30. toukokuuta 2019

Aatsingin talokaupat, osa II

1831

Oikeudenkäyntiä jatkettiin 28. helmikuuta 1831. Vastaaja Olli Ollinpoika Aatsinkia avusti paroni, vara­kihla­kunnan­tuomari Karl Emil Lybecker. Aatsinki oli ilmoittanut Lybeckerille, että hän oli saanut edellisessä istunnossa esitetyn testa­mentin kauan sitten tilallinen Jakob Vegeliukselta, joka oli saanut asiakirjan haltuunsa testamentin valvontaa varten. Vegelius ei ollut kertonut vastaajalle, oliko asiakirja alkuperäinen vai jokin oikeaksi todista­maton jäljennös (någon ovidimerad afskrift). Aatsinki ei ollut kirjoitus­taidottomana osannut epäillä asia­kirjan aitoutta. Lybecker totesi, että jokainen kirjoitustaitoinen piti asiakirjaa epäilyttä­vänä, minkä vuoksi hänen mielestään oli välttämätöntä kuulla tilallinen Vegeliusta oikeudessa.

Maaviskaali Wallin nosti väärennökseksi epäillyn asiakirjan esittämisestä virkasyytteen ja katsoi niin ikään välttämättömäksi kuulla jutussa tilallinen Vegeliusta. Jutun käsittelyä päätettiinkin jatkaa 4. maaliskuuta.

Vastaajan edustajan oikeudessa esittämä jäljennös testamentista. Lähde: KA Vsa VHO.































Seuraavassa istunnossa kaikki asianosaiset olivat saapuvilla lukuun ottamatta vastaaja Olli Aatsinkia. Lautamiehet Matti Tervo, Henrik Kostamo ja Erkki Helisten totesivat, että Aatsinki oli kyllä käräjäpaikalla muttei pystynyt tulemaan istuntosaliin, sillä hän oli niin sairaana, ettei kyennyt olemaan jalkeilla. Paroni Lybecker ilmoitti, että Olli Aatsinki oli maannut jo kaksi vuorokautta sairaana Kallaanvaaran talossa, kahdeksas­osa­penin­kulman päässä käräjä­paikasta eli Ruotsalan talosta. Lautamies Abraham Vuonnala kertoi oikeudelle, että kruununnimismies Abraham Planting oli määrännyt hänet käymään Kallaan­vaaran talossa varmistaakseen, oliko Aatsinki todella sairaana. Jos Aatsingin vointi sen salli, Vuonnalan piti tuoda hänet käräjä­taloon. Vuonnala oli yhdessä Pekka Halosen kanssa mennyt Kallaan­vaaran taloon ja nähnyt Ollin makaavan sairaana sängyssä. Olli oli silti ilmoittanut olevansa valmis lähtemään käräjille. Niin hänet oli autettu rekeen ja tuotu käräjille. Vuonnala lisäsi, että Aatsinki oli matkan aikana valitellut kipuja.

Abraham Planting myönsi määrän­neensä lautamies Vuonnalan menemään Kallaan­vaaran taloon ja selitti antaneensa määräyksen maa­viskaali Olof Wallinin pyynnöstä. Wallin puolestaan vetosi kantajan asiamieheen, kapteeni Clemen­teoffiin. Koska Aatsinki ei kapteenin mielestä ollut oikeasti sairas, hän oli kehottanut maa­viskaalia pitämään huolen siitä, että Aatsinki noudetaan oikeuteen. Wallin tähdensi, että hän oli määrännyt Plantingin haetta­maan Aatsingin oikeuteen vain siinä tapauksessa, että tämä oli terve. Wallin katsoi toimintansa täysin lailliseksi ja maaviskaalin virka­velvolli­suuden mukaiseksi. 

Paroni Lybecker arveli, että koska paikalla ei ollut lääkäriä, lautamiesten Tarvas, Kostamo, Helisten ja Vuonnala antama todistus riitti vahvistukseksi vastaajan sairaudesta. Samalla Lybecker ilmoitti kantanaan, että maaviskaali oli toiminut Aatsingin haetta­misessa lain­vastaisesti ja oma­valtaisesti. Lisäksi Lybecker katsoi, että Wallin oli jäävi toimimaan syyttäjänä jutussa, koska hän oli oikeuden­käynnin aikaisemmassa vaiheessa avustanut vastaajaa. Varanimismies Gustaf Henric Planting ei sopinut syyttäjäksi, koska hän oli vastaanottanut Aatsingilta väärennökseksi epäillyn testamentin. Siksi Lybecker esitti Wallinin tilalle Gustaf Henric Plantingin veljeä, kruunun­nimismies Abraham Plantingia. 

Kihlakunnanoikeus piti Wallinia jäävinä toimimaan syyttäjänä ja valitsi hänen tilalleen Abraham Plantingin. Vastaajalle jätettiin avoin valta nostaa laillisessa järjestyksessä kanne Wallinia vastaan. Oikeus katsoi edelleen, että vaikka vastaaja oli poissa, talollinen Jakob Vegelius voitiin kutsua kuultavaksi.

Jakob Vegelius totesi, että hänelle näytetty testamentti oli kirjoitettu käsialalla, joka muistutti hänen omaansa. Hän ei kuitenkaan muistanut kirjoittaneensa sitä tai muutakaan samanlaista testamenttia. Testamentin todistajista Vegelius sanoi, ettei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Johan Castrénista. Petter Kursu sen sijaan oli asunut tässä pitäjässä, mutta hän oli kuollut jo aikaa sitten. Vegelius lisäsi vielä, että asiakirjan kirjoittanut J. Vegelius saattoi olla hänen veljensä, Hyryn­salmen kirkko­herra Johan Vegelius, tai hänen isänsä, joka hänkin oli nimeltään Johan. Isä oli ollut vuonna 1809 vielä elossa.

Jutun käsittelyä päätettiin lykätä seuraaviin käräjiin. Samalla testamentti päätettiin lähettää laamanni ja tullitirehtööri Julius Konrad Antellille ja kirkko­herra Johan Vegeliukselle. Molemmilta oli määrä kysyä, tunnistivatko he nimensä tai muistivatko he alle­kirjoittaneensa kyseisen asiakirjan. Testamentin kääntö­puolella oli Antellin 9. syyskuuta 1809 Kemissä päivätty allekirjoitus. Antell oli tuohon aikaan Kemin tuomiokunnan tuomari. 

1832

Jutun käsittely jatkui 24. helmikuuta 1832. Paikalla olivat syyttäjä Planting, kantaja Saara Kursu, vastaaja Olli Aatsinki, kantajan avustaja kapteeni Clemen­teoff, vastaajan avustaja vara­kihla­kunnan­tuomari Carl Löfgren, Tuomas Aatsinki eli Kursu ja lautamies Soppe­la itsensä ja lankonsa Olli Tennon puolesta. Kantaja Heikki Kursun ilmoi­tettiin kuol­leen viime käräjien jälkeen, ja Jakob Vegelius oli jäänyt pois estettä ilmoittamatta.

