31. joulukuuta 2020

Uudenvuodenpäivän tanssit Lopella 1857

Kesäkuussa 1857 Lopen pitäjänkokouksen kuultavaksi oli kutsuttu kolmi­senkymmentä seurakuntalaista, joita syytettiin pyhäpäivän tanssikiellon rikkomisesta. Oli tullut tietoon, että Joentakana asuva tukkukauppias Henrik August Lång oli edellisenä uudenvuoden­päivänä antanut tilat iltapäivä­tanssien järjestämiseen: säätyläisille Konkkalan yläpytingissä ja rahvaalle väentuvassa.

Tanssikielto oli annettu rovastintarkastuksessa vuonna 1817 ja vahvistettu uudelleen vuosina 1825 ja 1836. Sen rikkomisesta oli määrätty viiden ruplan sakko jokaiselle, joka sallii kotonaan tanssien järjestämisen sunnuntaisin ja pyhäpäivinä, ja yhden ruplan sakko kaikille tilaisuuteen osallistuville. 
 
Tukkukauppias Långia ja kaikkia tansseihin osallistuneita vaadittiin nyt kiellon rikkomisesta edesvastuuseen. Långin lisäksi syytettyinä olivat hänen tyttärensä Hilda Augusta ja poikansa Axel Edvard, neiti Anna Kristina Ladau pappilasta, leskirouva Matilda Tammelander sekä tytärpuolet Olivia ja Nina Tammelander kirkonkylän Uotilasta, renkivouti Juho August Eerikinpoika, muonatorppari Juho Mikonpoika ja vaimo Serafia Heikintytär, piiat Maria Kustaava Nystedt, Fredrika Iisakintytär, Helena Matintytär ja Vilhelmiina Aadolfintytär Konkkalasta, lampuodin poika Juho Vihtori Juhonpoika ja piika Amanda Maria Kollin Peltolasta, Pirttilän muonatorppari Juho Eerikinpoika Forsström vaimonsa Eeva Stiina Mikontyttären ja äitinsä Hedvig Petterintyttären kanssa, talollisen pojat Otto August ja Juho Nikolai Lindfors Kierasta, renki Aaron Matinpoika Kittilästä, pyykkäri Amanda Maria Manassentytär Heikkilästä, leski Maria Sirén Mäkelästä, suutarinoppilas Kustaa Manassenpoika Ek Hirvijärveltä, talollisen leski Kaisa Manassen­tytär Solti Läyliäisiltä, renki Juho Taavetinpoika kirkonkylän Uotilasta, suutarinoppilas Juho Sundell Kalevasta ja talollisen poika Juho Vilhelm Kustaanpoika Nummenranta Läyliäisiltä.

 
 
Leskirouva Tammelanderia syytettiin lisäksi siitä, että hän oli antanut järjestää tanssit myös tammikuun neljäntenä, vieläpä samana päivänä, jolloin saarnastuolista oli varoituksena luettu uudelleen vuoden 1817 päätös. Tilaisuuteen olivat Tammelanderin neitien lisäksi osallistuneet Långin sisarukset, neiti Ladau ja muutama ulkopaikkakuntalainen.

Kaikki kutsutut eivät saapuneet pitäjänkokoukseen. Tukkukauppias Lång ja muonatorppari Juho Mikonpoika olivat sairaana, ja syytä ilmoittamatta olivat pois jääneet Långin nuoret, neiti Ladau, leskirouva ja neidit Tammelander, lampuodinpoika Juho Peltola ja renki Juho Taavetinpoika. Kuulustelussa osa väentuvassa paikalla olleista kielsi ollenkaan tanssineensa, ja Hedvig Petterintytär sanoi ottaneensa pojaltaan viulun pois, joten tanssimisesta ei olisi mitään tullutkaan. Jotkut myönsivät kyllä hieman hypelleensä piirissä, toiset olivat istuneet viereisissä huoneissa tai olleet palvelemassa herrasväkeä. Päätettiin, että asiaa käsitellään uudelleen elokuun 9. päivänä jumalanpalveluksen jälkeen. Kirkkoherra lähetti maaherralle pyynnön, että nimismies määrättäisiin kutsumaan seuraavaan kokoukseen kaikki nyt pois jääneet.

Elokuun kokoukseen tulivat kaikki kutsutut lukuun ottamatta tukkukauppias Långin väkeä, edelleen sairaana makaavaa Juho Mikonpoikaa ja suutarinoppilas Ekiä. Edellisessä kokouksessa kuulluilla ei ollut mitään uutta kerrottavaa. Tammelanderit sanoivat, että he kyllä olivat olleet Långin juhlissa ja järjestäneet Uotilassa joululeikkejä, mutta eivät kummassakaan juhlassa tanssineet. Kysymykseen, sisältyikö joululeikkeihin valssia tai polkkaa, he vastasivat, etteivät muista.  Juho Juhonpoika sanoi menneensä uudenvuodenpäivänä asioille Konkkalaan, istuneensa renkituvassa ja nähneensä ihmisten tanssivan viereisestä huoneesta kuuluneen musiikin tahdissa.  Juho Taavetinpoika taas oli pikaisesti käynyt sisällä eikä ollut nähnyt mitään. Asia lykättiin lokakuun 11. päivälle, jolloin kaikkien nyt pois jääneiden tuli olla paikalla.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin, että edellä mainitun kokouksen pöytä­kirja olisi allekirjoitettavana sakaristossa jumalanpalveluksen jälkeen. Kirkkoherra joutui kuitenkin merkitsemään pöytäkirjaan, ettei kukaan kirkkoraadin jäsenistä saapunut paikalle.

Tukkukauppias Lång kävi lokakuun 9. päivänä vierailulla pappilassa. Seuraavana päivänä pidettiiin kokous, jossa olivat kirkkoherra von Qvantenin lisäksi lukkari Lindberg, kirkkoväärti Harri sekä kuudennusmiehet Uksela, Tirra, Mäkelä, Naski ja Talola. Kirkkoherra kertoi Långin käynnin yhteydessä selvinneen, että Konkkalassa oli uudenvuodenpäivänä vierailulla vain Långin veli perheineen Helsingistä, rouva Tammelander tyttärineen, neiti Ladau ja armonvuoden saarnaaja Grönholm rouvineen Somerniemeltä. Myöskään väentuvassa ei Långin luvalla mitään yleisiä tansseja järjestetty, vaan oman väen lisäksi sisään oli poikennut muutamia jonkin aikaa paikalla viipyneitä henkilöitä. Rouva Tammelanderin juhlissakaan ei vieraita ollut sen enempää kuin Långilla. Asiasta keskusteltuaan kokous tuli siihen tulokseen, ettei vuoden 1817 määräys koskenut Långin ja Tammelanderin kutsujen kaltaisia kokoontumisia. Renkituvassa tanssia nähnyt Juho Juhonpoikakaan ei ollut nimennyt tanssijoita. Näin ollen ei ollut enää syytä kutsua useampia henkilöitä kuultavaksi.

Kirkkoherra lähetti 24.12.1857 maaherralle kirjeen, jossa hän selosti vuoden 1817 kieltoa. Maaherra totesi vastauksessaan, että koska määräys oli jo vanha, olisi syytä kuulla seurakunnan jäseniä siitä, oliko se edelleen pidettävä voimassa. Asiaa oli määrä käsitellä 24.1.1858 jumalan­palveluksen jälkeen pidettävässä pitäjänkokouksessa. Juuri ennen saarnaa "joku naishenkilö" ojensi kirkkoherralle sinetöidyn kirjeen, joka sisälsi nimismies Lindbergin edellisenä päivänä allekirjoittaman esityksen pitäjänkokouksen pöytäkirjaan. Siinä todettiin, että vuoden 1817 tanssikielto oli tehty estämään senaikaisia palvelus- ja irtolaisväen juopottelutilaisuuksia eikä tarkoitus ollut, etteivät seurakuntalaiset voisi kutsua luokseen ystäviä ja naapureita viettämään sunnuntai-iltapäiviä ja nauttimaan viattomista tanssihuveista. Lindberg ehdotti määräyksestä luopumista varsinkin, kun olot ja ajan henki olivat nyt kokonaan toiset.

Kirkkoherra tulkitsi kokouksessa suomeksi vuoden 1817 rovastintar­kastuksen määräyksen ja kysyi, haluttiinko se edelleen pitää voimassa. Salon kartanon ja Rautakosken ruukin omistaja Adolf Fredrik Sohlman ehdotti määräyksen kumoamista, ja häntä kannattivat tukkukauppias Lång, entinen pataljoonankirjuri Gustaf Alftan, "vaikkei esittänyt valtakirjaa äidiltään, leskirouva Ulrika Alftanilta, jolla vielä on tilan hallinta", sekä talolliset Josef Uusitalo, Josef Heikkilä ja Josef Pälsi Sajaniemestä samoin kuin Karl Fredrik Skyttälä Räyskälästä. Muut "vaikenivat kuin muuri". Lopulta Juho Ahllund Kalevan kulmalta rohkeni lausua mielipiteensä ja ilmoitti kannattavansa määräyksen pitämistä voimassa.

Mitä maaherra päätti, siitä ehkä myöhemmin. Pitäjänkokouksissa asiaa ei näy enää käsitellyn.

Lähteitä:
KA (DA) Lopen srk, Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 14.6.1857, 9.8.1857, 10.10.1857 ja 24.1.1858.
KA HMA Lopen srk, II Ck: 1. Sisältää muun muassa kirjekonsepteja.

24. joulukuuta 2020

Korvatunturin karanteeni

 Pohjois-Karjalan kirjeenvaihtaja lähetti joulukortin:




Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2021!


Lähde:  © 2020 S. Leino

17. joulukuuta 2020

Jouluherkkuja ja lahjavinkkejä

Joulu oli hyvää myyntiaikaa kauppiaille 1800-luvullakin. Hämeen­linnan lehdissä ilmoiteltiin "joulunäyttelyistä", joiden tarjonta oli suureksi osaksi herkkutavaroita ja kalaa. Vuonna 1870 kauppias J. G. Grönfors tarjosi Hämäläinen-lehdessä 15.12. muun muassa

Bisqwittiä (Englantilaista teeleipää)
Montpencieriä
Pastilliä
Fiikunia, Smyrnan sokuri-leiwoksia ja Malagan Pähkiniä
Rusinoita, Malagan ja Smyrnan
Plummonia ja puoliplummonia
Mantellia: kuori-, makeita- ja karvaita
Kryyniä: riisi, manna, helmi, saago ja hirssi
Liiwatteeta: punasta ja walkosta
Linsiä
Kahweeta: Jawan, Laguaran ja Rion
Saksan omenoita, Sitruunia
 
 
Monenlaista kalaa. Tämä Grönforsin ilmoitus on Hämeen Sanomista vuodelta 1880.         

 
Kauppias Carl H. Wallenius, joka vuoden 1887 osoitekalenterissa kertoi liikkeensä olevan Koloniali-, Rauta-, Viini- ja Punssikauppa, tarjosi vuonna 1880 joulukuusen koristeita.


Walleniukselta sai myös Mukawia Joululahjoja:
Kauniita pelerinejä, lasten willa-tröijyjä, willa sormikkaita miehille, naisille ja lapsille.  – – Lampunmattoja guttaperchasta, peiliä, ranne- ja rintanappeja, pelimarkkoja, pieniä lasten pyssyjä paperinalleilla. – – Pöytäweitsiä, waksikangasta, alfenidisiä hiuswasamoita, kauniita tuhkakannattamia. – – Hienoja hiotuita karafineja, waletuilla etiketeillä. Pieniä kynäweitsiä ja kellonperäin koristimia. Kynän-warsia, hammasharjoja. Notes ja muistokirjoja. Hajusaippuoita. Hyvää Kölniwettä, kauniissa kiiltopoteissa.
Asiakaskuntaa palveltiin suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi. Kolmella kielellä tarjosi esimerkiksi kauppias Söderlund 6.12.1890 hyödyllisiä ja hupaisia joulutavaroita ja leluja sekä kauppias Bogdanoff Moskovan korppuja ja rinkeleitä Hämäläisessä 13.12.1890.

