26. joulukuuta 2019

Hulinaa Hämeenlinnassa

Paikallismajuri Stark lähetti kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskille 31. joulu­kuuta päivätyn kirjeen. Siinä hän ilmoitti, että Hämeen­linnassa oli pidetty 28. ja 29. joulu­kuuta 1828 julki­sia huvi­tilai­suuk­sia (publica Assembléer), vaikka keisa­rin mää­räämä suru­aika oli vielä voi­massa. Keisari Nikolai I:n äiti Maria Fjo­dorov­na oli kuollut marras­kuun 5. päivänä.

Kenraalikuvernööri Zakrevski määräsi Uudenmaan ja Hämeen läänin maa­herran Carl Klickin vaati­maan Hämeen­linnan por­mes­ta­ril­ta Gustaf Adolf Lager­bladilta seli­tystä. Lager­blad toi­mitti selon­teon maa­her­ralle 17. helmi­kuuta. Maa­herra lähetti sen venä­jäksi kään­net­ty­nä ken­raa­li­kuver­nöö­rille 13./25. helmi­kuuta. 

Lagerblad aloitti pitkän selontekonsa tähdentämällä, ettei Hämeen­linnassa ol­lut suin­kaan pidet­ty julki­sia huvi­tilai­suuk­sia pai­kal­lis­majuri Starkin ilmoitta­mina päivinä 28. ja 29. joulu­kuuta. Sen sijaan niitä oli pidetty talvi­markkinoiden aikaan 9. ja 10. tammi­kuuta kulu­vana vuonna. Vanhan luvun mukaan nämä päivät olivat 28.–29. joulu­kuuta.

Ennen tarkempaa selitystä Lagerblad halusi tehdä tiettäväksi, miten hän ja muut hämeen­linna­lai­set suhtau­tuivat mark­kina-aikoina pidet­tä­viin huvi­tilai­suuk­siin:
Suomessa on yleisesti tiedossa, että täällä Hämeen­linnassa pidettävät markkinat kuulu­vat maan suurim­piin. Niin muo­doin tänne tulee markki­noiden aikaan melkoi­sesti kauppiaita ja ostajia sekä läheltä että kaukaa. Koska kaupun­gissa on ahdasta, tungok­selta on mahdoton välttyä. Ihmis­vilinästä voi koitua hait­taa kai­kille niille, jotka tulevat tänne muualta tapaa­maan suku­laisia tai käy­mään kaup­paa.
Tämän vaikeuden välttämiseksi kaupungin asukkaat ovat keksi­neet oivan keinon: markki­noiden aikaan järjes­te­tään tilai­suuk­sia, jotka kes­kit­ty­vät enem­män ylei­seen seu­rus­te­luun kuin tans­si­mi­seen ja huvin­pitoon. Mark­ki­noi­den aikana järjes­tet­tä­vät tilai­suu­det tar­joavat kau­pun­ki­lai­sil­le pie­nen tulon­lähteen ja mahdol­li­suu­den tu­tus­tua ihmi­siin. Näissä niin sano­tuissa mark­kina­ilta­mis­sa (sub­scri­berade mark­nads assembléer) on moni vieras mielik­seen käynyt. 
Pormestari Lagerblad tähdensi, ettei hän ollut antanut lupaa edellä kuvatun kal­taisten tilai­suuksien jär­jes­tä­mi­sel­le. Tosin hän ei ollut myös­kään kiel­tä­nyt niitä, mutta rat­kai­suun hän oli pää­ty­nyt paina­vista syistä. Ellei kaupun­gissa oli­si paik­kaa, jossa markki­noi­den aikaan voisi viet­tää il­toja säädyl­li­ses­ti, paljon nuoria­miehiä muista kau­pun­geis­ta kerään­tyi­si kapa­koi­hin. Siitä taas seu­raisi uhka­peliä ja väki­val­tai­suuk­sia, joiden sel­vit­tä­mi­seen polii­sil­la ei ollut tarpeeksi apu­voimia.

Lagerblad kiinnitti huomiota vielä siihen, että teatterit olivat Hänen Keisa­rilli­sen Majes­teet­tinsa lu­valla jär­jes­tä­neet näy­tän­töjä tammi­kuun alusta lähtien ja että hänen kuule­mansa mu­kaan muual­la­kin maas­sa oli pi­detty jul­ki­sia huvi­tilai­suuk­sia sa­moi­hin ai­koi­hin. Li­säk­si huhut­tiin, että Pieta­rissa suru­aika oli päät­ty­nyt toi­se­na joulu­päi­vänä.

Paikallismajuri Starkin esittämään ilmiantoon pormestari Lagerblad halusi lisätä, että paikallis­majuri oli jo lähes kah­den vuoden ajan jättä­nyt osal­lis­tu­mat­ta mark­ki­noi­den aikai­siin tilai­suuk­siin. Lisäksi Stark oli saa­nut tah­dit­to­mil­la vih­jai­luil­laan koko Kei­sa­ril­li­sen 46. jää­käri­rykmen­tin tänne sijoi­te­tun kol­man­nen patal­joo­nan upsee­ris­ton kart­ta­maan ky­sei­siä tilai­suuk­sia. 

Lopuksi pormestari Lagerblad vakuutti tietävänsä, etteivät kaupunki­lai­set suin­kaan pidä häntä virka­mie­henä, joka poik­ke­ai­si lakien ja ase­tus­ten nou­dat­ta­mi­ses­ta. Hän pahoit­te­li selon­tekonsa moni­sanai­suutta mutta katsoi seikka­peräi­syy­den vält­tä­mät­tö­mäksi "kaik­kien varjo­jen häl­ventä­miseksi" (till för­skingrande af hvarje skugga).


Keisarinna Maria Fjodorovnan kunniaksi vuonna 1914 pystytetty pronssipatsas Pavlovskissa.  Patsaan jalusta on suomalaista marmoria. Patsas sijaitsee Carlo Rossin vuonna 1816 suunnittelemassa mutta vasta 1913 rakennetussa puistopaviljongissa. Maria Fjodorovna (1759–1828) oli Paavali I:n puoliso sekä Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n äiti.


Lähteitä:
KA Hki Kenraalikuvernöörinkanslia, Fa:378 Yleiset aktit 1829.
KA Hml Uudenmaan lka, Ea:334a Kirjeasiakirjat 1829.

19. joulukuuta 2019

Kenen kuuluisi elättää sokea isä?

Joulukuun 16. päivänä 1849 Lopen pitäjänkokous kokoontui käsittelemään sokean 71-vuotiaan Eerik Juho Juhonpojan kohtaloa. Eerik asui "vanhana torpparina" Salon kartanon alaisessa Sääksjärven torpassa, jossa nyt oli torpparina hänen vanhin poikansa.

Aluksi käytiin läpi asian taustoja. Sääksjärven torppaa isänsä jälkeen pitävä Jaakko Juho Eerikinpoika samoin kuin Salon kartanon omistaja, Carl Gustaf Laurentz, olivat tehneet tiettäväksi, etteivät anna mitään apua vanhalle torpparille, joka oman ilmoituksensa mukaan oli raivannut korvesta torpan pellot ja luovuttanut torpan irtaimistoineen vanhimmalle pojalleen. Todettiin myös, että Salon kartanolla oli nelisenkymmentä torppaa, mutta kartano antoi seurakunnalle vain 12 ruotukappaa ruista. Kuitenkin ruotuapua saavista kuusi eli kolmasosa koko pitäjän ruotuvaivaisista  oli kartanon alustalaisia. Pitäjänkokous katsoi niin ollen olevan oikein ja kohtuullista, että poika Jaakko elättäisi isänsä ja kartanon omistaja antaisi siihen tukea. Jaakon sanottiin tulevan hyvin toimeen, ja kokous vetosikin 9.9.1817 annetun Keisarillisen asetuksen 1. pykälään, jonka mukaan omaisten tulee pitää huolta vanhuksista – elleivät he siihen kykene, seurakunnan tehtävä on antaa apua. Vanhalle Eerikille päätettiin kuitenkin antaa vielä köyhäinkassasta yhden ruplan 20 kopeekan avustus.

Jaakko ei tyytynyt pitäjänkokouksen päätökseen ja esitti maaherralle tammikuussa 1850 lähettämässään valituskirjeessä perusteluja sille, miksi kieltäytyi elättämästä isäänsä:
On totta, että noin 20 vuotta sitten sain Salon kartanon alaisen Sääksjärven torpan hallinnan isäni jälkeen. Isäni luopui torpanpidosta omasta tahdostaan, ja torppa käsitti vain neljännestynnyrinalan peltoa ja huonon asuintuvan sekä romahtamaisillaan olevan saunan. Ei pidä paikkaansa, että isäni olisi itse raivannut torpan pellot, eikä hän ole päivääkään ollut apunani torpan hoidossa. Lähdettyään torpasta hän kierteli hevoskuoharina ympäri lääniä ja hylkäsi vaimonsa ja alaikäiset lapsensa. Olen joutunut pitämään huolta sisarusteni elatuksesta ja kasvatuksesta, kunnes he itse ovat voineet ansaita elantonsa. Saimme vaimoni kanssa yhdeksän lasta, joista viisi on elossa ja asuu kotona. Perheen elättäminen on vienyt kaikki varani, niin, että sairaalloisena varmasti päätyisin pitäjäläisten elätettäväksi, elleivät lapseni auttaisi minua torpan hoidossa. Edellä esitetyn perusteella uskallan nöyrimmästi pyytää, että pitäjänkokouksen päätös kumottaisiin ja että pitäjäläiset määrättäisiin huolehtimaan isäni hoidosta ja elatuksesta.
Maaherra pyysi Lopen seurakunnalta lausuntoa asiasta. Pitäjänkokous päätti antaa tehtävän kruununnimismies Otto Tammelanderille, joka lausunnossaan 6.3.1850 kertasi pitäjänkokouksen päätöksen perustelut. Hän otti esille myös Salon kartanon vastuun, ja sanoi, että valituksen tekijä ja ehkä itse Salon kartanon omistajakin näyttävät olevan sitä mieltä, että kun kyseisen säterin noin 40 torpparia vaimoineen ovat koko parhaan ikänsä palvelleet kartanoa, heidät voidaan vanhoiksi ja raihnaisiksi tulleina jättää seurakunnan elätettäviksi. Tammelander piti tällaista asennetta kohtuuttomana ja valitettavana.
Tammelander liitti lausuntoonsa papintodistuksen, jossa kirkkoherra Elers todistaa Eerik Juho Juhonpojan pitäneen Sääksjärven torppaa vuodesta 1808 ainakin vuoteen 1825 ja sen jälkeen olleen paikassa "vanhana torpparina". Elers myös toistaa pitäjänkokouksen päätöksessä mainitut tiedot Salon kartanon alueella olevista ruotuvaivaisista. Lähde: KA Hml, Hämeen lka Saapuneet anomus- ja ulosottoasiain asiakirjat 1850.

Kirjeensä lopussa Tammelander toivoi vuoden 1817 asetukseen vedoten, että maaherra velvoittaisi hyvissä varoissa olevan nykyisen torpparin elättämään isänsä ja että myös Salon kartanon omistaja velvoitettaisiin antamaan apua vanhalle palvelijalleen. Tammelander viittasi vuoden 1805 palkollisasetuksen kolmannen artiklan seitsemänteen pykälään, jonka mukaan isännän ei tule hylätä uskollisia palkollisiaan, jotka ovat talossa palvelleet parhaat työvuotensa, vaan hänen on annettava heille kohtuullinen toimeentulo ja hoito heidän kuolemaansa saakka sitä työtä vastaan, jota he voivat tehdä. Ellei isäntä pysty sellaista hoitoa antamaan, tulee seurakunnan antaa apua tarpeessa oleville.

Asiaa harkittuaan ja asiakirjoihin tutustuttuaan maaherra totesi päätöksessään 14.3.1850, ettei Jaakko Eerikinpoika ole tuonut esiin mitään, minkä vuoksi pitäjänkokouksen päätöstä tulisi muuttaa. Joulukuussa 1849 annettu päätös, että Jaakko Eerikinpojan tulee elättää isänsä, pysyi siten voimassa.

Eerik Sääksjärvi jäi kuitenkin loppujen lopuksi seurakunnan avun varaan, sillä poika perheineen muutti vuonna 1851 Pyhäjärvelle. Rippikirjoissa vanha Eerik on edelleen merkitty Sääksjärven torppaan, mutta ilmeisesti hän joutui vuosittain vaihtamaan asuinpaikkaa sen mukaan, kuka hänet kulloinkin otti halvimmalla hoitaakseen. Esimerkiksi helmikuussa 1857 pidetyssä pitäjänkokouksessa hänet otti vuodeksi hoitoonsa Juho Kustaanpoika Ali-Heikkilä Topenolta kahdella tynnyrillä 25 kapalla ruista, ja vuonna 1858 alimman tarjouksen teki Topenon Hokkalan muonatorppari Jaakko Engbom kolmen ruistynnyrin korvausta vastaan.