Aikaisempien pöytäkirjojen lukemisen jälkeen oikeudessa luettiin Julius Konrad Antellin ja Johan Vegeliuksen lähettämät lausunnot testamentista. Kumpikin kiisti osuutensa asiaan. Antell kirjoitti, että asiakirja oli selvästi väärennös, koska käsiala oli kauttaaltaan sama. Vegelius taas vakuutti, että asiakirja oli sekä käsialaltaan että kirjoitustavaltaan vieras (hvarken stil eller concepter likna dem af mig uthändigade). 

Olli Aatsinki esitti, että koska testamentti on ilmeisesti jäljennetty alkuperäisestä asiakirjasta, olisi tähdellistä kuulla vielä Jakob Vegeliusta ja vara­nimis­mies Gustaf Henric Plantingia. Lisäksi hän ilmoitti todistajaksi piika Maria Akonsalmen, joka ei kuitenkaan ollut paikalla. Vastaaja halusi kuultavaksi myös Tuomas Aatsingin eli Kursun, joka oli saattanut saada haltuunsa testamentin ja muita taloa koskevia asiakirjoja. Olli Aatsinki painotti vielä, että koska hän ei kirjoitus­taidottomana tiennyt, oliko nyt puheena oleva asiakirja sama, jonka hän oli muiden asia­kirjojen kanssa jättänyt varanimismies Gustaf Henric Plantingille, viimeksi mainittuja henkilöitä oli ehdottomasti kuultava. Tuomas Kursu totesi, ettei hän ollut koskaan nähnytkään 9. maaliskuuta 1804 päivättyä testamenttia.

Kapteeni Clementeoff huomautti, että koska vastaaja oli jo viime käräjillä tunnustanut, että puheena oleva asiakirja oli sama, jonka hän oli jättänyt Gustaf Henric Plantingille ja joka oli sittemmin todettu väärennetyksi, sen enempää Plantingin kuin Vege­liuksen­kaan kuuleminen ei ollut tarpeen vaan vain turhaan pitkittäisi oikeudenkäyntiä. Kapteeni lisäsi, että vastaaja oli koko oikeuden­käynnin ajan ilmoittanut saaneensa isältään testamentilla koko talon muttei ollut pystynyt sitä todistamaan. Löfgren piti Clementeoffin huomautusta naurettavana ja muistutti, ettei testa­menttia ollut mainittu ennen kuin vuoden 1830 käräjillä. Clementeoff toisti, että Aatsingin perintötalon puolikas piti tuomita kuuluvaksi Saara Kursulle, ja esitti, että kihla­kunnan­oikeus ottaisi jutun lopulli­seen käsittelyyn. Löfgren sitä vastoin piti tarpeellisena kuulla kirkkoherra Vegeliusta.

Oikeus katsoi, ettei Olli Aatsingilta voi evätä hänen haluamaansa todistajan kuulemista. Niinpä jutun käsittelyä jatkettiin 28. helmikuuta. Paikalla oli edellisessä istunnossa olleiden lisäksi tilallinen Jakob Vegelius ja vara­nimis­mies Gustaf Henric Planting, jonka kuulemista oikeus piti tarpeel­lisena.

Jakob Vegelius piti mahdollisena, että hänen isänsä oli kirjoittanut testamentin ja että hän oli isänsä pyynnöstä myöhemmin jäljentänyt sen, sillä käsiala muistutti hänen käsi­alaansa. Hän ei kuitenkaan muistanut tapausta ja kiisti syyllisty­neensä väärennys­rikokseen.

Varanimismies Gustaf Henric Plantingin kuulemisen jälkeen esiin astui todistajaksi ilmoitettu, lähellä käräjäpaikkaa asuva Maria Akonsalmi. Hänen huomattiin olevan iäkäs, voimaton ja niin vanhuu­den­höperö (till hög ålder kommen, ork­lös och af ålder­dom till sin sinnes för­fattning så oredig), ettei kihla­kunnan­oikeus voinut antaa hänen vannoa todistajan­valaa. Vastaaja ilmoitti Akon­salmen tilalle Erkki Tuuli­aisen, joka oli niin ikään ollut paikalla, kun testamentti oli laadittu.

Tuomas Aatsinki eli Kursu ilmoitti, että kaikki hänen hallussaan olleet asiakirjat olivat palaneet tulipalossa. Sen jälkeen seurasi taas yksi yllätys, sillä kapteeni Clementeoff jätti oikeudelle jäljennöksen testamentista ja pyysi ottamaan sen mukaan pöytäkirjaan. Tämän testamentin alussa Olli Matinpoika Aatsinki totesi, että hänen vanhempi poikansa Olli on kova­luontoinen ja uppi­niskainen, kun taas nuorempi poika Tuomas on kunnioittava ja huolehtivainen. Siksi isä testamenttasi Tuomaalle puolet omistamastaan kahden kolmas­osan osuudesta Aatsingin perintötalossa samoin kuin kaiken jälkeensä jäävän irtaimen omaisuuden. Maaliskuussa 1807 laaditun testamentin todistajat olivat Abraham Planting ja A. M. Planting.

1833

Oikeudenkäynti jatkui 20. helmikuuta 1833. Kun todistajaksi kutsuttu Erkki Tuuliainen oli sairauden vuoksi estynyt tulemasta, vastaaja nimesi todistajaksi renki Lauri Kallungin. Hänkään ei ollut paikalla, vaikka lautamies Vuonnala oli haastanut hänet asianmukaisesti todistajaksi. Vastaaja pyysi jutun lykkäämistä. Lautamiehet kuitenkin sanoivat, että Erkki Tuuliainen oli ollut käräjäpaikalla monena peräkkäisenä päivänä mutta oli lähtenyt sieltä tänään tuntemattomasta syystä. Lautamies Matti Kantola mainitsi, ettei todistajaksi kutsutulla iäkkäällä Lauri Kallungilla ollut sen enempää tarpeel­lisia vaatteita kuin ruokaa­kaan. Siksi hän ei ollut kyennyt saapumaan käräjille.

Seuraavana päivänä maaviskaali Wallin ilmoitti, että Matti Jussilalla oli yllättäen hallussaan riidanalaisen Aatsingin talon perintökirja ja mahdollisesti myös alkuperäinen testamentti, minkä paikalle saapunut Jussila kuitenkin jyrkästi kiisti. Jakob Vegelius jätti oikeudelle näytteen käsi­alastaan, jonka todettiin olevan jossain määrin muttei täysin samanlainen kuin väärennetyksi epäillyssä testamentissa. Jutun käsittelyä päätettiin lykätä seuraaville käräjille, joille Erkki Tuuliaisen ja Lauri Kallungin piti saapua uhkasakon uhalla.

1834

Helmikuun 21. päivän istunnossa paikalle kutsuttiin todistajat Erkki Tuuliainen ja Lauri Kallunki, joista vain viimeksi mainittu oli saapunut paikalle. Erkki Tuuliainen oli kuulemma poistunut paikkakunnalta edelliskesänä ja lähtenyt jonnekin Venäjälle. Hyvämaineiseksi todettu Lauri Kallunki vannoi todistajanvalan ja todisti, että hän oli kauan sitten kysynyt Olli Matinpoika Aatsingilta, kuka saisi Aatsingin talon hänen jälkeensä. Olli oli vastannut, että talon saisi Olli-poika, sillä Tuomas ei välittänyt talonpidosta. Paikalla oli ollut useita henkilöitä, mutta todistaja ei muistanut, keitä he olivat.

