30. heinäkuuta 2020

Varasteleva vaimo II

Porvarin vaimo Elisabeth Forsellin saama tuomio kauppias Luménin kauppatavaroiden ja maaherran leski Stjernvallin drellin varastami­sesta alistettiin Turun hovioikeudelle marraskuussa 1821. Hovioikeus katsoi tutkinnan olleen puutteellinen ja palautti asian Hämeenlinnan raastuvanoikeudelle lisäselvityksiä varten.

Asiaa käsiteltiin 20. joulukuuta, jolloin paikalla olivat syyttäjä Tallqvistin lisäksi linnanvankilasta noudettu Elisabeth Forsell sekä kauppias Lumén. Tallqvist edusti valtakirjalla leskirouva Stjernvallia.

Kauppias Luménilta kysyttiin, milloin hän oli havainnut varkauden, ja miten puotia oli valvottu. Lumén kertoi, että hän oli varkauden tapahtumapäivänä, kesäkuun neljäntenä, lähtenyt puoliltapäivin laatimaan kirjeitä, jotka piti saada seuraavana päivänä lähtevän postin mukaan. Vasta viidentenä päivänä iltapäivällä puotiin tultuaan Lumén huomasi mausteita ja muuta tavaraa sisältäneen säkin kadonneen. Tavarat oli toimitettu kauppiaalle muutamaa päivää aiemmin, ja säkkiä säilytettiin tiskin vieressä noin kolmen kyynärän päässä ovesta. Kaupassa oli käynyt paljon asiakkaita, eivätkä kiireiset kauppapalvelijat olleet huomanneet varkautta. Sen paremmin Lumén kuin apulaisetkaan eivät osanneet nimetä kaikkia puodissa asioineita. Murtautumisesta ei ollut mitään merkkejä.

Elisabeth Forsell oli aiemmin väittänyt löytäneensä Luménilta varastetut tavarat eräästä ladosta. Nyt häneltä pyydettiin tarkempaa selontekoa. Forsell selitti, että hän mennä kesänä – tarkkaa päivää hän ei muistanut – oli lähtenyt maantietä Hätilään päin kerätäkseen rantaniityltä sinne ajautunutta puuta. Niityltä hän oli poikennut vanhalle talvitielle ja istahtanut tien laidalla sijaitsevan ladon kynnykselle. Silloin hän oli huomannut ladossa säkin, jossa olivat Luménin sittemmin omaisuudekseen tunnistamat tavarat.

Pöytäkirjaan merkittiin, että raastuvanoikeuden tietojen mukaan kyseinen lato sijaitsi noin 100 kyynärän päässä maantiestä ja 200 kyynärän päässä Forsellin mainitsemasta talvitiestä. Kun Forsellilta kysyttiin, miksi hän oli mennyt latoon, hän selitti, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta ja hän meni ladolle odottamaan vuodon loppumista. Ketään muita ei ladolla ollut. Forsell jätti puunkeruun sikseen, vei löytämänsä säkin kotiin ja pani sen sängyn ja pöydän väliin. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut tarkoitus piilottaa säkkiä: huonetta käyttivät keittiönä myös samassa talossa asuvat kultasepän kisälli Juselius vaimoineen ja Elisabethin puolison käly, leski Katariina Forsell. Kaikilla heillä oli vapaa pääsy huoneeseen.

Elisabeth Forsell sanoi tyhjentäneensä säkistä korkit, elohopeapullon ja lakritsin pyttyyn, jossa niitä oli helpompi kuljettaa. Vielä samana päivänä hän lähti Pehmiälän torppaan. Parin päivän päästä hän palasi hakemaan säkin ja pytyn ja matkusti Pehmiälän kautta Harvialaan, missä hän vei tavarat aittaan. Hän ei katsonut tarpeel­liseksi puhua löydöstään Mikko Pehmiälälle eikä muillekaan.