Emäntien avuksi oli tarjolla käänteentekevä keksintö, jota mainostettiin viimeksi mainitussa Hämäläisen numerossa:
Kaikki uutukaiset woitettu!
Yleinen Kyökkikone
Joka Pariisin mailman näyttelyssä ja Wienin maatalon edellisessä näyttelyssä on tunnustettu käytännöllisimmäksi ja hyödyllisimmäksi ja wälttämättömimmäksi joka taloutta warten, ja jota on molemmissa näyttelyissä myyty miljoonittain. 
Tämä kone on, joka sen waan on nähnyt, saawuttanut sekä lapsien että emäntien, sekä talonpoikien että aateliston yleistä suosioa, ja hämmästyttäwää huomiota, niin että heti ensi ilmoitusten lewittyä tästä ihmekoneesta, alkoi tulwata tukuttain tilauksia.

"Uskomatonta mutta kuitenkin totta"

Tämä kone kelpaa seurawiin tarkoituksiin ja panee warjoon kaikki tähän astiset keksinnöt:
Yhdessä minutissa olet walmis tällä koneella tekemään mielen mukaan sakeana tai wetelänä ruaksi 1 kilon perunoita, nauriita, lanttuja, sipulia, kurkkuja, hedelmiä joka laatua y. m. y. m. lyhyesti sanoen kaikkia mitä woidaan kuoria ja leikata. 
Kahdessa minuutissa on mahdollista laittaa woita, kermaa y. m. s. puolessa minuutissa lunta, jääwuorta y. m. y. m.

Wielä sopii sitä mikroskooppina (suurennuslasina) käyttää; joka esineen näet 400 kertaa suurennettuna, se on siis ylen hyödyllinen ruokain ja juomien tarkastamiseen.

Sellainen kone, kestäwää metallia, kulumattomine wieterei­neen maksaa ainoastaan
3 Ruplaa
niin kauwan kuin warasto riittää. 
Saadaan ainoastaan tilata ennakko­maksulla kautta ainoan Toimiston
S. Altmann.
Wien 1, Dominikannerbastei 23.

Samassa lehdessä konetta kauppasi niin ikään yksinoikeudella myös D. Klefner Wienistä.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämäläinen 15.12.1870 no 50, 6.12.1890 no 97 ja 13.12.1890 no 99; Hämeen Sanomat 10.12.1880 no 50. Linkit tekstissä.
Hämeenlinnan Osoite- ja Ilmoituskalenteri 1887. Hämeenlinnan Lydia.

10. joulukuuta 2020

Kovan onnen Mikko

Oulun lääninhallituksen läänin­konttoriin saapui 9. tammikuuta 1783 immissio­anomus. Mikko Eskelin­poika Korpela Limingan pitäjän Kempe­leen kylästä haki asukas­oikeutta Lie­vo­lan uudis­tilalle, joka sijaitsi Siika­joen pitä­jän Paa­vo­lan kylässä. Kor­pela ilmoit­ti teh­neensä kaupat kruu­nun uudis­tilan hallin­nasta joulu­kuussa 1782. Entinen uudis­asukas oli nykyi­nen Pyhäjoen komp­pa­nian sotilas Johan Pamp. Mikon takaa­jina olivat perintö­talon­pojat Samuel Tuo­hino ja Lars Koskela Kempe­leestä.

Lääninkonttori lähetti ano­muksen heti 9.1. kruunun­vouti Elias Berg­bomille lausuntoa varten. Raahessa alle­kirjoitettu lausunto tuli läänin­konttoriin kesä­kuun lopulla samana vuonna. Berg­bom totesi saa­neensa tietää, että nykyi­nen soti­las Pamp olikin luovut­ta­nut Lievo­lan eli Kansan­ahon uudis­tilan hal­lin­nan jo aikai­semmin. Johan Pamp, silloin vielä Lievonen, oli solminut sopi­muksen talol­li­sen vävyn Juho Jaakon­poika Nikkisen kanssa 16.1.1780. Nik­kinen ei ollut voinut hakea immis­siota, koska hän oli antanut Pampin vaimolle ja vel­jille luvan asua uudis­tilalla, kunnes Pamp pää­sisi pois vanki­lasta ja muut­taisi sotilas­torppaan Kala­joen pitä­jään. Nikki­nen oli kuiten­kin pidät­tänyt itsel­lään oikeuden saada tila hallin­taansa heti sen jälkeen. Tämän takia Nikki­nen katsoi, että hänellä oli suurempi oikeus Kansan­ahon uudis­tilaan kuin myöhem­mällä hakijalla. Kaiken tämän myös Pampin vaimo vahvisti.




Johan Sakarinpoika Lievonen kuittaa saaneensa Juho Nikkiseltä loputkin kauppa­summasta: 800 taaleria kupari­rahaa eli 44 riikin­taaleria 21 killin­kiä ja neljä runstyk­kiä. Todis­tajat ovat Jakob ja Thomas Greus. Koko kauppa­summa oli 1 800 taa­le­ria kupari­rahaa.



Niin meni Mikolta Lievolan uudistila sivu suun. Juho Jaakonpoika Nikkinen sen sijaan asui per­hei­neen Kansan­ahon uudistilalla vuoteen 1792 asti. Paavo­laan Mikko­kin päätyi, sillä hän muutti vuonna 1785 Sato­kankaan uudis­tilalle. Hänelle ja Liisa-vaimolle syntyi Kempe­leessä ja Paavo­lassa kaikkiaan yhdek­sän lasta, joista neljä kuoli pienenä.  Vaimo kuoli huhti­kuussa 1791, ja seu­raa­vana vuonna Mikko muutti lastensa kanssa Iisalmen maa­seura­kun­taan. Kom­minis­teri Jacob Manner­ström kir­joitti virka­todis­tuk­seen:
Uudisrakentaja ja leski Mikko Eskelinpoika Sato­kangas eli Korpela, syntynyt vuonna 1745, on käyttäy­tynyt muu­toin kunni­al­li­sesti (hafwer eljest ährligen sig uppfört) mutta on ker­ran saanut tuomion yhden­puoli­sesta huorin­teosta. Hänellä on yksin­kertaiset kristin­opin tiedot, ja hän on estee­tön avio­liit­toon, kun on pidetty perun­kirjoi­tus hänen vaimo­vainajansa Liisa Matin­tyttären jälkeen, joka kuoli 17. huhti­kuuta 1791. Mukana muutta­vat poika Mikko 13/3 1782, poika Iisak 14/12 1783 ja poika Matti 3/4 1787, mikä täten todis­te­taan. Paavolassa 2. heinä­kuuta 1792.
Seuraavana vuonna Mikolle ja uudelle vaimolle syntyi poika, josta kuulemme vielä.



Lähteitä:
KA Jns Iisalmen maaseurakunnan arkisto, Saapuneet virkatodistukset 1791–1799
KA Oulu Oulun lh lko, Anomusdiaarit 1783, Päätöstoisteet 1783, Anomusasiakirjat 1783.

3. joulukuuta 2020

Mitaleita Lopelle

Aiemmin tässä blogissa on kerrottu Suomen Talousseuran 1800-luvun alkupuolella jakamista huomionosoituksista. Palkinnonsaajien joukos­sa oli myös Sajaniemen uudistilallinen Matti Eerikinpoika Mattila, joka vuonna 1815 sai kullatun hopeapikarin palkinnoksi uudisraivauksestaan. 
 
Palvelusväelle jaettiin palkintoja pitkästä ja uskollisesta palveluk­sesta. Vuosisadan loppupuolella loppilainen palkinnonsaaja oli useimmiten ammatiltaan renkivouti. Vuonna 1850 Talousseura myönsi kenttävääpeli Carl Gustaf Laurentzin perillisten ehdotuksesta Salon kartanon renkivoudille Juho Eerikinpoika Salinille hopeisen hattusoljen. Solki nauhoineen lähetettiin kirkkoherra Elersin kautta, ja seuran tileihin merkittiin sen arvo, neljä ruplaa 50 kopeekkaa. Lopenkylässä lampuodin poikana 5.6.1810 syntynyt Salin palveli Salon kartanossa vuodesta 1832, yhteensä 16 vuotta. Magdalena Iisakintyttären kanssa syntyi kaksi tytärtä, joista aikuiseksi eli Olga, s. 13.5.1856. Olgan syntymän aikoihin Juho Salin oli jo lähtenyt Salon kartanosta. Kuollessaan "rintapistoksiin" vuonna 1862 hän oli Sortasillan vuokraajana (arrendator) Pilpalassa.

Ruukinpatruuna Adolf Fredrik Sohlmanin esityksestä myönnettiin rinnassa kannettava hopeinen kunniamerkki renkivouti Juho Joosepinpoika Paulinille vuonna 1856. Kunnianosoitus tuli pitkästä ja uskollisesta palveluksesta. Juho Paulin oli syntynyt Janakkalassa 24.5.1804. Puoliso Ulrika Heikintytär kuoli nuorena, ja kahdesta lapsesta eloon jäi tytär Helena Maria, s. 8.7.1829. Paulin oli Sohlmanin palveluksessa jo Vanajan Harvialassa ja siirtyi Lopelle Sohlmanin muutettua Salon kartanoon. Paulin menehtyi tyfukseen maaliskuussa 1868. Piikana ja ompelijana itsensä elättänyt tytär asui Hämeenlinnassa, ja hänellä oli Vanajassa vuonna 1852 syntynyt poika, Otto.

Renkivouti Karl Fredrik Hjort pappilasta sai vuonna 1869 seuran "vähemmän hopeaisen kunniarahan käytettäväksi napinlävessä". Vuonna 1820 syntynyt Kaarle oli toiseksi nuorin pappilan Vuotavan torpparin Eerik Juhonpoika Hjortin yhdeksästä lapsesta. Renkivoudin pestin jälkeen hänestä tuli  Kauniston torppari Lopenkylän Heikkilään. Puoliso Stiina Eerikintyttären kanssa syntyi kuusi tytärtä: pienenä kuolleet Eeva Matilda ja Engla Karoliina sekä Loviisa, s. 1844, Maria Henrika, s. 1847, Aina Ulrika, s. 1849, ja Niina Aleksandra, s. 1854. Kaarle Hjort kuoli syyskuussa 1885. Stiina-vaimo kuoli vuonna 1909, jolloin hän oli jo 94-vuotias.
 
Kormun kartanon renkivouti Kaarle Kaarlenpoika sai vuonna 1877 pronssisen kunniamerkin 12-vuotisesta palveluksesta. Kaarle oli syntynyt 19.1.1832 Läyliäisten Metsäkylässä ja oli naimisissa Janakkalassa syntyneen Loviisa Kaarlentyttären kanssa.
 
Vuonna 1888 myönnettiin renkivouti Edvard Antinpoika Nikanderille pronssimitali 12-vuotisesta palveluksesta maanviljelijä K. J. Anderssonin omistamalla Uotilan ratsutilalla. Nikander oli syntynyt Lopella 17.1.1852. Hänellä ja Hedda Leena Adamintyttärellä oli neljä poikaa ja neljä tytärtä. Kaksi tyttäristä menehtyi aivan pienenä ja vanhin poika 13-vuotiaana. Nikanderin kanssa samana vuonna palkittiin 14.11.1839 syntynyt Antti Juho Antinpoika 16-vuotisesta palveluksesta Juho Ferdinand Haapastensyrjällä. Rippikirjassa Antin sanotaan olevan jyvämies.  Hänen puolisonsa oli Edla Wendla Susannantytär, ja lapsia oli neljä.
 
Vuonna 1889 saivat pienemmän hopeamitalin talonvoudit Juho Eklund 20-vuotisesta palveluksesta Heikkilän eli Sarvijoen kartanossa ja Heikki Juho Siivonen 23-vuotisesta palveluksesta Santamäen säterikartanossa. Molemmat olivat syntyneet vuonna 1837 ja palvelleet ensin senaatin kielenkääntäjän R. Hernbergin ja myöhemmin hänen leskensä luona. Santamäessä palkittiin myös rengit Josef Ekroos 25-vuotisesta ja Josef Kustaanpoika 20-vuotisesta palveluksesta pronssimitalilla. Ekroos oli syntynyt vuonna 1827 ja Josef Kustaanpoika vuonna 1834.
 
Vuonna 1869 palkinnonsaajien joukossa oli kolme loppilaista: Kaarle Hjort, Maria Wäck ja Serafia Kustaantytär. Uusi Suometar 19.8.1869.

