksi yksi poika, josta tuli räätäli ja maankuulu raittiuspuhuja Augustinus Vuori. Mies sattuikin olemaan tuttu Sukututkijan loppuvuosi -blogista. Kirjoituksessa kerrottu kova lapsuudenkokemus saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Augustinus otti elämäntehtäväkseen raittiusaatteen levittämisen.

Pietarissa oli kaksi evankelisluterilaista seurakuntaa: suomalainen Pyhän Marian seurakunta (kirkonkirjat tosin saksan kielellä) ja ruotsalainen S:ta Katarinan seurakunta. Suomesta muuttaneita oli molemmissa. Johan Hagfors puolisoineen liittyi ruotsalaiseen seurakuntaan, samoin Gustava ja David. Hedvig ja Adolf olivat suomalaisen seurakunnan jäseniä.

Johan Hagfors mainitaan jo vuonna 1831 kauppiaiden ym. joukossa kondiittorina. Perheen seitsemästä lapsesta kolme tytärtä ja kaksi poikaa kuoli aivan pienenä. Vain Helena Sofia, s. 1832, ja Demitrius, s. 1835, saavuttivat aikuisiän. Helena Sofia meni naimisiin nuohoojamestari Melchior Leuzigerin kanssa. Mies oli muurarimestarin poika, kansallisuudeltaan sveitsiläinen ja kuului reformoituun seurakuntaan. Lapsia oli ainakin kaksi tytärtä, Anna ja Sofia, ja heidät kastettiin isänsä kirkon jäseniksi.

Demitrius Hagfors vihittiin vuonna 1858 Anna Ivanoffin kanssa. Hän oli silloin apteekkiapulainen. Morsian Anna oli Hatsinassa syntynyt puutarhurimestarin tytär ja "kuului Venäjän kirkkoon" eli oli ortodoksi.

Kuulutettuja maaliskuussa 1858. Lähde: S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg,

Lysningsböcker, SE/RA/2416/E/1/79 (1858–1871), bildid: C0060125_00010.

Kondiittori Hagfors kuoli vuonna 1854 alle 45-vuotiaana, vaimo Helena vuonna 1870. Kondiittorin ammatti ei kuulunut tyypillisimpien suomalaisammattien joukkoon, mutta ilmeisesti Johan Hagfors menestyi alalla, koska poika Demitriuskin jatkoi kondiittorina isänsä jälkeen. Myös Demitrius kuoli nuorena, 42-vuotiaana. Vaimo Anna oli kuollut jo 30-vuotiaana. Avioliitosta oli syntynyt tytär Aglanda, jota ei mainita S:ta Katarinan kirkonkirjoissa. Ilmeisesti tyttö kuului äitinsä tavoin ortodoksiseen kirkkoon. Suomi-Seuran kortiston mukaan Aglanda meni naimisiin Itävallan kansalaisen Vasili Josefovitsh Palluckin kanssa.

Johan Hagforsin perheestä tuli siis hyvin kansainvälinen ja eri uskontokuntia edustava. Hauska yksityiskohta on, että hänen tyttärensä avioitui nuohoojan kanssa. Siihen aikaan kaksi kolmasosaa Pietarin nuohoojista oli suomalaisia, mutta Helena Sofia onnistui löytämään sveitsiläisen.

Gustava Hagforsilla oli Pietariin tullessaan mukanaan Helsingissä edellisvuonna syntynyt tyttärensä Gustava Sofia. Gustava meni palvelukseen, ja tytär on merkitty kasvattilasten (Fosterbarn) sivulle. Kasvattivanhempia ei mainita, mutta voisi kuvitella, että tyttö asui enonsa Johanin perheessä. Gustava avioitui vuonna 1836 matruusi Jemilian Schchurinin kanssa. (Nimi on myöhemmin muodossa Schurin ja lienee suomalaisittain kirjoitettuna joko Shtsshurin tai Shurin.) Kuulutettujen luettelosta selviää, että mies oli ortodoksi, syntynyt Arkangelissa talollisen poikana ja oli vihittäessä jo 48-vuotias. Pariskunnalla ei ilmeisesti ollut yhteisiä lapsia, mutta Gustavan tytär palasi äitinsä luo ja asui kotona naimisiinmenoonsa saakka. Hänen avioliittonsa värjäri Henric Laurinin kanssa oli lapseton. Gustava Sofia kuoli 45-vuotiaana. Äiti Gustava sen sijaan oli elossa vielä 1891 alkavassa rippikirjassa. Seuraavasta rippikirjasta tai muuttaneista häntä ei löydy.

Hedvig Hagfors tuli isosiskonsa tavoin Pietariin palvelijaksi. Hän liittyi suomalaiseen Pyhän Marian seurakuntaan. Sieltä löytyi myös puoliso, Viipurissa syntynyt Tuomas Lankinen (Langin). Mies oli räätälinkisälli, myöhemmin räätälimestari. Perheeseen syntyi vuosina 1840–1857 seitsemän lasta.

