25. kesäkuuta 2020

Tervaa ja höyheniä

Yhdysvaltain kongressin kirjastoon (The Library of Congress) on digitoitu muun aineiston ohessa runsaasti vanhoja sanoma­lehtiä. Joukossa on myös amerikan­suoma­lai­sia lehtiä, kuten Mis­sourissa julkaistu Auttaja ja Oregonissa julkaistu Uusi kotimaa

Seuraa­vassa on selon­teko vuosien 1889 ja 1895 välillä kirjoi­te­tuista amerik­ka­lais­lehtien artik­ke­leista, joissa tuli toistu­vasti esiin nimi Gustav Broman. Miehen nimi on kirjoi­tettu milloin mitenkin: etunimi on Gustav, Gustave, Gustaf tai Gus ja sukunimi Braman, Bremen tai Broman. Artikke­leissa on osittain risti­riitai­sia ja vir­heel­li­siä­kin tietoja, mutta amerikka­lai­sia ja suoma­lai­sia läh­teitä yhdiste­le­mällä miehen henkilöl­li­syys sel­visi.


Yhdysvaltalaiset lähteet

1889

Uutisiin johtanut tapahtuma­ketju sai alkunsa huhti­kuussa 1889. San Pedron ja Catalinan väliä liiken­nöivän parkki­laiva Lilianin kap­teeni Koughan saapui Santa Barba­rasta koti­kaupun­kiinsa San Pedroon jo keski­viik­kona 17. huhti­kuuta, monta päivää etu­ajassa. Hän avasi koti­oven val­miina yllättä­mään vaimonsa mutta saikin itse yllättyä. Vaikka aamu oli vielä varhai­nen, hän yhytti sydä­mensä valitun (the partner of his bosom) kes­kus­te­le­massa hel­lästi (in loving converse) Gustav Bromanin kanssa.  Broman oli naapurissa asuva puu­seppä, jonka kap­teeni Koughan oli nähnyt muutamia viik­koja aikai­sem­minkin.

Koughan kovis­teli vai­moaan ja sai kuulla, että Broman oli työ­matkallaan vain pii­pahtanut terveh­timään rouvaa. Erään lehti­jutun mukaan Bromanin takista oli irronnut nappi, jonka rouva Koughan tarjou­tui ompe­le­maan kiinni. Kap­teenin oli vaikea uskoa vai­mon seli­tystä, mutta hänellä ei ollut todis­teita vaka­vammasta. Joi­denkin leh­tien mukaan Koughan pieksi Bromanin pahan­päiväi­sesti. Toisissa lehdissä puhuttiin vain kii­vaasta sanan­vaihdosta. Joka tapauk­sessa Broman kävi sano­massa vielä saman päivän aikana piiri­syyttäjälle, että kapteeni uhkasi tappaa vaimonsa. Sillä välin kap­teeni aikoi päättää päivänsä hirttäy­ty­mällä keit­tiön katto­palk­kiin. Hänet kuiten­kin pelas­tet­tiin viime hetkellä. 

Koughan oli nainut vaimonsa Austra­liassa nelisen vuot­ta aikaisemmin. He olivat muuttaneet Amerikkaan ja asettu­neet ensin Britti­läiseen Kolum­biaan. Kun vaimo oli sattunut lomai­le­maan Etelä-Kali­for­niassa, hän oli ihastunut San Ped­roon ja houkutellut miehensä muutta­maan sinne. Vaimo vietti tätä nykyä paljon aikaa kotona avio­parin pieno­kaisen kanssa, ja Gus Broman oli usein nähty vieras talossa. Kapteeni oli kuiten­kin luot­tanut vai­moonsa, kunnes keski­viikko­aamun tapah­tumat saivat hänet synk­kyyden val­taan.

Broman tiesi, ettei Koughanin syyttäminen tappo­uhkauksesta suinkaan paran­tanut hänen osak­kei­taan San Pedrossa. Hän tuntui kuiten­kin naut­ti­van herättä­mäs­tään pahen­nuk­sesta. Kun päivän tapah­tumat tulivat samana iltana puheeksi saluu­nassa, Broman muina miehinä virk­koi: "Olen kyllä maannut rouva Koughanin kanssa. Eikä siinä pojat kaikki, on minulla ollut täällä neljä tai viisi muutakin sänky­kumppania." Suuri osa asiakkaista oli paikallisia ukko­miehiä, joita Bromanin kehuskelu ei miellyttänyt. 

Torstaina 25. huhtikuuta Los Angeles Daily Herald  -lehden etusivulla oli pitkähkö uutinen otsikolla Tervaa ja höyheniä (Tar and Feathers). Uutisesta selvisi, että Gustav Broman oli löydetty varhain keskiviikko­aamuna San Pedron kaupun­gista sähkö­pyl­vää­seen sidot­tuna. Miehen ala­ruumis oli tervan ja höyhenien peitossa, ja naamaan oli tehty tervalla sota­maalaus.

Lehdessä todet­tiin, että Broman on syntyjään ruotsa­lainen ja noin 28-vuotias, vaalea­tukkainen ja kohta­laisen komea. Rouva Koughan oli ilmeisen hullaan­tunut puu­seppään, sillä kun hän oli kuullut tapah­tu­neesta, hän oli rien­tä­nyt Bro­manin luo ja sanonut: "Voi Gus, mikset ampunut paria heistä? Loput oli­si­vat lähte­neet kar­kuun." Myöhem­min rouva Koughan oli heittä­nyt mies­tään sooda­vesi­pullolla päähän ja ilmoit­ta­nut naapu­reille, että hän karkaa vuoristoon ja tappaa siellä ensin lap­sensa ja sit­ten itsensä. Rouva katosi­kin kotoa, mutta hänet ehdit­tiin löytää, ennen kuin hän pani toimeksi.

