27. helmikuuta 2020

Kaksi kankuria Lopelta

Ensimmäiset pitäjänkäsityöläiset eli virallisen luvan saaneet maaseudun käsityöläiset olivat suutareita, räätäleitä ja seppiä. Vuonna 1752 annettiin myös kankureille lupa hakeutua pitäjänkankureiksi. Sitä ennen maaseudun ammattikankurit olivat useimmiten aatelisten ja isojen kartanoiden palveluksessa tai kiersivät tilaustöitä tehden. Lopella oli 1700-luvun toisella puoliskolla ainakin kaksi ammattikankuria, toinen tosin vain muutaman vuoden.

Johan Carlsson

Kankuri Johan Carlsson tuli Lopelle juuri niihin aikoihin, jolloin kankurit saattoivat jo anoa pitäjänkankurin asemaa. Pitäjänkankuriksi häntä ei kuitenkaan mainita. Carlssonin perhe on 1752–1762 rippikirjassa sivulla 81. Asuinpaikka oli haudattujen luettelon sekä vihki- ja kasteluetteloiden merkinnöistä päätellen kirkonkylän Uotilassa.

Vuonna 1715 syntynyt Johan Carlsson oli aiemmin asunut muun muassa Janakkalassa, jossa hänet mainitaan Hiiden kartanon kankurina. Janakkalasta Carlsson muutti Vanajaan vuonna 1750 ja sieltä Lopelle vuonna 1753. Hänen ensimmäinen puolisonsa Carin Pehrintytär kuoli vielä samana vuonna. Johan Carlsson vihittiin toiseen avioliittoon Catharina Johanintyttären kanssa vuonna 1754, ja he asuivat Lopella vuoteen 1762, jolloin he muuttivat Nurmijärvelle. Lopella perheeseen syntyi kaksospojat, toinen heistä kuolleena, mutta muuttokirjassa mainitaan vain Carlssonin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Christian.

Henrik Lukander

1770-luvun loppupuolella muutti Lopelle kankuri Henrik Lukander. Hän syntyi Hämeenlinnassa 28.8.1751 suutarimestari Erik Lukanderin ja Leena (Helena) Holmdahlin perheeseen. Kummeiksi oli pyydetty pormestari Henrik Hermolin, raatimies Adam Wallholm, porvari Henrik Gellenberg, rouva Eva Catharina Wallholm, Gellenbergin  vaimo Sara Boman sekä Margareta Tallroth. Perheeseen syntyi Henrikin jälkeen vielä kolme poikaa, Anders Johan, Gustav ja Fredrik.

Isä-Erik oli alituisissa riidoissa kaupungin kanssa ja taipuvainen väkivaltaan. Juopottelu ja tappelut eivät olleet kaupungin porvarien keskuudessa harvinaisia, ja asukkaiden keskinäisten riitojen lisäksi kiukun kohteeksi joutuivat usein ulosottotoimissa olleet kaupunginpalvelijat. Tappelussa vuonna 1762 Erik Lukander tuli lyöneeksi vastapuolta niin, että tämä muutaman päivän kuluttua kuoli. Erik tuomittiin kuolemaan, mutta hovioikeus muutti rangaistuksen neljän vuoden pakkotyöksi Viaporissa. Perukirjassa hänen sanotaan kuolleen vankeusaikana Helsingissä. Perunkirjoitus pidettiin 31.12.1765.

