29. marraskuuta 2018

Musikanttien jälkikasvua Benvikiin

Benvikiin tuli keväällä 1819 ja loppukesästä 1820 kolme musikaalisten sukujen jälkeläistä Turusta.

Weitz


Oppilas nro 23 oli Helena Carolina Weitz, joka saapui Benvikiin 21. toukokuuta 1819. Hän oli syntynyt Turussa 26.7.1798. Vanhemmat olivat vääpeli Carl Anders Weitz (1772–1819) ja kiskolaissyntyinen Lena Tjäder (1763–1826). Myöhemmin Carolina-nimeä käyttäneen Helena Carolinan yhdeksän kummin joukossa olivat esimerkiksi tullipäällikkö Carl Iwendorff, kauppiaat Michel Rosendahl ja Johan Jakob Maexmontan vaimoineen sekä kauppalaivan kapteenin rouva Anna Maria Wigrén. Perhe asui ennen Carolinan Kaskisiin muuttoa Turun itäisen korttelin talossa nro 149.

Carl Andersin vanhemmat olivat Johan Georg Baltzar Weitz ja Christina Helena Roos. Heidät vihittiin Kaarinassa 14.7.1767. Äiti oli Gabriel Roosin ja Catharina Hambergin tytär. Isä-Weitz oli vääpeli ja oboensoittaja (hautboist), joka myös opetti muita puhallinsoittajia.

Carolinalla oli yksi veli, 4.12.1807 syntynyt Carl Georg. Kummien joukossa  olivat esimerkiksi värjäri Henrik Ahlqvist, kultaseppä Christian Anton Wagner vaimoineen ja rykmentin musikantti Gustaf Ingman. Musiikki kiinnosti Carl Georgia ammatiksi asti, sillä hän muutti vuonna 1820 Turusta Helsinkiin ja värväytyi seuraavan vuoden alussa Suomen kaartiin. Hänet on kirjattu vuosien 1822–1826 katselmuksissa huilunsoittajaksi (fleutist) ja sen jälkeen musikantiksi. Carl oli mukana tammikuussa 1831 alkaneella, vuoden ja kolme kuukautta kestäneellä Puolan sotaretkellä ja sai 19.11.1834 ylennyksen aliupseeriksi.

Huhtikuun 6. päivänä 1837 Carl Georg vihittiin Suomen kaartin seurakunnassa Christina Elisabeth Snyggin kanssa. Lokakuussa 1840 Carl Georg sai pyynnöstä eron Suomen kaartista ja pariskunta muutti Turkuun. Siellä Carl aloitti työt Turun vaihetuskonttorin vahtimestarina. Carlille ja Christinalle syntyi 28.4.1845 Alexandra Elisabeth -niminen tytär, joka kuitenkin kuoli jo 29.7.1845. Carl kuoli 3.6.1847. 



Ilmoitus Carl G. Weitzin kuolemasta Åbo Tidningar -lehdessä 16.6.1847. Carl Georg menehtyi riuduttavaan sairauteen alle 40-vuotiaana. Sisarkin mainitaan, mutta häneen palataan useissa myöhemmissä kirjoituksissa. Ilmoitus julkaistiin tiedoksi kaukaisemmille sukulaisille ja ystäville.





Jahn


Elokuun 25. päivänä 1820 Benvikiin saapui kaksi Jahnin sisarusta, Seraphia Carolina ja Agatha Wilhelmina, jotka saivat oppilasnumerot 27 ja 28. Tytöistä vanhempi oli syntynyt 8.11.1799. Kummien joukossa olivat esimerkiksi musikantti Christian Philip Schlemmer, kanslisti Carl Caolander ja parkitsija Henrik Avander. Nuorempi tytär syntyi 21.7.1804. Kummeja olivat muiden muassa kultaseppä Anders Christian Levon, turkkuri Johan Tennberg ja vaskiseppä Johan Nordgren.

Tyttöjen vanhemmat olivat kersantti, oboensoittaja Rudolph Christoph Jahn (1751–1825) ja Fredrika Charlotta Claesson (1767–­1843). Fredrika Charlotta oli R. C. Jahnin toinen vaimo. Ensimmäinen vaimo Sophia Auren mainitaan vielä vuoden 1795 henkikirjassa Luostarikorttelin talossa nro 48, mutta seuraavana vuonna vaimona on Fredrika Charlotta. Perhe asui Luostarikorttelin eri taloissa vuoteen 1824 asti. Sieltä Rudolph ja Fredrika muuttivat Pöytyälle, missä he myös kuolivat.

Oppilaiden 27 ja 28 isän Rudolph Christoph Jahnin vanhemmat olivat sotilas­kapellimestari ja kaupunginmusikantti Johan Fredrik (Johann Friedrich) Jahn ja Beata Maria Hanken. Beata Maria kuoli Turussa 21.2.1775, minkä jälkeen Jahn meni naimisiin Maria Glantskin kanssa 30.10.1775.

Sotilaskapellimestari J. F. Jahn tuli Turkuun vuonna 1763 Pommerin sodasta palaavan Turun läänin jalkaväkirykmentin mukana ja toimi sen kapellimestarina. Vuonna 1772 hän haki ja pääsi Turun kaupunginmusikantiksi saamatta kuitenkaan kaupungilta palkkaa. Seuraavana vuonna aloitti toimintansa vuonna 1770 perustetun Aurora-seuran orkesteri, jonka orkesterinjohtajaksi Jahn valittiin. Kun kuningas Kustaa III kävi Turussa toukokuussa 1775, orkesteria johti kukas muu kuin taitava ja pidetty J. F. Jahn.

