30. tammikuuta 2020

Pellavakankureita Hattulassa Maria Lakan aikaan

Jo ennen Benvikistä tulleita opettajattaria monet maaseudun naiset harjoittivat pellavankudontaa ansaintamielessä. Naiskutojia on kuitenkin vaikea rippikirjoista löytää, sillä he ovat "vaimoja" tai "piikoja" ja "itsellisiä" ilman tarkempaa ammattinimikettä. Mieskankurit sen sijaan ovat käsityöläisinä selvästi esillä. Heitä oli Hattulassakin useita, esimerkiksi Maria Lakan kotikylässä Rahkoilassa ja hänen synnyinkylässään Pekolassa.

Stjerna-suku

Rahkoilan kylässä toimi Maria Lakan aikaan pellavakankurina Anders Stjerna. Henkikirjoissa Stjernan sanotaan olevan "buldans väfvare". Buldaani on karkeaa kaksiniitistä kangasta, josta valmistetaan esimerkiksi säkkejä ja työvaatteita. Stjerna siis tuskin kilpaili Marian kanssa hienojen kankaiden kutojana, mutta saman kylän asukkaina he varmaan tunsivat hyvin toisensa.

Anders Stjerna syntyi Hauholla vuonna 1789. Hänen isänsä, niin ikään Anders Stjerna (1762–1836), oli myös ammattikankuri. Nuorempi Anders Stjerna muutti puolisonsa, Tuuloksessa 1792 syntyneen Anna Stina Lindqvistin kanssa Hattulaan vuonna 1820. Perheeseen syntyi neljä lasta:
  • Gustava Ulrika, s. 16.2.1821, joka avioitui muurarimestari Anders Kreanderin kanssa. Anders Kreander oli Maria Lakan puolison Johanin veli, 17 vuotta nuorempi. Lapsia oli viisi: Vilhelmina 1847, Gustava 1849, Fredrika 1851, Anders 1854 ja Carl Gustaf 1856.
  • Vilhelmina, s. 15.1.1824. Hänen puolisonsa oli suutari Johan Fredrik Ekholm. Pariskunnan esikoisena syntyi Gustava 26.9.1847, sitten viisikuisena kuollut Johan Gustaf vuonna 1850 ja saman nimen saanut toinen poika 1851.
  • Carolina (Charlotta), s. 10.5.1827. Carolina kuulutettiin toukokuun 1851 alussa Henrik Nyqvistin kanssa, mutta aiottu avioliitto purettiin yhteisestä sopimuksesta, ja erokirja tuli tuomiokapitulista heinäkuussa 1851. Vuonna 1856 Carolina avioitui Johan Matinpoika Karbinin kanssa ja muutti Tyrväntöön.
  • Carl Gustaf, s. 9.9.1832. Carl Gustaf oli suutarinopissa ensin Vanajassa ja sitten Vilhelmina-sisaren puolison suutari Ekholmin luona. Vuonna 1852 hän ulosoppineena muutti Tyrväntöön ja vaihtoi sukunimekseen Lindqvistin, joka oli äidin sukunimi. Naimisiin menonsa jälkeen hän asui Tyrvännön Suontaustan kylässä.
Anders Stjerna kuoli keuhkotautiin 23.5.1846. Kutojan ammatti jatkui hänen jälkipolvissaan tyttärien kautta. Etelä-Hämeen pellavakankureita ja kilpikankaita tutkineen Marja-Liisa Ripatin mukaan sekä Gustava Ulrika että Vilhelmina Stjerna olivat kutojia, samoin Vilhelminan tytär Gustava Ekholm. Hämeen Sanomissa 5.7.1889 on uutinen kyseisenä vuonna Hämeenlinnan maanviljelysnäyttelyssä jaetuista huomionosoituksista. Naisväen käsitöissä jaettiin 15 markan rahapalkinto muun muassa Gustava Ekholmille rällikudoksesta (dräll = kilpikangas, esimerkiksi pöytäliinoihin käytetty kuviolliseksi kudottu kangas). Todennäköisesti kysymyksessä oli juuri Vilhelmina Stjernan tytär Gustava. Artikkeli maatalousnäyttelystä on muutenkin mielenkiintoista luettavaa. Siitä on uutinen jo numerossa 51 ja sen jälkeen lisää numeroissa 52–54.

Johan Michael Rennicke

Pellavakankuri Johan Michael Rennicke muutti Hattulaan Pietarista vuonna 1828. Hän oli Preussin kansalainen ja syntynyt 11.6.1797 Königerodissa Mansfeldin kreivikunnassa Gottlieb Rennicken ja Anna Catharina Einikinin perheeseen. Suomeen hän tuli Lepaan kartanon ja Pekolasta maatilan ostaneen kauppias Philipp Petter Heimburgerin vanavedessä ja toimi kutojamestarina tämän perustamassa kutomossa Pekolassa. Rennicke avioitui niin ikään Pietarista tulleen Iso-Paturin taloudenhoitajattaren Maria Normanin kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, joista toinen kuoli nelivuotiaana.