Henrik oli isän tuomion aikaan vasta 11-vuotias. Vuosien 1760–1767 rippikirjassa hänen kohdallaan on merkintä "Schol.", koululainen, ja maininta, että hän on muuttanut Loviisaan ilman muuttotodistusta. Tiedot koulunkäynnistä jäävät rippikirjan merkinnän varaan. Loviisan aika jäi lyhyeksi, ja Henrik on merkitty vielä samassa rippikirjassa pellavatehtaan sivulle. Kyseessä oli Hämeenlinnassa vuosina 1763–1772 toiminut Otto Ernst Boijen perustama pellavamanufaktuuri, jonne otettiin oppipoikiakin ja joka siten toimi myös kankurikouluna. Henrikillä on pellavamanufaktuurin sivulla ensimmäinen ripilläkäyntimerkintä vuonna 1768. Hän sai kisällikirjan, ja kun tehdas kannattamattomana vuokrattiin Anders Öbergille, Lukander työskenteli Öbergillä tehtaan lopettamiseen, vuoteen 1776 saakka. Monet Boijen manufaktuurissa oppinsa saaneet kisällit muuttivat maalaispitäjiin kankureiksi, niin Lukanderkin.

Ensimmäinen merkintä Lukanderista Lopella on vuosien 1779–1785 rippikirjassa kankurina Salon kartanossa. Vuoden 1778 henkikirjassa hänet on merkitty pappilaan pitäjänkankurina. Valitettavasti pitäjänkankurianomusta ei ole löytynyt. Lukander avioitui 27.12.1779 Vojakkalan Mikkolan Maria Tuomaantyttären kanssa, ja pariskunta asettui aluksi Lopenkylän Tapolaan. Lopenkylästä Lukander perheineen muutti Joentaustan kylään, missä asui kuolemaansa saakka.

Lapsia Henrikille ja Marialle syntyi seitsemän:
  • Adolf Fredrik (1780–1845). Adolf Fredrikistä tuli suutari. Hän oli kaksi kertaa naimisissa. Toisesta avioliitosta syntyneen Kustaan tyttärestä Ida Karoliinasta on aikaisemmin kerrottu tässä blogissa.
  • Maria Christina (1784–1850). Maria Christina meni naimisiin Juho Sipinpojan (Johan Sigfridsson) kanssa. Miehestä tuli Paatiston torppari Tevännölle.
  • Carl Gustaf (1787–1825). Rippikirjoissa itselliseksi kutsuttu Carl Gustaf on yhden lapsensa hautausmerkinnässä mainittu suutariksi.
  • Anna Liisa (1790–1791).
  • Erik (1792–1833). Sukunimi Lukander jäi rippikirjoissa pois Erikin muutettua Renkoon. Erik työskenteli aluksi renkinä, myöhemmin hän oli sahan työntekijä ja torppari. Vuonna 1822 hän avioitui Iso-Pukkilan Regina Mikontyttären kanssa, ja pariskunnalle syntyi tytär Gustava vuonna 1823.
  • Johannes (1795–1796).
  • Helena (s./k. 1799).
Puoliso Maria kuoli keuhkotautiin 44-vuotiaana vuonna 1799. Kaikki lapset olivat 1800-luvun taitteessa jo muuttaneet pois kotoa. Vanhoilla päivillään Henrik Lukander joutui elämään kirkon vaivaiskassan avustuksen turvin. Ensimmäisen kerran hän esiintyy köyhäinavun saajana vuoden 1819 toukokuussa alkavan tilivuoden kirjassa. Maaseudun käsityöläiset eivät ammatissaan yleensä rikastuneet, eikä työkyvyn mentyä ollut tarjolla eläketurvaa vanhuudenpäiviksi. Henrik Lukander kuoli vanhuuteen 73-vuotiaana, 16.2.1824.



Lähteitä:
Ripatti, Marja-Liisa 1985: Eteläisen Hämeen ammattikutojat ja pellavakilpikankaat. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy.
Karjalainen, Merja 2004: Sukuni Hämeestä. Omakustanne.
Lindeqvist, K. O. 1926: Hämeenlinnan kaupungin historia II osa. Hämeenlinna; Arvi A. Karisto Oy.
KA Hml Hämeenlinnan RO, perukirjat 1725–1769.



