28. marraskuuta 2019

Joonas Reivilä matkansa päässä

Korpilahdelta kauppamatkalle Helsinkiin tullut Joonas Reivilä katosi jäljettömiin torstaina 1. maalis­kuuta. Seuraavana sunnuntaina 4. maalis­kuuta Suomen kaartin alokas Elis Vilhelm Holm­gren poikkesi kadulta kaup­pias Lillje­forsin pihaan. Kyyk­ki­es­sään lantalassa luon­nol­li­sil­la tar­peill­aan hän huomasi, että nave­tan alta kuuden tai seitsemän kyynärän päässä pil­kisti verinen ihmisen pää. Holm­gren riensi heti piha­piirin tupaan, jossa olivat Carl Gustaf Björk, Fredrik Thus­berg ja Henrik Hägg­blom. Kaikki neljä lähtivät löytö­paikalle ja totesivat, että raken­nuksen alla oli kuollut mies. Vainajalla oli pää ja kädet veressä, ja häneltä oli leikattu kurkku auki. Lillje­forsin rengit Björk ja Thus­berg tunnis­tivat vainajan Joonas Reivi­läksi. Miehet riensivät kerto­maan ruu­miista kauppi­aalle, joka puolestaan hälytti paikalle poliisi­kivalteri Dahl­bergin ja poliisi­päällys­mies Lager­stamin.


Kauppias Lilljeforsin talon pihapiiri vuonna 1838.

Piirrokseen merkittyjen kirjainten selitykset:
a  Porttikäytävä
b  Halkoliiteri
c c  Oikopolku Brobergin talon pihalle
d  Talli
e  Ulkohuone
f  Navetta
g  Säilytyskonttori
h  Paikka, josta ruumis löytyi rakennuksen g alta
i  Asuinrakennus, jonka ikkunat antavat pihalle
k  Ulkorakennus
Rakennusten d, e, f ja g alla oli niin korkea kivijalka, että oikopolulta c c pääsi konttaamalla raken­nusten alle.

Poliisikamarissa pidettiin ensimmäinen kuulustelu jo maanan­taina 5. maalis­kuuta. Kuulta­vina olivat ruumiin havainnut Elis Vilhelm Holm­gren, kival­teri Dahl­berg, Lillje­forsin rengit Carl Gustaf Björk ja Fredrik Thus­berg, puuk­hollarit Ek­roos ja Holm­gren sekä renki Fredrik Rops­felt ja hänen isän­tänsä Antti Koivu­saari Siika­joen pitäjän Paavolasta.

Ruumiinavaus toimitettiin 8. maaliskuuta "täkäläisen poliisi­kamarin pyynnöstä Keisa­rilli­sen yli­opiston Anatomia­salissa ja herrojen lääke­tieteen opis­kelijoitten läsnä­ollessa alle­kirjoitta­neen toimesta". Seuraavassa ote ruumiin­avaus­pöytäkirjan alusta:
Ruumis oli keskikokoinen mutta vankkarakenteinen ja lihaksikas, oli Anatomia­saliin tuotaessa täysin puettu ja vielä jäässä sekä oli sillä sikäli erikoinen asento, että pää ojentui hieman taaksepäin, vartalo oli suora ja oikea käsivarsi oli kohotettuna lähes suorassa kulmassa vasten vartaloa, oikea kyynärvarsi (Antebrachium) voimakkaasti taipunut kohti olkavartta (Humerus) ja peukalo sekä oikean käden sormet olivat suonenvedon tapaisesti koukistuneet, vasen käsivarsi ojentunut mutta kyynärtaipeen kohdalta vähän vääntynyt sekä peukalo ja sormet suonenvedon tapaisesti vääntyneet, oikea jalka suora ja vartalon suuntaisesti ojentunut, mutta vasen jalka suonenvedon tapaisesti taipunut niin, että reisi muodosti lähes suoran kulman vartaloa vasten ja sääri samanlaisen reittä vasten, joka viimeksi mainittu oli myös ulospäin kääntynyt.
Ruumiinavauksessa kävi ilmi, että Joonas oli kuristettu piiskansiimalla, minkä jälkeen hänen kaulaansa oli tehty ammot­tava haava viiltä­vällä esi­neellä. Kaulaan oli sen jälkeen sidottu musta silkkinen kaula­huivi, joka ei koko­naan peittänyt haavaa. Kaikki muukin osoitti, että Joonas Reivilä oli joutunut väki­valtaisen kuoleman uhriksi. Pöytäkirjan allekirjoitti 10. maaliskuuta viisaus­tieteen ja lääke­tieteen tohtori Nils Abraham Ursin.