Rippikirjan mukaan Rennickellä oli apunaan oppipojat, myöhemmin kisälleiksi edenneet Elias Hurt (myöhemmin Grönvall), s. 24.2.1811 Hattulassa, Alexander Michelsson, s. 25.11.1816 Tyrvännössä, ja Matts Wilhelm Gröndahl, s. 28.9.1819 Hämeenlinnassa. Vuonna 1834 tuli kutomoon oppipojaksi Vanajassa 23.7.1819 syntynyt Anders Johan Vallenius.

Lokakuussa 1835 pidetyssä kirkonkokouksessa esiteltiin Heimburgerin kutomossa valmistetut kaksi hienoa kangasta, joille toivottiin anottavan Suomen talousseuran palkintoa. Molemmat olivat 60 kyynärän mittaisia ja kuuden korttelin levyisiä. Mestari Rennicken kutomassa palttinassa loimilankojen määrä oli 3000 ja "ulosoppineen" Elias Grönvallin karkeammassa kudonnaisessa 2574. Talousseura myönsi Rennickelle 18 pankkoruplan palkinnon, Grönvall sai kudonnaisestaan yhdeksän pankkoruplaa.

Palttinakankaita vietiin Hämeenlinnan seudulta vuosisadan alussa Pietariin saakka. Heimburger oli liikesuhteittensa kautta mukana kuvioissa, sillä vuoden 1829 tammikuussa hämeenlinnalainen kauppias Johan Adolf Jusselius lähetti Pietariin "Herra Tukkukauppias Peter Heimburgerille tässä maassa valmistettuja pellava- ja puuvillakankaita":
1400 arsinaa eli noin 996 metriä pellavapalttinaa, josta suurin osa valkaistua, 154 arsinaa puuvillapalttinaa, kaksitoista tusinaa kuviollisia pellavaisia lautasliinoja (dräll) ja 14 kuviolliseksi kudottua pöytäliinaa (dräll).
Ainakin drällin eli kilpikankaan kutominen vaati hyvää osaamista. Osa kankaista saattoi tulla Heimburgerin kutomosta, mutta Marja-Liisa Ripatti arvelee, että kutojina oli muitakin lähiseudun ammattikankureita. Myös Benvikistä valmistuneet opettajattaret, Maria Laka Hattulassa ja Leena Stiina Skott Vanajassa, kutoivat aktiivisesti ja saivat Talousseuran palkintoja tuohon aikaan. Anomuksista ei käy ilmi, kenelle he ovat palttinansa kutoneet. Hauholle muuttanut, hyvin taitavaksi mainittu Maria Grönrooskin saattoi jatkaa kutomista, vaikka hän ei palkintoanomuksia näiden vuosien aikana olekaan lähettänyt Talousseuralle.

Heimburgerin kutomon toiminta lakkasi noin 1837 Rennicken muutettua Hattulasta, sillä myös hänen apulaisensa Elias Grönvallia lukuun ottamatta lähtivät vuosien 1836 ja 1837 aikana muualle. Rippikirjassa Rennicken sanotaan muuttaneen "Preussiin", mutta puolen vuoden kuluttua hän perheineen saapui Hattulasta annetulla muuttokirjalla Sippolaan. Hän oli Sippolan kartanon kutojana vuoteen 1859, jolloin hän muutti Vehkalahden seurakuntaan. Rennicke oli saanut Suomen kansalaisuuden vuonna 1844. Puoliso Maria kuoli jo vuonna 1862, köyhyydessä vanhuutensa elänyt Michael Rennicke vasta 90-vuotiaana 12.2.1888.

Johan Michael Rennicken allekirjoitus kansalaisuusanomuksesta. Hän käytti kutsumanimenään Michaelia. Sukunimi on joissain asiakirjoissa myös muodoissa Rennike tai Reinike. 
Lähde: KA Hki Talreg, KD 82/183 (akti).


Rennicken Johan Edvard-pojasta tuli kelloseppä, joka sai oppinsa Pietarissa. Edvard Rennicke perheineen muutti takaisin Sippolaan 1890-luvulla. Myös Michael Rennicken nuorempi tytär Maria muutti Pietariin vuonna 1864 ja kuoli siellä koleraan kaksi vuotta myöhemmin. Amalia-tytär avioitui puutarhurimestari Mejn kanssa ja toimi leskeksi jäätyään Haminan kuumesairaalan johtajattarena.

Elias Grönvall

Hurttalan kylässä syntyneen Elias Grönvallin vanhemmat olivat entinen sotilas Henrik Hurt ja Maria Erikintytär. Grönvalliksi Elias muutti nimensä ilmeisesti kisälliksi tultuaan. Heimburgerin kutomon lakattua Grönvall muutti Pekolasta ensin Nihattulaan. Vuonna 1836 hän solmi avioliiton Liisa Samuelintyttären kanssa, ja pariskunta muutti Tenhiälän kylään, josta tuli perheen vakinainen asuinpaikka. Lapsia syntyi vain yksi, Matilda Loviisa vuonna 1838.