20. helmikuuta 2020

Lehtien sota

Leipuri Viktor Liikanen sai kesällä 1907 sanomalehtijulkisuutta ympäri Suomen muttei kovin mairittelevissa merkeissä. Taustaksi mainittakoon, että Joutsan työväen­yhdistys oli lokakuussa  1906 valinnut Viktor Liikasen yksimielisesti esimiehekseen. Helmikuun 1907 kuukausikokouksessa Viktor sai jatkaa esimiehenä, ja myös hänen Ida-vaimonsa pääsi tuolloin johtokuntaan.

Sota sai alkunsa Heinolan Sanomien 29. kesäkuuta 1907 julkaisemasta uutisesta, jonka otsikko oli "Joutsan työväenyhdistyksen puheenjohtaja karannut. Kavaltanut noin 2000 mk".
Joutsasta ilmotetaan, että Joutsan t.y:n puheenjohtaja leipurityöntekijä Viktor Liikanen on juhannuspäivänä karannut sekä vienyt mukanaan t.y:n rakennuskassan, arviolta noin 800 mk. Sitäpaitsi on hän kavaltanut kauppias Riku Ikoselta 1200 mk. Luullaan, että hän väärällä passilla lähti Amerikkaan.
Mies on kotoisin Korpilahdelta, mutta on nykyään Joutsan kirjoissa; iältään 35 v. vanha, pitkän puoleinen, vaaleaverinen,  vaaleat viikset, vähän rokonarpia kasvoissa.
Luullaan, että hänen mukanaan on eräs noin 17 v. vanha nainen Lappeenrannan osuuskaupasta. Nainen on kotoisin Joutsasta ja oli siellä juhannuksena käymässä, mutta kun hän ei ole saapunut Lappeenrantaan takaisin, niin arvellaan hänen lähteneen yllämainitun Liikasen kanssa.
Tarkempia tietoja puuttuu. 

Tapauksesta kerrottiin myös Itä-Hämeen Raivaajassa tiistaina 2. heinäkuuta 1907 otsikolla "Kavallus ja kassanvarkaus". Jutun alku oli pääpiirteissään sama kuin Heinolan Sanomissa, mutta lisätietona todettiin, että Liikasella on oma leipurinliike Joutsan kirkolla. Lehden mukaan hän oli "välittänyt sangen vilkkaasti kauppaa sekä niin ollen tullut nauttimaan ympäristönsä suosiota, joten tämä juttu näiden tietojen perusteella tuntuu hieman omituiselta". Kritiikkiäkin kuitenkin tuli:
Mitä Liikasen aatteellisuuteen tulee on se ollut epäselvä. Sellaisen vaikutuksen hänen arkaileva salaperäinen esiintymisensä aatteellisissa asioissa teki, jonka hän selitti syyksi, että ei uskalla liikkeensä boikottauksen pelosta esiintyä avonaisella lipulla.
Jos asiassa on perä, on se sangen ikävä todiste siitä yhdistyksiemme varomattomuudesta valitessaan uusista, vastatulleista jäsenistä, jotka eivät ole aatteen alalla näyttäneet todellista kutsumusta luottamushenkilöiksi etenkin rahastonhoitajiksi.  
Heinolan Sanomat julkaisi samana päivänä lisätietoja ja oikaisuja edelliseen juttuunsa otsikolla "Joutsan työväen­yhdistyksen puheenjohtajan karkaaminen". Kauppias Mikko Ikonen oli lähet­tä­nyt kirjeen ja ilmoit­tanut siinä, että Viktor Liikanen oli lähtenyt juhannus­iltana Mikkelin kautta Helsinkiin ja sanonut menevänsä huvimatkalle.
Samalla matkalla hänen piti ostaa ruisjauhoja Joutsan työväen­yhdis­tyk­selle yhdis­tyksen rahoilla, joita sai mukaansa lähes tuhat markkaa. Rahoja hänellä kuului olleen yli 2000 mk, jotka kuitenkin kaikki olivat hänen anas­ta­miaan. Kauppias Ikoselle jäi hän puoti­velkaa yli 1000 mk. 
Leipuri Liikasen iäksi korjat­tiin jutussa 25–26 vuotta. Lisäksi todet­tiin, että hänellä oli Joutsassa vaimo ja yksi lapsi.

