27. joulukuuta 2018

Esivanhempia Uuksujärvellä II

(päivitetty 22.3.2020 ja 4.2.2021 enon haploryhmä)

Kirjoitin taannoin blogikirjoituksessani Oikeuskollegion aktista numero 525, josta sain tietää, että äidinisäni isänisän isänisän isä Jevsei Grigorinpoika oli syntyisin Suistamon Uuksu­järveltä. Vastikään satuin näkemään liki 200 vuotta tuoreemman Rajamme vartija -lehden artikkelin Uomaan sepistä. Siitäkin käy ilmi, että Uomaan Sepät olivat tulleet Impilahden Uomaan kylään ”jostakin Uuksujärven puolesta”. Ukkikin olisi siis osannut kertoa esivanhempiensa lähtö­paikasta, kun olisin vain älynnyt kysyä!

Rajamme vartija -lehden artikkelin kirjoittanut kapteeni V. Vuorimaa Salmin raja­vartiostosta toteaa, että Uomaalle tuli Vasili Feodorinpoika Sepän isänisä Luka Kononinpoika (s. noin 1798). Edellä mainitusta Oikeuskollegion aktista kuitenkin kävi ilmi, että jo Lukan isänisä Jevsei Grigorinpoika oli vuonna 1750 Uomaalla. Todennäköisesti Jevsei asusteli Uomaalla viimeistään vuonna 1748, sillä kun hänen Ivan-veljensä kuolemaa puitiin käräjillä, Jevsei-veljeä ei mainittu ollenkaan.

Rajamme vartijan artikkelissa kerrotaan lähinnä ukkini sedän perheestä, mutta kerran pääsee ääneen ukin isäkin, joka sukulaistensa tavoin kunnostautui karhun­kaatajana:
sit ku hurail käil sain korvah kiin, da oikial käil hamaral korvah juureh vein, – a silloin väljeni hambahat! 
Vuorimaa kommentoi ukin isän lausuntoa: ”Kuinkahan moni meistä tarttuisi karhun korvaan kirves toisessa kädessä?”

Vuorimaa mainitsee artikkelissaan, että Luka Kononinpojan sukunimi oli Hamanen. Sama sukunimi mainitaan myös Jevseillä edellä mainitussa aktissa, joten ilmeisesti se oli myös isä-Grigorin sukunimi.

Uuksujärvellä ja Uomaalla

Oheisessa kaaviossa näkyy muutaman sukupolven verran Grigorin mieslinjaisia jälkeläisiä. Grigorin pojat on lueteltu aakkosjärjestyksessä. Muiden lasten summit­taiset iät ovat selvinneet Oikeus­kollegion akteista, mutta Jevsein iästä en ole nähnyt missään mainintaa. Konon-pojan iän perus­teella voisi otaksua, että hän oli Ivania nuorempi ja Jefimiä vanhempi.


Markin pojanpojan Jegorin pojat Timofei, Isak ja Feodor ostivat kotitilansa (Uuksujärvi 4) perinnöksi vuonna 1862. Tilan nimi oli vuoden 1875 maakirjassa Tšontšonpää (Kirpunpää?), mutta nimi muutettiin vuonna 1899 Uuksujärveksi.

Hamanen-nimi on mainittu Suistamon ortodoksisen seurakunnan metri­kassa vuonna 1808, kun Jefimin Jeremei-poika kuoli. Markin jälkeläisillä suku­nimenä on myöhemmin Markkinen. Tosin nimi näkyy Suistamon ortodoksisen seura­­kunnan kirkon­kirjoissa ensimmäistä kertaa vasta aivan 1800-luvun lopussa. Jevsein impi­lahte­laisilla mies­puolisilla jälke­läisillä näkee Kitelän ortodoksisen seura­kunnan 1800-luvun kirkon­kirjoissa sukunimiä Hamanen (Mokei Lukanpojalla ja hänen jälkeläisillään), Seppä ja Seppänen.

