28. maaliskuuta 2019

Kadonnut kapsäkki

Raahelaisen kauppiaan Michael Montinin 16-vuotias poika Albert ja hänen matkakumppaninsa, ylioppilas Abraham Alexander Sabudski, saapuivat omilla kieseillään Hämeenlinnaan syyskuun 18. päivänä 1834 kuuden aikaan illalla. Tarkoitus oli jatkaa hevosten vaihdon jälkeen eteenpäin kohti Helsinkiä. Matkalaiset päättivät kuitenkin lähteä katselemaan kaupunkia ja jättivät matkatavarat kieseihinsä leski Anna Sandbergin kestikievarin pihalle. Palattuaan parin tunnin kuluttua he huomasivat, että osa tavaroista lojui maassa ja Montinin kapsäkki oli kadonnut.



Kaupungin porvareiden sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta Hämeenlinnan maistraatti päätti vuonna 1834 velvoittaa talonomistajat hankkimaan rakennustensa kulmiin talikynttilöin tai öljylampuin  varustettuja katulyhtyjä. Lyhtyjen oli määrä palaa syyskuun alusta maaliskuun loppuun pimeän tulosta kello 11:een illalla paitsi kuutamoöinä. Kapsäkkivarkauden aikaan lyhtyjä ei vielä ollut, eivätkä ne silloin olisi palaneetkaan. Leski Sandbergin mukaan kapsäkki nimittäin varastettiin "kirkkaimmassa kuutamossa", oli täysikuun aika.

Varkaudesta tehtiin asianmukainen ilmoitus, mutta varkaan jäljille ei päästy. Helmikuun 2. päivänä 1835 Michael Montin ja hänen vanhin poikansa Abraham Montin syyttivät Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa leski Anna Sandbergia siitä, että Sandberg kestikievarin pitäjänä oli laiminlyönyt velvollisuutensa valvoa matkustavaisten omaisuutta. Häntä vaadittiin korvaamaan kadonneet tavarat.

Varastetun omaisuuden arvoksi ilmoitettiin hieman yli 770 taalaria setelirahassa. Matkalaukussa oli sekä Albertin että hänen veljensä Abraham Montinin vaatteita ja muuta tavaraa:
  • kymmenen paria kalsonkeja ja kahdet parkkumiset alushousut
  • 22 pellavapaitaa ja kaksi puuvillapaitaa, useita paidan irtoetumuksia, tusina irtokauluksia
  • silkkisiä ja palttinaisia nenäliinoja, serviettejä, käsipyyhkeitä
  • kymmenkunta kaulaliinaa eli kravattia, joista viisi silkkistä, kaksi karttuunihuivia
  • siniset housut ja hännystakki, harmaat housut, musta puku, kaksi silkkiliiviä ja kaksi kasmirliiviä
  • 10 paria villasukkia ja viisi paria puuvillasukkia, saappaat ja pieksut
  • kuusi kyynärää sinistä verkaa, friisiä sortuukiin, kolme kyynärää mustaa sarssia, kolme kyynärää palttinaa
  • virsikirja, kolme kampaa, hopeinen ruokalusikka, haarukka ja veitsi, kaksi kultasormusta, silkkiset kellonvitjat
  • käteistä rahaa 143 taalaria.


Asiaa puitiin oikeudessa useaan otteeseen. Leski Sandberg ei sairauden vuoksi ollut ensimmäisessä istunnossa paikalla. Montineja edusti vt. kihlakunnanvouti Nils Herman Sanmark, ja oikeuteen oli saapunut kantajien todistajana ylioppilas Sabudski. Sabudski kertoi, että hän ja Montin olivat Hämeenlinnaan saavuttuaan ottaneet kortteerin leski Sandbergin luota. He olivat aikoneet viipyä vain muutaman tunnin ja olivat kaupungille lähtiessään jättäneet tavaransa kieseihin vaskisepänkisällin vaimon Albertina Ingbergin vahdittavaksi. (Myöhemmin ilmeni, että kisällinvaimo olikin nimeltään Catharina Lilljefors.) Kun raahelaiset palasivat, oli kapsäkki kadonnut. Sabudskin mukaan paikalle tullut renki oli kertonut, että kisällinvaimo oli pyytänyt hänet sijaisekseen pitämään tavaroita silmällä. Anna Sandberg oli kuitenkin lähettänyt myös rengin muihin tehtäviin. 