Itä-Hämeen Raivaajassa oli Kolme päivää myöhemmin, 5.7., lyhyt juttu asiasta. Viktor Liikanen oli käynyt Työmiehen toimituksessa Helsingissä ja väittänyt Heinolan Sanomain liikkeelle panemaa uutista val­heel­liseksi par­jauk­seksi. Liikanen kertoi olleensa juhannuk­sesta saakka Helsingissä. Hänellä oli ollut mukana 400 markkaa, joilla hänen piti ostaa yhteis­ostona viljaa toveri­piirille. Juttu päättyi sanoihin "Kovin ihmet­teli moista tiedon­antoa."

Seuraavan päivän Tornion Uutisissa kerrottiin pää­piirteissään alku­peräinen Heinolan Sano­mien uutinen. Sen perässä oli täydennystä:
Heinolan Sanomista lainattu uutinen on kuten asianomainen Helsingin Sanom. toimi­tuk­sessa käyden on ilmoit­tanut alusta loppuun perätön ja ilkeä­­mielisyydestä lähtenyt. Mainitun yhdis­tyksen puheen­­­johtaja Viktor Lii­ka­nen lähti juhan­­nuk­seksi mat­kalle suku­­lais­tensa luo Hel­sin­­kiin, toimit­­­taak­seen täällä samalla osuus­­kunnan asioita, m.m. viljan­­­ostoa jota varten hän sai 400 mk mukaansa. Keski­­viik­kona piti hänen jo lähteä paluu­­­matkalle kotiinsa, kun hän sai sanoma­­­lehdestä lukea tuon louk­kaa­van uutisen.
Saman päivän Lahti-lehdessä sanailtiin Liikasta nimeltä mainit­se­matta:
Eräs sosialisti-pomo täältä läksi jauhojen hakuun aivan Ameri­kasta asti keräten nuor­suomalaisilta ystä­vil­tään rahoja sekä timokraat­tien kas­sasta osaksi. Ehkäpä sieltä joutuu uudis­puuro aika­naan odot­ta­vien suuhun.
Tiistaina 9.7. Itä-Hämeen Raivaajassa oli juttu otsikolla "Kauhun-päivät Joutsassa":
Sitte Juhannuksen on kaikunut huutavan äänenä: Työväenyhdistyksen puheen­johtaja V. Liikanen matkusti amerikkaan kaval­tajana. Se pani tois­ten porvarien hyppy­set vapi­se­maan, toisten suut taas iloiseen naurun­­hymyyn. Heinolan Sano­­matkin riensivät, suuresti totuu­­desta poik­­kea­vil­la nume­roil­laan asiasta kerto­maan ja anta­maan juhlal­­li­­sen nimi­tyksen "Kaval­­taja".
Innokkaita näkyivät paikkakunnan pomot etsimispuuhissa olevan. Telefoonit soi, sähkö­­sanomia lähe­tet­tin ympäri Suomen satamiin. Valo­­kuvatkin ulko­­maille saa­tet­tiin. Nimis­­mieskin kuver­nöörin kautta kuulema etsimis­­puuhiin ryhtyi, sillä olihan kysy­­myk­­sessä työ­väen aat­teen miehen kiinni­­saaminen tavalla tai toisella.
Kaikki oli niin jaloa ja ihanaa huolenpitoa, jossa suometta­re­­laiset erit­täin itse­ään kunnos­­tivat. Mutta voi kauhis­tuksen päivä se viime torstai t. k. 4 p:vä, Liikanen tulikin kotia ei Amerikasta vaan huvi­­matkalta Helsingistä. Nyt kavalta­jaksi par­jaa­jat joutuivat umpi­­kujaan, eikä tietä mistä pois päästä. Liikanen tietysti kysyy kun­niansa perään, josta tule­vai­suudessa teemme selvää.
Mikkelin lääninhallituksen lääninkansliaan saapui 3. heinäkuuta 30. kesäkuuta päivätty kirje, jonka mukaan "Joutsan piirin nimismies lähettää poliisitutkinto­pöytä­kirjan väärällä matka­kirjalla Ameriik­kaan matkus­ta­neen Lei­puri Wihtori Liikasen Joutsan pitä­jästä ja kylästä kuulus­telusta." Heinäkuun 4. päivänä nimismies Johannes Langinkoski lähetti lääninkansliaan uuden kirjeen:
Kun kirjeessäni 30 päivänä viime kesäkuuta n:o 2187 mainittu Leipuri Wihtori Liika­nen nyt onkin saapu­nut kotiinsa, pyydän nöyrim­mästi että hänen suhteensa ehken alotetut toimen­piteet keskeytetään.
Lääninkansliassa oli ehditty tehdä jo ennen jälkimmäisen kirjeen saapumista samansuuntainen väli­päätös, jossa vii­tat­tiin pää­kaupun­gin sanoma­lehtien uutiseen Liika­sen kotiinpaluusta.