J. F. Jahn toimi aktiivisesti myös vuonna 1790 peruste­tussa ja yhä toimivassa Turun Soitannollisessa Seurassa (Musikaliska Sällskapet i Åbo). Seuran toimin­nassa oli mukana myös Benvikin oppilaiden 27 ja 28 isä Rudolph Christoph Jahn, joka soitti seuran orkesterissa oboeta, kontrabassoa ja patarumpuja vuosina 1790–1807.

Suomen ensimmäiseksi ammattikirjailijaksikin mainittu Nils-Henrik Pinello kirjoitti Små berättelser och tidsbilder ("Pieniä kertomuksia ja ajankuvia") -sarjansa ensim­mäisen osan alussa Benvikin tyttöjen 27 ja 28 isoisästä esimerkiksi seuraavasti:
Hänen kuolinaikansa ei ole tiedossa, mutta se tiedetään, 
että hänen lahjakkuutensa siirtyi hänen pojilleen ja jälkipolvilleen. 


Lähteitä:

KA Hki Suomen kaarti, M-51/6–15 Käskypäiväkirjat 1831–1840, M-88/1 Sairaspäiväkirjat 1836–1840, M-92/5 Katselmukset 1839.

Lagerspetz, Carita 1995. Musikerprivilegier i Åbo på 1800-talet. Pro gradu. Åbo. Verkkojulkaisu osoitteessa < http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014112546565 >. 

Pinello, N-H 1866–1878. Små berättelser och tidsbilder. 1–5 af Kapten Puff. Åbo.


22. marraskuuta 2018

Tyttöjä Turusta ja Lopelta

Toukokuun 21. päivänä 1819 saapui Benvikin kouluun Eva Sophia Österberg, edesmenneen laivuri Mikael Österbergin (1760–1814) ja Lena Korsmanin (s. 1770) tytär. Hänen oppilasnumerokseen tuli 22. Eva Sophia oli syntynyt 23.12.1801. Österbergit asuivat Luostarikorttelin talossa nro 68 ja kuuluivat Turun suomalaiseen seurakuntaan. Perheessä oli Eva Sophian lisäksi viisi muuta lasta, joista yksi poika oli kuollut vuoden vanhana. Kaikki lapset olivat alaikäisiä isän kuollessa keuhkotautiin vuonna 1814, vanhin Lena Juliana tosin jo 19-vuotias.

Perukirjan mukaan merkittävin laivuri Österbergiltä jäänyt omaisuus käsitti puolet vanhasta kajuuttaveneestä ja Luostarikorttelin talon. Huonokuntoinen talo arvioitiin 120 hopearuplan arvoiseksi. Österbergillä oli myös runsaanlaisesti velkoja. Vaikka perhe kaikesta päätellen oli vähävarainen, pojat olivat päässeet kouluun. Samana vuonna kun Eva Sophia lähti Benvikiin, kolme vuotta vanhempi veli Johan Gustaf aloitti merikoulun. Hänestä tuli perämies. Vuonna 1804 syntynyt Adolf Fredrik oli rippikirjamerkinnöissä "scholaris" eli kävi ilmeisesti ainakin triviaalikoulua. Hän lähti merille seitsemäntoistavuotiaana, ja vuonna 1824 hänet on merkitty muuttaneeksi Pietariin. Nuorin veli Efraim (s. 1809) suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1824 ja ryhtyi opiskelemaan maanmittausalaa. Hän sai varamaanmittarin arvon ja toimi siinä virassa Mikkelin läänissä kuolemaansa saakka, vuoteen 1854. Sisar Lena Juliana avioitui vuonna 1816 Johan Scharlinin kanssa. Mies oli kauppa-apulainen, myöhemmin kauppias.

Oppilas numero 26, Anna Carolina Radin, tuli Benvikiin vuonna 1820 Lopelta. Vuosien 1804–1809 rippikirjassa hänen syntymäaikansa on 12.2.1799. Muutoissa kuukausi on muuttunut elokuuksi, kunnes myöhemmin Turusta annetussa muuttokirjassa syntymäpäivä on taas 12.2. ja syntymäpaikka Turku. Lopen syntyneistä ei Anna Carolinaa löydy. Anna Carolinan vanhemmat olivat kappalainen Eric Radin, syntynyt ylioppilasmatrikkelin mukaan Piikkiössä n. 1748 (Lopen rippikirjassa 1750), ja Catharina Radin. Catharina oli syntynyt vuonna 1763 Porvoossa Gabriel Deutschmanin (1766–1794) ja Carin Lundborgin tyttärenä. Isä toimi Ristiinan kirkkoherran apulaisena ja Helsingin maalaiskunnan vt. pitäjänapulaisena.

Eric Radin vihittiin papiksi 21.12.1790. Ensimmäinen virka oli kirkkoherran apulaisena Janakkalassa. Sen jälkeen Radin toimi samassa tehtävässä Kaarinassa. Lopen kappalainen hänestä tuli vuonna 1804, ja perhe muutti Joentaan Kittilään, joka oli kappalaisen puustelli Lopella.