Kun juttu seuraavan kerran oli esillä, esitettiin Anna Sandbergin vastine. Hänen mukaansa Montin ja Sabudski olivat päättäneet jäädä Hämeenlinnaan yöksi ja ottaneet huoneen, vaikka heille oli jo varattu hevoset eteenpäin. Koska seuraavana päivänä alkoivat syysmarkkinat ja kaupungissa oli rauhatonta, Anna Sandberg oli useaan otteeseen pyytänyt nuoria herroja viemään tavaransa ainakin eteiseen. Se oli raahelaisten mielestä turha vaiva, jolloin Sandberg oli kehottanut heitä sopimaan niiden vartioinnista renki Erikin kanssa. Oikeus kuuli todistajana Catharina Lilljeforsia, joka sanoi sopineensa raahelaisten kanssa vartioimisesta, mutta paikalle tullut Erik-renki oli sanonut, että Anna Sandberg tarvitsi Lilljeforsia muihin töihin ja että Erikiä itseään oli pyydetty matkalaukkuvahdiksi.

Jatkossa Anna Sandbergia edusti hänen poikansa, ylimääräinen notaari Armid Fabian Sandberg. Esitettiin kirjelmä, jossa Anna Sandberg kielsi koskaan määränneensä Catharina Lilljeforsia vartioimaan tavaroita tai pyytäneensä Erikiä Catharinan tilalle. Hän ihmetteli myös Sabudskin kiinnostusta varkauteen, vaikka tämän tavaroita ei ollut viety. Sabudski oli jäänyt kaupunkiin, kun Albert Montin seuraavana päivänä oli jatkanut matkaansa Helsinkiin. Sandbergin mielestä Sabudski oli jäävi todistamaan, ja hänen todistajanlausuntonsa tulisi sen vuoksi katsoa mitättömäksi, varsinkin kun sitä vertasi muiden todistajien kertomuksiin. Hän vaati myös, että kantajat itse tulisivat oikeuteen ja antaisivat tavaroiden arvosta lausunnon kaksi sormea Raamatulla.

Kihlakunnanvouti Sanmark halusi kutsua todistajaksi myös renki Erikin, mutta luopui Erikin kuulemisesta notaari Sandbergin ilmoitettua, että Erik oli Anna Sandbergilta varastanut kaksi hopearuplaa ja joitain tavaroita. Sen jälkeen kuultiin muita todistajia. Kievarissa työssä olleet timpurit vahvistivat Anna Sandbergin kertomuksen siitä, että raahelaisia oli pyydetty siirtämään tavarat sisään. Timpurinvaimo Maria Stjernroos sanoi kuulleensa, että Sandberg, Montin ja Sabudski olivat pyytäneet Erikiä pitämään huolta tavaroista, kun Lilljeforsilta ei ollut saatu selvää vastausta. Kuultiin myös Henric Lilljeforsia, joka vahvisti vaimonsa aikaisemman kertomuksen ja sanoi myös, että Erik-renki oli myöntänyt poistuneensa vähäksi aikaa vahtipaikaltaan. Sitä hän ei tiennyt, oliko matkalaukku tällä välin varastettu.

Kantajien edustaja Sanmark kiisti, että raahelaiset olisivat sopineet rengin kanssa vartioinnista ja sanoi, että vastuu oli Anna Sandbergilla, joka niin epäluotettavan vahdin oli määrännyt. Siihen notaari Sandberg vastasi, ettei Anna Sandbergilla vielä kapsäkkivarkauden aikaan ollut mitään huomauttamista Erikin suhteen, koska kyseinen rahavarkaus oli tapahtunut vasta myöhemmin.

