25. heinäkuuta 2019

Langokset Liperissä

Eric Johan Collan

Eric Johan Collan syntyi Mikkelissä 5. helmikuuta 1750 lippumies Anders Collanin ja Anna Hokka­sen perhee­seen. Andersin vanhem­mat olivat Ranta­salmen kappa­lainen Eric Claesin­poika Col­lanus ja Magdalena Andersin­tytär Heinricius. Eric Johan meni vuonna 1765 Ranta­salmen trivi­aali­kou­luun. Kesä­kuussa 1769 alle­kirjoitetussa oppilas­luettelossa todetaan, miten kukin oppi­las on edistynyt kahden viime luku­kauden aikana. Eric Johan oli edistynyt laskennossa mutta ollut koko jälkim­mäisen luku­kauden poissa. Pari vuotta nuorempi veli Claes Henrik, joka oli tullut kou­luun vuonna 1766, oli lukenut moneen kertaan Lutherin kate­kis­muksen ja Svebi­liuksen seli­tykset ja aloit­tanut laskennon opettelun. 

Vuonna 1776 Eric Johan värväytyi kuudeksi vuodeksi Savon jääkäri­joukkoon. Syys­kuussa 1778 pidetyssä katsel­muksessa Ranta­salmen komppa­niassa on nume­rolla 26 naima­ton korp­raali Eric Johan Collan. Iäksi sanotaan 22 vuotta ja pituu­deksi viisi jalkaa kuusi tuumaa. Vuoden 1782 katsel­muksessa hänen tilallaan oli toinen mies, Carl Johan Neiglick. 

Liperiin

Joskus 1790-luvun alkupuoliskolla Eric Johan Collan päätyi Liperiin. Hänellä ei ollut mukanaan papin­todistusta, eikä hän käynyt kertaakaan kinke­reillä eikä ilmoittau­tunut ehtoolli­selle. Hän asettui asu­maan Sysmän kylään, josta hän hankki itselleen jonkin tilan­osan (förskaffat sig någon hemmansdel uti Sysmä by). Talvella 1795 Eric Johan kävi entisessä koti­pitäjässään Ranta­salmella ja kyläili lankonsa Georg Lantinin luona. Hän houkut­teli lankoakin muutta­maan Lipe­riin ja ryhtymään yhtiö­mieheksi. Jonkin aikaa harkit­tuaan entinen trumpetin­soittaja Lantin lähtikin Lipe­riin. Vaimonsa Maria Collanin hän jätti Ranta­salmelle. Lantin oli Liperissä heinän­teko­aikaan asti ja palasi sen jälkeen Ranta­salmelle hoita­maan erinäisiä asioita. Tammikuun lopussa 1796 hän lähti taas Liperiin, tälläkin kertaa ilman vaimoa, ja aikoi jatkaa yhtiö­­miehenä samalla tilan­osalla, jolla Eric Johankin asui. Lankomies oli kuitenkin tullut toisiin aatok­siin eikä kaivannut enää yhtiö­miestä. Lantinin ei auttanut kuin palata Ranta­salmelle. 

Sydämistynyt Lantin haastoi lankonsa vuoden 1796 talvikäräjille ja vaati korvauksia Liperiin tuomastaan omai­suudesta ja Collanin puolesta suoritta­mistaan maksuista. Liperin kihla­kunnan­oikeus valitsi välin­selvitystä varten selvitys­mieheksi Johan Bernsténin. Selvityksen tiimoilta Lantin matkusti lokakuussa taas Liperiin ja kävi välillä käräjä­asioissa Ilo­mantsissakin, sillä häneltä oli varastettu tavaraa Liperin talvi­markkinoilla ja varkaudesta epäiltiin kahta Ilomantsissa oleske­levaa miestä. Tämän jälkeen Lantinin tarkoi­tuksena oli lähteä Ranta­salmelle, mutta kelirikon takia hän päätti lykätä koti­pitäjään lähtöä kevääseen ja valitsi oleskelupaikakseen (nykyään Outokumpuun kuuluvan) Sysmän kylän, jonka hän tunsi parhai­ten. Hän saapui Sysmään marras­kuun puoli­välissä ja oles­keli siellä talossa jos toisessakin. 

Marraskuun 27. päivänä Lantinin ja Collanin välillä päästiin sovin­toon: viimeksi mainittu lupasi muiden pienehköjen korvausten lisäksi maksaa Lantinille rahassa yhden riikin­taalarin 32 killinkiä. Collan kuitenkin pyörsi lupauksensa eikä korvannut mitään. Lanko­miehen hävyttömyys katke­roitti Lantinin miel­tä siinä määrin, että hän päätti kostaa kärsi­mänsä vää­ryyden.

