29. elokuuta 2019

Kingelinit ja Keuruun koulu

Aloitteen kehruu- ja kudontakoulun perustamisesta Keuruulle teki 1822 turkulainen kauppias ja laivanvarustaja Abraham Kingelin (1788–1849). Kauppias Kingelin oli Keuruun kappalaisen Abraham Kingelinin (1755–1808) poika, joka oli 15-vuotiaana lähtenyt liikealalle, apulaiseksi Christian Birkstedtin kauppaliikkeeseen Turkuun. Keuruun koulun perustamisen aikaan Kingelinillä oli jo monia omia yrityksiä. Kaupankäynnin ja erilaisten teollisuushankkeiden lisäksi hänen kiinnostuksensa ulottui koulutuksen ja kulttuurielämän eri aloille. Kingelin oli Turun ensimmäisen kauppakoulun alkuunpanija ja oli myös mukana perustamassa Mustialan maanviljelysopistoa. Hän oli Talousseuran jäsen, ja seura palkitsi hänet monin huomionosoituksin. Abraham Kingelin kuoli Turussa vuonna 1849.

Abraham Kingelin lähetti keuruulaisille tammikuussa 1822 kirjeen, jossa hän esitti näkemyksensä siitä, että maaseudun elintason parantamiseksi ja tuontitavaroiden korvaamiseksi kotimaisilla tuotteilla tarvittiin uusia elinkeinoja. Esimerkiksi hän otti Ruotsin panostuksen kotiteollisuuteen ja erityisesti pellavanjalostukseen. Samoja tavoitteita ajoi Suomen talousseura, jonka perustama Benvikin koulu oli jo neljän vuoden ajan kouluttanut pellavanjalostukseen perehtyneitä opettajattaria. Voidakseen omalta osaltaan tehdä jotain synnyinseutunsa hyväksi Kingelin sanoi olevansa valmis perustamaan Keuruulle omalla kustannuksellaan Benvikin kaltaisen kehruu- ja kutomakoulun ja hankkimaan opettajaksi Benvikissä opin saaneen opettajattaren. Oppilaiksi otettaisiin rahvaan lapsia, erityisesti köyhissä oloissa eläviä. Opetus koulussa olisi ilmaista. Hän sitoutui myös ostamaan markkinoiden parhaaseen hintaan koulussa valmistetut tuotteet sekä palkitsemaan ahkerimmat ja taitavimmat kutojat ja kehrääjät. Koulun paikaksi Kingelin ehdotti kirkon lähellä sijaitsevaa pitäjäntupaa, jota lisärakentamisen jälkeen voitaisiin käyttää myös entiseen tarkoitukseensa. Opettajattarelle tulisi asunto samaan rakennukseen. Kingelin osallistuisi rakennuskustannuksiin ja maksaisi opettajattaren ylläpidon.

Kingelinin ehdotusta käsiteltiin pitäjänkokouksessa maaliskuussa. Selostettuaan kirjeessä mainittuja yleisiä näkökohtia puheenjohtajana toiminut pitäjänapulainen Isak Emanuel Perdén vetosi kuulijoihinsa luettelemalla koulusta koituvia etuja. Ensinnäkin tyttäret oppisivat koulussa ahkeriksi ja hyvätapaisiksi työntekijöiksi, ja he voisivat kutojina hankkia hyvät rahat omalla työllään sen sijaan, että he nyt markkinoilla tuhlasivat viimeiset lanttinsa turhanaikaisiin koristuksiin. Toiseksi pitäjä säästäisi useita satoja riikintaalareita vuodessa, kun muiden kustannuksella elävät kerjäläiset ja kuljeksijat saataisiin työhön. Kaikkia kokouksen osanottajia perustelut eivät vakuuttaneet. Joidenkin mielestä laitoksesta olisi enemmän haittaa kuin hyötyä – taustalla saattoi olla pelko, että koulu olisi piioiksi soveltuville neitosille palveluspaikkoja houkuttelevampi vaihtoehto. Kouluun periaatteessa myönteisesti suhtautuneetkaan eivät halunneet osallistua pitäjäntuvan laajennukseen, koska ajat olivat huonot. Kokous lausui kiitollisuutensa Kingelinille, ja asiaan luvattiin palata, kun vuodentulo olisi parempi.

Abraham Kingelin perusti koulun ilman keuruulaisten myötävaikutusta yhdessä veljensä, Laukaan kihlakunnan kruununvouti Anders Johan Kingelinin kanssa. Koulun sijaintipaikaksi tuli pitäjäntuvan sijasta Kingelinien omistama Viikin talo. Opettajattareksi oli hyvissä ajoin pestattu hattulalainen Maria Laka, joka vuonna 1821 oli saanut todistuksen Benvikistä parhain arvosanoin. Muuttokirja on päivätty helmikuussa 1822, ja rippikirjan mukaan Maria saapui Keuruulle maaliskuun alussa, jo ennen kuin pitäjänkokous käsitteli asiaa. Hänet on merkitty kehruukoulun opettajattarena (spinnskolans lärarinna) pappilan sivulle.

Jo perustamisvuoden elokuussa tarkastettiin pitäjänkokouksessa keuruulaisten neitojen kutomia kankaita, joista näytteet palkintoanomuksineen lähetettiin Talousseuralle. Maria Lakan kolmannen luokan kangas "osoitti mestarin taitavuutta". Parhaimman luokan kankaan oli kutonut myös räätälintytär Maria Andersintytär Roos. Talollisen tytär Liisa Petterintytär Peräinen ja torpparintytär Katariina Davidintytär Myllymäki olivat kutoneet toisen luokan kankaat. Kaikki työt olivat valmistuneet Maria Lakan valvonnassa.