 
 
Naisille kunniamerkkejä sateli hieman harvemmin. Vuonna 1869 palkittiin hopeisella kunniamerkillä entinen piika Maria Matintytär Wäck, s. 1821 Tammelassa, ja piika Serafia Kustaantytär, s. 1833 Lopella. Heidän palkitsemistaan ehdotti leskirovastinna Edla von Qvantén. Hän teki aloitteen myös aiemmin mainitun Kaarle Hjortin palkitsemiseksi. Maria Wäck avioitui vuonna 1857 Uotilan renkivoudin Kaarle Lindforsin kanssa ja asui kunniamerkin saadessaan jo Nurmijärvellä.
 
Emännöitsijä Juliana Tummille, s. 12.2.1831, myönnettiin vuonna 1887 kunniamerkki 25-vuotisesta palveluksesta senaattori Yrjö-Koskisen Leppälahden tilalla. Juliana oli syntyisin Hämeenkyröstä. Seuraavana vuonna palvelijatar Kristiina Loviisa Söderlund, s. 1842, sai Talousseuran kunniamerkin 18-vuotisesta palveluksesta maanviljelijä K. J. Anderssonin Kormun tilalla.
 
Huomionosoitukset olivat tärkeitä saajilleen. Ne luovutettiin juhlallisesti, ja niiden saaminen mainitaan monesti rippikirjojen huomautuksissakin. Olisi mielenkiintoista tietää, onko yhtään mitalia säilynyt tähän päivään.
 
Lähteitä:
ÅAB FHS, B I 21, B I 23.
SSHY:n digitaaliset aineistot. Jäsensivut.



26. marraskuuta 2020

Kuka murhasi Joonas Reivilän II

Tarinan aikaisemmat osat:

Heinäkuu 1838

Joonas Reivilä Korpilahdelta oli löydetty kuolleena Helsingin Valas-korttelista 4. maaliskuuta 1838. Helsingin kämnerin­oikeu­dessa 22. touko­kuuta 1838 alkanut murha­oikeu­den­käynti jatkui 13. heinä­kuuta. Kaikki oikeu­teen haaste­tuista eivät olleet pai­kalla. Syyttäjän ilmoi­tuksen mukaan kaartin entistä soti­lasta Fogel­bergiä ei ollut tavoi­tettu. Poissa olivat myös talol­li­sen poika Antti Koivu­saari ja hänen ren­kinsä Fredrik Rops­felt Siika­joen pitä­jän Lapin kylästä. Koivu­saari ja Rops­felt olivat todis­te­tusti saa­neet haas­teen oikeu­teen, ja Paavo­lan seura­kunnan kappa­lainen Johan Lagus oli jo touko­kuun alussa kirjoit­tanut heistä papin­todis­tukset. Niistä kävi ilmi, että Antti Efraimin­poika Koivu­saari oli synty­nyt 29.12.1819 ja Fred­rik Rops­felt 5.10.1811.

Seuraavaksi istunnossa esiteltiin Joonas Reivi­län pääl­lä kuolin­hetkellä olleet vaat­teet:
  • lyhyt lampaan­nahka­turkki jossa tumman­sininen sarka­päällinen
  • vaalean­vihreä palttina­vuorinen villa­kankai­nen nuttu
  • rohdinkalsongit
  • tumman­vihreät palt­tina­housut joissa sininen lin­ninki, mes­sinki­napit ja rohdin­vuori
  • vihreäraitainen villa­kankainen liivi
  • rohdinpaita
  • lipallinen lampaannahka­päähine
  • paikatut rasva­nahkaiset saappaat
  • raidalliset puoli­villaiset sukan­pitimet sekä
  • ¾ tuumaa leveä ja 1½ kyynä­rää pitkä nahkai­nen vyöremmi.
Joonas Reivilä sonnustautuneena kaupunkimatkalle helmikuussa 1838.

Syyttäjä ilmoitti saaneensa tietää, että kun renki Rops­felt oli maalis­kuun alussa kuljettanut poroja Heikin­laakson kesti­kievariin, hänellä oli ollut seura­naan Öster­man-niminen työ­mies. Tämän jälkeen touko­kuun istun­nosta pois jäänyt Erkki Joen­taipale Sysmästä antoi lau­sunnon, joka oli aivan saman­lainen kuin Elias Ryy­tilä ja Matti Keskinen olivat touko­kuussa antaneet. Joen­taipale lisäsi vielä, että hän oli ollut kauppias Lillje­forsin piha­piirissä vain kaksi yötä.

Jutun käsittelyä päätettiin jatkaa 18. elokuuta. Istun­toon piti haastaa kaup­pias Lillje­fors, entinen kaarti­lainen Fogel­berg, työ­mies Österman sekä Antti Koivu­saari ja Fredrik Rops­felt.

Elokuu 1838

Tällä kertaa Henrik Gustaf Fogelberg oli paikalla ja esitti oikeu­delle muutto­todistuksen. Henkikaartin varapastori Fredrik Melart oli 27.10.1837 allekirjoittanut todis­tuksen, jonka mukaan entinen välskäri (barberare) Fågel­berg oli synty­nyt vuonna 1797 Turun lää­nissä ja muuttanut vuonna 1827 Sääks­mäeltä Helsin­kiin. Nyt hän oli aikeissa muuttaa nimeltä mainitse­matto­malle paikka­kunnalle.

Todistuksen lukemisen jälkeen jutun käsit­te­lyä pää­tet­tiin lykätä marras­kuun 13. päi­vään. Lillje­fors ja Fogel­berg velvoi­tettiin saapu­maan istun­toon viiden ruplan sakon uhalla. Syyt­tä­jän tuli haas­taa Öster­man oikeu­teen, ja kuver­nöö­riltä piti anoa uudes­taan, että Koivu­saari ja Rops­felt saa­tai­siin oikeuden eteen.

Syyskuu 1838

Oikeudenkäynti jatkuikin jo syyskuussa, sillä kämnerin­oikeuteen oli 12. syys­kuuta saapu­nut Uuden­maan läänin kuver­nöörin Gustaf Magnus Arm­feltin virka­kirje, joka oli päivätty 8.9. Kirjeessä Armfelt totesi, että Koivu­saari ja Rops­felt oli kuljetettu Helsin­kiin kruunun­vankilaan. Sieltä vanki­nihti Oth­man toi heidät 25. syys­kuuta oikeu­den istun­toon, jonne olivat saapu­neet muut haaste­tut lukuun otta­matta entistä soti­lasta Fogel­bergiä ja työ­mies Öster­mania. Syyttäjä ilmoitti Östermanin olevan merillä, joten häntä ei ollut edelleenkään tavoitettu.

Antti Koivusaari

Läsnäolijoista kuultiin ensin Antti Koivusaarta. Mies kertoi kä­yneensä tal­vella kolmen hevosen ja reen kanssa Kuusa­mossa osta­massa poron­lihaa. Hän oli palannut koti­pitä­jäänsä Siika­joelle Oulun kautta, ottanut renki Fred­rik Rops­feltin mukaansa ja läh­tenyt lihan­myyntiin Hel­sin­kiin. Matka oli kestä­nyt neljä viikkoa. He olivat saapu­neet pää­kaupun­kiin keski­viik­kona 28.2. kah­den ai­kaan ilta­päivällä ja otta­neet kort­teerin kaup­pias Lill­je­forsin luota. Seuraa­vana aamuna seits­emän ja kahdek­san välillä miehet lähtivät kauppa­torille ja myivät siellä poron­lihaa kahteen asti ilta­päivällä. Antti Koivu­saari oli koko ajan torilla, mutta Rops­felt kävi välillä maja­pai­kassa hoita­massa hevosia ja tarkas­ta­massa sinne jään­yttä kol­matta liha­kuormaa. 

Perjantaina Koivusaari tapasi kaupungilla tuntemattoman kuusamo­laisen talon­pojan. Kuusamo­lainen pyysi Koivu­saarelta lai­naan ren­kiä ja hevosta. Hän halusi Rops­feltin vievän hänet ja hänen kolme kuusa­mo­laista tove­riaan sekä heillä myytä­vinä olevat porot 14½ virstan päähän Heikin­laakson kesti­kievariin. Kuusa­mo­lai­nen lupasi mak­saa siitä hyvästä yhden rup­lan pankko­assig­naat­teina tai 24 pankko­kil­linkiä (banco). Renki kiel­täy­tyi ensin lähte­mästä mutta taipui sitten isän­tänsä tah­toon. Hän pyysi ja sai isän­näl­tään vaate­hankin­toja varten kolme valtion­velka­konttorin (riksgäld) riksiä ja 24 killinkiä. Koivu­saari mak­soi sum­man pie­ninä sete­leinä, joiden arvoa tai luku­mää­rää hän ei muistanut. (Valtion­velka­kont­torin riksi oli noin kaksi kol­mas­osaa pankko­rik­sistä eli valta­kun­nan­pankin riikin­taale­rista.)

Fredrik Ropsfelt lähti illan­suussa matkaan kuusamo­laisten ja heidän nel­jän tai vii­den poronsa kanssa. Helsin­kiin hän palasi vasta sun­nun­tai­aamuna yhdek­sän aikoihin, vaikka oli sano­nut palaa­vansa jo lauan­taina. Kuusa­mo­laiset eivät kuu­lem­ma olleet saa­neet Heikin­laakson kieva­rista kyyti­hevosta, joten he olivat pyytä­neet Rops­feltiä vie­mään hei­dät 15½ virs­tan pääs­sä sijaitse­vaan kesti­kieva­riin Sipoo­seen. 

Maanantaina 5. maalis­kuuta Koivusaari pyysi rengil­tään kuusamo­laisilta saatuja kyyti­rahoja, mutta renki sanoi käyttä­neensä rahat itsensä ja hevosen ylös­pitoon. Rops­feltillä oli tuomi­sina raudoi­tettu matka­reki, jonka hän sanoi osta­neensa kuusa­mo­lai­silta. Koivu­saari osti reen kah­della valtion­velka­kontto­rin rik­sillä ja kuu­del­la kil­lin­gillä. Hän maksoi summan sete­leinä, joiden arvoa hän ei muis­ta­nut. 

Koivusaari oli nähnyt Joonas Reivilän ruu­miin 4. maalis­kuuta ja vahvisti, että oikeu­dessa nähtä­vänä oleva silkki­huivi oli ollut sidot­tuna Reivilän kaulaan ja että vaina­jalla oli ollut yllään istun­nossa esillä olevat vaat­teet. Muiden todis­tajien mai­nit­semia veristä puuk­koa ja piis­kaa Koivu­saari ei ollut näh­nyt. Kysyt­täessä hän vastasi, ettei hänel­lä eikä Rops­feltillä ollut matkan ai­kana piis­kaa, vaan he hoput­ti­vat hevo­sia tarvit­taessa koivu- tai kuusi­riu'ulla. Hän ei ollut havain­nut piiskaa kenellä­kään muul­la­kaan Lillje­forsin luona majoit­tu­neella, pit­kästä puu­kosta puhu­mat­ta­kaan. Renki Rops­feltillä oli mat­kalla mukana puuk­ko, mutta se oli paljon pie­nempi kuin todis­ta­jien mainit­sema. 

Antti Koivusaarelta kysyttiin renkinsä rahan­käytöstä. Hän vastasi, että kun he lähtivät tors­taina 8. maalis­kuuta Helsingistä koti­matkalle, Rops­feltillä ei näyt­tä­nyt olevan rahaa. Vähän ennen lähtöä renki oli kuitenkin ostanut itsel­leen purje­kangas­housut (Rafvenduks byxor) ja palttina­paidan. Niiden hin­taa Koivu­saari ei tiennyt, mutta Lillje­forsilta osta­mas­taan silkki­liinasta Ropsfelt oli maksa­nut kaksi valtion­velka­kont­torin riksiä. 

Renkinsä käytöksestä Koivusaari totesi, että renki oli ollut Helsingissä välillä uppi­niskainen eikä ollut tahto­nut heti totella isän­tänsä käs­kyjä. Koivu­saari ei ollut nähnyt Rops­feltiä juovuk­sissa mutta arveli, että tämä olisi saattanut juoda hänen tietä­mät­tään. Lillje­forsin rengit Thusberg ja Björk ja työmies Hägg­blom todistivat nyt, että Rops­felt oli perjan­taina 2. maalis­kuuta, sunnu­ntaina 4. maali­skuuta ja koko oleskelunsa loppu­ajan ollut päihty­neenä ja otta­nut sil­loin täl­löin ryy­pyn isän­tänsä pui­sesta lekke­ristä. Tästä huoli­mat­ta Koivu­saari pysyi aikai­sem­massa lausun­nos­saan. 