Kohtalokas kyläreissu

Joulukuun 2. päivän iltana Georg Lantin lähti silloisesta majapaikastaan Juho Partasen luota (Sysmä 2). Hän meni ensin Sakari Kin­nu­sen luo tiedustele­maan, oliko Sakarin Sakari-poika jo palannut henki­kirjoituksesta. Pojan oli nimittäin määrä valaa Lantinille hopeaa sormuk­siksi. Poika ei kuiten­kaan ollut vielä kotona, joten Lantin jatkoi matkaa Kusti Kinnusen taloon (Sysmä 10). Hänellä oli mukanaan haulikko, jota hän oli käyttänyt Sysmässä lähes päivittäin lintu­metsällä. Lantin jätti haulikon porstuaan ja meni pirttiin. Talonväki kertoi, että myös Eric Johan Collan oli Kinnu­silla keittä­mässä viinaa keittokodassa. Lantinin viha oli siinä vaiheessa jo laantu­nut, ja hän ajatteli kesti­tä Collania leivällä ja viina­ryypyllä. Niinpä hän huusi pirtin akkuna-aukosta Collanille ruotsiksi, että tarjolla olisi leipää ja viinaa. Collan tuli pirttiin, mutta koska käsillä ei ollut pika­ria eikä muutakaan juoma-astiaa, hän kieltäytyi tarjoo­muksista.

Kun tuli aika käydä yöpuulle, Lantin pani maata oviaukosta katsottuna oikeassa pääty­nurkassa olevalle penkille. Collan valitsi yö­sijak­seen lähellä vasenta pääty­nurkkaa olevan penkin ja asettui niin, että jalat olivat kohti nurkkaa ja pää kohti Lantinia. Palvelus­väki nukkui lattialla kahdella olki­alustalla (uppå twänne halmbäddar). Toisen olki­alustan vieressä oikean seinustan penkillä lepäsi talon isäntä Kusti Kinnunen kahden naimatt­oman poikansa kanssa. Toinen olki­peti oli lähellä lavitsaa, jolle kävi pitkäk­seen Kusti Kustin­poika Kinnunen vaimonsa ja lastensa kanssa.

Lantin ei saanut unta. Kun uunin kupeessa loimottava päre­valkea oli vihdoin sammumai­sillaan ja Lantin arveli kaikkien olevan jo unessa, hän hiipi pors­tuaan, otti haulikon, siirtyi ääneti Collanin luo ja ampui lankoaan lähi­etäisyydeltä. Sitten hän kiiruhti omalle penkil­leen ja kätki haulikon penkin alle.




Talonväki tietenkin heräsi laukaukseen. Kun valkean sytyttämisen jälkeen havait­tiin, että uhri oli Collan, Lantin sidottiin heti köysiin ja lähdet­tiin hakemaan apu­voimia kylältä. Lantin ei vastustanut sito­mista mutta aneli, ettei häntä lyötäisi. 

Lantinin ampuma laukaus oli osunut uhria vatsaan. Collan oli heti ampumisen jälkeen nelin­kontin lattialla ja piteli vatsaansa. Jonkin ajan päästä hän pystyi puhu­maan ja sanoi: "Ottakaa se ryöväri kiinni." Muutaman tunnin päästä hän menehtyi.

Kun kruununnimismies Aschan tuli Kinnusen taloon, Lantin tunnusti rikok­sensa. Hänet tuomittiin tammi­­kuussa 1797 Liperin väli­­käräjillä teloi­tet­ta­­vaksi ja teilat­­ta­­vaksi, ja Lantin sanoi itse ansait­se­vansa tuo­mion. Teloitus pantiin täy­tän­töön Lipe­rissä kesä­kuussa 1797, ku­ten  aiemmin jul­kais­tussa blogi­kirjoituksessa on todettu.

Kuka Georg Lantin oli?

Georg (Jöran) Lantin otettiin rumpa­liksi Karjalan rakuunarykmentin Ala-Savon komppaniaan 31. maaliskuuta 1773 August Siljanderin tilalle. Hänet vihi­ttiin Maria Andersintytär Collanin kanssa 7. toukokuuta 1777. 