Kuitti Talousseuran joulukuussa 1822 myöntämistä palkinnoista. Maria Lakan kuittaus on omakätinen, muut ovat vahvistaneet allekirjoituksen puumerkillään. Palkinnonsaajien joukossa on myös Eeva Roos, jota ei mainita elokuun pitäjänkokouksen pöytäkirjassa. Lähde: KA Sta Gs: 14 Talousseuran tilitykset tositteineen 1822.

Kun kudonnaisia tarkastettiin lokakuussa 1823, Maria Laka oli jo lähtenyt takaisin Hattulaan. Opettajattarena Viikissä oli nyt räätälintytär Eeva Roos, s. 26.9.1802, joka oli opetellut myös vaativampaa kilpikudontaa (dräll). Eeva esitteli kolmannen luokan kankaansa, samoin Liisa Peräinen ja Kaisa (Katariina) Myllymäki. Hedvig Matintytär Talaslahti oli kutonut toisen luokan kankaan, ja ensimmäisen luokan kankaan toi näytille Eeva Roosin sisar, Fredrika Roos. Keuruun pitäjänkokouksessa arvosteltiin myös muiden kuin koulussa opiskelleiden kankaita, kyseisenä vuonna Maria Henrikintyttären kutoma toisen luokan kangas.

Syyskuussa 1824 palkintoja anoivat tutut Eeva Roos, Hedvig Matintytär ja Fredrika Roos. Heidän lisäkseen tarkastettiin koulussa vasta vuoden opiskelleiden Maria Danielintyttären ja Leena Matintyttären kankaat. Kappalainen Perdén mainitsee erityisen huomattavana seikkana jo 36-vuotiaan Leena Matintyttären saavutuksen. Leena oli ollut lapsesta saakka vammainen ja "kulkenut yli neljäntoista vuoden ajan puujaloilla" (öfver fjorton år nödgats gå på Träben). Henkensä pitimiksi hän oli saanut avustusta köyhäinkassasta. Oltuaan koulussa vuoden hän pystyi nyt kutomaan lähes virheetöntä kolmannen luokan kangasta. Talousseuralle lähetetyssä pitäjänkokouspöytäkirjan otteessa esitettiin toive, että Talousseura tavanomaisen palkinnon lisäksi korvaisi Marialle ja Leenalle myös heidän siihen mennessä itse maksamansa opiskeluajan kustannukset. Kolmannen luokan kankaasta haki palkintoa myös koulusta jo valmistunut Liisa Peräinen. Hänenkin saavutuksensa oli erityiskiitoksen arvoinen: lapsuudestaan saakka vammainen Liisa oli edellistalvena ollut pitkään vuoteenomana.

Samassa pitäjänkokouksessa lausuttiin kiitos kruununvouti ja nimismies Anders Johan Kingelinille hänen isänmaallisista uhrauksistaan. Kruununvouti oli käyttänyt useita satoja ruplia rakentaakseen talonsa yhteyteen sopivat tilat koulua varten. Käsityöopetuksen lisäksi koulussa huolehdittiin myös oppilaiden henkisistä tarpeista. Heillä oli vapaa-aikanaan tilaisuus käyttää hyväkseen koulun huolellisesti valittuja kirjoja, ja he olivat saaneet opetusta kirjoittamisessa ja laskemisessa.

Keuruun koulun toiminta loppui noin 1834, kun Anders Johan Kingelin kuoli. Paikkakunnalta tuli myöhemminkin palkintohakemuksia Talousseuralle. Sekä Eeva Roosille että Leena Matintyttärelle anottiin palkintoja 1834, ja Leenan kankaasta lähetettiin anomus vuonna 1835. Näihin aikoihin hänen sanotaan olevan itsellinen piika pappilassa. Leenan syntymäaika rippikirjassa on silloin 1788, aiemmin Viikissä syntymäaika on 27.6.1789. Leena sai palkinnon ainakin vielä vuonna 1839. Kaksi vuotta aikaisemmin hänet oli vihitty torppari Abraham Erikinpoika Kataiston kanssa. Leena Matintytär kuoli "pistoksiin" 15.6.1853. Mitään kutomiseen tai kehräämiseen viittaavia työvälineitä ei torpparin vaimon perukirjassa mainita. Saattaa olla, että Leena harjoitti kutojan tointaan pappilassa tai taloissa kiertämällä.

Maria Lakan vaiheista Hattulaan paluun jälkeen kerrotaan myöhemmin.

Lähteitä:
Karonen, Petri, Kauppaneuvos Abraham Kingelin (1788–1849). Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 
ÅAB FHS, D XV B I 38. Keuruun pitäjänkokous 26.9.1824.
KA Sta, Gs: 30 Talousseuran tilitykset tositteineen 1838–1839.
KA Digitaaliarkisto. Keuruun käräjäkunnan perukirjat 1853.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Åbo Tidningar 30.1.1849.







22. elokuuta 2019

Hautajaiset Benvikissä

Toukokuussa 1822 Benvikiin tullut Helena Charlotta (Lotta) Benich kutoi lokakuussa 1823 pidettyyn tarkastukseen mennessä 50½ kyynärää kuuden kort­te­lin levyistä kol­man­nen luokan kan­gasta, joka oli kan­kaista hienointa. Useimmat muut oppi­laat olivat kutoneet vähemmän tai eivät olleet kutoneet yhtä hienoa kangasta. Esimerkiksi Lotan sisar Agatha oli kuto­nut samassa ajassa 54 kyynä­rää toisen luokan kangasta. Teke­misen tahti hidas­tui seuraa­vana vuonna, sillä Charlotta sairas­tui keväällä 1824 niin vakavasti, ettei hän saanut tehdyksi minkään­laista työtä. Koulun johtaja Johan Wilhelm Bladh päätti, että Charlotta tarvitsi kunnollista lääkärinhoitoa, ja lähetti hänet toukokuun lopussa Vaasaan Talousseuran laskuun.

