28. helmikuuta 2019

Mistä pojalle elatus?

Laukaalainen Christina Erikintytär, Benvikin oppilas numero 7, otti koulussa sukunimen Gestrin. Hän sai päästötodistuksen syksyllä 1821. Neidon myöhemmän olinpaikan löytäminen olikin ongelmallista. Kyytitositteen mukaan hän saapui Hämeenlinnaan samalla kuljetuksella Maria Grönroosin, Leena Stiina Skotin ja Sophia Nordlundin kanssa. Sophia on Hämeenlinnaan muuttaneiden luettelossa, Leena Stiina Vanajassa ja Maria Grönroos Hattulassa. Christinaa ei löydy Hämeenlinnasta, vaikka heinäkuussa 1822 Benvikistä on lähetetty hänelle kirjekin sinne. Kun Hämeenlinna on osoitteena myös esimerkiksi Kalvolan Leipälään lähetetyssä kirjeessä, arvelin, että Christinaakin kannattaisi etsiä Kalvolasta. Rippikirjasta 1816–1822 häntä ei kuitenkaan löytynyt. Muuttokirjat tältä ajalta ja rippikirjat 1823–24 ovat tuhoutuneet.

Ainoan johtolangan Christinan olinpaikasta tarjosi Hiskin avulla löytynyt tieto, että Turun synnytyslaitoksella oli 27.7.1823 kuollut Kalvolasta tullut piika Christina Gestrin. Hänet on merkitty Turun ruotsalaisen seurakunnan haudattujen luetteloon. Ikä täsmäsi, mutta oliko kysymyksessä oikea Christina? Ratkaisun avain löytyi sattumalta senaatin talousosaston registraattorinkonttorin kirjediaareja selatessa. Vuoden 1826 kohdalla on asia koskien Turun synnytyslaitoksella syntyneen poikalapsen elatusta. Aktista selvisi, että kyseessä oli Christina Gestrinille 18.7.1823 syntynyt poikalapsi Franz (Frans) Ferdinand. Lapsi oli siis jäänyt eloon.

Synnytyslaitoksen lääkärin Carl von Haartmanin todistuksen mukaan Christina Gestrin oli tullut Turkuun synnyttämään salatakseen tilansa asuinpaikkakunnallaan. Synnyttäjän kotipaikka ei ollut von Haartmanin tiedossa, mutta Christinan kuoleman jälkeen hänen luokseen saapui Kalvolasta asessori Holmberg, joka ilmoitti olevansa lapsen isä. Holmberg uskoi lapsen hoitojärjestelyt von Haartmanille ja antoi Frans Ferdinandin merimies Abraham Hamströmin ja hänen puolisonsa hoitoon sovittua vuotuista korvausta vastaan. Holmbergista ei tämän jälkeen kuultu. On kuitenkin todennäköistä, että uutinen hänen kuolemastaan tammikuussa 1825 saavutti ainakin von Haartmanin.

Vuoden 1825 lokakuussa, kun Frans Ferdinand oli parivuotias, esitti Hamströmin vaimo von Haartmanin antaman todistuksen Turun köyhäinhoitojohtokunnalle ja anoi tukea pojan elättämiseen. Hän sanoi, että perhe oli siihen mennessä saanut Holmbergin lupaamasta 100 riikintaalarin vuosittaisesta avustuksesta vain 62 taalaria, joka oli tullut von Haartmanilta ja synnytyslaitoksen kirjanpitäjältä. Hamströmin vaimolle päätettiin antaa vähäinen avustus, mutta lopullista lapsen elättäjää lähdettiin hakemaan äidin viimeisimmältä kotipaikkakunnalta Kalvolasta. Asiaa hoidettiin maaherrojen kautta, ja vastaus tuli pian. Kalvolan asukkaat eivät katsoneet olevansa velvollisia osallistumaan lapsen elatukseen. Kalvolalaisten mielestä ei ollut uskottavaa, että lapsen isä olisi sairaalloinen ja silloin jo vanha [51-vuotias] Holmberg. Lisäksi asessorin pesänselvitys oli kesken, eikä hänen jälkeensä jättämä varallisuus ollut selvillä.

Carl von Haartman ei jättänyt asiaa sikseen. Maaherran uusi yhteydenotto Kalvolaan ei kuitenkaan tuottanut sen parempaa tulosta. Sen lisäksi, että Kalvolasta tullut vastaus sisälsi vanhat tutut perustelut, se antoi myös lisätodisteen siitä, että Christina Gestrin oli tullut Benvikistä. Pitäjänkokouksen 22.1.1826 pöytäkirjassa nimittäin todettiin, että mamselli Gestrin oli ainoastaan jonkin aikaa oleskellut asessori Holmbergin luona palattuaan "jostain yleisestä kehruukoulusta" (ifrån någon publique spinskola). 