Kauppias Lumén muistutti, että hän oli varkauden jälkeisenä päivänä antanut rummuttaa tapahtuneesta ja kuuluttaa varkaudesta myös kirkossa. Forsell sanoi, ettei siitä tiennyt, koska oli silloin Nummen­pään torpassa Harvialassa. Elisabeth Forsellilta kysyttiin nyt, oliko hänellä ollut muita kauppatavaroita myytävänä. Forsell vastasi, ettei nykyään, vaikka hän oli edellisen miehensä kauppias Mikko Grönholmin elinaikana harjoittanut kulkukauppaa ja silloin käynyt myös Nummenpäässä. Elisabeth Forsell vakuutti puhuneensa totta ja kiisti olleensa Luménin kaupassa rikoksen tekoaikaan.

Hovioikeus halusi myös tutkittavaksi, oliko Elisabeth Forsell mahdollisesti käyttänyt hyväkseen Hirckmanin talossa syntyneen tulipalon aiheuttamaa hämminkiä varastaessaan keskellä päivää drellin leskirouva Stjernvallin puutarhasta. Raastuvanoikeus totesi, että puutarha oli noin 200 kyynärän päässä Hirckmanin talosta, kun taas leskirouva Stjernvallin asuintalo oli kaupungin toisella laidalla. [Leskirouva Stjernvallin puutarha sijaitsi lääninhallituksen takana olevalla alueella entisen Tähtipuiston, nykyisen Sibeliuksenpuiston, kohdalla. Se oli osa entistä ns. residenssipuutarhaa.] Hirckmanin talon tulipalosta koitui vain vähäisiä vahinkoja naapuritaloille, eikä leskirouva Stjernvall tai hänen palveluskuntansa ollut mukana pelastustöissä. Kukaan ei erityisesti valvonut puutarhassa valkais­tavana ollutta kangasta. Elisabeth Forsell sanoi, ettei ollut varastanut drelliä palon aikana, vaan rummutus tulipalosta kuului vasta hänen palattuaan kotiin.

Raastuvanoikeus päätti siirtää jatkokäsittelyn joulukuun 22. päivälle. Silloin paikalla olivat kauppias Lumén, todistajiksi kutsutut kultasepän kisälli Juselius vaimoineen ja leski Katariina Forsell sekä Elisabeth Forsellin puoliso Benjamin Forsell. Leskirouva Stjernvallia edusti kaupunginviskaali Tallqvist. Sekä Juseliukset että Katariina Forsell ilmoittivat, etteivät he olleet nähneet Elisabeth Forsellin kotona minkäänlaista säkkiä eikä Forsell ollut kertonut heille tavaroiden löytämisestä. Benjamin Forsell vakuutti olleensa varkauden sattuessa Pehmiälän torpassa ja olevansa tietämätön koko asiasta. Vaimo ei myöskään ollut puhunut hänelle löydöstään.

Oikeus päätyi samaan rangaistukseen kuin marraskuun 5. päivän istunnossa, eikä se muuttunut ylemmissä oikeusasteissakaan. Kärsittyään 27 vitsaparin rangaistuksen ja julkiripin kirkossa Elisabeth Forsell päätyi elinkautiseen vankeuteen kehruuhuoneeseen. Siellä tapaamme hänet seuraavaksi.

Lähteitä:

KM Hml Hämeenlinnan RO, Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1821.
Lindeqvist, K. O. 1930: Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809–75. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto O. Y:n kirjapaino.




23. heinäkuuta 2020

Lukuharjoitus

Kesäkiireiden takia tyydyn tällä kerralla esittelemään kaksi muuttokirjaa 1860-luvulta ilman sen kummempia selityksiä. Ne sopinevat lukuharjoituksiksi: toinen muuttokirja on varsin selvälukuinen, toinen kaikkea muuta. Palannen sisältöön myöhemmin.











