26. joulukuuta 2019

Hulinaa Hämeenlinnassa

Paikallismajuri Stark lähetti kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskille 31. joulu­kuuta päivätyn kirjeen. Siinä hän ilmoitti, että Hämeen­linnassa oli pidetty 28. ja 29. joulu­kuuta 1828 julki­sia huvi­tilai­suuk­sia (publica Assembléer), vaikka keisa­rin mää­räämä suru­aika oli vielä voi­massa. Keisari Nikolai I:n äiti Maria Fjo­dorov­na oli kuollut marras­kuun 5. päivänä.

Kenraalikuvernööri Zakrevski määräsi Uudenmaan ja Hämeen läänin maa­herran Carl Klickin vaati­maan Hämeen­linnan por­mes­ta­ril­ta Gustaf Adolf Lager­bladilta seli­tystä. Lager­blad toi­mitti selon­teon maa­her­ralle 17. helmi­kuuta. Maa­herra lähetti sen venä­jäksi kään­net­ty­nä ken­raa­li­kuver­nöö­rille 13./25. helmi­kuuta. 

Lagerblad aloitti pitkän selontekonsa tähdentämällä, ettei Hämeen­linnassa ol­lut suin­kaan pidet­ty julki­sia huvi­tilai­suuk­sia pai­kal­lis­majuri Starkin ilmoitta­mina päivinä 28. ja 29. joulu­kuuta. Sen sijaan niitä oli pidetty talvi­markkinoiden aikaan 9. ja 10. tammi­kuuta kulu­vana vuonna. Vanhan luvun mukaan nämä päivät olivat 28.–29. joulu­kuuta.

Ennen tarkempaa selitystä Lagerblad halusi tehdä tiettäväksi, miten hän ja muut hämeen­linna­lai­set suhtau­tuivat mark­kina-aikoina pidet­tä­viin huvi­tilai­suuk­siin:
Suomessa on yleisesti tiedossa, että täällä Hämeen­linnassa pidettävät markkinat kuulu­vat maan suurim­piin. Niin muo­doin tänne tulee markki­noiden aikaan melkoi­sesti kauppiaita ja ostajia sekä läheltä että kaukaa. Koska kaupun­gissa on ahdasta, tungok­selta on mahdoton välttyä. Ihmis­vilinästä voi koitua hait­taa kai­kille niille, jotka tulevat tänne muualta tapaa­maan suku­laisia tai käy­mään kaup­paa.
Tämän vaikeuden välttämiseksi kaupungin asukkaat ovat keksi­neet oivan keinon: markki­noiden aikaan järjes­te­tään tilai­suuk­sia, jotka kes­kit­ty­vät enem­män ylei­seen seu­rus­te­luun kuin tans­si­mi­seen ja huvin­pitoon. Mark­ki­noi­den aikana järjes­tet­tä­vät tilai­suu­det tar­joavat kau­pun­ki­lai­sil­le pie­nen tulon­lähteen ja mahdol­li­suu­den tu­tus­tua ihmi­siin. Näissä niin sano­tuissa mark­kina­ilta­mis­sa (sub­scri­berade mark­nads assembléer) on moni vieras mielik­seen käynyt. 
Pormestari Lagerblad tähdensi, ettei hän ollut antanut lupaa edellä kuvatun kal­taisten tilai­suuksien jär­jes­tä­mi­sel­le. Tosin hän ei ollut myös­kään kiel­tä­nyt niitä, mutta rat­kai­suun hän oli pää­ty­nyt paina­vista syistä. Ellei kaupun­gissa oli­si paik­kaa, jossa markki­noi­den aikaan voisi viet­tää il­toja säädyl­li­ses­ti, paljon nuoria­miehiä muista kau­pun­geis­ta kerään­tyi­si kapa­koi­hin. Siitä taas seu­raisi uhka­peliä ja väki­val­tai­suuk­sia, joiden sel­vit­tä­mi­seen polii­sil­la ei ollut tarpeeksi apu­voimia.

Lagerblad kiinnitti huomiota vielä siihen, että teatterit olivat Hänen Keisa­rilli­sen Majes­teet­tinsa lu­valla jär­jes­tä­neet näy­tän­töjä tammi­kuun alusta lähtien ja että hänen kuule­mansa mu­kaan muual­la­kin maas­sa oli pi­detty jul­ki­sia huvi­tilai­suuk­sia sa­moi­hin ai­koi­hin. Li­säk­si huhut­tiin, että Pieta­rissa suru­aika oli päät­ty­nyt toi­se­na joulu­päi­vänä.