Helmikuussa 1826 Carl von Haartman ilmoitti, ettei hän enää voi jatkaa Hamströmeille antamaansa tukea ja että "pitäisi olla köyhäinhoidon asia tavalla tai toisella huolehtia köyhistä, erityisesti orpolapsista". Myös merimies Hamström oli toistuvasti pyytänyt lisäavustusta Frans Ferdinandin hoitoon. Johtokunta kääntyi vielä kerran maaherran puoleen. Huhtikuussa 1826 Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Hjärne ilmoitti Turun ja Porin läänin maaherralle, ettei hän voi velvoittaa Kalvolan pitäjäläisiä elättämään Christina Gestrinin lasta. Mukaan oli liitetty kirkkoherran todistus, jonka mukaan Christina Gestriniä ei ollut merkitty Kalvolan seurakunnan kirkonkirjoihin, sekä henkikirjoittajan todistus siitä, ettei häntä ollut henkikirjoitettu asessori Holmbergin luo.

Asetusten mukaan köyhäinhoito oli seurakuntien vastuulla. Vuonna 1817 annetussa Keisarillisessa julistuksessa kerjuuden ehkäisemiseksi oli määrätty, että kiistanalaisissa tapauksissa senaatin talousosasto teki päätöksen köyhäinavun maksajasta. Näin ollen Turun ja Porin läänin maaherra Wallenius alisti senaatin päätettäväksi, eikö lapsen elatuksen tulisi tulla Turun seurakuntien köyhäinkassalta, kunnes se voidaan määrätä jonkun toisen seurakunnan velvollisuudeksi. Perusteluna oli se, että lapsi oli syntynyt Turussa. Keisarillinen senaatti antoi asiassa päätöksensä 25.4.1826. Siinä todettiin, että koska lapsen äiti oli Turussa vain synnyttämässä, ei kaupungin seurakuntia voitu velvoittaa antamaan apua lapsen elatukseen. Frans Ferdinandin elatusta ei myöskään voitu sälyttää Kalvolalle, koska ei voitu todistaa, että Christina Gestrin olisi ollut Kalvolan seurakunnan kirjoissa tai henkikirjoitettuna Holmbergin luo. Senaatti määräsi Turun ja Porin läänin maaherran järjestämään lapsen elatuksen turvattomille lapsille tarkoitetusta valtion avusta eli lapsihuoneviljoista (Barnhus Tunnor) tai niiden puutteessa yleisistä varoista, kunnes voitaisiin osoittaa elatukseen velvollinen seurakunta.

Kalvola oli yksi paikkakunnista, jonne suunniteltiin Benvikin sisarkoulua, ja asessori Holmberg oli Talousseuran yhteyshenkilönä pitäjässä. Kalvolaan ei koulua nähtävästi kuitenkaan syntynyt. Vuonna 1821 Holmbergille lähetetyssä kirjeessä seura kiittelee asessoria koulun eteen tehdystä työstä, mutta toteaa, että Benvikin tyyppinen koulu tulisi liian kalliiksi. Ehkä haluttiin kuitenkin kokeilla pienimuotoisempaa opetusta, minkä vuoksi opettajatar Christina Gestrin muutti paikkakunnalle.

Frans Ferdinand Gestrinin vaiheisiin palataan blogissa myöhemmin.

Lähteitä:
KA Sta, Gs: 16 Talousseuran tilitykset tositteineen 1823. Elevernas på Benvik Correspondence År 1822.
KA Hki Talreg, Ea: 507 Kirjeaktit 1826.
ÅAB FHS, F I 70 Kuljetus Benvikistä Hämeeseen; B I 11 Talousseuran kirje Holmbergille 1821.
9.9.1817 Hans Kejserl. Maj:ts Nådiga Kungörelse, angående Tiggeriers hämmande. Samling af Placater, Förordningar, etc. 1817–1820. Turku 1823: J. C. Frenckell & Son.

21. helmikuuta 2019

Naimisissa vai ei?

Rääkkylän Oravilahdella asuvat piika Anna Härkänen ja torppari Mikko Pulkkinen vihittiin avioliittoon 27. tammikuuta 1827. Mikko oli ollut aikaisemmin naimisissa Maria Juvosen kanssa, mutta Maria oli kuollut elokuussa 1826. Annalle avioliitto oli ensimmäinen. Vai oliko?

