31. lokakuuta 2019

Soutelusta suonenisku

Isä-Grönlundista jääkäri

Benvikiin ensimmäisenä oppilaana saapuneen Sara Greta Grönlundin isä Carl Johan Grönlund värväytyi kesä­kuussa 1816 kuudeksi vuodeksi 2. Suomen jalka­väki­rykmentin Heino­lan patal­joo­naan. Hänet valittiin pari kuu­kautta aikaisemmin kuol­leen Adam Sågin tilalle Heinolan komp­pa­nian jääkä­riksi numero 8. Vuotuisiin kat­sel­muksiin on kirjattu tietoja Grönlundin aikaisemmalta sotilasuralta:
  • entinen korpraali, palvellut Savon jääkärirykmentissä seitsemän vuotta
  • haavoittunut kolmesti ja saanut kontuusion vuoden 1808 sodassa
  • saanut mitalin urhoollisuudesta taistelukentällä.
Katselmuksista käy ilmi myös Carl Johan Grönlundin pituus: viisi jalkaa kymmenen tu­umaa. Vuo­sien 1819 ja 1820 katsel­muksissa Grönlund oli läsnä sairaana.

Veljestä pitäjänräätäli

Sara Gretalla oli veli Carl Matts, joka syntyi Kuopiossa 20. hel­mikuuta 1801. Pojan kummeja olivat esimerkiksi kirkkoherra M. Anthell, kam­ree­rien rouvat Johanna Eke­blom ja Margareta Ingman, apteek­kari P. Aven, kulta­seppä L. Öst­man ja täti Ulri­ka Alber­tina Grön­lund.

Carl Matts pääsi ripille Pornaisissa 17-vuotiaana, 27. lokakuuta 1818. Vuoden 1820 talvikäräjillä hän anoi pääsyä Kirveskosken, Lahan ja Hevon­selän kylien räätä­liksi. Anomuksensa tueksi hän esitti mainittujen kylien asukkaiden alle­kirjoittaman kirjoi­tuksen, jossa he vakuuttivat tarvitsevansa räätäliä. Kappalai­sen apu­lai­nen Henrik Johan Salenius puolestaan todisti, että Carl Matts on elänyt kunnialli­sesti ja on oikeu­tettu käyttämään armon väli­kappaleita. Oman todistuksensa antoi myös pitäjän­räätäli Elias Lilljemark, jonka oppipoikana Carl Matts oli Halkian kylässä:
Carl Grönlund on ollut räätälinopissa luonani viisi vuotta ja on näin suorittanut sopimuk­semme mukaisen oppi­ajan. Hän tekee kelvol­lista työtä (ett dägligt och förswarligt arbete) ja on käyttäytynyt oppi­aikana luotetta­vasti ja kunnollisesti (trogit och anstendigt). 
Kihlakunnanoikeus hyväksyi Grönlundin anomuksen mutta muistutti, että hänen on valtakirjan saamista varten esitettävä anomus ja kihla­kunnan­oikeuden istunnon pöytä­kirja läänin­kansliassa. Anomus saapui lääninkansliaan 20. maaliskuuta, ja valtakirja myönnettin samana päivänä.

Valtakirjan saatuaan Carl Matts muutti Kirveskoskelle. Pitäjän­räätäli Grönlundin elämä päättyi kuitenkin ennen aikojaan 28. toukokuuta 1822. Hän oli tuona päivänä ylittä­mässä jokea tammi­ruuhella Juho Antinpojan kanssa ja alkoi yhtäkkiä keikuttaa ruuhta Juhon kiellosta välittämättä. Ruuhi oli vaa­ras­sa upota, jolloin Juho hyp­päsi veneestä ja ui ran­taan. Carl Matts sen sijaan oli heikko uimari ja vajosi veden alle.

Juho hälytti apuvoimia hukkuneen etsintään, ja parin tunnin päästä hänet löydet­tiin­kin ja vietiin Kirves­kosken kylässä sijaitsevaan Sepän taloon. Siinä vaiheessa Juho oli niin säikähtänyt ja voimaton, että hän meni nukkumaan eikä tiennyt, mitä sen jälkeen tapahtui.

Isän syytökset

Isä-Grönlund syytti vuoden 1823 talvikäräjillä Pornaisten kappalaista, varapastori Samuel Cederiä Carl Matts Grönlundin kuoleman aiheuttamisesta. Grönlundin mukaan Ceder oli muiden epäonnistuneiden elvytysyritysten jälkeen avannut huk­ku­neen kaulasta verisuonen, josta oli vuotanut runsaasti verta. Grönlund arveli, että hänen poikansa oli kuollut liialliseen verenhukkaan, jolta hän olisi välttynyt ilman Cederin vahingollista suoneniskentää.