Liisa Samuelintytär kuoli 53-vuotiaana 25.12.1863, ja Elias Grönvall menehtyi lavantautiin tasan neljä vuotta myöhemmin, 25.12.1867. Grönvallin asumuksena oli ollut "huone porstuan kanssa", lisäksi perheellä oli aitta ja sauna. Perukirjan valossa taloudellinen tilanne näyttää olleen kohtalainen, sillä mitään velkoja ei ollut. Rahaa oli 80 Suomen Pankin hopeamarkkaa, arvoesineinä mainitaan kultasormus ja hopeinen taskukello. Kutomista Grönvall harjoitti sairastumiseensa saakka. Perukirjassa luetellaan kangaspuut, kymmenen kaidetta, kimppu niisiä, puolausrukki, yhdet loinpuut ja 25 rullaa. Kutomista odottamassa oli "22 kyynärän Lankat pellavaista" ja "kaksi naulaa Willasia lankoja". Ikänsä puolesta Grönvall olisi voinut vielä jatkaa kutomista, mutta nälkävuosien tautiepidemia koitui hänen kohtalokseen.

Tytät Matilda Loviisa oli mennyt vuonna 1861 naimisiin seppä Ananias Hammarin kanssa. Perhe asui Mierolan kylässä. Kaksi ensimmäistä lasta, jotka olivat poikia, menehtyivät aivan pieninä. Sen jälkeen syntyi kaksi tytärtä: Matilda 10.10.1868 ja Ida 10.3.1873. Matilda Loviisa Grönvall kuoli vuonna 1889.

Lähteitä:
Ripatti, Marja-Liisa 1985: Eteläisen Hämeen ammattikutojat ja pellavakilpikankaat. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy.
ÅAB FHS, D XXIII 15.
KA Hml Hämeenlinnan RO, Maistraatin pöytäkirjat 5.1.1829.
KA Hml Hattulan käräjäkunnan perukirjat 1868–1875.
KA Hki Talreg, KD 82/183.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämeen Sanomat 5.7.1889 no 54. Fredrikshamn Tidning 4.3.1903 no 17.


23. tammikuuta 2020

Lyytille ja muillekin

Monissa Suomen sanoma- ja aikakauslehdissä oli kesäkuussa 1911 ilmoitus, jossa mainostettiin korvaamattoman mukavaa uutuutta. Ihmekone täytti saman tehtävän kuin kaikkein kallein kirjoituskone, mutta sillä oli yksi etu vailla vertaa: sitä voi kuljettaa taskussa aivan taskukellon tapaan.

Kuka vain tuntee kirjaimet, voi jo ensi kerralla sillä kirjoittaa, ja asettaen sormensa haluamalleen kirjaimelle ja painaen nappulaa, tulevat sanat täysin selvinä ja vir­heet­tö­minä.


Taskukirjoituskone Puolasta. Miehellä on kädessään kone, jolla on kirjoitettu paperinauhalle puolaksi "TASKU­KIRJOI­TUS­KONE. HYÖ­DYL­LI­NEN KAI­KIL­LE". Muiden lehtien mainok­sissa kuvan teksti oli yleen­sä venä­jäksi. Lähde: Kylväjä 15.6.1911 N:o  4. s. 7.

"Tauru" ei ollut puolalainen vaan italialainen keksintö. Koneen nimi oli oikeasti Taurus, ja sen kehitti vuonna 1908 milano­lainen Pietro Torrani apu­naan Giovanni Zanini. Konetta voi ihailla Early Office Museum -sivustolla tai Lontoon tiedemuseon verkkosivuilla. Taurus oli hal­kai­si­jal­taan 6 cm, ja sillä pystyi paina­maan 45 suur­aakkosta kapeal­le paperi­liuskalle, joka tuli rullalta koneen pohjasta. 


Taurus-taskukirjoituskone vuodelta 1908. Lähde: Lontoon tiedemuseo.
Science Museum Group. Taurus pocket typewriter, 1908. 1938-44. Science Museum Group Collection Online. Accessed January 20, 2020. CC BY-NC-SA 4.0.

Taurus muistutti hyvin paljon kirjoituskonetta, jonka japanilainen S. Fujiki oli paten­toi­nut Yhdys­val­lois­sa vuonna 1891. Sekä Torranin että Fujikin kehittä­mistä koneista on seikka­peräinen selos­tus kuvi­neen Robert Messengerin ozTypewriter-blogissa. Italian­kielisellä typewriterstory-sivus­tolla on kuvia myös kirjoitus­koneen koneis­tosta.

Valokuvaaja ja matkakirjailija Paul Robert on perustanut Virtuaalisen kirjoitus­kone­museon, jossa on runsaasti tietoa kirjoitus­koneista. Osoitin­kirjoitus­koneiden (index typewriters) kohdalla on hänen arvionsa Taurus-koneesta:
Taurus on ehdottomasti pienimpiä, kummallisimpia, kömpelöimpiä ja toivotuimpia kirjoitus­koneita, mitä koskaan on tehty.
Paul Robertin mukaan Taurus oli kaupallinen fiasko. Sitä on tiettä­västi jäljellä koko maail­massa vain seitse­män kappa­letta. Siitä ei ole mainintaa myöskään opetus­neuvos Raimo Harlion ja kumppa­neiden teoksessa Kiehto­vat wan­hat kirjoitus­koneet


Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Linkki tekstissä.
Harlio, Raimo et al. 2000: Kiehtovat wanhat kirjoituskoneet. Helsinki: Suomen Liikemisten Kauppaopiston Säätiö.