Uutinen Annan ja Mikon naimisiinmenosta kulki aikanaan myös Sorta­valan pitä­jään ja herätti närää ainakin Pienen Rytyn kylässä. Sortavalan ortodoksiseen seura­kuntaan kuuluva Pekka Iivon­poika Kuhmonen väitti, että Anna oli solminut uuden avio­liiton laittomasti, sillä Anna ja Pekka oli vihitty Sortavalassa vuonna 1822. Pekan saamien tietojen mukaan Kiteen kirkkoherra, sittemmin jo kuollut Sven Abraham Hougberg, oli ottanut Annan seurakuntaansa ja vihkinyt Annan ja Mikko Pulkkisen avioliittoon. Pekka anoi lupaa saada itsekin mennä uusiin naimisiin, olihan Anna hylännyt hänet pian vihkimisen jälkeen.

Pietarin hengellinen konsistori ilmoitti elokuussa 1830 kenraalikuvernööri Zak­revskille saaneensa Suomen hengelliseltä hallitukselta tietoonsa, että Pekka Iivonpoika Sortavalan Rytyn kylästä oli 18. tammikuuta 1822 vihitty avioliittoon Anna Härkäsen kanssa. Konsistori pyysi kenraalikuvernööriä ryhtymään toimen­piteisiin Hougbergin mahdollisen virka­virheen selvittämiseksi. Zakrevski panikin toimeksi ja antoi selvittämisen Porvoon tuomio­kapitulin tehtäväksi. Kun Kiteen kirkkoherran apulainen Bengt Mårten Stenius oli antanut asiasta lausunnon ja entinen Rääkkylän kappalainen, Viitasaaren kirkko­herraksi siirtynyt Mårten Kil­jander häneltä pyydetyn selvityksen, tuomiokapituli katsoi välttämättömäksi tutkia asiaa perinpohjaisesti. Moni kysymys oli vailla vastausta. Oliko Anna Härkänen todella vihitty avio­liittoon kreikanuskoisen Pekka Iivon­pojan kanssa, ja oliko vihki­minen toimitettu laillisesti? Oliko Anna syyllistynyt kaksin­naimiseen ja Houg­berg virka­virheeseen? Mikä osuus Kiljanderilla oli?

Asiaa käsiteltiin Kiteen välikäräjillä 20. heinäkuuta 1831. Käräjillä olivat läsnä maa­viskaali Jacob Falck ja tuomiokapitulin asiamies, kappalainen Carl Calonius sekä Anna Härkänen, Pekka Iivonpoika Kuhmonen, Mikko Pulkkinen ja kirkko­herra Kiljander. Istunnossa selvisi muutamia asioita. Anna Härkäsen isä oli luterilainen, nyt jo edes­mennyt Jaakko Matinpoika Härkänen Liperin Homan­niemen kylästä. Anna oli saapunut Iivo Kuhmosen luo isänsä ja nyttemmin niin ikään jo kuolleen äiti­puolensa kanssa kerjuulle (såsom bettlande) ja jäänyt sinne joksikin aikaa. Eräänä lauantaina joko vuonna 1821 tai 1822 Iivo Kuhmonen lähti poikansa Pekan ja Anna Härkäsen kanssa Sortavalan kaupunkiin, jossa noin 13- tai 14-vuotiaat nuoret oli määrä vihkiä. Vihkijä oli nyt jo kuollut kreikan­uskoinen pappi, jonka nimeä ei saatu käräjillä selville.

Pekka ja Anna kertoivat ortodoksipapin luona käynnistään aivan eri tavoin. Pekka sanoi, että mainittu pappi oli vihkinyt heidät muitta mutkitta ilman edeltäviä kuulutuksia ja muiden kuin Pekan isän läsnäoloa. Annan mukaan pappi oli kieltäytynyt vihkimästä heitä, koska he olivat lapsia ja koska Anna ei halunnut avioliittoa. Anna oli lähtenyt kolmen kuukauden oleskelun jälkeen pois Kuhmosten luota ja mennyt palvelukseen Kiteen pitäjään. Siellä hän oli saanut uskonnon opetusta, käynyt rippikoulua ja päässyt syksyllä 1825 kirkkoherra Hougbergin luvalla ehtoolliselle. Anna kertoi saaneensa myöhemmin kuulutukset avioliittoon Mikko Pulkkisen kanssa, minkä jälkeen Mårten Kil­jander oli vihkinyt heidät tammikuussa 1827. Annalla ja Mikolla oli väli­käräjien aikaan kolme lasta: kaksi tytärtä ja yksi alle vuoden vanha poika.