Samuel Ceder vastasi Grönlundin syytöksiin vuoden 1823 syyskäräjillä. Hän totesi käyneensä nuoruu­dessaan lääke­tieteen luen­noilla Turun aka­temiassa ja olevansa perillä esimerkiksi Haartmanin lääkärikirjassa esitetyistä hukkuneiden elvytys­keinoista. Kun välskäriä tai muuta asiaan perehty­nyttä henkilöä ei ollut onnet­to­muus­päivänä toukokuussa 1822 käsillä, Ceder avasi nepparilla (snäppare) hukkuneen kaula­laskimon (vena jugularis), josta vuoti Cederin sanojen mukaan vain vähän verta. Cederillä oli kuitenkin kiire lähteä kuuluste­lemaan rippi­lapsia, joten hän pyysi lähti­essään läsnä­olijoita hakemaan hänet paikalle, jos veren­vuoto yltyisi.

Varapastori Ceder oli pyytänyt Talousseuralta todistuksen rokottamiensa lasten lukumäärästä. Talousseuran sihteeri Carl Christian Böcker kirjoitti todis­tuk­ses­saan, että Ceder oli rokottanut tiettä­västi neljä tuhatta lasta, minkä lisäksi hän oli pelas­tanut suuren määrän ihmishenkiä uutte­ralla rokotus­valistus­työllään.

Kihlakunnanoikeus antoi tuomion lokakuussa 1824. Oikeus katsoi useiden todistajan­lausuntojen osoitta­van, että Grönlundin Cederiä vastaan tekemä ilmianto oli perus­teeton. Grönlund tuomittiin pahanteon kaaren 60. luvun toisen pykälän nojalla maksa­maan 40 taalarin eli 19 ruplan 20 kopeekan sakot, minkä lisäksi hänet velvoi­tettiin esittämään julkinen anteeksi­pyyntö varapastori Cederille. Juttu alis­tet­tiin vielä Turun hovi­oikeudelle, jolle oli jo aikaisemmin alistettu toinenkin Grönlundia koskeva juttu: Grönlund oli tuomittu sakko­jen ohella menettä­mään kunniansa ja urhoollisuus­mitalinsa väärennys­rikoksen takia. Hovioikeus piti molemmat kihlakunnan­oikeuden tuomiot voimassa.

Armonanomus

Juttujen käsittely ei kuitenkaan päättynyt hovi­oikeuden heinäkuussa 1824 ja huhti­kuussa 1827 anta­miin päätök­siin, sillä Carl Johan Grönlund jätti loka­kuussa armon­anomuksen keisarille. Anomuksensa alussa Grönlund toteaa men­neensä 3. syys­kuuta 1827 Turkuun lunasta­maan Turun hovi­oikeuden päätöksiä. Päätökset luvattiin hänelle 6. syyskuuta, mutta pahaksi onneksi Turussa alkoi 4. syyskuuta tulipalo, joka tuhosi hovi­oikeuden paperit. Niin jäivät päätökset saamatta.

Grönlund kertoo moni­sivuisessa anomuksessaan seikka­peräisesti syistä, joiden nojalla hän oli saanut väärennys­rikosjutussa väärän tuomion. Juttua oli alettu käsi­tellä kihlakunnan­oikeudessa jo maaliskuussa 1816. Samuel Cederistä tehtyä ilmi­antoa koskevasta jutusta Grönlund kirjoitti muun muassa seuraavasti:
Jutun tutkinnassa ei menetelty oikein, sillä valan vannoneet todistajat eivät saaneet sanoa, mitä he olivat näh­neet ja kuulleet. - - Moni todis­taja on valittanut, etteivät he saaneet puhua siitä, minkä he tiesivät. Toiset taas sanovat, etteivät he uskaltaneet puhua totta varapastori Cederin vihan tähden (eij vågat säga sanningen för herr vice Pastor Ceders hats skull). Kuten he (Grönlundin sanojen mukaan) ovat suomeksi sanoneet: Ej tohdi Mennä Papin Vihoin puhu­man totuta.
Totuus on, että poikani hukkui 28. toukokuuta 1822 ja oli vedessä pari tuntia, ennen kuin hänet löydettiin. En ollut itse silloin kotona, mutta vaimoni Hedda Martikainen oli. Vanha ja raihnainen vaimoni pyörtyi monta kerta kuullessaan onnettomuudesta. Kun hän meni poikansa luo, hän näki tämän makaavan veren seassa. Kun vaimo kysyi, mitä pojalle oli tapahtunut, hänelle sanottiin, että herra varapastori Ceder oli lei­kannut kynä­veitsellä ruoka­torven vieressä olevan jänteen, jota hän oli luullut suoneksi. Sen jälkeen vara­pastori oli lähtenyt matkoi­hinsa ja jättänyt veren valumaan. Suonen­iskentä tapahtui neljän maissa ilta­päivällä, ja veri virtasi valtoi­me­naan vielä kymme­nen aikoihin illalla, kunnes ruumis alkoi kylmetä.
Varapastori lienee pyrkinyt elvyttämään poikaani ensi alkuun hyvin aikein, mutta hän olisi voinut jättää poi­kani kaulan avaamatta, kun hän ei ollut sen paremmin perillä suoneniskennästä. Vainajan oli­si ainakin pitänyt saada viedä verensä mukanaan hautaan. Herra vara­pastori teki vainajalle monia muitakin hirvittä­viä toimenpiteitä, joita ei voi edes mainita.
Useat todistajat ja Samuel Ceder itse kertoivat käräjillä, millä muilla keinoin pitäjän­räätäliä oli yritetty elvyttää. Carl Matts Grönlund oli viety Sepän talossa takkavalkean eteen ja kääritty lämpimiin lakanoihin. Lisäksi häntä oli hangattu nokkosilla ja villavaatteilla. Aivan ensimäiseksi Ceder oli puhaltanut tupakansavua hukkuneen peräsuoleen (applicerat tobaks klistir) ja neljä eri kertaa ilmaa sierainten kautta.
Tupakansavun puhaltaminen peräsuoleen oli 1700-luvulta lähtien tavallinen hukkuneen elvytyskeino. Lisätietoja suomeksi Arno Forsiukselta ja englanniksi  esimerkiksi allthatsinteresting.com-sivustolta.