DNA-asiaa

Olisi mielenkiintoista saada isälinjan DNA-tuloksia Grigori Semeninpojan jälke­läisistä. Enostani eli Uomaalle muuttanen Jevsein pojan­pojan pojan­pojan pojan­pojasta on tehty Big Y-500 -testi, mutta muitakin mieslinjaisia jälkeläisiä olisi hyvä saada testatuksi. Tällä hetkellä enoni ja yksi muu testattu kuuluvat haploryhmään R-BY41222. (Päivitys 22.3.2020: enoni ja yksi muu testattu kuuluvat haploryhmään R-Y138741. Päivitys 4.2.2021: vastikään tulleen uuden Big Y -tuloksen jälkeen enoni ja tämä uusi testattu kuuluvat haploryhmään R-FT425866.) Mitä enemmän testaajia saadaan, sitä lähemmältä ajalta on mahdol­lista löytää yhteinen esi-isä. Uuksu­järven Mark­kisten ohella olisi toivottavaa saada isälinjan DNA-testejä muidenkin Uuksujärven ja Uomaan sukujen mieslinjan jälke­läisistä.

Ortodoksisukujen kursseilla tutuksi tullut Pentti Haimakainen arvelee, että Jevsei Grigorinpoika voisi olla vuosien 1589–1696 maakirjojen ja savu­luetteloiden perusteella samaa suursukua Uuksu­järven Törösten kanssa. Mielenkiintoinen henkilö on myös Uomaalle vuonna 1727 kirjattu Falilei Fokin, joka voisi olla Uuksu­järvelle vuonna 1696 kirjatun Foka Homanovin poika. Yhtä lailla kiinnostava on Falilei Fokinin vävy Ivan Ivanov, josta näyttäisi polveutuvan Impilahden Kräkin-suku. Onko hänkin samaa vanhaa suursukua Uuksujärveltä? Onko hän kenties vuonna 1748 kuolleen Ivanin poika? Näiden asioiden varmistaminen vaatisi isälinjan DNA-testit Kräkineiltä ja Törösiltä. 

20. joulukuuta 2018

Lain kouraa pakoillut

Vilhelm Lundellin matkakumppanin Kustaa Enin eli Riihimäen asiat alkoivat mennä huonoon suuntaan markkinamatkalla syksyllä 1832. Lokakuun 15. päivänä Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa käsiteltiin kaupungin torilla käytyä tappelua, jonka syyksi ilmeni syysmarkkinoiden aikaan tapahtunut hevosvarkaus.

Hausjärveläisen siltavouti Otto Reissin ilmiannosta syytettiin porvoolaisia karvari Eric Backmania, karvarin kisälli Carl Gustaf Nyströmiä ja torppari Anders Gulström Malmkrogia Reissin kimppuun hyökkäämisestä ja pahoinpitelystä. Asiasta kuultuna Nyström ilmoitti, että hänen hevosensa, musta valakka, oli syysmarkkinoiden aikana varastettu värjäri Stjernroosin pihalta. Hevonen oli sitten nähty torilla Reissin hallussa, ja porvoolaiset olivat menneet vaatimaan sitä takaisin. Tappelu alkoi, kun Reiss ei suostunut luovuttamaan hevosta. Reiss sanoi, että hevonen oli hänen: hän oli saanut sen samana päivänä vaihtokaupassa Lopen Launosista kotoisin olevalta torpparin pojalta Kustaa Eniltä eli Riihimäeltä. Paikalle Reissin pyynnöstä haastettu Kustaa myönsi siltavoudin puheiden pitävän paikkansa ja väitti itse saaneensa hevosen vaihdossa tuntemattomalta vesilahtelaiselta talonpojalta. Todisteita tästä hän ei esittänyt.

Asian käsittelyä lykättiin useaan otteeseen joko asianosaisten tai todistajien poissaolon vuoksi tai lisäselvitysten tekemiseksi. Kustaa En ei saapunut yhteenkään oikeuden istuntoon. Hänen tavoittamisekseen oli jopa tiedusteltu, oliko mies värväytynyt Venäjän sotaväkeen, mutta etsinnät eivät silläkään suunnalla tuottaneet tulosta. Toukokuussa 1833 Lopen kirkkoherra Strandbergilta saatiin tietää, että Kustaa oli hankkinut matkakirjan tarkoituksenaan maksua vastaan kuskata Vilhelm Lundell Pietariin. Hänen piti palata kotiin, mutta häntä ei lähdön jälkeen ollut Lopella nähty. Strandberg epäili Kustaan käyttäneen Erik Mikonpojalle 31.10.1832 annettua muuttokirjaa. Erik oli ollut aikeissa lähteä Pietariin mutta muuttanut mielensä. Muuttokirjaa hän ei ollut palauttanut vaan sanoi polttaneensa sen. Strandberg luonnehti Kustaata hidasälyiseksi ja sanoi, ettei miehen tiedetty syyllistyneen rikoksiin, vaikkakin maine oli hieman epäilyttävä. Kustaa En etsintäkuulutettiin. Tuntomerkkeinä mainittiin, että hän on 27-vuotias, lyhytkasvuinen ja tanakka, tummatukkainen, pukeutunut tummiin vaatteisiin ja puhuu vain suomea.