Kihlakunnanoikeuden päätöksellä Anna vapautui kaksinnaimissyytteestä jo siitäkin syystä, että Anna ja Pekka olivat väitetyn vihkimisen aikaan liian nuoria avio­liiton solmimiseen. Kaikesta vastuusta vapautuivat myös Sven Abraham Hougberg ja Mårten Kiljander.

Juttu alistettiin vielä Vaasan hovioikeuteen. Käsittelyn aikana tuli ilmi muutamia uusia yksityiskohtia, kuten vihkijän nimi. Annan ja Pekan oli vihkinyt Vasili Lvov Sortavalan Pyhän Nikolaoksen kirkossa 18. tammikuuta 1822. Pekka Iivonpoika oli kastettu 31. tammikuuta 1808, joten hän oli vihkimisen aikaan vasta 13-vuotias. Selvitetyksi tuli sekin, etteivät Pekka ja Anna olleet harjoittaneet yhdyselämää. Niinpä hovioikeus vahvisti sekä kihlakunnan­oikeuden että Porvoon tuomiokapitulin päätökset.

Sortavalan ortodoksisen seurakunnan vuoden 1822 rippikirjassa 15-vuotiaalle Pekalle on merkitty 15-vuotias vaimo Anna. Vuoden 1825 rippikirjassa Pekalla on edelleen vaimo Anna. Seuraavan vuoden rippikirjassa Pekan sanotaan olevan leski.


Ote Sortavalan ortodoksisen seurakunnan rippikirjasta Rytyn kylästä vuodelta 1822. Kuvassa on ylimpänä numerolla 593 Pekka Iivonpojan isänäiti, 75-vuotias Stepanida Sergeintytär. Stepanidan jälkeen on mainittu hänen ja hänen miesvainajansa Pekan 42-vuotias poika Iivo ja 31-vuotias poika Gerasim sekä Iivon vaimo Pelagia Grigorintytär. Iivolla ja Pelagialla on 15-vuotias poika Pekka, 19-vuotias tytär Maria ja 16-vuotias tytär Nastasia. Viimeisenä, numerolla 597 on mainittu Pekan vaimo Anna (Petrova zhena Anna). Sekä Pekka että Anna ovat 15-vuotiaita.





Anna Härkänen ja Mikko Pulkkinen muuttivat joulukuussa 1831 Rääkkylästä Toh­ma­järvelle. Siellä heille syntyi Kausta­järvellä vielä poika Mikko vuonna 1838. Rippi­kirjojen mukaan Mikko oli syntynyt vuonna 1778 ja Anna vuonna 1805. Anna kuoli ruotu­köyhänä leskenä Värtsilän kylässä vuonna 1860.

Lähteitä:
KA Hml PTka, Cd:19 Tuomiokirjat 1831–1833.

14. helmikuuta 2019

Launosista Pietariin – Lundellit

Launosista lähti Pietariin kultasepän oppiin ainakin neljä poikaa. Kolme heistä oli Sandnäsin eli Santamäen Matti Jaakonpojan (1782–1861) sukua, ja neljäskin oli perheen kanssa läheisesti tekemisissä.

Erik Sandnäs
Erik Mattsson, joka passia hakiessaan käytti sukunimeä Sandnäs, syntyi 6.5.1823 Matti Jaakonpojan toisesta avioliitosta. Äiti oli Somerolta muuttanut Liisa Juhontytär (1783–1861). Erik oli pariskunnan kolmanneksi vanhin lapsi ja velipuoltaan, Pietarin-kävijä Vilhelm Lundellia vähän alle 17 vuotta nuorempi. Erikin sukunimenä on rippikirjoissa Mathiasson (suluissa Lund), Mattsson ja Sandnäs ja henkikirjoissa Sannäs. Myös Sannes-muotoa on käytetty.

Erik otti muuttokirjan Pietariin 16-vuotiaana joulukuussa 1839. Hän kirjoittautui Pyhän Marian seurakuntaan ja aloitti hopeasepän oppipoikana. Kisällivaiheen jälkeen hän sai hopeaseppämestarin arvon vuonna 1859. Hän oli edellisenä vuonna solminut avioliiton Anna Elisabeth Johansdotterin (s. 11.5.1818) kanssa. Anna oli kotoisin Jomalasta Ahvenanmaalta ja kuului ruotsinkieliseen S:ta Katarinan seurakuntaan, jonne myös Erik siirsi kirjansa vuonna 1860. Lapsia pariskunnalle ei siunaantunut.