Charlotta oli Vaasassa kolme kuukautta 21 päivää. Hän asui sen ajan naulan­tekijä Johan Sund­holmin luona ensim­mäisen kortte­lin talossa numero 15. Lotan majoitta­minen tuli maksa­maan Talous­seuralle seitsemän ruplaa pankko­­assignaatteina eli paperi­rahana, kuten Sund­holmin 22. syyskuuta 1824 lähet­tä­mästä laskusta käy ilmi. Demoiselle Charlotan ruokahuollosta Vaasassa vastannut Ulrika Wik puolestaan veloitti 16 seteli­­ruplaa kuukau­delta eli koko ajalta 59 rup­laa ja sen lisäksi kahdek­san rup­laa kolmesta leivis­­kästä viidestä naulasta näkki­leipää.

Vaasalainen apteekkari Johan Henric Lindebäck lähetti 22. syyskuuta Talous­seuralle seikka­peräisesti eri­tellyn laskun Charlotalle hanki­tuista lääk­keistä. Yhteis­summa oli 12 ruplaa 85 kopeekkaa pankko­assignaatteina. Kesäk­uussa lääkkei­siin oli mennyt 4,35 ruplaa, heinä­kuussa 3,60 ruplaa, elo­kuussa 1,95 ruplaa ja syyskuussa 2,95 ruplaa. Kesä­kuun hankintoja olivat: pillereitä purkin kera (47 kopeekkaa), pille­reitä (42 kopeekkaa), espanjan­kärpästä (30 kopeekkaa), salvaa (35 kopeekkaa), pulveria (59 kopeekkaa), pille­reitä purkin kera (94 kopeekkaa), pillereitä (89 kopeekkaa), tippoja pullon kera (39 kopeekkaa). Ruotsiksi: Piller med burk, Piller, Spansk Fluga, Salva, Pulwer, Droppar med flaska. Heinäkuussa Charlotalle hankittiin lääkkeeksi esimerkiksi englannin­suolaa, hapanta mehua, elo­hopea­salvaa, Jalappa-pulveria, kamfertti­viinaa, seljais­teetä ja Hoff­mannin tippoja (Engelsk Salt, Syrlig Saft, Mercurial Salwa, Jalappa Pulwer, Kamfert Spiritus, Fläder Thee, Hofmans dropp). Elo­kuussa kokeil­tiin uusina lääk­keinä mikstuuraa ja rintarohtoja (Mixtur, Bröst dropp) ja syyskuussa vielä sian­kärsämön kukkia (Millefolii blommor) ja sormustin­kukka­tippoja (Digetalis droppar).

Siankärsämö. Kuva: Pezibear, Pixabay.

Piirilääkäri Johan Eric Sabelli lähetti laskun 21. syys­kuuta 1824. Hän peri lää­kärin­palk­kiona demoi­selle H. Charlotte Benickin hoidosta 15 viikon ajalta 20 ruplaa pankko­­assignaatteina. Johan Wilhelm Bladh ylisti Talous­seuralle kirjoitta­massaan kirjeessä piiri­lääkäri Sabellin ihmis­rakkautta. Charlotta oli kertonut Benvikiin palat­tuaan, että kun Sabelli oli kuullut Charlotan tulleen Vaa­saan aivan varatto­mana, hän oli antanut tälle jonkin verran rahaa. Lisäksi Sabelli oli ollut välillä mat­koilla ja oli joutunut maksa­maan sijai­se­naan olleelle lääkärille. Näistä syistä Bladh kehotti Talous­seuraa maksa­maan laskut ripeästi.

Charlotta ei kuitenkaan parantunut taudistaan vaan kuoli Benvikissä 4. helmikuuta 1825

Puuseppä Isaac Stenberg todisti 14. helmikuuta 1825 saaneensa Talous­seuralta seitsemän riikin­­taalaria ruumis­arkun ja hauta­­muisto­merkin tekemisestä. Arkku maksoi kuusi riikin­­taalaria 24 kil­lin­kiä ja hauta­muisto­merkki 24 killinkiä. Kaksi päivää myöhemmin por­vari Johan Eric Björk­qvist ilmoitti saa­neensa arkun ja hauta­­muisto­merkin valkoi­­seksi maalaa­­misesta ja hauta­­muisto­­merkin tekstien maalaa­mi­sesta viisi riikin­­taalaria.

Puuseppä Isaac Stenbergin lasku. Lähde: KA Sta, Gs:19.

Kauppias Jonas Kalén sai 15. helmikuuta 1825 yhteensä 45 riikintaalaria 25 killinkiä 4. helmikuuta hauta­jaisia varten toimitta­mistaan tavaroista. Toimi­tukseen sisältyi laskussa mainitussa järjestyk­sessä seuraavia tavaroita:
  • 4¼ kyynärää harmaata harsoa
  • ¼ kyynärää valkoista silkkisarssia
  • 1 leiviskä 15 naulaa vehnäjauhoa
  • 2 luotia kanelia
  • 4 kyynärää punaista kambriikkia
  • 3 kyynärää kapeita valkoisia silkkisarssinauhoja
  • 1 kyynärä valkoista kambriikkia
  • 2 neulapaperia
  • 3 kyynärää raidallista nokkospalttinaa
  • ¼ luotia vihreää silkkiä
  • messinkilankaa
  • 1 naula makeita manteleita
  • ½ naulaa rusinoita
  • 10¼ naulaa sokeria
  • ½ luotia sahramia
  • 1 kannu viinaa
  • 1¾ kannua arrakkia
  • 3¼ kannua rommia
  • ¼ naulaa makeita manteleita
  • 26 kananmunaa
  • 5 naulaa kynttilöitä.
Lukkari Carl Gustaf Erholt kuittasi 17. helmikuuta saaneensa neljä riikintaalaria 37 killin­kiä kuu­si run­stykkiä korvauk­­seksi hautajaisissa ja niitä ennen suoritta­­mistaan tehtä­vistä. Hänen tehtäviinsä kuu­luivat esimerkiksi ruumiin hautaan veisaaminen (uppsjungning af Mamsell Lotta Benicks lik vid be­grafningen), kuoleman­tapauksen johdosta annettavan kiitos­­julistuksen vieminen saarnas­­tuoliin (uppbärningen af tacksägelsen på Predikstolen) sekä haudan kaiva­­minen ja lumen­­luonti hautaus­­maalla (gräfning af grafven och snömåkning på grafgården). 