Clementeoff katsoi, ettei todistajanlausuntoja pitäisi enää sallia, toisti kantajapuolen jo aiemmin esittämät asiat, vaati Olli Aatsinkia vastuuseen yrityksestä hyödyntää väärennettyä asiakirjaa, edellytti kantajille oikeutta vaatia korvausta tuotosta, jonka vastaaja Olli Aatsinki oli saanut hallitessaan perintötalon puolikasta luvatta, ja muistutti vielä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

Vastaajaa avustava maaviskaali Wallin huomautti, että vastaaja oli vastikään myynyt koko Aatsingin perintötalon pojalleen Olli Ollinpojalle, joka oli saanut ensimmäisen lainhuudon 19. helmikuuta 1834. Wallin katsoi tarpeelliseksi kuulla jutussa Olli Ollinpoikaa. Oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä seuraavilla käräjillä.

1835

Oikeuteen haastettu Olli Ollinpoika Aatsinki oli poissa syytä ilmoittamatta. Kihla­kunnan­oikeus päätti lykätä jutun käsittelyä vielä seuraaville käräjille.

1836

Oikeudenkäynnin alkamisesta oli 24. helmikuuta kulunut lähes kymmenen vuotta. Olli Ollinpoika Aatsinki oli nyt paikalla ja selitti, että hän oli ostanut Aatsingin perintötalon isältään, joka oli kuitenkin sitoutunut korvaamaan hänelle vahingot siinä tapauksessa, että hän menettäisi osan talosta vireillä olevan kiistan takia. Olli Ollinpoika ilmoitti olevansa valmis luopumaan kiistanalaisesta talonosasta, jos kihla­kunnan­oikeus päättäisi sen kuuluvan kantajille.

Tuomas Aatsinki eli Kursu ja Jaakko Soppela, joka edusti itseään ja Olli Tennoa, jättivät asian kihla­kunnan­oikeuden ratkaista­vaksi mutta katsoivat, että kiistelty perintötalon puolikas kuului Saara Kursulle. Vastaaja Olli Aatsinki kiisti kantajien oikeuden perintötalon puolikkaaseen.

Kihlakunnanoikeus antoi lopullisen päätöksen 29. helmikuuta. Oikeus katsoi toteen näytetyksi, että Tuomas Aatsinki eli Kursu oli saanut omistukseensa 23/36 Aatsingin perintötalon puolik­kaasta. Hän oli nimittäin perinyt äitinsä jälkeen yhdeksäs­osan, lunastanut sen jälkeen sisarensa Marketan osuuden eli kahdeksas­toista­osan, saanut 31. maaliskuuta päivätyllä ja asianmukaisesti valvotulla kirjallisella testamentilla isältään puolet tämän naima­osasta eli kolmanneksen, perinyt isänsä jälkeen yhdeksäs­osan ja lunastanut yhdessä vastaajan kanssa edellä mainitun sisarensa Marketan isänperintönä saaman kahdeksas­toista­osan perintötalon puolikkaasta.

Tuomas oli kuvitellut omistavansa vain puolet perintötalosta eli neljänneksen koko Aatsingin talosta ja myynyt sen Heikki Kursulle, joka oli puolestaan vuonna 1825 luovuttanut osuutensa tyttärelleen Saara Kursulle. Oikeus velvoitti vastaajan pojan, Olli Ollinpoika Aatsingin, luovuttamaan puolet Aatsingin perintötilan puolikkaasta kantaja Saara Kursulle. Vastaaja Olli Aatsinki tuomittiin maksamaan 50 hopearuplaa jutun oikeuden­käynti­kuluja. Kantajat saivat halutessaan hakea Olli Aatsingilta lailli­sessa järjestyk­sessä korvauksia tuotoista, joita vastaaja oli saanut hänelle kuulumattomasta osasta taloa.

Mitä tuli väärennetyn testamentin oikeudelle jättämiseen ja pyrkimykseen hyötyä siitä, kihla­kunnan­oikeus katsoi, ettei vastaaja Olli Aatsinki voinut olla tietämätön asia­kirjan luonteesta. Niinpä se tuomitsi vastaajan pahan­teon kaaren VIII luvun 3 pykälän nojalla menettämään kunniansa ja maksamaan sakkoja 40 taaleria hopeassa eli 19 ruplaa 20 kopeekka hopeassa. Jakob Vegelius vapautettiin vastuusta, koska ei ollut kyetty vahvistamaan, että hän olisi laatinut mainitun väärennetyn testamentin tai antanut sen Aatsingille.

Väärennysrikosta koskeva päätös alistettiin Vaasan hovi­oikeuden ratkais­tavaksi. Hovi­oikeus hyväksyi kihla­kunnan­oikeuden tuomion Vegeliuksen osalta mutta kumosi sen Olli Aatsingin osalta, koska ei ollut kyetty vahvistamaan, että kirjoitus­taidoton Aatsinki olisi tiennyt asiakirjan olevan väärennetty.


Lähteitä:
KA Vsa VHO, Di:103 Alistettujen asiain päätöstaltiot 1836, Ece:327 Alistusaktit 1836.

Tämänkertaiset istunnot Kemin tuomiokunnan renovoiduissa pöytäkirjoissa:
28.2.1831, pykälä 83.
4.3.1831, pykälä 157.
24.2.1832, pykälä 37.
28.2.1832, pykälä 90.
20.2.1833, pykälä 82.
21.2.1833, pykälä 125.
21.2.1834, pykälä 70.
23.2.1835, pykälä 68.
24.2.1836, pykälä 88.
29.2.1836, pykälä 169.

23. toukokuuta 2019

Agatha Sofia ja Nurmijärven rosvot

Samaan aikaan kirkkoherra Liliuksen tyttären kanssa 5.4.1823 saapui Hämeenlinnasta Benvikiin Agatha Sofia Sanmark, oppilas numero 44. Hän oli Vanajan kappalaisen Carl Gustaf Sanmarkin (1766–1823) ja Johanna Elisabeth Helsingbergin (1778–1834) tytär, syntynyt Vanajassa 16.11.1805. Muuttokirjassa syntymäaika on virheellinen.

Sanmarkin perheessä oli seitsemän lasta, joista kolme kuoli aivan pienenä. Aikuisiksi elivät Agatha Sofian lisäksi sisar Carolina Gustava (1798–1841) sekä veljet Carl Johan, s. 1801, ja Nils Herman (1804–1847). Perhe asui kappalaisen virkatalossa Hattelmalan Rekolassa. Carl Gustaf Sanmark kuoli 28.5.1823 pitkään sairasteltuaan. Hänen terveytensä oli romahtanut perheen jouduttua Nurmijärven rosvoina tunnetun joukkion ryöstön kohteeksi.

Syyskuun 24. päivän vastainen yö vuonna 1822 alkoi Rekolan puustellissa rauhallisesti. Pastori Sanmark yöpyi maantielle päin antavassa sivurakennuksessa, jossa oli kamari ja pieni konttori. Myös tytär Agatha Sofia oli jäänyt sinne yöksi. Miespihan toisella puolella olevan päärakennuksen kamarissa nukkuivat pastorska ja vanhempi tytär Carolina Gustava, kyökkikamarissa taas yöpyivät piikatyttö Ulla Matintytär ja lampuodin leski Leena Heikintytär.