Toukokuun 9. päivänä Los Angeles Daily Herald -lehdessä kerrottiin oikeuden­käynnistä seitse­mää San Pedron asu­kasta vastaan. Heitä syy­tet­tiin Gus­tav Bro­manin kimppuun hyökkää­mi­sestä ja miehen tahri­mi­sesta tervalla ja höyhe­nillä. Oikeuden­käynnin ensimmäi­senä päivänä kuul­tiin kolmea­toista henkilöä, joista ensim­mäi­senä ääneen pääsi Gustav Bro­man:

Olen ammatiltani puuseppä ja iältäni 23-vuotias. Huhti­kuun 23. päivän iltana vastaa­jat tulivat koput­ta­maan ovelleni San Pedrossa. Kun avasin oven, yksi miehistä sanoi, että hänellä oli koti­etsintä­lupa. Kolme muutakin miestä tuli sisään ja sammutti valot. Sen jälkeen sisään tuli vielä kolme miestä, jotka tunnistin äänestä. Joku heistä löi minua päähän. Sitten miehet raaha­sivat minut ulos ja yrittivät panna minulle suu­kapu­lan, mutta kalikka kat­kesi. He repivät riekaleen vaatteis­tani ja tunkivat sen suuhuni, peittivät minulta silmät juusto­harsolla ja käärivät alus­vaatteen pääni ympäri. Sitten he tahrivat minut tervalla ja höyhe­nillä ja sitoivat sähkö­pylvääseen. Olin siinä puoli­toista tuntia, kunnes kaksi miestä tuli vapautta­maan minut.

Syytetyt saivat tuomion pahoinpitelystä: 20 dollarin sakot mieheen.




1891

San Francisco Chronicle -lehdessä oli perjantaina 16. tammikuuta juttu otsikolla Murhamysteeri (A Murder Mystery). Los Angelesissa 15. tammikuuta päivätyssä kirjoituksessa todetaan, että poliisi tutkii puuseppä Gustav Bromanin tekemisiä. Broman on asunut aikaisemmin San Pedrossa mutta on nyt Santa Cruzin piirikunnan vankilassa syytettynä murhasta. Joulukuussa 1890 paloi Bromanin hökkeli ja sen mukana mies, jota väitetään Bromanin veljeksi. Poliisin mukaan aihe­todisteet viittaavat siihen, että Broman poltti hökkelin tahallaan saadakseen 8 000 dollarin henki­vakuutus­rahat. Poliisi kuitenkin epäilee, onko tulipalossa kuollut mies todella Gustav Bromanin eli Eric niin kuin on väitetty.

Uutisessa mainitaan myös Bromanin naisseikkailut San Pedrossa vuonna 1889 ja vakuutusyhtiöiden samana vuonna nostama syyte, jonka mukaan hän poltti tahallaan asuntonsa saadakseen tuhannen dollarin vakuutus­kor­vauksen.

Jutun uutisointi jatkui samassa lehdessä helmi­kuussa otsikolla Onko hän tuhopolttaja? (Is he a Firebug?) Oikeuden­käynnissä esitet­tiin Bromanin sisaren lausunto, mutta koska se oli ruotsin­kielinen, se pää­tet­tiin käännät­tää ensin englanniksi. Käännös valmistuikin ilta­päiväksi, ja siitä nähtiin, ettei syytetyn sisar puhunut mitään Eric-nimisestä veljestä. Isac-nimisen veljen hän sen sijaan mainitsi. Oikeu­dessa esiintyi todis­ta­jana myös rouva Mary Helander, joka sanoi syntyneensä Maa­lahdella Suomessa. Hän oli tuntenut Gustav Bromanin pienestä pitäen, tiesi myös tämän Isac-nimisen veljen ja oli tavannut Gustavin San Pedrossa viime syyskuussa. 

Seuraavan päivän lehdessä oli pieni uutinen Eric Bromanista: "Ei tunneta Suomessa" (Not Known in Finland). Suomen viranomaisilta oli tullut tieto, ettei Maalahdella tunneta Eric Broman -nimistä miestä. Gustavin veljen Isacin sen sijaan tiede­tään olevan Yhdys­valloissa, mutta hänen olin­paik­kaansa ei tiedetä. Jos tämä pitää paik­kansa, paikalli­set viran­omaiset apri­koivat, kuka oli se piru­parka, joka paloi kuoliaaksi kohtalok­kaana yönä 17. joulu­kuuta 1890.

San Diego Union -lehdessä oli huhti­kuussa pikku-uutinen vakuutus­yhtiöstä, joka kieltäytyi maksamasta Gustav Bromanille 5 000 dollarin vakuutus­kor­vausta Eric Bromanin henki­vakuutuksesta. Jutussa todettiin, että Gustav oli ollut syytteessä murha­poltosta mutta vapau­tunut syyt­teestä.

1894

San Franciscossa ilmestyvässä The Morning Call -lehdessä oli torstaina 19. elokuuta Bromanista juttu, joka oli päivätty Sacramentossa päivää aikaisemmin.

Kaupungissamme tehtiin eilen ilmoitus hätkäh­dyt­tä­västä ryös­töstä. Matkai­lija nimeltä Gustav Bro­man sanoo, että häneltä varas­tet­tiin Fannie Brownin emän­nöi­mässä bordel­lissa koruja ja rahaa ainakin kahdeksan tuhannen dollarin arvosta. Broman arvelee joutu­neensa vale­lokero­tempun (panel trick) uhriksi. Ilotalon emäntä kiistää syytteen. Broman kuiten­kin syytti ryös­töstä Nellie Clarkia, joka pidä­tettiin. Sen jälkeen talossa tehtiin koti­etsintä. Maton alta löytyi timantti, 60 dollaria Amerikan rahaa, sadan Guate­malan dollarin seteli ja kaksi ranska­laista kymmenen frangin rahaa. Poliisi tutkii asiaa.

Sacramentossa ilmestyvässä The Record-Union -lehdessä oli seuraavana päivänä "venä­läisen Bro­manin oma ker­to­mus asiasta" (The Story Told by the Russian). Broman sanoi olevansa venäläinen ja harjoit­ta­neensa tuot­toi­saa liike­toimintaa Guate­malassa. Guatemalasta hän oli lähtenyt tutus­tumis- ja huvi­matkalle Yhdys­valtoihin. Hän oli tullut Sacra­mentoon muutamia päiviä sitten ja lähti torstai-iltana "katso­maan ele­fanttia" (to see the elephant) eli tutus­tu­maan The Palace -nimiseen bordelliin. Mukanaan hänellä oli raha­vyö ja siinä noin 8 000 dollaria rahaa ja sen lisäksi timantteja parin­tuhannen dollarin arvosta. Hänelle esi­teltiin joukko naisia, joista hän valitsi yö­seurak­seen Nellie Clarkin. Aamulla raha­vyö oli kadonnut.