Lankisen lapsista kolme menehtyi jo ennen aikuisikää. Vuoden 1875 aikana perhe hävisi lähes kokonaan. Tammikuussa lavantauti vei perheen esikoisen, Wilhelminan. Vanhemmat, Hedvig ja Tuomas, kuolivat keväällä 63-vuotiaina. Kahdeksantoistavuotias Peter kuoli kesäkuussa riutumukseen (Auszehrung). Samaan tautiin menehtyi lokakuussa Alexander Emanuel. Hän oli 25-vuotias ja isänsä tapaan räätäli. Vuoden lopulla perheestä oli jäljellä vain Johan, räätäli hänkin. Johan oli mennyt naimisiin Liperissä syntyneen Maria Ulrika Knuutisen kanssa vuonna 1867. Pariskunta oli lapseton, ja avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Johan Lankinen kuoli keuhkotulehdukseen vuonna 1881. Häneen päättyi tämä sukuhaara.

Hagforsin nuoremmista pojista löytyy muita vähemmän tietoa. Adolf Hagfors otti muuttokirjan Pietariin vuonna 1835, mutta jätti sen P. Marian seurakuntaan vasta lokakuussa 1837. Suomi-Seuran kortiston mukaan hän oli ammatiltaan sorvari. Hän kuoli "vesitautiin" 27-vuotiaana. David Hagfors oli vasta 11-vuotias Pietariin tullessaan. Todennäköisesti veli ja sisaret huolehtivat hänestä. David pääsi ripille S:ta Katarinan seurakunnassa vuonna 1836. Poika oli pantu räätälinoppiin, ja hän eteni kisälliksi. Vuonna 1849 David muutti Tsarskojeen. Hänen myöhempiä vaiheitaan en toistaiseksi ole pystynyt selvittämään. Suomi-Seuran kortistossa ammatiksi mainitaan työmies.

Sisarusten vanhemmat kuolivat Lopella iäkkäinä: Hedvig Carlintytär  86-vuotiaana ja Johan Hagfors 88-vuotiaana. Entinen seppä oli vanhemmiten sokeutunut ja eli viimeiset vuotensa kirkonvaivaisena. Suku ehkä jatkui Pietarissa kondiittori Hagforsin jälkeläisten kautta.

Lähteitä: 
DA Lopen seurakunta, Helsingin ruotsalais-suomalainen seurakunta, Vanajan seurakunta, Pietarin Pyhän Marian seurakunta.
DA Suomen Passiviraston arkisto. Pitäjänkirjat. Suomi-Seuran kortisto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Aikakauslehdet, 4.5.1911 Kylväjä no 18.
Riksarkivets digitaliserade arkiv. Kyrkoarkiv. S:ta Katarina svenska församling
i S:t Petersburg.
Engman, Max 2004: Pietarinsuomalaiset. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.


4. lokakuuta 2018

Sapiskaa Kemin kievareille

Peteri


Oulun lääninhallituksen lääninkansliaan saapui tammikuussa 1828 asessori ja ritari Carl Eric Nordbergiltä kirje, jossa hän ilmoitti, että matkustajat valittavat Kemin kirkonkylässä sijaitsevasta Peterin kestikievarista. Samalla Nordberg pyysi, että mainitusta kievarista laaditaan joka kuukaudelta kestikievaripöytäkirja, että vänrikki Ståhlberg määrätään tarkastamaan kestikievari viikoittain ja että taloon lähetetään kestikievarijärjestys.  

Lokakuun lopussa varamaaherra, eversti ja ritari Johan Abram Stjernschantz piti kansliakuulustelun, jossa oli tarkoitus kuulustella Peterin kievarin isäntäväkeä, Juho ja Elsa Peteriä. Sihteerinä kuulustelussa toimi varalääninsihteeri Fredrik Elfgren.

Lääninsihteeri, laamanni ja ritari Johan Fredrik Clásen saapui paikalle ja kertoi vastoinkäymisistä, joita hän oli joutunut kokemaan hiljattain Tornioon tekemänsä virkamatkan aikana. Hän oli yöpynyt 6. lokakuuta vastaisen yön Kemin pappilassa kontrahtirovasti Matias Castrénin luona. Aamulla Clásen oli lähettänyt hakemaan hevosta Peterin kestikievarista kaksikin kertaa, mutta hevosta ei ollut tuotu, vaikka kievarin velvollisuutena oli antaa hevonen. Lopulta herra laamanni oli lähtenyt itse kestikievariin. 

Isäntä Juho Peteri ei ollut kotona, ja vaimo Elsa kieltäytyi luovuttamasta hevosta, koska hän ei ollut saanut määräystä pitäjän kruununpalvelijalta. Elsa käyttäytyi koko ajan röyhkeästi (visat sig stursk) mutta suostui vihdoin sanomaan, että hevosia oli käytettävissä.