16. tammikuuta 2020

Lopen neitoja palvelijoiksi Pietariin

Blogissa on aiemmin ollut puhetta Lopelta 1800-luvulla muuttaneista, jotka lähtivät Pietariin käsityöläisoppiin. He olivat kaikki tietysti miespuolisia. Hagforsin perheestä tosin lähtivät veljesten lisäksi myös tyttäret Gustava ja Hedvig. Heistä tuli Pietarissa piikoja, ja piikominen olikin useimpien Pietariin muuttaneiden nuorten naisten ensimmäinen toimeentulon lähde. 

Suomalaisia houkutteli Pietariin palvelijoiksi ennen muuta kotimaata korkeampi palkkataso. Myös työehdot olivat joustavammat: Suomessa piiat, kuten muukin palvelusväki, olivat vuosipalveluksessa, Pietarissa palveltiin kuukausipalkalla ja palveluksesta oli helppo erota. Suomalaisnaiset olivat kysyttyä työvoimaa, sillä heitä pidettiin rehellisinä, siisteinä ja huolellisina. Monilla oli jo Suomessa hankittua työkokemusta, ja Pietarissa ensimmäinen työpaikka oli usein suomalaisperheissä. Kielitaidon kartuttua voitiin sitten hakeutua myös ulkomaalaisten tai venäläisten palvelukseen.

Kaikki eivät hyville palkoille päässeet. Hyvin pärjänneetkään eivät aina säästyneet maanmiestensä arvostelulta. Moni piika kuulemma tuli "tuota pikaa sellaiseksi mamselliksi, että pois tieltä". Kun sitten palveluspaikka meni, oli edessä turmion tie. Pietarin kirjeenvaihtaja varoittaakin Karjalatar-lehdessä 1887 palvelusväkeä Pietariin "tulwaamasta": "Tosin se [Pietari] woi olla usealle, joka wiisaasti ja waatimattomasti osaa elää, onnen maa, waan useimmille on se warmaan turmion kurimus."

Naiset eivät yleensä suunnitelleet palvelijattaren uraa loppuelämänsä ammatiksi. Kuten kotimaassakin, pyrkimys oli avioitua. Monet menivät naimisiin suomalaista syntyperää olevien käsityöläisten kanssa. Venäläinen tai ainakin ortodoksista uskoa tunnustava puoliso oli ainakin kuudella Lopelta Pietariin muuttaneella neidolla.

Kolme neitoa Joentaustan kylästä

Joentaustan Peltolan lampuodin, myöhemmin itsellisen, Juho Collinin (Kollin) ja Leena Heikintyttären 8.9.1839 syntynyt tytär Amanda Amalia Collin otti muuttokirjan Pietariin elokuussa 1857 ja tuli kaupunkiin seuraavan vuoden helmikuussa. Veli Adolf, s. 1831, oli muuttanut Pietariin jo aikaisemmin. "Hopeatyöntekijä" Adolf Collin muutti vuonna 1865 Moskovaan, eikä hänen vaiheistaan siellä ole tietoa. Amanda Amalia jäi Pietariin ja avioitui Novgorodissa syntyneen "kreikanuskoisen" Dmitri Haritonovin kanssa huhtikuussa 1880. Sulhanen oli 32-vuotias, Amanda Amalia oli täyttänyt jo 40. Pariskunnan mahdolliset lapset eivät näy suomalaisen seurakunnan kirjoissa, kuten eivät muidenkaan ortodoksiuskoisten kanssa avioituneiden naisten lapset. Amanda Amalia mainitaan vielä 1897 alkavassa henkilöhakemistossa.


Pietarin Suomen passivirasto lähetti muuttaneista tietoja maaherralle ja sitä kautta suomalaiseen kotiseurakuntaan. Hämeen lääninkanslia ilmoitti toukokuussa 1882 Lopen kirkkoherralle, että vuonna 1858 Pietariin muuttanut Amanda Amalia Kollin on 28.4.1880 vihitty Novgorodista kotoisin olevan talonpojan Dmitri Wasiljeffin (Vasilinpojan) kanssa. Pyhän Marian seurakunnan kirjoissa miehen nimi on Dmitri Haritonoff.
Lähde: KA Hml Lopen srk, Saapuneet kirjeet.



Samana päivänä Amanda Amalian kanssa otti muuttokirjan Pietariin Wendla Sofia Leander. Hän syntyi 30.10.1831 Joentaustan Mäkilässä räätäli Juho Leanderin ja Eeva Stiina Sajalinin perheeseen. Ennen Pietariin muuttoa Wendla ehti olla muutamassa palveluspaikassa Lopella, muun muassa tukkukauppias Långilla. Hän jätti muuttokirjan Pietarin suomalaiseen seurakuntaan joulukuussa 1857. Vuonna 1861 Wendla Sofia meni naimisiin Hiitolassa 1823 syntyneen Mikko Karjalaisen kanssa. Mikko, joka oli ammatiltaan työläinen, kuoli vuonna 1865. Pariskunnalla oli yksi lapsi, Sofia Mariana, syntynyt 7.4.1864. Isän kuoleman jälkeen tytär on merkitty muuttaneeksi Hiitolaan vuonna 1866, ja siellä hän kuoli samana vuonna. Wendla Sofia eli Pietarissa leskenä. Viimeinen merkintä hänestä on vuodelta 1893.