Elokuun viimeisen päivän The Record-Union -lehdessä Broman kertoi taus­tas­taan. Hän sanoi olevansa 28-vuotias ja syntyneensä Venäjällä. Hän lähti vuonna 1883 meri­mieheksi Liverpooliin Englantiin ja sieltä edelleen San Franciscoon. Saa­tuaan kyllik­seen merimies­elämästä hän jatkoi matkaa San Pedroon, missä hänen työn­antajanaan oli rauta­tie­yhtiö Southern Pacific Company. Hän antoi San Pedrossa muutaman sata dollaria lainaksi ja keräsi ennen sieltä lähtöään pienen omaisuuden. Sen jälkeen hän oli kuuti­sen viikkoa Euroo­passa selvit­tä­mässä isänsä jäämistöä ja palasi San Francis­coon vuonna 1890 tai 1891. Tällöin hänellä oli mukanaan kolmisen­tuhatta dollaria. Hän talletti rahat San Franciscossa useisiin eri pankkeihin. Vuonna 1893 hän lähti rahoi­neen Guate­malaan. Rahat olivat raha­vyössä, taskuissa ja matka-arkussa. Guatemalassa hänen työnään oli ostaa ulko­maan valuuttaa. 

Syyskuun lopulla lehdessä oli pieni uutinen, jossa todettiin, että tuomari julisti Nellie Clarkin jutussa tuomion monisanaisesti. Nellie Clark vapautettiin syytteestä, ja paikalla olijat puhke­sivat aplo­deihin.

Open Database -lisenssi ja CC-BY-SA-lisenssi

Kalifornia. Osa kirjoituksessa manituista paikkakunnista näkyy kartassa ympyröityinä. San Pedron nimeä ei näy, mutta se on kuvan oikeassa alalaidassa Los Angelesin kohdalla. San Pedro yhdistyi Los Angelesiin vuonna 1909. 
Open Database -lisenssi, CC-BY-SA-lisenssi.
 

1895

The Record-Union -lehdessä oli 14. maaliskuuta pitkä artikkeli, jonka otsikko oli "Gustav Bromanin ura. Mielen­kiin­toisia tie­toja paha­maineisesta seikkai­li­jasta" (The Career of Gustav Braman. Interesting Facts About the Notorious Adventurer).
Lehden lukijat muistanevat Gustav Broman -nimisen seikkai­lijan häi­käi­le­mät­tömän yri­tyksen kiris­tää The Palace -nimisen ilo­talon emän­nältä tuhan­sia dolla­reita väittä­mällä, että häneltä oli hänen siellä ollessaan ryös­tetty noin kahdeksan tuhatta dol­laria.
Kun miekkosen suunni­telma epä­onnistui, hän vaihtoi mai­semia. Nyt hän on ilmestynyt Oregonin Marsh­fieldiin ja kehuu suun­nit­te­levansa huimaa meri­matkaa San Franciscoon kahden­toista jalan mittai­sella oma­tekoisella veneellä.
Jutun lopussa oli San Franciscon poliisi­laitok­sella työskentelevän Anthonyn selonteko miehen vaiheista Amerikassa:
Broman saapui nelisen vuotta sitten Los Angelesin piiri­kuntaan San Pedroon. Hän syytti sikä­läistä hotellin omistajaa sadan dollarin varastamisesta, mutta oikeuden­käyn­nissä tuli todistetuksi, että Broman yritti vain kiristää hotellinpitäjää. Koska Broman pelehti San Pedrossa useiden naisten kanssa, sydä­mis­ty­neet asukkaat tahrivat miehen tervalla ja höyhenillä ja ajoi­vat hänet matkoi­hinsa.
Seuraavaksi Bromanista kuultiin Santa Cruzissa, missä hän asui vähä­järkisen veljensä kanssa hökkeli­kylässä. Broman otti veljelleen kaksi henki­vakuutusta, joista toisen vakuutus­summa oli 5 000 ja toisen 3 000 dollaria. Kuu­kautta myöhem­min heidän tönönsä paloi maan tasalle ja veli sen mukana. Vakuutus­yhtiöt kieltäytyivät maksa­masta korvauksia, ja Broman sai syytteen murha­poltosta. Ensim­mäisessä oikeuden­käynnissä muuan nainen todisti painokkaasti Bromania vastaan, mutta seuraavassa istun­nossa hän käänsi kelkkansa, ja Broman vapautettiin. Mies sai vakuutus­rahat, ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli luvannut nais­todis­ta­jalle suuren tukun rahaa, jos hän ei todis­taisi toisella kerralla Bro­mania vastaan.
Sen jälkeen Broman tuli San Francis­coon ja meni töihin kaapeli­raitio­tien kuljetta­jaksi. Hän vokotteli useita naisia, joista yksi oli varakas leski­rouva Constance Roy. Broman kosi leski­rouvaa, mutta tämä antoi rukka­set, koska arveli miehen havitte­levan vain hänen rahojaan. Broman vakuutti rak­kaut­taan ja lah­joitti todis­teeksi rouva Roylle arvokkaan timantti­sormuksen. 
Näihin aikoihin Santa Cruzissa todis­tanut nainen tuli San Franciscoon ja kertoi Bromanin työ­tovereille, että koska Broman ei ollut pitänyt lupaus­taan rahojen anta­misesta, hän aikoi tappaa miehen.
Poliisi oli sillä välin ottanut selvää Bromanin aikaisem­mista toimista ja kehotti miestä hank­kiu­tu­maan hyvän sään aikana pois kaupun­gista. Mies noudatti neuvoa ja lähti Meksi­koon. Vuoden päästä hänet nähtiin taas Kaliforniassa, tällä kertaa Sacra­mentossa ja rouva Brownin ilo­talossa.  
Nyt Broman oli siis Marsh­fieldissä Oregonin osa­valtiossa ja esitteli pähkä­hullua aiettaan tehdä pitkä meri­matka kahden­toista jalan pituisella ruuhella. Poliisi­etsivä Anthony antoi lopuksi arvionsa Bromanista:
Olen sitä mieltä, että Broman on harkinnut tämän matkan tarkasti. Jos hän lähtee mat­kaan veneellä, se löytyy jol­tain rannalta kumollaan. Broman lienee ottanut itselleen ison henki­vakuutuksen. Kun vene löydetään, rikoskumppani (confederate) tekee korvaus­hakemuksen ja jakaa rahat Bro­manin kanssa. Sellainen mies Broman on.
Kaksi päivää myöhemmin The San Francisco Call -lehdessä oli lyhyt uutinen, jonka mukaan Broman oli vankilassa:
Matkat­tuaan Ore­gonin Marsh­landista ja uhmat­tuaan valta­meren vaa­roja kahden­toista jalan pituisessa ve­neessä venä­läis-suoma­lainen Gustaf Broman, joka on saanut julki­suutta lukui­sis­ta seik­kai­luis­taan, ran­tautui eilen kau­pungin­vankilaan ja sai syyt­teen vää­rästä valasta.  
Väärä vala koski Bro­manin maalis­kuussa 1893 anta­maa lausuntoa, että Constance Roy oli varas­tanut arvok­kaan timantti­sormuksen hänen sormestaan, kun hän oli ollut nukku­massa. Poliisi­etsivä Anthony totesi saman päivän San Francisco Chronicle -lehdessä, että Broman on Tyynen­meren rannikon pahimpia kiris­tä­jiä ja huija­reita. 