Eerik Juhonpoika kuoli lähes 90-vuotiaana 20.4.1867.

* * *

Rippikirjojen perusteella voi päätellä, ettei vuonna 1778 Pyhäjärvellä Ul. syntynyt Eerik Juho Juhonpoika ollut Sääksjärven torpan ensimmäinen asukas. Hän avioitui 12.10.1799 Yli-Antinniemen torpantyttären Stiina Loviisa Mikontyttären (1779–1826) kanssa, ja pariskunta muutti vuonna 1808 Sääksjärven torppaan. Lapsia syntyi yhdeksän, heistä neljä kuoli pienenä.

Vanhimmasta pojasta Jaakko Juho Eerikinpojasta, s. 1800, tuli Sääksjärven torppari isänsä jälkeen. Hänen puolisonsa Anna Stiina Säll, s. 1802, oli  kotoisin Pyhäjärven Ul. Tuorilasta. Lapsia oli yhteensä kymmenen, heistä yksi syntyi kuolleena ja neljä menehtyi pienenä. Muutettuaan Lopelta Jaakko toimi lampuotina Tuorilan Taniaisten puustellissa, sitten Vaskijärvellä. Vuonna 1855 perhe muutti Pietilän torppaan Nurmijärven Kytäjärvelle. Jaakko kuoli Pietilän entisenä torpparina vuosi isänsä jälkeen, 68-vuotiaana. Puoliso Anna Stiina oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, vuonna 1866.

Lähteitä:
KA Hml, Hämeen lka AD 9/65 1850.
SSHY, Lopen ja Nurmijärven kirkonkirjat. Jäsensivut.

12. joulukuuta 2019

Lukupidot Lennolla

Kinkerit, kylänluvut, lukukinkerit, lukusijat tai lukuset olivat entisaikaan monelle kova paikka. Volter Kilven sanoin (Uusi Aura 30.10.1920, sivu 8):
Jouluajan iloja seurasi karvas ja ahdistava aika, sillä nyt läheni­vät ankarat lukuset ja "katkis­mukset" oli haet­tava kät­köistään. Pitkät sun­nun­tai-aamu- ja ilta­päivät kuului lakeis­sa tuvissa joka nur­kassa vain hyri­se­vää luke­mi­sen nupi­naa, sillä anka­ria ja pelät­ty­jä olivat papit niin nuo­rille kuin van­hem­mil­le­kin. Mutta oli kinke­reillä haus­katkin puo­lensa. Varsi­nainen kin­keri­päivä oli kyllä ahdis­tuk­sen ja tus­kan päi­vä. Mutta seu­raa­vana päi­vänä oli juhla­päivä. Kun kerta oli pap­pien vuoksi han­kittu ta­loon kokit, teuras­tettu va­sik­ka ja por­sas, lei­vottu luke­mat­to­mat leipä­lajit, laitet­tu toistaan her­kul­li­semmat "rää­tit", niin seuraa­vaksi päiväksi järjes­tet­tiin muhkeat pidot.  
Blogimme vakiopiirtäjän tädin arkistossa on muutamia lukupito­kutsuja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Vanhin kutsu on Ori­pään Tanski­lan Matti­lasta vuodelta 1896. Talon emäntä Amanda Maria Kallen­tytär oli synty­nyt Loimaalla vuonna 1869 ja isäntä Frans Fredrik Kallen­poika Mat­tila Ori­päässä 1860. Amanda ja Frans vihit­tiin vuonna 1888. Heillä oli lapset Frans Niko­lai, Lyy­dia Amanda, Lauri Johan­nes, Yrjö Retrikki ja Verner Henrik. 


Amanda ja Frans Mattila 1896.


Vuonna 1898 Oripäähän tuli kutsu Alastarolta Virttaan Keto-Heikkilästä. Kutsun lähettivät Ori­päässä syntynyt Fred­rika Johanna Jaakon­tytär Veräjän­korva (1839–1899) ja hänen toinen aviomiehensä, Simo Oskari Oskarin­poika (1849–1929), joka oli kotoisin Mart­ti­lan Mäen­päästä. Fredrikan ensim­mäinen mies, Keto-Heikkilän aikai­sempi isäntä Heikki Heikin­poika, oli kuollut vuonna 1866.



Fredrika ja Oskari Keto-Heikkilä 1898.


Huittisista Kalliokorven yksinäistilalta saapui kutsu helmikuussa 1903 pidet­täviin luku­sija­pitoi­hin. Kutsun lähet­tä­jät olivat synty­neet Alas­tarolla, Fred­rika Karo­liina Heikin­tytär vuonna 1857 ja Erland Eevert Kallen­poika1855. Heillä oli Oripäässä vuonna 1878 synty­nyt poika Kaarlo Evert ja Huitti­sissa vuonna 1887 syntynyt tytär Hilja Lempi Karo­liina. 



Karoliina ja Eevertti Kalliokorpi 1903.


Viimeinen kutsu on vuodelta 1910. Kutsun lähettäjä oli Samuel Lento Oripäästä. Samuel oli edellä maini­tun Fredrika Johanna Veräjän­korvan veli ja edellä mainitun piirtäjän isänisän äidin setä. Hän syntyi vuonna 1856 Ori­päässä ja muutti vuonna 1878 Pöy­tyälle. Samuel vihit­tiin vuonna 1878 Eli­sa­bet Fred­rika Helan­derin kanssa. Vuonna 1830 syntynyt Elisabet Fredrika oli ollut aikai­semmin naimi­sissa Tuomo Tuomon­poika Pih­lavan kanssa ja jää­nyt les­keksi vuonna 1869. Eli­sa­bet Fred­rika kuoli vuonna 1901, ja hänet haudat­tiin ensimmäisen miehensä ja samannimisen poikansa Tuomo Tuomon­pojan kanssa Pöytyän kirkko­maahan. Eli­sa­betin ja Samuelin avio­liitto oli lap­se­ton.



Samuel Lento 1910. Kartonkisessa kutsukortissa on komeat kohokehykset.

Samuel Lento kuoli lukupitoja seuraavana vuonna, heinäkuussa 1911. Turun Leh­des­sä oli 18. heinä­kuuta ilmoitus kuole­masta:
Viime perjantaina kuoli täällä maanviljelijä Samuel Lento Ori­päästä 54-vuotiaana, vaikean halvauksen jälkeen. Vainaja oli seudun van­kimpia maan­viljeli­jöitä, omis­taen välistä useam­piakin taloja, ja myös liike­mies hän oli. Lähinnä suree häntä veli.
Samuelia sureva veli oli vuonna 1847 syntynyt Kaarle Robert, jolla on Oripään 1880-luvun rippikirjasta alkaen sukunimenä Sulonen.

Kaarle Robert oli saanut marraskuussa 1877 naimalupakirjan Turkuun. Elokuussa 1890 Suomalai­sessa Wiralli­sessa Leh­des­sä oli kuitenkin seu­raava ilmoitus:
Pastorinvirastosta Orihpäässä annettu naimalupakirja Turkuun on hukkunut ja kuoletetaan täten. Moitetta mainettani ja naimistani vastaan ilmoitetta­koon, jos syy­tä on, lail­li­sen ajan kuluessa pasto­rin­­viralle Orih­­päässä.  – Orihpää, Elo­kuun 8 p. 1890.  Kaarl Robert Sulo­nen, talon­poika Orih­­pään Verä­jän­­kor­vasta.

Karl Robert Sulonen sai vuonna 1893 viiden vuoden passin ulkomaille. Mitä ilmeisimmin sama mies, Charles Robert Sulonen, sai Yhdys­valtojen kansa­­lai­suuden vuonna 1905. Asuinpaikka oli Cleve­­landissa Cuto­yogan piiri­­kunnassa Ohiossa. Hän asui Cleve­landissa myös vuoden 1910 väestön­laskennan mukaan ja oli tuolloin 63-vuotias naima­ton valssaamotyöläinen (Mill Hand, Roller Mills). 


Lähteitä:
Ancestry.com. 
Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.
Sirkka Leinon arkisto.

5. joulukuuta 2019

Hyvin ajoitetut häät ja paljon kummeja


Toukokuun 29. päivänä vuonna 1798 vietettiin Lopen Topenolla Eerik Laurinpoika Vähä-Peuran ja Juliaana Antintyttären häitä. Hääväkeä oli kutsuttu runsaasti. Juliaana vihittiin "omissa vaatteissa" ilman morsiuskoristeita. Siihen oli selvä syy: pariskunnan esikoinen  näki päivänvalon jo seuraavana päivänä.

Tyttölapsi, joka sai nimen Maria, kastettiin saman tien. Kirkkoherra Jusselius ehkä oli valmiiksi paikalla, olihan vihkiminenkin tapahtunut kotona. Myös osa kauempaa tulleesta hääväestä todennäköisesti yöpyi talossa. Kotikylästä Marian kummeiksi pyydettiin Juho Juhonpoika ja Stiina Juhontytär Hemmolta, Eerik Peuran veljentytär Liisa Heikintytär Iso-Peuralta ja Kaisa Simontytär Hokkalasta. Eerikin sisar Maija Laurintytär tuli Vojakkalan Siukolasta. Muita kummeja olivat Heikki Eliaanpoika ja hänen vaimonsa Maria Iisakintytär Hunsalan Seppälästä, Juho Antinpoika Hunsalan Talolasta, Juhon äiti Stiina Heikintytär samasta paikasta sekä Eerik Vähä-Peuran serkut, veljekset Juho  ja Joonas Niinimäki Läyliäisiltä. Yhteensä kummeja oli täysi tusina.




Häissä kerättyjä lahjoituksia kertyi seurakunnan vaivais- ja lasarettikassoihin yhteensä 51 killinkiä. Kotivihkimisestä veloitettiin kirkonkassaan 4 killinkiä, ja "ajattomasta vuoteudesta" (otidig sängelag) tuli sakkoa yksi riikintaalari 16 killinkiä.

Eerik Vähä-Peura oli vihittäessä täyttänyt jo 38 vuotta, ja useita vuosia talossa piikana palvellut Juliaana oli melkein 27-vuotias. Pariskunta sai 25-vuotisen avioliittonsa aikana vielä neljä aikuiseksi elänyttä lasta, lisäksi yksi poika syntyi kuolleena. Eerikin kuoltua Juliaana emännöi Vähä-Peuraa Ulrika-tyttären avioitumiseen, vuoteen 1844 saakka. Hän kuoli 87-vuotiaana vuonna 1858.


Kummeja "paremmista piireistä"

Vähä-Peuran Marian kummit olivat talollisia tai heidän lapsiaan. Talollisen lapsilla oli harvemmin kummeina torppareita, elleivät he sitten olleet lähisukua isäntäväelle. Torppareilla taas oli tapana pyytää kummeiksi talon isäntäväkeä. Salon kartanon alaisen Antinniemen torpparin Ernest Petterinpojan vuonna 1757 syntyneen Kaisa-tyttären kummeina olivat kartanosta herra Ernst Johan Laurentz ja madame Brita Dubbe, Johan Laurentz, Carl Laurentz ja neito (jungfru) Maria Laurentz.  Lisäksi kummeiksi oli pyydetty nimismies Mårten Söderberg sekä torpanvaimo Valpuri Kaarlentytär ja Sofia Matintytär. Ernest Petterinpojalla oli kymmenkunta lasta, ja Ernst Laurentz oli  myös toiseksi vanhimman Marian kummina. 

Hieno nimi oli vänrikki Adolf Fredrik Collinin ja rouva Lovisa Rebecca Wasanderin vuonna 1795 syntyneellä tyttärellä, joka on kastettujen luettelossa Andriette Johanna Cornelja. Myöhemmin neito esiintyy rippikirjassa nimellä Henrika. Tulee mieleen, että tytöstä ehkä oli ajateltu Henriettaa, mutta muitakin Andrietteksi kastettuja tyttöjä näyttää kyllä seurakunnissa olleen. Collinin Andrietten kummeina olivat herra kornetti Adolph Fredrik Stjerner, kersantti Jakob Johan Lovin, kirkkoherran leskirouva Cornelja Claesson, rouva Gustava Fredrika Grundström, rouva Eva Stina Lovin syntyjään Laengman, rouva Johanna Finnera syntyjään Laengman, mademoisellet Johanna Wasander ja Lisa Stina Laurentz sekä jungfru Eva Lisa Dubbe.

Vanajan kappalaisen ja varakirkkoherran Carl Gustaf Sanmarkin lasten kummeina oli Vanajan ja Hämeenlinnan virkamiehiä ja säätyläisiä. Vanhimmalla, vuonna 1798  syntyneellä Carolina Gustavalla kummeja oli kolmetoista: asessori Johan Walheim, asessori Wasenius ja asessori G. N. Amilon, Gustaf Nordenswan, apteekkari Lorents Bjugg, maisteri Gabriel Palander, ylioppilas Lars Palander, rouva R. E. Palander, rouva asessorska Amilon, rouva asessorska Wasenius, rouva asessorska Ahlgren, demoiselle Eva Agatha Helsingberg, joka oli äidin sisar, sekä demoiselle Maria Silfström.