Lähde:
KA Jns Kontiolahden seurakunta, Seurakunnista saapuneet muuttokirjat.

16. heinäkuuta 2020

Varasteleva vaimo

Elokuun 2. päivänä puolenpäivän aikaan vuonna 1821 Hämeen­linnassa syttyi tulipalo nikkari Henrik Hirckmanin talossa. Samoihin aikoihin näki kakluuni­maakarin oppipoika Fredrik Liljeblom vaimo Elisabeth Forsellin tulevan maaherranleski Charlotte Stjernvallin puutarhasta jotain myttyä kantaen. Liljeblom ilmoitti asiasta kaupun­ginviskaali Tallqvistille, joka lähti raatihuoneen vahtimestarin ja kaupunginpalvelijan kanssa tekemään kotietsintää Forsellin luo.

Forsellin kotoa löytyi suuresta saavista 73 3/4 kyynärän pituinen drelli eli kilpi­kangas. Charlotte Stjernvall tunnisti sen samaksi kankaaksi, joka oli ollut valkaistavana hänen puutarhassaan. Elisabeth Forsell tunnusti varastaneensa kankaan, ja kaupunginviskaali ilmoitti asiasta maistraatille, joka passitti Forsellin linnanvankilaan odottamaan raastuvanoikeuden käsittelyä.



Asia oli esillä elokuun 8. päivänä. Fredrik Liljeblom vahvisti, että hän oli edellä mainitulla tavalla ilmoittanut asiasta kaupungin­viskaalille. Sen jälkeen oikeuden eteen tuli kauppias Adam Lumén, joka kertoi, että hänen puodistaan oli kesäkuun 4. päivänä kadonnut erilaisia kauppatavaroita sisältävä säkki. Lumén oli saamiensa vihjeiden perusteella löytänyt tavarat Harvialan alaisesta Nummenpään torpasta ja saanut suurimman osan niistä takaisin. Löytöhetkellä paikalla ollut Elisabeth Forsell oli ensin kiistänyt mutta myöhemmin myöntänyt tuoneensa tavarat aittaan.

Kauppias Lumén esitti luettelon varastetuista tavaroista, joiden arvo oli yhteensä 95 ruplaa 98 kopeekkaa:
  • 5 naulaa lakritsia à 1,60 ruplaa
  • 10 naulaa elohopeaa à 3,50 ruplaa
  • 10 naulaa kalleppelia (gall äppel, väriomena) à 2,50 ruplaa
  • 2000 pullonkorkkia à 9,35 ruplaa/1000 kpl
  • 16 luotia muskottia à 34 kopeekkaa
  • 8 luotia kardemummaa à 24 kopeekkaa
  • 8 luotia neilikoita à 24 kopeekkaa
Lisäksi kauppiaalle oli koitunut menoja varastetun tavaran etsinnästä: rummunlyöjä Eklundille asian kuuluttamisesta yksi rupla, 20 ruplan löytöpalkkio sekä kyytimaksuja tavaroiden löytöpaikalle. Lumén vaati nyt Forsellia korvaamaan etsintäkulut ja puuttuvien tavaroiden arvon, yhteensä 27 ruplaa 42 kopeekkaa.

Elisabeth Forsell myönsi tunkeutuneensa lankkuaidan alitse maa­her­ranlesken puutarhaan ja varastaneensa drellin, mutta Luménilta varastetut tavarat hän väitti löytäneensä eräästä kaupungin ja Hätilän välillä sijaitsevan torpan niittyladosta. Säkin hän oli sitten torppari Mikko Pehmiälän kanssa vienyt Nummenpään torppaan, jossa hänellä oli tapana oleilla ja kalastella kesäisin. Forsellin mukaan torpan asukas Heikki Heikinpoika ja hänen vaimonsa Leena olivat tienneet säkistä.