Georg Lantin kertoi itse Liperin välikäräjillä tammikuussa 1797, että hän oli kuusissa­kymme­nissä. Pöytäkirjaan on kirjattu, että hän näyttikin jota­kuinkin niin vanhalta (hwarom hans åldriga utseende tycktes wittna). Lantin sanoi syntyneensä Mikkelissä sotilaan poikana. Hän oli mennyt sota­palvelukseen rumpaliksi ja ollut myöhemmin trumpetin­soittaja. Lantin oli palvellut Karja­lan rakuuna­eskad­roo­nassa yhteensä 29 vuotta ja saanut sieltä eron vuonna 1793. Sen jälkeen hän oli asunut vaimonsa kanssa Ranta­salmella niin kuin ennenkin.

Oliko Georg Lantin siis syntynyt vuoden 1737 tietämissä? SSHY:n jäsen­sivuille skanna­tuissa Karjalan rakuuna­rykmentin luette­loissa vuosilta 1735–1807 on Lantinista kaksi asia­kirjaa.

Ensimmäinen asiakirja on ikä- ja palvelusvuosi­luettelo, joka on päivätty Ranta­salmella 29.  joulukuuta 1775. Sen mukaan Lantin on syntynyt Mikke­lissä huhtikuussa 1747, on palvellut kaksi vuotta yhdek­sän kuu­kautta ja on nyt 22¾ vuotta vanha.

Toinen asiakirja on päivätty Mikkelissä 5. helmikuuta 1776, ja alle­kirjoittaja on kirkko­herra Henrik Wegelius. Sen mukaan rumpali Jöran Lantin on syntynyt Mikkelissä vuonna 1762. Tämä on ilman muuta väärä tieto, koska Lantin meni naimisiin vuonna 1777. Totuutta voisi lähteä etsimään 1740-luvulta.


Lähteitä:
KA Hml PTka, Em:1 Kouluasiakirjat.
KA Vsa VHO, Ece:41 Alistusaktit 1797 (Oulun ja Kuopion lääni). 
Karjalan rakuunarykmentin katselmuksia ja luetteloita 1770-, 1780- ja 1790-luvuilta. SSHY:n jäsensivut ja Ruotsin Riksarkivetin SVAR-palvelu.
Savon jääkärijoukon katselmukset 1778, 1779 ja 1782. Tekstissä linkit Ruotsin Riksarkivetin SVAR-palveluun.

18. heinäkuuta 2019

Leskirouva Sanmarkin koettelemukset

Benvikin 44. oppilaan Agatha Sofia Sanmarkin isä Carl Gustaf Sanmark kuoli keväällä 1823. Hän oli ollut Vanajan kappalaisena hieman yli 30 vuotta ja hoitanut kolmeen otteeseen myös kirkkoherran tehtäviä. Nurmijärven rosvojen kappalaisen puustelliin tekemässä ryöstössä syyskuussa 1822 hänet pahoinpideltiin vakavasti, ja saadut vammat olivat ainakin osasyynä hänen sairastumiseensa ja ennenaikaiseen kuolemaansa.

Agatha Sofia lähti Benvikiin hieman ennen isänsä kuolemaa. Perheen pojat olivat jo aikaisemmin muuttaneet kotoa. He olivat aloittaneet koulunkäyntinsä Hämeenlinnan triviaalikoulussa, jota Carl Johan tosin kävi vain vuoden. Hän lähti armeijan palvelukseen ja oli isän kuoleman aikaan kersanttina Petrovskin jalkaväkirykmentissä. Nuorempi poika Nils Herman suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1822 ja tuomarintutkinnon 1828. Tytär Carolina Gustava jäi asumaan äitinsä kanssa.

Laitilassa 9.6.1778 syntynyt Johanna Elisabeth Sanmark, syntyjään Helsingberg, oli miehensä kuollessa 45-vuotias. Puoliso jätti jälkeensä pesän, jonka velat ylittivät varat lähes tuhannella ruplalla. Varattomuutensa vuoksi Johanna Elisabeth Sanmark anoi vuoden 1824 toukokuussa tuomiokapitulilta kahta ylimääräistä armovuotta. Vanajassa oli jo ehditty pitää kappalaisen vaali, ja Carl Gustaf Pihlin valinta uudeksi kappalaiseksi oli saanut lainvoiman. Asetusten mukaan lisäarmovuosia ei voinut anoa tai myöntää sen jälkeen, kun uusi viranhaltija oli nimitetty. Leskirouva Sanmarkin anomus oli tullut tuomiokapituliin valitusajan umpeuduttua mutta ennen kuin Pihl sai valtakirjansa. Lesken poikkeuksellisen vaikeaan tilanteeseen vedoten tuomiokapituli esitti, että senaatti kuitenkin myöntäisi yhden ylimääräisen armovuoden ja harkitsisi myös toisen ylimääräisen armovuoden myöntämistä. Senaatin kanta oli, että ylimääräiset armovuodet hyväksymällä loukattaisiin virkaan valitun uuden kappalaisen oikeuksia, mutta koska kovia kokenut perhe eli täydellisessä köyhyydessä, senaatti ehdotti, että armovuosien sijaan leskelle annettaisiin tuhannen ruplan avustus valtion varoista. Se vastasi kappalaisen kahden vuoden palkkaa. Senaatti alisti asian keisarille ja esitys hyväksyttiin elokuussa 1824.