Agatha Sophialla kummeja oli vain kuusi: lääninmaanmittari Eric Lalin rouvineen, ruustinna Carolina Cygnaeus, mamselli Aejmelaeus Hämeenlinnasta, sihteeri H. J. Stefanius ja herra komministeri Christian Enqvist, joka oli Vanajan kirkkoherran apulainen. Veljet saivat tyytyä vielä vähempään kummimäärään. Carl Johanilla oli viisi kummia, säätyläisiä kaikki. Nils Hermanin kummeiksi oli pyydetty talollisia: rusthollari ja kirkkoväärti Matti Yrjönpoika Klemola puolisoineen sekä rusthollarit Kustaa Paavola ja Krister Keskilä puolisoineen sekä rusthollarintytär Maria Mikontytär Sakkila. Ehkä kirkkoherra Sanmark halusi näillä kummivalinnoilla hoitaa suhteita myös pitäjän talollisiin.

Benvikin ensimmäisiin oppilaisiin kuuluneen Gustava Wellingkin isä oli aatelista syntyperää. Gustava syntyi aviottomana ennen vanhempien vihkimistä, eikä kastemerkinnässä isää mainita lainkaan. Aatelisia ei Gustavan tai hänen sisarustensa kummien joukossa ole. Gustavan kummeina oli kaksi talollista: rusthollari Anders Andersson ja talollinen Henrik Eriksson. Naispuolisia kummeja olivat naapuritalon vanhaemäntä Maria Johanintytär sekä samanniminen piika. Gustava avioitui vuonna 1825 Johan Ekblomin kanssa. Mies oli naimisiin mentäessä räätäli, mutta ammatti vaihtui ajan myötä rengiksi ja kalastajaksi. Pariskunta sai kuusi lasta, joiden kummeina oli talollisia, torppareita, käsityöläisiä tai palvelusväkeä.

Gustavan neljänneksi vanhimman lapsen, Carl Oton, kummit tekevät poikkeuksen. Pojan syntyessä vuonna 1833 perhe asui Maskun Odensnäsin (Odensaaren) säteritilalla, jonka omisti vapaaherra Wilhelm Paul Carpelan. Johan Ekblomin ammatiksi on merkitty tallirenki, ja Gustava oli piikana, ehkä kuitenkin hieman tavallista piikaa hienommissa töissä. Myös Gustavan sisar Dorothea Wilhelmina asui Odensnäsissä, ja sisarusten aatelinen syntyperä (af adelig famille) oli hyvin tiedossa. Carl Oton kummiluettelo on vaikuttava: hovijahtimestari, herra paroni Carl Maximilian Carpelan, filosofian tohtori herra Frans Schauman, ylioppilas, jalosukuinen herra Hugo Schauman Kalelasta ja ylioppilas, herra Gustaf Holmström. Hännänhuippuna, mutta ehkä läheisimpänä perhetuttuna, oli kalastaja Anders Joh. Bång Odensnäsistä. Naispuolisia kummeja olivat varapastori Gustaf Granströmin puoliso Justina Willén, hyväsukuinen neiti Maria Fredrika Carpelan, neidit Sofia, Magdalena, Lovisa ja Carolina Carpelan sekä kalastaja Bångin vaimo Maria Johansdotter. Lapsen kastoi kotona Gustaf Granström. Kummeja Carl Otolla oli yhteensä kolmetoista.






28. marraskuuta 2019

Joonas Reivilä matkansa päässä

Korpilahdelta kauppamatkalle Helsinkiin tullut Joonas Reivilä katosi jäljettömiin torstaina 1. maalis­kuuta. Seuraavana sunnuntaina 4. maalis­kuuta Suomen kaartin alokas Elis Vilhelm Holm­gren poikkesi kadulta kaup­pias Lillje­forsin pihaan. Kyyk­ki­es­sään lantalassa luon­nol­li­sil­la tar­peill­aan hän huomasi, että nave­tan alta kuuden tai seitsemän kyynärän päässä pil­kisti verinen ihmisen pää. Holm­gren riensi heti piha­piirin tupaan, jossa olivat Carl Gustaf Björk, Fredrik Thus­berg ja Henrik Hägg­blom. Kaikki neljä lähtivät löytö­paikalle ja totesivat, että raken­nuksen alla oli kuollut mies. Vainajalla oli pää ja kädet veressä, ja häneltä oli leikattu kurkku auki. Lillje­forsin rengit Björk ja Thus­berg tunnis­tivat vainajan Joonas Reivi­läksi. Miehet riensivät kerto­maan ruu­miista kauppi­aalle, joka puolestaan hälytti paikalle poliisi­kivalteri Dahl­bergin ja poliisi­päällys­mies Lager­stamin.


Kauppias Lilljeforsin talon pihapiiri vuonna 1838.

Piirrokseen merkittyjen kirjainten selitykset:
a  Porttikäytävä
b  Halkoliiteri
c c  Oikopolku Brobergin talon pihalle
d  Talli
e  Ulkohuone
f  Navetta
g  Säilytyskonttori
h  Paikka, josta ruumis löytyi rakennuksen g alta
i  Asuinrakennus, jonka ikkunat antavat pihalle
k  Ulkorakennus
Rakennusten d, e, f ja g alla oli niin korkea kivijalka, että oikopolulta c c pääsi konttaamalla raken­nusten alle.

Poliisikamarissa pidettiin ensimmäinen kuulustelu jo maanan­taina 5. maalis­kuuta. Kuulta­vina olivat ruumiin havainnut Elis Vilhelm Holm­gren, kival­teri Dahl­berg, Lillje­forsin rengit Carl Gustaf Björk ja Fredrik Thus­berg, puuk­hollarit Ek­roos ja Holm­gren sekä renki Fredrik Rops­felt ja hänen isän­tänsä Antti Koivu­saari Siika­joen pitäjän Paavolasta.

Ruumiinavaus toimitettiin 8. maaliskuuta "täkäläisen poliisi­kamarin pyynnöstä Keisa­rilli­sen yli­opiston Anatomia­salissa ja herrojen lääke­tieteen opis­kelijoitten läsnä­ollessa alle­kirjoitta­neen toimesta". Seuraavassa ote ruumiin­avaus­pöytäkirjan alusta:
Ruumis oli keskikokoinen mutta vankkarakenteinen ja lihaksikas, oli Anatomia­saliin tuotaessa täysin puettu ja vielä jäässä sekä oli sillä sikäli erikoinen asento, että pää ojentui hieman taaksepäin, vartalo oli suora ja oikea käsivarsi oli kohotettuna lähes suorassa kulmassa vasten vartaloa, oikea kyynärvarsi (Antebrachium) voimakkaasti taipunut kohti olkavartta (Humerus) ja peukalo sekä oikean käden sormet olivat suonenvedon tapaisesti koukistuneet, vasen käsivarsi ojentunut mutta kyynärtaipeen kohdalta vähän vääntynyt sekä peukalo ja sormet suonenvedon tapaisesti vääntyneet, oikea jalka suora ja vartalon suuntaisesti ojentunut, mutta vasen jalka suonenvedon tapaisesti taipunut niin, että reisi muodosti lähes suoran kulman vartaloa vasten ja sääri samanlaisen reittä vasten, joka viimeksi mainittu oli myös ulospäin kääntynyt.
Ruumiinavauksessa kävi ilmi, että Joonas oli kuristettu piiskansiimalla, minkä jälkeen hänen kaulaansa oli tehty ammot­tava haava viiltä­vällä esi­neellä. Kaulaan oli sen jälkeen sidottu musta silkkinen kaula­huivi, joka ei koko­naan peittänyt haavaa. Kaikki muukin osoitti, että Joonas Reivilä oli joutunut väki­valtaisen kuoleman uhriksi. Pöytäkirjan allekirjoitti 10. maaliskuuta viisaus­tieteen ja lääke­tieteen tohtori Nils Abraham Ursin.

Joonas Reivilän vaatteista ja ruumiin läheltä oli löytynyt seuraavia esi­neitä: 5½ tuumaa pitkä verinen puukko ja sen nahkainen tuppi; hamppu­nuorasta punottu noin puoli kyynä­rää pitkä ja puoli tuumaa paksu piiskan­siima, jonka päässä oli kolme solmua; kirstun avain, joka roikkui nauhassa vainajan röijyn napin­lävestä; vanha musta silkkinen kaula­huivi, joka oli sidottu Reivilän kaulaan; vähän yli kyynärän pituinen ja tuuman paksuinen verinen piiskan­varsi; vainajan takin­taskusta löytynyt sini­ruutuinen pella­vainen nenä­liina sekä taskussa olleet rahat: kolme 16 killin­gin sete­liä, yksi kahdek­san kil­lingin ja yksi 20 kopee­kan seteli, yksi viiden kopeekan ja kaksi kahden kopee­kan kolik­koa sekä yksi neljännes­killingin kolikko.

Poliisikamarissa pidettiin 14. maaliskuuta vielä toinen kuulustelu. Kauppias Lillje­fors oli antanut sitä ennen joitain lisätietoja. Hänen kertomansa mukaan renki Fredrik Ropsfelt oli lähtenyt perjantaina 2. maalis­kuuta Heikinl­aakson kesti­kievariin vie­mään sinne isäntänsä käskystä poroja ja oli palannut matkaltaan sunnuntai­aamuna. Lisäksi Lilljefors muistutti, että sysmä­läiset Elias Ryytilä, Matti Keskinen ja Erkki Joen­taipale olivat majoit­tu­neet samaan tupaan kuin Joonas Reivilä. Lilljeforsin renki Thusberg sanoi panneensa merkille, että Fredrik Rops­felt oli lähes koko kau­pun­gissa­olo­aikansa huma­lassa. Kun Ropsfelt oli palannut Heikinlaakson kievarista, hän oli sanonut, että kyytirahat olivat menneet hevosten ylläpitoon. Rahaa hänellä oli kuitenkin ollut, sillä hän oli ostanut itselleen uudet purje­kankaiset housut ja paidan sekä kaiken­laista pientä Lillje­forsin puodista. Thusberg lisäsi vielä, että kun Reivilän ruumis oli löydetty, Ropsfelt ei – toisin kuin isäntänsä – ollut osallis­tu­nut miten­kään ruumiin pois viemiseen.

Kuulustelupöytäkirjat ja ruumiinavauspöytäkirja toimitettiin Helsingin kämnerin­oikeu­teen tarkempaa tutkimusta varten.

Ennen kämnerinoikeuden istuntoihin siirtymistä on palattava vielä edelliseen Reivilä-kirjoituk­seen. Kaisa Kylä­kosken blogissa oli taan­noin kir­joitus, jonka luet­tuani välähti. Niinpä tiedän nyt, mitä Lillje­forsin mainitsemat Maija Kakor olivat. Korpi­lahden miehet toivat maja­kakkuja (leipiä) kaup­piaalle, jonka luona he kaupunkikäynnillään majailivat. Tämä puoles­taan antoi heille vanhan tavan mukaan jotain pientä kotiin viemi­siksi (kommo samma Sälskap in til mig med sina så kallade Maija Kakor för hvilka de efter gammal Pläg­sed få litet Småt att föra med sig hem). 


Lähteitä:
KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

21. marraskuuta 2019

Suurperheen äiti, myllärin vaimo

Joulukuussa 1821 palasi kotipitäjäänsä Laukaaseen Benvikissä opettajattareksi valmistunut Eeva Liisa Matintytär, joka Benvikin aikana oli alkanut käyttää sukunimeä Flyktman. "Linum Inst. Elev" Eeva Liisa Matintytär on rippikirjassa merkitty pappilan sivulle.

Laukaan kirkkoherra Arvid Adolf Arwidsson oli Talousseuran yhteistyökumppani ja myös kiinnostunut kudontakoulun perustamisesta Laukaaseen. Benvikistä hyvät suositukset saanutta Eeva Liisa Flyktmania ilmeisesti ajateltiin koulun opettajattareksi. Koulusta ei kuitenkaan tullut ainakaan pitkäikäistä. Eeva Liisalla on ripilläkäyntimerkintä pappilassa vain vuonna 1822, ja muuttaessaan vuonna 1824 Kangasalan Liuksialaan hän asui Haapavatian Koivistossa pitäjänräätäli Matts Flyktmanin ja tämän puolison Anna Matintyttären luona.

Benvikissä viettämiensä kolmen vuoden ja neljän kuukauden aikana Eeva Liisa oli saanut palkkaa yhteensä 66 riikintaalaria 32 killinkiä, minkä hän kuittasi 1.12.1821. Lähde: KA Sta, Gs: 16 Talousseuran tilitykset tositteineen 1823.