Kaupunginviskaali Tallqvist esitti Elisabeth Forsellista annetun papintodistuksen:

Porvari Benjamin Forsellin vaimolla Elisabeth Åhmanilla, s. 6.9.1780, on rippikirjan mukaan välttävät kristinopin tiedot, mutta hän ei ole vuosiin käynyt lukusilla. Sen lisäksi hän on laiminlyönyt kaikkein tärkeimmän armonvälikappaleen nauttimisen eli ehtoollisen, jolle hän on osallistunut viimeksi vuonna 1817. Papistolla ei ole mitään virallista tietoa hänen maineestaan, mutta huhutaan, että hän olisi jo kaksi kertaa aiemmin saanut vitsarangaistuksen, nimittäin Porvoossa ja Heinolassa.

Vaimo Forsell myönsi, että hänet on kaksi vuotta aiemmin tuomittu Porvoossa hevosvarkaudesta sekä edellissyksynä Tampereella raavelikankaan varastamisesta, mutta Heinolassa häntä ei ole rangaistu.

Oikeus halusi kuulla lisätodistajia ja hankkia tietoa aikaisemmista varkauksista. Forsell passitettiin vankilaan odottamaan seuraavaa oikeudenkäyntiä. Kun asia oli uudelleen esillä syyskuun 26. päivänä, paikalla olivat kauppias Lumén ja todistajina lampuoti Juho Mäkilä, torpparit Mikko Pehmiälä ja Heikki Nummenpää sekä Nummenpään vaimo Leena Eerikintytär. Fredrik Liljeblomia ei ollut tavoitettu.

Mikko Pehmiälä kertoi kuljettaneensa Elisabeth Forsellin kesällä Pehmiälän torppaan, josta Forsell oli jatkanut Nummenpäähän. Mitään säkkiä ei Forsellilla ollut mukanaan, vain tyhjä pytty. Pehmiälä myönsi myös tiedottaneensa kauppias Luménille, että varastettuja tavaroita kannattaisi etsiä Nummenpäästä. Hän ei kuitenkaan muistanut, keneltä itse oli asiasta kuullut.

Lampuoti Mäkilä myönsi ilmoittaneensa Luménille, että Elisabeth Forsellilla oli Nummenpäässä säkki ja pytty, joissa oli kyseisiä kauppatavaroita, mutta hänkään ei muistanut, kuka hänelle siitä oli puhunut. Heikki Nummenpää kertoi, että Elisabeth Forsell oli tuonut säkin Nummenpäähän jonain kesäsunnuntaina – päivämäärää hän ei tarkemmin muistanut. Forsell oli kertonut aikovansa kaupitella tavaroita talven aikana ja tuoneensa tavarat pois kaupungista, koska oli tiennyt, että maistraatti aikoi takavarikoida perheen omaisuutta puolison maksamattomien sakkojen takia. Nummenpää vakuutti, ettei hän tiennyt tavaroiden olevan varastettuja ennen kuin Lumén haki ne pois. Elisabeth Forsell kiisti edelleen syyllisyytensä varkauteen.

Oikeuden puheenjohtaja luki Turun hovioikeudelta tulleen kirjeen, jonka mukaan hovioikeuden päätöksellä 24.9.1819 vahvistettiin Porvoon raastuvanoikeuden maaliskuussa 1819 Forsellille antama tuomio. Torppari Jonas Dahlberg Sipoosta oli syyttänyt Elisabeth Forsellia ja hänen puolisoaan siitä, että nämä olivat kaupungin torilta varastaneet Dahlbergin valakan, reen ja muuta omaisuutta. Elisabeth Forsell oli yksin todettu syylliseksi varkauteen ja tuomittu maksamaan varastetun omaisuuden arvo kolminkertaisena tai varo­jen puutteessa kärsimään 16 parin vitsarangaistus sekä suorit­tamaan julkinen rippi Porvoon kirkossa.