Muiden velkojen lisäksi pastori Sanmark oli kirkkoväärtinä ollessaan nostanut varoja Vanajan seurakunnan viini-, köyhäin- ja kirkonkassasta, ja niitä päätettiin vuonna 1827 periä Sanmarkin pesältä oikeusteitse. Jutun käsittely kesti vuosikausia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta oikeudessa vastaajia edusti Sanmarkin pesän puolesta Nils Herman Sanmark, joka oikeudenkäyntien alkaessa oli opiskelija mutta ehti saada varatuomarin arvon ennen kuin asia saatiin päätökseen. Kantajien eli vanajalaisten asiamiehinä olivat herastuomari Erik Anttila ja silloinen kirkkoväärti Henrik Juppala.

Juttu lykättiin käräjiltä toisille, välillä tarvittavien asiakirjojen puuttuessa, välillä siksi, ettei Sanmarkin vanhempaa poikaa, Carl Johan Sanmarkia, ollut tavoitettu. Vuonna 1828 luutnantti Carl Johan Sanmark "kuului oleskelevan Ruotsinsalmen linnoituksessa", ja vuonna 1829 sanotaan, että hänet huonon käytöksen vuoksi on erotettu palveluksesta ja että hänen olinpaikkansa on tuntematon.  Miehen saamiseksi käräjille kuulutettiin asiasta Finlands Allmänna Tidningissä elokuussa 1829. Valtakirja Carl Johanilta ilmeisesti myöhemmin saatiin. Vuoden 1831 tienoilla hänen tiedettiin oleskelevan Tbilisissä (Tiflis).

Kihlakunnanoikeus antoi asiassa päätöksen vuoden 1830 syyskäräjillä. Juttuun oli vedetty mukaan myös pastori Sanmarkin jälkeen kirkkoväärtinä toimineen, jo edesmenneen Henrik Heikkilän perilliset. Koska Sanmarkin pesän edustajat eivät pystyneet todistamaan, että pastori Sanmark olisi eläessään maksanut viini- ja köyhäinkassasta ottamansa lainat Henrik Heikkilälle, heidät tuomittiin maksamaan seurakunnalle yhteensä 49 riikintaalaria 40 killinkiä kuusi runstykkiä sekä 172 ruplaa 50 kopeekkaa pankkoseteleinä kukin perintöosansa mukaan. Kirkonkassasta lainattuja 60 ruplaa 84 kopeekkaa ei sen sijaan voitu vaatia Sanmarkin pesältä, sillä kirkonkassan varat oli toukokuussa 1819 luovutettu Henrik Heikkilälle, ja tilit oli luettu ja hyväksytty saman vuoden elokuussa yleisessä pitäjänkokouksessa. Maksajiksi tulivat Henrik Heikkilän perilliset: lesken uusi puoliso Johan Heikkilä ja holhokkiensa varoista Henrik Heikkilän lasten holhooja David Klemola. Päätökseen tyytymättömänä vastaajapuoli maksoi vetorahan, ja asia tuli käsittelyyn Hämeenlinnan laamanninoikeuden käräjillä helmikuussa 1831. Pesän edustajat eivät olleet ehtineet hankkia tarvittavia asiakirjoja, joten asia lykättiin seuraaville käräjille.

Syyskuun 14. päivänä samana vuonna syttyi tulipalo, joka tuhosi suurimman osan Hämeenlinnan kaupunkia, myös kapteeni Mancken omistaman talon, jossa leskirouva Sanmark asui. Vuoden 1832 tammikuussa pidetyillä laamanninoikeuden käräjillä Nils Herman Sanmark ilmoitti hallussaan olleiden asiakirjojen ja kuittien tuhoutuneen tulipalossa. Asia siirrettiin taas seuraaville käräjille.