Asia siirrettiin siksi, kunnes Raahen raastuvanoikeudessa olisi kuultu Montinia varastetun tavaran arvosta. Kesäkuun lopulla saatiin Raahesta pöytäkirjanote, jossa kapsäkin sisältöön oli lisätty tavaraa 20 taalarin edestä. Päätös asiassa annettiin heinäkuun 6. päivänä. Ensinnäkin todettiin, että kadonnut omaisuus oli matkan ajaksi uskottu Sabudskin ja Montinin huostaan. Koska Sabudskilla niin ollen saattaisi olla oikeuden päätöksestä haittaa tai hyötyä, oli häntä pidettävä esteellisenä todistamaan ja hänen antamansa todistajanlausunto oli siten mitätön. Mitä itse asiaan tuli, leski Anna Sandberg oli useaan otteeseen kehottanut Montinia ja Sabudskia kantamaan tavarat sisään ja tarjonnut siihen apua, ja kun raahelaiset eivät siihen suostuneet, järjestänyt rengin tavaroita vartioimaan. Ei voitu myöskään todistaa, että Erik-renki olisi jättänyt vartiointitehtävänsä Anna Sandbergin käskystä. Niin muodoin oikeus katsoi, että Anna Sandberg oli täyttänyt velvollisuutensa kievarinpitäjänä, ja korvausvaade hylättiin. Kantajille jäi mahdollisuus halutessaan hakea korvausta niiltä, joiden vastuulla kadonnut omaisuus oli ollut. Merkittiin, että paikalla ei ollut sen paremmin kantajien kuin vastaajankaan edustajia. Juttu ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä kantajat ilmoittivat tyytymättömyytensä päätökseen ja maksoivat kihlakunnanvouti Sanmarkin välityksellä vetorahan kaksi ruplaa 40 kopeekkaa asian viemiseksi hovioikeuteen.

Raahelainen Michael Montin (1766–1843) oli raatimies ja kauppias. Hänen kuusi aikuiseksi elänyttä poikaansa olivat kapsäkkijutussa toisena kantajana ollutta Abrahamia lukuun ottamatta kauppiaita, merikapteeneita tai laivanvarustajia. Abraham Montin (1805–1859) oli Suomen Kaartin yliasemestari vuodesta 1843. Albert Montin (1818–1845) suoritti ylioppilastutkinnon Helsingissä vuonna 1835. Hänestä tuli merikapteeni. Albert Montin kuoli 27-vuotiaana matkalla Alger'ssa.

Lähteitä:
KA Hml Hämeenlinnan RO, Ca: 37 Varsinaisasiain pöytäkirjat 1835.
Lindeqvist, K. O., 1930: Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809–75. Hämeenlinna: Hämeenlinnan kaupunki.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Verkkojulkaisu 2005.
<https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi>









21. maaliskuuta 2019

Kuopiosta Kaskisiin

Benvikiin saapui samana päivänä Maria Roosin kanssa kaksi tyttöä Kuopiosta: Anna Ottiliana Wilén ja Anna Elisabeth Lundholm.

Ottiliana Wilén, oppilas numero 36

Piika Ingeborg Kröger synnytti 1.10.1803 Kuopion pitäjän Hiltulanlahden kylässä aviottoman tyttö­lapsen, joka sai kasteessa nimen Anna Ottiliana. Äiti Ingeborg oli lam­puoti Staffan Krögerin ja Anna Koposen toiseksi vanhin lapsi.

Ingeborg ja Ottiliana muuttivat muutaman vuoden päästä Hiltulan­lahdesta Kuopion kaupun­kiin, jossa Ingeborg meni sittemmin naimisiin räätäli Gustav Adolf Wilénin kanssa. Paris­kunta sai kolme lasta, joista vain 3.7.1821 syntynyt Gustav Wilhelm eli aikuisikään asti.

Ottiliana oli ennen Benvikiin lähtöään piikana esimerkiksi kellari­mestari ja raati­mies Karl Hårdhin palveluksessa. Kuopiossa 9.2.1822 päivätyn muuttokirjan mukaan räätäli Wilénin tytär­puoli Ottilianalla oli hyvät kristinopin tiedot ja hänet oli tiettävästi rokotettu.