Koska Tampereelta ei ollut vielä tullut tietoa Forsellin siellä saamasta tuomiosta, siirrettiin asia marraskuun 5. päivälle. Silloin paikalla olivat syyttäjä Tallqvist, joka edusti myös leskirouva Stjernvallia, kauppias Lumén sekä entiset todistajat lukuun ottamatta Liljeblomia, jonka tiedettiin matkustaneen Rääveliin (Tallinna). Nyt oli saatu selvitys myös Tampereella tehdystä rikoksesta. Forsell oli tuomittu vuoden 1820 mar­ras­kuussa tois­kertaisesta varkaudesta kolmentoista parin vitsarangaistukseen ja julkirippiin Tampereen kirkossa sekä sen jälkeen passitettavaksi kotiseudulleen.

Syyttäjä Tallqvist katsoi täysin selvitetyksi, että Elisabeth Forsell oli varastanut sekä Stjernvallin lesken pellavakankaan että Luménin tavarat, ja vaati häntä näistä rikoksista lailliseen edesvastuuseen. Pöytäkirjaan merkittiin vaimo Forsellin olevan suhteellisen hyvässä ruumiillisessa kunnossa.

Koska todistaja Liljeblomia oli jo aiemmin kuultu, otti oikeus asian lopullisesti päätettäväksi ja totesi Elisabeth Forsellin syylliseksi molempiin edellä mainittuihin varkauksiin. Vaimo Forsell tuomittiin "kolmaskertaisesta" varkaudesta pahanteon kaaren 15 luvun 3 pykälän ja kuninkaallisen asetuksen 20.1.1779 nojalla rangaistavaksi 27 parilla vitsoja, kolme lyöntiä parilta, sekä elinkautiseen vankeuteen Turun kehruuhuoneessa. Hänen tuli myös suorittaa julkirippi Hämeenlinnan kirkossa vitsarangaistuksen jälkeen. Kauppias  Luménille tuli korvata puuttuvan omaisuuden arvo viisi ruplaa 76 kopeekkaa ja etsintäkuluja kuusi ruplaa hopeassa. Päätös alistettiin Turun hovioikeudelle.

Asian käsittely Hämeenlinnassa ei kuitenkaan päättynyt tähän. Joutuiko Elisabeth Forsell kehruuhuoneeseen vai ei, siihen palataan seuraavassa kirjoituksessani.

Lähteitä:

KA Hml Hämeenlinnan RO, Raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat 1821.





9. heinäkuuta 2020

Pullopostia siirtolaisilta

Venäjän Lontoon pääkonsulinvirasto lähetti helmikuussa 1896 Englannin ranni­kolta löytyneen paperi­lapun kenraali­kuvernöörin­kansliaan, joka toimitti sen saatteen kera edelleen Oulun läänin­kansliaan toimen­piteitä varten. Saat­teessa todet­tiin, että lapussa maini­taan muuta­mia suoma­lai­sia, ilmei­sesti oulaiste­laisia (kuten Oulai­sissa sanotaan). 

Muistikirjan lehden molem­mille puo­lille laa­di­tun teks­tin oli kir­joit­ta­nut D. S. (kenties David Siiteri). Teks­tin mukaan "meitä on seitse­män suoma­laista", jotka ovat mat­kal­la Ame­rik­kaan Allan Linen Parisian-nimi­sellä laivalla. Nimi­luettelon jäl­keen on pyyntö: "Joka tämä löytä ni ilmoitaka Sanoma Lehtesä Suomen Sanomi."



Kenraalikuvernöörinkansliassa nimet oli tulkittu seuraa­vasti:

  • David Siitär
  • A. Häkkinen
  • M. Halinen
  • P. S. Siitär
  • Mikkel Finlant
  • Sigfrid Kor­pella
  • Kalle Saike­sieni ?
  • Oulaisista ?
Toden­näköi­sesti ensim­mäiset neljä matkus­tajaa (Siiterit, Häkkinen ja Halinen) olivat Mikke­listä tai Mikke­lin seudulta ja vain viimei­set kaksi tai vain vii­mei­nen (Kalle Sahlgren) Oulaisista. Joko viestin lähet­tä­jiä oli ainoastaan kuusi tai kirjoit­ta­ja D. S. oli joku muu kuin luette­lossa ensim­mäisenä mainittu David Siitär.