Lähteitä:
KA Sta, Gs:19 Suomen Talousseuran tilitykset tositteineen 1827.
ÅAB FHS: B I 12, C I 4, D XV 1b, F I 32, F I 53.

15. elokuuta 2019

Torpasta toiseen, Prestkullasta Nykullaan

Lopen pappilalla oli 1800-luvulla vähimmillään kaksi torppaa. Vuosisadan loppua kohti niitä perustettiin lisää, ja kun laki seurakuntien virkataloihin kuuluvien torppien lunastamisesta tuli voimaan 1921, torppia oli yhdeksän. Torppien haltijat vaihtuivat useasti. Esimerkiksi  Juho Juhonpoika (1809–1867), joka vanhempineen muutti Lopelle pikkupoikana, ehti olla torpparina kolmessa pappilan torpassa. 

Juho Juhonpoika syntyi Janakkalassa 13.7.1809 Juho Kustaanpojan (1776–1862) ja Kaisa Matintyttären (1783–1856) esikoisena. Isä Juho Kustaanpoika oli syntynyt 5.2.1776 Rengon Kaloisten Uotilassa. Hänen vanhempansa olivat Kustaa Kustaanpoika (1734-1784) ja Liisa Matintytär (1734–1780). Kaisan vanhemmat, entinen rakuuna Matti Matinpoika Spång (1759–1828) ja Liisa (Elisabeth) Henrikintytär (1752–1831), olivat kotoisin Pälkäneeltä. "Sukunimi" miehelle tuli, kun hänet otettiin vuonna 1789 samana vuonna kuolleen edellisen rakuunan tilalle Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin 2. majurin komppaniaan. Naimisiinmenon jälkeen Matti Spång perheineen asui Luopioisissa, Hauholla, Lopella, Rengossa ja pariin otteeseen Janakkalassa, mistä muutti taas Lopelle.

Juho Kustaanpoika ja Kaisa Matintytär vihittiin Janakkalassa 9.10.1808. Perheeseen syntyi Juho-pojan lisäksi tytär Helena vuonna 1812. Isä oli silloin Hirsimäen torpparina Kaloisten Heijolassa Rengossa. Vuonna 1815 perhe muutti Lopelle Taarilan Siikojan torppaan. Kaisan vanhemmat olivat muuttaneet sinne jo aiemmin, ja myös Kaisan sisar Maria (1780–1840) puolisonsa Erik Juhonpoika Hjortin (1777–1841) kanssa oli tullut Lopelle. 1820-luvulla kaikki siirtyivät pappilan alustalaisiksi. Juho Kustaanpoika ja Erik Hjort esiintyvät ensimmäisen kerran pappilan torppareina vuonna 1825 päivätyssä henkikirjassa, jolloin Juho on Huhtariihessä ja Erik Vuotavassa. Rippikirjoissa he tosin ovat kyseisissä torpissa jo 1824 päättyvässä kirjassa. Juho Kustaanpoika on myös merkitty Huhtariihen torppariksi nuorimman lapsensa, 19.6.1824 syntyneen ja kymmenen päivän ikäisenä kuolleen Matin, kastemerkinnässä. Asiaa sekoittaa se, että pojan hautausmerkinnässä Juho on Lättkullan torppari.  Appi Matti Spång puolisoineen asui ensin Huhtariihessä, myöhemmin Hjortien luona kuolemaansa saakka. Perukirjassa 1828 häntä kutsutaan Vuotavan vanhaksi torppariksi.

Matti Spångin perukirjan ovat puumerkeillään hyväksyneet leski Liisa Henrikintytär sekä vävyt Erik Juhonpoika Hjort ja Juho Kustaanpoika Huhtariihi. Lähde: KA Sääksmäen al. tk:n  digitoidut perukirjat.


Vuonna 1832 Huhtariiheen tuli miniä Pilpalan Suontaustasta, kun Juho Juhonpoika solmi avioliiton Justiina Tuomaantyttären, s. 25.5.1805, kanssa. Justiina oli toiseksi nuorin Tuomas Eliaanpoika Suontaustan (1760–1825) ja Anna Simontyttären (1765–1854) seitsemästä lapsesta. Vanhimmasta pojasta Nikodemuksesta oli tullut isäntä Läyliäisten Naskiin. Suontaustan kruununtilaa isännöi Jooseppi, ja kolmas poika, Tuomas, piti taloon kuulunutta Sortasillan torppaa. Tyttäristä Anna Leena oli emäntänä Tevännön Ollilla. Naimattomia olivat Justiinan avioituessa vielä Liisa ja Maria. Justiina oli vihittäessä 27-vuotias, Juho 23. Pariskunta vihittiin kirkossa elokuun 19. päivänä, Justiina ilman morsiuskoristeita (utan skrud).