Paikallismajuri Starkin esittämään ilmiantoon pormestari Lagerblad halusi lisätä, että paikallis­majuri oli jo lähes kah­den vuoden ajan jättä­nyt osal­lis­tu­mat­ta mark­ki­noi­den aikai­siin tilai­suuk­siin. Lisäksi Stark oli saa­nut tah­dit­to­mil­la vih­jai­luil­laan koko Kei­sa­ril­li­sen 46. jää­käri­rykmen­tin tänne sijoi­te­tun kol­man­nen patal­joo­nan upsee­ris­ton kart­ta­maan ky­sei­siä tilai­suuk­sia. 

Lopuksi pormestari Lagerblad vakuutti tietävänsä, etteivät kaupunki­lai­set suin­kaan pidä häntä virka­mie­henä, joka poik­ke­ai­si lakien ja ase­tus­ten nou­dat­ta­mi­ses­ta. Hän pahoit­te­li selon­tekonsa moni­sanai­suutta mutta katsoi seikka­peräi­syy­den vält­tä­mät­tö­mäksi "kaik­kien varjo­jen häl­ventä­miseksi" (till för­skingrande af hvarje skugga).


Keisarinna Maria Fjodorovnan kunniaksi vuonna 1914 pystytetty pronssipatsas Pavlovskissa.  Patsaan jalusta on suomalaista marmoria. Patsas sijaitsee Carlo Rossin vuonna 1816 suunnittelemassa mutta vasta 1913 rakennetussa puistopaviljongissa. Maria Fjodorovna (1759–1828) oli Paavali I:n puoliso sekä Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n äiti.


Lähteitä:
KA Hki Kenraalikuvernöörinkanslia, Fa:378 Yleiset aktit 1829.
KA Hml Uudenmaan lka, Ea:334a Kirjeasiakirjat 1829.

19. joulukuuta 2019

Kenen kuuluisi elättää sokea isä?

Joulukuun 16. päivänä 1849 Lopen pitäjänkokous kokoontui käsittelemään sokean 71-vuotiaan Eerik Juho Juhonpojan kohtaloa. Eerik asui "vanhana torpparina" Salon kartanon alaisessa Sääksjärven torpassa, jossa nyt oli torpparina hänen vanhin poikansa.

Aluksi käytiin läpi asian taustoja. Sääksjärven torppaa isänsä jälkeen pitävä Jaakko Juho Eerikinpoika samoin kuin Salon kartanon omistaja, Carl Gustaf Laurentz, olivat tehneet tiettäväksi, etteivät anna mitään apua vanhalle torpparille, joka oman ilmoituksensa mukaan oli raivannut korvesta torpan pellot ja luovuttanut torpan irtaimistoineen vanhimmalle pojalleen. Todettiin myös, että Salon kartanolla oli nelisenkymmentä torppaa, mutta kartano antoi seurakunnalle vain 12 ruotukappaa ruista. Kuitenkin ruotuapua saavista kuusi eli kolmasosa koko pitäjän ruotuvaivaisista  oli kartanon alustalaisia. Pitäjänkokous katsoi niin ollen olevan oikein ja kohtuullista, että poika Jaakko elättäisi isänsä ja kartanon omistaja antaisi siihen tukea. Jaakon sanottiin tulevan hyvin toimeen, ja kokous vetosikin 9.9.1817 annetun Keisarillisen asetuksen 1. pykälään, jonka mukaan omaisten tulee pitää huolta vanhuksista – elleivät he siihen kykene, seurakunnan tehtävä on antaa apua. Vanhalle Eerikille päätettiin kuitenkin antaa vielä köyhäinkassasta yhden ruplan 20 kopeekan avustus.