Läänin­kanslia täytti siirtolaisten toiveen ja lähetti tiedon oulu­laiseen Louhi-lehteen, jossa 4. maalis­kuuta julkais­tiin pieni uutinen otsikolla Siirtolaiset.  

Englannin rannikolta on löydetty pieni muistikirjan lehti, johon on huonolla käsi­alalla lyijy­kynällä kirjoi­tettu seitse­män suomalaisen Amerik­kaan matkus­tajan nimet ja jossa lapun löytäjää kehoi­tetaan sen sisäl­löstä ilmoit­ta­maan Suomen sanoma­lehdissä. Tämä omi­tui­nen lappu on toimi­tettu Venä­jän ken­raa­li-kon­su­lil­le, joka on lähet­tänyt sen ken­raa­li­kuver­nöö­ril­le. 23. päi­vänä t. k. on lappu saapu­nut lää­nimme ku­ver­nöö­ril­le. Siinä ovat seu­raa­vat nimet: David Sii­tär, A. Häk­ki­nen, R. Holi­nen, P. S. Sii­tär (Mik­ke­li, Fin­lant), Sig­frid Kor­pe­la, Kal­le Sai­ke­sie­ni (?).

Matkustajien kirjoitta­man lapun todel­linen merkitys näyttää jääneen arvoi­tuk­seksi niin pää­konsulin­viras­tolle, kenraali­kuvernöörin­kanslialle, läänin­kanslialle, Louhi-lehdelle kuin blogin kir­joit­ta­jal­lekin.  

Parisian

Siirtolaiset olivat matkalla Amerikkaan Allan Line -laivayhtiön höyry­laivalla nimeltä Parisian.


Vuonna 1880 rakennettu höyrylaiva Parisian alkuperäisessä takiloinnissaan. Ilmoituskortti noin vuodelta 1886.
Lähde: Norway Heritage Collection. Lisenssi: CC BY-NC-ND 4.0.




Vuonna 1899 laivasta poistettiin toinen savutorvi ja raakapuut ja asennettiin uudet kolmi­paisuntaiset trippeli­koneet.
Lähde: Norway Heritage Collection. Lisenssi: CC BY-NC-ND 4.0.


Vuonna 1905 Parisian joutui onnetto­muuteen. 16.3.1905 Liver­poolista mat­kaan lähte­nyt Parisian saapui 25. maalis­kuuta Halifaxin sata­maan, kun toinen laiva yllättäen törmäsi siihen. Laiva upposi, mutta se nostet­tiin ylös ja palasi kunnos­tet­tuna liikenteeseen.

Vuonna 1902 laivaan asennettiin vastikään keksitty Marconin langaton lennätin eli radio. Huhtikuussa 1912 Parisian kuuli Titanicin hätä­kutsun ja kii­ruhti onnet­to­muus­pai­kal­le muttei ehti­nyt pelastus­toimiin.


Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Linkki tekstissä.
KA Oulu Oulun lh lka, Kenraalikuvernööriltä saapuneet kirjeet 1896.

2. heinäkuuta 2020

Esi-isät käräjillä

Tavallisista 1700-luvulla eläneistä kansanihmisistä ei kirkonkirjojen merkintöjen lisäksi paljon tietoa ole saatavissa. Käräjäpöytäkirjoista saattaa kuitenkin hyvällä onnella löytyä esivanhempien elämää valaisevaa aineistoa. Aina ei ratkaisua tutkimusongelmiin saa, mutta mukavaa pikkutietoa kuitenkin. Seuraavassa pari tapausta, joissa esi-isät ovat olleet käräjätuvassa sovinnollisella mielellä.