Häät johtivat jälkipuintiin Lopen syyskäräjillä 1834. Käräjäpöytäkirjan mukaan Tuomas Eliaanpojan perilliset olivat vuonna 1827 sopineet Suontaustan jaosta Joosepin ja Tuomaan kesken. Veljekset olivat silloin sitoutuneet järjestämään sisarilleen kunnon häät näiden avioituessa. Justiinan osalta he eivät kuitenkaan pitäneet lupaustaan. Nyt Juho Juhonpoika vaati oikeudessa vaimonsa veljiltä vähintään kahtakymmentä kappaa ruista ja saman verran kauraa korvaukseksi hääkuluista, jotka oli itse joutunut maksamaan. Koska haasteen oli saanut vain Jooseppi, asia siirrettiin seuraaville käräjille. Talvikäräjillä 1835 lautamies Hyrry ilmoitti, että Juho Juhonpoika ja lankomiehet olivat sopineet asian keskenään. Pöytäkirja ei kerro, saiko Juho vaatimansa korvauksen.

Juholla ja Justiinalla oli vain yksi lapsi, 17.12.1833 syntynyt Heikki Juho. Toinen lapsi oli syntynyt kuolleena. He jatkoivat Huhtariihen torpanpitoa Juhon vanhempien jälkeen. Vanhukset jäivät uuden torpparin luo Huhtariiheen "vanhoina torppareina", kun Juho ja Justiina siirtyivät vuonna 1850 Prestkullaan. Siellä oli 1800-luvulla ollut ennen Juhoa jo kolme torpparia: Adam Jaakonpoika vuoteen 1838, sen jälkeen kymmenisen vuotta Erik Juhonpoika Hjortin vanhin poika Erik Erikinpoika Hjort, ja sitten Anders Gabriel Hinderman pari vuotta. Seitsemän vuoden Prestkullassa olon jälkeen Juho Juhonpojankin perheelle tuli muutto eteen.

Prestkullasta Nykullaan

Lopen kirkkoherra K. F. A. v. Qvanten anoi Hämeen läänin maaherralle huhtikuussa 1857 lähettämässään kirjeessä hyväksyntää sille, että on määrännyt Prestkullan torppaa viljelleen Juho Juhonpojan muuttamaan uuteen paikkaan kauemmas pappilasta. Perusteluna oli, että torpanpito haittasi erityisesti pappilan laidunten käyttöä ja metsänhoitoa. Koska Prestkullan maat tulisivat pappilan käyttöön eikä torppien määrä kasvaisi, von Qvanten toivoi siirrolle myönteistä päätöstä. Maaherra siirsi asian Turun tuomiokapitulin päätettäväksi, ja kapituli antoi siirrolle hyväksyntänsä 29.4.1857.

Ote v. Qvantenin anomuksesta. Kirkkoherra kirjoittaa, että hän on sallinut Prestkullan torpparin Juho Juhonpojan siirtää käyttökelpoiset torpan rakennukset kauemmas pappilasta eli metsäseudulle, jossa laillisesti on lupa kasketa. Torppari saa tarpeen mukaan rakentaa lisää sekä raivata niittyä ja peltoa niin, että sinne aikaa myöten syntyy Prestkullan veroinen torppa. Lähde: KA Hml Lopen srk:n arkisto, III Hb: 1 Kiinteistöjä koskevat asiakirjat.

Uusi torpanpaikka oli linnuntietä noin neljän kilometrin päässä pappilasta. Torppa sai nimen Nykulla, ja Pappilanläänin asukkaat tunsivat sen nimellä Niikula. Juho oli muuton aikaan jo lähes 50-vuotias, mutta apuna uutta torppaa raivattaessa oli 24-vuotias, jo naimisissa oleva Heikki Juho. Muuton aikaan Heikillä ja hänen vaimollaan Saara Gabrielintyttärellä, s. 1823, oli yksi lapsi, vuonna 1856 syntynyt Juho Kustaa. Nykullassa syntyivät Maria Matilda vuonna 1858 ja Aleksander vuonna 1860 sekä Konstantin 1862. Nuorin kuoli noin kuukauden vanhana, ja vain pari viikkoa sen jälkeen kuoli Saara Gabrielintytär. Esikoinen Juho Kustaa menehtyi 12-vuotiaana vuoden 1868 lavantautiepidemian uhrina. Edellisenä vuonna olivat kuolleet vanha torppari Juho ja puoliso Justiina, Juho vesitautiin ja Justiina halvaukseen.

Saaran kuoltua Heikki Juho oli solminut uuden avioliiton renkolaisen Johanna Juhontyttären kanssa. Heidän ainoa yhteinen lapsensa menehtyi alle vuoden vanhana. Heikki Juho muutti puolisonsa ja poikansa Aleksanterin kanssa vuonna 1884 lampuodiksi Janakkalaan, ja torppaa jäi pitämään Tildan eli Matildan kanssa avioitunut Tevännön Vuorensyrjästä tullut Aapo (Abraham) Isakinpoika.

Lähteitä:
KA Hml Lopen srk:n arkisto, III Hb: 1 Kiintestöjä koskevat asiakirjat.
KA Hml Lopen syyskäräjät 1834, talvikäräjät 1835.
SSHY:n jäsensivut. Sotilasasiakirjoja, Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentti. Pääkatselmusluettelo 1789–1800.