Anomuksen lopuksi Carl Johan Grönlund vetosi vielä ikäänsä, varattomuuteensa ja vakaaseen aikomukseensa parantaa tapansa:
Nyt olen niin köyhä, etten kykene lunastamaan tähän juttuun kuuluvia kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja, enkä liioin saa käsiini Turun hovi­oikeuden päätöksiä, mutta 8. lokakuuta 1824 annettu päätös sisältää kaikki olen­nai­set tiedot. - - Aion vastaisuudessa kart­taa valheellisia ihmisiä juonikkaine ansoineen. Olen jo vanha ja raih­nainen. Osallis­tuin viime sodassa 22 taisteluun ja haavoituin kolmessa, mutta nyt joudun van­hoilla päivil­läni kantamaan harmaita hiuksiani epä­rehelliseksi tuomittuna ja sietämään muiden kristittyjen ilkeyttä. Rohkenen silti luottaa Teidän Keisa­ril­li­sen Majesteet­tinne armolli­suuteen, koska Teidän Keisarillinen Majesteettinne lupasi kruunajaisissaan vapauden rikollisille, jotka haluavat parantaa tapansa, niin että saisin vaikean maallisen vaellukseni jälkeen viedä harmaat hiukseni kunnialla hautaan.
Keisari päätti marras­kuussa 1828 pitää sakko- ja muut rangais­tukset voimassa mutta osoitti armollisuuttaan lupaa­malla, että mies voi sovittaa rikok­sensa ja saada kunniansa takaisin istu­malla 28 päivää vankilassa ja esittä­mällä julkisen anteeksi­pyynnön varapastori Cederille.


Lähteitä:
KA Hki Heinolan pataljoonan katselmukset 1816–1824.
KA Hki Oikeusosasto, Ea:364 Anomus- ja valitusaktit 1827.
KA Hki VSV, Fa:84 VSV:n aktit 1828.
KA Hml Porvoon tuomiokunta, Ca:121 Porvoon käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1820.

24. lokakuuta 2019

Kisälli Stenman liikekannalla

Värjärin kisälli Carl Reinhold Stenman saapui Kaskisten kaupunkiin vuoden 1829 elokuussa ja pestautui työhön värjäri Ahlmanille. Sitä ennen hän oli seitsemän vuoden aikana ehtinyt työskennellä kisällinä yhdeksässä kaupungissa ja jonkin aikaa maaseudullakin.

Carl Reinhold Stenman oli syntynyt Turussa 24.9.1798. Hänen vanhempansa olivat korpraali Carl Fredrik Stenman ja Anna Stina Salmelin. Pojan nimi kastettujen luettelossa on Carl Jonas, ja sen nimisenä hänet 15-vuotiaana lähetettiin Tampereelle värjäri Sundgrenin oppipojaksi. Rippikirjassa nimi jostain syystä on Carl Reinhold, ja Carl Reinholdina Stenman siitä lähtien pysyikin. Ei ollut harvinaista, että käsityöläisiksi aikovat pojat lähtivät hyvin nuorina oppiin vieraallekin paikkakunnalle. Tässä tapauksessa ei oppimestari ollut aivan outo, sillä värjäri Matts Sundgrenin puoliso Helena Salmelin oli Carl Reinholdin tätipuoli.

Stenman muutti Tampereelta Turkuun helmikuussa 1822 ja sai siellä saman vuoden toukokuussa kisällinkirjansa. Hän työskenteli värjäri Brummerin luona kolme kuukautta ja lähti sen jälkeen kisällivaellukselle ammattitaitoaan kehittääkseen. Ensin hän suuntasi matkansa Vaasaan.