Broman pääsi vapaaksi vankilasta tuhannen dol­la­rin takuita vastaan. Kun vapaut­ta­mi­sesta oli kulunut tunti, takaus­paperi havait­tiin päte­mättö­mäksi. Gustav Bro­manista annet­tiin etsintä­kuulutus, mutta mies oli häi­pynyt kuin tuhka tuuleen. 

Suomalaislähteet

Bromanin edes­ottamukset jäivät Suomessa huo­miotta lukuun otta­matta vuoden 1895 vene­seik­kailua. Uusi Suometar -lehdessä oli 23. huhtikuuta 1895 Siirtolainen-lehdestä lainattu kirjoitus, josta lainaan tähän osia.

Suomalainen kapteeni Gustaf Broman lähti purjeh­ti­maan Marsh­fieldistä, Oreg., joitakin päiviä sitten 13½ jalan pituisella pölkky­kanootilla San Franciscoon, Cal., josta hän aikoo kuljettaa aluksensa rautateitse New-Yorkiin. Rautatiematkalla aikoo B. käyttää nafta­öljyä tai sähköä liike­voimana kulet­taessaan merkil­listä alus­taan rauta­tiellä. 

New-Yorkista aikoo rohkea purjehtija tehdä matkan kanootillaan Eurooppaan poikki valta­meren.
"Gustaf II Adolf", jonka nimen kapteeni kuuluu Ruotsin kuninkaan kunniaksi antaneen kanootilleen, laskettiin vesille Marsh­fieldissä neljän­tuhannen ihmisen läsnä­ollessa, jotka olivat saapuneet kaikilta kulmilta Coos-kountia katso­maan rohkean kapteenin lähtöä vaaralli­selle matkalleen. – –  
Kun aallonmurtajan päähän päästiin, irroitettiin köydet ja kapteeni alkoi matkansa, joka kuitenkin oli lyhyt tällä kertaa, sillä kireä tuulen­puuska heitti aluksen hieta­särkälle, johonka se jäi kuivalle kököt­tä­mään. Ei kukaan voinut päästä lähelle, saadak­seen tietää kap­teenin aikeita, ja ainoa keino oli hänellä jäädä siihen odotta­maan seuraa­van aamun nousu­vettä, joka irroit­taisi hänet aluk­sineen hieta­särkältä. Nykyään on hän Tyy­nellä merellä, purjeh­tien tiesi minne, kunnes joku ohi­kulkeva laiva tuopi hänestä tietoja. – –  
"Gustaf II Adolfin" on kapteeni Broman itse rakentanut Marsh­fieldissä, Oreg. Alus on tehty valkoi­sesta seetri­puun pölkystä. Se on 13½ jalkaa pitkä, 3 jalkaa leveä ja 2 jalkaa syvä. Alus on jaettu nel­jään keulassa ja perässä olevaan osas­toon, jotka ovat kaivetut pölkyn runkoon. Koloissa säily­te­tään juoma­vesi ja ruoka­varat. Aluk­sessa on yksi masto ja on se luupiksi taklattu. – –
Kapteeni Broman arvelee matkansa kestävän 40 vuorokautta. Varalta on hän kummin­kin varus­tanut itsensä kahden kuu­kauden ruoka- ja vesi­varoilla. Tavara­varastot ovat peitetyt gummi­vaatteella, joka estää ne putoamasta, jos kaa­tuukin. Rajoi­tetun sijan vuoksi on osa juoma­vettä asetettu aluksen perään, laidan ulko­puolelle.
Peräkannella on kaksi 16 tuumaa syvää reikää, joissa kapteeni voipi pitää jalkojaan, istuessaan alustaan ohjaa­massa. Perän­pito­kone on ase­tettu juuri noiden jalka­reikien etu­puolelle ja nuoralla yhdis­tetty perä­si­meen. Kaikin puolin on alus merkilli­sin, millä vielä koskaan on valta­merelle lähdetty.  – –
Kapteeni Broman on noin 45-vuotias ja New-Yorkin lehdissä olevista kuvista päät­täen lihava, hyvissä voimissa oleva mies. Ruotsa­laiset lehdet, kuten taval­lista, pyrki­vät omis­tamaan Bro­mania Swea-äidille. Enim­mät eng­lannin­kieliset sanovat häntä venä­läi­seksi.
Enempi pilkal­li­sesti puhu­vat suuret päivä­lehdet koko hommasta ja liiaksi uskal­let­tuna pidämme mekin sitä. Tule­vai­suus näyt­tää lisääkö tuo yritys kansalli­suudellemme sitä mainetta, jonka Fritschin onnis­tunut yli­meno sille tuotti. Yritys osottaa kuitenkin että suoma­laisissa on yritte­liäi­syyttä ja roh­keutta –  joskus liiak­sikin.
 
Gustav Broman syntyi Maalahdella Yttermalaxin kylässä 17. helmikuuta 1866. Vanhemmat olivat Johan Erik Jakobin­poika Broman ja Brita Gabrielin­tytär Tuf. Gustavilla oli kaksi veljeä: vuonna 1858 syntynyt Johan Isak ja vuonna 1861 syntynyt Erik. Lisäksi hänellä oli vuonna 1864 synty­nyt sisar Brita Sofia ja vuonna 1855 syntynyt sisar­puoli Beata Lisa Israelin­tytär.