Ottilianan isäpuoli kuoli 40-vuotiaana maalis­kuussa 1832, ja Ingeborg muutti ala­ikäisen Gustav Wilhelmin kanssa huhti­kuussa 1835 Viipuriin. Gustav Wilhelm lähti sieltä jossain vaiheessa Helsinkiin, josta hän vuonna 1843 muutti kirjan­pitäjänä takaisin synnyin­kaupunkiinsa Kuopioon. Vuonna 1847 Gustav Wilhelm sai muutto­kirjan Viipuriin (numero 57). 

Anna Elisabeth Lundholm, oppilas numero 37

Anna Elisabeth eli Lisette Lundholm syntyi Kuopiossa vuonna 1803 työ­mies Hans Lundholmin ja Greta Flobergin nuorimpana lapsena. Perhe asui tontilla 169, asemakaava-alueen pohjois­reunalla. Vuonna 1798 laadittuun karttaan on lisätty tontin­­haltijoiden luettelo. Tontin 169 kohdalla lukee timmer­karlen Lundholm, kirves­mies Lundholm.


Ote Kuopion asemakaavasta vuodelta 1798. Tontti 169 on Hans Lundholmin hallinnassa. Lähde: DA, Daniel Hallin laatima kaupunkikartta Kuopiosta.




Lisette jäi kolmivuotiaana äidittö­mäksi, sillä Greta Floberg kuoli 35-vuotiaana vuonna 1806. Perhe kutistui 1800-luvun alku­vuosina muutenkin: vuonna 1793 syntynyt sokea Sigrid kuoli vuonna 1809, ja pienenä kuolivat myös Maria Christina ja Olof. Aikui­siksi elivät sisaruksista vain Lisette ja hänen vuonna 1797 syntynyt sisarensa Kaisa Greta (Catharina Gretha). Isä Hans Lundholm kuoli 58 vuoden iässä maalis­kuussa 1828.

Lisette sai vuonna 1817 muuttokirjan Pietariin muttei lähtenyt sinne. Seuraava kirkonkirja­merkintä hänen kohdallaan onkin lähtö Kaskisiin, jonne hän sai muutto­kirjan 9. helmikuuta 1822.

Lisetten sisar Kaisa Greta sai 13. kesäkuuta 1819 muuttokirjan Lappeenrantaan ja meni siellä pari viikkoa myöhemmin naimisiin Daniel Tornbergin kanssa. Värjäri­mestari ja kauppias Daniel Tornbergin juuret vievät pohjoiseen. Hänen isoisänsä oli Koutokeinossa syntynyt ja Enontekiöllä vuonna 1773 kuollut kirkko­herra Salomon Tornberg. Danielin ja Kaisa Gretan vanhimmat lapset, Alexandra Julia ja Konrad Edvard, syntyivät Lappeenrannassa. David Ludvig, Daniel Israel, Johanna Bern­hardina ja Adolf Bernhard syntyivät Kuopiossa vuosina 1823–1832, Selma Olivia Karunassa vuonna 1836 sekä Rosa Fredrika ja Hilda Margreta Jyväs­kylässä. Ainakin muutamien lasten vaiheisiin palataan blogissa myöhemmin, mutta mainit­ta­koon jo nyt, että Alexandra Julia meni naimisiin kruunun­nimismies Henrik Leonhard Degertin, Johanna Bernhardina kappalainen Johan Verner Majanderin ja Selma Olivia lehtori Edvard Wilhelm Lindholmin kanssa.


Lähteitä:
Aikkila, Erkki 1995. Koutokeinon kautta maailmalle: Tornbergin suku. Jyväskylä.

14. maaliskuuta 2019

Merimies Frans Ferdinand Gestrin

Keisarillisen senaatin päätöksellä Christina Gestrinin orvoksi jäänyt poikalapsi Frans Ferdinand kasvatettiin merimies Abraham Hamströmin ja tämän puolison Maria Ulrikan perheessä lapsihuoneviljoista annetun avun turvin. Hamströmeille oli syntynyt kuollut tyttölapsi heinäkuussa 1823 vähän ennen Frans Ferdinandin syntymää, minkä vuoksi perheeseen varmaan otettiinkin vastasyntynyt hoidettavaksi. Sairaalloinen kasvattiäiti kuoli Frans Ferdinandin ollessa kuusivuotias. Kun poika oli kymmenvuotias, kasvatti-isä solmi uuden avioliiton, ja perheeseen syntyi poika Carl Paulus. Abraham Hamström kuoli tapaturmaisesti vuonna 1836. Hän sai laivalla iskun päähänsä ja menehtyi vammoihinsa sairaalassa.