Turun halli- ja manufaktuurioikeus myönsi 21.5.1822 Carl Reinhold Stenmanille kisällinkirjan. Stenman oli sitä ennen antanut asianmukaisen näytteen värjärintaidoistaan. Häntä kehotettiin edelleen toimimaan taitavasti sekä kartuttamaan tietojaan ja ammattitaitoaan. Lähde: KA Vsa, Kaskisten RO Saapuneet asiakirjat.

Vaasassa työnantajana oli värjäri G. E. Finelius. Jo kolmen viikon kuluttua Stenman lähti itää kohti. Turun ja Vaasan oleskelut olivat olleet niin lyhyitä, että saapuessaan syyskuussa 1822 Keuruulle hän esitti Tampereelta helmikuussa saamansa muuttokirjan. Stenman vietti Keuruun Könttärissä viitisen kuukautta. Sieltä hän jatkoi matkaansa Savonlinnaan, missä hän sai kisällinpaikan värjäri Carl Johan Wittmanin värjäämössä. Siitä tuli pitkäaikaisin työpaikka koko kisällivaelluksen aikana, sillä Stenman vietti Savonlinnassa yli kaksi ja puoli vuotta. Kesäkuussa 1825 kirjoittamassaan todistuksessa värjärimestari Wittman antoi kisällilleen hyvät suositukset. Hän luonnehti Stenmania ammatissaan taitavaksi, uskolliseksi ja ahkeraksi sekä elämäntavoiltaan kunnolliseksi. Stenman erosi omasta pyynnöstään, "ja aikoi nyt pyrkiä eteenpäin muualla". 

Seuraavissa työpaikoissaan Carl Reinhold Stenman oli muutamia kuukausia, ja parissa kaupungissa oleskelu jäi vain muutaman viikon mittaiseksi. Savonlinnan jälkeen hän oli Viipurissa värjäri Hanellin leskellä viisi kuukautta, sen jälkeen Tammisaaressa Carl Henrik Nymanin värjäämössä kolme kuukautta. Tammisaaren jälkeen Stenman lähti Hämeenlinnaan ja työskenteli kaksi kuukautta Emmanuel Nystedtillä. Toukokuun lopussa 1826 hän muutti Turkuun värjäri Björmanin luo. Siellä kului puoli vuotta.

Björmanilta lähdettyään Stenman saapui Naantaliin lokakuun lopulla 1826 ja esitti Turusta annetun muuttokirjan. Siihen ei ollut merkitty paikkakuntaa, josta hän oli Turkuun tullut ja milloin. Työpaikka oli nyt Lagerströmin värjäämössä. Vanha värjäri Johan Lagerström oli kuollut vuonna 1824, ja värjärin töitä tekivät usein vaihtuvat kisällit. Stenmanin runsaan neljän kuukauden työrupeamasta kirjoitti todistuksen leski Ulrika Lagerström. Kisälli Stenman palasi kolmeksi kuukaudeksi Turkuun, nyt värjäri Dahlstedtin palvelukseen, ja sieltä matka jatkui Raaheen. Raahessa työnantaja oli Hans Unaeus, jonka värjäämössä Stenman viihtyi vain kolme viikkoa. Vuodenvaihteen 1827–1828 aikana hän matkasi Ouluun, missä hän oli tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa Michel Imbergin värjäämössä.

Toiseksi pisimmän aikaa Stenman työskenteli seuraavassa työpaikassaan. Hän palasi Oulusta Raaheen ja meni kisälliksi P. A. Söderströmille. Rippikirjassa hänet on merkitty vuokralla asuvien sivulle. Muuttomerkinnässä hänen sanotaan tulleen Naantalista, joten se oli viimeisin paikkakunta, josta hän oli muuttokirjan ottanut. Söderströmillä Stenman palveli kokonaisen vuoden, huhtikuuhun 1829.

Värjäri P. A. Söderström todistaa, että värjärin kisälli C. R. Stenman on ollut hänen palveluksessaan vuoden ajan. Stenman on tuona aikana käyttäytynyt kunnollisesti, ollut uskollinen ja ahkera sekä osoittanut osaavansa ammattinsa. Stenman on nyt omasta pyynnöstään vapaa palveluksesta. Söderström vastaa kuluvan vuoden henkirahan maksusta sekä suosittelee Stenmania mitä parhaiten. Lähde: KA Vsa, Kaskisten RO Saapuneet asiakirjat.

Stenmanin kierros päättyi Kaskisiin vuonna 1829. Muuttokirja, jonka Stenman sinne 20.8.1829 jätti, oli annettu Naantalissa maaliskuussa 1827, ja siihen oli lisätty sen päteväksi todistava merkintä Raahessa 2.2.1829. Muuttokirjan jättäessään Stenman asui värjäri Ahlmanin luona. Vuoden 1830 alussa Stenman anoi maistraatilta, että hänet otettaisiin kaupunkiin värjäriksi ja porvariksi. Anomuksensa tueksi hän liitti kisällinkirjansa ja työpaikoista saadut kaksitoista työtodistusta.