Kolmen aikaan aamuyöstä pastori Sanmark heräsi siihen, että hänen kamarinsa oveen kolkutettiin. Miesääni pyysi avaamaan ja sanoi, että pastoria tarvittiin sairaan luo. Kun Sanmark tiedusteli, kenen luo piti mennä, kuului vastaus, että kysymyksessä oli kuolemaisillaan oleva Kilpiälän isäntä. Pastori huomasi jotain olevan vialla, sillä Kilpiälä ei kuulunut hänen seurakuntaansa, ja ulkopuolella tuntui olevan useampiakin henkilöitä. Kamarin ikkunaluukut olivat kiinni, joten pastori kehotti tytärtään kurkistamaan konttorin ikkunasta, keitä ulkopuolella oli. Agatha Sofia näki useita pyssyin ja sapelein aseistautuneita miehiä, mutta ei pimeyden vuoksi osannut sanoa, montako heitä oli. Pian kamarin ikkunaluukut tempaistiin auki, ikkunat lyötiin sisään ja kamariin ammuttiin.

Sanmark oli onnekseen seinän vieressä ja haavoittui vain kylkeen ja toiseen käteen. Yöpaitasillaan ja verta valuvana hän onnistui pääsemään konttorin kattoluukusta vintille. Hän kuuli, miten rosvot kamarissa tekivät tuhojaan, hajottivat kalusteita ja astioita ja mursivat kirstujen lukot. Ryöstäjät luulivat Sanmarkin piileskelevän konttorissa ja ampuivat sinne. Kun he sitten huomasivat vintille vievän kattoluukun, he vetivät Sanmarkin alas. Miehet löivät pastoria pyssynperällä päähän ja uhkasivat polttaa hänen sormensa, ellei hän paljastaisi rahojensa säilytyspaikkaa. Sanmark ei vastannut. Kamarin hävitystyön jälkeen rosvot siirtyivät päärakennukseen. Pastorska Sanmark heräsi ulkopuolelta kuuluneeseen meluun. Leena Heikintytär meni ottamaan selvää metelistä ja tuli avanneeksi eteisen oven. Rosvot löivät hänet tajuttomaksi ja jatkoivat ryöstelyä salissa. Ulla-piika onnistui huomaamatta pakenemaan ikkunan kautta ja lähti hälyttämään apua kylästä. Pastorska tyttärensä Carolina Gustavan kanssa piilotteli kauhuissaan kamarissa.

Ryöstöä Vanajan välikäräjillä 15.10. käsiteltäessä myös Agatha Sofia kertoi yön tapahtumista. Kun rosvot alkoivat kiskoa auki ikkunaluukkuja, Agatha Sofia kiipesi konttorista vintille. Räystään alla olevasta pienestä aukosta hän näki kolme miestä ikkunaluukkujen kimpussa. Kuullessaan ikkunoiden särkyvän Agatha Sofia tunkeutui pienen luukun kautta talon katolle. Hän kuuli kamarista laukauksia ja näki, että ryöstäjät jonkin ajan kuluttua menivät päärakennukseen. Yksi miehistä makasi koko ajan pihalla kahden hevosen vetämissä kärryissä, ja yksi oli ratsain vahdissa siltä varalta, että joku lähestyisi taloa. Päivän valjetessa yksi rosvoista huomasi Agatha Sofian. Mies huusi, että katolla on susi, ja osoitteli tyttöä pyssyllä uhaten ampua tämän, jolloin toinen, myöhemmin Carl Högdahliksi osoittautunut esti aikeen. Högdahl selitti Agatha Sofialle, että oli tavannut muun porukan maantiellä tietämättä, mitä näillä oli mielessä. Agatha Sofia sanoi, että tämäkin mies oli aseistautunut ja samanlaisissa vaatteissa kuin muut, joten samaa joukkoa hänkin oli.

Kun Ullan hälyttämänä kylästä päin oli tulossa väkeä, vahdissa ollut mies antoi varoituksen, ja rosvot lähtivät pakoon. Agatha Sofia lähti ottamaan selvää äitinsä ja sisarensa kohtalosta, minkä jälkeen he yhdessä menivät tarkastamaan isän vointia. Pastori Sanmark makasi verissään kamarinsa lattialla. Kyläläisten tultua paikalle lähdettiin pastorille hakemaan lääkkeitä ja lääkäriä. Sanmarkilta oli viety rahaa ja tavaraa vähän alle 300 pankkoruplan edestä. Omaisuuttaan hän sai myöhemmin takaisin vajaan 21 ruplan arvosta. Taloudellisia menetyksiä pahemmat seuraukset koituivat kuitenkin pastorin terveydelle. Sanmark menehtyi "vesitautiin" seuraavana keväänä. Agatha Sofia oli silloin ehtinyt olla Benvikissä alle kaksi kuukautta.

Rosvojen pakomatka sujui alussa nopeasti edellisenä päivänä Parolasta varastetuilla kahden hevosen vetämillä kuriirikärryillä. Kun hevoset uupuivat, otettiin ensin toisen tilalle uusi laitumelta, ja kun toinenkin alkuperäisistä kärryhevosista lysähti aisoihin, pantiin sen tilalle ratsuna toiminut. Loppuun ajettu hevonen vietiin metsään ja ammuttiin. Joukkio lähti etelään, kaksi miestä maanteitse kärryillä, muut metsien kautta jalan. Kärryillä kulkeneet Krig ja Löfgren otettiin kiinni Lopella seuraavana päivänä, muut noin kuukauden kuluttua heidän ehdittyään tehdä vielä uusia rikoksia. Kuulusteluissa Mikko Södergård, Anders Qvarnström ja Erik Löfgren myönsivät osallistuneensa Sanmarkin ja Leena Heikintyttären pahoinpitelyyn. Carl Högdahlia ja Gustaf Qvickiä syytettiin avunannosta. Henrik Krig sanoi nukkuneensa ryöstön aikana humalassa kärryissä, minkä myös Agatha Sofia todisti, joten häntä ei tämän rikoksen aikana tehdyistä teoista voinut syyttää. Hän sai Rekolan ryöstöstä syytteen varastetun omaisuuden hallussapidosta.

Rekolan puustellin ryöstö oli vain yksi Nurmijärven rosvojen rikoksista, ja siihen osallistui noin puolet rosvojen vakiojoukosta. Rikokset olivat alkaneet vuonna 1820, ja alkuaikojen näpistysten ja varkauksien jälkeen teot olivat muuttuneet yhä väkivaltaisemmiksi, jopa ryöstömurhiksi. Eri oikeusasteissa päätekijät saivat kuolemantuomiot, mutta niitä ei ehditty panna täytäntöön, sillä oikeudenkäynnit kestivät vuosia. Vuonna 1825 Nikolai I:n julistuksella muut kuin valtiorikoksista tai keisariperheeseen kohdistuneista rikoksista määrätyt kuolemantuomiot muutettiin karkotukseksi pakkotyöhön Siperiaan.

Lähteitä:
KA Hml Vanajan ym. välikäräjät 15.10.1822, 18.-19.11.1822 ja 20.3.1823.
Ylikangas, Heikki 2003: Nurmijärven rosvot. Helsinki: WSOY.