Gustavista on Suomessa maininta Merimiehen ystävä -lehdessä heinäkuussa 1888. Molemmista veljistä julkais­tiin Suomessa katoamis­ilmoitus, Erikistä vuonna 1890 ja Isakista vuonna 1895. Isak asui sittemmin Vaasassa.


Lähteitä

Dessem Matthew 2018: Meet Gustaf Broman, the 19th Century Con Man Who Attempted to Cross the Atlantic in a Log Boat.

Ridiculous History podcast. Gustaf Broman Tried to Cross the Atlantic in a Canoe... Or Did He?
 

 





18. kesäkuuta 2020

Helena Syrén, puutarhurin vaimo

Benvikin pellavanjalostusopistosta valmistumisen jälkeen Helena Syrén, oppilas numero 13, on merkitty joulukuussa 1821 Hattulan Rahkoilaan samalle rippikirjan sivulle yhteisellä kyydillä kotiseudulle palanneen Maria Lakan kanssa. Myös Helenan vanhemmat, isä Antti (Anders) Eerikinpoika ja äiti Maria Matintytär, asuivat Rahkoilassa. Helenan kaksi sisarta olivat muuttaneet muualle, toinen Poriin ja toinen Hämeenlinnaan.

Huhtikuussa 1822 Helena Syrén sai työpaikan Tenholasta. Kyseessä ei ollut opettajattaren toimi, sillä hänen tittelinsä senaatin esittelijä­sihteeri de la Chapellen omistamassa Lindön kartanossa oli kutoja. Helena viipyi Tenholassa vähän yli kaksi vuotta. Lindö Gårdista on tullut Talousseuralle "Benvikissä oppinsa saaneen" kangasnäyte jo 1822, ja todennäköisesti kyseessä on Helena Syrénin työ. Tammi­kuussa 1823 Helenalle luovutettiin Turussa rukki ja 3. luokan kaide, jota käytettiin hienoimpien kankaiden kudonnassa.

Vuonna 1825 Helena kuittasi 51 1/2 kyynärän pituisesta kolmannen luokan kankaasta 20 riikintaalarin 60 killingin palkinnon. Syyskuussa 1826 katsastettiin pitäjänkokouksessa 51 ja 41 kyynärän kankaat. Niistä tullut palkinto kuitattiin Turussa kesäkuussa 1827, jolloin Helena Syrén oli jo muuttanut Tenholasta.

Näyte syyskuussa 1826 pitäjänkokouksessa tutkituista kudonnaisista lähetettiin Talousseuralle kirkkoherran sijaisena toimineen Nils Elersin todistuksen kera. Kuva: KA Sta, Gs: 19.


Muuttokirja oli annettu Ulvilaan, mutta Helena tuli marraskuussa 1826 Hattulaan. Muuttokirjassa hänen sanotaan asuvan "edesmenneen Anders Anderssonin lesken" luona Rahkoilassa. Helenan isä Antti Eerikinpoika oli kuollut lokakuussa, joten Helena luultavasti muutti äitinsä luo, ja muuttokirjassa on isällä väärä patronyymi.

Hattulassa Helena vietti vain muutaman kuukauden ja muutti sitten Ulvilaan vuoden 1827 maaliskuussa. Hänen tittelinään oli edelleen kutoja ja hän asui Gammelbyn Heikkilässä. Vielä saman vuoden marraskuussa Helena lähti Nauvon Prostvikiin, jonka omistajia olivat af Schultenit.

Vuonna 1827 oli Tenholasta muuttanut Prostvikiin myös puutarhuri Fredrik Holmström, s. 1.4.1792. Vuoden 1828 henkikirjassa hän on Prostvikin Söderbyn puutarhurimestari. Helena ja Fredrik vihittiin 21.12.1828. Pariskunta oli nähtävästi tutustunut toisiinsa jo Helenan Tenholassa ollessa, sillä myös Fredrik Holmström oli silloin ollut palveluksessa Lindö Gårdissa.

Naimisiin menon jälkeen Helena muuttui asiakirjoissa "vaimoksi", eikä hänen ammatistaan näy tietoja. Talousseuran palkinnoistakaan ei ole löytynyt mainintoja. Perhe alkoi kasvaa, ja asuinpaikka vaihtui muutaman vuoden välein. Puolison työpaikat olivat suurissa kartanoissa, joissa oli puutarhoja, mutta joissa kutojallekin saattoi olla työtä tarjolla. Nauvon jälkeen seuraava asuinpaikka oli Porissa 1829–1831. Fredrik Holmström oli puutarhamestarina, mutta työnantajasta ei ole tietoa. Porista muutettiin Maarian Iso-Heikkilään, jota isännöi maaherra Eric Wallenius (aateloituna Wallenskiöld) Vuoden 1833 marraskuusta lähtien perhe asui Kaarinan Yli-Lemussa, jonka omisti hovioikeuden ylimääräinen notaari Pehr Frenckell, ja sitten Maskussa hovioikeusneuvos Florus Tollin omistamassa Kankaisten kartanossa vuodet 1836–1843. Maskusta Holmströmit muuttivat Turkuun.

Vuodesta 1843 lähtien perhe on rippikirjoissa ja henkikirjoissa merkitty Turkuun. Asuinpaikka oli ensin entisen Luostarikorttelin talossa 145. Vuodesta 1848 Holmströmit asuivat merikapteeni Fredrik Mobergin omistamassa talossa 7. kaupunginosan viidennessä korttelissa. Silloin Fredrik Holmströmille on annettu matkustustodistus Nauvoon. Ilmeisesti molemmat puolisot ainakin ajoittain työsken­telivät ja asuivatkin Nauvossa, sillä Nauvossa he kuolivat ja sinne heidät on haudattu. Helena Syrén oli 68-vuotias kuollessaan vuonna 1869, puoliso Fredrik kuoli 81-vuotiaana vuonna 1873.