Kirkkoherra Arwidssonin suhteilla lienee ollut vaikutusta siihen, että Eeva Liisalle järjestyi työpaikka Liuksialasta. Arwidssonin tytär Lovisa Amalia nimittäin oli naimisissa Liuksialan omistajan Carl Otto Meurmanin kanssa. Liuksialasta Eeva Liisa Flyktman muutti Messukylään Hatanpään kartanoon vuonna 1826. Sinnekin oli ajateltu kudontakoulun perustamista, ja Talousseura oli vuonna 1823 tiedustellut Hatanpään omistajalta Lars Gustaf Lefréniltä tämän kiinnostusta asiaan. Lefrén oli kuitenkin epäilevällä kannalla, eikä koulun aloittamisesta ole tietoa. Henki- ja rippikirjoista eivät "jungfru" Eeva Liisa Flyktmanin työtehtävät Liuksialassa ja Hatanpäässä selviä. Kartanoissa toki tarvittiin ammattitaitoista kutojaa.

Puoliso Daniel Ärlig

Hatanpäässä Eeva Liisa Flyktman tutustui tulevaan mieheensä, vaununtekijä Daniel Ärligiin, ja heidät vihittiin vuonna 1828. [Danielin sukunimestä käytetään eri lähteissä myös muotoja Ärling ja Erling.]

Daniel Ärlig syntyi Siuntiossa 12.10.1797. Vanhemmat olivat Lill-Göcksin tilallinen Israel Ärlig ja Johanna Michelsdotter. Perhe muutti vuonna 1798 Vihdin Haimooseen, missä isä oli tilanvuokraajana. Danielin lisäksi perheessä oli neljä muuta lasta: Johan, Israel, Margareta ja Sophia. Margareta kuoli seitsenvuotiaana, Johan 28-vuotiaana vuonna 1820. Johan haudattiin Vihdissä kirkonkellojen ja surumusiikin saattelemana (med klockor och sorgmusik).

Daniel lähti vuonna 1818 oppipojaksi vaununtekijä Noah Pousarille Turkuun. Viiden vuoden kuluttua hän oli kisälli ja otti muuttokirjan Tukholmaan. On epäselvää, kävikö hän Tukholmassa, joka tapauksessa hän tuli samalla muuttokirjalla Helsinkiin helmikuussa 1824 ja meni töihin vaununtekijä Nyqvistille. Hatanpäähän hän muutti vuonna 1825. Ärligin ammatiksi mainitaan silloin vaununtekijä, mutta rippikirjasta 1832 lähtien hän on myös mylläri, ja vaununtekijä-titteli jää aikaa myöten kokonaan pois.

Myös Daniel Ärligin sisarukset muuttivat Messukylään. Sophia oli tullut jo vuonna 1822 Tampereelle, ja Israel muutti Messukylään vuonna 1831. Israelista tuli lampuoti Hatanpään omistamaan Erkkilän Keskiseen, sisar Sophia avioitui mylläri Isak Romsin kanssa. Sisarusten väliset suhteet olivat kummivalinnoista päätellen läheiset. Kun sekä Isak Roms että Sophia kuolivat hukkumalla, Isak 1835 ja Sophia 1837, Daniel otti kasvatikseen sisarensa viisivuotiaan Gustava-tyttären ja Israel-veli puolestaan vasta isänsä jälkeen syntyneen, Israeliksi kastetun sisarenpoikansa.

Hatanpään kartanon omistajan Lars Gabriel Lefrénin puoliso, Catharina Lefrén, oli saanut jo nuorena uskonnollisen herätyksen, ja hänen aikanaan Hatanpäästä tuli tärkeä hengellisen elämän keskus. Catharina Lefrénillä oli ystäviä ruotsalaisissa herrnhutilaisten piireissä, mutta muidenkin herätysliikkeiden edustajia vieraili kartanossa, muiden muassa Suomen Pipliaseuran perustanut John Paterson sekä Henrik Renqvist. Erilaiset ryhmät toimivat hyvässä sovussa, ja varsinkin lähetysharrastus virisi voimakkaasti. Myös mylläri Daniel Ärlig kuului herätysliikkeen piiriin. Kielitaitoisena hän hoiti kirjeenvaihtoa lähetystyöhön lähteneen Samuel Hebichin kanssa.

Catharina Lefrén jäi leskeksi 1825, ja kartano myytiin Nils Johan Idmanille. Catharina Lefrén muutti takaisin Ruotsiin vuonna 1834, minkä jälkeen herrnhutilaisuuden vaikutus väheni. Lähetysharrastus jatkui Finlaysonin tehtaan piirissä. Tampereelle konepajan ja myöhemmin puuvillatehtaan perustanut James Finlayson tunsi Lefrénit, mutta oli itse kveekari eikä ollut mukana Hatanpään piireissä. Puuvillatehtaan paikallisjohtajaksi valittu Ferdinand Uhde sen sijaan oli tärkeä uskonnollinen vaikuttaja, joka osallistui myös lähetystoimintaan, ja Daniel Ärlig tunsi hänen piiriinsä kuuluvia henkilöitä.

Herännäispiireissä toimi useita naisia. Esimerkiksi Finlaysonin tehtaan lankamyymälän hoitajalla Katarina Ekblomilla oli merkittävä rooli lähetystyössä. Ei ole tietoa siitä, oliko Eeva Liisa Flyktman aktiivisesti mukana toiminnassa. Osallistumista kodin ulkopuolisiin tilaisuuksiin rajoitti tietysti kodinhoito, ja todennäköisesti hän myös teki työtä kutojana ja kehrääjänä.

Lapset

Eeva Liisa Flyktman ja Daniel Ärlig saivat yhdeksän lasta. Vanhimman pojan kummit olivat raatimies Herman Liljelund puolisoineen sekä Maria Loviisa Flyktman ja hänen puolisonsa, satulaseppä Karl Kihlström. Viimeksi mainitut olivat Eeva Liisan kotipuolesta tuttuja. Daniel Ärligin sukulaisia oli monen lapsen kummeina, samoin hänen hengenheimolaisiaan. Toiseksi vanhimman pojan kummien joukossa olivat patronessa Lefrén ja demoiselle Augusta Lefrén. Muita herännäispiireihin kuuluvia kummeja olivat muun muassa aiemmin mainittu neiti Katarina Ekblom sekä Hatanpäässä myllärinä toiminut Johan Eriksson puolisoineen. Erikssonista tuli myöhemmin Finlaysonin ruokalanpitäjä (kosthållare). Daniel Ärlig ja Eeva Liisa Flyktman puolestaan olivat kolmen Erikssonin lapsen kummeina.

Eeva liisa Flyktmanin ja Daniel Ärligin lapset:

  1. Lars Gustaf Ärlig, s. 6.6.1828, k. 14.12.1869 Porvoo. Rakennusmestari, maanviljelijä. Puoliso Emilia Sofia Wikman.
  2. Israel Ärlig, s. 15.11.1829, k. 2.5.1868 Helsingin pitäjä. Mylläri, kestikievarin omistaja.
  3. Johan Samuel Ärlig, s. 9.2.1832. Kauppa-apulainen, isän perukirjassa 1868 "merimies Australiassa".
  4. Carl Paulus Ärlig, s. 25.3.1834, k. 12.2.1890 Tampere. Mylläri. Puoliso Henrika Loviisa Söderholm.
  5. Petrus (Petter) Ärlig, s. 4.4.1836. Urkurinoppilas, kirjanpitäjä, kestikievarin pitäjä, aliupseeri, löysä. Puoliso kätilö Augusta Antonetta Armorin. Avioero.
  6. Josef Ärlig, s. 11.8.1838, k. 11.5.1907 Orimattila. Mylläri, talollinen. Puoliso Henrika Matintytär.
  7. Daniel Rafael Ärlig, s. 5.1.1841, k. 2.1.1897 Helsingin pitäjä. Kirjanpitäjä. Isän perukirjassa "kestikievarin kirjuri Helsingin pitäjässä".
  8. Maria Ärlig, s. 1.11.1843, k. 15.7.1888 Tampere.
  9. Pauliina Ärlig, s. 23.10.1846, k. 16.6.1899 Tampere.
Ärligin perheen kaikki pojat opiskelivat Tampereen ala-alkeiskoulussa eripituisia aikoja. Maria-tytär lähti palvelukseen kodin ulkopuolelle. Pauliina asui vielä aikuisena äitinsä kanssa.

Mylläri Daniel Ärlig kuoli 70-vuotiaana vuonna 1867. Eeva Liisa eli leskenä vielä 21 vuotta. Hän kuoli 85-vuotiaana 25.3.1888. Eeva Liisan perukirjaa ei ole löytynyt, mutta Daniel Ärligin perukirjassa luetellaan puolison ammattiin liittyviä tavaroita: kangaspuut, niidet, kaiteita, kaksi rukkia, kahdet vyyhdinpuut ja yhdet kerinpuut, rautatemppelit, kaksi syöstävää, kaksi häkilää. Lisäksi jäämistössä oli mankeli ja kolme naulaa villalankoja. Perukirjan valossa näyttää siltä, että Eeva Liisa ainakin vielä miehensä kuoleman aikoihin kutoi työkseen.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV 1 b.
KA Sta, Gs: 16 Talousseuran tilitykset tositteineen 1823.
KA Hml, Satakunnan tk Ec1: 20 Kangasalan käräjäkunnan perukirjat 1868.
SSHY. Tampereen ym. kirkonkirjat. Jäsensivut.
Rasila, Viljo 1984: Tampereen historia II 1840-luvulta vuoteen 1905. Tampere: Tampereen kaupunki.
Innala Aune ja Raevuori Yrjö 1946: Tampereen vanhat alkeiskoulut. Pedagogio. Ala-Alkeiskoulu. Yläalkeiskoulu. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja VI. Tampere.





14. marraskuuta 2019

Kun posti kulki

Moni helsinkiläinen oli 1800-luvun puolivälissä tyytymätön postiin, sillä kaikki posti­lähetykset piti hakea itse val­tion posti­konttorista. Käytän­nössä postin hakivat usein perheen palve­lijat. 

Rahapajan johtajaksi vuonna 1861 nimitetty August Fredrik Soldan esitti alku­vuodesta 1862 Helsing­fors Dag­bladissa ehdo­tuksen kaupungin­postin perustami­sesta Helsin­kiin. Hän puntaroi seikka­peräisessä esityk­sessään kaupungin­postin tarvetta, kustan­nuksia ja organi­sointia varsin monelta näkö­kannalta. Yksi tär­keim­mistä kaupungin­postia puoltavista syistä oli ajan säästä­minen. Soldan totesi monien huoman­neen, että ulko­mailta peräisin oleva motto "aika on rahaa" päti Eng­lannin ja Ame­rikan ohella jo Suo­mes­sa­kin. Ehdotus kuitenkin alkoi paha­enteisesti:
Kokeeko kysymys pääkaupunkimme kaupunginpostista hyville hank­keille valitetta­vasti liian taval­li­sen kohta­lon? Säih­kyykö se hetken päivä­lehtien pals­toilla vaipu­akseen sitten unohd­uksen yöhön?
Ajatus kaupunginpostista taisi todellakin vaipua muutamaksi vuodeksi unho­laan. Vuoden 1866 alussa Helsing­fors Dag­bladista saatiin kuitenkin lukea, että helsinki­läiset apteek­karit aikoivat perustaa kaupungin­postin, jota oli aluksi määrä kokeilla vuoden ajan.

Helsingin kaupunginposti aloitti toimintansa 1. päivänä maalis­kuuta 1866. Toi­min­nan aloittam­isesta ilmoitettiin helmi­kuun lopussa useissa lehdissä. Postin toiminta rajoit­tui ilmoi­tuksen mukaan kaupungin tul­lien sisä­puolelle, mutta sen lisäksi mukaan tulivat myös Lapin­lahden sairaala ja Kaisa­niemen ravin­tola.


Ilmoitus sanomalehti Suomettaren numerossa 17 helmikuussa 1866. "Muutamat asiata harrastawaiset" olivat apteekkarit Girsén, Björklund, Collan, Ekman, Kjellin ja Salingre.

Kirkkaanpunaisia kaupunginpostin kirje­laatikoita oli aluksi 22. Kuusi niistä oli apteek­kien luona Aleksanterin­kadulla, Erottajalla, Pohjois­esplanadilla, Etelä­esplanadilla, Nikolain­kadulla ja Annan­kadulla. Lisäksi laatikoita oli esimerkiksi Marian­kadulla, Hallitus­kadulla, Läntisellä Heikin­kadulla, Vladimirin­kadulla, Uuden­maan­­kadulla ja Kaisaniemen puiston aidassa Unionin­kadun varressa. Valtion posti­­laatikot olivat tuohon aikaan joko tumman­harmaita tai tumman­vihreitä.