16. toukokuuta 2019

Aatsingin talokaupat, osa I

Kemijärven ja Kuolajärven käräjillä alkoi helmikuussa 1826 oikeuden­käynti, jonka aikana ehti tapahtua yhtä ja toista. Tuomio julis­tet­tiin kymme­nen vuotta myö­hemmin, ja silloinkin juttu alis­tet­tiin yhdeltä osal­taan vielä Vaa­san hovi­oikeuden ratkais­tavaksi.



Tässä kirjoituksessa kuvatun oikeudenkäynnin vastaaja on Olli Ollinpoika Aatsinki (1768–1844). Vasemmassa alalaidassa näkyvä Olli oli aikaisemman blogikirjoituksen Väkevä vävy päähenkilö. Hänen isänsä oli siis tämänkertaisen Ollin serkku.

1826

Kiista Sallansuun kylässä sijaitsevasta Aatsingin perintö­tilasta alkoi vuoden 1826 kärä­jien pykä­lässä 113. Kanta­jina olivat piika Saara Kursu Kemin pitäjän Lapin­niemen kylästä ja hänen isänsä Heikki Kursu Kuola­järven pitäjän Sallan­suun kylästä. Vastaa­jana oli Olli Ollin­poika Aatsinki, joka ei kuitenkaan tullut paikalle.

Ensimmäisessä istunnossa luettiin kolme asiaan liitty­vää asia­kirjaa, jotka olivat vuosilta 1800, 1809 ja 1825. Heikki Kursun isä Jaakko Kursu oli laatinut heinä­kuussa 1800 testa­mentin, jolla hän oli testamen­tannut neljäs­osan Kuola­järven Käsmän kylässä sijaitse­vasta Kursun perintö­talosta pojal­leen Heikille. Tammi­kuussa 1809 laaditulla vaihtokirjalla Heikki Kursu oli sitten luovut­tanut osuu­tensa Kursusta Tuomas Ollinpoika Aatsin­gille ja saanut vastineeksi Tuomaan omistaman puolik­kaan Aatsin­gin 1/8 mant­taa­lin perintö­tilasta. Tuomaan isä Olli Matinpoika Aatsinki oli ostanut tilan perin­nöksi vuonna 1803. Helmi­­kuussa 1825 Heikki Kursu lah­joit­ti omis­tamansa osuu­den Aatsin­gista tyttä­relleen ja kehotti tytärtä hake­maan hänelle kuuluvan tilan­osan hallintaa Tuomaan veljeltä Olli Aatsingilta oikeus­­teitse, Olli kun mielestään omisti koko perintötilan. 

Käräjiltä esteettö­mästi pois jäänyt vastaaja Olli Aat­sinki tuomit­tiin oikeuden­käymis­kaaren XII luvun toisen pykälän mukaisesti maksamaan sakkoa kaksi hopeataaleria eli 96 kopeek­kaa hopeassa kaksi­jakoon kruunun ja syyttäjä Plantingin kesken. Lisäksi Olli velvoi­tettiin saapumaan seuraa­vaan istuntoon, jonne hänen piti niin ikään tuoda saamansa kirjallinen haaste.

1827

Toinen istunto pidettiin vuoden 1827 helmikuussa. Kantajien puolesta istun­toon saapui kihla­kunnan­kirjuri Nils Sarelius. Vastaaja Olli Aatsinki oli paikalla ja totesi edellisen istunnon pöytä­kirjan lukemisen jälkeen, ettei hän ollut saanut tietoa istun­nossa anne­tusta päätök­sestä eikä ollut sen vuoksi tiennyt, että hänen olisi pitänyt tuoda kirjallinen haaste mukanaan. Muuten vastaaja kiisti kantajien väitteet omistus­oikeudesta tilaan. Olli sanoi lunasta­neensa veljiensä Tuomaan ja Jaakon sekä sisar­tensa Marketan ja Susannan osuudet jo ennen sitä, kun Tuomas oli vuonna 1809 tehnyt vaihto­kaupat Heikki Kursun kanssa. Ollilla ei kuiten­kaan ollut mukanaan asia­kirjaa, joka vahvis­taisi hänen ilmoitta­mansa tiedon. Olli velvoi­tet­tiin yhdeksän hopea­ruplan 60 kopeekan uhka­sakon uhalla esittä­mään seuraavilla kärä­jillä kirjal­lisen haas­teen ja asia­kirjat, jotka todistavat hänen omistus­oikeutensa kiistan kohteena olevaan perintö­tilaan.

1828

Asian käsittely jatkui helmikuussa 1828. Paikalla oli kantajien puolelta Saara Kursu apunaan kihla­kunnan­kirjuri Sarelius. Vastaaja Olli Aatsinki jätti oikeu­delle kolme todistusta, joista ensim­mäi­nen oli päivätty 24. helmi­kuuta 1826, toinen 20. helmi­kuuta 1827 ja kolmas 6. helmi­kuuta 1828. Ensin mainitussa todis­tuksessa Tuomas Aatsinki eli Kulpakko vahvisti luovutta­neensa osuu­tensa sekä kiin­teästä että irtai­mesta omai­suu­desta veljel­leen Olli Aatsin­gille. Toisessa todis­tuk­sessa Jaakko Sop­pela ilmoitti, että hän on tyyty­väinen vaimonsa Marketta Ollin­tytär Aatsin­gin saa­maan perin­­töön ja ettei hänellä ole muita vaatimuksia lanko­aan Olli Ollin­poika Aat­sinkia koh­taan. Kolmannen, sisällöltään pää­piirteis­sään saman­laisen todis­tuksen oli alle­kirjoittanut Ollin Susanna-sisaren aviomies Olli Juhonpoika Tenno. 

Olli Aatsingilla ei ollut kirjallista haastetta mukanaan, joten hänet tuomit­tiin maksa­maan edelli­sillä kärä­jillä määrätty uhka­sakko. Seuraa­vaan istun­toon hänen oli tuo­tava kirjalli­nen haaste, sopimukset, joiden nojalla hän oli lunas­ta­nut veljiensä Tuo­maan ja Jaakon osuudet, ja vanhempiensa jälkeen tehdyt peru­kirjat.

1829

Neljäs istunto pidettiin 26. helmikuuta 1829. Tällä kertaa vastaaja Olli Aatsin­gilla oli mukanaan haaste ja vanhempiensa Kaisa Pekan­tytär Halosen ja Ollin Matin­poika Aatsingin jälkeen laaditut perukirjat. Äidin jälkeen vuonna 1804 laaditussa peru­kirjassa todettiin, että kaksi kolmas­osaa omaisuudesta jää leskelle. Lopusta jäi Ollille ja Tuomaalle kummallekin kolmas­osa ja tyttärille kummallekin kuudes­osa. Jaakko oli kuollut jo vuonna 1801.