Rippikirjassa 1810–1830 Carl Reinhold Stenman on värjäämön vuokraaja (färgare arrendator) ja värjäri. Hän avioitui vuonna 1830 porvari Rönqvistin tyttären Annan kanssa, ja perheeseen syntyi kolme lasta. Henkikirjojen mukaan Stenman perheineen asui noin vuoteen 1834 vaimonsa vanhempien omistamassa talossa, myöhemmin asuinpaikka vaihtui usein. Elämästä ei tullut helppoa. Puoliso kuoli nuorimman lapsen synnytykseen 22.1.1836. Vielä saman vuoden elokuussa menehtyivät vähän alle kuusivuotias Carl Robert ja vain seitsemän kuukauden ikään ehtinyt Anna Eleonora, molemmat punatautiin (rödsot). Lapsista aikuiseksi eli Johanna Fredrika, s. 15.8.1832. Hän jäi täysin orvoksi kahdeksanvuotiaana, kun Carl Reinhold Stenman kuoli halvaukseen 42-vuotiaana 17.4.1841. Velkaisessa pesässä ei perukirjan mukaan ollut värjärin ammattiin liittyvää omaisuutta. Sen sijaan perukirjassa mainitaan runsaasti kalastusvälineitä, ranta-aitan tontti (sjöbodsplats) ja osuus siellä olevaan kala-aittaan sekä osuuksia kalastusveneisiin.

Lähteitä: 
KA Vsa, Kaskisten RO Saapuneet asiakirjat.
KA Digitaaliarkisto, Kaskisten RO Perukirjat 1788–1847. Linkki tekstissä.

17. lokakuuta 2019

Korpilahden miehet Helsingissä

Joukko korpilahtelaismiehiä kokoontui keskiviikkona 21. helmikuuta 1838 Korpi­lahden kappelin kirkon luo ja lähti hevoskyydillä kohti Helsinkiä. Miehet olivat aakkos­järjestyksessä Joonas Ahola, Kalle Niklas Finni, Juho Peltola, Joonas Alek­sante­rin­poika Reivilä, Matti Reivilä, Aleksanteri Ristvehmas, Matti Salila ja Matti Sompajärvi. Matkaa tehtiin kahdella reellä, joista toisessa, Joonas Reivilän reessä olivat Joonas Ahola, Juho Peltola, Joonas ja Matti Reivilä sekä Matti Sompajärvi. Mukaansa miehet olivat ottaneet myytäväksi tarkoitettua tavaraa. Joonas Reivilällä oli kuusi leiviskää voita, kaksi leiviskää palvattua naudanlihaa ja neljäkymmentä kyynärää karkeaa palttinaa sekä pienehkö määrä matkarahaa.

Valas-kortteliin

Matkalaiset saapuivat Helsinkiin tiistaina 27. helmikuuta yhdeksän kymmenen maissa aamupäivällä ja saivat kortteerin korttelista 46 (Hvalfisken, Valas) kauppias Adolf Lilljeforsin pihapiiristä.


Osasuurennos Helsingin asemakaavakartasta vuodelta 1838. Kauppias Lilljefors asui Kaartinkaupungissa, korttelin 46 talossa 2. Lähde: Asemakaavakartta 1838, Helsinki Region Infoshare (CC BY 4.0).

Valas-korttelia reunustivat Eteläesplanadi, Unioninkatu, Pohjoinen Makasiinikatu ja nykyinen Eteläranta, jonka nimeksi vahvistettiin vuonna 1836 oheisessa kuvassakin näkyvä Wästra Quain. Korttelin taloon 2 oli vuoden 1838 henkikirjassa kirjattu elintarvikekauppias A. Lilljefors ja hänen vaimonsa, kauppiaan sisar Maria, puoti­apulaiset Ekroos, Holmgren ja Tulander, rengit Björk ja Thusberg, piiat Ulrika, Maria ja Carolina sekä arkistonhoitaja Soltin. Muista asiakirjoista saa tarkempiakin tietoja palvelusväestä: puukhollarit Carl Johan Ekroos ja Gustaf Christoffer Holmgren, puoti­apulaiset Viktor Tulander ja Fredrik Thusberg sekä piiat Ulrika Vilhelmina Cajander, Margaretha Wester ja Carolina Ekholm. Naapuritalot tunnettiin Brobergin ja Sundmanin taloina. Talossa 1 asuivat henkikirjan mukaan tukku­kauppias F. Bro­berg per­heineen ja palveli­joineen, kollegi­asessori A. Weckman niin ikään per­hei­neen ja palve­li­­joineen, nimi­neuvos J. Weck­man, kello­sepän leski L. Fahlström, kisällit Rautell ja Lukander ja oppi­pojat Öhman, Rautell ja Blom­qvist sekä elin­tarvike­kauppias Kudrakoff perheineen ja palveli­joineen. Talossa 3 asuivat kaup­pias G. W. Sund­man palvelus­kuntineen, leskirouva C. L. Sundman, neiti Ridder­borg ja piiat Sophia ja Fredrika, ensim­mäinen revii­sori C. v. Hellens ja piika Sophia, tulli­halli­tuksen sih­teeri G. M. By­man, rovastin leski­vaimo Paulin, tytär Sophia ja piika Anna sekä luut­nantin leski­rouva West­berg.