Joentaustan kylässä 25.2.1857 syntyneen Ida Karolina Lukanderin vanhemmat olivat pitäjänsuutari Kustaa Lukander ja Maria Enqvist. Idalla oli vuonna 1853 syntynyt sisar Maria Eufrosyne ja vuoden vanhana kuollut veli Kustaa Aleksander (1855–1856). Lapsuus oli vaikea. Vanhempien avioliitto oli riitainen, ja kun kirkkoherran monet varoitukset ja tuomiokapitulin kehotukset sopuun olivat tehottomia, pariskunta tuomittiin kahden vuoden asumuseroon. Vuoden 1858 syyskäräjillä Kustaata syytettiin yrityksestä polttaa mökki, jossa vaimo lastensa ja äitinsä kanssa asui. Kihlakunnanoikeus totesi hänet syylliseksi tekoon, mutta hovioikeus kumosi tuomion todisteiden puutteessa. Vuonna 1861 Kustaa ja Maria tuomittiin neljän vuoden asumuseroon. Maria muutti Helsinkiin, mutta palasi lasten kanssa Lopelle vuonna 1868, ja samana vuonna sekä hän että puoliso Kustaa Lukander kuolivat lavantautiin.

Syyskuussa 1874 seitsemäntoistavuotias Ida Karolina lähti mainekirjalla Pietariin, mikä mainitaan hänelle 1879 annetussa muuttokirjassa. Vuonna 1882 hän avioitui Kontiolahdella 24.1.1850 syntyneen suutari Lars (Lauri) Malmströmin kanssa. Pariskunnan esikoinen Gustaf Adolf oli syntynyt jo 1879 (k. 1880), ja seuraava lapsi Olga Maria vuonna 1881, jolloin Idan sanotaan olevan palvelustyttö (Dienst Mädchen). Avioliitossa syntyivät Alma Fredrika vuonna 1884 ja Hilma Karolina vuonna 1888. Vuoden 1888 lopulla Malmströmit muuttivat Kontiolahdelle. Nuorin tytär oli ilmeisesti kuollut pienenä, sillä häntä ei mainita muuttaneissa eikä Kontiolahdella. 

Vuonna 1894 Lars, Ida ja ainakin Alma Fredrika olivat muuttaneet takaisin Pietariin. Perheeseen syntyi silloin vielä yksi tytär, joka sai nimekseen Hilda Maria. Lapsi kuoli parin kuukauden ikäisenä. Ida Karolina kuoli Pyhän Marian haudattujen luettelon mukaan Pietarissa 17.1.1903. Perhe lienee ollut kaupungissa töissä väliaikaisesti, sillä heidät on merkitty myös Kontiolahden rippikirjaan, eikä muutosta ole merkintöjä. Pyhän Marian 1903 alkavassa hakemistossa mainitaan Lars Malmström ja tytär Alma Fredrika. Lars Malmström kuoli  10.12.1903, ja hänet on haudattu Kontiolahdelle.

Lopelta muutti Pietariin 1800-luvulla kolmisenkymmentä naista, edellä mainittujen lisäksi muun muassa seuraavat:




Monet Pietariin lähteneet palasivat Suomeen pian, kuten Lopenkylän Kyöstilän muonatorpparin tytär Miina Lehtonen (s. 13.12.1857), joka  jätti muuttokirjan Pietariin  vuonna 1881 ja tuli takaisin jo 1887. Parikymmentä vuotta viihtyi Pietarissa pappilan Vahteriston torpparin tytär Eeva Kristiina Iisakintytär (s. 18.5.1839),  joka muutti sinne Helsingistä vuonna 1863 ja palasi Lopelle 1884.


Lähteitä:
Engman, Max 2004: Pietarinsuomalaiset. Helsinki: WSOY.
SSHY Lopen kirkonkirjat. Jäsensivut.
Riksarkivet, S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Karjalatar 4.11.1887 no 87, s. 2.

Ida Karolina Lukanderin vanhempien riitaisa avioliitto oli aiheenani sukututkimuskurssilla 2017.

9. tammikuuta 2020

Meritullivahtimestarin rouva

Benvikin oppilas numero 1, Sara Greta Grönlund, tuli kouluun toukokuussa 1818 ja oli pellavaopissa Kaskisissa kaikkiaan 3 vuotta 5½ kuukautta. Hän sai opiskelun aikana palkkaa 20 riikin­taalaria vuodelta eli yhteensä 69 riikintaalaria kahdeksan killinkiä.


Sara Gretan käsialanäyte 18.6.1822 Turussa. Lähde KA Sta, Gs:16.