Joonas Reivilän vaatteista ja ruumiin läheltä oli löytynyt seuraavia esi­neitä: 5½ tuumaa pitkä verinen puukko ja sen nahkainen tuppi; hamppu­nuorasta punottu noin puoli kyynä­rää pitkä ja puoli tuumaa paksu piiskan­siima, jonka päässä oli kolme solmua; kirstun avain, joka roikkui nauhassa vainajan röijyn napin­lävestä; vanha musta silkkinen kaula­huivi, joka oli sidottu Reivilän kaulaan; vähän yli kyynärän pituinen ja tuuman paksuinen verinen piiskan­varsi; vainajan takin­taskusta löytynyt sini­ruutuinen pella­vainen nenä­liina sekä taskussa olleet rahat: kolme 16 killin­gin sete­liä, yksi kahdek­san kil­lingin ja yksi 20 kopee­kan seteli, yksi viiden kopeekan ja kaksi kahden kopee­kan kolik­koa sekä yksi neljännes­killingin kolikko.

Poliisikamarissa pidettiin 14. maaliskuuta vielä toinen kuulustelu. Kauppias Lillje­fors oli antanut sitä ennen joitain lisätietoja. Hänen kertomansa mukaan renki Fredrik Ropsfelt oli lähtenyt perjantaina 2. maalis­kuuta Heikinl­aakson kesti­kievariin vie­mään sinne isäntänsä käskystä poroja ja oli palannut matkaltaan sunnuntai­aamuna. Lisäksi Lilljefors muistutti, että sysmä­läiset Elias Ryytilä, Matti Keskinen ja Erkki Joen­taipale olivat majoit­tu­neet samaan tupaan kuin Joonas Reivilä. Lilljeforsin renki Thusberg sanoi panneensa merkille, että Fredrik Rops­felt oli lähes koko kau­pun­gissa­olo­aikansa huma­lassa. Kun Ropsfelt oli palannut Heikinlaakson kievarista, hän oli sanonut, että kyytirahat olivat menneet hevosten ylläpitoon. Rahaa hänellä oli kuitenkin ollut, sillä hän oli ostanut itselleen uudet purje­kankaiset housut ja paidan sekä kaiken­laista pientä Lillje­forsin puodista. Thusberg lisäsi vielä, että kun Reivilän ruumis oli löydetty, Ropsfelt ei – toisin kuin isäntänsä – ollut osallis­tu­nut miten­kään ruumiin pois viemiseen.

Kuulustelupöytäkirjat ja ruumiinavauspöytäkirja toimitettiin Helsingin kämnerin­oikeu­teen tarkempaa tutkimusta varten.

Ennen kämnerinoikeuden istuntoihin siirtymistä on palattava vielä edelliseen Reivilä-kirjoituk­seen. Kaisa Kylä­kosken blogissa oli taan­noin kir­joitus, jonka luet­tuani välähti. Niinpä tiedän nyt, mitä Lillje­forsin mainitsemat Maija Kakor olivat. Korpi­lahden miehet toivat maja­kakkuja (leipiä) kaup­piaalle, jonka luona he kaupunkikäynnillään majailivat. Tämä puoles­taan antoi heille vanhan tavan mukaan jotain pientä kotiin viemi­siksi (kommo samma Sälskap in til mig med sina så kallade Maija Kakor för hvilka de efter gammal Pläg­sed få litet Småt att föra med sig hem). 


Lähteitä:
KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

21. marraskuuta 2019

Suurperheen äiti, myllärin vaimo

Joulukuussa 1821 palasi kotipitäjäänsä Laukaaseen Benvikissä opettajattareksi valmistunut Eeva Liisa Matintytär, joka Benvikin aikana oli alkanut käyttää sukunimeä Flyktman. "Linum Inst. Elev" Eeva Liisa Matintytär on rippikirjassa merkitty pappilan sivulle.

Laukaan kirkkoherra Arvid Adolf Arwidsson oli Talousseuran yhteistyökumppani ja myös kiinnostunut kudontakoulun perustamisesta Laukaaseen. Benvikistä hyvät suositukset saanutta Eeva Liisa Flyktmania ilmeisesti ajateltiin koulun opettajattareksi. Koulusta ei kuitenkaan tullut ainakaan pitkäikäistä. Eeva Liisalla on ripilläkäyntimerkintä pappilassa vain vuonna 1822, ja muuttaessaan vuonna 1824 Kangasalan Liuksialaan hän asui Haapavatian Koivistossa pitäjänräätäli Matts Flyktmanin ja tämän puolison Anna Matintyttären luona.

Benvikissä viettämiensä kolmen vuoden ja neljän kuukauden aikana Eeva Liisa oli saanut palkkaa yhteensä 66 riikintaalaria 32 killinkiä, minkä hän kuittasi 1.12.1821. Lähde: KA Sta, Gs: 16 Talousseuran tilitykset tositteineen 1823.