Loppilaisen rengin Erik Mikonpojan nimellä myönnettiin 29.11.1832 passi Pietariin matkustamista varten. Lähde: KA Hml Hämeen lka, Bbb: 1 Ulkomaanpassiluettelo 1832–1843. Vilhelm Lundell oli saanut passinsa 13. marraskuuta. Erik oli vuonna 1806 syntyneitä Vilhelmiä ja Kustaata 10 vuotta nuorempi, passihakemuksen aikaan vasta 16-vuotias. Hänen isänsä oli Kormun Mainaalan torppari Michel Kuula.

Tappelun osalta jaettiin tuomiot vuoden 1833 joulukuussa. Nyström oli jo aiemmin saanut hevosensa takaisin, ja hänet ja Backman oli vapautettu syytteestä. Todistajien lausuntojen perusteella oli selvää, että siltavouti Reissin vammat oli aiheuttanut torppari Anders Malmkrog. Hänet tuomittiin kauppakaaren 7. luvun 6. §:n perusteella maksamaan sakkoa markkinarauhan rikkomisesta 10 taalaria ja pahoinpitelystä pahanteon kaaressa säädetyt 8 taalaria eli yhteensä 18 taalaria hopeassa vastaten 8 ruplaa 64 kopeekkaa hopeassa. Malmkrogin maksettavaksi tuli myös Reissille aiheutuneita kuluja kuusi ruplaa ja todistajille yhteensä viisi ruplaa. Kustaa Enin osalta juttu jäi avoimeksi.

Kustaa En otettiin kiinni Pietarissa heinäkuussa 1834. Oleskelu kaupungissa Erik Michelssonin passilla oli tullut ilmi, kun sinne oli lähetetty Vilhelm Lundellia koskeva kysely Vaasasta. Sen perusteella Kustaata tiedettiin etsiä Gyntherin fajanssitehtaalta. Tutkimukset olivat perinpohjaiset, ja Kustaan lisäksi kuulusteltiin lukuisia todistajia. Heidän joukossaan oli viipurilainen porvari Paul Belkonen, joka kertoi joulukuussa 1832 kuljettaneensa kahta Suomesta tullutta nuorukaista työn haussa. Toinen oli päässyt Brandenburgin värjäämöön ja toinen Gyntherille. Lähemmin Lundelliin ja tämän kaveriin "Erikiin" oli tutustunut Brandenburgin värjärinoppilas Erik Sigell. Yleisesti Vilhelm ja Kustaa tunnettiin mukavina kavereina, eikä heistä työnantajillakaan ennen Suomessa tehtyjen rötösten ilmituloa ollut pahaa sanottavaa.

Kiinni otettaessa "Erik Michelsson" myönsi olevansa Kustaa En eli Riihimäki. Koska Kustaan venäjän kielen taito oli vähäistä, kuulusteluissa toimi tulkkina kollegiasessori Garvoli Suomen passivirastosta. Kustaa oli Erik Michelssonin nimellä tehnyt viiden vuoden oppisopimuksen fajanssitehtailija Gyntherin kanssa ja vahvistanut sen puumerkillään. Gynther sitoutui antamaan ruuan ja vaatteet sekä rahapalkkaa viisi pankkoruplaa kuukaudessa. Kustaan selostus Pietarin matkasta oli lähes yhtäpitävä Vilhelm Lundellin kertoman kanssa. Ainoa ero oli, että kumpikin syytti toista väärän passin hankkimisesta. Kustaa sanoi, että Vilhelm oli Erik Mikonpoika Kuulan alaikäisyyttä hyväksi käyttäen petkuttanut pojan vanhempia ja hankkinut Erikin muuttokirjalla passin Kustaalle. Vilhelm oli Suomeen lähtiessään pyytänyt, että Kustaa ottaisi syyn päälleen, ja oli vaatinut tästä todistusta, mutta siihen Kustaa ei ollut suostunut. Kustaa kiisti itse väärentäneensä mitään, eihän hän osannut kirjoittaakaan.