Eric Radin sai valtakirjan Lopen kappalaiseksi 4.3.1804.


Eric Radin ja Catharina Deutschman solmivat avioliiton vuonna 1794. Tuolloin Eric Radin oli virassa Janakkalassa mutta vihkimerkintä on Lopen vihittyjen luettelossa. Perheen ensimmäinen lapsi Erica Catharina syntyi vuonna 1795. Anna Carolina oli toiseksi vanhin, ja hänen jälkeensä syntyi vielä kaksi poikaa, Eric Gabriel vuonna 1801 ja Carl Fredric vuonna 1804. Eric Radin ehti toimia Lopen kappalaisena alle seitsemän vuotta: hän kuoli halvaukseen 6.2.1811. Erica Catharina oli silloin vasta 16-vuotias, Anna Carolina 12 ja pojat 10 ja kuusi vuotta vanhoja. Kittilään muutti vuonna 1813 uusi kappalainen Anders Stigell. Leskirouva Radin perheineen sai kuitenkin asua kappalaisen virkatalon mailla vuoteen 1825, jolloin hän muutti kirkkoherra Strandbergin omistamaan Sandnäsin (Santamäen) Jurvaan Launosiin. Anna Carolinan sanotaan oleskelleen jonkin aikaa Turussa mutta hän palasi kotiin ennen Benvikiin lähtöä. Molemmat veljet muuttivat Turkuun 1820-luvun alussa. Sisar Erica Catharina avioitui vuonna 1825 Hakonkosken sahankirjurin Carl Gustaf Eklundin kanssa, ja leskirouva Radin muutti seuraavana vuonna tyttärensä luo Renkoon.

Turkulainen Amalia Maria Birkstedt saapui Benvikiin 22.9.1821. Hän oli syntynyt 28.5.1807. Vanhemmat olivat suutarimestari Gustaf Birkstedt (1773–1827) ja Juliana Rågelius (1776–1843). Perhe kuului Turun ruotsalaiseen seurakuntaan ja asui omassa talossa Kirkkokorttelin numerossa 131. Amalia Maria ei Benvikissä ollut ns. gratialisti, vapaaoppilas, vaan omaiset olivat ilmoittaneet maksavansa hänen ylläpitonsa. Tytön oleskelu Benvikissä jäi lyhyeksi. Hän oli vasta 14-vuotias ja niin ollen liian nuori. Ensimmäisenä vuonna oli oppilaiksi otettu sääntöjen mukaista 16 vuoden aloitusikää nuorempiakin, mutta nyt oltiin tarkempia. Amalia Maria lähetettiin takaisin kotiin mutta hän ehti sitä ennen tulla kirjatuksi oppilasmatrikkeliin numerolla 29.

Amalia Marialla oli pienenä kuolleiden sisaren ja veljen lisäksi kaksi muuta sisarta ja kaksi veljeä. Sisaret Gustava Carolina ja Christina Henrica pääsivät hyviin naimisiin, toinen kruununnimismiehen, toinen merikapteenin kanssa. Nuoremmasta veljestä Simon Gustafista tuli perämies. Hänen puolisonsa oli Johanna Henrika Ståhlhandske. Toinen aikuiseksi elänyt veli, Carl Christian, kuoli 28-vuotiaana. Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjoissa ei ole merkintöjä Amalia Marian Benvikissä käynnistä. Hän asui edelleen kotona, kun hän vuonna 1825 synnytti aviottoman tyttölapsen. Lapsi kuoli kolmikuukautisena, ja seuraavana vuonna Amalia Maria muutti Pietariin taloudenhoitajattareksi. Työnantajasta ei ole tietoa. Amalia Maria asui Pietarissa kuolemaansa saakka. Hän menehtyi 11.3.1833 vähän alle 26-vuotiaana vesitautiin (vattusot).

Birkstedtin suku oli varakasta ja vaikutusvaltaistakin. Gustaf Birkstedtin veli, kauppias Christian Birkstedt (1768–1820), oli vuonna 1804 kutsuttu Talousseuran jäseneksi. Toinen veli Carl Fredrik (1771–1840) oli myös kauppias, nuorin Hans Henrik (1782–1833) oli merikapteeni. Gustaf, joka suutarimestarina jatkoi isänsä Simon Birkstedtin (k. 1783) ammattia, ei varallisuutensa puolesta yltänyt veljien tasolle mutta ei hän köyhäkään ollut. Hän oli välillä muutamaksi vuodeksi joutunut luopumaan ammatinharjoittamisesta silmäsairauden vuoksi ja sairastui myöhemmin keuhkotautiin, johon sitten menehtyi. Gustaf oli veljeksistä ainoa, jolla oli rintaperillisiä. Merikapteeni Hans Henrik Birkstedt testamenttasi omaisuutensa Carl Fredrikille, ja tämän kuoltua jälkeen jäänyt omaisuus jaettiin Gustafin lasten kesken. Osan omaisuudestaan Carl Fredrik oli käyttänyt hyväntekeväisyyteen. Vuonna 1837 hän lahjoitti 25 000 pankkoruplaa rahastoon, josta jaettiin avustuksia turkulaisten kauppiaiden leskille ja lapsille. Keisari myönsi siitä hyvästä Carl Fredrik Birkstedtille kultaisen, kaulassa kannettavan kunniamerkin Vladimirin ritarikunnan nauhoissa.