Kirkkoherra Arwidssonin suhteilla lienee ollut vaikutusta siihen, että Eeva Liisalle järjestyi työpaikka Liuksialasta. Arwidssonin tytär Lovisa Amalia nimittäin oli naimisissa Liuksialan omistajan Carl Otto Meurmanin kanssa. Liuksialasta Eeva Liisa Flyktman muutti Messukylään Hatanpään kartanoon vuonna 1826. Sinnekin oli ajateltu kudontakoulun perustamista, ja Talousseura oli vuonna 1823 tiedustellut Hatanpään omistajalta Lars Gustaf Lefréniltä tämän kiinnostusta asiaan. Lefrén oli kuitenkin epäilevällä kannalla, eikä koulun aloittamisesta ole tietoa. Henki- ja rippikirjoista eivät "jungfru" Eeva Liisa Flyktmanin työtehtävät Liuksialassa ja Hatanpäässä selviä. Kartanoissa toki tarvittiin ammattitaitoista kutojaa.

Puoliso Daniel Ärlig

Hatanpäässä Eeva Liisa Flyktman tutustui tulevaan mieheensä, vaununtekijä Daniel Ärligiin, ja heidät vihittiin vuonna 1828. [Danielin sukunimestä käytetään eri lähteissä myös muotoja Ärling ja Erling.]

Daniel Ärlig syntyi Siuntiossa 12.10.1797. Vanhemmat olivat Lill-Göcksin tilallinen Israel Ärlig ja Johanna Michelsdotter. Perhe muutti vuonna 1798 Vihdin Haimooseen, missä isä oli tilanvuokraajana. Danielin lisäksi perheessä oli neljä muuta lasta: Johan, Israel, Margareta ja Sophia. Margareta kuoli seitsenvuotiaana, Johan 28-vuotiaana vuonna 1820. Johan haudattiin Vihdissä kirkonkellojen ja surumusiikin saattelemana (med klockor och sorgmusik).

Daniel lähti vuonna 1818 oppipojaksi vaununtekijä Noah Pousarille Turkuun. Viiden vuoden kuluttua hän oli kisälli ja otti muuttokirjan Tukholmaan. On epäselvää, kävikö hän Tukholmassa, joka tapauksessa hän tuli samalla muuttokirjalla Helsinkiin helmikuussa 1824 ja meni töihin vaununtekijä Nyqvistille. Hatanpäähän hän muutti vuonna 1825. Ärligin ammatiksi mainitaan silloin vaununtekijä, mutta rippikirjasta 1832 lähtien hän on myös mylläri, ja vaununtekijä-titteli jää aikaa myöten kokonaan pois.

Myös Daniel Ärligin sisarukset muuttivat Messukylään. Sophia oli tullut jo vuonna 1822 Tampereelle, ja Israel muutti Messukylään vuonna 1831. Israelista tuli lampuoti Hatanpään omistamaan Erkkilän Keskiseen, sisar Sophia avioitui mylläri Isak Romsin kanssa. Sisarusten väliset suhteet olivat kummivalinnoista päätellen läheiset. Kun sekä Isak Roms että Sophia kuolivat hukkumalla, Isak 1835 ja Sophia 1837, Daniel otti kasvatikseen sisarensa viisivuotiaan Gustava-tyttären ja Israel-veli puolestaan vasta isänsä jälkeen syntyneen, Israeliksi kastetun sisarenpoikansa.

Hatanpään kartanon omistajan Lars Gabriel Lefrénin puoliso, Catharina Lefrén, oli saanut jo nuorena uskonnollisen herätyksen, ja hänen aikanaan Hatanpäästä tuli tärkeä hengellisen elämän keskus. Catharina Lefrénillä oli ystäviä ruotsalaisissa herrnhutilaisten piireissä, mutta muidenkin herätysliikkeiden edustajia vieraili kartanossa, muiden muassa Suomen Pipliaseuran perustanut John Paterson sekä Henrik Renqvist. Erilaiset ryhmät toimivat hyvässä sovussa, ja varsinkin lähetysharrastus virisi voimakkaasti. Myös mylläri Daniel Ärlig kuului herätysliikkeen piiriin. Kielitaitoisena hän hoiti kirjeenvaihtoa lähetystyöhön lähteneen Samuel Hebichin kanssa.

Catharina Lefrén jäi leskeksi 1825, ja kartano myytiin Nils Johan Idmanille. Catharina Lefrén muutti takaisin Ruotsiin vuonna 1834, minkä jälkeen herrnhutilaisuuden vaikutus väheni. Lähetysharrastus jatkui Finlaysonin tehtaan piirissä. Tampereelle konepajan ja myöhemmin puuvillatehtaan perustanut James Finlayson tunsi Lefrénit, mutta oli itse kveekari eikä ollut mukana Hatanpään piireissä. Puuvillatehtaan paikallisjohtajaksi valittu Ferdinand Uhde sen sijaan oli tärkeä uskonnollinen vaikuttaja, joka osallistui myös lähetystoimintaan, ja Daniel Ärlig tunsi hänen piiriinsä kuuluvia henkilöitä.