Isän jälkeen vuonna 1809 laaditussa perukirjassa mainittiin perillisinä pojat Tuomas ja Olli sekä tyttäret Anna ja Marketta. Tyttä­ristä Anna (jonka nimi vaihtui Kemiin muutta­misen jälkeen Susannaksi) oli naimisissa Olli Juhon­poika Tennon ja Marketta lauta­mies Jaakko Soppelan kanssa. Peru­kirjan lopussa vaina­jan pojat Olli ja Tuomas ilmoitti­vat, että heidän isävainajansa oli elinaikanaan määrännyt jälkeen­sä jäävästä omai­suu­desta erilli­sillä sopimuk­silla. Sopimuksia ei kuitenkaan ollut perun­kirjoituksessa käsillä, joten omaisuus jäi toistaiseksi kuolinpesään. 

Kantajan asiamies Sarelius ilmoitti, ettei­vät kanta­jat ole saaneet hal­tuunsa sopi­muksia, joista selviäisi Tuomas Ollin­poika Aatsin­gin lailli­nen saanto hänen Heikki Kursulle luovutta­maansa tilan­puolik­kaa­seen. Vastaa­jan esittä­mistä todis­tuksista Sarelius totesi, ettei niitä voi hyväksyä: Tuomas oli luovuttanut osuutensa Heikki Kursulle jo aiemmin, ja Olli Tennon todistuk­sesta puuttui todis­tajien ja kirjoit­tajan alle­kirjoitukset. Lauta­mies Soppelan todistuksen taas oli kirjoittanut kiertolaiseksi tunnetttu mies (H. Holmberg), joten sitäkään ei voinut hyväksyä ilman asian­mukaista vahvis­tusta. Juttu päätettiin lykätä seuraa­ville kärä­jille, joille piti haastaa myös vastaajan veli Tuomas Ollin­poika Aatsinki sekä langot Olli Tenno ja Jaakko Soppela.

1830

Helmikuussa 1830 käräjillä olivat vastaaja Olli Aatsinki ja kantajista Heikki Kursu. Heikillä oli apu­naan vara­kruunun­vouti Gustaf Adolph Boij, joka jätti oikeuteen Saara Kursun ja hänen miehensä Heikki Kuparin antaman avoi­men valta­kirjan. Vastaajaa avusti maa­viskaali Olof Wallin. 

Kantajan asiamies Boij totesi, ettei kantajia aikaisem­min edustanut Sare­lius ollut haasta­nut Tuomas Aatsinkia, Olli Tennoa ja Jaakko Soppe­laa kärä­jille, niin kuin kanta­jat olivat luul­leet. Siksi Boij anoi jutun lykkää­mistä edelleen.

Vastaajaa avustava Olof Wallin ilmoitti, että vastaajan isä oli jo kauan ennen kuolemaansa antanut koko Aat­sin­gin tilan vastaa­jan hallintaan. Ollin Tuomas-veli ja muut perilli­set eivät siten omistaneet mitään. Tuomas Ollin­poika Aat­sinki oli kuiten­kin hävittä­nyt perintö­kirjan samaten kuin sopi­muksen, jolla tilan hallin­ta oli luovu­tettu vastaa­jalle, mistä syystä isän jälkeen tehtyyn peru­kirjaan ei ollut voitu kirjata sopi­muk­sen päivä­­määrää. Myös­kään vastaa­jalla ei ollut hallus­saan häneltä vaadit­tu­ja asia­kirjoja.

Jutun käsittelyä päätettiin lykätä vielä seuraa­ville kärä­jille, joille piti haas­taa Ollin Tuomas-veli ja langot Olli Tenno ja Jaakko Sop­pela. Lisäksi vastaa­jan tuli varautua vahvis­ta­maan valalla, ettei hänellä ole eikä ole oikeuden­käynnin alka­misen jälkeen ollut vaadittuja asia­kirjoja ja ettei hän ole myös­kään luovutta­nut niitä.

1831

Aatsingin talokiistaa puitiin käräjillä kuudetta ker­taa 26. helmikuuta 1831. Paikalla olivat kan­taja Heikki Kursun puolesta hänen veljen­poikansa Lauri Kursu ja kanta­ja Saara Kursun puolesta kapteeni Volmar Clemen­teoff, joka esitti myös talolli­nen Juho Palo­saaren antaman valtakirjan. Palo­saari oli nimetty Saara Kursun avio­miehen Heikki Kuparin holhoo­jaksi. Istun­toon saapui­vat myös vas­taaja Olli Aat­sinki apunaan kruunun­nimis­mies Gustaf Henric Planting sekä vastaa­jan veli Tuomas Kursu ja lanko Jaakko Soppela, joka oli myös renki Olli Tennon asia­mies.

Tuomas Kursu vahvisti, että hänen ja Heikki Kursun tammi­kuussa 1809 solmima vaihto­kontrahti oli aito. Heikki Kursusta oli tullut Aat­singin puolik­kaan omis­taja, sillä Tuomas oli perinyt isänsä jälkeen kolmas­osan talosta ja lunastanut sisarensa Marketan omistaman kuudes­osan tämän mieheltä, lauta­mies Soppelalta. Lunastus­summaa Tuomas ei enää muista­nut, mutta Jaakko Soppela muisti: Tuomas oli maksa­nut Marketan äidil­tään peri­mästä osuu­desta 27 riikintaaleria 37 kil­linkiä 4 run­stykkiä, kun taas Tuomas ja vastaaja Olli Aat­sinki olivat maksa­neet Marke­tan isänsä jälkeen peri­mästä kiin­teästä ja irtai­mesta omai­suu­desta yh­teensä 30 riikin­taaleria. 

Soppela tähdensi vielä, että hänen helmikuussa 1827 anta­mansa todis­tus koski vain lunastus­summaa, jonka vastaa­ja oli maksa­nut Marke­tan isän­perin­nöstä. Lisäksi Soppe­la vahvisti Olli Tennon puo­lesta, että vas­taaja Olli Aat­sinki oli helmi­kuussa 1828 anne­tun todis­tuksen mukai­sesti lunas­tanut Tennon vaimon sekä äi­dil­tä että isältä peri­män kiin­teän ja irtai­men omai­suu­den. Tuomas puolestaan selitti, että hän ja Olli olivat tehneet edellä mainitusta 30 riikin­taale­rista sellai­sen sopi­muksen, että kiinteä omaisuus tulisi Tuomaalle ja irtain Ollille.

Tuomas Kursu kertoi oikeu­delle, miten hänen 24. helmi­kuuta 1826 anta­mansa todis­tus oli syntynyt. Kun Olli oli saanut haas­teen vuoden 1826 kärä­jille, hän oli mennyt käy­mään veljensä Tuo­maan luona. Tuomas oli ollut tuol­loin hyvin sairas. Olli oli pyytänyt veljel­tään todis­tusta siitä, ettei hänellä ollut mitään vaa­teita isänsä jäl­keen saa­dusta perin­nöstä. Tuomas oli antanut todis­tuksen, jolla hän viit­tasi vain isänsä jäl­keen vielä saa­matta ole­vaan irtai­meen omai­suu­teen. Olli oli luvan­nut antaa hänel­le siitä hy­västä puoli tynny­riä viljaa. Kiin­te­ästä omai­suu­desta Tuo­mas ei ollut kos­kaan käynyt kaup­paa Ollin kanssa, olihan hän myynyt oman osuu­tensa Heikki Kursulle jo vuonna 1809. 