Lähteitä:
ÅAB FHS: D XXIII 14.
KA Sta Gs: 19 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1827.
Riksarkivet. S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg.
TuKA Perukirjat B I c: 21, B I c: 33, B I c: 46; Turun maistraatin pöytäkirjat A I a 35.

15. marraskuuta 2018

Lars Arnell, monessa mukana

Lars Arnell syntyi ruotsalaiseen aatelissukuun vuonna 1781. Majuri Lars Arnellin ja vapaaherratar Sofia Elisabet von Rosenin perheeseen kuului kuusi vuosina 1775–1783 syntynyttä lasta, joista Lars oli ainoa poika. Lars oli vasta yhdeksänvuotias, kun isä kuoli 59-vuotiaana. Majuri-isän kuollessa hänen seuraaja-asiansa ei ollut vielä tullut ajankohtaiseksi, joten silloisen järjestelmän mukainen akordi- eli viran­ostosumma jäi saamatta. Leski sai sentään anomuksen perusteella valtio­konttorilta pientä eläkettä. 

Lars liittyi jo vuonna 1790 vapaaehtoisena armeijaan ja yleni sotilasuralla ripeästi. Vuonna 1813 hän sai eron Kalmarin rykmentin majurin virasta. Upseerinuran jälkeen Arnell mieli virkamiesuralle ja pääsikin vuonna 1817 Jämtlannin ja seuraavana vuonna Hallandin läänin maaherraksi. Kumpikin virka tuli maksamaan hänelle sievoisen summan rahaa, sillä akordijärjestelmä oli Ruotsissa yhä voimissaan. Vuoden 1823 lopulla Arnell sai nimityksen väliaikaiseksi valtio­sihteeriksi ja muutti Halmstadista Tukholmaan. Virka vakinaistettiin vuonna 1824, mutta jo vuoden päästä Arnellin oli pakko anoa eroa virasta kohua herättäneen konkurssinsa takia. 

Arnellin syöksivät konkurssiin kallis maku ja holtiton pelaaminen, mutta vaikutuksensa lienee ollut myös edellä mainitulla akordijärjestelmällä. Tukala tilanne sai Arnellin katoamaan maan alle, ja vuonna 1826 hän oli runsaat puoli vuotta Hampurissa mutta palasi sieltä kotimaahan syyskuussa. Maaliskuussa 1827 Ruotsin korkein oikeus tuomitsi hänet törkeästä velallisen piittaamattomuudesta kahdeksi vuodeksi rangaistustyöhön Kristianstadin linnoitukseen. Samalla hän menetti kunniansa. Kaikki, mitä Arnell sen jälkeen perisi tai ansaitsisi, menisi velkojen maksuun. Koska Ruotsissa ei näyttänyt olevan tulevaisuutta, varaton ja viraton Arnell lähti pakkotyön välttääkseen Suomeen. Siellä hänet otti vastaan hänen vuotta nuorempi sisarensa Beata Maria Pippingsköld, joka asui Kaarinan pitäjässä sijaitsevassa Kakkaraisten puustellissa. Arnellin vaimo ja lapset jäivät Ruotsiin. Lars Arnell ja majurin tytär Anna Ulrica Hammers oli vihitty vuonna 1812, ja heille oli syntynyt kolme tytärtä: Anna Sophia Fredrica (1813), Henrika Gustava (1814) ja Ulrica Vilhelmina Eleonora Liboria (1818). 

Kenraalikuvernööri Zakrevski lähetti 17. heinäkuuta 1828 Suomen maaherroille salaisen kirjelmän, jossa hän antoi heille tehtäväksi ryhtyä tarpeellisiin toimen­piteisiin Suomeen saapuneen Lars Arnellin silmällä pitämiseksi. Kenraalikuvernööri tiesi kirjoittaa, että Arnell on asettunut maaseudun rauhaan pois maailman silmistä ja paneutuu romaanien kääntämiseen. Zakrevski määräsi etenkin poliisia pitämään Arnellia tarkasti silmällä, mutta valvonnan piti tapahtua niin, etteivät Arnell itse eikä suuri yleisö sitä huomaa.



Ote kenraalikuvernööri Zakrevskin heinäkuussa 1828 lähettämästä venäjänkielisestä kirjelmästä. Tämän ruotsinkielisen käännöksen on tehnyt Jakob Ståhle (1781–1859) Oulun lääninhallituksen lääninkansliassa.