Herännäispiireissä toimi useita naisia. Esimerkiksi Finlaysonin tehtaan lankamyymälän hoitajalla Katarina Ekblomilla oli merkittävä rooli lähetystyössä. Ei ole tietoa siitä, oliko Eeva Liisa Flyktman aktiivisesti mukana toiminnassa. Osallistumista kodin ulkopuolisiin tilaisuuksiin rajoitti tietysti kodinhoito, ja todennäköisesti hän myös teki työtä kutojana ja kehrääjänä.

Lapset

Eeva Liisa Flyktman ja Daniel Ärlig saivat yhdeksän lasta. Vanhimman pojan kummit olivat raatimies Herman Liljelund puolisoineen sekä Maria Loviisa Flyktman ja hänen puolisonsa, satulaseppä Karl Kihlström. Viimeksi mainitut olivat Eeva Liisan kotipuolesta tuttuja. Daniel Ärligin sukulaisia oli monen lapsen kummeina, samoin hänen hengenheimolaisiaan. Toiseksi vanhimman pojan kummien joukossa olivat patronessa Lefrén ja demoiselle Augusta Lefrén. Muita herännäispiireihin kuuluvia kummeja olivat muun muassa aiemmin mainittu neiti Katarina Ekblom sekä Hatanpäässä myllärinä toiminut Johan Eriksson puolisoineen. Erikssonista tuli myöhemmin Finlaysonin ruokalanpitäjä (kosthållare). Daniel Ärlig ja Eeva Liisa Flyktman puolestaan olivat kolmen Erikssonin lapsen kummeina.

Eeva liisa Flyktmanin ja Daniel Ärligin lapset:

  1. Lars Gustaf Ärlig, s. 6.6.1828, k. 14.12.1869 Porvoo. Rakennusmestari, maanviljelijä. Puoliso Emilia Sofia Wikman.
  2. Israel Ärlig, s. 15.11.1829, k. 2.5.1868 Helsingin pitäjä. Mylläri, kestikievarin omistaja.
  3. Johan Samuel Ärlig, s. 9.2.1832. Kauppa-apulainen, isän perukirjassa 1868 "merimies Australiassa".
  4. Carl Paulus Ärlig, s. 25.3.1834, k. 12.2.1890 Tampere. Mylläri. Puoliso Henrika Loviisa Söderholm.
  5. Petrus (Petter) Ärlig, s. 4.4.1836. Urkurinoppilas, kirjanpitäjä, kestikievarin pitäjä, aliupseeri, löysä. Puoliso kätilö Augusta Antonetta Armorin. Avioero.
  6. Josef Ärlig, s. 11.8.1838, k. 11.5.1907 Orimattila. Mylläri, talollinen. Puoliso Henrika Matintytär.
  7. Daniel Rafael Ärlig, s. 5.1.1841, k. 2.1.1897 Helsingin pitäjä. Kirjanpitäjä. Isän perukirjassa "kestikievarin kirjuri Helsingin pitäjässä".
  8. Maria Ärlig, s. 1.11.1843, k. 15.7.1888 Tampere.
  9. Pauliina Ärlig, s. 23.10.1846, k. 16.6.1899 Tampere.
Ärligin perheen kaikki pojat opiskelivat Tampereen ala-alkeiskoulussa eripituisia aikoja. Maria-tytär lähti palvelukseen kodin ulkopuolelle. Pauliina asui vielä aikuisena äitinsä kanssa.

Mylläri Daniel Ärlig kuoli 70-vuotiaana vuonna 1867. Eeva Liisa eli leskenä vielä 21 vuotta. Hän kuoli 85-vuotiaana 25.3.1888. Eeva Liisan perukirjaa ei ole löytynyt, mutta Daniel Ärligin perukirjassa luetellaan puolison ammattiin liittyviä tavaroita: kangaspuut, niidet, kaiteita, kaksi rukkia, kahdet vyyhdinpuut ja yhdet kerinpuut, rautatemppelit, kaksi syöstävää, kaksi häkilää. Lisäksi jäämistössä oli mankeli ja kolme naulaa villalankoja. Perukirjan valossa näyttää siltä, että Eeva Liisa ainakin vielä miehensä kuoleman aikoihin kutoi työkseen.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV 1 b.
KA Sta, Gs: 16 Talousseuran tilitykset tositteineen 1823.
KA Hml, Satakunnan tk Ec1: 20 Kangasalan käräjäkunnan perukirjat 1868.
SSHY. Tampereen ym. kirkonkirjat. Jäsensivut.
Rasila, Viljo 1984: Tampereen historia II 1840-luvulta vuoteen 1905. Tampere: Tampereen kaupunki.
Innala Aune ja Raevuori Yrjö 1946: Tampereen vanhat alkeiskoulut. Pedagogio. Ala-Alkeiskoulu. Yläalkeiskoulu. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja VI. Tampere.





14. marraskuuta 2019

Kun posti kulki

Moni helsinkiläinen oli 1800-luvun puolivälissä tyytymätön postiin, sillä kaikki posti­lähetykset piti hakea itse val­tion posti­konttorista. Käytän­nössä postin hakivat usein perheen palve­lijat. 