Fredrik Ropsfelt

Seuraavaksi kuultiin Koivusaaren renkiä. Fredrik Rops­felt sanoi synty­neensä Vihan­nin kappe­lissa Salois­ten pitä­jässä. Hän sanoi isänsä olleen siellä suu­ta­rina ja kuol­leen, kun hän oli vielä pieni. Fred­rik oli asunut 14-vuoti­aaksi äitinsä luona ja lähte­nyt sen jälkeen ren­giksi. Hän oli ollut ren­kinä useissa Siika­joen taloissa ja pes­tau­tu­nut viime syk­synä Koivu­saaren taloon. 

Matkasta Helsinkiin ja Helsingissä oleskelun aikai­sis­ta tapah­tu­mista Rops­felt kertoi samalla tavalla kuin isän­tänsä. Lähti­es­sään vie­mään kuusamo­laisia Heikin­laakson kievariin hänellä ei ollut muuta rahaa kuin isän­nän hänelle antamat kolme valtion­velka­kontto­rin riksiä 24 kil­linkiä. Hän sanoi osta­neensa matka­reen kuusamo­laisilta yhdellä rik­sillä ja kahdella­toista killin­gillä ja myyneensä sen isännälleen kahdella valtion­velka­kontto­rin rik­sillä ja kuu­della killin­gillä. Kuusamo­lai­silta saadun kyyti­rahan määrää hän ei muis­tanut, mutta totesi sen men­neen ruo­kaan ja hevo­sen ruokintaan.

Ennen koti­matkaa Rops­felt oli käynyt Narinkka­torilla ja ostanut tunte­mat­to­milta myy­jiltä purje­kangas­housut ja palttina­paidan. Hän oli maksa­nut niistä Ruot­sin rahassa jon­kin summan, joka vas­ta­si kah­desta kol­meen ruplaa pankko­assignaatteina. Lisäksi hän oli ostanut kaup­pias Lillje­forsilta pienen silkki­liinan ja maksa­nut siitä kaksi valtion­velka­kontto­rin riksiä. 

Rops­felt oli sunnun­taina 4.3. Helsin­kiin palat­tuaan kuullut, että kaup­pias Lillje­forsin piha­piiristä oli löydetty kuollut mies. Hän oli nähnyt, että kaup­piaan rengit olivat Antti Koivu­saaren avustamina vetäneet ruu­miin nave­tan alta, muttei ollut mennyt itse apuun, koska piti sitä tar­peet­to­mana, olihan pai­kalla väkeä muu­ten­kin. Pöytä­kirjaan on tähän kohtaan kir­jattu, että Rop­sfelt il­moitti syyn yli­mieli­sesti (af orsak som Rops­felt spotskt till­känna­gaf). 

Rengit Thusberg ja Björk ja työ­mies Hägg­blom kutsuttiin taas paikalle. Thus­berg totesi niin kuin ennen­kin, että hän oli nähnyt Rops­feltillä yhden kolmen ja useam­pia kahden pankko­riksin sete­leitä ja vielä joitain pie­nempiä rahoja. Rops­felt kiisti ja totesi, että hänel­lä oli vain ne rahat, jotka hän oli isännäl­tään saa­nut. Hän kiisti otta­neensa ryyp­pyjä isän­nän lekke­ristä tai olleensa Helsingissä päihty­neenä. Pöytä­kirjaan merkit­tiin, että Rops­felt vaikutti kuulus­te­lussa välin­pitämättömältä (för­märktes röja lik­nöjd­het).

Henrik Gustaf Fogelberg

Entinen sotilas Fogelberg olikin tul­lut istun­toon ja kertoi muun muassa, että hän oli nähnyt Rops­feltin menevän 4.3. Lillje­forsin puotiin puinen lekkeri kaina­lossa. Rops­felt selitti, että hän oli saa­nut isän­näl­tään kuuden­toista killin­gin setelin ja ostanut tämän käskystä puoli kannua vii­naa pui­seen lekke­riin. Koivu­saari vahvisti, että näin oli tapah­tu­nut.

Välipäätös

Syyttäjä Sahlberg katsoi, että Rops­feltiä vas­taan oli niin paljon epäi­lyksiä, että hänet pitäi­si panna van­keu­teen, koska hän ei ollut aikai­sem­min­kaan tullut oikeu­teen vapaa­ehtoi­sesti. Kämnerin­oikeus päät­ti­kin pas­sit­taa Rops­feltin kau­pungin­vankilaan ja jatkaa jutun käsit­te­lyä 12. loka­kuuta. 


Lähde: KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.


19. marraskuuta 2020

Sophia erotetaan kehruuhuoneesta

Kehruumestari Sophia Nordlundin vaikeudet Lappeenrannan kehruu­huoneessa jatkuivat häntä solvanneen vartijan poistumisesta huolimatta. Vuonna 1832 tilanne kärjistyi niin, että Sophiaa esitettiin erotettavaksi virastaan.
 
Erottaminen vaati maaherran päätöksen. Lappeenrannan kehruu­huoneen johtokunta teki Sophiasta valituksen maaherralle tammikuun lopulla 1832, ja maaliskuussa Sophia määrättiin Viipuriin kanslia­kuulusteluun. Häntä syytettiin tottelematto­muudesta ja röyhkeydestä johtaja Barckia kohtaan sekä kunnioituksen puutteesta kehruu­huoneen johtokuntaa kohtaan. Sophia kiisti syytteet, mutta hän sai kehotuksen käyttäytyä jatkossa säyseästi ja olla Barckille ja johtokunnalle kuuliainen Muussa tapauksessa hänet erotettaisiin kehruumestarin virasta.
 
Valitusaktia tai kehruuhuoneen johtokunnan pöytäkirjoja ei ole käytettävissä, mutta Sophia Nordlundin oma näkemys tapahtumien kulusta selviää hänen maaherralle osoittamastaan selonteosta, joka sisältyy myöhempään eläkehakemukseen. Sophia valitti kirjeessä, ettei ollut pyynnöstään huolimatta saanut johtokunnan pöytäkirjoja, ja halusi nyt itse kertoa tapahtumista, jotka häntä koskeneen valituksen syynä mahdollisesti olivat.
 
Ensiksikin Sophiaa oli syytetty laiminlyönnistä työssään. Tammikuun 19. päivänä johtaja Barck oli kutsunut Sophian huoneeseensa ja moittinut häntä siitä, että laitoksessa kehrätty lanka oli karkeaa ja epätasaista. Sophia oli "suorapuheiseen tapaansa" selittänyt, että se johtui kelvottomista raaka-aineista: villa oli huonoa ja pellava tappuraista. Barck oli silloin uhkaillen ja kiroillen tarttunut häntä käsivarresta ja poistanut hänet huoneesta. Sophia oli sen jälkeen pyytänyt, että raaka-aineet tutkittaisiin kehruuhuoneen johto­kunnassa. Hän sanoi esittäneensä huonon kehruutuloksen syyt johtokunnalle yhtä suorapuheisesti kuin aiemmin Barckille. Barck oli kuitenkin uhkaillen keskeyttänyt hänet, ja johtokunnan jäsenetkin olivat käskeneet häntä vaikenemaan.
 
Toinen tapaus koski epäilyä, että Sophia olisi jakanut vangeille viinaryyppyjä. Kehruuhuonevangit Eeva Lindsten ja Kaisa Granlund olivat jääneet kiinni juopottelusta ja tunnustaneet asian johtaja Barckille mutta "olivat olleet niin julkeita, että olivat sanoneet minun antaneen heille viinaa". Sophian huoneessa oli järjestetty etsintä, ja sieltä oli löydetty epäilyttävä savipullo, joka oli takavarikoitu ja sinetöity. Sophia itse sanoi säilyttäneensä pullossa Jordan-avannosta haettua vettä (Jordan helgdago vatten eli ortodoksien loppiais­avannon vettä, jolla uskottiin olevan terveydelle edullisia vaikutuksia). Johtokunta oli tutkinut pullon sisällön, mutta koska Sophia ei ollut nähnyt pöytäkirjaa, hän ei tiennyt, mitä sisällöstä oli todettu. Sophia valitti, että hänet määrättiin kuulusteltavaksi, kun taas juopottelun tunnustaneet naiset "ylennettiin salaisiksi vakoojiksi" (upphöjdes till hemliga Spioner) eikä heitä rangaistu. Sophian mukaan syytökset siitä, että hän olisi antanut viinaa vangeille, olivat täysin perusteettomia.

Sophian mielestä pullon sisällöllä ei sinänsä ollut merkitystä, koska hänellä oli oikeus pitää hallussaan juomia. Hän oli kuitenkin ottanut pullon mukaansa kansliakuulusteluun tarkastettavaksi. Sophia liitti selostukseensa myös näytteitä aiemmista kehruuksista ja nykyisistä raaka-aineista sekä kehruuhuoneen lääkärin antaman todistuksen, jonka mukaan hänen Barckin käsittelyssä vuoden alussa saamansa vammat olivat mustelmia käsivarressa. Sophia itse valitti käsivartensa menneen sijoiltaan.

Sophia sanoi olevansa kehruumestarina jo yhdeksättä vuotta ja ajoittaisesta sairastelusta huolimatta aina pyrkineensä hoitamaan velvollisuutensa. Viime aikoina johtaja Barck oli ilman syytä alkanut kantaa kaunaa häntä kohtaan. Barck oli määrännyt töitä, jotka eivät sääntöjen mukaan kehruumestarille kuuluneet, oli loukannut Sophiaa henkilökunnan ja vankien edessä, uhannut selkäsaunalla ja pilannut hänen maineensa ja kunniansa. Kaikki tämä oli johtanut siihen, etteivät vangit totelleet Sophiaa ja jopa pilkkasivat häntä.

Sophian mukaan laitoksen työntekijöillä ja vangeilla oli liikaa vapauksia. Vierailla oli taloon vapaa pääsy, mikä haittasi työntekoa ja antoi tilaisuuden väkijuomien toimittamiseen sekä varkauksiin. Usein Barck myös antoi vangeille lisätehtäviä, jolloin ohjesäännön mukaisia töitä ei ehditty tehdä. Lopuksi Sophia halusi ilmoittaa, että oli luonteeltaan reipas ja toimelias ja sen vuoksi oli halunnut ottaa havaitsemansa epäkohdat puheeksi johtajan ja johtokunnan kanssa. Jos johtokunta tai johtaja pitivät hänen suorapuheisuuttaan röyhkeytenä, he erehtyivät.

Sophia pyysi saada ilmoittaa vielä yhdestä asiasta, jossa oli kärsinyt vääryyttä: hän oli ostanut kehruuhuoneen huutokaupasta 24 rukkia, mutta ne oli luovutettu Barckin avustajalle, lippujunkkari Granqvistille, ja tilalle Sophia oli saanut huonompia, lippujunkkarin huutamia rukkeja.

Johtaja Barckilta pyydettiin vastinetta Sophian väitteisiin. Barck vastasi, ettei Sophia Nordlundin monisanaisessa valituksessa ole mitään mieltä. Väite, että hän olisi tarttunut Sophiaa käsivarresta, piti sinänsä paikkansa, mutta erityisiä voimakeinoja ei tarvittu. Tarkoitus oli vain saada kehruumestari poistumaan huoneesta, mihin riitti vähempikin. Huoneesta poistamiseen Barck sanoi turvautuneensa, koska Nordlund oli käyttäytynyt röyhkeästi ja uppiniskaisesti Barckin moitittua häntä huonosta työn valvonnasta. Mitkään muut valituksessa esitetyt väitteet eivät Barckin mielestä ansainneet huomiota, koska ne olivat valheellisia ja todistamattomia, ja Barck pyysi, ettei Nordlundin valituksia otettaisi huomioon.