Leskirouva Sanmark oli kaupungin palon jälkeen muuttanut asumaan värjäri Sundbergin taloon. Edellisestä palosta järkyttyneiden kaupunkilaisten kauhuksi sielläkin syttyi tulipalo heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä 1832. Talon yläkerrassa asuneet Johanna Elisabeth Sanmark ja Carolina-tytär pääsivät hädin tuskin pelastautumaan, mutta kaiken omaisuutensa he menettivät. Sundbergin taloa ei pystytty pelastamaan, mutta palo saatiin hallintaan niin, että naapuritaloista vain suutari Nybergin talo paloi osittain, ja joitain rakennuksia jouduttiin  palon rajaamiseksi purkamaan.

Hämeenlinnan kirkkoherra Churberg esitti lokakuussa yleisölle vetoomuksen avun saamiseksi leskirouva Sanmarkille ja tyttärelle:

Kirkkoherra Churberg kirjoittaa, että kurjuutta on nyt paljon, mutta hän rohkenee kuitenkin pyytää apua kahdelle, jotka tässä onnettomassa kaupungissa ovat menettäneet kaikkein välttämättömimmänkin. Avustukset pyydetään lähettämään kirkkoherra Churbergin välityksellä. Lähde: Finlands Allmänna Tidning 15.10.1832.

Kirkkoherra Churberg ilmoitti saaduista avustuksista samassa lehdessä 28.1.1833. Rahalahjoituksia oli tullut viideltätoista henkilöltä. Summat vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen riikintaalariin, mukana oli myös yksi 20 ruplan avustus. Muun muassa Kuopiosta tuli 20 taalaria, ja Vaasasta lähetti kymmenen taalaria  E. F. Emelie, "köyhä tyttö". Aatelisella sinetillä varustetussa kirjeessä tuli kahdeksan riikintaalaria. Yksi avustus oli osoitettu suutari Nybergille, ja demoiselle Sanmark sai mustaan silkkiliinaan kiedotun paketin.

Nils Herman Sanmark ilmoitti tammikuun lopulla 1833 Vanajan pitäjänkokouksessa, ettei perhe kaiken omaisuutensa menetettyään pysty maksamaan velkaa. Pitäjänkokous oli valmis luopumaan vaatimuksistaan, mutta päätöstä ei voitu tehdä, koska asiasta ei ollut asianmukaisesti kuulutettu. Nils Herman Sanmark pyysi sen vuoksi tammikuun laamanninoikeuden käräjillä asian lykkäämistä seuraaville käräjille. Heinäkuun 22. päivänä pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiinkin luopua velan perimisestä. Nils Herman Sanmarkin edellytettiin kuitenkin omista varoistaan maksavan oikeudenkäyntikulut. Laamanninoikeus antoi asiasta päätöksen 5.2.1834 ja vahvisti sovitteluratkaisun. Sanmarkin pesä vapautettiin kihlakunnanoikeuden määräämistä maksuista, ja Nils Herman Sanmark määrättiin maksamaan herastuomari Anttilalle ja kirkkoväärti Juppalalle oikeudenkäyntikuluja 80 ruplaa pankkoseteleinä sekä päätöksen lunastusmaksu ja leimavero. Entisen kirkkoväärtin Henrik Heikkilän perilliset eivät olleet saapuneet yhteenkään laamanninoikeuden istuntoon, ja kihlakunnanoikeuden päätös jäi heidän osaltaan voimaan.

Vuoden 1833 tammikuussa Nils Herman Sanmark oli mennyt naimisiin värjärintytär Christina Sofia Sundbergin kanssa, ja saman vuoden syyskuussa Carolina Gustava Sanmark vihittiin Christinan veljen, Lars Christian Sundbergin kanssa. Leskirouva Johanna Elisabeth Sanmark kuoli Hämeenlinnassa 54-vuotiaana 10.6.1834. Benvikiin lähteneen Agatha Sofia Sanmarkin vaiheisiin palataan blogissa myöhemmin.

Lähteitä:
KA Hki, VSV 78 O.D. v. 1824.
KA Hml Vanajan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1828–1830.
KA Hml Uudenmaan ja Hämeen laamanninoikeus, Hämeenlinnan varsinaisten käräjien pöytäkirjat 1831–1834.
Kansalliskirjaston digitaalinen aineisto. Sanomalehdet. Linkit tekstissä.









11. heinäkuuta 2019

Clara Forsström

Clara

Benvikin pellavanjalostusopisto sai viimeisen eli 47:nnen oppilaansa 26. mar­ras­kuu­ta 1823. Tuolloin oli kulunut runsaat viisi ja puoli vuotta siitä, kun ensimmäiset oppilaat olivat saapuneet opin­ahjoon. Viimeisenä Benvikiin tuli Clara Erikintytär Forsström, joka muutti Kaski­siin Ilma­joelta 25-vuotiaana. Kaskinen ja Benvik eivät olleet hänelle outoja paik­koja, sillä hän oli syntynyt aivan naapurissa, Närpi­öön kuu­lu­­vassa Eskilsön (Eskön) saaressa 18.10.1798 ja muutti perheensä kanssa När­pi­östä Kaski­­siin vuonna 1811. 