Kielitaitoinen Arnell totisesti paneutui sisarensa luona kääntämiseen – ja oli paneutunut aikaisemminkin, kuten Åbo Tidningar -lehdessä  11.11.1829 julkaistun käännösluettelon pituudesta voi päätellä. Luettelossa mainitaan viisitoista Arnellin vuosina 1825–1829 julkaisemaa käännösnimikettä, joista osassa oli jopa tuhat sivua. Alkuteokset olivat historiallisia romaaneja, matkakuvauksia ja runo­kertomuksia, joiden kirjoittajia olivat esimerkiksi Johanna Schopenhauer, Walter Scott, vicomte d'Arlincourt, Washington Irving ja Thomas Moore. Hurjasta työtahdista huolimatta Arnell sai aherruksensa tuloksista runsaasti kiitosta, joskin moitteitakin tuli. Kielentutkija Johan Erik Rydqvist kirjoitti Heimdall-viikkolehdessä seikkaperäisiä kirja- ja käännösarvosteluja. Niissä hän kiitti vuolaasti Arnellin käännösten sujuvuutta sekä alku- ja kohdekielen tuntemusta mutta nosti esiin myös käännösvirheitä ja epätarkkuuksia. Poikkeuksellisen laajan arvion Rydqvist esitti Walter Scottin parisataasivuisen The Lady of the Lake -runoelman ruotsin­kielisestä käännöksestä. Siinä hän moitti Arnellia esimerkiksi liiallisesta mies­puolisten eli yksitavuisten loppu­sointujen käytöstä, joka teki ruotsin­­­kielisestä tekstistä töksähtelevää.

Lars Arnellin viimeinen suuri käännöstyö oli Washington Irvingin vuonna 1829 julkaisema Chronicle of the Conquest of Granada. Arnellin käännös julkaistiin jo seuraavana vuonna. Käännöksestä esitettiin Helsingfors Tidningar -leh­­des­sä 26.1.1831 varsin mairitteleva arvostelu. Tämän niin kuin muutaman aikai­semmankin kirjan kustansi Christian Ludvig Hjelt, turkulainen kirjanpainaja, kustantaja ja kirjakauppias, joka oli myös Åbo Underrättelser -lehden perustaja ja toimittaja.

Syksyllä 1830 Arnell pääsi Hjeltin kirjakaupan osakkaaksi ja kehittyi vuosien mittaan taitavaksi ja pidetyksi kirjakauppiaaksi. Marraskuussa 1830 hän aloitti myös toimittajana Åbo Underrättelser -lehdessä, jossa häneltä oli jo aikaisemmin julkaistu runoja ja käännöksiä. Arnell ryhtyi heti suunnittelemaan lehdelle uutta ilmettä, sillä lukijakunta oli pakosta muuttunut, kun Aleksanterin yliopisto oli siirtynyt Turun palon jälkeen Helsinkiin vuonna 1828. Arnell halusi tarjota varsinaisten uutisten ja kirjallisuuskatsauksien ohessa osin kevyempääkin aineistoa, jokaiselle jotakin. Uudistus onnistui, sillä tilaajamäärä lähti nousuun. Kun Arnell aloitti työskentelyn lehdessä, tilaajia oli vain 77 mutta jo vuoden päästä 450. Lehteen tulivat uusina aihepiireinä esimerkiksi kauppa ja merenkulku. Lisäksi Arnell viihdytti lukijoita ranskasta, saksasta, englannista ja venäjästä käännetyillä tarinoilla ja muot­i­uutisilla. Hän käänsi todennäköisesti lähes kaiken itse. Lehdessä oli vakiopalstoja, kuten Parisiska Moder (Muotia Pariisista) ja Hwarjehanda ur Utländska Källor (Kaikenlaista ulkomailta). Viimeksi mainitun otsikon alla lukijat saivat 9.2.1833 lukea esimerkiksi uutisia Pariisista. Ensinnäkään pariisitar ei antanut enää räätälin ottaa mittoja vaan antoi hänen käyttöönsä mittojensa mukaan tehdyn sovitus­nuken. Toiseksi Pariisissa valmistettiin teatterikiikareita, joilla näki taaksepäin, minkä ansiosta teatterissa kävijät saattoivat seurata sekä esitystä että aitioissa istuvia daameja.

Arnellilla riitti puhtia ja mielenkiintoa muuhunkin kuin aktiiviseen kirjakauppa- ja lehtimiestyöhön. Suomen Talousseuran sihteeri C. C. Böcker pyysi maaliskuussa 1832 vuoden virkavapautta sihteerin virastaan ja ehdotti tilalleen Lars Arnellia, joka otti sijaisuuden vastaan. Seuraavana vuonna Böcker erosi virasta ja Arnell valittiin seuran sihteeriksi. Samalla Arnell pääsi muuttamaan Talousseuran yläkertaan Hämeenkadulle. Valinta Talousseuraan oli luonnollinen siitäkin syystä, että Arnell oli Jämtlannin ja Hallandin maaherrana ollessaan toiminut sikäläisten talousseurojen puheenjohtajana.

Arnell kiinnostui Talousseuran sihteerinä ollessaan pellavanviljelystä. Hän kävi esimerkiksi Saksassa tutustumassa kehruu- ja kutomotoimintaan ja toi sieltä laadukkaita pellava­näytteitä, jotka herättivät seuran piirissä ajatuksia pellavan­viljelyn opetuksen järjestämisestä. Arnell osallistui merkittävästi myös Mustialan maanviljelysopiston perustamiseen. Kaiken kaikkiaan monitaitoista Arnellia pidettiin Talousseuralle niin korvaamattomana, ettei hän anomuksistaan huolimatta saanut eroa. Ensimmäisen eronpyyntönsä hän jätti jo vuonna 1843. Lopulta ero oli kuitenkin vuonna 1854 väistämätön, ja syynä olivat jälleen taloussotkut: Arnell oli käyttänyt seuran rahoja väärin.