Pian kansliakuulustelun jälkeen, 10.4.1832, kehruuhuoneen johto­kunta anoi Sophian erottamista. Maaherra antoi päätöksen 5.6.1832: sen mukaan, mitä kehruuhuoneen johtokunta oli maaherralle ilmoittanut, oli kehruumestari Sophia Nordlund useassa tapauksessa osoittanut röyhkeyttä ja tottelemattomuutta sekä kehruuhuoneen johtokuntaa että johtaja Barckia kohtaan eikä hän varoituksista huolimatta ollut parantanut tapojaan. Lappeenrannan kehruuhuonetta koskevan keisarillisen asetuksen 20.2.1823 kolmannen luvun 13 §:n nojalla maaherra päätti erottaa Sophia Nordlundin kehruu­mestarin virasta. Kyseisen pykälän mukaan kehruuhuoneen virkamiehet asettaa maaherra. Maaherra voi myös erottaa virheisiin tai laiminlyönteihin syyllistyneet ja nimittää tilalle uudet. Maaherran päätöksestä ei voinut valittaa.

Sophia Nordlund piti erottamista vääränä ja epäoikeudenmukaisena. Mitä sitten seurasi, siihen palataan myöhemmin.

Lähteitä:
KA Mli Viipurin lka, Aaa: 34 Saapuneiden kirjeiden diaari 1832; 
Ca: 3 Kansliakuulustelupöytäkirjat 1832–1844; 
Db: 21 Päätös- ja välipäätöstoisteet 1832.
KA Hki VSV, Fa: 171 Valtiosihteerinviraston aktit 1833.

12. marraskuuta 2020

Paavon palttoo

Ystäväni Liisa Räsäsen isosetä Paavo Malinen sai vuonna 1912 kir­jeen, jonka hän jou­tui lunas­ta­maan postista. Kirje oli kirjoi­tettu Kuus­järven (nykyi­sen Outo­kummun) Sätök­sessä 16. helmi­kuuta. 



Herra Paavo!

     Kun minulta kyselet nuttuasi jonka Matti Koistinen lähetti sehään oli käsky tuota Joen­suuhun Risto Laani­sen lesken asun­toon jota myös kut­suut Rouva Wariksen ompelu­liik­keeksi, johon sen palto­si toimi­tin ja kuin jätin palt­too­si edellä mai­nit­tuun paik­kaan oli minul­la todis­ta­jat läsnä. 

     Sinulle en ole ottanut sitä tuuva­kaan kuin en tunne ensi­nkään sen­laista miestä sen vähem­min voisin tietää asuin paik­kaasi missä mil­loinki olet.

     Nyt sanon sulle että jos haluat oikeu­den käyn­tiin niin koita pääl­le en tule muu­toin kuin mak­susta sitä palt­toasi, sulle hommoa­maan.


     Jos haluat niin käy itse palt­tosi Joen­suusta Lani­sen les­ken asun­nosta se on enti­sessä rää­täli Kopo­sen talos­sa, tahi lähte minulta jutul­la peri­mään.

Ystävyydellä

Yrjö Wornanen 

 

Kuin niin rumasti kirjotit niin siitä sakos­ta saat lunas­taa tämän kir­jeen. 

 

Emme saane koskaan tietää, miten rumasti Paavo oli kir­joit­ta­nut.

 

Lähde: Liisa Räsäsen arkisto. 

 

 

 

  

  

5. marraskuuta 2020

Aa pee see ummee nälkäpuuroo

Suometar-lehden numerossa 5.5.1848 julkaistussa artikkelissa "Rahwaanopetus-keinoja Suomessa" kerrottiin lehden saaneen monista seurakunnista tietoja kansanopetuksen tilasta. Joukossa oli myös selonteko Lopella vuonna 1847 aloitetuista sunnuntaikouluista. Kirjoittajana oli ilmeisesti kirkkoherra Fredrik Elers, vaikkei se käy jutusta ilmi. Hänen mukaansa sunnuntaikouluja oli jo melkein jokaisessa kinkerikunnassa, ja toivottiin, että viiden tai kuuden vuoden päästä pitäjään saataisiin oikea koulu:
 – – sen warten on meillä jo 150 tynnyriä Rukiita, joita lainataan ulos tawallista kaswua vastaan, niin että siitä saadaan ehkä hywinki kaunis summa, jonka kaswuilla woipi palkita hywinki kunnollisen Opettajan.
Kertomus jatkui numerossa 20:
Waikein oli saada ensimäinen Sunnuntaikoulu alkuun. Se sai suuren wastuksen; waan neuwomisilla ja selityksillä, wakawuudella ja toimella onnistui se kuitenki wiimein. – – Opettajiksi olemme saaneet joka kylän Kuudennus-miehiä ja Kylänwanhimmia – sanalla sanoen: tunnollisimmia ja luwussa taitawimmia miehiä. Mieluisesti owat useammat näistä ottaneet tämän työn ja waiwan ainoastaan kauniin tarkoituksen woittamiseksi. Näissä sunnuntaikouluissa opetetaan sisästä- ja muisti-luwusta selkeän Lankasteri­tawan mukaan; tawuu on muka monelle tietymätön asia, ja ainoastaan tämmöisillä kouluilla ja mainitulla tawalla woidaan nykyjään hywä tawuutaito ja puhdas sisästäluku annettaa lapsille. Lapset ovat näiden kouluin kautta tulleet oikeaan kilpa-intoon, niin että 7, 8 ja 9 wuotiset lapsi­kiekkanat lukewat puhtaasti kirjasta ja taitawat katkes­muksensa kuin Isämeitänsä. – –.
Pitäjänkokouksessa 20.10.1850 kirkkoherra totesi kaikkien sunnun­tai­koulujen opettajien olevan kiitoksen arvoisia ja ehdotti palkittavaksi seuraavia erityistä uutteruutta ja intoa osoittaneita opettajia: lampuoti Erik Fredrik Cavenius Heikkilä kirkonkylästä, talollinen Emanuel Eliaanpoika Ollikkala Vojakkalasta, tilanhoitaja Emanuel Wilkman Naski Läyliäisiltä, rusthollari Josef Uusitalo Sajaniemestä ja talollinen Aaron Nissi Launosista. Elers otti yhteyttä Suomen Pipliaseuraan, joka lahjoitti opettajille "paremman kvartto­kokoisen sidoksen" uusimmasta suomen­kielisestä Raamatusta varustettuna merkinnällä lahjoituksen perusteista.

Kuten kirkkoherra Suomettaressa kirjoitti, lapset olivat yleensä innostuneita ja oppivat nopeasti. Monelle varttuneemmalle lukemaan opettelu sen sijaan oli tervanjuontia. Sajaniemen sunnuntaikoulun opettaja Åkman lähetti vuonna 1848 kirkkoherralle seuraavanlaisen kirjeen:
 

 
 
KA Hml Lopen srk, II Ea: 6 Saapuneet kirjeet.

 
 
Mielikarvaudella täyryn minä ilmoitta korkeasti oppinelle Herra Brovastille: että ylimelkon Drengi Johan on laiminlyönnyt sunnuntai skoulun käymisen juri tyckänän sitten lukuisten ja mikä vielä enämpi on jos Isäntä häntä käske Kirckon elli Skoulun nin hän vastaa ei olevansa Kirkon kipee eikä Jumalan sanan vaivanen Korttispeli ja Korttelikuti on ollut hänen pyhä työnsä. Jalkusen piika Maija ei myös ole käynyt skoulusa.
                Sajaniemestä se 11 p. Syskusa 1848     E. Åkman.
 
[Korttelikuti on ainakin tämän kirjoittajalle outo sana. Olisiko kyseessä korttelin eli 0,327 litran vetoinen viinanassakka, kutting?]

Åkmanille huolta aiheuttaneet renki ja piika olivat todennäköisesti Juho Eerikinpoika, s. 1829, ja Maija Juhontytär, s. 1830. Lukemaan heidänkin oli opittava, jos mielivät päästä ripille ja naimisiin. Hankittuaan jonkinlaisen lukutaidon ja opeteltuaan ulkoa vaaditut uskonkappaleet molemmat pääsivät ripille "ehdollisesti" vuonna 1849. Juho oli silloin 20- ja Maija 19-vuotias.

Pitäjänkokouksessa 11.9.1859 velvoitettiin vanhemmat ja isännät lähettämään kyläopettajan oppiin kaikki kymmenen vuotta täyttäneet lapset ja palkolliset, jotka lukusilla oli todettu lukutaidottomiksi. Jos vanhemmat eivät pystyneet maksamaan opettajan viiden kopeekan päiväpalkkaa, tuli kinkeripiirin talollisten huolehtia maksusta. Palkollisten koulumaksut isäntä sai halutessaan vähentää vuosipalkasta.

Rästissä olevia maksuja ja koulunkäynnin laiminlyömistä käsiteltiin pitäjänkokouksissa. Syynä poissaoloon oli useimmiten sairastuminen tai se, ettei lapselle ollut antaa tarpeelllista vaatetusta kouluunmenoa varten. Köyhyyteensä ja kouluvaatteiden puutteeseen vetosi esimerkiksi vuonna 1860 Joentaan Konkkalan muonatorppari Abraham Sohlman, jonka tytär Maija Stiina oli kokonaan jättänyt tulematta kouluun. Sohlmanin mukaan tytärtä opetettiin kyllä kotona. Vojakkalan Sokalan muonatorppari Iisak Maijanpoika ei köyhyytensä vuoksi pystynyt maksamaan silloin 13-vuotiaan poikansa Juho Kustaan 17 päivää kestänyttä koulunkäyntiä. Juholla olikin suuria vaikeuksia lukemaan oppimisessa, mutta sinnikkäästi yritettyään hän pääsi ripille 22-vuotiaana syksyllä 1869.

Lähteitä:
KA Hml Lopen seurakunnan arkisto, II Ea: 6 Saapuneet kirjeet.
Pitäjänkokoukset 20.10.1850, 11.9.1859, 9.9.1860.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Suometar 5.5.1848 ja 19.5.1848. Linkit tekstissä.

Otsikko on A. Kiven Seitsemästä veljeksestä. Veljiään lukemaan opettava Eero kysyy naljaillen: A, P, C ummee nälkäpuuroo. Mitä ymmärretään sillä lauseella, Juhani?
 
 


 
 

29. lokakuuta 2020

Kulkuri-Mikko

Isänisäni isänisän isän avioliitto Marketta Koleh­maisen kanssa on ollut vuosia mys­teeri. Missä ja mil­loin Mikko ja Mar­ketta meni­vät nai­mi­siin? Mar­ketta on vie­lä­kin jonkin­lainen mys­teeri, mutta Ii­salmen maa­seura­kunnan ar­kis­ton virka­todis­tuk­sesta selvisi, että hän oli tammi­kuussa 1792 loisen leski ja että hänet vihit­tiin vielä samana vuonna. 


Iisalmen maaseurakunnan kirkko­herra Johan Laguksen alle­kirjoittama todis­tus, jonka mukaan Marketta Koleh­mainen voi mennä naimi­siin esitet­tyään miehensä jälkeen laaditun peru­kirjan.

Mikostakin tuli virkatodistus Iisalmen maaseurakuntaan heinäkuussa 1792. Palaan siihen tarkem­min myö­hem­mässä, Mikon aikaisempia vaiheita valotta­vassa kirjoi­tuk­sessa. Tässä yhtey­dessä esit­telen virka­todistuksen, jonka Kiuru­veden kappa­lainen Mårten Johan Lyra kirjoitti 4.5.1813. 

Kulkuri (vagabundus) Mikko Korpelainen, joka väittää asu­vansa vaimonsa Mar­ketta Koleh­maisen kanssa nyky­ään Haapa­järven kylässä, on syntynyt vuonna 1745 ja vaimo Marketta 1765. Heillä on yksin­kertaiset kristin­opin tiedot, ja he ovat käy­neet ehtool­li­sella. Hei­dän poi­kansa Sa­kari on synty­nyt vuonna 1801.

 



Vuonna 1816 Mikko ja Marketta muuttivat Iisalmen pitä­jästä takai­sin Kiuru­vedelle. Myöhemmin matka vei Kemin pitäjään, jossa asui heidän vanhin poi­kansa, Väkevän vävyn lanko.


Lähteitä:

KA Jns Iisalmen maaseurakunnan arkisto, I Jba:2–3 Saapuneet virkatodistukset 1791–1799, 1800–1813.