Jaakko ei tyytynyt pitäjänkokouksen päätökseen ja esitti maaherralle tammikuussa 1850 lähettämässään valituskirjeessä perusteluja sille, miksi kieltäytyi elättämästä isäänsä:
On totta, että noin 20 vuotta sitten sain Salon kartanon alaisen Sääksjärven torpan hallinnan isäni jälkeen. Isäni luopui torpanpidosta omasta tahdostaan, ja torppa käsitti vain neljännestynnyrinalan peltoa ja huonon asuintuvan sekä romahtamaisillaan olevan saunan. Ei pidä paikkaansa, että isäni olisi itse raivannut torpan pellot, eikä hän ole päivääkään ollut apunani torpan hoidossa. Lähdettyään torpasta hän kierteli hevoskuoharina ympäri lääniä ja hylkäsi vaimonsa ja alaikäiset lapsensa. Olen joutunut pitämään huolta sisarusteni elatuksesta ja kasvatuksesta, kunnes he itse ovat voineet ansaita elantonsa. Saimme vaimoni kanssa yhdeksän lasta, joista viisi on elossa ja asuu kotona. Perheen elättäminen on vienyt kaikki varani, niin, että sairaalloisena varmasti päätyisin pitäjäläisten elätettäväksi, elleivät lapseni auttaisi minua torpan hoidossa. Edellä esitetyn perusteella uskallan nöyrimmästi pyytää, että pitäjänkokouksen päätös kumottaisiin ja että pitäjäläiset määrättäisiin huolehtimaan isäni hoidosta ja elatuksesta.
Maaherra pyysi Lopen seurakunnalta lausuntoa asiasta. Pitäjänkokous päätti antaa tehtävän kruununnimismies Otto Tammelanderille, joka lausunnossaan 6.3.1850 kertasi pitäjänkokouksen päätöksen perustelut. Hän otti esille myös Salon kartanon vastuun, ja sanoi, että valituksen tekijä ja ehkä itse Salon kartanon omistajakin näyttävät olevan sitä mieltä, että kun kyseisen säterin noin 40 torpparia vaimoineen ovat koko parhaan ikänsä palvelleet kartanoa, heidät voidaan vanhoiksi ja raihnaisiksi tulleina jättää seurakunnan elätettäviksi. Tammelander piti tällaista asennetta kohtuuttomana ja valitettavana.
Tammelander liitti lausuntoonsa papintodistuksen, jossa kirkkoherra Elers todistaa Eerik Juho Juhonpojan pitäneen Sääksjärven torppaa vuodesta 1808 ainakin vuoteen 1825 ja sen jälkeen olleen paikassa "vanhana torpparina". Elers myös toistaa pitäjänkokouksen päätöksessä mainitut tiedot Salon kartanon alueella olevista ruotuvaivaisista. Lähde: KA Hml, Hämeen lka Saapuneet anomus- ja ulosottoasiain asiakirjat 1850.

Kirjeensä lopussa Tammelander toivoi vuoden 1817 asetukseen vedoten, että maaherra velvoittaisi hyvissä varoissa olevan nykyisen torpparin elättämään isänsä ja että myös Salon kartanon omistaja velvoitettaisiin antamaan apua vanhalle palvelijalleen. Tammelander viittasi vuoden 1805 palkollisasetuksen kolmannen artiklan seitsemänteen pykälään, jonka mukaan isännän ei tule hylätä uskollisia palkollisiaan, jotka ovat talossa palvelleet parhaat työvuotensa, vaan hänen on annettava heille kohtuullinen toimeentulo ja hoito heidän kuolemaansa saakka sitä työtä vastaan, jota he voivat tehdä. Ellei isäntä pysty sellaista hoitoa antamaan, tulee seurakunnan antaa apua tarpeessa oleville.

Asiaa harkittuaan ja asiakirjoihin tutustuttuaan maaherra totesi päätöksessään 14.3.1850, ettei Jaakko Eerikinpoika ole tuonut esiin mitään, minkä vuoksi pitäjänkokouksen päätöstä tulisi muuttaa. Joulukuussa 1849 annettu päätös, että Jaakko Eerikinpojan tulee elättää isänsä, pysyi siten voimassa.

Eerik Sääksjärvi jäi kuitenkin loppujen lopuksi seurakunnan avun varaan, sillä poika perheineen muutti vuonna 1851 Pyhäjärvelle. Rippikirjoissa vanha Eerik on edelleen merkitty Sääksjärven torppaan, mutta ilmeisesti hän joutui vuosittain vaihtamaan asuinpaikkaa sen mukaan, kuka hänet kulloinkin otti halvimmalla hoitaakseen. Esimerkiksi helmikuussa 1857 pidetyssä pitäjänkokouksessa hänet otti vuodeksi hoitoonsa Juho Kustaanpoika Ali-Heikkilä Topenolta kahdella tynnyrillä 25 kapalla ruista, ja vuonna 1858 alimman tarjouksen teki Topenon Hokkalan muonatorppari Jaakko Engbom kolmen ruistynnyrin korvausta vastaan.