Heinolan Sanomat palasi asiaan vielä 13.7.
Parjaamishalusta sanoo "Raivaaja" meidän julkasseen tunnetun uutisen Joutsan työväen­­yhdistyksen puheen­­johtajan karkaa­misesta. Mikähän sitä mahtaa osottaa? Kaiketi se, että kerroimme jutun niinkuin se meille ilmo­tettiin sanaa­kaan omasta puolesta siihen lisää­mättä? Tosin ensim­mäinen uutinen nähtä­västi tuli vähän erilainen kuin mitä Joutsasta täkä­läiseen poliisi­­laitokseen ilmo­tettiin, mutta syy ei ole meidän, vaan siinä, että tele­fooni­puhelu oli epäselvä ja poliisi­laitoksessa siitä saatiin sel­lainen käsitys kuin meille sitten sieltä ilmo­tet­tiin. Suurempaa varmuutta asiasta saadaksemme, soitimme Hartolan tele­fooni­­sentraaliin, josta käsin asia tänne oli ilmotettu, mutta emme sieltä saaneet enem­piä tietoja, kun asiasta ilmottanut henkilö jo oli kerinnyt sieltä lähteä pois. Myöskin peruu­­timme uutisen heti, kun saimme tietää sen perät­tö­­mäksi. Mihin­­kään par­­jauk­seen emme niin­­ollen katso itseämme syy­pääksi.
Mutta mitenkähän mahtaa "Raivaajan" laita olla, joka nyt jälestäpäin asiasta pitää niin suurta suuta? Sietääpä muistella sen kirjotusta kysymyksessä olevan henkilön "epä­­selvästä aat­teel­­li­­suu­­desta", "arkai­le­vasta ja sala­peräisestä esiin­ty­misestä aatteel­li­­sissa asioissa" y.m. Eiköhän sitä melkein voi nimittää par­jauk­seksi? Mutta peit­tääk­seen näitä omia synte­jään koettaa "Raivaaja" saada Heinolan S:t tässä asiassa mus­tattua. Tosi­­aan­kin varsin rehel­­listä peliä. 
Viktor Liikanen toimi vielä jonkin aikaa leipurina Jout­sassa, niin kuin Itä-Hämeen Rai­vaa­jassa syyskuussa jul­kais­tu ilmoi­tus­kin osoittaa:

Ilmoitus Itä-Hämeen Raivaajassa 10.9.1907.



Lähteitä:
KA Mli Mikkelin lh lka I, 87 Varalääninsihteerin saapuneiden kirjeiden diaarit 1907; 1630 Varalääninsihteerille saapuneet diarioidut kirjeasiakirjat 1907. 
Kansalliskirjaston digitaalinen aineisto. Sanomalehdet. Linkit tekstissä.