8. elokuuta 2019

Erokirjoja vuodelta 1772

Porvoon tuomiokapitulin vuoden 1772 istuntopöytäkirjojen hakemistossa mainitaan Skiljobref- eli Erokirjat-hakusanan alla yhteensä 12 tapausta, jotka olivat aika­jär­jes­tyksessä seuraavat: 
  1. talollisen poika Mikko Tuomaanpoika ja Maria Paavontytär Hartolasta
  2. sorvari Johan Stenström ja Stina Andersintytär Porvoosta
  3. porvari Anders Wackelin ja hänen vaimonsa Maria Lenning Helsingistä
  4. rykmentin välskäri Johan Daniel Brandt ja hänen vaimonsa Catharina Kielström Porvoosta
  5. puuseppä Israel Backman ja puusepän tytär Maria Margareta Schultz Loviisasta
  6. entinen prinssi Fredrik Adolfin rykmentin sotilas Jöns Engström ja hänen vaimonsa Anna Westrin Loviisasta
  7. talollisen poika Heikki Räsänen ja talollisen tytär Liisa Karjunen Kaavilta
  8. muurarimestari Eric Grönros ja neito Anna Stina Appelqvist Lammilta
  9. talollisen poika Simo Matinpoika Iitin Metsälästä ja talollisen leski Maria Matintytär Lapinjärven Porlammilta
  10. talollisen poika ja räätälinoppilas Michel Andersinpoika Lammin Kataloisten kylästä ja talollisen tytär Liisa Tuomaantytär
  11. talollisen poika Paavo Savolainen Tohmajärven Värtsilän ja talollisen tytär Anna Immonen Tohmajärven Kuhilasvaaran kylästä
  12. talollisen poika Heikki Räsänen Kuopion Riistavedeltä ja talollisen tytär Susanna Pitkänen Kuopion Toivalasta.
Hakemistossa tapaukset ovat hieman eri järjestyksessä:















Seuraavassa on lyhyt luonnehdinta muutamista erotapauksista.

Talollisen poika Mikko Tuomaanpoika Sysmän pitäjästä ja Hartolan kappelista oli maannut Maria Paavontyttären avioliittolupauksen alla mutta ei patistuksista huolimatta vienyt Mariaa vihille. Mikko ja Maria olivat siten niin sanotussa epä­täydelli­sessä avio­liitossa. Kihla­kunnan­oikeus määräsi Mikon lunastamaan avio­liitto­lupauksensa ja vahvistamaan epä­täydellisen avioliiton vihkimisellä. Mikko oli kuitenkin aina vain haluton eikä taipunut, vaikka sekä papit että tuomiokapituli antoivat hänelle vakavia ja hellyttäviä nuhteita (alfversamma och bevekeliga föreställningar). Kun mikään ei auttanut, tuomiokapituli ilmoitti lopulta asiasta kuninkaalliselle majesteetille, joka myönsi kihlaeron. Tuomiokapituli antoi erokirjan helmikuussa 1772.

Sorvari Johan Stenström Porvoon kaupungista ja talollisen leski Christina Andersintytär Porvoon Suur-Pellingistä olivat solmineet kihlauksen ja  antaneet jo kuuluttaa itsensä avioliittoon, kun Christina muuttikin mieltään. Christina lupasi Johanille hyvityksenä sata taalaria kuparirahassa, mihin Johan suostui. Tuomio­kapituli myönsi kihlaeron naimiskaaren neljännen luvun neljännen pykälän nojalla mutta velvoitti Christinan maksamaan Porvoon seurakunnalle kaksi taalaria hopeassa avioliittokuulutusten väärinkäyttämisestä. 

Porvari Anders Wackelinin vaimo Maria Lenning oli muutama vuosi aiemmin ilmoittanut Helsingin kämnerinoikeudelle, että hänen miehensä oli poistunut paikkakunnalta luvattomasti vuonna 1766 ja ettei miehestä ollut sen koommin kuulunut mitään. Kämnerinoikeus oli antanut 3. heinäkuuta 1770 kuulutuksen, jonka mukaan Wackelinin tuli saapua vaimonsa luo tai ilmoittaa esteestä vuoden ja yön kuluessa (innom natt och år). 26. heinäkuuta 1771 kämnerinoikeus tuomitsi pariskunnan eroon ja määräsi miehen menettämään osuutensa pesästä Maria Lenningille ja heidän kolmelle lapselleen. Maria Lenning haki tämän jälkeen erokirjaa tuomio­kapitulilta. 

Kun kevyen rakuunajoukon välskäri Johan Daniel Brandt oli tuomittu lihallisesta sekaantumisesta Brita Stina Perenia -nimisen naikkosen kanssa, hänen vaimonsa Catharina Kielström ilmoitti Porvoon raas­tu­van­oikeudelle, ettei hän voinut antaa uskottomuutta anteeksi vaan vaati laillista eroa miehestään. Raas­tuvan­oikeu­den päätöksen jälkeen pariskunta haki ero­kirjaa tuomio­­­kapi­tu­lilta, joka myönsi sen maalis­kuussa 1772. Koska välskäri Brandt oli syyl­lis­tynyt yhden­puoliseen huo­ruu­teen (enkelt hor), hän ei saanut solmia uutta avio­liittoa, ennen kuin Catharina Kiel­ström oli kuollut tai mennyt uusiin naimisiin tai kun hän suostuisi miehen uuteen avio­­liittoon ja kuningas antaisi siihen luvan.

Anna Westrin oli lähtenyt aviomiehensä, prinssi Fredrik Adolfin rykmentin sotilas Jöns Engströmin perässä Landskronaan. Mies oli kuitenkin karannut vuonna 1764 Tanskaan eikä ollut antanut sen jälkeen minkään­laista elon­merkkiä itsestään. Muutaman vuoden päästä Anna Westrin palasi Jönsille synnyttämänsä tyttären kanssa Loviisaan ja haki Loviisan kämnerin­oikeudelta eroa miehestä epäsovun perusteella. Jöns Engströmistä annettiin lokakuussa 1769 asianmukainen kuulutus, mutta Anna oli jo ennen vuoden ja yön määräajan umpeutumista lihallisessa yhteydessä Mårten Westbergin kanssa ja synnytti toukokuussa 1771 poikalapsen. Tästä huolimatta Turun hovioikeus antoi helmi­kuussa 1772 Annalle oikeuden avio­liiton solmi­mi­­seen Mårten West­bergin kanssa sen jälkeen, kun tuomiokapituli olisi antanut ero­kirjan. Anna velvoitettiin maksamaan naimis­kaaren 13. luvun 2. pykälän nojalla kymmenen taala­rin sakot, koska hän ei ollut odotta­nut lail­lisen eron saamista. Mårten puolestaan sai pahanteon kaaren 61. luvun nojalla kahden taalarin sakot osalli­suudesta pahantekoon.