Eerik Juhonpoika kuoli lähes 90-vuotiaana 20.4.1867.

* * *

Rippikirjojen perusteella voi päätellä, ettei vuonna 1778 Pyhäjärvellä Ul. syntynyt Eerik Juho Juhonpoika ollut Sääksjärven torpan ensimmäinen asukas. Hän avioitui 12.10.1799 Yli-Antinniemen torpantyttären Stiina Loviisa Mikontyttären (1779–1826) kanssa, ja pariskunta muutti vuonna 1808 Sääksjärven torppaan. Lapsia syntyi yhdeksän, heistä neljä kuoli pienenä.

Vanhimmasta pojasta Jaakko Juho Eerikinpojasta, s. 1800, tuli Sääksjärven torppari isänsä jälkeen. Hänen puolisonsa Anna Stiina Säll, s. 1802, oli  kotoisin Pyhäjärven Ul. Tuorilasta. Lapsia oli yhteensä kymmenen, heistä yksi syntyi kuolleena ja neljä menehtyi pienenä. Muutettuaan Lopelta Jaakko toimi lampuotina Tuorilan Taniaisten puustellissa, sitten Vaskijärvellä. Vuonna 1855 perhe muutti Pietilän torppaan Nurmijärven Kytäjärvelle. Jaakko kuoli Pietilän entisenä torpparina vuosi isänsä jälkeen, 68-vuotiaana. Puoliso Anna Stiina oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, vuonna 1866.

Lähteitä:
KA Hml, Hämeen lka AD 9/65 1850.
SSHY, Lopen ja Nurmijärven kirkonkirjat. Jäsensivut.

12. joulukuuta 2019

Lukupidot Lennolla

Kinkerit, kylänluvut, lukukinkerit, lukusijat tai lukuset olivat entisaikaan monelle kova paikka. Volter Kilven sanoin (Uusi Aura 30.10.1920, sivu 8):
Jouluajan iloja seurasi karvas ja ahdistava aika, sillä nyt läheni­vät ankarat lukuset ja "katkis­mukset" oli haet­tava kät­köistään. Pitkät sun­nun­tai-aamu- ja ilta­päivät kuului lakeis­sa tuvissa joka nur­kassa vain hyri­se­vää luke­mi­sen nupi­naa, sillä anka­ria ja pelät­ty­jä olivat papit niin nuo­rille kuin van­hem­mil­le­kin. Mutta oli kinke­reillä haus­katkin puo­lensa. Varsi­nainen kin­keri­päivä oli kyllä ahdis­tuk­sen ja tus­kan päi­vä. Mutta seu­raa­vana päi­vänä oli juhla­päivä. Kun kerta oli pap­pien vuoksi han­kittu ta­loon kokit, teuras­tettu va­sik­ka ja por­sas, lei­vottu luke­mat­to­mat leipä­lajit, laitet­tu toistaan her­kul­li­semmat "rää­tit", niin seuraa­vaksi päiväksi järjes­tet­tiin muhkeat pidot.  
Blogimme vakiopiirtäjän tädin arkistossa on muutamia lukupito­kutsuja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Vanhin kutsu on Ori­pään Tanski­lan Matti­lasta vuodelta 1896. Talon emäntä Amanda Maria Kallen­tytär oli synty­nyt Loimaalla vuonna 1869 ja isäntä Frans Fredrik Kallen­poika Mat­tila Ori­päässä 1860. Amanda ja Frans vihit­tiin vuonna 1888. Heillä oli lapset Frans Niko­lai, Lyy­dia Amanda, Lauri Johan­nes, Yrjö Retrikki ja Verner Henrik. 


Amanda ja Frans Mattila 1896.