Vuoden 1866 loppupuolella Erik ja Anna päättivät muuttaa takaisin Suomeen. He ottivat muuttokirjan Hausjärvelle, mutta päätyivät Nurmijärvelle. Erik Sandnäs vaihtoi ammattia ja anoi maaherralta lupaa perustaakseen kauppapuodin Hyvinkäälle. Vuonna 1859 annetun maakauppa-asetuksen mukaan kaupan oli oltava vähintään 50 virstan (noin 53 kilometrin) etäisyydellä lähimmästä kaupungista. Erik Sandnäsin puodin sijainti Välenojan talon mailla lähellä Hyvinkään rautatieasemaa täytti tämän ehdon, sillä sekä Helsinkiin että Hämeenlinnaan oli 55 virstan matka. Luvan saamiseksi tarvittiin lisäksi todistus hakijan hyvästä maineesta ja siitä, että hänellä oli kaupanpitoon tarvittavat tiedot ja taidot. Kun kauppapuodin perustaminen oli vielä hyväksytty Nurmijärven käräjillä, päätös alistettiin senaatin talousosastolle. Toukokuussa 1867 annetulla päätöksellä Keisarillinen senaatti myönsi Erik Sandnäsille luvan maakaupan harjoittamiseen.

Hyvinkään asemanseutua. Ote vuoden 1870 kartasta. Hausjärven ja Nurmijärven raja kulki tuolloin vain kolmisensataa metriä rautatieaseman pohjoispuolella. Sandnäsin kauppa sijaitsi eri lähteistä koottujen tietojen perusteella rautatien ja Helsinki–Hämeenlinna-maantien risteyksestä noin 150 metriä koilliseen, maantien pohjoispuolella välittömästi tien varrella kartassa kuvatun rakennuksen kohdalla. Lähde: DA Maanmittaushallitus Senaatin kartasto Hyvinkää XI 29.

Vuonna 1869 Erik Sandnäs hankki omistukseensa Ali-Iivarin talon Nurmijärven kirkonkylästä. Vuodesta 1874 talon lampuotina oli Jooseppi Tuomaanpoika, jonka puoliso Johanna Matintytär (s. 1828) oli Erikin nuorin sisar. Erik vaimoineen hoiti kauppaansa piian avustuksella. Kauppiasta vaivasi kihti, joka ilmeisesti teki hänestä lopulta lähes liikuntakyvyttömän – rippikirjassa hänen sanotaan olevan "kihdin halvaannuttama". Kaupanpito oli sairauden vuoksi varmaan paljolti Annan vastuulla, ja vuoden 1882 henkikirjassa maakauppiaana mainitaankin Anna Sannäs. Erik oli kuollut tammikuun lopulla 1882. Hänen jälkeensä tehdyssä perukirjassa ei kauppapuotia mainita. Puolisoiden keskinäisen testamentin perusteella irtain omaisuus jäi leskelle, ja Ali-Iivarin talon Erik Sandnäs oli testamenttilisäyksellä määrännyt taloa jo pitkään emännöineelle sisarelleen Johanna Matintyttärelle.

Hyvinkään Sanomien numerossa 75 vuodelta 1927 on juttu "Katkelmia vanhan Hyvinkään elämästä". Siinä kerrotaan myös ensimmäisen kauppaliikkeen perustajasta, Sannes-nimisestä kultasepästä. Värikäs tarina ja arkistolähteistä saatavat tiedot eivät aivan täsmää. Jutun kirjoittaja muun muassa sanoo kauppiaan Anna-vaimon kuolleen Hyvinkäällä keuhkotautiin. Anna kuitenkin kuoli vasta vuonna 1893 synnyinseudullaan Jomalassa, jonne hän muutti Erikin kuoleman jälkeen.

Anders Viktor ja Carl Gustaf Lundell
Matti Jaakonpojan pojan Juhon (1804–1895) pojista kaksi lähti kultaseppäalalle. Anders Viktor, s. 9.12.1835, tuli Pietariin vuonna 1852, ja Carl Gustaf, s. 26.9.1833, jätti muuttokirjan Pyhän Marian seurakuntaan vuotta myöhemmin. On syytä olettaa, että silloin vielä Pietarissa asunut setä Erik oli veljesten tukena ja ehkä myös alun perin innosti heitä lähtemään alalle.