Kaupunginpostilla oli omien postilaatikoiden lisäksi myös oma posti­merkki. Se oli alkuun muodoltaan soikea ja väril­tään vihreä, ja viis­toon merkin poikki kulkevassa punai­sessa juovassa oli sana "stad­post" (kaupungin­posti). Maksu yhdestä kirjeestä oli painosta riipp­umatta 10 penniä, ja sen arvoinen posti­merkki piti panna kirjeen etu­puolelle. Posti­merkkejä myytiin kaikissa kaupungin aptee­keissa ja posti­laatikoiden lähellä olevissa puodeissa. Jos osti kerralla sata merkkiä, sai 20 prosen­tin alen­nuksen.

Kun kaupunginposti aloitti toimintansa 1. maaliskuuta 1866, kirjeitä oli laati­koiden ensimmäisellä tyhjennys­kerralla 200, ja koko ensimmäisen päivän aikana postin­kantajat toimittivat perille 418 kirjettä. Kirjelaatikot tyhjen­net­tiin aluksi kolme kertaa päi­vässä: klo 9.30, 12.00 ja 16.00. Sunnuntaisin laatikoita ei tyhjen­netty eikä kirjeitä toimitettu. Loka­kuussa 1866 posti­laatikoita alettiin yleisön pyynnöstä tyhjen­tää arkisin peräti viisi kertaa (klo 8, 10, 12, 16 ja 18) ja sunnun­taisinkin kahdesti, klo 10 ja 16. Tuolloin kaupungin­posti välitti päivit­täin noin 150 kirjettä. Vuoden 1867 loppu­puolella tahtia kuitenkin hiljen­nettiin ja kirjeitä alet­tiin toimit­taa vain kolmesti arki­päivisin: klo 8, 12 ja 16.

Laatikoita tyhjentäviä ja kirjeitä kanta­via posti­poikia oli aluksi seitsemän. Heillä oli virka­hatussa messinki­kilpi, jossa luki STADS­POST. Pojat kantoivat olal­laan tankoa, josta roikkui postilaatikoiden sisäkoteloita. Postilaatikon luona pojat avasivat laatikon sivussa olevan luukun, ottivat laati­kosta täyden sisä­kotelon ja vaihtoivat sen tilalle tyhjän.


Jos osoite oli merkitty kirjeeseen epä­selvästi tai jos posti­merkki puuttui, kirje jäi posti­toimistoon. Toimisto sijaitsi alkuun Antikvaari­sessa kirja­kaupassa Aleksanterin­kadun ja Fabianin­kadun kulmassa mutta siirtyi jo vuoden 1866 lopulla Rieksin tapetti­liikkee­seen ja sen jälkeenkin vielä puolen tusinaa kertaa. Viimeinen paikka oli Annan­katu 8.

Kaupunginpostin toimintaan suhtauduttiin alkuun hyvin suopeasti. Hufvudstads­bladetissa annettiin16. huhtikuuta 1866 kiitosta apteekka­reille:
Apteekkarimme ansaitsevat yleisen tunnustuksen kaupungin­postin perus­ta­mi­ses­ta, ja kaupunkilaiset ovatkin osoitta­neet kiitolli­suuttaan sairasta­malla tänä keväänä enemmän kuin moneen vuoteen.
Kaupunginpostin kautta alettiin sittemmin jakaa myös lehtiä. Työmäärän lisäys ei miellyttänyt kaikkia. Morgon­bladetissa oli 21. tammi­kuuta 1873 uuti­nen, jonka mukaan kuusi kaupungin­postin kahdek­sasta kirjeen­kantajasta oli kuulemma tehnyt edellis­päivänä lakon. Sen takia esi­merkiksi Uusi Suome­tar ja kirjeet olivat jää­neet kanta­matta. Tärkeimpänä syynä lakkoon oli se, että postipojat oli velvoi­tettu jaka­maan Kylä­kirjasto-lehteä ilman eri korvausta. Edes heidän pyyn­töönsä saada ilmaiseksi yksi kappale mainittua lehteä ei ollut suostuttu. Seuraavan päivän Helsing­fors Dag­bladetista voi päätellä, että kaupungin­posti oli pal­kan­nut tilalle uusia poikia.

Paikallispostille alkoi tulla vähitellen moitteitakin. Jotkut syyttivät kirjeen­kanto­poikia laiskot­te­lusta, hutiloin­nista tai kirjeiden hävittämi­sestä. Kaupungin­posti puolestaan valitti, että posti­laatikoihin työnnettiin ties mitä roskaa. 1880-luvulla alettiin ehdottaa kaupungin- ja valtionpostin yhdistämistä, koska kirjeet saattoivat joutua vahingossa väärään postilaatikkoon, mistä koitui ylimääräistä vaivaa ja sakkojakin.

Helsingin kaupunginposti joutui myös hinta­kilpailuun, sillä valtion­posti ryhtyi kul­jet­ta­­maan paikallis­kirjeitä ja alensi posti­maksun 10 pennistä viiteen penniin. Oma vaikutuksensa oli myös kirja­kauppias G. A. Finnellä ja hänen "puna­lakkisten kaar­til­laan", josta Uusi Suometar kirjoitti vuonna 1889:
Järjestetyn sanomalehtien myynnin on kirjakauppias G. A. Finne toi­mit­ta­nut "Kappelin" edus­talle, missä tästä­lähin aina on yksi hänen puna­lakkisista kol­por­töö­reis­tään, joka myypi useita sanoma­lehtiä.
Sanomalehtipojat kantoivat lehtiä koteihin­kin, joten kaupungin­postilta jäi yksi tehtävä pois. Ehkä raskaimmin kaupungin­postin toiminta­edellytyksiä heikensi puhelin. Kun puhelinverkostoa oli alettu rakentaa vuonna 1882, valta­osan viesteistä saattoi toimit­taa postin sijasta puheli­mitse. Niinpä Helsingin kaupungin­postin arvel­tiin syksyllä 1891 pian jo loppuvan.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Helsingin postin historiaa käsiteltiin Suomen postimerkkilehden vuoden 1920 numeroissa 235 ja 15–16. Muut linkit tekstissä.
Pehkonen Marja 1996: Yksityinen Helsingin kaupunginposti 1886–1892. Narinkka 1996. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo.

7. marraskuuta 2019

Metsänhaaskausta vai ei?

Metsävarojen riittävyydestä alettiin kantaa huolta 1800-luvun alkupuolella, ja metsien suojelemiseksi annettiin vuonna 1851 metsäasetus. Kruununmetsien käytöstä, muun muassa hakkuista ja kaskeamisesta, annettiin tiukat määräykset, jotka koskivat myös kirkollisvirkatalojen metsiä. Ylin valvontavastuu lain noudattamisesta oli läänien maaherroilla, ja paikallisesti metsänkäyttöä pitivät silmällä kruununvoudit ja "muut metsän- ja kruununpalveliat". Ihmisillä oli kuitenkin taipumus käyttää metsiä kuten ennenkin, ja käräjillä oli silloin tällöin joku vastaamassa syytteisiin metsänhaaskauksesta.

Vuoden 1857 syyskäräjille oli luvattomasta metsänkäytöstä haastettu kaksi Lopen pappilan torpparia, Heikki Ryd Rajalasta ja Heikki Juho Juhonpoika Nykullasta. Syyttäjänä toimi viran puolesta kruununnimismies Johan August Lindberg. Torppareilla oli esittää menettelylleen hyvät perustelut, mutta pari kolme käräjäkäyntiä vaadittiin ennen kuin asiassa saatiin päätös aikaan.

Nykulla
Kuten aiemmassa kirjoituksessa kerrotaan, kirkkoherra von Qvanten oli huhtikuussa 1857 saanut luvan ottaa Prestkullan torpan maat pappilan käyttöön ja torppari Juho Juhonpoika sai perustaa Nykullaksi kutsutun uuden torpan kauemmas pappilasta. Käräjäpöytäkirjoista selviää, että uuden torpan perustamisesta vastasikin Juhon poika Heikki Juho, ja torpan raivaus alkoi jo Juhon asuessa vielä Prestkullassa.

Sajaniemen Pälsillä vuonna 1857 pidetyillä syyskäräjillä Heikki Juho Nykullaa syytettiin luvattomasta hiilenpoltosta pappilan metsässä. Metsäalueella, jolla Nykulla sijaitsi, oli saman vuoden huhtikuun 14. päivänä pidetty katselmus. Silloin havaittiin, että Nykullan torpparilla oli metsässä kolme hiilimiilua. Lindbergin mukaan Nykulla oli kaatanut puita kahteen miiluun ja kolmannessa käyttänyt tuulenkaatoja. Miiluista oli saatu 210 kuormaa hiiliä, joista Nykulla oli toimittanut yhden häkillisen eli kymmenen kuormaa pappilaan ja loput myynyt. Lindberg vaati nyt Nykullalta korvausta käytetyistä puista.

Torppari Nykullaa oikeudessa avustanut varatuomari Anders Johan Åhlberg sanoi puheenvuorossaan, että Heikki Juho Nykulla oli raivannut peltoa ja niittyä entiselle metsäpaloalueelle. Hän oli kaatanut vielä pystyssä olleet palaneet puut ja käyttänyt hiilenpolttoon ne, joita ei itse tarvinnut. Lisäksi miiluihin oli käytetty suurehko määrä tuulen kaatamia puita. Hiiliä miiluista oli saatu vähemmän kuin nimismies väitti. Osan hiilistä Nykulla oli käyttänyt itse, osan vienyt pappilaan ja pari kuormaa myynyt.

Syyttäjä Lindberg halusi kuultavaksi kirkkoherra von Qvantenin, mutta koska tätä ei ollut haastettu, siirrettiin asian käsittely seuraaville käräjille.




Kirkkoherra selitti torpan siirtoa talvikäräjillä 1858. Koska Juho Juhonpoika oli jo iäkäs, oli sovittu, että Heikki Juho olisi isänsä apuna torpan perustamisessa. Syytös metsänhaaskauksesta oli kirkkoherran mielestä perusteeton, koska puut oli kaadettu pellon raivaamiseksi ja kyseinen kuloalue oli lisäksi määritelty pappilan kaskimaaksi. Kirkkoherra ilmoitti myös, että Nykulla oli toimittanut pappilaan häkillisen hiiliä. Nykullan avustaja Åhlberg vahvisti kirkkoherran selonteon pitävän paikkansa ja kysyi, eikö asiassa pitäisi kuulla myös vastaajan isää, Juho Juhonpoikaa. Syyttäjä Lindbergin vastalauseesta huolimatta oikeus päätti, että Juho Juhonpoikaa kuullaan, ja asia siirrettiin seuraaville käräjille.

Syyskäräjillä 1858 asiaa ajoi uusi kruununnimismies, Karl Adolf Frey. Juho Juhonpoika sanoi, ettei hänellä ole asiasta mitään tietoa, sillä torpan maat oli raivannut hänen poikansa, ja hän itse oli asunut vielä silloin Prestkullassa. Lautamiehet Berggren ja Seppälä, jotka olivat katsastaneet hiilimiilut ja riidanalaisen metsäalueen, todistivat, että miiluihin käytetyt puut oli kaadettu pelloksi ja niityksi raivatulta entiseltä kuloalueelta ja jokaiseen miiluun oli käytetty noin 70 kuormaa puuta. Oikeus totesi, että koska torpparilla oli kirkkoherran lupa kaataa puita torpan perustamiseksi ja koska hiilenpolttoon käytetyt puut oli otettu pelloksi raivatulta alueelta, ei siitä koitunut metsänhoidon kannalta mitään haittaa. Heikki Juho Nykulla vapautettiin kaikesta edesvastuusta.

[Pöytäkirjoissa esiintyvä "kuorma" (lass) on epämääräinen mittayksikkö, jota käytettiin yleisimmin heinän mittana. Hiilen kauppamitta oli lästi, joka oli 12 tynnyriä eli 1,98 kuutiometriä.]

Rajala
Rajalan torppari Heikki Ryd oli haastettu syyskäräjille 1857 vastaamaan syytteeseen, että hän oli pappilan mailla polttanut kasken ja kylvänyt siihen 25 kappaa ruista. Kaskesta torppari oli saanut neljä tynnyriä 15 kappaa ruista ja neljä parmasta olkia. Heikki Ryd myönsi kaskenpolton, mutta selitti, että hän oli kirkkoherra von Qvantenilta saanut luvan peltoalan lisäämiseen. Hän esitti myös v. Qvantenin antaman todistuksen asiasta.

Asia siirrettiin seuraaville käräjille, jotta voitaisiin kuulla von Qvantenia henkilökohtaisesti. Kirkkoherra vahvisti silloin, että hän oli antanut Rydille luvan kaskeamiseen, koska Rajalan vanha pelto oli hallanarkaa aluetta. Kaskeamiseen käytetty metsä oli vähäistä koivumetsää laidunalueella torpan eteläpuolella. Heikki Ryd oli ilmoittanut kirkkoherralle, että kaskeen oli kylvetty 20 kappaa ruista ja siitä oli saatu noin neljä ja puoli tynnyriä ruista sekä neljä parmasta olkia. Näin ollen kirkkoherra pyysi syytteen hylkäämistä.