Pidätyksen jälkeen Kustaa istui Pietarin kaupungin vankilassa huhtikuuhun 1835, jolloin hänet passitettiin Viipuriin ja sieltä Hämeenlinnaan. Raastuvanoikeuden eteen Kustaa saatiin 13.7.1835. Kun kaikki Pietarissa laaditut venäjänkieliset asiakirjat oli käännetty ruotsiksi, jatkettiin syyskuussa kolmen vuoden takaisen hevosvarkauden käsittelyä. Kustaa pysyi väitteessään, että oli saanut hevosen tuntemattomalta vesilahtelaiselta, ja esitti todistajiksi Helsingissä oleskelevia korpraalinleski Lindqvistiä ja hänen poikaansa, matruusi Jacob Lindqvistiä. Kustaa sanoi myös, ettei ollenkaan tiennyt passinsa olleen väärällä nimellä annettu. Kun hänelle huomautettiin, että hän oli jo Pietarissa tunnustanut tienneensä väärästä passista, hän myönsi asian olleen näin. Jutun jatkokäsittely lykättiin marraskuulle ja sitten edelleen joulukuun 19. päivälle, jotta saataisin passi nähtäväksi ja todistajat sekä kaikki asianosaiset paikalle.

Joulukuun istuntoon saatiin ote passiluettelosta. Kustaan nimeämät todistajat ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään tietoa hevoskaupoista. Syntilista piteni, kun esille tuli kruununvouti Otto Gyldénin lausunto, jonka mukaan Kustaa olisi kesäkuussa 1832 tehnyt toisen hevosvarkauden Pälkäneellä ja suunnilleen samaan aikaan syyllistynyt varkauteen Hauhon Ilmoilan kylässä sekä myynyt varastettua tavaraa Riihimäen torpassa Launosissa. Nämä teot Kustaa kiisti. Juttu lykättiin lisäselvitysten hankkimiseksi, ja helmikuussa 1836 tuli lääninkansliasta tieto, etteivät varkaudet Pälkäneellä ja Hauholla pitäneet paikkaansa.

Maaliskuun 7. päivänä 1836 juttu saatiin päätökseen ja oikeus langetti tuomion. Koska Kustaa En oli tunnustanut, että Nyströmiltä varastettu hevonen oli ollut hänen hallussaan, eikä hän pystynyt todistamaan, miten oli sen saanut, katsoi oikeus hänet syypääksi varkauteen. Kustaalle tuomittiin ensikertaisesta varkaudesta sakkoa raastuvanoikeuden 15 ruplaksi arvioima hevosen arvo kolminkertaisena eli 45 hopearuplaa kolmijakoon kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken. Varojen puuttuessa sakko tuli korvata raipparangaistuksella varkauden yksinkertaisesta määrästä eli 11 parilla raippoja, kolme lyöntiä parilta. Lisäksi Kustaan oli määrä käydä julkiripillä Hämeenlinnan kirkossa. Hänet tuomittiin myös maksamaan korvauksia: Nyströmille 18 ruplaa ja Reissille 8 ruplaa. Kustaa ilmoitti tyytymättömyytensä päätökseen, koska hänellä ei ollut varaa maksaa sakkoja. Muutosta päätökseen sai anoa Turun hovioikeudelta. Asiaa koskeva aineisto lähetettiin maaherralle toimenpiteitä varten, ja Kustaa En passitettiin Hämeen linnan vankilaan.

Kustaa En ei loppujen lopuksi joutunut maksamaan sakkoja selkänahallaan. Kesäkuun 10. päivän päätöksellä raipparangaistus muunnettiin 12 päivän vesileipävankeudeksi. Elokuun kuudentena Kustaa sai vankeusrangaistuksensa suoritetuksi ja kahdeksas elokuuta hän kävi julkiripillä Hämeenlinnan kirkossa. Kohtalokkaasta markkinamatkasta oli silloin kulunut melkein neljä vuotta.

Lähteitä:
KA Hml Hämeenlinnan RO:n arkisto, Ca: 34, Ca: 35, Ca: 37 ja Ca: 38 Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1832, 1833, 1835 ja 1836.
KA Hml Hämeenlinnan maistraatin arkisto, Ch: 53 Raastuvanoikeuden ja maistraatin pöytäkirjoihin liittyvät asiakirjat 1835.
KA Hml Hämeen lka, Ak: 5 Vankiosaston pikkudiaari 1836.