Rahapajan johtajaksi vuonna 1861 nimitetty August Fredrik Soldan esitti alku­vuodesta 1862 Helsing­fors Dag­bladissa ehdo­tuksen kaupungin­postin perustami­sesta Helsin­kiin. Hän puntaroi seikka­peräisessä esityk­sessään kaupungin­postin tarvetta, kustan­nuksia ja organi­sointia varsin monelta näkö­kannalta. Yksi tär­keim­mistä kaupungin­postia puoltavista syistä oli ajan säästä­minen. Soldan totesi monien huoman­neen, että ulko­mailta peräisin oleva motto "aika on rahaa" päti Eng­lannin ja Ame­rikan ohella jo Suo­mes­sa­kin. Ehdotus kuitenkin alkoi paha­enteisesti:
Kokeeko kysymys pääkaupunkimme kaupunginpostista hyville hank­keille valitetta­vasti liian taval­li­sen kohta­lon? Säih­kyykö se hetken päivä­lehtien pals­toilla vaipu­akseen sitten unohd­uksen yöhön?
Ajatus kaupunginpostista taisi todellakin vaipua muutamaksi vuodeksi unho­laan. Vuoden 1866 alussa Helsing­fors Dag­bladista saatiin kuitenkin lukea, että helsinki­läiset apteek­karit aikoivat perustaa kaupungin­postin, jota oli aluksi määrä kokeilla vuoden ajan.

Helsingin kaupunginposti aloitti toimintansa 1. päivänä maalis­kuuta 1866. Toi­min­nan aloittam­isesta ilmoitettiin helmi­kuun lopussa useissa lehdissä. Postin toiminta rajoit­tui ilmoi­tuksen mukaan kaupungin tul­lien sisä­puolelle, mutta sen lisäksi mukaan tulivat myös Lapin­lahden sairaala ja Kaisa­niemen ravin­tola.


Ilmoitus sanomalehti Suomettaren numerossa 17 helmikuussa 1866. "Muutamat asiata harrastawaiset" olivat apteekkarit Girsén, Björklund, Collan, Ekman, Kjellin ja Salingre.

Kirkkaanpunaisia kaupunginpostin kirje­laatikoita oli aluksi 22. Kuusi niistä oli apteek­kien luona Aleksanterin­kadulla, Erottajalla, Pohjois­esplanadilla, Etelä­esplanadilla, Nikolain­kadulla ja Annan­kadulla. Lisäksi laatikoita oli esimerkiksi Marian­kadulla, Hallitus­kadulla, Läntisellä Heikin­kadulla, Vladimirin­kadulla, Uuden­maan­­kadulla ja Kaisaniemen puiston aidassa Unionin­kadun varressa. Valtion posti­­laatikot olivat tuohon aikaan joko tumman­harmaita tai tumman­vihreitä.

Kaupunginpostilla oli omien postilaatikoiden lisäksi myös oma posti­merkki. Se oli alkuun muodoltaan soikea ja väril­tään vihreä, ja viis­toon merkin poikki kulkevassa punai­sessa juovassa oli sana "stad­post" (kaupungin­posti). Maksu yhdestä kirjeestä oli painosta riipp­umatta 10 penniä, ja sen arvoinen posti­merkki piti panna kirjeen etu­puolelle. Posti­merkkejä myytiin kaikissa kaupungin aptee­keissa ja posti­laatikoiden lähellä olevissa puodeissa. Jos osti kerralla sata merkkiä, sai 20 prosen­tin alen­nuksen.

Kun kaupunginposti aloitti toimintansa 1. maaliskuuta 1866, kirjeitä oli laati­koiden ensimmäisellä tyhjennys­kerralla 200, ja koko ensimmäisen päivän aikana postin­kantajat toimittivat perille 418 kirjettä. Kirjelaatikot tyhjen­net­tiin aluksi kolme kertaa päi­vässä: klo 9.30, 12.00 ja 16.00. Sunnuntaisin laatikoita ei tyhjen­netty eikä kirjeitä toimitettu. Loka­kuussa 1866 posti­laatikoita alettiin yleisön pyynnöstä tyhjen­tää arkisin peräti viisi kertaa (klo 8, 10, 12, 16 ja 18) ja sunnun­taisinkin kahdesti, klo 10 ja 16. Tuolloin kaupungin­posti välitti päivit­täin noin 150 kirjettä. Vuoden 1867 loppu­puolella tahtia kuitenkin hiljen­nettiin ja kirjeitä alet­tiin toimit­taa vain kolmesti arki­päivisin: klo 8, 12 ja 16.

Laatikoita tyhjentäviä ja kirjeitä kanta­via posti­poikia oli aluksi seitsemän. Heillä oli virka­hatussa messinki­kilpi, jossa luki STADS­POST. Pojat kantoivat olal­laan tankoa, josta roikkui postilaatikoiden sisäkoteloita. Postilaatikon luona pojat avasivat laatikon sivussa olevan luukun, ottivat laati­kosta täyden sisä­kotelon ja vaihtoivat sen tilalle tyhjän.