Kestikievarin isäntä Juho Peteri saapui kuulusteluun ilman vaimoaan. Hän sanoi, ettei ollut Clásenin käydessä kotona ja että kievariin tulee usein tuntemattomia matkalaisia, joiden kanssa saa olla tarkka. Lopuksi Peteri jätti todistuksen vaimonsa sairastumisesta. 

Asian käsittelyä päätettiin lykätä joulukuuhun, jolloin vaimon piti ehdottomasti olla paikalla. Mieskin sai tulla kuulusteluun, jos hän katsoi oikeutensa niin vaativan.



Ote 29.10.1828 pidetystä kansliakuulustelusta. Kuulustelua päätettiin pöytäkirjan mukaan jatkaa 20. joulukuuta, mutta se jatkui vasta 29.12.



Kun kuulustelua jatkettiin 29. joulukuuta lääninkamreeri Carl Gustaf Bergbomin johdolla, huomattiin, että paikalla oli jälleen vain Juho Peteri ilman vaimoa. Peteri ojensi papintodistuksen samoin kuin Elsa Peterin varamaaherra Stjernschantzille osoittaman kirjoituksen, jossa vaimo ilmoitti olevansa sairas. Koska varamaaherra oli merkinnyt kirjoitukseen toivomuksen, että Elsa Peteri vapautettaisiin velvollisuudesta saapua henkilökohtaisesti paikalle, asia päätettiin jättää sikseen. Juho Peteri määrättiin kuitenkin pitämään kestikievari järjestyksessä lakien ja asetusten mukaisesti sekä ohjaamaan vaimonsa kuuliaisuuteen, kunnioitukseen ja kohteliaisuuteen matkustavaisia kohtaan. 

Kievarin pitäjä Juho Peteri, alkuaan Knuuti, tuli Peterin taloon vasta vuonna 1827, kun hän meni naimisiin Elsan kanssa. Elsa oli sitä ennen jäänyt leskeksi kaksi kertaa. Hänen aikaisemmat aviomiehensä olivat Jaakko Tiekso ja Niilo Piessa, joiden kanssa Elsa sai yhteensä kymmenen lasta. Vuosien 1827–1833 rippikirjan mukaan Elsa sai vuonna 1829 sakot ensikertaisesta juopu­muksesta ja sapatin rikkomisesta. Seuraavassa rippikirjassa on merkinnät Juhon lähdöstä Norjaan vuonna 1833 ja Elsan kuolemasta vuonna 1837.

Peterin kestikievaria ei ole mainittu Hornborgin vuonna 1821 julkaisemassa Vägvisare genom Stor­furstendömet Fin­land -oppaassa eikä myöhemmissä vastaavissa oppaissa. Seuraavaksi käsiteltävä kestikievari niissä sen sijaan mainitaan, ja se toimikin jo 1600-luvulla.


Ruikka


Helmikuun 6. päivänä vuonna 1829 Oulun lääninkansliassa pidettiin lääninkamreeri Bergbomin johdolla kansliakuulustelu, jossa lääninmaanmittari Herman Josef Hällström valitti saman vuoden tammikuussa saamastaan kohtelusta. Kun Hällström oli 25. tammikuuta virkamatkalla Tornioon, hän pysähtyi Kemin pitäjän Simonkylässä sijaitsevaan Ruikan kestikievariin, mistä hän sai hollikyydin eteenpäin. Talollisen vävy Juho Pekka Ruikka ajoi Hällströmin harmiksi erittäin verkkaisesti, mistä syystä lääninmaanmittari jäi selvästi muista matkalaisista jälkeen. Kun Hällström kehotti Ruikkaa ajamaan nopeammin, hänellä kun oli hyvä hevonenkin, Ruikka vastasi hävyttömästi ja kirosanoja kaihtamatta. Läänin­maan­mittari vaati Ruikkaa moisesta käytöksestä puhutteluun ja vastuuseen.

Juho Pekka Ruikka toi kuulusteluun mukanaan kirjoituksen, jossa hän teki selkoa matkanteosta omasta näkökulmastaan. Ruikka kielsi olleensa nenäkäs ja hävytön ja syytti hitaasta ajosta huonoa hevostaan. Hän anoi yhtä kaikki anteeksiantoa ja esitti toiveen, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi aiheuttaa esivallalle harmia tällaisesta syystä. Hällström huomautti, että Ruikka oli yleisesti tunnettu röyhkeydestään ja huonoista tavoistaan (sturskhet och dåliga seder), ja vaati miestä lain mukaan tuomittavaksi. 

Kuulustelun päätteeksi kruununnimismies Ståhlberg määrättiin haastamaan Ruikka käräjille. Tapauksen myöhemmät vaiheet selviävät vasta sitten, kun tieni vie seuraavan kerran Ouluun.


Lähteitä:
KA Oulu Oulun lh lka,
Aa:41 Kirjediaari 1828; Ca:6 Lääninkanslian pöytäkirjatoisteet 1828–1829