Elatuskiistan jälkeen ensimmäinen havainto Frans Ferdinandista on hänen muuttaessaan helmikuussa 1839 Turusta Maariaan. Häntä ei rippikirjoissa näy suomalaiseen seurakuntaan kuuluneen Hamströmin perheen yhteydessä, eikä kastemerkintää ole löytynyt minkään Turun seurakunnan luetteloista. Muuttokirjan antanut pappi oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen. Syntymäaika muuttokirjassa on epämääräisesti "elokuu 1823". Todennäköistä kuitenkin on, että synnytyslaitoksen antamat tiedot ovat luotettavia eli Frans Ferdinand oli syntynyt heinäkuun 18. päivänä 1823. Myöhemmin Turun rippikirjatietojen siirrossa 1853–1854 syntymävuosikin on muuttunut vääräksi, vuodeksi 1825.

Muuttokirja Turusta Maariaan 1839. Sen mukaan Frans Ferdinand oli syntynyt "täällä sijaitsevassa synnytyslaitoksessa" elokuussa 1823 ja hänet on lapsihuoneviljoista annetun avun turvin kasvattanut merimies Hamström vaimoineen. Poika osaa lukea jonkin verran ja on käytökseltään kunnollinen.


Keisarillisen julistuksen 9.9.1817 mukaan orpolapsille tuli antaa köyhäinapua kahdenteentoista ikävuoteen saakka. Frans Ferdinand oli Maariaan muuttaessaan 15-vuotias, joten varmaan hän oli jo jossain työssä siihen mennessä ollut. Maarian Metsämäessä poika pääsi räätäli Anders Johan Randellin oppipojaksi ja kävi rippikoulun vielä muuttovuonna. Räätäliä ei Frans Ferdinandista kuitenkaan tullut. Runsaan kahden vuoden päästä hän palasi Turkuun. Suomalaisen seurakunnan rippikirjassa 1842–1845 hänen ammatikseen on merkitty merimies. Siinä työssä Frans Ferdinand ansaitsi leipänsä lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Tammikuussa 1846 Frans Ferdinand avioitui Maariasta kotoisin olevan Eva Sofia Granströmin kanssa. Eva Sofia oli syntynyt 19.12.1822 Saramäen Vähä-Moisiossa siltavouti Gustaf Granströmin ja Ulrika Matintyttären perheeseen. Lapsia Frans Ferdinandille ja Eva Sofialle syntyi todennäköisesti vain yksi, Aleksandra Sofia, s. 5.5.1862. Tytär menetti isänsä jo seitsenvuotiaana. Kokenut merimies  Gestrin oli silloin puosuna laivassa, josta joulukuun lopulla 1869 uutisoitiin:
Kadonnut alus. Åbo-laivasta, joka tämän vuoden huhtikuun 18. päivänä lähti Rangoonista kohti Kanaalia, ei tämän kuun 16. päivään mennessä ole kuultu. Laivan omistajiin kuuluu mm. turkulainen kauppias G. A. Lindholm, ja laivan kantavuus on 413 lästiä.
Tuskin kukaan enää odotti laivan saapuvan onnellisesti johonkin satamaan. Vuoden kuluttua järjestettiin miehistön muistotilaisuus. Åbo Underrättelser -lehdessä 13.12.1870 oli kutsu Åbo-fregatin surujuhlaan, joka pidettäisiin 15. joulukuuta.