Jöran Jöraninpoika Sundberg

Lopen talvikäräjät pidettiin vuonna 1734 Joentaustan nimismiehen­talossa. Tammi­kuun 30. päivänä sovittiin seuraavaa:
Vaimo Ingeborg Jöranintytär Vihtijärveltä ja hänen veljensä, rakuuna Jöran Sundberg Sajaniemestä, sopivat, että Ingeborg maksaa Jöranille heidän edesmenneen tätinsä (isän sisaren) perinnöstä puoli lehmänvuotaa eli kolme kuparitaalaria, mikä vastaa Jöranin maksamia tädin hautauskuluja. Jöran tyytyi tähän ja edellytti omasta puolestaan vain, että hän saa periä äidin tämän kuoltua, jos jotain omaisuutta silloin on jäljellä.
Rippikirjojen mukaan Jöran Sundberg oli syntynyt 23.4.1701. Hän oli Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmentin rakuuna numero 96. Katselmusrullissa syntymäpaikaksi mainitaan Sajaniemi, ja rippi­kirjoissa asuin­paikkana oli Melkko, palveluksesta eroamisen jälkeen Pälsi.

Sundbergilla oli puolisonsa Margareta Jaakobintyttären kanssa neljä tai viisi lasta. Luetteloissa vanhimpiin viitataan "Melkon rakuunan lapsina", kaksi nuorinta olivat  Abraham, s. 1738, ja Eerik, s. 1742. Abraham kuoli todennäköisesti nuorena, Eerik Jöraninpojasta, isänisäni äidinisän isänisästä, tuli Aittoniemen kruununtilan ensimmäinen haltija Tevännölle.

Käräjäpöytäkirjasta selviää, että Jöranilla oli sisar Ingeborg ja että heidän äitinsä oli elossa vielä vuonna 1734. Se, keitä sisarusten vanhemmat olivat, ei ole selvinnyt. Oliko Jöran Sundberg talollisen poika vai onko isää etsittävä sotilaiden tai itsellisten joukosta? Sajaniemessä on hänen syntymänsä aikoihin elänyt useitakin Jöraneita eli Yrjöjä. Valitettavasti rippikirjat 1714–1728 puuttuvat – juuri tuona aikana Jöran Jöraninpojasta tuli rakuuna. Etsintöjä helpottaisi, jos kirjuri olisi merkinnyt pöytäkirjaan edesmenneen tädin nimen, jolloin Jöranin ja Ingeborgin isän patro­nyymi olisi tiedossa.

Kaarle Kristonpoika ja Paavo Paavonpoika

Lopen syyskäräjillä 14.10.1742 keskusteltiin hevosen omistuksesta:
Kaarle Kristonpoika (Karl Kristersson) Mattila Joentakaa valitti, että hänen vävynsä Paavo Paavonpoika (Påhl Påhlsson) oli kokonaan ominut itselleen hevosen, jonka vävy oli saanut, kun hänet viisi vuotta aiemmin oli vihitty Mattilan tyttären kanssa. Hevonen oli luvattu vävylle ehdolla, että se olisi yhteisesti käytettävissä. Kaarle Mattila vaati nyt hevosta takaisin, koska vävy ei halunnut enää asua Mattilassa eikä auttaa talon töissä. Paavo Paavonpoika puolestaan sanoi, että hevonen oli lahjoitettu hänelle ja että appivanhemmat olivat halutessaan voineet käyttää sitä siinä kuin hän itsekin. Ja koska Kaarle Kaarlonpoika nyt antoi vävylleen omistamansa vanhan hevosen ja vaati nuoremman takaisin, ja vävy lupasi sen luovuttaa, tyytyivät molemmat tähän järjestelyyn.
Mattilan Kaarle Kristonpoika oli arvostettu talollinen, joka toimi myös lauta­miehenä. Lapsista poika Juho seurasi Kaarlea Mattilan isäntänä.