Talollisen leski Maria Matintytär Lapinjärven Porlammilta oli kihlautunut iittiläisen Simo Matinpojan kanssa. Simo oli kuitenkin muuttunut kylmä­kiskoiseksi morsiantaan kohtaan eikä halunnut solmia avio­liittoa,  minkä vuoksi paikkakunnan kihla­kunnan­oikeus myönsi 24. helmikuuta 1769 kihlaeron naimakaaren 4. luvun 5. pykälän nojalla. Koska Simon kylmä­kiskoisuuteen ei ollut voitu todeta pätevää aihetta, Simo ei saanut solmia avioliittoa, ennen kuin hän olisi hyvittänyt tekonsa. Tuomio­­kapituli vahvisti kihlaeron syyskuussa 1772 ja totesi, että Maria Matintytär on vapaa avio­liittoon heti mutta Simo Matin­poika vasta hyvityksen jälkeen.

Talollisen poika Heikki Kekäläinen Kuopion Riistavedeltä ja talollisen tytär Susanna Pitkänen Kuopion Toivalan kylästä oli kuulutettu kolme kertaa avioliittoon, mutta Heikille oli sittemmin tullut "jokin vaikea ja pitkäaikainen sairaus, joka oli järkyttänyt hänen mieltään" (någon åkommen swår och långwarig sjukdom, hwarunder han tagit skada till sina sinnen). Sen vuoksi hän kieltäytyi vahvistamasta avioliittoa vih­ki­mi­sellä mutta sitoutui maksamaan Susannalle korvauk­seksi sata taalaria kupari­rahassa. Kuopion kihlakunnanoikeus myönsi kihlaeron naimakaaren 4. luvun 4. ja 5. pykälän nojalla. Tuomio­kapituli myönsi kihla­kumppaneille ero­kirjan joulu­kuussa 1772 ja totesi Heikin ja Susannan olevan vapaita menemään avio­liittoon jonkun muun kanssa. Avio­kuulutusten väärinkäytöksen aiheut­ta­nut Heikki velvoi­tettiin mak­sa­­maan Kuopion maa­­seura­kunnalle korvauksena kaksi taalaria hopeassa.

Lähteitä:
KA Hml PTka, Ca:37 Istuntopöytäkirjat 1772.
Halmesmaa, Pekka 1976: Kirkkokuri murroksen kynnyksellä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 97. Helsinki.



1. elokuuta 2019

Benvikin neitojen arviointi 1824

Vuonna 1823 Talousseurassa tehtiin päätös Benvikin koulun lakkauttamisesta. Talousseura perusteli päätöstä sillä, että norlantilaiseen pellavanjalostukseen perehtyneitä opettajattaria oli jo tarpeeksi. Koulun katsottiin myös tulevan liian kalliiksi, ja sen toiminnan valvominen Turusta oli vaikeaa. Uusia kouluja oli jo perustettu Turkuun ja Keuruulle.

Vuonna 1823 Benvikiin oli tullut vielä viisi oppilasta ja edellisenä vuonna yksitoista. Talousseura päätti, että koulu sai sen vuoksi jatkaa toimintaansa vielä vuoden 1824. Silloin koulussa oli kaksikymmentä oppilasta, joista viimeisinä tulleet ehtivät opiskella vain vähän yli vuoden. Helmikuussa 1825 sihteeri Böcker kävi virallisesti lopettamassa koulun. Jäljellä olevat oppilaat lähtivät koulusta saman vuoden alkupuoliskolla.

Vaikka tavanomaista vuositarkastusta ei enää suoritettu eikä vuosikertomusta tehty, Benvikin johtaja Johan Vilhelm Bladh katsoi velvollisuudekseen lähettää Talousseuralle selostuksen viimeisestä toimintavuodesta. Kolme vuotta tai kauemmin koulussa opiskelleet olivat Bladhin mukaan kutoneet siihen mennessä parhaat kolmannen eli ylimmän luokan kankaat, ja vähemmän aikaa opiskelleista kätevimmät kutoivat hyvää toisen luokan kangasta. Monet etevät oppilaat olisivat halunneet kutoa myös hienompia kankaita, mutta se ei sääntöjen mukaan ollut mahdollista.

Bladh kertoo selonteossaan, mitä neidot olivat viimeisenä vuonna saaneet aikaan ja minne he Benvikistä suuntasivat. Kertomuksesta selviää monen oppilaan kutsumanimi, ja säätyläistaustaisia oppilaita Bladh tituleeraa "mademoiselleiksi". Kahdestakymmenestä oppilaasta neljä oli saanut valmiiksi kolme kangasta kukin. He olivat mademoiselle Mina (Agatha Wilhelmina) Jahn Turusta, mademoiselle Annette (Anna Carolina) Radin Hämeenlinnasta sekä Anna Maria Ström ja Anna Stina (Christina) Broman Vaasasta. Koulun jälkeen Anna Broman meni piiaksi eversti Winterille Vaasaan, mutta muilla ei ollut työpaikkaa odottamassa.


Näyte Anna Stina Bromanin vuonna 1823 kutomasta kolmannen luokan kankaasta.
Lähde: KA Sta Gs: 16 Talousseuran tilitykset tositteineen 1824.