Korpilahtelaismiesten majapaikkaan, matkustavaisille tarkoitet­tuun isoon tupaan oli majoit­tu­nut päivää aikaisem­min kolme talol­lista Sysmästä: lauta­mies Elias Erkin­poika Ryytilä, Matti Juhon­poika Keskinen ja Erkki Erkin­poika Joen­taipale. Heidän lisäkseen tuvassa asusteli kaksi pohja­laista: renki Fredrik Rops­felt ja hänen isän­tänsä Antti Efraimin­poika Koivu­saari Siika­joen pitä­jän Paavo­lan kappe­lin Lapin kylästä.

Kaupankäyntiä

Kauppias Lilljefors osti korpilahtelaisten tuomat tavarat, ja miehet saivat niistä rahansa keski­viikko­aamuna 28. helmikuuta. Joonas Reivilä sai tuomis­taan voista ja lihasta yhteensä 20 riikin­taalaria kahdeksan killinkiä ja 40 kyynä­rän palttina­pakasta vielä kymmenen riikin­taalaria. Torstai­aamuna 1. maalis­kuuta kaikki kahdeksan kor­pi­­lahtelaista kävivät puodissa maksa­massa osta­mastaan suolasta ja veivät sen aamiaisen jälkeen mukanaan. Ennen puolta­päivää miehet tulivat hakemaan vielä rautaa ja maks­amaan sen. Puuk­hollari Ekroos kysyi, missä Joo­nas Rei­vi­lä oli. Joku miehistä vas­tasi: "Hän on pihalla ja tulee varmaan pian."

Puolenpäivän aikoihin miehet menivät kauppiaan luo mukanaan pikku­leipiä (Maija kakor), joita heillä oli tapana viedä kotiin tuliai­siksi. Yksi miehistä, Joonas Reivilä, oli kuulemma lähtenyt kaupun­gille ostamaan pipa­reita (Pränikor). Kolmen maissa jotkut miehistä tulivat sanomaan kaup­pi­aalle, etteivät he voineet enää odottaa vaan halusivat lähteä jo koti­matkalle. Kauppias top­puut­teli heitä, mutta viiden tietä­millä miehet sanoivat, että heidän oli pakko lähteä, koska hevosilla ei ollut hei­nää. Kaup­pias kysyi mie­hiltä, oliko Joonas Reivi­lällä kaupun­gissa suku­laisia, olisiko hän voinut värväy­tyä soti­laaksi tai oliko hänellä tapana käydä juopottelemassa jonkun luona. Miehet vastasivat kieltä­västi ja totesivat, että Joonas Reivilä oli talon ainoa poika ja ettei hän juonut väki­juomia. Kaup­pi­aan kanssa keskus­tel­tuaan Matti Sompa­järvi, Niklas Finne ja Matti Rei­vilä lupa­sivat jäädä vielä Helsin­kiin, mutta muut neljä lähtivät koti­matkalle. Lillje­fors kyseli seuraa­vana päivänä eli 2. maa­lis­kuuta poliisi­laitok­selta, kasar­meilta ja kapa­koista, oliko Reivi­lää näkynyt, mutta kukaan ei ollut tavannut häntä eikä kuullut hänestä. Illan­suussa kolmik­kokin lähti koti­matkalle saa­tuaan polii­silta luvan Joo­nas Reivi­län hevosen, tava­roiden ja passin vie­miseen.


Kauppias Adolf Lilljeforsin käsialanäyte.

Minne Joonas Reivilä oli kadonnut? Vastausta ja tarinan jatkoa odotellessa lähetän tervei­siä Lappeen­rantaan Liisa Rinki­selle, jolta sain vuosia sitten tietää tästä mystee­ristä.

Lähteitä:
KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

10. lokakuuta 2019

Carolina Grönmark, suutarin ja matruusin vaimo

Benvikistä kolmen vuoden opiskelujen jälkeen opettajattareksi valmistunut Carolina Grönmark palasi Tampereelle marraskuussa 1821 ja muutti kotiin äitinsä, isäpuolensa ja veljensä luo. Useille paikkakunnille oli näihin aikoihin suunniteltu perustettavaksi kudontakouluja, ja Benvikissä valmistuneiden opettajattarien odotettiin auttavan niiden alkuun saattamisessa. Myös Tampereelle oli koulua ehdotettu, mutta sitä ei kaupunkiin syntynyt. Keväällä 1822 Carolina muutti Kurun Keihäslahteen, majuri Georg von Möllerin puustelliin. Ei ole tiedossa, oliko Kurussakin koulusuunnitelmia ja oliko Carolinan tarkoitus toimia siellä opettajana. Hän on rippikirjassa "jungfru", joten tuskin hän tavallinen piikakaan oli. Carolina kuitenkin palasi kotiin jo marraskuussa samana vuonna.