Vuonna 1898 Oripäähän tuli kutsu Alastarolta Virttaan Keto-Heikkilästä. Kutsun lähettivät Ori­päässä syntynyt Fred­rika Johanna Jaakon­tytär Veräjän­korva (1839–1899) ja hänen toinen aviomiehensä, Simo Oskari Oskarin­poika (1849–1929), joka oli kotoisin Mart­ti­lan Mäen­päästä. Fredrikan ensim­mäinen mies, Keto-Heikkilän aikai­sempi isäntä Heikki Heikin­poika, oli kuollut vuonna 1866.



Fredrika ja Oskari Keto-Heikkilä 1898.


Huittisista Kalliokorven yksinäistilalta saapui kutsu helmikuussa 1903 pidet­täviin luku­sija­pitoi­hin. Kutsun lähet­tä­jät olivat synty­neet Alas­tarolla, Fred­rika Karo­liina Heikin­tytär vuonna 1857 ja Erland Eevert Kallen­poika1855. Heillä oli Oripäässä vuonna 1878 synty­nyt poika Kaarlo Evert ja Huitti­sissa vuonna 1887 syntynyt tytär Hilja Lempi Karo­liina. 



Karoliina ja Eevertti Kalliokorpi 1903.


Viimeinen kutsu on vuodelta 1910. Kutsun lähettäjä oli Samuel Lento Oripäästä. Samuel oli edellä maini­tun Fredrika Johanna Veräjän­korvan veli ja edellä mainitun piirtäjän isänisän äidin setä. Hän syntyi vuonna 1856 Ori­päässä ja muutti vuonna 1878 Pöy­tyälle. Samuel vihit­tiin vuonna 1878 Eli­sa­bet Fred­rika Helan­derin kanssa. Vuonna 1830 syntynyt Elisabet Fredrika oli ollut aikai­semmin naimi­sissa Tuomo Tuomon­poika Pih­lavan kanssa ja jää­nyt les­keksi vuonna 1869. Eli­sa­bet Fred­rika kuoli vuonna 1901, ja hänet haudat­tiin ensimmäisen miehensä ja samannimisen poikansa Tuomo Tuomon­pojan kanssa Pöytyän kirkko­maahan. Eli­sa­betin ja Samuelin avio­liitto oli lap­se­ton.



Samuel Lento 1910. Kartonkisessa kutsukortissa on komeat kohokehykset.

Samuel Lento kuoli lukupitoja seuraavana vuonna, heinäkuussa 1911. Turun Leh­des­sä oli 18. heinä­kuuta ilmoitus kuole­masta:
Viime perjantaina kuoli täällä maanviljelijä Samuel Lento Ori­päästä 54-vuotiaana, vaikean halvauksen jälkeen. Vainaja oli seudun van­kimpia maan­viljeli­jöitä, omis­taen välistä useam­piakin taloja, ja myös liike­mies hän oli. Lähinnä suree häntä veli.
Samuelia sureva veli oli vuonna 1847 syntynyt Kaarle Robert, jolla on Oripään 1880-luvun rippikirjasta alkaen sukunimenä Sulonen.

Kaarle Robert oli saanut marraskuussa 1877 naimalupakirjan Turkuun. Elokuussa 1890 Suomalai­sessa Wiralli­sessa Leh­des­sä oli kuitenkin seu­raava ilmoitus:
Pastorinvirastosta Orihpäässä annettu naimalupakirja Turkuun on hukkunut ja kuoletetaan täten. Moitetta mainettani ja naimistani vastaan ilmoitetta­koon, jos syy­tä on, lail­li­sen ajan kuluessa pasto­rin­­viralle Orih­­päässä.  – Orihpää, Elo­kuun 8 p. 1890.  Kaarl Robert Sulo­nen, talon­poika Orih­­pään Verä­jän­­kor­vasta.

Karl Robert Sulonen sai vuonna 1893 viiden vuoden passin ulkomaille. Mitä ilmeisimmin sama mies, Charles Robert Sulonen, sai Yhdys­valtojen kansa­­lai­suuden vuonna 1905. Asuinpaikka oli Cleve­­landissa Cuto­yogan piiri­­kunnassa Ohiossa. Hän asui Cleve­landissa myös vuoden 1910 väestön­laskennan mukaan ja oli tuolloin 63-vuotias naima­ton valssaamotyöläinen (Mill Hand, Roller Mills). 


Lähteitä:
Ancestry.com. 
Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.
Sirkka Leinon arkisto.