Pelastavana enkelinä oli tälläkin kertaa sisar Beata Maria, joka asui ainakin ajoittain tyttärensä ja vävynsä luona Ekmanin talossa Turussa. Arnell kuoli Turussa 6.9.1856. Hänen kuolemastaan kerrottiin lehdissä hyvin eri tavoin. Suomettaressa todettiin 19.9.1856 lakonisesti: "Suomen talousseuran entinen sihteeri Lars Arnell on Turussa kuollut 75 wuoden wanhana monta waihetta elettyänsä." Kuopio Tidning sen sijaan julkaisi Arnellista 20.9.1856 pitkähkön artikkelin, jonka lopussa oli myös hänen teos- ja käännösluettelonsa. Ruotsissa seikkaperäisin uutinen oli Göteborgs Handels- och Sjöfartstidning -lehdessä samaten 20.9.1856.


Lähteitä:
KA Oulu Oulun lh lka, Ea3:7 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1828.
Dahlström, Svante 1948: Lars Arnell. Bidrag till hans biografi. Åbo: Acta Academiae Aboensis.
Monié, Karin 2013: Inte bara Walter Scott. Lars Arnell – översättare, spelare, landshövding. Stockholm: Atlantis.


8. marraskuuta 2018

Vihille vai ei?

Lampuodintytär Maria Kustaantytär oli 26-vuotias ja palveli piikana Mäkilän talossa Hätilässä, kun hän kesäkuussa 1804 synnytti aviottoman tyttölapsen. Käräjillehän siitä joutui. Vanajan syyskäräjillä marraskuussa toimitusvouti ja kruununnimismies Anders Nyberg vaati Mariaa edesvastuuseen salavuoteudesta. Maria tunnusti rikoksensa ja selitti, että renki Antti Antinpoika Idänpäästä oli avioliittolupauksen annettuaan saattanut hänet raskaaksi. Maria olikin antanut kutsua käräjille myös Antin, jotta tämä velvoitettaisiin viemään hänet vihille. Mies ei kuitenkaan saapunut paikalle. Tästä alkoi pitkällinen käräjöinti monenlaisine käänteineen.

Antti Antinpojan poissaolosta huolimatta käräjillä kuultiin kahta todistajaa. Vaununtekijänvaimo Maria Gabrielintytär kertoi, että Antti oli kesäkuussa kysellyt Maria Kustaantyttäreltä avioliittokuulutuksista. Maria Kustaantytär oli kiirehtinyt kuulutusten ottamista, ja Antti oli luvannut hoitaa asian. Piika Liisa Juhontytär puolestaan sanoi nähneensä, että Antti ja Maria olivat viime vuoden elokuussa olleet yön yhdessä. Tuolloin Antti oli kihlannut Marian antamalla sormuksen ja oli sen jälkeen maannut hänen kanssaan.

Asiaa puitiin seuraavan kerran talvikäräjillä maaliskuussa 1805. Nyt Antti Antinpoika oli saatu käräjätupaan. Hän kielsi harjoittaneensa salavuoteutta Marian kanssa, mutta myönsi kyllä kihlanneensa tämän. Avioliittoa hän ei kuitenkaan halunnut solmia, koska oli saanut tietoonsa, että Maria oli ennen kihlausta ja sen jälkeenkin ollut salavuoteudessa erään Kaarle Antinpojan kanssa. Kaarle, joka nyttemmin asui Lopella Launosten kylässä, oli myös läsnä käräjillä. Maria ja Kaarle kiistivät Antin väitteet. Maria kutsui todistajikseen vaununtekijäntyttären Kristiina Fredrika Berghin ja tykkimies Erik Hattulinin. Antin todistajina olivat samainen Erik sekä kirvesmies Kustaa Antinpoika Hämeenlinnasta ja sotilas Kustaa Parm Hätilästä.

Fredrika Bergh kertoi, että Antti Antinpoika oli edellisvuonna joulunpyhien aikaan etsinyt Mariaa ja sanonut jättäneensä tälle 12 riikintaalarin arvosta lahjoja. Antti ei kuitenkaan tavoittanut Mariaa Berghin luota. Erik Hattulinin mukaan Kaarle Antinpoika ja Maria olivat syksyllä 1803 yhdessä maanneet Mäkilän aitassa ja Maria oli samassa aitassa seuraavana talvena maannut Antti Antinpojan kanssa. Seuraavaksi todisti Kustaa Antinpoika, että hän samana syksynä oli selvästi kuullut hänen kanssaan samassa aitassa yöpyneiden Marian ja Kaarle Antinpojan olleen lihallisessa yhteydessä. Viimeisenä todistanut Kustaa Parm totesi, että kun hän oli tästä Marialle puhunut, Maria oli myöntänyt asian ja luvannut ilmoittaa lapsen isäksi sen, joka todistettavasti oli viimeksi käynyt hänen luonaan aitassa.