Kruununnimismies Lindberg kiisti, että kaski olisi ollut laidunalueella. Hän kutsui todistajiksi lautamies Abraham Berggrenin sekä torpparit Juho Eerikinpoika Haaviston ja Juho Juhonpoika Lepolan, jotka hänen kanssaan olivat edellisvuoden elokuussa suorittaneet katselmuksen kyseisellä kaskipellolla. Berggrenin mukaan aiemmin nuorta koivikkoa kasvanut kaskialue oli sopivaa peltomaaksi. Ryd oli myös alle virstan päähän torpasta toiseen paikkaan kaatanut kasken, jota ei vielä ollut poltettu. Sitä Berggren ei tiennyt, oliko aluetta käytetty laitumena vai ei. Haavisto, joka sanoi asuvansa vain virstan päässä Rajalasta, antoi samansisältöisen lausunnon ja lisäsi tietävänsä, ettei torpan lähimetsässä kasvanut tukkipuita ja että torpan ympärillä olevia alueita oli käytetty hevoslaitumena. Puolen peninkulman päässä Rajalasta asuva Juho Lepola vahvisti Haaviston lausunnon.

Nimismies Lindberg kiisti edelleen sen, että kaski olisi entistä laidunaluetta, ja halusi, että järjestettäisiin uusi katselmus. Oikeus ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Koska kaksi todistajaa oli yhtäpitävästi kertonut kasken sijaitsevan entisellä laidunalueella ja kirkkoherra oli antanut torppari Rydille luvan peltoalan lisäämiseen, oikeus katsoi korvausvaatimuksen perusteettomaksi.

Heikki Heikinpoika (Henrik Henriksson) oli syntynyt Rengossa 30.8.1811. Hän muutti Lopelle vuonna 1835 edellisenä vuonna vihityn puolisonsa Maija Liisa Mikontyttären kanssa saatuaan kirkonkylästä työpaikan Uotilan renkivoutina. Myöhemmin perhe asui Erävistössä ja Heikki alkoi käyttää sukunimeä Ryd. Se oli peräisin jonkin aikaa sotilaana olleelta isältä. Puoliso Maija Liisa kuoli keuhkotautiin vuonna 1850. Perheen kuudesta lapsesta vuonna 1843 syntynyt Matilda sijoitettiin kasvatiksi Erävistön virkatalon haltijalle lukkari Lindbergille. Vuonna 1855 Heikki Ryd avioitui Rajalan torpparinlesken Maija Stiina Heikintyttären kanssa ja oli Rajalan torpparina vuoteen 1865. Torppa siirtyi Maija Stiinan ensimmäisestä avioliitosta syntyneelle Juho Aleksanteri Lindvallille, ja Heikki Ryd perheineen muutti Salon Sylkiön torppaan. Hän kuoli vuonna 1876. Sylkiön torpparina jatkoi hänen poikansa Adolf.

Lähteitä:
KA Hml Janakkalan tk, Ca: 1 Lopen syyskäräjät 1857, Ca: 5 Lopen talvi- ja syyskäräjät 1858.
Keisarilllisen Majesteetin Armollinen Julistus Metsistä Suomen Isoruhtinanmaassa 9.9.1851.
Tiima, tiu ja tynnyri: Miten ennen mitattiin? Suomalainen mittasanakirja. Toim. Juhani Kostet et al. Turun maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.


31. lokakuuta 2019

Soutelusta suonenisku

Isä-Grönlundista jääkäri

Benvikiin ensimmäisenä oppilaana saapuneen Sara Greta Grönlundin isä Carl Johan Grönlund värväytyi kesä­kuussa 1816 kuudeksi vuodeksi 2. Suomen jalka­väki­rykmentin Heino­lan patal­joo­naan. Hänet valittiin pari kuu­kautta aikaisemmin kuol­leen Adam Sågin tilalle Heinolan komp­pa­nian jääkä­riksi numero 8. Vuotuisiin kat­sel­muksiin on kirjattu tietoja Grönlundin aikaisemmalta sotilasuralta:
  • entinen korpraali, palvellut Savon jääkärirykmentissä seitsemän vuotta
  • haavoittunut kolmesti ja saanut kontuusion vuoden 1808 sodassa
  • saanut mitalin urhoollisuudesta taistelukentällä.
Katselmuksista käy ilmi myös Carl Johan Grönlundin pituus: viisi jalkaa kymmenen tu­umaa. Vuo­sien 1819 ja 1820 katsel­muksissa Grönlund oli läsnä sairaana.

Veljestä pitäjänräätäli

Sara Gretalla oli veli Carl Matts, joka syntyi Kuopiossa 20. hel­mikuuta 1801. Pojan kummeja olivat esimerkiksi kirkkoherra M. Anthell, kam­ree­rien rouvat Johanna Eke­blom ja Margareta Ingman, apteek­kari P. Aven, kulta­seppä L. Öst­man ja täti Ulri­ka Alber­tina Grön­lund.

Carl Matts pääsi ripille Pornaisissa 17-vuotiaana, 27. lokakuuta 1818. Vuoden 1820 talvikäräjillä hän anoi pääsyä Kirveskosken, Lahan ja Hevon­selän kylien räätä­liksi. Anomuksensa tueksi hän esitti mainittujen kylien asukkaiden alle­kirjoittaman kirjoi­tuksen, jossa he vakuuttivat tarvitsevansa räätäliä. Kappalai­sen apu­lai­nen Henrik Johan Salenius puolestaan todisti, että Carl Matts on elänyt kunnialli­sesti ja on oikeu­tettu käyttämään armon väli­kappaleita. Oman todistuksensa antoi myös pitäjän­räätäli Elias Lilljemark, jonka oppipoikana Carl Matts oli Halkian kylässä:
Carl Grönlund on ollut räätälinopissa luonani viisi vuotta ja on näin suorittanut sopimuk­semme mukaisen oppi­ajan. Hän tekee kelvol­lista työtä (ett dägligt och förswarligt arbete) ja on käyttäytynyt oppi­aikana luotetta­vasti ja kunnollisesti (trogit och anstendigt). 
Kihlakunnanoikeus hyväksyi Grönlundin anomuksen mutta muistutti, että hänen on valtakirjan saamista varten esitettävä anomus ja kihla­kunnan­oikeuden istunnon pöytä­kirja läänin­kansliassa. Anomus saapui lääninkansliaan 20. maaliskuuta, ja valtakirja myönnettin samana päivänä.

Valtakirjan saatuaan Carl Matts muutti Kirveskoskelle. Pitäjän­räätäli Grönlundin elämä päättyi kuitenkin ennen aikojaan 28. toukokuuta 1822. Hän oli tuona päivänä ylittä­mässä jokea tammi­ruuhella Juho Antinpojan kanssa ja alkoi yhtäkkiä keikuttaa ruuhta Juhon kiellosta välittämättä. Ruuhi oli vaa­ras­sa upota, jolloin Juho hyp­päsi veneestä ja ui ran­taan. Carl Matts sen sijaan oli heikko uimari ja vajosi veden alle.

Juho hälytti apuvoimia hukkuneen etsintään, ja parin tunnin päästä hänet löydet­tiin­kin ja vietiin Kirves­kosken kylässä sijaitsevaan Sepän taloon. Siinä vaiheessa Juho oli niin säikähtänyt ja voimaton, että hän meni nukkumaan eikä tiennyt, mitä sen jälkeen tapahtui.

Isän syytökset

Isä-Grönlund syytti vuoden 1823 talvikäräjillä Pornaisten kappalaista, varapastori Samuel Cederiä Carl Matts Grönlundin kuoleman aiheuttamisesta. Grönlundin mukaan Ceder oli muiden epäonnistuneiden elvytysyritysten jälkeen avannut huk­ku­neen kaulasta verisuonen, josta oli vuotanut runsaasti verta. Grönlund arveli, että hänen poikansa oli kuollut liialliseen verenhukkaan, jolta hän olisi välttynyt ilman Cederin vahingollista suoneniskentää.

Samuel Ceder vastasi Grönlundin syytöksiin vuoden 1823 syyskäräjillä. Hän totesi käyneensä nuoruu­dessaan lääke­tieteen luen­noilla Turun aka­temiassa ja olevansa perillä esimerkiksi Haartmanin lääkärikirjassa esitetyistä hukkuneiden elvytys­keinoista. Kun välskäriä tai muuta asiaan perehty­nyttä henkilöä ei ollut onnet­to­muus­päivänä toukokuussa 1822 käsillä, Ceder avasi nepparilla (snäppare) hukkuneen kaula­laskimon (vena jugularis), josta vuoti Cederin sanojen mukaan vain vähän verta. Cederillä oli kuitenkin kiire lähteä kuuluste­lemaan rippi­lapsia, joten hän pyysi lähti­essään läsnä­olijoita hakemaan hänet paikalle, jos veren­vuoto yltyisi.

Varapastori Ceder oli pyytänyt Talousseuralta todistuksen rokottamiensa lasten lukumäärästä. Talousseuran sihteeri Carl Christian Böcker kirjoitti todis­tuk­ses­saan, että Ceder oli rokottanut tiettä­västi neljä tuhatta lasta, minkä lisäksi hän oli pelas­tanut suuren määrän ihmishenkiä uutte­ralla rokotus­valistus­työllään.

Kihlakunnanoikeus antoi tuomion lokakuussa 1824. Oikeus katsoi useiden todistajan­lausuntojen osoitta­van, että Grönlundin Cederiä vastaan tekemä ilmianto oli perus­teeton. Grönlund tuomittiin pahanteon kaaren 60. luvun toisen pykälän nojalla maksa­maan 40 taalarin eli 19 ruplan 20 kopeekan sakot, minkä lisäksi hänet velvoi­tettiin esittämään julkinen anteeksi­pyyntö varapastori Cederille. Juttu alis­tet­tiin vielä Turun hovi­oikeudelle, jolle oli jo aikaisemmin alistettu toinenkin Grönlundia koskeva juttu: Grönlund oli tuomittu sakko­jen ohella menettä­mään kunniansa ja urhoollisuus­mitalinsa väärennys­rikoksen takia. Hovioikeus piti molemmat kihlakunnan­oikeuden tuomiot voimassa.

Armonanomus

Juttujen käsittely ei kuitenkaan päättynyt hovi­oikeuden heinäkuussa 1824 ja huhti­kuussa 1827 anta­miin päätök­siin, sillä Carl Johan Grönlund jätti loka­kuussa armon­anomuksen keisarille. Anomuksensa alussa Grönlund toteaa men­neensä 3. syys­kuuta 1827 Turkuun lunasta­maan Turun hovi­oikeuden päätöksiä. Päätökset luvattiin hänelle 6. syyskuuta, mutta pahaksi onneksi Turussa alkoi 4. syyskuuta tulipalo, joka tuhosi hovi­oikeuden paperit. Niin jäivät päätökset saamatta.

Grönlund kertoo moni­sivuisessa anomuksessaan seikka­peräisesti syistä, joiden nojalla hän oli saanut väärennys­rikosjutussa väärän tuomion. Juttua oli alettu käsi­tellä kihlakunnan­oikeudessa jo maaliskuussa 1816. Samuel Cederistä tehtyä ilmi­antoa koskevasta jutusta Grönlund kirjoitti muun muassa seuraavasti:
Jutun tutkinnassa ei menetelty oikein, sillä valan vannoneet todistajat eivät saaneet sanoa, mitä he olivat näh­neet ja kuulleet. - - Moni todis­taja on valittanut, etteivät he saaneet puhua siitä, minkä he tiesivät. Toiset taas sanovat, etteivät he uskaltaneet puhua totta varapastori Cederin vihan tähden (eij vågat säga sanningen för herr vice Pastor Ceders hats skull). Kuten he (Grönlundin sanojen mukaan) ovat suomeksi sanoneet: Ej tohdi Mennä Papin Vihoin puhu­man totuta.
Totuus on, että poikani hukkui 28. toukokuuta 1822 ja oli vedessä pari tuntia, ennen kuin hänet löydettiin. En ollut itse silloin kotona, mutta vaimoni Hedda Martikainen oli. Vanha ja raihnainen vaimoni pyörtyi monta kerta kuullessaan onnettomuudesta. Kun hän meni poikansa luo, hän näki tämän makaavan veren seassa. Kun vaimo kysyi, mitä pojalle oli tapahtunut, hänelle sanottiin, että herra varapastori Ceder oli lei­kannut kynä­veitsellä ruoka­torven vieressä olevan jänteen, jota hän oli luullut suoneksi. Sen jälkeen vara­pastori oli lähtenyt matkoi­hinsa ja jättänyt veren valumaan. Suonen­iskentä tapahtui neljän maissa ilta­päivällä, ja veri virtasi valtoi­me­naan vielä kymme­nen aikoihin illalla, kunnes ruumis alkoi kylmetä.
Varapastori lienee pyrkinyt elvyttämään poikaani ensi alkuun hyvin aikein, mutta hän olisi voinut jättää poi­kani kaulan avaamatta, kun hän ei ollut sen paremmin perillä suoneniskennästä. Vainajan oli­si ainakin pitänyt saada viedä verensä mukanaan hautaan. Herra vara­pastori teki vainajalle monia muitakin hirvittä­viä toimenpiteitä, joita ei voi edes mainita.
Useat todistajat ja Samuel Ceder itse kertoivat käräjillä, millä muilla keinoin pitäjän­räätäliä oli yritetty elvyttää. Carl Matts Grönlund oli viety Sepän talossa takkavalkean eteen ja kääritty lämpimiin lakanoihin. Lisäksi häntä oli hangattu nokkosilla ja villavaatteilla. Aivan ensimäiseksi Ceder oli puhaltanut tupakansavua hukkuneen peräsuoleen (applicerat tobaks klistir) ja neljä eri kertaa ilmaa sierainten kautta.
Tupakansavun puhaltaminen peräsuoleen oli 1700-luvulta lähtien tavallinen hukkuneen elvytyskeino. Lisätietoja suomeksi Arno Forsiukselta ja englanniksi  esimerkiksi allthatsinteresting.com-sivustolta.