Carl Gustaf Lundell meni hopeasepän oppiin, mutta hänen aikansa Pietarissa jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli "vatsavaivoihin" (Magenkrämpfe) jo kolmen vuoden kuluttua muutosta. Anders Viktor, kutsumanimeltään Viktor, oli kultasepän opissa ja menestyi hyvin. Vuonna 1858 hänestä tuli kisälli, ja siitä viiden vuoden kuluttua hän sai kultaseppämestarin arvon. Vuonna 1860 hän oli solminut avioliiton Säkkijärvellä syntyneen Eeva Paulintytär Sataman kanssa. Vaimo menehtyi keuhkotautiin, ja leski solmi toisen avioliiton ensimmäisen vaimonsa sisarpuolen Katariinan kanssa. Katariinalla oli ikää jo 45 vuotta, Viktor oli 29-vuotias. Kummastakaan avioliitosta ei syntynyt lapsia.

Viktor Lundell oli 15-vuotisen kisälli- ja mestariuransa aikana vaurastunut. Vuonna 1873 Lundellit ostivat Janakkalan Kerkkolan kylässä sijaitsevan Taappolan kartanon, jonne he muuttivat vuonna 1876. Viktor oli silloin nelissäkymmenissä, puoliso oli 56-vuotias. Katariina kuoli vuonna 1902, ja Viktor solmi seuraavana vuonna vielä kolmannen avioliiton. Hän oli jo vuonna 1889 myynyt tilan veljenpojalleen ja eleli eläkeläisenä. Hämeen Sanomissa olleen kuolinilmoituksen mukaan vuonna 1905 menehtynyttä Viktor Lundellia jäivät lähinnä kaipaamaan puolison lisäksi kaksi veljeä ja sisar.

Viktorinus Lundell
Viktorinus Lundellin sukulaisuudesta edellä mainittuihin Lundelleihin ei ole tietoa. Ehkä Viktorinus otti sukunimensä synnyintalonsa isäntäväen mukaan. Hän syntyi aviottomana lapsena 26.2.1860 Hallahuhdan talossa, jossa äiti Henrika Iisakintytär (s. 1837 Janakkalassa) oli palveluksessa. Talon isäntänä oli silloin Heikki Juho Lundell, Viktor ja Carl Gustaf Lundellin veli.

Henrika Iisakintytär meni vuonna 1866 naimisiin renki Abraham Ajalinin kanssa. Pariskunta muutti vuonna 1872 Vihtiin, ja heille syntyi kaksi poikaa, August Fredrik (1875) ja Anton Abraham (1877). Viktorinus ei jäänyt äidin uuteen perheeseen, vaan hänet lähetettiin jo seitsenvuotiaana vuonna 1867 Pietariin. Hän on Pyhän Marian seurakunnan rippikirjan sivulla "Knaben" (Poikia), mutta ei käy ilmi, kenen luona hän asui tai kuka oli hänen huoltajansa. Ehkä Viktor Lundell huolehti pojan asioista. Kultasepän oppiin Viktorinuskin nimittäin päätyi. 

Vuosina 1880–1882 Viktorinus oli käymässä Lopella. Muuttokirjassa ei ole mainintaa hänen oleskelupaikastaan, eikä häntä ole merkitty muuttaneiden luetteloonkaan. Pietariin palatessaan hän antoi takaisin sieltä saamansa muuttokirjan. Lopen kirkkoherra on lisännyt siihen tiedon: Ylhäällä seisova todistus annetaan täten muuttamatta, kosk'ei Viktorinus Lundell ole oleskellut enää tässä pitäjässä. Lopelta 23. p. kesäkuuta 1882. Aug. Saxelin, kirkkoherra.

Pian Pietariin paluun jälkeen Viktorinus avioitui. Puoliso oli 18-vuotias Vaasassa syntynyt Maria Simontytär Welimäki (Välimäki). Perheeseen syntyivät tyttäret Helmi Maria 18.11.1885 ja Fanny 27.5.1888, joka kuoli alle vuoden ikäisenä, sekä poika Adolf, s. 8.6.1891 (myöhemmin rippikirjassa 18.6.). Vuonna 1899 perhe muutti Moskovaan. He ovat Suomen passiviraston passinhaltijain kortistossa vielä 1904–1918. Jatko on tuntematon. Joitain johtolankoja kyllä on, ja niitä seuraamalla Viktorinuksen perheen myöhemmät vaiheet ehkä vielä joskus selviävät.

Viktorinus oli saavuttanut ainakin kisällinarvon, mikä käy ilmi ensimmäisen lapsen kastemerkinnästä. Helmi Marian kummeina olivat "kultatyöntekijät" Viktor Lundell, Viktor Arne ja Johan Takkunen sekä neito Olga Eronen, rouva Katarina Lundell ja neito Evelina Välimäki (lapsen täti). Viktor ja Katarina Lundell asuivat jo Janakkalassa, mutta junalla Pietariin pääsi kätevästi 12 tunnissa. Se, että heidät oli pyydetty lapsen kummeiksi, osoittaa, että heillä oli Viktorinuksen perheeseen läheinen suhde.