13. helmikuuta 2020

Hedvig Österlund – Benvikistä Finlaysonille

Hedvig Simontytär, joka Benvikin opistossa ollessaan oli ottanut sukunimen Österlund, valmistui opettajattareksi ensimmäisten 21 oppilaan joukossa syksyllä 1821. Hän oli saanut hyvät arvostelut sekä käytännön töissä että teoriatiedoissa. Joulukuussa 1821 hän lähti kotimatkalle Hämeeseen samalla kuljetuksella Carolina Grönmarkin, Liisa Juhontyttären, Maria Lakan, Helena Syrénin, Maria Grönroosin, Leena Stiina Skottin, Christina Gestrinin ja Sofia Nordlundin kanssa.

Muuttaneiden luettelon mukaan Hedvig Österlund palasi Benvikistä kotipaikkaansa Kangasalan Vääksyn kylään. Hedvigin isä oli kuollut jo vuonna 1807, ja kotitaloa Nuortoa isännöi Hedvigin kotiinpaluun aikaan isäpuoli, kuhmalahtelainen Kustaa Kaarlenpoika. Kustaa oli tullut taloon lampuodiksi vuonna 1809. Vuosien 1822–23 aikana äiti, isäpuoli ja Hedvigin sisarukset muuttivat Kuhmalahdelle, missä isäpuolesta tuli Tapaalan lampuoti.

Rippikirjassa ei kotitalon sivulla ole Hedvigin muuttomerkintöjä. Sen sijaan hänet on merkitty pappilan piiaksi. Kangasalan kirkkoherra Abraham Liljenstrand oli perustanut paikkakunnalle kehruukoulun, ja Hedvigin merkintä pappilassa antaisi olettaa, että Hedvig olisi pestattu sen opettajattareksi. Opettajattaren titteliä ei hänellä kuitenkaan näy. Hedvig viipyi pappilassa kuusi vuotta vuoteen 1828, jolloin hän muutti Tampereelle. Muuttokirjassa Hedvigiä kutsutaan "pappilan piiaksi", ja työpaikka Tampereella oli piikana Finlaysonilla. Piian työtehtävät eivät rippikirjoista selviä.

Heinäkuussa 1831 Hedvig avioitui Finlaysonilla työskentelevän Gustaf Adolf Örlingin, s. 8.10.1804, kanssa. Miehen vanhemmat olivat porvari Lars Örling ja Anna Forsberg. Käytyään kolme vuotta pedagogiota Gustaf Adolf oli lähtenyt vanhemman veljensä Lars Reinholdin tavoin värjärinoppiin. Vihittäessä Gustaf Adolf Örling oli jo kisälli, mutta elämäntyönsä hän teki Finlaysonilla. Kirkonkirjoissa tittelinä on tehtaantyöläinen. Tampereen pedagogion matrikkelin mukaan Örling tuli tehtaan palvelukseen sen rakentamisvaiheessa puutavaran ostajaksi ja työskenteli jonkin aikaa karstausosastolla. Myöhemmin hän teki myyntimatkoja Itä-Suomeen ja aina Pietariin saakka. Viimeksi hänen sanotaan olleen karstausosaston päällysmies.

Hedvig, jonka sukunimenä käytetään Örlingiä, kuoli lavantautiin vähän ennen kuin täytti 46 vuotta, 24.2.1843. Hän jätti jälkeensä lesken lisäksi viisi lasta: pojat Gustaf Henrikin ja Lars Antonin sekä tyttäret Johanna Gustavan, Henrika Sofian ja Anna Loviisan. Perukirjasta päätellen Hedvig kehräsi ja kutoi, sillä jäämistö sisälsi esimerkiksi kangaspuut, loinpuut, kerinpuut ja kokonaista neljä rukkia – olisiko Hedvig toiminut kehruun opettajana? Tyttäretkin kun olivat äidin kuollessa kehrääjiksi aika nuoria.