Anomuksen lopuksi Carl Johan Grönlund vetosi vielä ikäänsä, varattomuuteensa ja vakaaseen aikomukseensa parantaa tapansa:
Nyt olen niin köyhä, etten kykene lunastamaan tähän juttuun kuuluvia kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja, enkä liioin saa käsiini Turun hovi­oikeuden päätöksiä, mutta 8. lokakuuta 1824 annettu päätös sisältää kaikki olen­nai­set tiedot. - - Aion vastaisuudessa kart­taa valheellisia ihmisiä juonikkaine ansoineen. Olen jo vanha ja raih­nainen. Osallis­tuin viime sodassa 22 taisteluun ja haavoituin kolmessa, mutta nyt joudun van­hoilla päivil­läni kantamaan harmaita hiuksiani epä­rehelliseksi tuomittuna ja sietämään muiden kristittyjen ilkeyttä. Rohkenen silti luottaa Teidän Keisa­ril­li­sen Majesteet­tinne armolli­suuteen, koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne lupasi kruunajaisissaan vapauden rikollisille, jotka haluavat parantaa tapansa, niin että saisin vaikean maallisen vaellukseni jälkeen viedä harmaat hiukseni kunnialla hautaan.
Keisari päätti marras­kuussa 1828 pitää sakko- ja muut rangais­tukset voimassa mutta osoitti armollisuuttaan lupaa­malla, että mies voi sovittaa rikok­sensa ja saada kunniansa takaisin istu­malla 28 päivää vankilassa ja esittä­mällä julkisen anteeksi­pyynnön varapastori Cederille.


Lähteitä:
KA Hki Heinolan pataljoonan katselmukset 1816–1824.
KA Hki Oikeusosasto, Ea:364 Anomus- ja valitusaktit 1827.
KA Hki VSV, Fa:84 VSV:n aktit 1828.
KA Hml Porvoon tuomiokunta, Ca:121 Porvoon käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1820.

24. lokakuuta 2019

Kisälli Stenman liikekannalla

Värjärin kisälli Carl Reinhold Stenman saapui Kaskisten kaupunkiin vuoden 1829 elokuussa ja pestautui työhön värjäri Ahlmanille. Sitä ennen hän oli seitsemän vuoden aikana ehtinyt työskennellä kisällinä yhdeksässä kaupungissa ja jonkin aikaa maaseudullakin.

Carl Reinhold Stenman oli syntynyt Turussa 24.9.1798. Hänen vanhempansa olivat korpraali Carl Fredrik Stenman ja Anna Stina Salmelin. Pojan nimi kastettujen luettelossa on Carl Jonas, ja sen nimisenä hänet 15-vuotiaana lähetettiin Tampereelle värjäri Sundgrenin oppipojaksi. Rippikirjassa nimi jostain syystä on Carl Reinhold, ja Carl Reinholdina Stenman siitä lähtien pysyikin. Ei ollut harvinaista, että käsityöläisiksi aikovat pojat lähtivät hyvin nuorina oppiin vieraallekin paikkakunnalle. Tässä tapauksessa ei oppimestari ollut aivan outo, sillä värjäri Matts Sundgrenin puoliso Helena Salmelin oli Carl Reinholdin tätipuoli.

Stenman muutti Tampereelta Turkuun helmikuussa 1822 ja sai siellä saman vuoden toukokuussa kisällinkirjansa. Hän työskenteli värjäri Brummerin luona kolme kuukautta ja lähti sen jälkeen kisällivaellukselle ammattitaitoaan kehittääkseen. Ensin hän suuntasi matkansa Vaasaan.

Turun halli- ja manufaktuurioikeus myönsi 21.5.1822 Carl Reinhold Stenmanille kisällinkirjan. Stenman oli sitä ennen antanut asianmukaisen näytteen värjärintaidoistaan. Häntä kehotettiin edelleen toimimaan taitavasti sekä kartuttamaan tietojaan ja ammattitaitoaan. Lähde: KA Vsa, Kaskisten RO Saapuneet asiakirjat.

Vaasassa työnantajana oli värjäri G. E. Finelius. Jo kolmen viikon kuluttua Stenman lähti itää kohti. Turun ja Vaasan oleskelut olivat olleet niin lyhyitä, että saapuessaan syyskuussa 1822 Keuruulle hän esitti Tampereelta helmikuussa saamansa muuttokirjan. Stenman vietti Keuruun Könttärissä viitisen kuukautta. Sieltä hän jatkoi matkaansa Savonlinnaan, missä hän sai kisällinpaikan värjäri Carl Johan Wittmanin värjäämössä. Siitä tuli pitkäaikaisin työpaikka koko kisällivaelluksen aikana, sillä Stenman vietti Savonlinnassa yli kaksi ja puoli vuotta. Kesäkuussa 1825 kirjoittamassaan todistuksessa värjärimestari Wittman antoi kisällilleen hyvät suositukset. Hän luonnehti Stenmania ammatissaan taitavaksi, uskolliseksi ja ahkeraksi sekä elämäntavoiltaan kunnolliseksi. Stenman erosi omasta pyynnöstään, "ja aikoi nyt pyrkiä eteenpäin muualla". 

Seuraavissa työpaikoissaan Carl Reinhold Stenman oli muutamia kuukausia, ja parissa kaupungissa oleskelu jäi vain muutaman viikon mittaiseksi. Savonlinnan jälkeen hän oli Viipurissa värjäri Hanellin leskellä viisi kuukautta, sen jälkeen Tammisaaressa Carl Henrik Nymanin värjäämössä kolme kuukautta. Tammisaaren jälkeen Stenman lähti Hämeenlinnaan ja työskenteli kaksi kuukautta Emmanuel Nystedtillä. Toukokuun lopussa 1826 hän muutti Turkuun värjäri Björmanin luo. Siellä kului puoli vuotta.

Björmanilta lähdettyään Stenman saapui Naantaliin lokakuun lopulla 1826 ja esitti Turusta annetun muuttokirjan. Siihen ei ollut merkitty paikkakuntaa, josta hän oli Turkuun tullut ja milloin. Työpaikka oli nyt Lagerströmin värjäämössä. Vanha värjäri Johan Lagerström oli kuollut vuonna 1824, ja värjärin töitä tekivät usein vaihtuvat kisällit. Stenmanin runsaan neljän kuukauden työrupeamasta kirjoitti todistuksen leski Ulrika Lagerström. Kisälli Stenman palasi kolmeksi kuukaudeksi Turkuun, nyt värjäri Dahlstedtin palvelukseen, ja sieltä matka jatkui Raaheen. Raahessa työnantaja oli Hans Unaeus, jonka värjäämössä Stenman viihtyi vain kolme viikkoa. Vuodenvaihteen 1827–1828 aikana hän matkasi Ouluun, missä hän oli tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa Michel Imbergin värjäämössä.

Toiseksi pisimmän aikaa Stenman työskenteli seuraavassa työpaikassaan. Hän palasi Oulusta Raaheen ja meni kisälliksi P. A. Söderströmille. Rippikirjassa hänet on merkitty vuokralla asuvien sivulle. Muuttomerkinnässä hänen sanotaan tulleen Naantalista, joten se oli viimeisin paikkakunta, josta hän oli muuttokirjan ottanut. Söderströmillä Stenman palveli kokonaisen vuoden, huhtikuuhun 1829.

Värjäri P. A. Söderström todistaa, että värjärin kisälli C. R. Stenman on ollut hänen palveluksessaan vuoden ajan. Stenman on tuona aikana käyttäytynyt kunnollisesti, ollut uskollinen ja ahkera sekä osoittanut osaavansa ammattinsa. Stenman on nyt omasta pyynnöstään vapaa palveluksesta. Söderström vastaa kuluvan vuoden henkirahan maksusta sekä suosittelee Stenmania mitä parhaiten. Lähde: KA Vsa, Kaskisten RO Saapuneet asiakirjat.

Stenmanin kierros päättyi Kaskisiin vuonna 1829. Muuttokirja, jonka Stenman sinne 20.8.1829 jätti, oli annettu Naantalissa maaliskuussa 1827, ja siihen oli lisätty sen päteväksi todistava merkintä Raahessa 2.2.1829. Muuttokirjan jättäessään Stenman asui värjäri Ahlmanin luona. Vuoden 1830 alussa Stenman anoi maistraatilta, että hänet otettaisiin kaupunkiin värjäriksi ja porvariksi. Anomuksensa tueksi hän liitti kisällinkirjansa ja työpaikoista saadut kaksitoista työtodistusta.

Rippikirjassa 1810–1830 Carl Reinhold Stenman on värjäämön vuokraaja (färgare arrendator) ja värjäri. Hän avioitui vuonna 1830 porvari Rönqvistin tyttären Annan kanssa, ja perheeseen syntyi kolme lasta. Henkikirjojen mukaan Stenman perheineen asui noin vuoteen 1834 vaimonsa vanhempien omistamassa talossa, myöhemmin asuinpaikka vaihtui usein. Elämästä ei tullut helppoa. Puoliso kuoli nuorimman lapsen synnytykseen 22.1.1836. Vielä saman vuoden elokuussa menehtyivät vähän alle kuusivuotias Carl Robert ja vain seitsemän kuukauden ikään ehtinyt Anna Eleonora, molemmat punatautiin (rödsot). Lapsista aikuiseksi eli Johanna Fredrika, s. 15.8.1832. Hän jäi täysin orvoksi kahdeksanvuotiaana, kun Carl Reinhold Stenman kuoli halvaukseen 42-vuotiaana 17.4.1841. Velkaisessa pesässä ei perukirjan mukaan ollut värjärin ammattiin liittyvää omaisuutta. Sen sijaan perukirjassa mainitaan runsaasti kalastusvälineitä, ranta-aitan tontti (sjöbodsplats) ja osuus siellä olevaan kala-aittaan sekä osuuksia kalastusveneisiin.

Lähteitä: 
KA Vsa, Kaskisten RO Saapuneet asiakirjat.
KA Digitaaliarkisto, Kaskisten RO Perukirjat 1788–1847. Linkki tekstissä.

17. lokakuuta 2019

Korpilahden miehet Helsingissä

Joukko korpilahtelaismiehiä kokoontui keskiviikkona 21. helmikuuta 1838 Korpi­lahden kappelin kirkon luo ja lähti hevoskyydillä kohti Helsinkiä. Miehet olivat aakkos­järjestyksessä Joonas Ahola, Kalle Niklas Finni, Juho Peltola, Joonas Alek­sante­rin­poika Reivilä, Matti Reivilä, Aleksanteri Ristvehmas, Matti Salila ja Matti Sompajärvi. Matkaa tehtiin kahdella reellä, joista toisessa, Joonas Reivilän reessä olivat Joonas Ahola, Juho Peltola, Joonas ja Matti Reivilä sekä Matti Sompajärvi. Mukaansa miehet olivat ottaneet myytäväksi tarkoitettua tavaraa. Joonas Reivilällä oli kuusi leiviskää voita, kaksi leiviskää palvattua naudanlihaa ja neljäkymmentä kyynärää karkeaa palttinaa sekä pienehkö määrä matkarahaa.

Valas-kortteliin

Matkalaiset saapuivat Helsinkiin tiistaina 27. helmikuuta yhdeksän kymmenen maissa aamupäivällä ja saivat kortteerin korttelista 46 (Hvalfisken, Valas) kauppias Adolf Lilljeforsin pihapiiristä.


Osasuurennos Helsingin asemakaavakartasta vuodelta 1838. Kauppias Lilljefors asui Kaartinkaupungissa, korttelin 46 talossa 2. Lähde: Asemakaavakartta 1838, Helsinki Region Infoshare (CC BY 4.0).