Käräjäpöytäkirjasta ilmenee, että Paavo Paavonpoika (n. 1717–1788) ja Kaisa (Karin) Kaarlentytär (1717–1796) avioituivat vuonna 1737. Sekä Paavon että Kaisan syntymäaika vaihtelee rippikirjasta toiseen. Mattilan Kaarlelle on kastettujen luettelon mukaan syntynyt 1717 tytär Kaisa (Karin), todennäköisesti loppuvuodesta. Paavon vanhemmista tai varmasta syntymäajasta ei ole tietoa.

Paavon ja Kaisan avioliitto kesti viisikymmentäyksi vuotta, miehen kuolemaan saakka. Lapsia syntyi tusinan verran. Vain kuusi saavutti aikuisiän. Vanhimmaksi eli isänisäni isänäidin isänisä, 1.1.1741 syntynyt Eerik Elias, joka oli kuollessaan 86-vuotias.

Rippikirjassa 1746–1752 Paavon ammatti on kankuri (wäfware), mutta käräjä­pöytäkirjassa hänen sanotaan olevan reservin sotilas (wargierning soldaten). Vaikka jo vuoden 1742 käräjien aikaan puhuttiin, ettei Paavo halunnut asua Mattilassa, on perhe rippikirjassa merkitty sinne vuoteen 1750 saakka. Asuivatko Paavo ja Kaisa kuitenkin muualla, sillä kun he vuonna 1751 muuttivat Janakkalaan, sanotaan heidän muuttaneen Sajaniemestä? Muuttomerkinnät ovat tältä ajalta sekavat ja puutteelliset. Muuttaessaan Janakkalasta Nurmijärvelle vuonna 1755 Paavo oli "eron saanut reserviläinen". Vuodesta 1756 Paavon ja Kaisan perhe on Nurmijärven sijaan merkitty Lopelle "Laahan torppaan". Muuttomerkintää saattaa selittää se, että Laahan torpat olivat Kytäjän kartanon (Nääs Gård) alaisia, mutta ainakin osa niistä kuului Lopen seurakuntaan. Paavon ammatti oli Laahassa jälleen kankuri. Myöhemmin hänen sanotaan olevan torpparina Sipilän ja Peippolan torpissa, ja kartanon torppiin asettuivat myös useat hänen jälkeläisensä.

Paavon kutojanammatista ei ole muuta tietoa kuin maininta rippikirjassa, eikä niin ollen ole tiedossa, oliko hän hankkinut taitonsa oppipoikana jonkun mestarin luona. Hänet voitaneen silti lisätä Lopella 1700-luvulla asuneiden kankureiden luetteloon. Myös yksi hänen vävyistään oli kankuri: vuonna 1749 syntyneen tyttären Anna Kaisan puoliso Johan Eklund (n. 1748–1804) oli kisällin arvon saanut pellavakankuri. Eklund tuli Lopelle Vihdistä. Muuttajien luettelot puuttuvat ja syntymäajat vaihtelevat, mutta saman niminen pellavakankuri, jonka vaimo oli vuonna 1749 syntynyt Anna Kaisa Påhlintytär, asui myöhemmin Koivistolla ja Viipurin maalaiskunnassa. Pariskunta avioitui Lopella vuonna 1774, ja heidät on merkitty rippikirjassa 1779–1785 Joentaan Mattilaan. Anna Kaisalla on sukunimi Salin vihkimerkinnässä (torpare dottren fr. Laha Peipola Anna Catharina Salin) ja joskus rippikirjoissakin.

Lähteitä:
DA (KA) Kihlakunnanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat Raaseporin tuomiokun­nan renovoidut tuomiokirjat, II KO a: 34 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1734 ja II KO a:43 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1742.
SSHY Sotilasasiakirjat. Jäsensivut.