22. lokakuuta 2020

Nimittelyä ja solvaamista kehruuhuoneessa

Lappeenrannan kehruuhuoneen kehruumestari Sophia Nordlund vaati raas­tuvanoikeudessa huhtikuussa 1830 vartija Carl Lindströmiä lailliseen edesvastuuseen miehen häntä kohtaan esittämistä solvauksista. Sophia oli tuolloin hieman alle 28-vuotias ja toiminut kehruumestarina runsaat kuusi vuotta. Vartija Lindström oli naimisissa oleva entinen sotilas, jonkin verran Sophiaa vanhempi.
 
Kehruuhuoneen johtajana oli tähän aikaan luutnantti Fredrik Herman Barck. Hänet oli vuonna 1824 nimitetty aiemman johtajan, iäkkään ja sairaalloisen Erik Johan Swartzin sijaiseksi ja myöhemmin hänen seuraajakseen. Laitoksen vahtimestarina toimi Jeremias Piispanen, ja Lindströmin lisäksi laitoksessa oli kaksi muuta vartijaa, Kustaa Miettinen ja Petter Lustig. Kudontamestarina oli Sophian sisar Agatha Nordlund.
 
Tapausta raastuvanoikeudessa puitaessa kävi ilmi, että panettelu Sophia Nordlundin maineen tahraamiseksi oli jatkunut jo pidemmän aikaa. Oikeuteen Sophia vei asian helmikuun 26. päivän tapahtumien seurauksena. Sophia oli kyseisenä päivänä menossa jakamaan töitä yhdelle vankiosastoista ja pyysi vuorossa ollutta vartija Lindströmiä odottelemaan ja avaamaan hänelle portin, kun hän palaisi. Sophia kertoi myöhemmin kuulleensa paikalla olleilta naisilta, että Lindström oli kiroillut lähtiessään avaamaan porttia ja oli nimitellyt Sophiaa suuremmaksi huoraksi kuin ilotalojen naiset. Samanlaisia solvauksia Lindström oli esittänyt Sophiasta edellisenä kesänäkin. Vartija Lindström kiisti oikeudessa syytteet kaikilta osin. Koska tapauksesta Sophialle kertoneet naiset eivät olleet läsnä, siirrettiin asia iltapäivälle, ja johtaja Barckille lähetettiin kirjallinen pyyntö toimittaa Anna Maria Falck, Eeva Lindsten, Matrona Karpova ja Okulina Koskela oikeuden kuultaviksi. Barck kuitenkin kieltäytyi päästämästä vankeja raastuvanoikeuteen ilman maaherran määräystä.
 
Asian seuraavaan käsittelyyn viides toukokuuta oli saatu paikalle vangit Eeva Lindsten ja Anna Maria Falck. Eeva Lindsten kertoi, että työvuorossa ollut Lindström oli tullut sairasosastolle ja alkanut syödä eväitään, kun oveen jyskytettiin. Lindström käski Matrona Karpovan avata oven, mutta samanaikaisesti ulkoportiltakin kuului soitto. Lindström meni avaamaan ja palatessaan kiroili, että "kaiken maailman huoria sitä täytyy olla passaamassa". Kun Lindsten moitiskeli miehen puheita, jatkoi Lindström Sophian nimittelyä. Anna Maria Falckin lausunto oli saman sisältöinen. Falck sanoi myös kehottaneensa Sophia Nordlundia viemään asian oikeuteen.
 
Lindström kielsi edelleen kaiken. Sophia oli haastanut todistajiksi myös Matrona Karpovan ja vartija Petter Lustigin. Vain Karpova oli paikalla, mutta koska hänen maineestaan ei ollut todistusta, siirrettiin asian jatkokäsittely seuraavalle viikolle. Kehruuhuoneen tuli silloin myös toimittaa oikeudelle todistus Karpovan ja Falckin tuomioiden syistä.
 
Toukokuun 12. päivän istunnossa Sophia Nordlund esitti todistajiksi Karpovan ja Falckin lisäksi muurarimestari Gabriel Pöndelinin, vartija Kustaa Miettisen ja renki Mikko Aabrahaminpojan. Johtaja Barck oli toimittanut oikeudelle pyydetyt todistukset tuomioista. Niistä ilmeni, että kolmaskertaisesta  irtolaisuudesta ja "epäilyksenalaisten henki­löiden kanssa seurustelusta" tuomittu Anna Maria Falck oli määrätty kehruuhuoneeseen kolmeksi vuodeksi tai kunnes hän parantaa tapansa ja hankkii laillisen suojelun. Matrona Karpovan tuomio oli vähintään vuosi kolmaskertaisesta irtolaisuudesta. Carl Lindström vaati nyt, että naiset pitää jäävätä, sillä heillä saattoi olla kontollaan muitakin rikoksia. Oikeus tuli siihen tulokseen, ettei Anna Maria Falckia voida kuulla todistajana, koska hän oli ollut asiassa ilmiantajana. Matrona Karpovan mainetta taas ei voitu todistaa eikä häntä sen vuoksi voitu kuulla.

Gabriel Pöndelinillä ja Mikko Abrahaminpojalla ei ollut Sophian asiaan mitään sanottavaa. Kustaa Miettinen sen sijaan kertoi Lindströmin edellistalvena ilman mitään syytä tokaisseen, että herrojen huoratkin ovat parempia ihmisiä kuin Sophia Nordlund. Maaliskuussa Miettinen oli ollut muiden vartijoiden kanssa kehruuhuoneen sairasosastolla, kun Sophia Nordlund tuli sinne sanoen kaikille hyvää päivää. Lindström vastasi, että päivä on kyllä hyvä, mutta miten lie Nordlundin laita. Sophia oli kysynyt, mitä Lindström tällä tarkoitti, jolloin vahtimestari Piispanen oli puuttunut puheeseen rauhoittaen tilanteen. Vähän tämän jälkeen Lindström oli kysynyt vartija Petter Lustigilta, mitä Lustig tiesi Nordlundin "hyvyydestä". Kun Lustig sanoi, ettei mitään, Lindström totesi, että Lustig varmaan makaa Nordlundin kanssa, kun ei halua kertoa, miten asiat ovat. Miettisen todistusta Lindström ei kiistänyt.

Sophia Nordlund esitti lisätodistajiksi vahtimestari Jeremias Piispasen ja vartija Petter Lustigin sekä renki Efraim Ståhlin. Koska Piispanen oli todistetusti sairas, päätti oikeus siirtää asian kesäkuulle, ja siihen mennessä tuli myös saada Matrona Karpovan mainetodistus.

Kun asiaa seuraavan kerran käsiteltiin 28. kesäkuuta, vastaaja Carl Lindström oli syytä ilmoittamatta jättänyt saapumatta paikalle. Matrona Karpova oli jo vapautunut kehruuhuoneesta, mutta oli paikalla. Hänen mainetodistustaan ei kuitenkaan ollut esittää, sillä hän ei ollutkaan kirjoilla ilmoittamassaan seurakunnassa. Matronaa ei niin muodoin voitu kuulla valan velvoittamana, mutta hän sai todistaa ilman valaa. Karpova kertoi helmikuisesta tapauksesta sairas­huoneella. Kun Sophia Nordlund oli soittanut kelloa, Lindström oli arvannut, kuka oli tulossa. Mies oli puuskahtanut, että Nordlund on yleinen nainen ja pahempi kuin huorat suurkaupunkien ilotaloissa. Myöhemmin Lindström oli vielä sanonut, että ennen oikeuden päätöstä pitäisi tutkia, oliko Nordlund koskematon vai ei.

Kantaja Sophia Nordlund esitti todistajiksi vielä nikkarinkisälli Carl Lindholmin, muurari Gabriel Pöndelinin ja vartija Petter Lustigin. Nikkarinkisälli kertoi vartija Lindströmin noin vuosi takaperin sanoneen, että johtaja Barck olisi valmis maksamaan Nordlundin makaamisesta kenelle tahansa 300 seteliruplaa. Nikkarinkisälli oli sanonut, että kyllä tienaisi rahat, ellei olisi naimisissa. Lindström yritti vielä ylipuhua hänet ja sanoi, että Nordlund varmaan olisi hommaan halukas. Gabriel Pöndelin kertoi Lindströmin sanoneen, että Lustig ja Sophia Nordlund olivat maanneet keskenään, ja että kehruu­huoneessa yleisesti nimitellään Sophiaa "pillumestariksi" – oliko kyseessä haukkumasana, sitä Pöndelin ei osannut sanoa. Petter Lustig puolestaan kertoi Lindströmin sanoneen, että Sophia oli hirviö naiseksi.

Koska vastaaja Lindström ei ollut paikalla, päätöksenteko siirtyi taas eteenpäin. Asian seuraavaan käsittelyyn 24. heinäkuuta Lindström saapui. Hän oli silloin jo entinen vartija ja lähtenyt kehruuhuoneesta. Lindström kiisti Lindholmin, Lustigin ja Pöndelinin edellisessä istunnossa antamat lausunnot ja vaati, että kyseiset todistajat todettaisiin jääveiksi. Oikeus totesikin, että Lindholm, Lustig ja Pöndelin olivat oikeudenkäymisen kaaren 17 luvun 7 §:n nojalla jäävejä todistamaan. Kyseisen pykälän mukaan todistajiksi kelpaamattomia olivat muun muassa ilmiantaja sekä ne, jotka ovat huhua levittäneet tai muilta siitä kuulleet.
 
Päätöksessään raastuvanoikeus totesi, ettei jääveiksi katsottujen todistajien lausuntoja voida ottaa huomioon. Sen sijaan Lindström ei ollut kiistänyt Kustaa Miettisen todistusta siitä, että hän kahteen otteeseen oli nimitellyt Sophia Nordlundia solvaavin ja halventavin sanoin. Lindströmille tuomittiin sakkoja yhteensä 96 kopeekkaa hopeassa jaettavaksi kruunun, kaupungin ja Sophia Nordlundin kesken. Varojen puutteessa sakot tuli sovittaa neljän päivän vesileipävankeudella. Sophia Nordlund oli vaatinut vastaajalta myös oikeudenkäyntikuluja, joita Lindström määrättiin maksamaan viisi seteliruplaa.
 
Sophia Nordlundin ongelmat kehruuhuoneessa kuitenkin jatkuivat, kuten kertomuksen edetessä huomataan.
 
Lähteitä:
KA Mli Viipurin HO, Lappeenrannan RO:n varsinaisasiain pöytäkirjat 1830–1833.
KA Hki VSV, Fa: 171 Valtiosihteerinviraston aktit 1833. 
Castrén, Liisa 1957: Lappeenrannan kaupungin historia 1812–1918. Lappeenrannan kaupunki.


15. lokakuuta 2020

Silvennoisia Kerimäeltä

Vuonna 2014 ilmestynyt kirja Kerimäen Silvennoisista on keri­mäke­läisten sukujen tutki­jalle suureksi avuksi. Sen rin­nalla on kuiten­kin hyvä käyt­tää muita­kin läh­teitä, sillä kuten kirjan tekijä Pirkko Sil­tanen­kin kirjan alussa toteaa: "Ihan taval­li­nen suku­kirja tämä ei ole. Aineisto rajau­tuu Keri­mäen kirkon­kirjoi­hin ja siellä esiin­ty­viin Silven­noinen-nimi­siin henki­löihin."

Pien-Savon tuomiokunnan arkistossa on joulu­aattona 1764 laadittu peru­kirja Henrik Silvennoisen jäl­keen. Talol­li­nen Henrik Silven­noinen oli kuollut 16. huhti­kuuta 1764 Joutsen­niemessä Keri­mäen pitä­jän Ruot­sin puolei­sessa osassa. Hen­rikin jälkeen jäi Maria Rossi­tar, joka oli hänen kolmas vai­monsa, ja seuraa­vat lapset:
  • poika Paavo Silvennoinen Henrikin ensim­mäi­sestä avio­liitosta Kaa­rina (Carin) Kos­osen kanssa
  • tytär Kaa­rina Silvennoinen niin ikään Henrikin ensim­mäisestä avio­liitosta
  • tytär Sesilia Silvennoinen Henrikin toi­sesta avio­lii­tosta Susanna Tik­ki­sen (Tikit­tären) kanssa.
Tytär Kaarina Silvennoisen avio­puoliso oli Lauri Nousiai­nen Sää­mingin pitä­jän Venä­jän puo­lei­sesta osasta. Sesi­lia Silven­noisen puo­liso oli Luu­kas Suoma­lainen Keri­mäen Pihlaja­niemen kylästä. Peru­kirjassa maini­taan myös Hen­rikin pikku­veli Pekka (Petter), jonka kanssa Hen­rik asui samalla tilalla.