Helenan lapset

Helenalla oli puolisonsa kanssa seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä:

  1. Johan Reinhold syntyi 27.5.1829 Nauvossa. Hän oli ammatiltaan nikkarinkisälli. Puoliso Kristiina Andersintyttären kanssa syntyi neljä poikaa: Hugo Reinhold, s. 6.7.1867, Johan Viktor, s. 11.6.1870, August Rikhard, s. 15.2.1873, ja Emil Aleksander, s. 19.2.1876, k. 31.7.1878. Perhe asui Turussa. Johan Reinhold Holmström kuoli 14.2.1893.
  2. Fredrik Rikhard syntyi 16.11.1830 Porissa ja kuoli 20.6.1832 Maariassa.
  3. Edla Seraphia syntyi 30.8.1835 Kaarinassa. Mennessään vuonna 1877 naimisiin kirjanpitäjä Aleksander Valdosen kanssa Edla palveli piikana Nauvon Prostvikissa. Mies oli leski, jolla oli useita lapsia edellisestä avioliitosta. Edlan kanssa syntyi Elise Serafina 13.7.1877. Tytär kuoli 12.12.1884. Edlan ja Aleksander Valdosen avioliitto päättyi eroon.
  4. Edvard syntyi 18.3.1837 ja kuoli 25.7.1837 Maskussa.
  5. Viktori(n)a Sofia syntyi 6.5.1838 Maskussa. Hän avioitui meri­mies Isak Herman Söderholmin kanssa vuonna 1865. Puolison ammatiksi mainitaan myöhemmin perämies. Lapsia oli ainakin neljä, joista vanhin oli Hugo Emil, s. 28.6.1866.
  6. Matilda Vilhelmiina syntyi 17.5.1840 Maskussa ja kuoli 8.2.1859 Nauvossa.
  7. Carl Fredrik syntyi 8.10.1842 Maskussa. Hän ryhtyi meri­mie­heksi ja muutti Paraisille vuonna 1866.

Lähteitä:
KA VSV 66 O.D. 1824. Talousseuran kertomus vuodelta 1822.
KA Sta Gs: 12, Gs: 16, Gs: 19.
FHS ÅAB, FI 70.
KA Hml Hattulan srk:n arkisto, Seurakunnista saapuneet muuttokirjat 1826–1829.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Åbo Underrättelser 5.12.1884, nro 332, s. 1; Finlands Allmänna Tidning 6.2.1893 nro 30.


11. kesäkuuta 2020

Kirkossa kuulutettu


Jatkan Anttolan seura­kunnan kuulu­tusten esitte­lyä. Tämän­kertaiset kuulu­tukset ovat 1890-luvulta. Aihe­piirit ovat osit­tain eri­lai­sia kuin aikai­sem­massa kirjoituksessa

Julkinen pakkohuutokauppa

Nimismies Otto Stawen laati 12. syyskuuta 1896 kuulutuksen, jonka rukous­huone­saarnaaja Aleksan­der Sal­minen kuu­lutti Ant­to­lan kir­kossa 12. syyskuuta 1896:
Jos laillista estettä ei ilmaannu, niin myydään julkisella pakko­huuto­kaupalla joka toimi­te­taan tule­vana keski­viik­kona tämän Kuun 16. päivänä e.p.p., Torp­pari Taa­vetti Lii­ka­sen tykönä Ant­to­lan pitä­jän Ruo­ko­lan kylässä 1 hevo­nen, 1 hieho, 2 sikaa ja pie­les hei­niä, 1 ruis­auma, Kauran­kasvia, potaat­tia ja Olkia; josta halul­li­sil­le osta­jille täten ilmoi­tetaan. Mikke­lin itä­piirin nimis­miehen virka­huoneessa Syys­kuun 12. pnä 1896. Otto Stawen.
 

Lammas vaihtunut 

Talollinen Mikko Smolander Nurholasta oli lokakuussa 1898 huolissaan lampaastaan. Kuulutus oli päi­vät­ty 23. loka­kuuta, ja samana päivänä Jaakko Ripatti kuu­lutti sen kirkossa. 
Tuntemattomalla tavalla hävinneen lampaani sijaan on ilmestynyt lammas joka ei ole omani, jonka vuoksi pyy­dän sitä jolta sem­moinen on poissa, kahdek­san vuoro­kauden sisällä vaih­ta­maan lam­paat; muuten menet­te­len kuin omani kanssa.

Nämä lampaat eivät ole Anttolassa vaan Hämeenlinnassa. Villin Lampaan tilan lam­paat ovat tänä­kin vuonna kesä­töissä Hämeen linnan val­leilla. Kuva: Anneli Vähä-Sipilä 24.5.2020.


Luvaton poistuminen kasarmista

Mikkelin lääninkansliasta annettiin 10. toukokuuta 1897 kuvernöörin viraston puolesta yleinen kuulutus:
Koska tarkkampuja 6:nen Mikkelin Suomen tarkkampuja­pataljoonassa No 53, Albin Hokkanen, Mikkelin pitä­jän Wuo­lingon ky­lästä, ilta­sella 8 päi­vänä viime huhti­kuuta luvatta oli pois­tu­nut kasar­mista, kuulu­te­taan hän täten julki­sesti etsit­tä­väksi kehoi­tuksella asian­omai­sille kruunun ja kaupun­gin­palveli­joille häntä tarkasti tiedus­te­le­maan ja tava­tessa patal­joo­naan pas­sit­ta­maan.
Virkaatekevä rukoushuonesaarnaaja Jaakko Ripatti julisti kuulutuksen kirkossa 30. toukokuuta.


Postitoimistossa kirjeitä

Tammikuun 1. päivänä 1893 luettiin samana päivänä päivätty luettelo posti­toimis­toon saapu­neista kir­jeistä. Vastaan­ottajia olivat neiti Anna Hänni­nen (Pitkä­lahti), räätäli Mikko Taski­nen (Takuu­niemi), Otto Lii­ka­nen (kirkon­kylä), David Asi­kainen (Siis­kola), talokas Mikko Montonen (Ruoko­niemi), Kalle Pöy­hönen (Yli­vesi), rää­täli Petter Liikanen (Pulk­kila), lampuoti K. J. Hämä­läi­nen (Ruo­kola), neiti Hilda Satti­lai­nen (kirkon­kylä), neiti Manta Puhakka (Hut­tula) ja talol­li­nen Antti Ranta­lainen (Pis­kola). Lisäksi oli raha­kirje M. Hämä­läi­selle Pie­kä­län­saareen ja sisään­kirjoi­tettu kirje Pekka Liika­selle Hirven­saloon. Luettelon oli alle­kirjoit­ta­nut J. H. Liukko.