Muistotilaisuutta selosti muun muassa Åbo Underrättelser heti tapahtuman jälkeen ja myöhemmin Tidskrift i sjöväsendet -lehti (otteita):
Torstaina 15.12. oli kokoontunut suuri joukko surevia omaisia ja ystäviä muistamaan Åbo-laivan päällystöä ja miehistöä, jotka laivan mukana katosivat matkalla Itä-Intiasta Englantiin. Laiva oli lähtenyt huhtikuussa 1869 Rangoonista määränpäänään Falmouth. Koska kaikki toivo laivan pelastumisesta oli jo kauan sitten mennyt, järjesti konsuli Lindblom surujuhlan, jonne kutsuttiin menehtyneiden lähimmät omaiset sekä kaupungin laivanvarustajat ja merimiehet. Alkuvirren jälkeen pastori Malmström piti koskettavan puheen.
Juhlasaliin oli laivan entinen kapteeni C. G. Lindroos koonnut asetelman, jonka keskellä oleva maalaus esitti Åbo-laivaa kovassa myrskyssä Hyväntoivonniemen edustalla vuonna 1862. Laivataulun molemmin puolin lueteltiin aluksella olleiden nimet. Sivuilla ja takana oli surunauhoin varustettuja lippuja, niiden joukossa Ison-Britannian lippuja kuvaamassa laivan viimeisen lastin määränpäätä. Ylinnä oli merimieshuoneen lippu. Neljä Turun merimieshuoneen veteraania seisoi kunniavartiona kantaen isokokoisia kansallislippuja. Yksi heistä oli kuulunut Åbon miehistöön silloin kun alus joutui edellä mainitun myrskyn kouriin. Taulujen eteen korokkeelle oli koottu navigointilaitteita, joiden avulla merenkävijä löytää tiensä aavalla ulapalla. Aivan etummaisena lattialla oli esineitä kuvaamassa luonnonvoimien aikaansaamaa tuhoa tuuliajolla olevalla aluksella: epämääräisiä köysiä, ankkuri, hylätty peräsin, takilankappaleita. Ne kertoivat katsojalle, että "ennen kuin hiekka on tiimalasissa valunut, kaikki on vajonnut meren pohjattomaan syvyyteen". Tämä merimieselämän eri puolia kuvaava asetelma teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolleisiin.
Laivan haaksirikossa menehtyivät:
Kapteeni F. E. Wikström, perämies Georg Frithiof Indrén, aliperämies Erik Johan Ekman, timpuri J. Rönnlund, puosu Frans Ferdinand Gestrin, matruusi Johan Henrik Henriksson, puolimatruusi Paul Victor Palmberg, jungmannit Ernst Victor Hellsten, David Wilhelm Lindström,  Isaak August Sundroos, Georg Reinhold Christoffer Lillja ja Carl Wilhelm Renfors, [laiva]pojat Aug. Ferd. Lindgren, Axel Alexander Hillberg ja Johan Gustaf Gustafsson, kokki Otto Johan Carlsson ja stuertti Gustaf Robert Berg. 
On selvittämättä, miten kauan Frans Ferdinand Gestrin oli palvellut Åbo-laivalla. Monilla merillä seilanneesta Åbosta on useita uutisia sanomalehdissä. Muun muassa Åbo Underrättelser -lehdessä 13.1.1863 on kapteeni Lindroosin Kapmaan Simons Townista 14.11.1862 lähettämä kirje, jossa hän kertoo Kiinan merellä tapahtuneesta onnettomuudesta sekä myrskystä Kapmaan edustalla. Linkit käytettyihin lehtiuutisiin ovat lähteissä.


Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot:
Helsingfors Dagblad 28.12.1869, s. 1.
Åbo Underrättelser 13.1.1863, s. 4, 13.12.1870, s. 1 ja 17.12.1870, s. 2.
Tidskrift i sjöväsendet 1.1.1871, s. 53–58.



7. maaliskuuta 2019

Tyttö Tanskanmaalta

Helmikuun 12. päivänä 1822 Benvikiin tuli kolme uutta oppilasta. Yksi heistä oli vähän alle 21-vuotias Maria Roos. Hän saapui Kokkolasta mutta oli syntynyt Kööpen­haminassa helmikuussa 1801.


Maria Elisabeth syntyi 25. helmikuuta ja kastettiin 8. maaliskuuta 1801 Kööpenhaminassa Pyhän Pietarin saksalaisessa seurakunnassa. Isä oli suutarimestari Jacob Roos ja äiti Dorothea Ulrica s. Müller. Lähde: Danish Family Search -sivusto.