Benvikin alkupään neidot saivat maaliskuussa 1823 seuraavan sisältöisen todistuksen, jonka oli alle­kirjoittanut N. G. af Schultén. Todis­tuksen saivat neidot 1–23 lukuun otta­matta neitoja 15, 17 ja 22. Ilman todistusta jäivät Maria Johanin­tytär, joka oli lähtenyt Benvikistä sairauden takia jo vuonna 1819, Clara Matintytär Roth ja Eva Österberg, joka oli kuollut joulukuussa 1822.
Keisarillisen Suomen Talousseuran pellavan­jalostus­insti­tuutissa Ben­vikissä on opetta­ja­tar – – saanut opetusta pellavan vilje­lyksessä, hoidossa ja käsittelyssä sekä kehruussa, kutomisessa ja pellavan valkaisussa Ruotsin Ånger­man­landissa nouda­tetta­vaan tapaan. Hänen on insti­tuutista lähtiessään todettu omaavan – –  tiedot näissä aineissa, ja koska hän on lisäksi opiskelu­aikanaan käyttäy­tynyt siivosti ja kunnialli­sesti ja ollut toimelias, voi Talous­seura suosi­tella häntä lämpi­mästi jokaiselle, jolle hän esittää tämän Talousseuran avoimen kirjeen.
(Wid Kejserliga Finska Hushållnings Säll­skapets Linne­slöjds Institut på Bennvik har Lärarinnan – – blifvit under­visad uti Linets odling skötsel och be­redning, samt uti spånad wäf­vande och lärfts ble­kning, efter det sätt som för dessa handteringar uti Ånger­man­land af Konunga Riket Sverige brukeligt är, och har hon vid utgåendet från Insti­tutet befunnits äga – –  insigt uti dessa stycken, och som hon derjemte under Läro­tiden sig sedigt, är­bart och driftigt uppfört, får Säll­skapet henne hos en och hvar, för hvilken hon detta Säll­skapets öppna bref uppvisar, på det bästa re­com­mendera.)

Turkuun 

Kuopiossa syntynyt Sara Greta oli tullut Benvikiin vuonna 1818 Pornai­sista. Pornais­ten rippi­kirjan mukaan hän palasi Pornai­siin 10.2.1823 Tenholasta. Häntä ei kuitenkaan näy Tenholan rippi­kirjassa eikä muutta­neiden luettelossa. Pornai­sissa Sara Gretalla on ehtoollis­merkintöjä vuosina 1823 ja 1824, ja edellä mainittu af Schulténin allekirjoittama todistus toimitettiin Samuel Cederille Pornaisiin. Keväällä 1825 Sara Greta muutti Turkuun, jossa hänet vihittiin Carl Axel Cajan­derin kanssa 13. marraskuuta samana vuonna. Carl Axel oli syntynyt Maskussa 6. huhtikuuta 1799, ja hänen vanhem­pansa olivat lukkari Carl Cajander ja Gustava Magdalena Ylenius. Cajander oli otettu 21. huhtikuuta 1825 Turun meri­tulli­kamarin yli­mää­räiseksi vahti­mestariksi. 26. lokakuuta 1826 päivätyn ansio­luettelon mukaan Carl Axel osoitti työssään uut­te­ruutta ja tark­kaa­vaisuutta.

Sara Greta ja Carl Axel asuivat Turussa Luostarikorttelin taloissa 144, 176 ja 53, Tegelsalen-korttelin talossa 102 ja Etelä­korttelin eri taloissa. Vuosina 1846–1850 perhe asui Kristiinan­kaupungissa.

Sara Greta ja Carl Axel saivat yksitoista lasta:

Gustava Margareta 28.2.1826
Johanna Petronella 27.6.1828
Karl Adolf 2.1.1830, k. 10.1.1830
Karl Jakob Fredrik 20.12.1830, k. 13.12.1839
Hilda Fredrika 20.9.1832, k. 14.4.1833
Knut Felix 13.1.1834, k. 2.6.1839
Hoseas 23.9.1835
Axel Valfrid 12.10.1837, k. 29.7.1839
Theodor Bernhard 3.3.1840
Hugo Sebastian 7.5.1842, k. 12.11.1842
Hilma Augusta 19.3.1844, k. 17.9.1845.

Kun Sara Gretan isä kävi syyskuussa 1827 Turussa lunastaakseen Turun hovioikeuden päätöksiä, hän kenties näki ensimmäisen lapsenlapsensa, Gustava Margaretan.

Sara Gretan ja Carl Axelin lapsista seitsemän kuoli alaikäisinä. Kolmanneksi nuorin lapsi, Theodor Bernhard, muutti 1846 vanhempiensa mukana Kristiinan­kaupunkiin ja palasi Turkuun 1850 vähän ennen vanhempiaan. Sieltä hän muutti vuonna 1853 Uuteen­kaupunkiin ja 1856 takaisin Turkuun. Puoti­palvelija Theodor Bernhard Cajander kuoli Turussa 22-vuotiaana 7. touko­kuuta ja haudattiin 9. toukokuuta 1862. Muiden aikui­siksi eläneiden lasten vaihei­siin palataan tuonnempana.