Remontti 

Eversti Schaumanin ja aliratsumestari Gustavsonin allekirjoittama koneella kirjoi­tettu kuu­lu­tus julis­tet­tiin Ant­to­lan kir­kossa 14. elo­kuuta 1898. Kuulu­tuk­sen ylä­osaan oli kirjoi­tettu käsin ohje­teksti: "Julkais­tava kir­kossa ja julki­naulat­tava kesti­kievareihin kum­mas­sakin piirissä sekä pitä­jän­tuvalla."
Tämän kautta ilmoitetaan tiedoksi, että Suomen rakuunarykmentin tämänvuotinen remontti nuoria, suomalaisia ratsu­hevosia tulee ostet­ta­vaksi tulevan Syys- ja Loka­kuun aikana alempana luetel­luilla paikka­kunnilla:
Syyskuun 25-26. p:nä  Mikkelin kaupungin hevos­torilla
Syyskuun 28-29. p:nä  Hämeenlinnan kaupungin hevos­torilla
Lokakuun 1. p:nä Salon kauppalassa
Lokakuun 3-4 p:nä Turun kaupungin hevos­torilla
Lokakuun 5-6 p:nä Tampereen kaupungin hevos­torilla.
 
Kuulutuksessa mainittiin vielä, millaisia kaupaksi tuotujen hevos­ten tuli olla:
1. Virheettömiä, keveitä, notkeita ja jäntevä­liik­kei­siä.
2.  täyttäneet 4, mutta ei 6 vuotta sekä että hevosia, jotka eivät korkeudel­leen täytä 148 cm (10 kort­telia) ei osteta.

Virsikirja hukassa

Hilta Paavilainen Montolan kylästä oli kadotta­nut virsi­kir­jansa ja kai­pasi sitä takai­sin. Jaak­ko Ripat­ti luki kuu­lu­tuk­sen Ant­to­lan kirkossa 26. syys­kuuta 1896.





Lähde: KA Mli Anttolan seurakunnan arkisto, Saapuneet kuulutukset ja kirjeet 1892–1898

4. kesäkuuta 2020

Eskil Flink, sotamiehestä suntioksi

Lopella Laahan Pietilän torpassa syntyi 2.6.1766 poikalapsi, joka sai kasteessa nimen Escillus. Syntyneiden luettelossa on niukasti tietoa hänen syntyperästään: Escillus eli Eskil syntyi aviottomana, äidin nimeä ei mainita, isän sanotaan olevan Nurmijärven kappalaisen palveluksessa ja nimeltään Henrik. Muuta ei isästä ole selvinnytkään.

Pietilän torpassa asui Eskilin syntyessä parikin hänen äidikseen ikänsä puolesta sopivaa naista, Petterintyttäret Kaisa ja Ingrid. Samaan sisarussarjaan kuului myös torpan emäntä Johanna. Sisarusten vanhemmat olivat (entinen) sotilas Petter Kuhlberg ja Anna Jaakontytär. Kuhlberg oli Uudenmaan läänin jalka­väkirykmentin majurin komppanian sotilas numero 31 Läyliäisiltä. Hänet mainitaan Lopen sotilaiden luettelossa rippikirjassa 1739–1745.

"Naisihminen" Ingrid Petterintytär ja Eskil Henrikinpoika, joiden syntymäajat täsmäävät Pietilässä asuneisiin, on vuosien 1768–1773 rippikirjassa merkitty Metsäkylän Mattilaan. Siitä päättelen juuri Ingridin olleen Eskilin äiti. He ovat Metsäkylässä vielä 1779 alka­vassa kirjassa, ja Ingridille on siellä vuonna 1776 syntynyt toinenkin lapsi, tytär Johanna. Myöhemmin Eskil on renkipoikana Ättyksellä, missä syntymäajaksi on epäselvästi merkitty pelkkä vuosi, 1768. Jatkossa hänelle on kopioitu myös vaimon syntymäaika, ja lopulta syntymäajaksi on vakiintunut 20.6.1765.

Ättyksen jälkeen Eskil oli renkinä pappilassa ja Uotilassa, ja niihin aikoihin hänestä tuli reservin rakuuna. Tapaninpäivänä 1790 hän avioitui pappilan piian Maija (Maria) Iisakintyttären kanssa. Maija oli syntynyt 20.6.1759. Hänen vanhempansa olivat Iisak Heikinpoika ja Valpuri Juhontytär, ja kummeina olivat kirkkoherran rouva Sabina Silfverharnisk, kappalaisen rouva Anna (Johanna) Sophia Lovin ja talollinen Antti Juhonpoika sekä Heikinpojat Juho ja Eerik. Isä Iisak (1728–1808) oli lampuotina Tapolassa vuoteen 1765, minkä jälkeen hänestä tuli seurakunnan suntio.

Eskil ja Maija saivat vain yhden lapsen, Eeva Kaisan, joka syntyi 24.12.1791. Lapsen kummeina olivat mademoiselle Susanna Wasander, kersantin rouva Eeva Stiina Lovin, Soukin vaimo Johanna Juhontytär, Anna Iisakintytär Tapolasta, Leena Antintytär Kenasta, Mikko Kustaanpoika Metsäkylän Mattilasta, Iisakinpojat Heikki ja Juho sekä Soukin Matti Tuomaanpoika.

Reservin rakuuna, jalkaväen sotilas

Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin everstiluutnantin komppanian varamiesluettelossa 1785 oli numerolla 49 paikka vapaana. Rustholli esitti varamieheksi 17-vuotiasta renkipoikaa Eskil Henrikinpoikaa, mutta hänet lähetettiin vielä kasvamaan. Seuraavan vuoden katselmuksessa Eskil todettiin palveluskelpoiseksi  ja hyväk­syttiin reserviin.

Vuoden 1796 katselmuksessa rusthollin varsinainen rakuuna, 40-vuotias Iisak Odell, sai sairauden vuoksi eron 20 vuoden palveluksen jälkeen. Tilalle tuli Eskil Henrikinpoika, joka sai sotilasnimekseen Flink. Eskilistä tuli jalkaväen sotilas, sillä rakuunarykmentti oli muutama vuosi aiemmin jaettu ja siitä oli muodostettu jalka­väkipataljoonat Hämeen ja Uudenmaan jalkaväkirykmentteihin. Eskil Flink palveli Hämeen jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppa­niassa numerolla 98.