Gustaf Adolf Örling avioitui Hedvigin kuoleman jälkeen vielä kahdesti. Toinen puoliso Albertina Isakintytär kuoli neljän vuoden avioliiton jälkeen. Tästä avioliitosta syntyi yksi poika. Kolmannen kerran Örling avioitui Maria Justina Nymanin kanssa, ja lapsia syntyi yhdeksän lisää. Gustaf Adolf Örling kuoli 8.12.1867.

Hedvigin lapset

Johanna Gustava syntyi 5.5.1832, jolloin Hedvig oli 35-vuotias. Johanna ei mennyt koskaan naimisiin. Hän oli ammatiltaan tehtaantyöläinen ja kuoli 66-vuotiaana 24.7.1898.

Henrika Sofia syntyi 9.6.1834. Hän aloitti työuransa Finlaysonin piikana. Joulukuussa 1859 Sofia vihittiin kelloseppä Harald Theodor Mansnerin kanssa. Pariskunta muutti Tammelan Kuhalan kylään, nykyiseen Forssaan. Tammelassa perheeseen syntyi neljä poikaa ja kolme tytärtä. Perhe muutti takaisin Tampereelle vuonna 1875, ja muuton jälkeen pariskunnalle syntyi vielä poika ja tytär. Esikoinen kuoli Tammelassa alle kaksivuotiaana, ja nuorin lapsi eli vain kaksivuotiaaksi. Kelloseppä Mansner kuoli Tampereella 27.2.1882.

Gustaf Henrik syntyi 19.1.1836. Hän oli työssä Finlaysonin paperitehtaalla, mistä muutti Vaasaan vuonna 1859. Sen jälkeen hän asui ainakin Porissa.

Anna Loviisa syntyi 24.8.1837. Hänen puolisonsa oli Israel Johaninpoika Enbom, s. 13.12.1835 Messukylässä. Israelin kummina oli muun muassa talollinen Israel Ärlig, joka oli Hatanpäässä asuneen Benvikin neidon Eeva Liisa Flyktmanin lanko. Israel Enbom oli ensin töissä Finlaysonilla, mutta toimi sitten Tampereen lukkarin ja urkurin sijaisena. Myöhemmin hän ryhtyi kauppiaaksi. Lapsia perheeseen syntyi yksitoista: viisi poikaa ja kuusi tytärtä. Loviisa jäi leskeksi Israel Enbomin kuoltua 12.9.1911.

Kuolleena syntynyt poikalapsi 6.4.1839.

Lars Anton syntyi 21.1.1841. Hänestä tuli ruokatavarakauppias. Lars Anton sai puolisonsa Gustava Mattssonin, s. 17.6.1846, kanssa neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Vuonna 1926 Lars Anton täytti 85 vuotta, mistä oli pikku-uutinen myös Kauppalehdessä.

Hedvigin äidin vaiheet

Vuonna 1827 Hedvigin isäpuoli Kustaa Kaarlenpoika muutti Kalvolaan. Äiti Leena Matintytär jäi Kuhmalahdelle, samoin veljet Juho ja Kustaa sekä sisar Stiina. Äiti on merkitty samalle rippikirjan sivulle kuin torpparina ollut poika Juho, mutta hänen sanotaan pitkään oleskelleen muualla. Haudattujen luettelosta selviää hänen kohtalonsa: Leena Matintytär, Tapaalan entisen lampuodin vaimo, kerjäläinen, kuoli punatautiin 7.1.1835 Tampereella, jonne hänet myös haudattiin.

Lähteitä:

Innala, Aune ja Raevuori, Yrjö 1946: Tampereen vanhat alkeiskoulut. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja VI. Tampere.
Laine, Katri 1949: Suomen talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.
ÅAB FHS, D XV B 4
KA Sta, Gs: 12
Tampereen RO, perukirjat 1812–43.
Kansalliskirjaston digitaalinen aineisto. Sanomalehdet. Linkit tekstissä.