Jos osoite oli merkitty kirjeeseen epä­selvästi tai jos posti­merkki puuttui, kirje jäi posti­toimistoon. Toimisto sijaitsi alkuun Antikvaari­sessa kirja­kaupassa Aleksanterin­kadun ja Fabianin­kadun kulmassa mutta siirtyi jo vuoden 1866 lopulla Rieksin tapetti­liikkee­seen ja sen jälkeenkin vielä puolen tusinaa kertaa. Viimeinen paikka oli Annan­katu 8.

Kaupunginpostin toimintaan suhtauduttiin alkuun hyvin suopeasti. Hufvudstads­bladetissa annettiin16. huhtikuuta 1866 kiitosta apteekka­reille:
Apteekkarimme ansaitsevat yleisen tunnustuksen kaupungin­postin perus­ta­mi­ses­ta, ja kaupunkilaiset ovatkin osoitta­neet kiitolli­suuttaan sairasta­malla tänä keväänä enemmän kuin moneen vuoteen.
Kaupunginpostin kautta alettiin sittemmin jakaa myös lehtiä. Työmäärän lisäys ei miellyttänyt kaikkia. Morgon­bladetissa oli 21. tammi­kuuta 1873 uuti­nen, jonka mukaan kuusi kaupungin­postin kahdek­sasta kirjeen­kantajasta oli kuulemma tehnyt edellis­päivänä lakon. Sen takia esi­merkiksi Uusi Suome­tar ja kirjeet olivat jää­neet kanta­matta. Tärkeimpänä syynä lakkoon oli se, että postipojat oli velvoi­tettu jaka­maan Kylä­kirjasto-lehteä ilman eri korvausta. Edes heidän pyyn­töönsä saada ilmaiseksi yksi kappale mainittua lehteä ei ollut suostuttu. Seuraavan päivän Helsing­fors Dag­bladetista voi päätellä, että kaupungin­posti oli pal­kan­nut tilalle uusia poikia.

Paikallispostille alkoi tulla vähitellen moitteitakin. Jotkut syyttivät kirjeen­kanto­poikia laiskot­te­lusta, hutiloin­nista tai kirjeiden hävittämi­sestä. Kaupungin­posti puolestaan valitti, että posti­laatikoihin työnnettiin ties mitä roskaa. 1880-luvulla alettiin ehdottaa kaupungin- ja valtionpostin yhdistämistä, koska kirjeet saattoivat joutua vahingossa väärään postilaatikkoon, mistä koitui ylimääräistä vaivaa ja sakkojakin.

Helsingin kaupunginposti joutui myös hinta­kilpailuun, sillä valtion­posti ryhtyi kul­jet­ta­­maan paikallis­kirjeitä ja alensi posti­maksun 10 pennistä viiteen penniin. Oma vaikutuksensa oli myös kirja­kauppias G. A. Finnellä ja hänen "puna­lakkisten kaar­til­laan", josta Uusi Suometar kirjoitti vuonna 1889:
Järjestetyn sanomalehtien myynnin on kirjakauppias G. A. Finne toi­mit­ta­nut "Kappelin" edus­talle, missä tästä­lähin aina on yksi hänen puna­lakkisista kol­por­töö­reis­tään, joka myypi useita sanoma­lehtiä.
Sanomalehtipojat kantoivat lehtiä koteihin­kin, joten kaupungin­postilta jäi yksi tehtävä pois. Ehkä raskaimmin kaupungin­postin toiminta­edellytyksiä heikensi puhelin. Kun puhelinverkostoa oli alettu rakentaa vuonna 1882, valta­osan viesteistä saattoi toimit­taa postin sijasta puheli­mitse. Niinpä Helsingin kaupungin­postin arvel­tiin syksyllä 1891 pian jo loppuvan.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Helsingin postin historiaa käsiteltiin Suomen postimerkkilehden vuoden 1920 numeroissa 235 ja 15–16. Muut linkit tekstissä.
Pehkonen Marja 1996: Yksityinen Helsingin kaupunginposti 1886–1892. Narinkka 1996. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo.

7. marraskuuta 2019

Metsänhaaskausta vai ei?

Metsävarojen riittävyydestä alettiin kantaa huolta 1800-luvun alkupuolella, ja metsien suojelemiseksi annettiin vuonna 1851 metsäasetus. Kruununmetsien käytöstä, muun muassa hakkuista ja kaskeamisesta, annettiin tiukat määräykset, jotka koskivat myös kirkollisvirkatalojen metsiä. Ylin valvontavastuu lain noudattamisesta oli läänien maaherroilla, ja paikallisesti metsänkäyttöä pitivät silmällä kruununvoudit ja "muut metsän- ja kruununpalveliat". Ihmisillä oli kuitenkin taipumus käyttää metsiä kuten ennenkin, ja käräjillä oli silloin tällöin joku vastaamassa syytteisiin metsänhaaskauksesta.