Maria ei ehtinyt olla Kööpenhaminassa kovin pitkää aikaa, sillä hänen isänsä haki jo samana vuonna porvarisoikeutta Kokkolasta. Jacob Roos kirjoitti maistraatille jättämässään hakemuksessa, että hän oli toiminut viisi vuotta ulkomailla suutarin ammatissa. Oppivuotensa hän oli suorittanut Kokko­lassa ja halusi nyt palata kaupun­kiin voidak­seen olla avuksi iäk­käälle äidil­leen. Äiti oli ollut leskenä koko Jacobin elämän ajan, sillä isä, viskaali Gustav Roos oli kuollut jo vuonna 1774, puoli­toista kuukautta ennen Jacobin syntymää.

Suutarien ammattikunta ei suhtautunut Jacobin hakemukseen myötä­mieli­sesti. Ammatti­kunnassa epäiltiin, tokko Roos työskenteli ulko­mailla suutarin amma­tissa (om Han nu för Tiden på Utrikes ort idkar sko­makare Handt­wärket, twiflar man billigt), hän kun ei ollut liittänyt hakemukseensa minkään­laisia todis­tuksia työs­tään eikä mainees­taan. Lisäksi Kokko­lassa oli jo kuusi suutaria. Koska heitä oli liian monta, osaa heistä uhkasi köy­hyys työn vähyyden takia. 

Kokkolaan Jacob kuitenkin päätyi. Vuosien 1795–1805 rippikirjassa Marian vanhemmilla on ensimmäinen ehtoollismerkintä vuonna 1802. Vuosien 1802–1804 henkikirjoissa suutari Jacob Roos asuu toisen korttelin talossa 56. Vuonna 1804 Jacobin luona olivat opissa kisälli Lindbom ja oppipoika Bergman. Vuoden 1805 henkikirjassa Jacob asuu perheineen neljännen korttelin talossa numero 144. Talon aikaisempi omistaja oli ilmeisesti äsken mainitun oppi­pojan isä, suutari Johan Bergman. Hän oli kuollut vuonna 1803. Talon paikka näkyy Kansallisarkiston Kaupunki­kartat-kokoelmaan sisälty­vissä kar­toissa: J. E. Dahnin laatima kartta on vuodelta 1807 ja C. W. Gyldénin kartta vuodelta 1838.

Marian isänäiti Beata s. Schrodera kuoli huhtikuussa 1807 ja jätti jälkeensä kaksi poikaa. Vuonna 1772 syntynyt Petter Gustav oli lähtenyt peru­kirjan mukaan meri­matkalle ulko­maille (afrest på utrikes sjö­resa) jo vuonna 1783, eikä hänestä ollut sen koommin kuultu mitään. Vuosien 1806–1812 rippikirjaan Petter Gustav on merkitty karan­neeksi.

Jacobin elämä jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli rippikirjan mukaan vuonna 1808. Hänen kuoltuaan talo toimi vuonna 1810 tilapäisesti venee­risiin tautei­hin sairas­tu­neiden hoito­paikkana. Sen jälkeen talo oli pitkään meri­mies (myöhemmin tervan­tarkastaja, tjär­vräkare) Mårten Södermanin hallin­nassa. Talossa asuivat myös Maria Benvikiin lähtöönsä asti ja Marian äiti Ulrica vielä vuosien 1831–1839 rippikirjassa.

Ulrica oli Kokkolan rippikirjojen mukaan syntynyt vuonna 1777. Tarkempaa syntymä­aikaa ja -paikkaa ei ole toistaiseksi tiedossa. 1840-luvun rippikirjoissa Ulrican sanotaan syntyneen Tanskassa.  Hän asui Kokkolassa kuolemaansa eli vuoteen 1852 asti.


Lähteitä:
KA Vsa Kokkolan RO, Cca:20 Pöytäkirjojen liitteet 1801–1804.
Nikander, Gabriel 1945: Kokkolan kaupungin historia, osa II. Turku.