Kummina ollut Viktor Arne oli nimestä päätellen suomalainen kultaseppä Johan Viktor Aarne (1863–1934). Hänen työpajansa oli Karl Fabergén alihankkija, ja sen työntekijöistä suuri osa oli suomalaisia. Kummius ei tietenkään todista, että Viktorinus Lundell olisi ollut Aarnen palveluksessa, sillä suomalaisilla kultasepillä oli varmaan muutenkin yhteyksiä toisiinsa. Fabergéta käsittelevissä teoksissa en Viktorinus Lundellia ole huomannut.

Lähteitä:
KA Hki Talreg, Ea: 2908 Kirjeaktit 1867.
KA Hml, Janakkalan lainhuudot 1873–1878, 1886–1890.
KA Hml, Nurmijärven lainhuudot 1869, 1884.
Tillander-Godenhielm, Ulla 2011: Fabergén suomalaiset mestarit. Helsinki: Tammi.




7. helmikuuta 2019

Väkevä vävy

Tiistai 3. marraskuuta 1835 ei ollut hyvä päivä Kemin Lautiosaaressa asuvalle Olli Aat­singille. Kun hän käski vaimoaan Riitta Simontytärtä lähtemään mukaansa jauha­maan käsikivillä, Riitta kieltäytyi, koska hänen piti hoitaa kahden kuukauden ikäistä vauvaansa. Aatsinki suuttui, tarttui Riittaa tukasta ja paiskasi hänet lattiaan, minkä jälkeen vaimo totteli kiltisti. Myöhemmin samana päivänä mies uhkasi lyödä vaimoa koivukalikalla, mutta samassa mökissä asuva Maria Takkinen sai hänet luopumaan aikeesta. Kurittamisen sijasta Olli lähti kylille mutta lupasi opettaa kotiin palattuaan vaimonsa tavoille. Riitta säikähti ja sanoi Maria Takkiselle, ettei hän uskaltanut jäädä odottamaan miehen paluuta.

Kun mies saapui iltasella kotiin, vaimo ja lapset olivat poissa. Jonkin verran miestä väkevämpää nauttinut Aatsinki arveli vaimon karanneen lähellä asuvan isänsä luo ja lähti suutuspäissään perään. Talonväki oli jo sammuttanut tulet ja paneutunut yö­puulle, mutta Ollin saapuminen pirttiin herätti kaikki. Olli sadatteli kovaan ääneen, vaati vaimoa astumaan esiin ja uhkasi tätä kelpo selkäsaunalla. Kun vaimoa ei näkynyt ja joku palvelijoista kehotti kutsumatonta vierasta poistumaan, Aatsinki uhka­si löylyttää palvelusväen. Lopulta appi­ukko Simo Juntto nousi vuoteelta ja ajoi vävyn ulos pirtistä. Olli lähti vastaan hangoittelematta mutta tuli tuossa tuokiossa takaisin pirttiin, jatkoi mekastusta ja etsi huoneesta ilmeisesti kirvestä. Välillä hän poistui porstuaan ja yritti livahtaa peräkamariin, jossa talon isäntä, lanko­mies Jaak­ko Juntto oli hoitamassa lapsivuoteessa makaavaa sairasta vaimoaan. Pirtin ovi oli sillä välin köytetty kiinni sisäpuolelta, jottei Aatsinki pääsisi enää sisään. Olli oli kuitenkin poikkeuksellisen vahva mies ja tempaisi oven auki niin, että hantaaki irtosi.

Olli Aatsinki oli tunnetusti vankkarakenteinen mies.

Riuhtaisun jälkeen Olli seisoi porstuassa halko kädessään ja piti ovea auki, eikä kukaan uskaltanut yrittääkään mennä sulkemaan ovea. Jonkin ajan päästä Aatsinki astui pirttiin. Simo Juntto tuli vastaan, mutta vävy kävi kiinni ja löi appiukkoa halolla kolme kertaa. Yksi isku osui poskiluuhun, toinen käsivarteen ja kolmas selkään. Juntto selvisi lyönneistä mustelmilla.