Vuonna 1815 Claran tie vei Kaskisista Tukholmaan. Kaskisten seurakunnan arkiston muista seurakunnista saapu­neiden muutto­kirjojen joukossa on Claran muutto­­kirja, johon on tehty merkin­­töjä vuosina 1815–1819. Muutto­­­kirjasta ilmeneviä seura­kunnasta toiseen siirty­misiä seuraa­malla selviää, että Clara oli Tukholmassa kirjan­­­sitoja Richterin palve­luk­sessa. Kirjan­sitoja Hans Christopher Richter oli synty­nyt Turussa vuonna 1756 ja asunut ennen Tukholmaan muutto­aan useita vuosia Pieta­rissa.


Clara Forsströmin muuttokirja Kaskisten seurakunnan arkistosta. Clara vaihtoi Tukholmassa ollessaan seura­kuntaa muutamaan otteeseen. Hän muutti esi­merkiksi vuonna 1816 Sankt Nikolain seura­kunnasta Sankta Katarinan seura­kuntaan ja palasi seuraavana vuonna Sankt Nikolain seurakuntaan.


Clara lähti Tukholmasta syksyllä 1818 ja esitti oheisessa kuvassa näkyvän muutto­kirjan Kors­näsissä ke­väällä 1819. Vuonna 1820 hän muutti Kaski­sista Kristiinan­kaupunkiin ja seuraa­vana vuonna Kristiinan­kaupungista Ilma­joelle.

Claralla oli vuonna 1800 syntynyt sisar Johanna, joka muutti Tukhol­maan jo vuotta ennen Claraa, vuonna 1814. Vanhemmista sisaruk­sista vuonna 1789 syntynyt sisar Margareta ja vuonna 1787 syntynyt veli Erik huk­kuivat, ensin mainittu marras­kuussa 1806 ja viimeksi mainittu loka­kuussa 1809. Vuonna 1791 syntynyt Jakob-veli näkyy isänsä per­heessä Kas­kis­ten rippikirjassa vielä 1810-luvulla ja vuoden 1816 henkikirjassa.

Claran vanhemmat

Claran vanhemmat olivat Erik Olofinpoika Forsström ja Margareta Jakobintytär Printz. Närpiön Gott­bölessä vuonna 1764 syntynyt Margareta kuoli lapsi­vuoteeseen vuonna 1800, minkä jälkeen Erik solmi huhti­kuussa 1801 uuden avioliiton. Toinen vaimo oli vuonna 1772 syntynyt Greta Erikin­tytär Ehrs Närpiön Finbystä. Gretan ensimmäinen mies Jakob oli kuollut vuonna 1798. 

Erik Olofinpoika Forsström muutti Närpiöön Ruotsista. Hän oli syntynyt Rätt­vikissä Taalain­maalla 25. tammikuuta 1761 perheen kuopuk­­sena. Isä oli hänen synty­­mänsä aikaan jo kuollut. Erikin sisa­ruksia olivat Clara Christina (s. 25.2.1749), Catharina Marga­reta (27.3.1751), Samuel (15.12.1752), Elisa­bet (27.9.1754), Anna Maria (13.4.1757) ja Olof (7.4.1759). Kaikki syntyivät Rätt­vikissä.

Närpiön vuosien 1771–1776 rippikirjassa Pielaxin kylän talossa nimeltä Jeppe on renkinä Erikin vanhin veli, Samuel Olofin­poika. Hänen syntymä­vuodekseen on merkitty virheel­li­sesti 1754. Vuosien 1774–1781 rippikirjassa Samuel on samassa talossa vävynä ja Erik renkinä. Myös Erikin syntymä­aika on muuttunut Suomessa virheelli­seksi. Seuraavassa rippi­kirjassa Erik on suurimman osan ajasta edellä mainitussa Pielaxin talossa mutta siirtyy sitten vaimonsa koti­taloon Gottbölen Printziin. Vuodesta 1797 alkaen Erik näkyy uudis­­rakentajana Eskössä. Vuonna 1811 lampuoti Erik Fors­ström muutti vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa Kaskisiin, ja vuosina 1812–1816 hänen sanotaan olevan sekä rippi- että henki­­kirjassa porvari. Hän asui ensin kortte­­lin 11 talossa 70 ja vuodesta  1813 lähtien kortte­lin 10 talossa 64. Vuonna 1817 Erik merkittiin rippi­kirjassa talolliseksi Närpiön Tjär­laxin Norr­­granin taloon. Sieltä hän muutti perhei­neen Kors­­näsiin vuonna 1818 ja oli Harr­strömin kylän Westerholmin talolli­nen kuole­maansa eli vuoteen 1822 asti.