Maria ja Kaarle tarjoutuivat valalla vahvistamaan, että puhuivat totta. Antti Antinpoika ei voinut tähän suostua, vaan kiisti edelleen salavuoteuden Marian kanssa ja anoi, että hänet heikkojen todisteiden vuoksi vapautettaisiin avioliittovelvoitteesta ja sakoista. Syyttäjä jätti asian oikeuden harkintaan. Oikeuden päätös oli, että Antti Antinpojan tulee täyttää avioliittolupauksensa. Ja koska sekä Antti Antinpoika että Kaarle Antinpoika olivat syyllistyneet salavuoteuteen Maria Kustaantyttären kanssa, tuomittiin asianosaiset pahanteonkaaren 53. luvun 1. pykälän perusteella kukin kymmenen hopeataalarin sakkoon. Kirkonrangaistuksena oli salarippi, jonka lisäksi kummankin miehen tuli maksaa kirkolle neljä taalaria ja Marian kaksi taalaria. Koska oli epäselvää, kumpi oli lapsen isä, tuomittiin sekä Antti Antinpoika että Kaarle Antinpoika antamaan Marian lapsen elatukseen puoli tynnyriä rukiita vuodessa lapsen syntymästä siihen saakka, kunnes tämä itse pystyy elättämään itsensä.

Naimisiin Maria ja Antti eivät menneet, mutta vanha suola janotti. Vuoden 1809 talvikäräjillä tammikuun lopulla sanoi Maria Kustaantytär, että Antti Antinpoika oli taas saattanut hänet raskaaksi. Sen seurauksena Maria oli lokakuussa 1808 synnyttänyt poikalapsen, joka oli saanut nimekseen Antti (Anders). Lapsi oli kuollut runsaan kuukauden ikäisenä. Syyttäjä vaati Mariaa edesvastuuseen ja Anttia täyttämään avioliittolupauksensa. Antti Antinpoika oli asianmukaisesti haastettu käräjille, mutta hän oli jäänyt pois syytä ilmoittamatta.

Merkintä rikosluettelossa Maria Kustaantyttären poikalapsen syntymän jälkeen.

Todistajiksi oli kutsuttu lampuoti Erik Mäkilä, tykkimiehen leski Maria Mikontytär ja piika Maria Erikintytär. Erik Mäkilä todisti, että oli edellisvuoden maaliskuussa kaksi kertaa tavannut Antti Antinpojan ja Maria Kustaantyttären makaamassa aitassa. Maria Mikontytär kertoi, että Antti oli edellisen talven ja kesän aikana usein käynyt Marian luona Mäkilässä ja että Antti oli kesällä luvannut mennä pappilaan ottamaan kuulutuksia. Maria Erikintytär ei tiennyt muuta kuin että Antti Antinpoika oli 6. tammikuuta sanonut Maria Kustaantyttärelle, ettei tule käräjille, ja oli luvannut antaa heti kuuluttaa itsensä ja Maria Kustaantyttären avioliittoon. Asian käsittely lykättiin seuraaville käräjille.

Syyskäräjillä 15.9.1809 todettiin, että Antti Antinpoika oli tällä välin kuollut. Maria Kustaantytär ilmoitti, että hän edesmenneen Antti Antinpojan morsiamena on oikeutettu tämän jälkeensä jättämään omaisuuteen, ja pyysi siihen oikeuden päätöstä. Oikeus ei ottanut kantaa Marian vaatimukseen Antti Antinpojan jäämistön suhteen, vaan asia jäi Marian ajettavaksi. Maria tuomittiin pahanteonkaaren 53. luvun 5. pykälän mukaisesti kahden hopeataalarin sakkoon, koska lapsi oli pantu alulle ennen vihkimistä: Jos jocu otta sen awioxens, jonga hän maannut on; nijn andacon Kirckoon ajattoman wuoteen-seuran edestä, caxi talaria cumbikin. Sakkoja olisi tullut myös Antille, jos hän olisi ollut elossa.

Maria Kustaantytär oli perintöasiassa haastanut Antti Antinpojan sisarukset samoille käräjille. Haasteen olivat saaneet Antin veljet, talollinen Juho Antinpoika Naskila ja seppä Elias Antinpoika, sisaren Maria Antintyttären holhooja Juho Kiltti sekä Antin sisarpuolen aviomies, lautamies Kaarle Anttila. Maria vaati Antin jäämistöstä lapsenruokkoa, joka vuoden 1805 talvikäräjien päätöksellä oli määrätty. Elias Antinpoika oli syytä ilmoittamatta jäänyt tulematta paikalle, joten asian käsittely lykättiin seuraaville käräjille. Poissaolonsa vuoksi Elias Antinpoika sai oikeudenkäymiskaaren 12. luvun 2. pykälän mukaisen kahden hopeataalarin sakon.

Talvikäräjillä helmikuun alussa 1810 olivat läsnä talollinen Juho Antinpoika Naskila, Elias Antinpoikaa edustava herra asessori David Wegelius, Maria-sisaren holhooja Juho Kiltti ja Kaarle Anttila. Maria Kustaantytär ilmoitti, että lapsen elatusta oli siihen mennessä maksettu vain kahdelta vuodelta. Kaarle Anttila totesi, että Antti Antinpojan jäämistö oli laillisessa järjestyksessä myyty huutokaupassa ja saadut varat olivat hänen hallussaan. Asessori Wegelius ehdotti nyt, että lapsen elatus maksettaisiin näistä varoista, eikä Kaarle Anttilalla ollut siihen huomauttamista. Oikeuden päätös oli, että huutokaupan tuotosta tulee maksaa rästissä oleva elatus ja sen jälkeen puoli tynnyriä rukiita vuosittain niin kauan kuin varoja riittää ja kunnes Marian tytär itse pystyy elättämään itsensä.