13. joulukuuta 2018

Pari tonnia pellavaa

Talonpoika Ivan Mitrofanov Vuokkiniemen pitäjän Jyvöälahden kylästä jätti kesällä 1828 nöyrimmän anomuksen Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien sotilas­kuvernöörille, Stepan Ivanovitš Minitskille. Anomus alkoi näin:
Isäni Dmitrei Mitrofanov lähetti minut joulukuussa 1827 asianmukaisella passilla varustettuna Uudessa Suomessa sijaitsevaan Tornion kau­pun­kiin myymään omaa ja kymmenen muun kyläläisen itse viljelemää pellavaa. Koska määränpää oli 520 virstan päässä, olin rova­nieme­läisiltä talonpojilta hankittujen hevosten ja kuskien kanssa perillä vasta tammikuun 10./22. päivänä. Jätin 129 puudan pellavaerän tuntemani Petter Mansikan luo viiden virstan päähän Tornion kaupun­gista odot­ta­maan helmikuisia markkinoita. Muutaman päivän päästä nimismies Matts Heickell kuitenkin takavarikoi koko pellavaerän.
Ivan Mitrofanov vaati Alatornion kruununnimismies Heickelliä vastuuseen perusteettomasta pellavan takavarikoinnista ja peräsi korvauksia hänen ja muiden jyvöälahteleisten talonpoikien kärsimistä tappioista. Alatornion kihlakunnanoikeus oli jo 7. huhtikuuta päättänyt, että pellavaerä tulee palauttaa Mitrofanoville ja että Heickellin pitää maksaa sata ruplaa pankkoassignaatteina korvauksena takavarikon ja oikeudenkäynnin aiheuttamista kustannuksista ja kärsimyksistä. Heickell oli kuitenkin valittanut päätöksestä Vaasan hovioikeuteen.

Sotilaskuvernööri Minitski toimitti Mitrofanovin anomuksen edelleen kenraali­kuver­nööri Zakrevskille, joka vuorostaan kirjoitti heinäkuussa Oulun läänin varamaaherra Abraham Johan Stjernschantzille ja pyysi tätä ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin.

Stjernschantz vastasi Zakrevskille elokuun lopulla ja liitti vastauskirjeeseen nimismies Heickelliltä saamansa selvityksen liitteineen. Koska asia oli vielä Vaasan hovioikeuden käsittelyssä, varamaaherra totesi, ettei hän voinut tehdä asiassa enempää, sillä ulosottokaaren ensimmäisen luvun toisessa pykälässä nimen­omaisesti kiellettiin keisarin käskynhaltijaa puuttumasta tuomarin virkaan kuuluviin asioihin.

Heickell ilmoitti lääninkansliaan toimittamassaan selvityksessä noudattaneensa voimassa olevia lakeja ja asetuksia. Hän oli takavarikoinut tammikuun 21. päivänä 129 puutaa eli 254 leiviskää 10 naulaa (yli kaksituhatta kiloa) venäläistä pellavaa, jonka Mitrofanov oli varastoinut alaraumolaisen Nils Petter Mansikan luo laittoman maakaupan harjoittamista varten. Koska Mansikan talo sijaitsi puolen peninkulman päässä kaupungista ja usean sadan sylen päässä yleisestä talvitiestä, siellä oli hyvät edellytykset harjoittaa maakauppaa ennen Tornion markkinoita. Heickell muis­tutti, että kaikkia kruununpalvelijoita ja viskaaleja oli kehotettu pitämään tarkasti silmällä etenkin Arkangelin kuvernementin asukkaiden Suomessa tekemiä laittomuuksia. Nimismies vetosi myös kauppakaaren  (Handelsbalken) sekä viiden­nen että kuudennen luvun toiseen pykälään:

V. Cap.
Huru utländsk man
kiöpenskap drifwa må
2. §.

Tå han med sina wahror til Stapelstad kommer, skal han ther sälja them i gross, och ej til annan ort här i Riket föra, wid plicht, som i 4. Cap. 1. §. stadgadt är. Hafwer han af någon wahra mindre; sälje then icke utan altsamman.