Claran isän vanhemmat

Erikin isä Olof Erikinpoika Forsström syntyi Gagnefin seura­kunnassa Taalain­­maalla vuonna 1712. Hänet vihit­tiin 15. joulu­­kuuta 1747 Falunissa Christina Margareta Irstadian kanssa. Vaimon vanhemmat olivat kaivok­sen kir­juri Samuel Laurentii Irsta­dius ja Catha­rina Ers­dotter Nohr­­ström. Rätt­­vikin seurakunnan koul­u­mestari ja kappa­­lainen Olof Forsström kuoli Falunissa 3.7.1760 vesi­pöhöttymään. 

Västeråsin hiippakunnan paimenmuistossa on elämäkerta­tietoja Olof Forsströmistä. Hän oli talon­poikais­sukua ja koki elämänsä alku­­taipaleella puutetta ja vastuksia. Vuonna 1739 hän pääsi lopulta yli­oppilaaksi, ja hänet vihittiin papiksi loka­­kuussa 1740. Sen jälkeen hänet kutsuttiin kirkko­herran apulaiseksi Moran seura­kuntaan. Vuonna 1743 Forsström joutui tahto­mattaan osalli­­seksi Taalain­maan kapi­naan (stora daldansen). Hattu­hallitusta vastustavat kapinalli­set pakottivat hänet mukaansa marssille Tukhol­maan. Seitsemän viikon ajan hän joutui saarnaa­maan kapinalli­sille suuren pelon vallassa (under stor ängslan). Forsström pääsi kuitenkin palaa­maan kotiin todis­tettu­aan syyttö­myy­tensä. Hänen muistiin­­panojensa mukaan kapi­nalli­­sista 42 ammut­tiin, 84 haavoit­­tui ja 4 032 otettiin vangiksi.

Olof Forsströmin lapsista paimenmuistossa todetaan seuraavaa: Clara Christina naimi­sissa Ekebyn kirkko­­herra Steph. Nereniuksen kanssa; Samuel maan­­viljelijä Suomessa; Elisabeth naimi­sissa kaup­pias Seder­­strömin kanssa Tukhol­­massa; myös Erik päätyi Suo­meen. Olofin leski Christina Margareta Irstadia kuoli paimen­­muiston mukaan Tukhol­massa.

Benvikin neitojen välitilinpäätös

Kaikki Benvikiin pellavaoppiin tulleet 47 neitoa on nyt esitelty. Muutamat heistä on käsi­telty blogissa jo loppuun. Heitä ovat neidot 7 ja 22 eli Christina Gestrin ja Eva Sophia Österberg, jotka kuolivat jo 1820-luvun alku­vuosina, ja neidot 15 ja 29 eli Maria Johanintytär ja Amalia Maria Birk­stedt, jotka olivat koulussa vain vähän aikaa. Muiden neitojen tarina jatkuu. Joista­kuista on luvassa enää blogi­­kirjoitus tai pari, kun taas toisten tari­naan on tulossa täyden­nystä yllin kyllin. 


Lähteitä:
Muncktell, Johan Fredric 1844: Westerås stifts herdaminne, Andra delen. Wahlström & Låstbom. Olof Forsströmiä koskeva osuus luettu Stefan Zenkerin kotisivuilta 30.6.2019.