Seuraavaksi vastaajan edustaja jätti oikeuteen jäljen­nöksen Kemi­järvellä 9. maalis­kuuta 1804 laadi­tusta testa­mentista, jolla Olli Matin­poika Aatsinki testa­ment­tasi omista­mansa ja 27. syyskuuta 1803 perinnöksi osta­mansa Aat­singin 1/8 mant­taa­lin talon numero 8 pojal­leen Ol­lille. Ehto­na oli, että Olli pitää isäs­tään asian­mukai­sesti huolta ja hau­taa hänet aika­naan kunnial­li­sesti. J. Vege­liuksen laati­man testa­mentin todis­ta­jat oli­vat Johan Castrén ja Pet­ter Kursu. 

Kantajan valtuuttama kapteeni Clementeoff vaati vastaajaa näyttä­mään alku­peräi­sen asia­kirjan, sillä hänestä jäljen­nös oli väären­netty. Myös kihla­kunnan­oikeus piti jäljen­nöstä epäilyt­tä­vänä.

Vastaaja Olli Aatsinki sanoi, ettei hänellä ole muita juttuun liittyviä asia­kirjoja. Samalla hän ilmoitti olevansa halukas valan­tekoon, josta oli edelli­sillä kärä­jillä ollut puhetta. Clementeoffin mukaan valan­teko ei käynyt päinsä, koska vastaa­jan oli syy­tä epäillä pyrkivän hyöty­mään väärenne­tystä asia­kirjasta. 

Oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä kahden päivän päästä. Blogissa kertomus jatkuu aikai­sintaan kahden viikon päästä.


Lähteitä:
KA Vsa VHO, Ece:327 Alistusaktit 1836.
Tähänastiset istunnot Kemin tuomiokunnan renovoi­duissa tuomio­kirjoissa:
28.2.1826, pykälä 113.
24.2.1827, pykälä 52.
25.2.1828, pykälä 57.
26.2.1829, pykälä 90.
23.2.1830, pykälä 36.
26.2.1831, pykälä 60.



9. toukokuuta 2019

Kirkkoherran köyhä tytär

Vuonna 1823 huhtikuun 5. päivänä saapui Benvikiin Hämeenlinnasta kaksi köyhää papintytärtä. Vaikeilla kevätkeleillä matka kesti viisi päivää. Neidoista nuorempi oli pian 15 vuotta täyttävä Sophia Vilhelmina Lilius, Benvikin 43. oppilas.

Sophia Vilhelmina syntyi Kalvolassa 8.5.1808 kirkkoherra Martin (Mårten) Liliuksen ja Barbro Sidonia Gaddin neljäntenä lapsena. Isä Martin, s. 1763, oli pappissukua, joka vaikutti Messukylässä parin sadan vuoden ajan. Martin Liliuksen isä Gustaf Lilius (1725–1782) oli Messukylän kirkkoherra, isoisä Anders Lilius (k. 1743) oli Messukylän kappalainen, ja isoisän isä, vuonna 1706 kuollut Gustaf Lilius, oli Messukylän kirkkoherra. Myös Martin Liliuksen veljet Gustaf (k. 1806) ja Abraham (k. 1848) toimivat pitäjässä kirkkoherroina. Sophia Vilhelminan äiti Barbro Sidonia Gadd, s. 12.3.1776  Harjussa, oli Sääksmäen tuomiokunnan kihlakunnan­­tuomarin Nils Kristian Gaddin tytär.

Martin Lilius vihittiin papiksi vuonna 1789. Hänenkin ensimmäinen toimensa oli Messukylässä, ensin kappalaisen apulaisena ja sen jälkeen kappalaisena. Kalvolan kirkkoherraksi Martin Lilius valittiin vuonna 1806. Edellisen kirkkoherran lesken lisäarmovuosien takia hän pääsi nauttimaan virkatalon tuottoa vasta toukokuun alussa 1808 ja kuoli kuumeeseen jo vuoden kuluttua siitä, 9.5.1809.

Martin Lilius ja Barbro Sidonia Gadd olivat solmineet avioliiton vuonna 1801. Lapsia perheeseen syntyi tiheään tahtiin: Agatha Fredrika 27.9.1802, Carl Gustaf 17.3.1804, Gustava Sidonia 24.3.1806, Sophia Vilhelmina 8.5.1808 ja Martin Christian 16.8.1809. Martin Liliuksen kuollessa vanhin oli seitsemännellä vuodella, nuorin syntyi neljä kuukautta isänsä kuoleman jälkeen.

Puolisonsa kuoltua Barbro Sidonia Lilius anoi kahta ylimääräistä armovuotta vedoten suureen köyhyyteensä. Hän kirjoittaa, että sekä hän että puolisonsa olivat naimisiin mennessään varattomia, eivätkä Messukylän kappalaisen pienet tulot parantaneet tilannetta. Martin Liliuksen Kalvolan pappilasta saama yhden virkavuoden tuotto, 54 tynnyriä ruista, riitti tuskin muuttokuluihin, ja Liliukselta jäänyt vähäinen omaisuus meni velkojen maksuun. Tuomiokapituli suositteli kuitenkin vain yhden ylimääräisen armovuoden myöntämistä, ja asiassa lopullisen päätöksen tehnyt senaatin kirkollisasiaintoimituskunta asettui samalle kannalle. Päätöstä perusteltiin sillä, että leski sai jo muutenkin kolmen virkavuoden tulot: Liliuksen kuolinvuodelta, asetusten mukaiselta armovuodelta 1810 ja myönnetyltä ylimääräiseltä armovuodelta 1811.

Vuonna 1815 leski lapsineen on merkitty muuttaneeksi Akaaseen, ja vuonna 1820 perhe muutti Hämeenlinnaan. Barbro Sidonia Lilius oli vuonna 1817 pystynyt ostamaan sieltä itselleen talon. Talo numero 36 sijaitsi nykyisen Birger Jaarlin kadun päässä Vanajaveden rannan tuntumassa, ja sen kauppahinta oli 225 riikintaalaria valtion velkaseteleinä.

Ilmeisesti perheen heikon taloudellisen tilanteen vuoksi Sophia Vilhelmina hyväksyttiiin Benvikin kouluun jo 14-vuotiaana, vaikka alaikärajaksi oli määrätty 16 vuotta ja tähän aikaan tulleet neidot olivat yleensä jo parikymppisiä. Perheen talous ei myöhemminkään kohentunut, ja talokin siirtyi ajan mittaan uusille omistajille. Hämeenlinnan seurakunnan leskenapuun oikeutettujen luettelossa vuonna 1832 sanotaan kirkkoherra Liliuksen lesken olevan rutiköyhä (utfattig) ja elättävän itsensä käsitöillä. Vuodesta 1838 lähtien Barbro Sidonia Lilius sai kirkon leski- ja orpokassasta avustusta 75 pankkoruplaa (vajaat 21,5 ruplaa hopeassa) aina kuolemaansa saakka.