5. luku
Miten ulkomaalainen
saapi kauppaa harjoittaa
2 §

Tawaroinensa tapulikaupunkiin tultu­ansa, myy­köön hän ne siellä tukuittain, ja elköön muualle tässä walta­kunnassa wiekö, 4:n Luwun 1:ssä §:ssä määrätyn sakon haas­tolla. Jos hänellä jotakin tawaraa on waan wähempi, elköön sitä myykö muu­toin kuin kaikki kerrassaan.


VI. Cap.
Om landskiöp
2. §.
Samma lag ware om them, som å landet hafwa något nederlag: Doch ware ej förbudit, at lägga sin egen afwel och afrad up, och then sälja hwar han wil.


6. luku
Maakaupasta
2 §
Sama laki olkoon niille, jotka maalla pitäwät kauppa­tawaroita waras­tossa. Olkoon kuitenkin lupa panna oma tuotteensa ja wuosi­tulonsa waralle, ja myydä ne missä tahansa.


Pykälien lisäksi Heickell vetosi kymmenen vuoden takaisiin, huhti- ja lokakuussa 1818 annettuihin julkisiin kuulutuksiin, joissa Oulun läänin silloinen maaherra Ehrenstolpe kielsi Arkangelin kuvernementin talonpoikia kiertelemästä Suomessa maakauppaa harjoittamassa. Näillä perusteilla Heickell katsoi, että hänellä oli virka­miehenä ehdoton velvollisuus vaatia Ivan Mitrofanovin hallussa olevaa laitonta pellavaerää takavarikoitavaksi ja jättää juttu kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi.

Vaasan hovioikeus piti kuitenkin Alatornion kihlakunnanoikeuden päätöksen voimassa. Mitrofanovin passiin oli kirjattu oikeus matkustaa Kajaaniin, Ouluun ja Torni­oon myymään omia maalaistuotteita. Lisäksi Heickell oli tunnustanut, että taka­­varikoitu pellava oli venäläistä, eikä sitä voitu väittää saati todistaa muilta oste­tuksi. Vastaaja Mitrofanov ei myöskään ollut harjoittanut maakauppaa vaan oli valaehtoisten todistajien mukaan päinvastoin kieltäytynyt myymästä pellavaa ennen Tornion vapaamarkkinoita.

Tornioon vuonna 1828 lähtenyt Ivan Mitrofanov syntyi Vuokkiniemen Enonsuussa Dmitrei (Miitrei) Mitrofanovin vanhimpana poikana noin vuonna 1805. Elias Lönnrot mainitsi Ivanin kotitalon kirjoittaessaan vuoden 1834 matkastaan:
Uhtuasta tulin jälleen Jyvöälahteen. [--] Rikkaan talollisen Dmitrein luona en nyt voinut käydä, sillä hän asuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla, joka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on epäilemättä rikkain talonpoika Vuokki­niemen pitäjässä. Hänen omaisuuttaan kuulin arvioitavan 60 tuhan­neksi ruplaksi, jopa toiset arvioivat sen 100 tuhanneksi.
Ivanin alkuperäisessä anomuksessa mainittiin myös muut jyvöälahtelaiset talon­pojat, joiden pellavaa Tornion markkinoille kuljetettiin. Kirjoitan nimet tähän siinä muodossa kuin ne on kirjoitettu anomuksen ruotsinkieliseen käännökseen: Moses Nasarief, Petter Jegorof, Wasilej Petroff, Semeon Timofejeff, Clemens Jegorof, Roman Demidof, Mina Rossianof, Pamphil Ustinof, Wasilej Wasilief ja Ferapont Ivanof. Etunimen perässä oleva nimi on ainakin useimmiten patronyymi: Moses Nasarinpoika, Petter Jegorinpoika jne.


Jyvöälahtelaisia talonpoikia. Lähde: KA Oulu Oulun lh lka, Ea3:7 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1828.





Ivan Mitrofanov kuoli Vuokkiniemessä 24.9.1888. Nuorin hänen neljästä pojastaan oli isänsä tavoin Ivan (1837–1896). Ivan nuorempi meni naimisiin laihialaisen Maria Hukan kanssa, ja yhdestä heidän lapsistaan tuli kuuluisa kauppaneuvos: Aleksei Mitro syntyi Laihialla vuonna 1871 ja kuoli Jyväskylässä 1952.


Lähteitä:
KA Hki Kenraalikuvernöörinkanslian arkisto, Fa:366 Yleiset aktit 1828.
KA Oulu Oulun lh lka, Da:26 Kirjetoisteet 1828; Ea3:7 Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1828.
Lönnrot, Elias 1980. Matkat 1828–1844. Espoo: Weilin+Göös.
Ruotsin valtakunnan laki: hyväksytty ja vahvistettu valtiopäivillä vuonna 1734. Uusi suomennos 1867. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.