Maria Kustaantytär solmi vuonna 1812 avioliiton seppä Erik Domanderin kanssa. Vuonna 1804 syntyneellä Ulrika-tyttärellä on rippikirjoissa patronyymi Andersdotter, mutta sukunimen hän sai isäpuoleltaan. Ulrika Domanderin vaiheet ovat oma tarinansa, johon palataan myöhemmin.

Lähteitä:
KA Hml, Vanajan käräjät 1.11.1804, 9.3.1805, 31.1.1809, 15.9.1809, 22.9.1809, 2.2.1810.

1. marraskuuta 2018

Elossa vai ei?

Pornaisissa pidettiin 8. heinäkuuta 1810 pitäjänkokous, jonka viidennessä pykä­lässä tehtiin selkoa Suomen sodassa kuolleista aliupseereista ja sotilaista sekä heidän leskistään ja lapsistaan. Sotilaista viidentenätoista mainittiin Jägerhornin rykmentin Stjernschantzin komppanian sotilas nro 45, Carl Johan Grönlund. Hänen tiedettiin lähteneen vuonna 1808 Viaporin antautumisen jälkeen kotiseudulleen Savoon, josta hän ei ollut palannut. Vaimo tai leski Hedvig eli Hedda Martikainen ei tiennyt miehensä olinpaikkaa eikä sitäkään, oliko mies elossa. Pöytäkirjaan merkit­tiin, että Hedda on todistuksen mukaan syntynyt vuonna 1773 ja tullut kolmen lapsensa kanssa Pornaisiin vuonna 1808. Kokouksessa todettiin, että leski oli hyvämaineinen ja perhe köyhä. 



Pornaisten pitäjänkokous 8.7.1810, pykälän 5 kohta 15
Saman vuoden syyskuussa Kuopiossa pidettiin perunkirjoitus 8.7.1808 kuolleen Hedvig Aganderin jälkeen. Hedvigin leski oli kalastaja Johan Grönlund, ja perillisiä olivat heidän neljä lastaan: pojat Carl Johan, Herman Henrik ja Anders Fredrik sekä tytär Ulrika Albertina. Vanhin poika Carl Johan oli tiettävästi lähtenyt perääntyvän armeijan mukana Ruotsiin. Keskimmäinen poika Herman Henrik oli kaupunginvouti Kuopiossa. Nuorin poika Anders Fredrik oli vielä alaikäinen. Perunkirjoituksessa olivat läsnä leski Johan Grönlund, poika Herman Henrik Grönlund ja talollinen Juho Lappveteläinen, joka valvoi poissa olevan Carl Johanin, alaikäisen Anders Fredrikin ja 25-vuotiaan naimattoman tyttären etua. 

Perukirjaan merkittiin omaisuutta kaikkiaan 11 riikintaalarin 12 killingin arvosta. Suurin osa oli pitovaatteita: valkoinen pumpulipaita, siniraitainen sarssikankainen kaulahuivi, punainen silkkikaulahuivi, kaksi pellavakangasta ja musta silkkimyssy. Lisäksi oli kaksi rohdinlakanaa, yksi pöytäliina, yksi ruokaliina, yksi tyynyliina ja kaksi naulaa villalankaa. Johan Grönlundin naimaosa oli perukirjan loppusummasta puolet eli 5 taalaria 30 killinkiä. Jokaiselle lapselle tuli äidinperintönä 1 taalari 19 kil­linkiä 6 runstykkiä.

Carl Johan Grönlund oli kuin olikin elossa. Pornaisten vuosien 1811–1820 rippikirjan mukaan hän tuli Pornaisiin Ruotsista vuonna 1810. Ensimmäinen ehtoollismerkintä Pornaisissa oli 14.4.1811. 

Carl Johan oli aloittanut sotilasuransa marraskuussa 1803 värväytymällä Savon jääkärirykmentin Grotenfeltin eli Maaningan komppaniaan. Vuoden 1805 katsel­muksessa Carl Johanin tilalla oli kuitenkin toinen mies, sillä sotilaamme oli joutunut murtovarkauden takia Kuopion vankilaan. Carl Johanille määrättiin varkau­desta rangaistukseksi 23 paria raippoja ja julkirippi. 



Kuopion rippikirja 1804–1815, sivu 137

Seuraavaksi Grönlund värväytyi Jägerhornin rykmenttiin, josta puolet toimi Viapo­rissa ja puolet Svartholmassa. Kesäkuussa 1808 Viaporissa pidetyssä Stjern­schantzin komppanian pää­katselmuksessa Grönlundin todettiin olevan sairaana sairaalassa. Vuoden 1807 pää­katselmuksessa Grönlund oli läsnä. 

Carl Johan Grönlundin sotilasura jatkui vielä autonomian ajan sota­väessä. Siihen ja Carl Johanin elämän muihin vaiheisiin palaamme tuonnempana, sillä hän oli erään Benvikin neidon isä. 


Lähteitä: 
Huuskonen, Aarne 1927. Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770–1810. Helsinki.
SSHY, Jägerhornin rykmentin pääkatselmukset 1806 ja 1807.
SSHY, Savon jääkärirykmentin katselmukset 1803 ja 1805.