Vuoden 1857 syyskäräjille oli luvattomasta metsänkäytöstä haastettu kaksi Lopen pappilan torpparia, Heikki Ryd Rajalasta ja Heikki Juho Juhonpoika Nykullasta. Syyttäjänä toimi viran puolesta kruununnimismies Johan August Lindberg. Torppareilla oli esittää menettelylleen hyvät perustelut, mutta pari kolme käräjäkäyntiä vaadittiin ennen kuin asiassa saatiin päätös aikaan.

Nykulla
Kuten aiemmassa kirjoituksessa kerrotaan, kirkkoherra von Qvanten oli huhtikuussa 1857 saanut luvan ottaa Prestkullan torpan maat pappilan käyttöön ja torppari Juho Juhonpoika sai perustaa Nykullaksi kutsutun uuden torpan kauemmas pappilasta. Käräjäpöytäkirjoista selviää, että uuden torpan perustamisesta vastasikin Juhon poika Heikki Juho, ja torpan raivaus alkoi jo Juhon asuessa vielä Prestkullassa.

Sajaniemen Pälsillä vuonna 1857 pidetyillä syyskäräjillä Heikki Juho Nykullaa syytettiin luvattomasta hiilenpoltosta pappilan metsässä. Metsäalueella, jolla Nykulla sijaitsi, oli saman vuoden huhtikuun 14. päivänä pidetty katselmus. Silloin havaittiin, että Nykullan torpparilla oli metsässä kolme hiilimiilua. Lindbergin mukaan Nykulla oli kaatanut puita kahteen miiluun ja kolmannessa käyttänyt tuulenkaatoja. Miiluista oli saatu 210 kuormaa hiiliä, joista Nykulla oli toimittanut yhden häkillisen eli kymmenen kuormaa pappilaan ja loput myynyt. Lindberg vaati nyt Nykullalta korvausta käytetyistä puista.

Torppari Nykullaa oikeudessa avustanut varatuomari Anders Johan Åhlberg sanoi puheenvuorossaan, että Heikki Juho Nykulla oli raivannut peltoa ja niittyä entiselle metsäpaloalueelle. Hän oli kaatanut vielä pystyssä olleet palaneet puut ja käyttänyt hiilenpolttoon ne, joita ei itse tarvinnut. Lisäksi miiluihin oli käytetty suurehko määrä tuulen kaatamia puita. Hiiliä miiluista oli saatu vähemmän kuin nimismies väitti. Osan hiilistä Nykulla oli käyttänyt itse, osan vienyt pappilaan ja pari kuormaa myynyt.

Syyttäjä Lindberg halusi kuultavaksi kirkkoherra von Qvantenin, mutta koska tätä ei ollut haastettu, siirrettiin asian käsittely seuraaville käräjille.




Kirkkoherra selitti torpan siirtoa talvikäräjillä 1858. Koska Juho Juhonpoika oli jo iäkäs, oli sovittu, että Heikki Juho olisi isänsä apuna torpan perustamisessa. Syytös metsänhaaskauksesta oli kirkkoherran mielestä perusteeton, koska puut oli kaadettu pellon raivaamiseksi ja kyseinen kuloalue oli lisäksi määritelty pappilan kaskimaaksi. Kirkkoherra ilmoitti myös, että Nykulla oli toimittanut pappilaan häkillisen hiiliä. Nykullan avustaja Åhlberg vahvisti kirkkoherran selonteon pitävän paikkansa ja kysyi, eikö asiassa pitäisi kuulla myös vastaajan isää, Juho Juhonpoikaa. Syyttäjä Lindbergin vastalauseesta huolimatta oikeus päätti, että Juho Juhonpoikaa kuullaan, ja asia siirrettiin seuraaville käräjille.

Syyskäräjillä 1858 asiaa ajoi uusi kruununnimismies, Karl Adolf Frey. Juho Juhonpoika sanoi, ettei hänellä ole asiasta mitään tietoa, sillä torpan maat oli raivannut hänen poikansa, ja hän itse oli asunut vielä silloin Prestkullassa. Lautamiehet Berggren ja Seppälä, jotka olivat katsastaneet hiilimiilut ja riidanalaisen metsäalueen, todistivat, että miiluihin käytetyt puut oli kaadettu pelloksi ja niityksi raivatulta entiseltä kuloalueelta ja jokaiseen miiluun oli käytetty noin 70 kuormaa puuta. Oikeus totesi, että koska torpparilla oli kirkkoherran lupa kaataa puita torpan perustamiseksi ja koska hiilenpolttoon käytetyt puut oli otettu pelloksi raivatulta alueelta, ei siitä koitunut metsänhoidon kannalta mitään haittaa. Heikki Juho Nykulla vapautettiin kaikesta edesvastuusta.