Ote Henrik Silvennoisen jälkeen laaditun perukirjan ensimmäiseltä sivulta.



Henrik Silven­noisen ensim­mäinen vaimo Kaa­rina Koso­nen esiin­tyy Silta­sen kirjan tau­lussa 466, jossa hänet on merkitty vuonna 1742 kuol­leen Henrik Silven­noisen kolman­neksi vaimoksi. Oletan, että vuonna 1764 kuollut Henrik on 1742 kuolleen Hen­rikin poika, ei kuiten­kaan se vuonna 1711 syntynyt Henrik, joka on merkitty taulussa 466 esikois­pojaksi ja jonka äiti oli Kaarina Tur­tiai­nen. Peru­kirjan Henrik oli nimit­täin kuolin­merkinnän mukaan kuol­lut 65-vuoti­aana, joten hänen syntymä­vuotensa oli noin 1699. Oliko isä-Henrikillä siis kaksi Henrik-nimistä poikaa, joista vanhem­man äiti oli ken­ties joku muu kuin Kaa­rina Tur­ti­ai­nen? Tätä arvelua tukee vuoden 1722 henki­kirja, jossa yksi Joutsen­niemen talon 3 henki­rahan maksajista on Henrik Silven­noisen poika Henrik. Vuonna 1711 syntynyt poika olisi liian nuori maksa­maan henki­rahaa. Vuoden 1724 henki­kirjassa Henrik-pojalla on jo vai­mokin. 

Kerimäen vuoden 1759 henki­kirjassa mainitaan Henrik ja vaimo, veli Pekka sekä poika Paavo ja hänen vaimonsa. Vuoden 1765 henki­kirja vah­vistaa, että peru­kirjan Henrik oli juuri tästä talosta: taloon on kirjattu Henrik Silven­noisen leski, veli Pekka vaimoi­neen, poika Paavo vaimoi­neen sekä veljen­tyttäret Kaarina ja Elina.

Sesilia Silvennoinen ja Luukas Suoma­lai­nen on mai­nittu Silta­sen kirjan taulussa 48. He ovat Isak Henrik Annan­poika Silven­noisen eli Falckin puo­li­son, Sesi­lia Suo­ma­lai­sen, van­hemmat. Isak Henrik on minulle kau­kaista sukua: äidin­äidin äidin­äidin äidin­äidin serkku. 


Lähteitä:

KA Jns Pien-Savon tuomiokunta, Ec:2 Pien-Savon tuomiokunnan perukirjat 1762–1810. Myös Digitaaliarkistossa. Linkki perukirjaan tekstissä.

Siltanen Pirkko 2014: Kerimäen Silvennoiset ja heidän jälkipolviaan kirkonkirjojen perusteella.

8. lokakuuta 2020

Benvikistä Luvialle ja Lappeenrannan kehruuhuoneeseen

Samaan aikaan Benvikin kouluun saapuneet kolme euralaisneitoa valmistuivat opettajattariksi vuoden 1821 syksyllä. Loviisa Eerikintytär oli Benvikissä ottanut Nordström-sukunimen, joka oli perua hänen isoisältään, rakuuna Matts Nordströmiltä. Moukon torpparin tyttäret Agatha ja Sophia olivat ottaneet käyttöön Nordlund-nimen (joskus muodossa Norrlund).
 
Loviisa Nordström
 
Loviisa Nordströmin ja Nordlundin sisarukset oli Benvikiin järjestänyt Vaanin rusthollin omistaja, Johan Parmen Timm. Timmin tarkoituk­sena oli perustaa Vaaniin Benvikin tapainen pellavanjalostuskoulu, ja hanke saikin Talousseurassa kannatusta, mutta sen toteutumisesta ei ole tietoa. Loviisa, joka koulusta valmistuttuaan palasi Vaaniin, luultavasti oletti voivansa toimia siellä opettajana. Työ oli kuitenkin piikomista, ja Loviisa muutti Eurasta Luvialle jo vähän yli vuoden kuluttua.

Huhtikuussa 1823 annetussa muuttokirjassa sanotaan, että Loviisa on hyvämaineinen mutta "kuuluu nyt olevan raskaana" (i situation). Luvialla Loviisa asettui asumaan suutari Johan Wigeliuksen luo Niemenkylään (Arnäs), ja siellä syntyi heinäkuussa tytär Emelia Sofia. Loviisa työskenteli palveluspiikana Niemenkylässä naimisiin­menoonsa saakka. Hänet vihittiin morsiusasussa 22. helmikuuta 1827 renki Jeremias Iisakinpojan kanssa. Jeremias oli Lampon talollisen Iisak Juhonpojan ja Leena Juhontyttären poika, syntynyt 2.7.1801. Syntymäaika on rippikirjoissa muuttunut Jeremiaan pari­vuotisen Porissa oleskelun jälkeen päivämääräksi 2.3. Myöhemmin Jeremias otti Finros-sukunimen, ja hänestä tuli Penttilän Suonpään torppari. Lapsia perheessä oli kuusi:

Emelia Sofia, s. 17.7.1823, k. 27.10.1867
Iisak Jeremias, s. 8.9.1827, k. 7.6.1871
Loviisa Fredrika, s. 19.11.1829
Vilhelm, s. 31.3.1832
Johan (Juho) Gustaf, s. 11.6.1836
Josefiina Juliana, s. 5.7.1840, k. 22.9.1874
Vilhelmiina, s. 11.8.1844, k. 22.4.1890.

Jeremias Finros kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1856. Loviisa eli leskenä kuutisen vuotta. Hän kuoli kuumeeseen 26.11.1861, hieman alle 61-vuotiaana.

Perheen pojista tuli torppareita kotikylään. Iisak Jeremias oli Lato­luoman torppari. Hänen ja puoliso Loviisa Heikintyttären lapsista vain vuonna 1857 syntynyt Matilda Maria saavutti aikuisiän. Vilhelm piti ensin Suonpään torppaa vanhempiensa jälkeen ja myöhemmin Lampon Nummelan torppaa. Lapsia Johanna Fredrika Emanuelin­tyttären kanssa syntyi kahdeksan, joista kolme eli aikuiseksi. Johan Gustaf oli Lampon Mäkelän torppari. Hän sai puolisonsa Justiina Frimodigin kanssa pojat Aleksanderin, s. 1868, ja Juho Kustaan, s. 6.9.1870.

Loviisan esikoisella Emelia Sofialla oli puolisonsa Jakob Stenrosin kanssa neljä poikaa ja tytär. Stenrosista tuli Suonpään torppari Vilhelmin muutettua Nummelaan. Loviisa Fredrika muutti vuonna 1849 Poriin ja sieltä Turkuun palvelijattareksi. Hänen myöhemmät vaiheensa ovat selvittämättä. Poriin muutti myös Josefiina. Hän avioitui vaskenvalaja Henrik Johan Ekmanin kanssa, ja pariskunnalle syntyi poika Johan Fredrik vuonna 1869. Seuraavana vuonna perhe muutti Pietariin. Josefiina kuoli Pietarissa 22.9.1874. Nuorimman tyttären, Vilhelmiinan, puoliso oli Fredrik Fredrikinpoika Rosenqvist, ent. Myyr. Lapsia oli viisi, joista kaksi nuorinta kuolivat pieninä.

Agatha ja Sophia Nordlund

Sophia Nordlund matkusti Benvikistä Hämeeseen joulukuussa 1821. Hänen ensimmäinen palveluspaikkansa oli Hämeenlinnassa kruununmakasiinin mittaaja (krono mätare) Nygrenin luona. Vuonna 1824 Sophia muutti Lappeenrantaan saatuaan paikan kehruumesta­rina Lappeenrannan kehruuhuoneessa. Viipurin läänin maaherra nimitti hänet virkaan 30.12.1823, ja työt silloin vasta 21-vuotias Sophia aloitti seuraavan vuoden alussa.

Benvikin pellavanjalostusopiston käyneet olivat päteviä opettamaan kehruuta ja kudontaa myös julkisissa laitoksissa. Tämä mainitaan erikseen Benvikin ohjesäännössä, jonka mukaan koulusta valmistuneet olivat etusijalla valittaessa opetustaitoisia henkilöitä näihin työpaikkoihin.

Sisar Agatha jäi Benvikiin vielä vuodeksi valmistu­misensa jälkeen. Muuttaessaan vuonna 1822 Kalantiin hän sai erinomaiset suositukset Benvikin johtajalta, J. W. Bladhilta. Kalannissa odotti opettajattaren paikka kapteeni Willebrandtin perustamassa Tuorlaksin kehruu­koulussa. Koulu oli kuitenkin lyhytikäinen, ja kun Willebrandt myi kiinteistönsä, koulun oppilaat siirrettiin Turkuun. Agatha muutti ensin Vehmaalle leskirouva Elisabeth Willebrandtin luo ja otti sieltä muuttokirjan Viipuriin. Vuonna 1825 hän saapui sisarensa luo Lappeenrantaan. Muuttomerkinnässä häntä kutsutaan kehruu­mestariksi, mutta kun hän ensimmäisen kerran esiintyy kehruu­huoneen palkkaluettelossa vuoden 1826 kolmannella neljänneksellä, hän on kudontamestari. Hänen edeltäjänsä kudontamestarina oli Brigitta (Brita) Savander, s. 1763.

Lappeenrannan kehruuhuoneen viranhaltijoiden palkkoja kolmannelta vuosineljännekseltä 1826. Kehruu- ja kudontamestariden vuosipalkka oli 300 seteliruplaa. Lähde: KA Hki Vankila-asiakirjojen arkisto.



Agathan ja Sophian sisar Maria tuli samaan aikaan Sophian kanssa Lappeenrantaan ja asui vuoden verran sisarensa luona. Hän otti Lappeenrannasta muuttokirjan 31.12.1824 ja jätti sen Pietariin huhtikuussa 1826. Pietarissa Maria avioitui puuseppä Petter Antinpoika Kiisken kanssa vuonna 1830. Pariskunnan esikoinen, poikalapsi, syntyi kuolleena 1834, ja tammikuun ensimmäisenä päivänä 1836 syntyi tytär Agatha. Yksi tyttären kummeista oli "Agatha Johannstochter" eli ilmeisesti Marian sisar Agatha Nordlund.

Kehruu- ja kudontamestareiden työtä selostettiin kehruuhuoneeseen tuomitusta Elisabeth Forsellista kertovassa jutussa. Nordlundin sisarusten vaiheisiin Lappeen­rannassa palataan piakkoin.

Lähteitä:
ÅAB FHS, B I 9.
KA Hki VSV 66 O.D. 1824. Talousseuran kertomus 1822.
KA Hki Vankila-asiakirjojen arkisto, 894 Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneiden tilit tositteineen sekä kehruuhuonemaksujen tilitykset 1826.
Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
SSHY:n digitaaliset aineistot. Jäsensivut (Luvia).
 

1. lokakuuta 2020

Kuka murhasi Joonas Reivilän?

Helsingin Valas-korttelista kauppias Lillje­forsin navetta­raken­nuksen alta löytyi maalis­kuun 4. päivänä 1838 korpi­lahte­laisen Joo­nas Reivilän ruumis. Helsin­gin kämnerin­oikeus aloitti murha­tutkinnan 22. touko­kuuta. Istun­toon saapui­vat Korpi­lahdelta Joo­nas Rei­vi­län äiti Maria Matin­tytär Rei­vilä, torp­pa­rit Juho Erkin­poika Pel­tola, Joo­nas Joonaan­poika Ahola, Alek­san­teri Aapra­hamin­poika Rist­vehmas ja Matti Joo­naan­poika Salila, talol­li­sen poika Matti Yrjön­poika Rei­vilä, talol­li­nen Niklas Kallen­poika Finni ja torp­pari Matti Vilpun­poika Sompa­järvi. Paikalla olivat myös lauta­mies, talol­li­nen Elias Erkin­poika Ryytilä ja talol­li­nen Matti Juhon­poika Kes­ki­nen Sysmän pitä­jän Soi­niemen kylästä, Suomen tarkk'ampuja­patal­joo­nan alokas Elis Vil­helm Holm­gren, kau­ppias Lillje­forsin rengit Carl Gustaf Björk ja Fred­rik Thus­berg, puuk­hollarit Carl Gustaf Ek­roos ja Gus­taf Christof­fer Gott­fried Holm­gren sekä puoti­apu­lai­nen Viktor Tulander, työ­mies Hen­rik Hägg­blom, poliisi­kival­teri Gab­riel Dahl­berg, poliisi­päällys­mies Herman Lager­stam, kons­taa­peli David Henell samoin kuin Lillje­forsin piiat Ulrica Vilhel­mina Cajan­der, Caro­lina Ek­holm ja Marga­retha Wester. 