Perheen pojat olivat kaikesta huolimatta päässeet opiskelemaan. Carl Gustaf oli aloittanut Hämeenlinnan triviaalikoulussa jo vuonna 1813. Hän suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1821 ja suvun perinteitä noudattaen luki papiksi. Pappisvihkimyksen hän sai vuonna 1826. Martin Christian meni triviaalikouluun vuonna 1821 ja kävi sitä nelisen vuotta. Hän toimi myöhemmin rokottajana Hämeenlinnassa. Kumpikaan pojista ei mennyt naimisiin, ja myös tytär Agatha Fredrika jäi naimattomaksi. Gustava Sidonia avioitui kaukaisen sukulaisensa, Oriveden kirkkoherran Anders Gustaf Liliuksen, kanssa. Sophia Vilhelminan vaiheisiin palataan myöhemmin. Äiti Barbro Sidonia kuoli Hämeenlinnassa 5.8.1859. Lapsista olivat silloin elossa vain tyttäret.

Lähteitä:
KA Hki Talreg, Eb:10 Anomus- ja valitusaktit 1810.
KA Hki Kirkollisasiaintoimituskunnan arkisto, Dc:1 Päätöskonseptit 1809–1810.
KA Hml Hämeenlinnan RO, Cb:3 Lainhuudatusasiain pöytäkirjat 1814–1823.
KA Tku TTka, H I i:1 Räkning öfver Kejserl. Understöds Medlen för enkor och barn efter ecclesistike Tjenstemän i Åbo erkestift 1837–1884.
Myllymäki, Seppo (uud. toim.) 2004: Hämeenlinnan Triviaalikoulun matrikkeli 1799–1841. Hämeenlinna: Hämeenlinnan sukututkimusseura.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Verkkojulkaisu 2005. <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi>.





2. toukokuuta 2019

Benichin sisarukset

Jonas Benich syntyi Pohjassa noin vuonna 1756 luultavasti masuunin­panostaja Johan Benickin ja Anna Degermanin perhee­seen. Hänet vihittiin papiksi Turun hiiippa­kunnassa syyskuussa 1788. Pappis­ura alkoi Kemiön kirkko­­herran apu­lai­sena vuosina 1788–1791, minkä jälkeen Benich toimi Västanfjärdin seura­kunnan saarnaa­jana vuosina 1791–1815 ja Drags­fjärdin seura­kunnan kappa­lai­sena vuosina 1815–1819.

Jonas Benich oli naimisissa vuonna 1767 syntyneen Anna Brita Leijmanin kanssa. Heille syntyi kahdeksan lasta, joista viisi eli 1820-luvulle asti. Anna Brita Leijman kuoli keuhkotautiin Drags­fjär­dissä 28.6.1817 vähän alle 50-vuotiaana. Seuraavan vuoden toukokuussa kuoli perheen vuonna 1801 syntynyt tytär Constantia pistoksiin (håll och styng).




Perheenjäsenten menetys lienee ollut Jonas Benichille raskasta, mutta oli miehellä muitakin murheita. Marraskuun 8. päivänä vuonna 1819 Benich kävi kersantti Ekmanin luona valittamassa suuria surujaan. Hänet oli määrätty maksamaan Västan­­fjärdin virkatalon rappeu­tu­misesta tuntuvat korvaukset seuraajalleen Kors­strömille. Velka oli Benichin omien sanojen mukaan rikkonut hänen päänsä (hans hufwud deraf slagit sönder). Benich arvelikin Ekmanille, että hän menet­täisi pian järkensä (han inom kort torde förlora för­ståndet). Muuten Benich vaikutti Ek­manin mukaan olevan tuona päi­vä­nä niin kuin ennenkin.

Muutama muukin drags­fjärdi­läinen tapasi Benichin marras­kuun alku­päivinä. Daniel Gabriels­son kertoi jälki­käteen, että kun hän ajoi 8. marras­kuuta kappa­leen matkaa yhdessä Benichin kanssa, tämä ei puhunut hänelle mitään vaan vain huo­kaili ja vaike­roi. Muiden Benichin tavan­neiden mukaan kappa­lainen käyttäy­tyi säätynsä mukai­sesti joskin valit­teli köy­hyyt­tään.

Marraskuun 10. päivänä Benichin 19-vuotias tytär Helena Charlotta kävi jutut­ta­massa isäänsä ja huomasi, että isä puhui sekavia. Seuraavaksi huoneeseen meni 15-vuotias Johan Ulric, joka ei enää näh­nyt isäänsä elos­sa. Jonas Benich oli hirttäytynyt kaappi­kellon nyöriin.

Benichin jälkeen jäivät lapset Johan Reinhold (s. 22.12.1795), Agatha Gus­tava (25.3.1798), Hele­na Char­lot­ta (9.4.1800), Johan Ul­ric (6.5.1804) ja Anna Ama­lia (27.5.1806).

Perunkirjoitus osoitti, että kuolinpesän velkoja oli yli 800 riikintaaleria enemmän kuin varoja. Varoihin sisältyi peräti 54 kirjaa, joiden yhteis­arvo oli seitse­män riikin­taaleria 24 killin­kiä 11 runstyk­kiä. Suurin osa kir­joista oli uskonnol­lista ja teo­lo­gista kirjal­li­suutta, mutta jou­kossa olivat myös Jusle­niuksen suomen kielen sana­kirja, Dahlin latinan kielen kieli­oppi, englanti­laisen Cumberlandin filosofia­teos  De legibus naturae, ranskan­kielinen Euroo­pan maiden his­toria ja Ovidii Opera (Ovi­diuk­sen teok­set).

Alaikäiset ja turvattomat lapset anoivat tuomiokapitulilta kahta ylimääräistä armo­vuotta Drags­fjärdin virka­talossa. Tuomio­kapituli päätyi kuitenkin vain yhteen ylimääräiseen armo­vuoteen, minkä senaatin kirkollis­asiain­toimitus­kunta vahvisti heinä­kuussa 1820.

Benichin lapsista Johan Reinhold oli lähtenyt jo aikaisemmin merille, ja loputkin lapset lähtivät Dragsfjärdistä melko pian. Agatha Gustava muutti marraskuussa 1820 Kemiöön, Helena Charlotta maalis­kuussa 1821 Sau­voon, Anna Amalia niin ikään maalis­kuussa 1821 Kemiöön ja Johan Ulric huhti­­kuussa 1821 Turkuun.

Anna Amalia asui Turussa Eteläkorttelin taloissa 109 ja 44. Vuon­na 1830 hän muutti Helsi­ngin pitä­jän Viinikka­laan ja sai siellä 6.8.1830 pojan nimeltä Johan Verner Ferdi­nand. Anna Amalian nimi muuttui tässä vaiheessa muotoon Amanda Amalia, ja syntymä­vuosi oli muuttunut jo aikaisemmissa rippi­kirjoissa vuotta liian aikai­seksi. Anna Amalia muutti vuonna 1832 yksi­nään Harto­laan. Johan Verner Ferdi­nand kuoli kasvatti­poikana Helsingin pitä­jässä 17.1.1836.

Kaksi kappalaisen tyttäristä saapui 22.5.1822 pellava­oppiin Ben­vikiin. Agatha Gustava oli saanut muutto­kirjan Kemiöstä ja Helena Charlotta Sauvosta. Vii­meksi maini­tun nimenä on Sau­von rippi­kirjassa Lena Lotta.


Lähteitä:
KA Hki Talreg, Eb:196 Anomus- ja valitusaktit 1820.
KA Tku Kemiön käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1820 ja 1821.
Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Jonas Benich.