Kesäkuussa 1805 pidetyssä katselmuksessa Eskilin iäksi merkittiin 37 ja palvelusvuosiksi 19 vuotta. Miehen pituus oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa. Edellisessä katselmuksessa Flink oli ollut läsnä ja hyväksytty, nyt hän sai eron vammojensa vuoksi. Katselmusrullien mukaan Eskil Flink oli varamiehenä kymmenkunta vuotta ja varsinaisena sotamiehenä suunnilleen yhtä kauan. Tarkkaa eropäivämäärää ei ole löytynyt. Sotakokemusta Eskil Flinkille ehti tulla Kustaan sodassa vuosina 1788–1790.

Suntiona

Eskil Flinkin appi, suntio Iisak Heikinpoika, kuoli lähes 80-vuotiaana vuonna 1808. Mielenkiintoista on, että haudattujen luettelossa Iisakilla on sukunimi Albinus. Siitä voi päätellä, että hänen isänsä oli lukkari Henrik Albinus (1686–1767). 

Eskil Flinkistä tuli suntio vuonna 1809. Hän oli silloin jo yli 40-vuotias. Elokuussa 1817 hän valitti pitäjänkokouksessa, ettei enää ikänsä ja heikon kuntonsa takia jaksa kaivaa hautoja. Eskil Flink ehdotti avukseen ja seuraajakseen Antti Mikonpoikaa, joka myöhemmin saman vuoden lokakuussa meni naimisiin Flinkin tyttären Eeva Kaisan kanssa. Pitäjänkokous hyväksyi ehdotuksen ja ilmoitti, että ellei mitään estettä ilmaannu, voidaan tuleva vävy valita seuraavaksi suntioksi. Antti Mikonpoika, joka otti sukunimen Salin, toimikin varasuntiona muutaman vuoden, mutta jo vuoden 1825 lopulla päivätyssä henkikirjassa hänet mainitaan torpparina. Lapsia Eeva Kaisalle ja Antille syntyi neljä, joista vain nuorin, 1.3.1828 syntynyt Antti Juho, saavutti aikuisiän.

Flinkin puoliso Maija kuoli 62-vuotiaana 2.2.1822. Maijan jäämistö oli vähäinen, arvoltaan 30 ruplaa, ja se jaettiin yhteisymmärryksessä jälkeenjääneiden kesken. Eskil Flink solmi toisen avioliiton marraskuussa samana vuonna. Puoliso oli nelikymppinen Eeva Eerikintytär, joka oli syntynyt Hausjärvellä mutta muuttanut jo lapsena Lopen Laahaan.

Eskil Flink oli 61-vuotias kuollessaan 12. tammikuuta 1828. Kuolinsyy oli murheellinen: hänen sanotaan paleltuneen kuoliaaksi (ihjälfrusen). Oliko Flink saanut sairauskohtauksen ja jäänyt pakkasen armoille? Eskil ja Eeva olivat vuonna 1824 laatineet keskinäisen testamentin, koska heillä ei enää ollut toivoa rintaperillisistä. Testamentti esitettiin Lopen talvikäräjillä 1828. Oikeus velvoitti Eeva Eerikintyttären antamaan sen tiedoksi Eskil Flinkin perillisille, joilla oli mahdollisuus halutessaan moittia testamenttia vuoden ja yhden yön kuluessa.

Tiedossa ei ole, moittivatko Salinit testamenttia. Eeva jäi asumaan kirkonkylän Uotilaan itsellisleskenä. Hänellä oli jonkin aikaa kasvattinaan Vilhelmiina Maijantytär, josta maksettiin köyhäinapua. Vilhelmiina lähti piiaksi vuonna 1854, ja Eeva Flink on samoihin aikoihin merkitty ruotuvaivaiseksi. Vuoden 1865 hän muutti Pilpalan Hyrrylle ja kuoli siellä 83-vuotiaana 4.6.1867.

Uusi suntio

Maaliskuussa 1828 päätettiin pitäjänkokouksessa Flinkin seuraajasta. Suntion toimeen oli yksitoista hakijaa. Kaikkia ei mainita nimeltä, joten ei ole tietoa, oliko Antti Salin hakijoiden joukossa. Ansioituneimmiksi katsottiin Rengon suntio Forsman, "armovuoden laulaja" Grönholm Lopelta sekä lastenopettaja Finnerus. Valituksi tuli Otto Grönholm. Hän oli Nurmijärven kappalaisen poika, joka oli toiminut Lopella lukkarin sijaisena edellisen lukkarin, Löfroosin, kuoltua. Hän oli myös hakenut vakinaista lukkarin virkaa, mutta siihen oli syyskuussa 1827 valittu Jakob Johan Lindberg.

Grönholmin tehtävät suntiona olivat moninaiset. Hänen tuli toimessaan "uskollisena, raittiina, sävyisänä ja tottelevaisena kirkonpalvelijana" auttaa esimiehiään kaikissa kirkon taloudenpitoon liittyvissä tehtävissä. Niihin kuuluivat kirkon ja hautausmaan puhtaanapito sekä ison kellon soitto jumalanpalvelukseen, kirkonovien ja porttien avaaminen ja sulkeminen asianmukaisesti sekä papiston virkakirjeiden kanto pitäjässä. Tarpeen vaatiessa suntion tuli auttaa lukkaria erilaisten merkintöjen tekemisessä. Työhön kuului myös maksua vastaan opettaa pitäjän lapsia, iskeä suonta ja kaivaa haudat. Viime mainitusta tehtävästä suntiolle määrättiin 12 killinkiä banko jokaisesta yli 15 vuotiaan ruumiista ja puolet sitä nuoremmista. Muutoin palkkaehdot olivat samat kuin hänen edeltäjällään.

Suntion palkan suuruutta ei ole löytynyt seurakunnan asiakirjoista. Asunto lienee ollut seurakunnan puolesta, ja todennäköisesti palkka maksettiin suurimmaksi osaksi viljana.

Lähteitä:
SSHY Sotilasasiakirjoja. Jäsensivut.
KA Hml Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1828–1829.