6. joulukuuta 2018

Väärällä nimellä kulkeneet

Lopelta Pietariin muuttaneita tutkiessa osui kohdalle rusthollarinpoika Vilhelm Lundell, s. 29.12.1806, joka lokakuussa 1832 otti muuttokirjan Pietariin. Samana päivänä on Pietariin muuttaneeksi merkitty myös torppari Mikkel Kuulan poika Erik, joka siihen aikaan oli renkinä Vilhelmin kotitalossa Launosten kylässä.

Pietarissa Vilhelm Lundell oli S:ta Katarinan seurakunnan kirjoissa, ja ammatiksi on merkitty värjärinoppilas. Jo vuoden kuluttua hän oli vaihtanut alaa kellosepän oppilaaksi. Seuraava merkintä Lundellista on, kun hän helmikuussa 1834 otti muuttokirjan Hämeenlinnaan. Hämeenlinnan sisäänmuuttaneissa ei häntä ole. Lundell olikin saapunut Lopelle vuonna 1835 "Pietarista ilman todistusta". Rikoskirjan merkintä antoi lisävalaistusta miehen edesottamuksista: Lundell oli saanut Vaasan hovioikeudessa vuonna 1835 tuomion väärennysrikoksesta.

Lundell oli kesäkuussa 1834 otettu kiinni Pietarsaaressa, kun kaupungin kaduilla kulkeva tuntematon mies oli herättänyt järjestystä valvovan vahdin huomion. Lundellilta kyseltiin, kuka hän oli ja mistä kotoisin, ja hänet ohjattiin pormestarin puheille. Lundell väitti olevansa kultasepän oppilas Ferdinand Forsberg, jonka nimellä annetun käsinkirjoitetun muuttokirjan hän esitti. Hänen hallussaan oli myös S:ta Katarinan seurakunnan kirkkoherran painetulle lomakkeelle kirjoittama muuttokirja kellosepän oppilas Otto Lundelinille. Osoittautui, että Lundell oli väärentänyt alkuperäisen muuttokirjan raaputtamalla ja että myös "Ferdinand Forsbergille" annettu muuttokirja oli hänen käsialaansa.

Lundell oli nimen lisäksi muuttanut myös muun muassa syntymävuoden ja -paikan. Ehkä raaputeltu asiakirja Lundellin omastakin mielestä näytti epäuskottavalta, ja hän sen vuoksi laati myös toisen muuttokirjan. Lähde: KA Vsa VHO, Ece: 317 Alistusaktit 1835.

Lundellilla oli mukanaan myös pari allekirjoittamatonta kirjettä. Toisessa, "Rakkaalle ystävälleni Stigellille" osoitetussa kirjeessä pyydettiin vastaanottajaa väärentämään Suomen Passiviraston nimissä kirje, jossa todistettaisiin, että lähettäjälle ("Forsbergille" tai "Lundelinille") oli myönnetty passi Suomeen. Todistusta Lundell sanojensa mukaan tarvitsi työpaikan hankinnassa. Toisessa kirjeessä pyydettiin Eric Gynther -nimistä miestä lähettämään rahaa, koska kirjoittaja oli Pietarista lähdön jälkeen kyseisen henkilön vuoksi joutunut moniin vaikeuksiin.