6. helmikuuta 2020

Suolaa, suolaa

Seurakuntiin saapuneiden kuulutusten ja ilmoitusten joukossa on monenlaista kiinnostavaa lappua ja lippua. Poimin tällä kertaa Liperin seurakunnasta muutamia suolakauppaa koskevia ilmoituksia vuosilta 1824–1834. 

1824

Ajallisesti ensimmäinen kuulutus oli kirjoitettu Viipurissa 10./22. joulukuuta 1824. Kauppias Petter Tšusoff ilmoitti myyvänsä Viipurissa suolaa seuraavasti:

  • Liverpoolin valkoista hienoa suolaa hintaan 12 seteliruplaa tynnyriltä
  • St Ybesin valkoista karkeaa suolaa 11,40 seteliruplalla tynnyriltä
  • Terravecchian punaista karkeaa suolaa 13 seteliruplalla tynnyriltä.


1825

Seuraava kuulutus tuli Heinävedeltä helmikuussa 1825. Sahankirjuri Martti Sihvonen ilmoitti, että Kytö­ojan sahalta sai ostaa suolaa. Tyn­nyri suolaa maksoi 16 seteli­ruplaa tai yhden tynnyrin viisi kappaa rukiita.


Sahankirjuri Martti Sihvonen oli syntynyt Jaakkimassa joulukuussa 1795. Hän asui kuulu­tuksen aikoihin Heinä­vedellä vai­monsa Liisa Juvosen ja kahden poikansa, Martin ja Juhon, kanssa. 1820-luvun lopulla hän muutti perhei­neen Heinä­vedeltä Kiteelle ja sieltä edelleen Leppä­virralle. Martti meni Leppä­virralla Sorsa­kosken sahan kirjuriksi. Vuonna 1845 sahan patruunan vaimo Liisa Juvonen kuoli, ja Martti meni seuraavan vuoden tammi­kuussa naimisiin nimis­miehen tyt­tären, Sofia Vilhelmina Rosbergin kanssa. Sofia kuoli jo samana vuonna. Martti muutti vuonna 1856 Rauta­lammille ja kuoli siellä elokuussa 1862.

1831

Vuokalan sahan buukhollari Jakob Sofonoff lähetti 10. joulukuuta 1831 seuraavan­laisen kuulu­tuksen:
Kulojtus
Tämän Kauta tiedäde Annetan etta Wuokalan Brukissa vaehetan Juvjllä liverpolin Hieno ja Walgiada Suola 28 Kappa Rujsta otetan Suola Kulista ja 12 naula Suolaa annetan rujs Kapasta Rahassa Kuli maksa 12 rubla ja puuda 1 rub: 80 kop: paberissa. 
Niinisäkistä nimensä saanut kuli ja puuta ovat venä­läisiä mitta­yksiköitä. Jos kuli eli matto on yhdeksän puu­taa ja puuta on 40 venäjän naulaa, saha myönsi suolan ostajalle paljous­alennusta.

Vuokalan saha sijaitsi tuohon aikaan Kerimäkeen kuuluneen Savonrannan keskustassa.

1833

Jakob Sofonoff lähetti kuulutuksen myös vuonna 1833. Tällä kertaa myynnissä oli kahden­laista suolaa, ja hinnat olivat hieman muuttuneet. 


Tämän kauta tiedä annetan Etta Wugalan Brucissa On kahtalaista Suola Nimjttain Tarra­vehja Elikkä karkjata punajsta.
Ja Ljver­polin Hieno Ja Walkjada. Ensimaista Wadjtan /32./ kappa ja Wijmi­sesta /30/ kappa Rugijda Kulin Eista.
Rahassa Maxatie Jarjatt Suolalt 13 Rubla ja hienolt Suolalt 12 Rubla Banco Rahassa. 

Vuoden 1833 kuulutuksessa mainittu Tarravehjan suola on samaa kuin vuoden 1824 Terra­vecchian suola, siis Torre­viejan suolaa Espan­jasta.


Lähteitä:
KA Jns Liperin srk, II Ef:5 Saapuneet kuulutukset ja ilmoitukset 1824–1834.