Kaksi vuotta koulussa olleet oppilaat olivat saaneet valmiiksi kaksi kangasta. Bladhin mukaan heistä kenelläkään ei ollut tietoa työpaikasta, ja kaikki lähtivät kotiseudulleen. Mademoiselle (Maria) Gustava Essbjörn, (Beata) Catharina Sylviander ja Ulrika Domander palasivat Hämeeseen. Maria Roos kuului palanneen kotikaupunkiinsa Kokkolaan, (Anna) Ottiliana Wilén ja Lisette (Anna Elisabeth) Lundholm Kuopioon. Helena Hemmelin ja Elin Ukander aikoivat asettua Kangasniemelle. Turun puolesta kotoisin olevat mademoiselle Agatha (Gustava) Benich ja Eva Björkfelt palasivat niin ikään kotiseudulleen. Mademoiselle Lotta (Helena Charlotta) Benich kuoli keuhkotautiin Benvikissä vuoden 1825 alussa.

Viisi oppilasta oli kukin saanut aikaan yhden kankaan, nimittäin (Sophia) Vilhelmina Lilius ja (Agatha) Sofia Sanmark Hämeenlinnasta sekä (Anna) Greta Ekholm (Präst) Oravaisista, Maria Söderberg Lapväärtistä ja Clara Forsström Ilmajoelta. He kaikki aikoivat palata kotiseudulleen.

Yleisesti ottaen kaikki oppilaat olivat olleet palvelualttiita ja kohteliaita ja käyttäytyneet kunnioittavasti, mutta niin suureen joukkoon mahtuu monenlaisia, Bladh sanoo, eikä kaikille voi antaa yhtä hyvää arvosanaa. Koska Bladh oli luvannut arvostella oppilaat julkisesti, hän esitti nyt käsityksensä heidän taidoistaan. Eniten kiitosta Bladh antoi kolmelle säätyläisneidolle: Mina Jahnin, Annette Radinin ja Agatha Benichin käytös oli ollut kaikin puolin esimerkillistä. He olivat olleet ystävällisiä, siveitä, siivoja, ahkeria ja huolellisia, ja heistä oli tullut hyviä kutojia, jotka osasivat myös erilaiset muut naisten askareet. Lisäksi heidän kirjoitus- ja laskutaitonsa oli hyvä. Myös Anna Broman ja Anna Ström olivat olleet ahkeria, huolellisia, kuuliaisia ja elämäntavoiltaan siivoja. Heitäkin Bladh saattoi suositella hyvinä kutojina. Ainoa ero ensin mainittuihin oli, että Broman ja Ström tulivat eri säädystä ja taustansa vuoksi olivat saaneet erilaisen kasvatuksen.

Bladh antoi kiitosta myös Eva Björkfeltille, koulun taitavimmalle kutojalle, joka hallitsi monenlaisten kankaiden valmistamisen. Elin Ukanderilla ja Helena Hemmelinillä Bladh sanoi olevan luontaiset taipumukset alalle, ja heidän kankaansa olivat parhaiden joukossa. Vaikka he eivät kouluun tullessaan osanneet sanaakaan ruotsia saati lukea ja kirjoittaa, he osasivat nyt sujuvasti puhua ja kirjoittaa ruotsia sekä laskea ja kirjoittaa virheettömästi. Bladh suositteli heitä lämpimästi samoin varauksin kuin Bromania ja Strömiä. Sen sijaan Ottiliana Wilénillä ei Bladhin mukaan ollut taipumuksia alalle. Hän oli kuitenkin hyvä ja kunnollinen tyttö, joka aina yritti tehdä parhaansa, mutta ei ollut kutomisessa saavuttanut toivomaansa tasoa.

Viimeisinä tulleet oppilaat eli mademoisellet Lilius ja Sanmark sekä Anna Greta Ekholm, Maria Söderberg ja Clara Forsström olivat olleet koulussa niin lyhyen aikaa, että he olivat ehtineet oppia vain perusasiat. Sophia Sanmark oli hyvin lahjakas, kuuliainen ja ystävällinen. Hän oli kotonaan saanut oppia ja hyvän kasvatuksen, ja hänestä olisi luultavasti tullut hyvä kutoja, vaikkei hän luonteeltaan ollutkaan tasainen ja vakavamielinen. Mina Lilius oli hyvin nuori eikä hän ollut yhtä lahjakas kuin Sanmark, mutta hän oli tasaisempi ja vakavamielisempi. Myös Clara Forsströmiä ja Maria Söderbergiä Bladh luonnehti vakavamielisiksi ja siivoiksi. Ulrika Domanderilla taas olisi ollut jonkin verran taipumuksia kutojaksi, mutta häntä ei Bladh pitänyt sen paremmin ahkerana kuin huolellisenakaan. Maria Roos oli vakaa ja kunnollinen, mutta hänen kutojanlahjansa olivat vähäiset. Lisette Lundholmilta, mademoiselle Gustava Essbjörniltä ja Catharina Sylvianderilta puuttuivat sekä tiedot että taidot. Anna Greta Ekholm puolestaan oli kylläkin tasainen ja vakava, mutta työhaluja ja ahkeruutta hänellä ei ollut, kuten ei muillakaan kolmella viime mainitulla.

Benvikissä oli Bladhin mukaan riittänyt sekä korkea- että vähempiarvoisia vieraita, joilta oli kuultu myönteisiä lausuntoja opiston toiminnasta. Sen sijaan kukaan hallituksen edustaja ei ollut koulussa vieraillut sen kuusivuotisen olemassaolon aikana ennen kuin koulun viimeisenä kesänä kenraalikuvernööri Zakrevski, joka kävi opistossa prokuraattori Walleenin kanssa. Hekin kiittelivät koulun saavutuksia.

Bladh sanoo, että hän ja hänen puolisonsa tunsivat olevansa pikemminkin huostaansa uskottujen köyhien ja turvattomien tyttöjen vanhempia kuin isäntäväkeä. Bladh tunsi katkeruutta koulun lopettamisesta, mutta sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa ja että oppilaat olivat häntä rakastaneet. Sitä palkkiota kukaan ei voinut häneltä riistää.

Neitojen tarina jatkuu.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV B 1.
KA Hki VSV 147 O.D. 1824.