Carl Axel Cajander työskenteli partioaluksessa Kaskisten ja Kristiinankaupungin meri­tulli­kamari­piirissä. Alku­vuodesta 1850 hän haki sairaal­loisuuden takia vapautusta työstään ja anoi samalla täyttä eläkettä elämänsä loppuun asti. Tullin yli­johto­kunta lähetti maaliskuun lopulla senaatille kirjeen ja totesi siinä, että Cajander oli ollut tulli­laitoksen palve­luksessa lähes 25 vuotta ja oli täyttänyt 50 vuotta. Hän ei olisi ollut palvelus­vuosiensa eikä ikänsä perusteella oikeu­tettu kuin puoleen eläkkeeseen. Lääkärintodistuksen mukaan Cajander oli kuitenkin tullut meri­tulli­vahti­mestarin työssään niin sairaaksi, ettei hänestä ollut enää työn­tekoon. Niinpä senaatti esitti valtio­sihteerin­virastolle, että Cajanderille myönnet­täisiin 64 hopea­ruplan 30 kopeekan vuo­tui­nen eläke, joka vastasi hänen nykyistä palk­kaansa. Valtio­sihteerin­virasto ilmoitti kesäkuussa 1850 kenraali­kuvernöörille, että Hänen Keisa­rilli­nen Majes­teet­tinsa on nähnyt hyväksi myöntää Cajanderille mainitun suuruisen eläkkeen.


Nopeakulkuinen tullisluuppi nosti määräysten mukaan tullilipun vasta sitten,
kun tarkastettavaksi aiottu laiva ei enää päässyt pakenemaan.

Sara Greta kuoli Turussa 18.8.1867. Carl Axel muutti vuonna 1873 Mynämäelle Kalliksen tilalle, jota isännöi hänen pikku­veljensä, vuonna 1821 syntynyt Nils Alexander Cajander. Carl Axel kuoli vanhuu­teen 2. heinä­kuuta 1884.


Lähteitä:
KA DA Ansioluettelokokoelma. Linkki tekstissä.
KA Hki VSV, Valtiosihteerinviraston akti 184/1850.
KA Sta, Gs:13, Gs:16, Gs:19.
ÅAB FHS, B I 11.

2. tammikuuta 2020

Pälkäneen kehruukoulu

Pälkäneeltä lähti vuonna 1818 Benvikin pellavanjalostusopistoon kaksi neitoa: Maria Juhontytär Raatikka, oppilas numero 15, ja Liisa Juhontytär (Elisabeth Johanintytär) Mällinoja, numero 16. Maria palasi kotiin jo muutaman kuukauden kuluttua, Liisa valmistui opettajattareksi ja sai todistuksen kolmen vuoden ja kahden kuukauden opintojen jälkeen. Kehruu- tai kudontakoulua ei Pälkäneelle kuitenkaan 1820-luvulla perustettu, eikä Liisa Juhontyttären tiedetä toimineen opettajattarena. Pälkäne sai kehruukoulun vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Liisa Juhontytär

Liisa Juhontytär palasi Pälkäneelle marraskuussa 1821. Äiti ja äitipuolikin olivat kuolleet jo ennen neidon Benvikiin lähtöä. Isä, vanha isäntä Juho Eerikinpoika, kuoli heinäkuussa 1822. Taloa emännöi Liisan vuonna 1818 kuolleen Antti-veljen leski, Maria Kaarlentytär. Hänellä oli kolme alaikäistä lasta, pojat Kustaa ja David sekä tytär Anna Maija, jonka isäksi kastetiedoissa sanotaan talollinen Daniel Inkilä. Myös Liisaa kolme vuotta vanhempi sisar Leena poikansa Wilhelmin (s. 23.4.1821) kanssa asui talossa. Kotitalo päätyi pian Juho Raatikan omistukseen.

Liisa meni vuonna 1823 naimisiin Daniel Inkilän kanssa. Inkilään muutti myös Leena-sisar. Lapsia Danielille ja Liisalle ei 23-vuotisen avioliiton aikana syntynyt. Liisa kuoli keuhkotautiin 52-vuotiaana 16.6.1846. Hänen perukirjassaan ei mainita rukkeja, kangaspuita eikä muitakaan kutomiseen tai kehruuseen tarvittavia välineitä. Pariskunta oli vuoden 1846 maaliskuussa laatinut keskinäisen testamentin, jonka mukaan kaikki omaisuus siirtyi jälkeen jääneelle puolisolle.

Pälkäneen koulu

Kehruukoulu Pälkäneelle perustettiin vuonna 1842. Se toimi Suomen talousseuran tuella, ja koulun alkuunpanijana lienee ollut leskirovastinna Charlotta Vilhelmina Hällfors, syntyjään Kingelin. Koulu keskittyi nimensä mukaisesti kehruun opettamiseen. Ensimmäiseksi opettajaksi tuli Hämeenlinnan kehruukoulun opettajana aiemmin toiminut Hedvig Magdalena Törnqvist. Talousseura maksoi koulun vuokran ja opettajattaren palkan.

Kuittaus palkasta vuonna 1843. Magdalena Törnqvistin puolen vuoden palkka oli 28 ruplaa 60 kopeekkaa hopeassa. KA, Gs: 34 Talousseuran tilitykset tositteineen 1843–1844.