Keihäslahdessa viettämiensä kuukausien aikana Carolina ilmeisesti tutustui tulevaan aviopuolisoonsa, Kurun Petäjälammin Leppälässä asuvaan suutari Amos Lindrosiin, s. 6.5.1804. Häitä vietettiin kotona Tampereella tammikuun 5. päivänä vuonna 1824. Esikoinen Amalia Carolina syntyi jo huhtikuun alussa, ja heinäkuussa Carolina muutti miehen kotikylään. Toinen tytär Johanna (kastemerkinnässä Anna) Vilhelmina syntyi Kurussa 5.4.1826. Saman vuoden lopulla perhe muutti Tampereelle. Asuinpaikka vaihtui useaan otteeseen. Vuonna 1831, jolloin perhe asui porvari Esaias Grönbergin talossa toisen korttelin numerossa 39, puoliso Amos päätti värväytyä meriekipaasiin Helsinkiin. Oliko Amoksella vaikeuksia elättää perhettä suutarin ansioilla Tampereella vai oliko elämänmuutokseen syynä seikkailunhalu, siitä ei ole tietoa. Suutarin töitä hän saattoi tehdä meriekipaasissakin. Muuttokirjan mukaan 
Amos Lindros oli 27-vuotias, osasi lukea ja oli naimisissa. Hänellä oli yksinkertainen kristinopin ymmärrys, ja hän oli käynyt säännöllisesti ehtoollisella. Mies oli hyvämaineinen lukuun ottamatta juopumuksesta annettua rangaistusta. Hän oli sairastanut isorokon ja oli vapaa kruunun palvelukseen.
Amos Lindrosista tuli Ensimmäisen Suomen meriekipaasin 7. komppanian matruusi nro 74. Carolina tyttärineen jäi Tampereelle. Tyttäristä vanhempi, Amalia, kuoli hieman yli yhdeksänvuotiaana vuonna 1833 "hivutustautiin" (tvinsot). Rippi- tai henkikirjoista ei selviä, yrittikö Carolina ansaita elantonsa kutomalla tai kehräämällä. Varmaan mieskin elätti perhettä, mutta toimeentulo lienee silti ollut heikkoa, eikä sukulaisistakaan ollut apua. Sisar Stiina Kaisa oli muuttanut Orivedelle vuonna 1818. Carolinan lähes 80-vuotias isäpuoli kuoli kuukausi Amalian jälkeen, ja äiti kuoli kirkonköyhänä keuhkotautiin vuonna 1835. Carolinan veljestä Johan Fredrikistä oli isäpuolensa tapaan tullut maalari. Hän avioitui Lempäälästä tulleen Maria Johanintyttären kanssa – häät olivat samana päivänä kuin Carolinalla, joten hääjuhla oli yhteinen. Johan Fredrikin perheeseen syntyi kolme tytärtä: Fredrika Charlotta 1824, Wendla Amalia 1826 ja Edla Maria 1829. Vaimo menehtyi, kun nuorin tytär oli puolivuotias, minkä jälkeen Johan Fredrik solmi avioliiton Maria Mikontyttären kanssa. Vanhin tyttäristä muutti kasvatiksi Lempäälään, Wendla Amalia kuoli vuonna 1836, ja Johan Fredrik itse kuoli 38-vuotiaana vuonna 1839.

Vuoden 1838 marraskuussa Carolina ja tytär Johanna muuttivat perheenpään luo Helsinkiin. Pitkään ei perhe-elämää kestänyt, sillä jo kolmen vuoden kuluttua muutosta Amos Lindros kuoli vatsavaivoihin (magref). Carolina tyttärineen siirtyi Helsingin seurakuntaan, missä hänet on merkitty naimisissa olevan työväestön rippikirjaan. Johanna-tytär muutti takaisin meriekipaasin seurakuntaan mennessään naimisiin Adolf Terfvin kanssa vuonna 1842. Helsingin maalaiskunnassa vuonna 1816 syntynyt Terv oli meriekipaasin 6. komppanian majoitusmestari, myöhemmin 3. komppanian vääpeli. Johanna ja Adolf Terfvin luona asui vuodesta 1843 myös Carolinan veljentytär Edla Maria Grönmark.

Carolina Lindros otti muuttokirjan Vaasaan vuonna 1848. Syy muuttoon oli se, että myös tytär puolisoineen oli muuttanut sinne.

Meriekipaasin muuttokirja on koristeellinen. Terfvin perhe muutti ensin Helsingin seurakuntaan ja sieltä Siuntion kautta Vaasaan. Lähde: KA Vsa, Vaasan seurakunnan arkisto Muuttokirjat 1848.