Asian­omistaja Maria Reivilä esitti oikeu­delle apu­pappi Alexander Aspin kirjoit­taman papin­todistuksen, joka luet­tiin ääneen:

Talollisen poika Joonas Aleksanterin­poika Reivilän talosta tämän seura­kunnan Korpi­lahden kylästä on syntynyt 29. touko­kuuta 1818. Hän on viet­tänyt kaikin puolin tasaista ja kiitet­tä­­vää elämää. Kirkon­kirja­merkin­nän mukaan hän lukee kirjaa puh­taasti ja osaa ulkoa erin­omai­sesti sekä on käyt­tänyt kal­liita armon väli­kappaleita viimeksi 4. touko­kuuta viime vuonna. Todis­te­taan Jämsän pitä­jän Korpi­lahden kappe­lissa 2. touko­kuuta 1838.

Ruumiinavauspöytäkirjan luke­misen jälkeen kaup­pias Lillje­fors ilmoitti maksa­neensa Joonas Reivilälle tämän tuo­mista tava­roista yhteensä 40 riikin­taalaria 8 kil­linkiä. Lillje­forsilta osta­mistaan suolasta ja lauta­sista Rei­vilä oli puoles­taan maksanut yhteensä 9 riikin­taala­ria 24 kil­linkiä. Rahaa korpi­lahte­lais­mie­hellä siis piti olla, mutta johon­kin suuri osa rahoista oli hävinnyt.

Maria Reivilä kertoi, että Joonas Reivilän kanssa samaan matka­seurueeseen kuulu­neet Matti Rei­vilä ja Matti Sompa­järvi toivat 7.3.1838 Korpi­lahdelle Joonas Rei­vilän hevosen ja reen sekä puoli­toista tyn­nyriä suolaa, rautaa, puoli tusinaa mata­laa pos­liini­lautasta, kolme naulaa terästä ja Joo­naan 1¼ kyy­nä­rää pitkän ja ¾ leveän matka-arkun. Arkussa oli ruoka­tava­raa ja muu­tama kupari­lantti. Ruumiin läheltä löyty­neistä tava­roista Maria Rei­vilä tun­nisti puukon ja sen tupen, silk­ki­sen kaula­huivin ja nenä­liinan pojal­leen kuulu­neiksi. Rahoja ja piis­kaa hän sen sijaan ei tun­nis­tanut. 

Maria Reivilä ei uskonut, että hänen pojallaan olisi ollut vihamiehiä, eikä hän osan­nut kuvi­tel­la­kaan, kuka murha­mies voisi olla. Pojan kuo­le­ma oli per­heelle järky­tys, sillä Maria Rei­vilä oli jo kuuden vuoden ajan sai­ras­ta­nut vesi­tautia ja joutu­nut hoita­maan heikko­mie­listä mies­tään.

Juho Erkinpoika Peltola Korpilahdelta kertoi, että seurueen kortteeri­tuvassa oli muita­kin matkus­tajia, esi­merkiksi kaksi tunte­ma­tonta pohja­laista. Kun korpi­lahte­lais­seurue oli mennyt 1.3. kaup­pias Lillje­forsin kont­to­riin maksa­maan osta­mas­taan rau­dasta, Joo­nas Rei­vilä ei ollut muiden mukana. Matti Rei­vilä oli lähte­nyt hake­maan Joo­nasta pihalta ja sano­nut palat­tu­aan, että Joo­nas oli lu­van­nut tulla viipy­mättä. Pel­tola ei ol­lut nähnyt Joo­nasta sen koom­min. Kun Joo­nasta ei ollut etsin­nöistä huoli­matta löy­detty, Pel­tola, Ahola, Sali­la ja Rist­vehmas olivat lähte­neet illan­suussa koti­matkalle. Pel­tola totesi huoman­neensa, että Joonas Rei­vi­lällä oli matkan aikana piiska, mutta hän ei ollut kat­sonut tar­kemmin, mil­lai­nen piis­ka oli. Lopuksi Pel­tola il­moitti, että matka­seurueen kesken samoin kuin seurueen ja muiden Lillje­forsin talossa oleskel­leiden välil­lä val­litsi hyvä sopu.

Joonas Ahola Korpilahdelta kertoi, että Joonas Rei­vilä laski maalis­kuun 1. päivän aamuna rahansa tuvassa, jossa oli tuol­loin läsnä osa hänen matka­tovereistaan ja tunte­mattomia, tiet­tä­västi Sysmän pitä­jästä tulleita matkaa­jia. Ahola ei muistanut, olivatko pohja­laiset paikalla, eikä tien­nyt, pal­jonko ja mil­laista rahaa Rei­vilällä oli ja mihin hän pani rahat ne lasket­tuaan.

Matti Reivilä sanoi lähteneensä 1.3. Lillje­forsin kontto­rista pihalle ja huhuil­leensa Joonas Rei­vilää. Joo­nas oli seissyt hevos­ten luona pi­halla ja vas­tan­nut Matin huu­toon: "Kyllä minä tulen." Matti tiesi, että Joonas oli saanut Lillje­forsilta rahaa, muttei tiennyt mää­rää eikä ollut näh­nyt miehen käsit­te­le­vän rahoja. Matti ei myös­kään tiennyt, kuului­vatko ruu­miin läheltä löydetyt piiska, puukko ja huivi Joo­naalle, eikä osannut sanoa, oliko Joo­nas käyt­tä­nyt piis­kaa mat­kalla Helsinkiin.

Matti Sompajärvi kertoi nukku­neensa kaupun­gissa Joonas Rei­vilän vieressä. Torstai­aamuna 1.3. hän oli nähnyt Joo­naan istu­massa lavit­salla laskien rahoja, joita hän piti lii­vinsä sisä­taskussa. Huo­neessa oli myös jouk­ko tunte­mat­to­mia. Sompa­järvikään ei tien­nyt, oliko Joo­nas Rei­vilä käyt­tä­nyt piis­kaa. Silkki­huivin ja puu­kon hän tiesi ol­leen Joo­naan omai­suutta.



Apupappi Alexander Aspin 10. toukokuuta 1838 allekirjoittama todistus Helsingin kämnerin­oikeuteen haas­te­tuista korpi­lahte­lai­sista: Maria Matin­tytär Rei­vilä s. 1796, talol­linen Niklas Finni s. 1804, talol­lisen poika Matti Rei­vilä s. 1815 sekä torp­pa­rit Matti Sompa­järvi s. 1787, Juho Pel­tola s. 1794, Joo­nas Ahola s. 1807, Matti Salila s. 1800 ja Alek­san­teri Rist­vehmas s. 1787.


Sysmäläiset Ryytilä ja Keskinen totesivat saapu­neensa Helsin­kiin 26. helmi­kuuta. Samaan kort­tee­riin oli tul­lut seu­raa­va­na päi­vänä useita sys­mä­läi­sille outoja korpi­lahtelaisia, ja samassa tuvassa oli myös kaksi tunte­ma­tonta pohja­laista työ­miestä. Ryy­tilä ja Kes­kinen eivät ol­leet näh­neet korpi­lahte­lais­ten käsit­te­le­vän rahoja eivät­kä tien­neet, oliko pohja­lai­silla ollut varoja. Miehet teki­vät vielä tiet­tä­väksi, että myös Erkki Joen­taipale oli ollut tulossa istun­toon mutta oli noin neljän penin­kulman matkan jälkeen palan­nut kotiin, koska hä­nelle oli tullut jalka­särkyä.

Lilljeforsin renki Fredrik Thusberg kertoi, että Lilljeforsin luona majoittuneet pohjalaismiehet olivat talollisen poika Antti Efraimin­poika Koivu­saari ja hänen renkinsä Fred­rik Rops­felt Lapin kylästä Siika­joen pitäjästä. Fredrik Rops­felt oli perjan­taina 2.3. lähe­tetty vie­mään poroja Heikin­laakson kesti­kievariin, mutta hän olikin kerto­mansa mukaan mennyt aina Sipoon pitä­jään. Rops­felt oli palannut matkal­taan sunnun­taina 4.3., ja Antti Koivu­saari oli seuraa­vana päi­vänä vaati­nut ren­gil­tään kolmea kappa­letta kahdek­san kil­lin­gin pankko­seteliä, jotka poro­jen kulje­tuk­sesta oli määrä saada. Rops­felt oli väittä­nyt, että rahat olivat men­neet hänen ja hevo­sen ylös­pitoon matkan aikana. Thus­berg oli kuiten­kin pan­nut mer­kille, että Rops­feltillä oli aina­kin yksi kolmen riikin­taa­larin seteli ja tukku arvol­taan pie­nem­piä ruot­sa­lai­sia pankko­sete­leitä ja valtion­velka­sete­leitä. Koivu­saari oli nuh­del­lut ren­kiään hui­kente­le­vai­suudesta ja röyh­key­destä.

Todistajien lausuntojen jälkeen syyttäjä Berndt Gabriel Sahl­berg ilmoitti, että kauppias Lilljeforsin talossa oleskeli murhan aikoihin myös tarkk'ampuja­patal­joo­nan enti­nen sotilas Fogel­berg, jota olisi syytä kuul­la asiassa. Lisäksi pöytä­kirjaan merkit­tiin, ettei kuver­nöö­riltä ollut vielä tullut tietoa siitä, olivatko Fred­rik Rops­felt ja Antti Koivu­saari saa­neet haas­teen oikeu­teen. Lopuksi viral­li­nen syyt­täjä esit­ti, että niitä nyt paikalla ole­via, jotka eivät ol­leet Joo­nas Rei­vilälle sukua, tuli kuulla valan velvoit­ta­mina ja että Korpi­lah­della ja Sys­mässä asuvat sai­sivat pysyä koti­paikallaan, kunnes heidän läsnä­olonsa olisi mahdol­li­sesti taas tarpeen.

Kämnerinoikeus päätti lykätä tapauksen käsitte­lyn heinä­kuun 13. päivään. Tällöin seu­raa­vien henkilöi­den piti viiden ruplan sakon uhalla tulla itse saapu­ville: kauppias Lillje­fors, Elis Vilhelm Holm­gren, kival­teri Dahl­berg, poliisi­päällys­mies Lager­stam, rengit Carl Gustaf Björk ja Fred­rik Thus­berg, Hans Henrik Hägg­blom, puodin puuk­hol­la­rit Ek­roos ja Holm­gren, puoti­pal­ve­lija Tulander, kons­taa­peli Henell, piiat Ulrica Vilhel­mina Cajander, Marga­retha Wester ja Caro­lina Ek­holm. Lisäksi kämnerin­oikeus pyysi kuver­nöö­riä käske­mään pai­kalle Erkki Joen­taipaleen, Antti Koivu­saaren ja Fred­rik Rops­feltin. Syyt­tä­jän piti haas­taa istun­toon enti­nen kaarti­lainen Fogel­berg samoin kuin muut, jotka oles­ke­li­vat kaup­pias Lillje­forsin talossa ja sen lähis­töllä ja joilla voi syyt­tä­jän selvi­tys­ten perus­teella olla tie­toja mur­hasta. Maria Rei­vi­lää, Juho Pel­to­laa, Joo­nas Aho­laa, Niklas Finniä, Matti Rei­vilää, Matti Sompa­järveä, Matti Sali­laa, Alek­san­teri Rist­veh­masta, Elias Ryy­tilää ja Matti Kes­kistä käm­ne­rin­oikeus ei katso­nut voi­vansa vel­voit­taa ole­maan läsnä seuraa­vassa istun­nossa, koska heidän koti­paik­kansa oli kau­kana.

Tarina jatkuu.


Lähteitä:

KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.