[Pöytäkirjoissa esiintyvä "kuorma" (lass) on epämääräinen mittayksikkö, jota käytettiin yleisimmin heinän mittana. Hiilen kauppamitta oli lästi, joka oli 12 tynnyriä eli 1,98 kuutiometriä.]

Rajala
Rajalan torppari Heikki Ryd oli haastettu syyskäräjille 1857 vastaamaan syytteeseen, että hän oli pappilan mailla polttanut kasken ja kylvänyt siihen 25 kappaa ruista. Kaskesta torppari oli saanut neljä tynnyriä 15 kappaa ruista ja neljä parmasta olkia. Heikki Ryd myönsi kaskenpolton, mutta selitti, että hän oli kirkkoherra von Qvantenilta saanut luvan peltoalan lisäämiseen. Hän esitti myös v. Qvantenin antaman todistuksen asiasta.

Asia siirrettiin seuraaville käräjille, jotta voitaisiin kuulla von Qvantenia henkilökohtaisesti. Kirkkoherra vahvisti silloin, että hän oli antanut Rydille luvan kaskeamiseen, koska Rajalan vanha pelto oli hallanarkaa aluetta. Kaskeamiseen käytetty metsä oli vähäistä koivumetsää laidunalueella torpan eteläpuolella. Heikki Ryd oli ilmoittanut kirkkoherralle, että kaskeen oli kylvetty 20 kappaa ruista ja siitä oli saatu noin neljä ja puoli tynnyriä ruista sekä neljä parmasta olkia. Näin ollen kirkkoherra pyysi syytteen hylkäämistä.

Kruununnimismies Lindberg kiisti, että kaski olisi ollut laidunalueella. Hän kutsui todistajiksi lautamies Abraham Berggrenin sekä torpparit Juho Eerikinpoika Haaviston ja Juho Juhonpoika Lepolan, jotka hänen kanssaan olivat edellisvuoden elokuussa suorittaneet katselmuksen kyseisellä kaskipellolla. Berggrenin mukaan aiemmin nuorta koivikkoa kasvanut kaskialue oli sopivaa peltomaaksi. Ryd oli myös alle virstan päähän torpasta toiseen paikkaan kaatanut kasken, jota ei vielä ollut poltettu. Sitä Berggren ei tiennyt, oliko aluetta käytetty laitumena vai ei. Haavisto, joka sanoi asuvansa vain virstan päässä Rajalasta, antoi samansisältöisen lausunnon ja lisäsi tietävänsä, ettei torpan lähimetsässä kasvanut tukkipuita ja että torpan ympärillä olevia alueita oli käytetty hevoslaitumena. Puolen peninkulman päässä Rajalasta asuva Juho Lepola vahvisti Haaviston lausunnon.

Nimismies Lindberg kiisti edelleen sen, että kaski olisi entistä laidunaluetta, ja halusi, että järjestettäisiin uusi katselmus. Oikeus ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Koska kaksi todistajaa oli yhtäpitävästi kertonut kasken sijaitsevan entisellä laidunalueella ja kirkkoherra oli antanut torppari Rydille luvan peltoalan lisäämiseen, oikeus katsoi korvausvaatimuksen perusteettomaksi.

Heikki Heikinpoika (Henrik Henriksson) oli syntynyt Rengossa 30.8.1811. Hän muutti Lopelle vuonna 1835 edellisenä vuonna vihityn puolisonsa Maija Liisa Mikontyttären kanssa saatuaan kirkonkylästä työpaikan Uotilan renkivoutina. Myöhemmin perhe asui Erävistössä ja Heikki alkoi käyttää sukunimeä Ryd. Se oli peräisin jonkin aikaa sotilaana olleelta isältä. Puoliso Maija Liisa kuoli keuhkotautiin vuonna 1850. Perheen kuudesta lapsesta vuonna 1843 syntynyt Matilda sijoitettiin kasvatiksi Erävistön virkatalon haltijalle lukkari Lindbergille. Vuonna 1855 Heikki Ryd avioitui Rajalan torpparinlesken Maija Stiina Heikintyttären kanssa ja oli Rajalan torpparina vuoteen 1865. Torppa siirtyi Maija Stiinan ensimmäisestä avioliitosta syntyneelle Juho Aleksanteri Lindvallille, ja Heikki Ryd perheineen muutti Salon Sylkiön torppaan. Hän kuoli vuonna 1876. Sylkiön torpparina jatkoi hänen poikansa Adolf.

Lähteitä:
KA Hml Janakkalan tk, Ca: 1 Lopen syyskäräjät 1857, Ca: 5 Lopen talvi- ja syyskäräjät 1858.
Keisarilllisen Majesteetin Armollinen Julistus Metsistä Suomen Isoruhtinanmaassa 9.9.1851.
Tiima, tiu ja tynnyri: Miten ennen mitattiin? Suomalainen mittasanakirja. Toim. Juhani Kostet et al. Turun maakuntamuseon julkaisuja 9. Viides uudistettu painos.