Koulu sijaitsi ensin Onkkaalan kylässä, mutta se siirrettiin välillä Laitikkalaan ja sitten takaisin Onkkaalaan vuonna 1849. Magdalena Törnqvistin jälkeen opettajattareksi valittiin Turun koulusta valmistunut Eva Christina Ekman. Hän sai saman palkan kuin edeltäjänsä. Koulun oppilasmäärä ei koskaan noussut kovin suureksi, ja vuonna 1856 laaditussa ohjesäännössä määrättiin, että opettaja kiersi osan vuodesta pitäjässä, jolloin koulu oli suljettu. Koulun arvellaan toimineen noin vuoteen 1860.

Pälkäneellä kyllä harjoitettiin myös pellavakankaiden kudontaa. Kehruukoulun toiminta-aikana Talousseuran kudontapalkkioita anoivat koulun opettajattaret, mutta palkinnonsaajien joukossa oli ainakin yksi paikallinen neitokin. Vuonna 1847 pitäjänkokouksessa päätettiin anoa palkintoa Hedvig Magdalena Törnqvistille ja itsellisen tyttärelle Kustaava Matintyttärelle Konkkisten kylästä. Myös seuraavana vuonna lähetettiin palkintoanomus Kustaavan kutomasta 31¼ kyynärän kankaasta, johon hän itse oli kehrännyt langat. Opettajatar Magdalena Törnqvist anoi palkintoa 37½ kyynärän kankaasta vuonna 1849, ja vuonna 1854 sai palkinnon opettajatar Eva Christina Ekman. Tilikirjojen mukaan palkintoja tuli Pälkäneelle myös ainakin vuosina 1856 ja 1857. Luetteloissa ei mainita kutojia. Vuotuiset kangasmäärät olivat 67½ ja 92 kyynärää, ja mahdollisesti kutojana oli opettajatar Ekman.

Opettajattaret

Hedvig Magdalena Törnqvist syntyi Turussa 15.10.1807. Isä, linnansorvari (slottssvarfvare) Pehr Törnqvist, kuoli Magdalenan ollessa kolmivuotias, ja tyttö jäi äitinsä huollettavaksi. Turun kehruu- ja kudontakouluun Magdalena meni noin kuudentoista vanhana. Koulun jälkeen hän sai opettajattaren toimen Hämeenlinnaan perustetussa kehruukoulussa ja muutti kaupunkiin äitinsä Catharina Strömbergin kanssa maaliskuussa 1836. Hämeenlinnan koulu lakkasi jo noin 1840, ja vuonna 1842 Magdalenasta tuli Pälkäneen koulun opettajatar. Hän toimi siellä vuoteen 1852 saakka, jolloin hän 44-vuotiaana kuoli syöpään. Äiti eli Onkkaalassa vielä puolitoista vuotta. Hän kuoli 25.6.1853.

Magdalena Törnqvistin seuraaja Eva Christina Ekman oli syntynyt Kaarinassa 5.6.1826. Hänen vanhempansa olivat suutari Johan Ekman ja Eva Matintytär. Magdalena Törnqvistin tavoin Eva Christina opiskeli Turun koulussa ja sai Turussa palkintoja kudonnaisistaan ainakin vuosina 1846 ja 1848. Pälkäneelle hän muutti maaliskuussa 1852.

Eva Christina jäi asumaan Onkkaalaan kehruukoulun lopetettua toimintansa, ja toukokuussa 1866 hänet vihittiin Sahalahdelta tulleen Johan Gustaf Törnqvistin kanssa. Samasta sukunimestä huolimatta puoliso ei ollut sukua Magdalenalle. Sahalahden Ilolan kylässä 25.12.1840 syntynyt Johan Gustaf Henrikinpoika lähti 15-vuotiaana Tampereelle kirjansitojan oppiin. Sieltä hänen sanotaan lähteneen meriekipaasiin. Kun hän vuonna 1865 palasi Sahalahdelle "eronneena musikanttina", hänellä oli Törnqvist-sukunimi. Vihkimerkinnässä miehen ammatiksi sanotaan lastenopettaja (barna läraren), Pälkäneen rippikirjassa hän on entinen musikantti. Eva Christina Ekman oli naimisiin mennessään jo 40-vuotias, ja Johan Gustaf Törnqvist oli nelisentoista vuotta nuorempi. Avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Eva kuoli jo 6.8.1868 halvaukseen. Perheeseen oli ehtinyt syntyä yksi lapsi, poika Gustaf Emmanuel, joka äitinsä kuollessa oli kaksivuotias. Perukirjan mukaan Eva Christinalta jäi kangaspuut, rukki ja muita kudonta- ja kehruuvälineitä. Arvoesineinä mainitaan kultaiset korvarenkaat, kaksi hopealusikkaa ja hopeinen sormustin.

Johan Gustaf Törnqvist muutti heti vaimonsa kuoleman jälkeen Tampereelle ja avioitui seuraavana vuonna Hämeenkyröstä tulleen Vilhelmina Lindeqvistin kanssa.

Lähteitä:
Laine, Katri 1949: Suomen talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
KA Jkl Sääksmäen ylisen tk:n arkisto, Pälkäneen käräjäkunnan perukirjat 1846.
KA Sta, Gs: 36 – Gs: 51 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1846–1864.
ÅAB FHS, DXV 7.