4. heinäkuuta 2019

Palkkioita metsänpedoista 1833

Maaliskuussa 1833 Jussilan rusthollissa Hyvikkälän kylässä pidetyillä Lopen ja Janakkalan talvikäräjillä päätettiin palkkioista, joihin edellisen vuoden aikana käräjäkunnan alueella petoeläimiä kaataneet olivat ilmoittaneet olevansa oikeutettuja. Palkkioita anoivat:
  • lampuoti Juho Suontaka Hyvikkälästä edellisvuoden heinäkuussa tappamastaan sudenpenikasta
  • kersantti Gustaf Alftan Launosista kahdesta sudentarhaan pyydystämästään ja tappamastaan sudesta
  • lippujunkkari Adolf Fredrik Sohlman Joentakaa joulukuussa sudentarhaan pyydystämästään sudesta
  • torppari Heikki Jalaistus Lopen kirkonkylästä huhtikuussa ampumastaan karhusta
  • talollisen poika Juho Heikinpoika Lukana ja renki Heikki Eliaanpoika Vojakkalasta seitsemästä huhtikuussa tappamastaan sudenpennusta
  • kestikievarin pitäjä Karl Saxlin Nurmijärven Hyvinkäältä Kormun kartanon metsässä huhtikuussa ampumastaan karhusta.
Juho Suontakaa, kersantti Alftania ja lippujunkkari Sohlmania edusti hovioikeuden ylimääräinen notaari Henrik Elers, muut olivat henkilökohtaisesti paikalla. He kaikki toistivat anomuksensa ja pyysivät laissa määrättyjä palkkioita. Käräjärahvaalla, jota paikalle oli kokoontunut runsaasti, ei ollut huomauttamista anomusten suhteen yhtä lukuunottamatta. Karl Saxlinin käräjäkunnan alueella ampuma karhu oli ajettu Lopelle Nurmijärven pitäjästä, minkä vuoksi Saxlinin ei katsottu olevan oikeutettu palkkioon. Karl Saxlin myönsi, että hänen ampumansa karhu oli tosiaan ensimmäiseksi havaittu Nurmijärvellä, mutta katsoi huomautuksen aiheettomaksi.

Kihlakunnanoikeus päätti jättää Saxlinista annetun huomautuksen sikseen ja määrätä anojille kustakin hävitetystä petoeläimestä käräjäkunnassa vahvistetut palkkiot, jotka olivat kuusi kopeekkaa setelirahassa joka talolta ja kaksi kopeekkaa jokaiselta hevosen tai lehmän omistavalta. Palkkioita tuli nyt maksettavaksi 13 petoeläimestä. Kruununnimismies Tammelanderin tehtäväksi annettiin kerätä maksut. Lisäksi anojille myönnettiin vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan lain rakennuskaaren 23 luvun 6 pykälän mukaiset palkkiot: neljä taalaria eli yksi rupla 92 kopeekkaa isosta karhusta, kaksi taalaria eli 96 kopeekkaa isosta sudesta ja taalari eli 48 kopeekkaa jokaisesta sudenpennusta. Nämä maksut suoritettaisiin kihlakunnan sakkotuloista.

Susi. Kuva: Pixabay.


Voimassa olleen vuoden 1734 lain mukaan jokaisella oli lupa vapaasti ampua tai pyydystää ansalla karhu, susi, ilves, kettu, näätä, saukko, majava, hylje tai "muu vahingollinen eläwä" ja linnuista kotka, haukka, hyypiä (huuhkaja), kokkolintu (kalasääski) tai muu raateleva lintu. Samassa luvussa määrättiin myös jahtien järjestämisestä ja sudentarhojen ja sudenkuoppien rakentamisesta.

Suurpetojen metsästyksen järjestäminen kuului jokaisessa pitäjässä olevan jahtivoudin tehtäviin, mutta ainakaan susijahdit eivät tuottaneet haluttuja tuloksia. Jahdit veivät aikaa muilta töiltä, ja lisäksi suuri määrä usein väkijuomilla terästäytyneitä metsästäjiä pikemminkin karkotti sudet toiseen pitäjään kuin sai ne tähtäimeensä. Tehokkaana tapana susien pyydystämiseen pidettiin sudentarhaa. Se oli ympyränmuotoinen aitaus, jonne susi syötillä houkuteltiin ja josta se ei päässyt pois. Erilaisista sudentarhoista kerrotaan Tukholmassa ilmestyneessä Tidskrift för jägare och naturforskare -lehdessä vuonna 1833. Hieman tuoreempi ohje "Osoitus miten helppotekoinen sudentarha on rakennettava" on Sanomia Turusta -lehdessä vuonna 1861. Se on yksi kappale samana vuonna ilmestyneestä kruununnimismies Jakob Johan Malmstedtin opaskirjasta "Osoitus eräisiin hyviksi katsottuihin keinoihin Metsän petoja pyytää ja hävittää".

Lopella oli 1834 tehdyn tilaston mukaan kokonaista 20 sudentarhaa. Se tuntuu suurelta määrältä ottaen huomioon, että esimerkiksi vuonna 1832 susitarhoihin pyydystettiin vain kolme sutta, kersantti Alftanin ja lippujunkkari Sohlmanin palkkiosudet.

Lähteitä:
KA Hml, Lopen ym. talvikäräjät 12.3.1833.
Teperi, Jouko 1977: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 101. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Digitaalisena: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000152.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Sanoma- ja aikakauslehdet. Linkit tekstissä.