Jaakko Juntto juoksi naapuriin hakemaan apua ja palasi pian kahden miehen kanssa. Nämä kolme ja Junton rengit ryhtyivät Simo Junton pyynnöstä sitomaan Aat­sinkia köysiin. Olli pani parhaansa mukaan vastaan ja puri kamppailun tuok­si­nassa Juho Rahkoa sormeen aiheuttaen Rahkolle veri­haavan. Köyttäminen onnis­tui lopulta, mutta eipä aikaakaan, kun Aatsinki rimpuili itsensä vapaaksi köy­sistä. Hän jatkoi elämöintiään aamuun asti suomatta talonväelle silmällistäkään unta.  

Vaimo ja lapset olivat kuin olivatkin lähteneet pakoon Junton taloon, mutta he olivat Simo Junton neuvosta menneet jo hyvissä ajoin piiloon ulkorakennukseen ja olivat siellä läpi yön. Vaimo oli kuullut miehensä metelöinnin muttei tiennyt, mitä mies oli tehnyt pirtissä. 

Kotirauhan rikkomista ja appiukon pahoinpitelyä käsiteltiin Jaakko Junton ilmiannon ja yleisen huhun perusteella (också på grund af därom allmänt gängse rykte) Kemin väli­käräjillä 28. ja 30. marraskuuta. Appiukko Simo Juntto totesi, että Olli Aatsinki oli juovuksissa pahansisuinen ja väkivaltainen ja oli aikaisemminkin pahoinpidellyt vaimoaan. Juntto piti vävyään vaarallisena ja vaati tätä lailliseen edesvastuuseen rikok­sis­taan. Lisäksi Aatsinki piti appiukon mielestä lähettää irtolaisena pois paikka­kunnalta.

Jutussa olivat todistajina rengit Tuomas Karvo ja Aaro Kauppila, syytinkimies Pekka Juntto, itsellismies Juho Rahko ja itsellisnainen Maria Takkinen. Vastaaja Aatsinki piti Tuomas Karvoa ja Maria Takkista jääveinä. Perusteluiksi hän totesi, että Karvo oli marras­kuun 3. päivän iltana lyönyt häntä köyttämisen aikana halolla. Maria Tak­ki­nen taas oli Aatsingin mukaan esteellinen todista­maan, koska hän oli kaksi vuotta sitten varastanut huivin talollisen tytär Saara Maria Matinlassilta. 

Karvo myönsi lyöneensä Aatsinkia mutta totesi sen olleen välttämätöntä hurjis­tuneen Aatsingin pitämiseksi aisoissa ja tapon estämiseksi. Takkinen puoles­taan kiisti huivivarkauden, ja myös huivin omistanut Saara Maria Matinlassi vahvisti toi­sena käräjäpäivänä, ettei hän voinut syyttää Maria Takkista kahden taalarin arvoisen huivin varastamisesta. 

Käräjäoikeus tuomitsi Olli Aatsingin kiroilusta, toiskertaisesta juopumuksesta, kotirauhan rikkomisesta, appiukon lyömisestä ja verihaavasta yhteensä 76 hopea­ruplan 56 kopeekan eli 159½ hopeataalarin sakkoihin tai varojen puutteessa 28 vuorokauden vesileipävankeuteen. Vaimon pahoinpitelystä Aatsinkia ei tuomittu, koska vaimo ei halunnut nostaa kannetta miestään vastaan. Tuomio perustui pahan­teon kaaren 3 luvun ensimmäiseen pykälään, 20 luvun neljänteen pykälään, 14 luvun toiseen pykälään ja 35 luvun toiseen pykälään sekä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa 6./18. maaliskuuta 1829 antamaan Armolliseen ase­tuk­seen juop­poutta ja väkeväin juomain luvatonta myymistä vastaan.

Juttu alistettiin oikeudenkäymiskaaren 25 luvun viidennen pykälän mukaisesti hovioikeudelle. Vaasan hovioikeus vahvisti tuomion lukuun ottamatta kotirauhan rikkomisesta määrättyjä sakkoja. Sakkojen yhteissummaksi jäi 57 hopearuplaa 36 kopeekkaa. Varojen puutteessa Aatsingin tuli sovittaa rikokset 28 vuorokauden vesi­­leipä­vankeudella.

Olli Matinpoika Aatsinki oli syntynyt 11.5.1808 Kuolajärvellä. Joulukuussa 1829 hän nai kirjoittajan isänisänisän tädin, Riitta Simontytär Junton. Ollin elämöinti päät­tyi lopullisesti 16.11.1840. Vahva mies hukkui heikkoihin jäihin.

Lähteitä:
KA Vsa VHO, Di:103 Alistettujen asioiden päätöstaltiot 1836, Ece:327 Alistusaktit 1836.