5. joulukuuta 2019

Hyvin ajoitetut häät ja paljon kummeja


Toukokuun 29. päivänä vuonna 1798 vietettiin Lopen Topenolla Eerik Laurinpoika Vähä-Peuran ja Juliaana Antintyttären häitä. Hääväkeä oli kutsuttu runsaasti. Juliaana vihittiin "omissa vaatteissa" ilman morsiuskoristeita. Siihen oli selvä syy: pariskunnan esikoinen  näki päivänvalon jo seuraavana päivänä.

Tyttölapsi, joka sai nimen Maria, kastettiin saman tien. Kirkkoherra Jusselius ehkä oli valmiiksi paikalla, olihan vihkiminenkin tapahtunut kotona. Myös osa kauempaa tulleesta hääväestä todennäköisesti yöpyi talossa. Kotikylästä Marian kummeiksi pyydettiin Juho Juhonpoika ja Stiina Juhontytär Hemmolta, Eerik Peuran veljentytär Liisa Heikintytär Iso-Peuralta ja Kaisa Simontytär Hokkalasta. Eerikin sisar Maija Laurintytär tuli Vojakkalan Siukolasta. Muita kummeja olivat Heikki Eliaanpoika ja hänen vaimonsa Maria Iisakintytär Hunsalan Seppälästä, Juho Antinpoika Hunsalan Talolasta, Juhon äiti Stiina Heikintytär samasta paikasta sekä Eerik Vähä-Peuran serkut, veljekset Juho  ja Joonas Niinimäki Läyliäisiltä. Yhteensä kummeja oli täysi tusina.




Häissä kerättyjä lahjoituksia kertyi seurakunnan vaivais- ja lasarettikassoihin yhteensä 51 killinkiä. Kotivihkimisestä veloitettiin kirkonkassaan 4 killinkiä, ja "ajattomasta vuoteudesta" (otidig sängelag) tuli sakkoa yksi riikintaalari 16 killinkiä.

Eerik Vähä-Peura oli vihittäessä täyttänyt jo 38 vuotta, ja useita vuosia talossa piikana palvellut Juliaana oli melkein 27-vuotias. Pariskunta sai 25-vuotisen avioliittonsa aikana vielä neljä aikuiseksi elänyttä lasta, lisäksi yksi poika syntyi kuolleena. Eerikin kuoltua Juliaana emännöi Vähä-Peuraa Ulrika-tyttären avioitumiseen, vuoteen 1844 saakka. Hän kuoli 87-vuotiaana vuonna 1858.


Kummeja "paremmista piireistä"

Vähä-Peuran Marian kummit olivat talollisia tai heidän lapsiaan. Talollisen lapsilla oli harvemmin kummeina torppareita, elleivät he sitten olleet lähisukua isäntäväelle. Torppareilla taas oli tapana pyytää kummeiksi talon isäntäväkeä. Salon kartanon alaisen Antinniemen torpparin Ernest Petterinpojan vuonna 1757 syntyneen Kaisa-tyttären kummeina olivat kartanosta herra Ernst Johan Laurentz ja madame Brita Dubbe, Johan Laurentz, Carl Laurentz ja neito (jungfru) Maria Laurentz.  Lisäksi kummeiksi oli pyydetty nimismies Mårten Söderberg sekä torpanvaimo Valpuri Kaarlentytär ja Sofia Matintytär. Ernest Petterinpojalla oli kymmenkunta lasta, ja Ernst Laurentz oli  myös toiseksi vanhimman Marian kummina. 

Hieno nimi oli vänrikki Adolf Fredrik Collinin ja rouva Lovisa Rebecca Wasanderin vuonna 1795 syntyneellä tyttärellä, joka on kastettujen luettelossa Andriette Johanna Cornelja. Myöhemmin neito esiintyy rippikirjassa nimellä Henrika. Tulee mieleen, että tytöstä ehkä oli ajateltu Henriettaa, mutta muitakin Andrietteksi kastettuja tyttöjä näyttää kyllä seurakunnissa olleen. Collinin Andrietten kummeina olivat herra kornetti Adolph Fredrik Stjerner, kersantti Jakob Johan Lovin, kirkkoherran leskirouva Cornelja Claesson, rouva Gustava Fredrika Grundström, rouva Eva Stina Lovin syntyjään Laengman, rouva Johanna Finnera syntyjään Laengman, mademoisellet Johanna Wasander ja Lisa Stina Laurentz sekä jungfru Eva Lisa Dubbe.