Valas-korttelia reunustivat Eteläesplanadi, Unioninkatu, Pohjoinen Makasiinikatu ja nykyinen Eteläranta, jonka nimeksi vahvistettiin vuonna 1836 oheisessa kuvassakin näkyvä Wästra Quain. Korttelin taloon 2 oli vuoden 1838 henkikirjassa kirjattu elintarvikekauppias A. Lilljefors ja hänen vaimonsa, kauppiaan sisar Maria, puoti­apulaiset Ekroos, Holmgren ja Tulander, rengit Björk ja Thusberg, piiat Ulrika, Maria ja Carolina sekä arkistonhoitaja Soltin. Muista asiakirjoista saa tarkempiakin tietoja palvelusväestä: puukhollarit Carl Johan Ekroos ja Gustaf Christoffer Holmgren, puoti­apulaiset Viktor Tulander ja Fredrik Thusberg sekä piiat Ulrika Vilhelmina Cajander, Margaretha Wester ja Carolina Ekholm. Naapuritalot tunnettiin Brobergin ja Sundmanin taloina. Talossa 1 asuivat henkikirjan mukaan tukku­kauppias F. Bro­berg per­heineen ja palveli­joineen, kollegi­asessori A. Weckman niin ikään per­hei­neen ja palve­li­­joineen, nimi­neuvos J. Weck­man, kello­sepän leski L. Fahlström, kisällit Rautell ja Lukander ja oppi­pojat Öhman, Rautell ja Blom­qvist sekä elin­tarvike­kauppias Kudrakoff perheineen ja palveli­joineen. Talossa 3 asuivat kaup­pias G. W. Sund­man palvelus­kuntineen, leskirouva C. L. Sundman, neiti Ridder­borg ja piiat Sophia ja Fredrika, ensim­mäinen revii­sori C. v. Hellens ja piika Sophia, tulli­halli­tuksen sih­teeri G. M. By­man, rovastin leski­vaimo Paulin, tytär Sophia ja piika Anna sekä luut­nantin leski­rouva West­berg.

Korpilahtelaismiesten majapaikkaan, matkustavaisille tarkoitet­tuun isoon tupaan oli majoit­tu­nut päivää aikaisem­min kolme talol­lista Sysmästä: lauta­mies Elias Erkin­poika Ryytilä, Matti Juhon­poika Keskinen ja Erkki Erkin­poika Joen­taipale. Heidän lisäkseen tuvassa asusteli kaksi pohja­laista: renki Fredrik Rops­felt ja hänen isän­tänsä Antti Efraimin­poika Koivu­saari Siika­joen pitä­jän Paavo­lan kappe­lin Lapin kylästä.

Kaupankäyntiä

Kauppias Lilljefors osti korpilahtelaisten tuomat tavarat, ja miehet saivat niistä rahansa keski­viikko­aamuna 28. helmikuuta. Joonas Reivilä sai tuomis­taan voista ja lihasta yhteensä 20 riikin­taalaria kahdeksan killinkiä ja 40 kyynä­rän palttina­pakasta vielä kymmenen riikin­taalaria. Torstai­aamuna 1. maalis­kuuta kaikki kahdeksan kor­pi­­lahtelaista kävivät puodissa maksa­massa osta­mastaan suolasta ja veivät sen aamiaisen jälkeen mukanaan. Ennen puolta­päivää miehet tulivat hakemaan vielä rautaa ja maks­amaan sen. Puuk­hollari Ekroos kysyi, missä Joo­nas Rei­vi­lä oli. Joku miehistä vas­tasi: "Hän on pihalla ja tulee varmaan pian."

Puolenpäivän aikoihin miehet menivät kauppiaan luo mukanaan pikku­leipiä (Maija kakor), joita heillä oli tapana viedä kotiin tuliai­siksi. Yksi miehistä, Joonas Reivilä, oli kuulemma lähtenyt kaupun­gille ostamaan pipa­reita (Pränikor). Kolmen maissa jotkut miehistä tulivat sanomaan kaup­pi­aalle, etteivät he voineet enää odottaa vaan halusivat lähteä jo koti­matkalle. Kauppias top­puut­teli heitä, mutta viiden tietä­millä miehet sanoivat, että heidän oli pakko lähteä, koska hevosilla ei ollut hei­nää. Kaup­pias kysyi mie­hiltä, oliko Joonas Reivi­lällä kaupun­gissa suku­laisia, olisiko hän voinut värväy­tyä soti­laaksi tai oliko hänellä tapana käydä juopottelemassa jonkun luona. Miehet vastasivat kieltä­västi ja totesivat, että Joonas Reivilä oli talon ainoa poika ja ettei hän juonut väki­juomia. Kaup­pi­aan kanssa keskus­tel­tuaan Matti Sompa­järvi, Niklas Finne ja Matti Rei­vilä lupa­sivat jäädä vielä Helsin­kiin, mutta muut neljä lähtivät koti­matkalle. Lillje­fors kyseli seuraa­vana päivänä eli 2. maa­lis­kuuta poliisi­laitok­selta, kasar­meilta ja kapa­koista, oliko Reivi­lää näkynyt, mutta kukaan ei ollut tavannut häntä eikä kuullut hänestä. Illan­suussa kolmik­kokin lähti koti­matkalle saa­tuaan polii­silta luvan Joo­nas Reivi­län hevosen, tava­roiden ja passin vie­miseen.


Kauppias Adolf Lilljeforsin käsialanäyte.

Minne Joonas Reivilä oli kadonnut? Vastausta ja tarinan jatkoa odotellessa lähetän tervei­siä Lappeen­rantaan Liisa Rinki­selle, jolta sain vuosia sitten tietää tästä mystee­ristä.

Lähteitä:
KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

10. lokakuuta 2019

Carolina Grönmark, suutarin ja matruusin vaimo

Benvikistä kolmen vuoden opiskelujen jälkeen opettajattareksi valmistunut Carolina Grönmark palasi Tampereelle marraskuussa 1821 ja muutti kotiin äitinsä, isäpuolensa ja veljensä luo. Useille paikkakunnille oli näihin aikoihin suunniteltu perustettavaksi kudontakouluja, ja Benvikissä valmistuneiden opettajattarien odotettiin auttavan niiden alkuun saattamisessa. Myös Tampereelle oli koulua ehdotettu, mutta sitä ei kaupunkiin syntynyt. Keväällä 1822 Carolina muutti Kurun Keihäslahteen, majuri Georg von Möllerin puustelliin. Ei ole tiedossa, oliko Kurussakin koulusuunnitelmia ja oliko Carolinan tarkoitus toimia siellä opettajana. Hän on rippikirjassa "jungfru", joten tuskin hän tavallinen piikakaan oli. Carolina kuitenkin palasi kotiin jo marraskuussa samana vuonna.

Keihäslahdessa viettämiensä kuukausien aikana Carolina ilmeisesti tutustui tulevaan aviopuolisoonsa, Kurun Petäjälammin Leppälässä asuvaan suutari Amos Lindrosiin, s. 6.5.1804. Häitä vietettiin kotona Tampereella tammikuun 5. päivänä vuonna 1824. Esikoinen Amalia Carolina syntyi jo huhtikuun alussa, ja heinäkuussa Carolina muutti miehen kotikylään. Toinen tytär Johanna (kastemerkinnässä Anna) Vilhelmina syntyi Kurussa 5.4.1826. Saman vuoden lopulla perhe muutti Tampereelle. Asuinpaikka vaihtui useaan otteeseen. Vuonna 1831, jolloin perhe asui porvari Esaias Grönbergin talossa toisen korttelin numerossa 39, puoliso Amos päätti värväytyä meriekipaasiin Helsinkiin. Oliko Amoksella vaikeuksia elättää perhettä suutarin ansioilla Tampereella vai oliko elämänmuutokseen syynä seikkailunhalu, siitä ei ole tietoa. Suutarin töitä hän saattoi tehdä meriekipaasissakin. Muuttokirjan mukaan 
Amos Lindros oli 27-vuotias, osasi lukea ja oli naimisissa. Hänellä oli yksinkertainen kristinopin ymmärrys, ja hän oli käynyt säännöllisesti ehtoollisella. Mies oli hyvämaineinen lukuun ottamatta juopumuksesta annettua rangaistusta. Hän oli sairastanut isorokon ja oli vapaa kruunun palvelukseen.
Amos Lindrosista tuli Ensimmäisen Suomen meriekipaasin 7. komppanian matruusi nro 74. Carolina tyttärineen jäi Tampereelle. Tyttäristä vanhempi, Amalia, kuoli hieman yli yhdeksänvuotiaana vuonna 1833 "hivutustautiin" (tvinsot). Rippi- tai henkikirjoista ei selviä, yrittikö Carolina ansaita elantonsa kutomalla tai kehräämällä. Varmaan mieskin elätti perhettä, mutta toimeentulo lienee silti ollut heikkoa, eikä sukulaisistakaan ollut apua. Sisar Stiina Kaisa oli muuttanut Orivedelle vuonna 1818. Carolinan lähes 80-vuotias isäpuoli kuoli kuukausi Amalian jälkeen, ja äiti kuoli kirkonköyhänä keuhkotautiin vuonna 1835. Carolinan veljestä Johan Fredrikistä oli isäpuolensa tapaan tullut maalari. Hän avioitui Lempäälästä tulleen Maria Johanintyttären kanssa – häät olivat samana päivänä kuin Carolinalla, joten hääjuhla oli yhteinen. Johan Fredrikin perheeseen syntyi kolme tytärtä: Fredrika Charlotta 1824, Wendla Amalia 1826 ja Edla Maria 1829. Vaimo menehtyi, kun nuorin tytär oli puolivuotias, minkä jälkeen Johan Fredrik solmi avioliiton Maria Mikontyttären kanssa. Vanhin tyttäristä muutti kasvatiksi Lempäälään, Wendla Amalia kuoli vuonna 1836, ja Johan Fredrik itse kuoli 38-vuotiaana vuonna 1839.

Vuoden 1838 marraskuussa Carolina ja tytär Johanna muuttivat perheenpään luo Helsinkiin. Pitkään ei perhe-elämää kestänyt, sillä jo kolmen vuoden kuluttua muutosta Amos Lindros kuoli vatsavaivoihin (magref). Carolina tyttärineen siirtyi Helsingin seurakuntaan, missä hänet on merkitty naimisissa olevan työväestön rippikirjaan. Johanna-tytär muutti takaisin meriekipaasin seurakuntaan mennessään naimisiin Adolf Terfvin kanssa vuonna 1842. Helsingin maalaiskunnassa vuonna 1816 syntynyt Terv oli meriekipaasin 6. komppanian majoitusmestari, myöhemmin 3. komppanian vääpeli. Johanna ja Adolf Terfvin luona asui vuodesta 1843 myös Carolinan veljentytär Edla Maria Grönmark.

Carolina Lindros otti muuttokirjan Vaasaan vuonna 1848. Syy muuttoon oli se, että myös tytär puolisoineen oli muuttanut sinne.

Meriekipaasin muuttokirja on koristeellinen. Terfvin perhe muutti ensin Helsingin seurakuntaan ja sieltä Siuntion kautta Vaasaan. Lähde: KA Vsa, Vaasan seurakunnan arkisto Muuttokirjat 1848.

Adolf Terfvistä tuli ylimajakanvartija (Öfver Fyrvaktare), ja perhe muutti Norrskäriin. Carolina-anoppi asui heidän luonaan. Lapsia syntyi Terfvin perheeseen viisi: Aleksandra Vilhelmiina 1842, k. 1844, Aurora Josefina 1845, Aleksander Ferdinand 1847, Amalia Charlotta 1850 ja Wendla 1852. Adolf Terfv hukkui myrskyssä Rönnskärin pookin luona neljä kuukautta ennen Wendlan syntymää, lokakuussa 1851. "Fyruppsyningman" Terfvin leskelle ja lapsille myönnettiin eläke sotaväen leski- ja orpokassasta. Rippikirjan mukaan eläke oli 22 hopearuplaa vuodessa.

"Matruusin leski" Carolina Lindros kuoli kihtiin 12.4.1865. Hänen sanotaan olleen 66-vuotias, mutta oikeasti hän oli kaksi vuotta vanhempi, sillä syntymäaika muuttui asiakirjoissa virheelliseksi jo lapsena. Johannan tyttäristä kaksi kuoli vuonna 1853, seitsemän- ja puolivuotias Aurora sekä hieman alle nelivuotias Amalia. Johanna kuoli 65-vuotiaana vuonna 1888. Tytär Wendla asui silloin hänen kanssaan. Poika Aleksander Terfv on merkitty muuttaneeksi Poriin vuonna 1866. Hän oli silloin kuparisepän oppilas.

Lähteitä:
SSHY Ensimmäisen Suomen meriekipaasin seurakunta. Jäsensivut.
KA Vsa, Vaasan seurakunnan arkisto Muuttokirjat 1848.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Finlands Allmänna Tidning 15.4.1852 nro 86.