Pietarsaaren maistraatti lähetti Lundellin vankikyydillä Vaasaan lisätutkimuksia varten. Lääninkanslian kuulustelussa 16.6.1834 Lundell avasi sanaisen arkkunsa. Hän kertoi oikean nimensä ja sanoi olevansa 28-vuotias ja kotoisin Lopelta Sandnäsin rusthollista. Vuodesta 1825 hän oli ollut kauppa-apulaisena Turussa, Hämeenlinnassa, Helsingissä ja sitten Tampereella, mistä hän syksyllä 1829 oli muuttanut takaisin kotiseudulleen. Vuonna 1832 hän sai passin Pietariin muuttoa varten. Pietarin matkalla Lundellilla oli seuranaan torpparin poika Kustaa Riihimäki samasta kylästä. Kustaa oli Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa syytteessä hevosvarkaudesta eikä voinut saada itselleen passia. Sen vuoksi Kustaa oli luultavasti hankkinut muuttokirjan ja passin Erik Mikonpoika Kuulan nimellä. Pietarissa Kustaa eli Erik Kuula pestautui nahkurinliikettä ja fajanssiteollisuutta harjoittavan Gyntherin tehtaaseen. Vilhelm Lundell meni töihin nimineuvos Brandenburgin omistamaan värjäämöön. Parin kuukauden kuluttua Lundell lähti värjäämöstä ja oli puoli vuotta edellä mainitun Gyntherin palveluksessa, kunnes siirtyi kelloseppä Anders Ahlbomille. Vuoden 1834 alussa hän anoi passinsa uusimista mutta pidennystä ei myönnetty. Oli tullut tietoon, että Lundell oli kotipuolessa ilmiannettu väärennysrikoksesta ja hänen tuli heti palata sinne. Lundell oli ensin mennyt Mikkeliin ja sieltä Kokkolan kautta Pietarsaareen, missä hänet otettiin kiinni. Sitä ennen häneltä ei papereita kyselty.

Hallussaan olevat väärennetyt todistukset Lundell sanoi tehneensä pelossa, että häntä syytetään väärän muuttokirjan hankkimisesta Kustaa Riihimäelle, ja että hänet ehkä sen vuoksi oli etsintäkuulutettu. Toinen häneltä löytyneistä kirjeistä oli tarkoitus lähettää Brandenburgin värjärinoppilaalle Sigellille. Toinen oli tarkoitettu nyt Eric Gyntherin nimellä esiintyvälle Kustaa Riihimäelle, jonka Lundell moneen kertaan korosti olevan yksin vastuussa väärän muuttokirjan hankkimisesta. Lundell passitettiin Korsholman vankilaan odottamaan selvitysten tekoa.

S:ta Katarinan kirkkoherralta saatiin vahvistus siitä, että muuttokirjat olivat väärennettyjä. Hämeenlinnasta tuli tieto, että Lundellin oma passihakemus oli ollut virheetön ja asianmukaisesti tehty. Seuraavan kerran asiaa käsiteltiin toukokuussa 1835, silloin Vaasan kämnerinoikeudessa. Kaupunginviskaali katsoi, että Lundell oli syyllistynyt väärennysrikokseen, minkä hän oli tunnustanutkin, ja vaati häntä teosta lailliseen edesvastuuseen. Juttu lähetettiin edelleen Vaasan raastuvanoikeuden päätettäväksi. Raastuvanoikeudessa syyttäjä toisti kämnerinoikeuden tutkinnan tulokset. Oikeuden päätös oli, että asian käsittely kuuluu Pietarsaaren raastuvanoikeudelle, koska Lundell oli esittänyt väärät muuttokirjat juuri Pietarsaaressa.

Pietarsaaren raastuvanoikeudessa 4.6.1835 Vilhelm Lundell todettiin aikaisempien selvitysten ja oman tunnustuksensa perusteella syylliseksi muuttokirjojen väärentämiseen ja käyttöön. Hänet tuomittiin pahanteon kaaren 8. luvun 3. §:n perusteella menettämään kunniansa ja maksamaan sakkoa 40 taalaria eli 19 ruplaa 20 kopeekkaa hopeassa jaettavaksi kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken. Varojen puuttuessa sakko oli sovitettava 12 päivän vankeudella vedellä ja leivällä. Päätös alistettiin vielä Vaasan hovioikeudelle. Hovioikeus otti asian käsiteltäväkseen ja saman kuukauden 16. päivänä tehdyllä päätöksellä piti raastuvanoikeuden päätöksen voimassa. Asia lähetettiin tiedoksi Vaasan läänin maaherralle, jotta tämä menettelisi Lundellin suhteen niin kuin asetukset irtolaisista määräävät.

Maaherra ilmeisesti passitti Lundellin takaisin kotiseudulleen, sillä mies ilmestyi vielä samana vuonna Launosiin veljensä luo. Suomeen palasi myös hänen väärällä nimellä kulkenut matkakumppaninsa,  Kustaa Riihimäki eli Erik Kuula tai Gynther. Hänen tarinansa tulee luettavaksi parin viikon kuluttua.

Lähteitä:
Riksarkivet. S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg.
KA Vsa VHO Di: 99 Alistettujen asioiden päätöstaltiot 1835; Ece: 317 Alistusaktit 1835.