Vanajan kappalaisen ja varakirkkoherran Carl Gustaf Sanmarkin lasten kummeina oli Vanajan ja Hämeenlinnan virkamiehiä ja säätyläisiä. Vanhimmalla, vuonna 1798  syntyneellä Carolina Gustavalla kummeja oli kolmetoista: asessori Johan Walheim, asessori Wasenius ja asessori G. N. Amilon, Gustaf Nordenswan, apteekkari Lorents Bjugg, maisteri Gabriel Palander, ylioppilas Lars Palander, rouva R. E. Palander, rouva asessorska Amilon, rouva asessorska Wasenius, rouva asessorska Ahlgren, demoiselle Eva Agatha Helsingberg, joka oli äidin sisar, sekä demoiselle Maria Silfström.

Agatha Sophialla kummeja oli vain kuusi: lääninmaanmittari Eric Lalin rouvineen, ruustinna Carolina Cygnaeus, mamselli Aejmelaeus Hämeenlinnasta, sihteeri H. J. Stefanius ja herra komministeri Christian Enqvist, joka oli Vanajan kirkkoherran apulainen. Veljet saivat tyytyä vielä vähempään kummimäärään. Carl Johanilla oli viisi kummia, säätyläisiä kaikki. Nils Hermanin kummeiksi oli pyydetty talollisia: rusthollari ja kirkkoväärti Matti Yrjönpoika Klemola puolisoineen sekä rusthollarit Kustaa Paavola ja Krister Keskilä puolisoineen sekä rusthollarintytär Maria Mikontytär Sakkila. Ehkä kirkkoherra Sanmark halusi näillä kummivalinnoilla hoitaa suhteita myös pitäjän talollisiin.

Benvikin ensimmäisiin oppilaisiin kuuluneen Gustava Wellingkin isä oli aatelista syntyperää. Gustava syntyi aviottomana ennen vanhempien vihkimistä, eikä kastemerkinnässä isää mainita lainkaan. Aatelisia ei Gustavan tai hänen sisarustensa kummien joukossa ole. Gustavan kummeina oli kaksi talollista: rusthollari Anders Andersson ja talollinen Henrik Eriksson. Naispuolisia kummeja olivat naapuritalon vanhaemäntä Maria Johanintytär sekä samanniminen piika. Gustava avioitui vuonna 1825 Johan Ekblomin kanssa. Mies oli naimisiin mentäessä räätäli, mutta ammatti vaihtui ajan myötä rengiksi ja kalastajaksi. Pariskunta sai kuusi lasta, joiden kummeina oli talollisia, torppareita, käsityöläisiä tai palvelusväkeä.

Gustavan neljänneksi vanhimman lapsen, Carl Oton, kummit tekevät poikkeuksen. Pojan syntyessä vuonna 1833 perhe asui Maskun Odensnäsin (Odensaaren) säteritilalla, jonka omisti vapaaherra Wilhelm Paul Carpelan. Johan Ekblomin ammatiksi on merkitty tallirenki, ja Gustava oli piikana, ehkä kuitenkin hieman tavallista piikaa hienommissa töissä. Myös Gustavan sisar Dorothea Wilhelmina asui Odensnäsissä, ja sisarusten aatelinen syntyperä (af adelig famille) oli hyvin tiedossa. Carl Oton kummiluettelo on vaikuttava: hovijahtimestari, herra paroni Carl Maximilian Carpelan, filosofian tohtori herra Frans Schauman, ylioppilas, jalosukuinen herra Hugo Schauman Kalelasta ja ylioppilas, herra Gustaf Holmström. Hännänhuippuna, mutta ehkä läheisimpänä perhetuttuna, oli kalastaja Anders Joh. Bång Odensnäsistä. Naispuolisia kummeja olivat varapastori Gustaf Granströmin puoliso Justina Willén, hyväsukuinen neiti Maria Fredrika Carpelan, neidit Sofia, Magdalena, Lovisa ja Carolina Carpelan sekä kalastaja Bångin vaimo Maria Johansdotter. Lapsen kastoi kotona Gustaf Granström. Kummeja Carl Otolla oli yhteensä kolmetoista.