Adolf Terfvistä tuli ylimajakanvartija (Öfver Fyrvaktare), ja perhe muutti Norrskäriin. Carolina-anoppi asui heidän luonaan. Lapsia syntyi Terfvin perheeseen viisi: Aleksandra Vilhelmiina 1842, k. 1844, Aurora Josefina 1845, Aleksander Ferdinand 1847, Amalia Charlotta 1850 ja Wendla 1852. Adolf Terfv hukkui myrskyssä Rönnskärin pookin luona neljä kuukautta ennen Wendlan syntymää, lokakuussa 1851. "Fyruppsyningman" Terfvin leskelle ja lapsille myönnettiin eläke sotaväen leski- ja orpokassasta. Rippikirjan mukaan eläke oli 22 hopearuplaa vuodessa.

"Matruusin leski" Carolina Lindros kuoli kihtiin 12.4.1865. Hänen sanotaan olleen 66-vuotias, mutta oikeasti hän oli kaksi vuotta vanhempi, sillä syntymäaika muuttui asiakirjoissa virheelliseksi jo lapsena. Johannan tyttäristä kaksi kuoli vuonna 1853, seitsemän- ja puolivuotias Aurora sekä hieman alle nelivuotias Amalia. Johanna kuoli 65-vuotiaana vuonna 1888. Tytär Wendla asui silloin hänen kanssaan. Poika Aleksander Terfv on merkitty muuttaneeksi Poriin vuonna 1866. Hän oli silloin kuparisepän oppilas.

Lähteitä:
SSHY Ensimmäisen Suomen meriekipaasin seurakunta. Jäsensivut.
KA Vsa, Vaasan seurakunnan arkisto Muuttokirjat 1848.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Finlands Allmänna Tidning 15.4.1852 nro 86.

3. lokakuuta 2019

Ahneita perunkirjoittajia

Impilahden ja Suistamon pitäjien sekä Kitelän kappelin käräjäkunnan vuoden 1833 syyskäräjät pidettiin lokakuussa. Pykälissä 345–347 käsiteltiin perunkirjoitukseen liittyviä asioita. Pykälässä 345 oikeuden puheenjohtaja totesi, ettei perunkirjoituksia ole pidetty käräjäkunnassa asianmukaisesti. Monet vainajien omaiset olivat lisäksi valittaneet, että jos jonkinlaiset epäpätevät ja ahneet ihmiset olivat tuputtaneet heille perunkirjoituspalvelujaan ja perineet niistä isoja rahasummia. Pohdinnan jäl­keen oikeudessa päätettiin, että käräjä­kunnan kirkoissa piti lukea kuulutuksia, jotka muistuttai­sivat rahvasta siitä, että vaina­jien jälkeen piti laatia säädetyssä ajassa perukirja, maksaa köyhäin­osa papis­tolle ja jättää peru­kirja kihla­kunnan­oikeu­­delle. Kuulutuksissa piti myös varoittaa rahvasta teettä­mästä peru­kirjaa pahan­suovilla ja epä­pätevillä henki­löillä.


Pykälässä 346 oli luettelo papiston ilmoittamista edellisten käräjien jälkeen kuolleista käräjäkunnan asukkaista. Samalla käräjä­notaari Karl Oskar Arppe määrättiin laatimaan kahden lautamiehen tai muun uskotun miehen avustamana peru­kirja luettelossa mainittujen vainajien jälkeen kohtuullista korvausta vastaan. Vainajia oli yhteensä 59, joista mainitta­koon esi­merkkeinä talollisen vävy Olli Patjan vaimo Marja Lappalainen ja talollisen vaimo Maria Lötjönen Impilahden Huunukan kylästä, talolliset David Vasilin­poika, Mihei Semenin­poika ja Trofim Andrein­poika Impi­lahden Uomaan kylästä, talollisen vaimo Agrafena Andrein­tytär niin ikään Uomaalta sekä talol­li­nen Mikko Pulkkinen Impi­lahden Metsä­kylästä.

Pykälässä 347 oli puolestaan luettelo kihlakunnanoikeuteen ennen syys­käräjiä jätetyistä peru­kirjoista, joita oli yhteensä 57. Perukirjoista mainittiin laatimispäivä, vainajan nimi ja koti­paikka, pesän omaisuus ja lyhennysten summa. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä. Ensimmäisestä vainajasta ei mainita pitäjää eikä kylää, mutta hän oli todennäköi­sesti Ontrosen kylästä Impilahdelta. Elias ja Mikko Nis­si­nen olivat veljeksiä, joista Mikko kuoli joulu­kuussa 1832 ja Elias tammikuussa 1833.



Kaikkiin pykälässä 347 lueteltuihin, kaksin kappalein toimitettuihin perukirjoihin tehtiin kihla­kunnan­oikeu­dessa asian­mukaiset merkinnät. Toinen kappale peru­kir­jasta jäi kihlakunnan­oikeudelle ja toinen palautettiin asian­osaisille.


Lähteitä:
KA Mli Viipurin HO, Haja:2 Salmin tuomiokunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1833.