27. elokuuta 2020

Kirkon kaunistus

Sanomia Turusta -lehden numerossa 13 vuonna 1852 oli seuraava uutinen:

Lopen pitäjän uusi alttaritaulu, H:ra R. W. Ekman'in maalaa­ma, ja kuwailewa Kristuksen Ylösnousemista kuol­leista, wietiin menneellä wiikolla Lopelle. Täällä Turussa rahan edestä näytettynä tuotti se mainitun pitäjän köyhille 25 rupl. 50 kop. hop.

Lopen vuonna 1805 valmistunutta uutta kirkkoa sisustettiin ja kaunistettiin vähitellen. Lääninrovasti Anders Hippingin vuonna 1844 pitämässä tarkastuksessa todettiin kirkon olevan hyvässä kunnossa, ja pöytäkirjassa mainitaan, että olisi syytä varustaa tämä kaunis kirkko ukkosenjohdattimella ja harkita myös palovakuutuksen ottamista.

Paanukattoinen, lautavuorattu kirkko oli vuonna 1842 maalattu punamullalla. Kellotorni oli vihreä. Kahdesta kirkonkellosta suurempi oli hankittu Pietarista vuonna 1818 ja pienempi valettu Tukholmassa vuonna 1780. Kirkon sisäkatto ja -seinät oli laudoitettu ja lattia oli mäntylankkua. Vuonna 1844 ovet, ikkunanpielet ja saarnastuoli olivat helmenharmaita ja lehterikaiteet ja penkit sinisiä. Kirkon alttaritaulu, joka mainitaan jo vuoden 1826 kalustoluettelossa, kuvasi Kristuksen hautaamista.

Pitäjänkokouksessa 13.10.1850 kirkkoherra Elers otti esille muuta­mien seurakuntalaisten ehdotuksen, että vanhan alttaritaulun tilalle hankittaisiin uusi ja kauniimpi, saman kaltainen ja yhtä lailla koristeltu kuin oli Vihdin kirkossa. Maalaus tilattiin seuraavan vuoden helmikuussa hovimaalari Robert Wilhelm Ekmanilta. Taiteilijan luo Turkuun sopimusta tekemään lähtivät nimismies Otto Tamme­lander ja herastuomari Adam Mattila.

R. W. Ekman (1808–1873) maalasi kymmeniä alttaritauluja. Lopen taulun aiheena oli "Kristuksen ylösnousemus". Ekmanin luonnoksia samannimisistä maalauksista on nähtävissä Kansallisgallerian sivulla, muuan muassa tämä, jonka tekoaika ei ole tiedossa. Sama aihe on loppilaisten ihailemassa Vihdin kirkon alttaritaulussa, joka on  Berndt Godenhjelmin käsialaa ja valmistunut vuonna 1846.

Hovimaalari Ekmanin maalauksen saavuttua kesäkuussa 1852 vanha alttaritaulu siirrettiin sakastiin. Näihin aikoihin kirkkoa korjattiin ja sisustusta kohennettiin muutenkin. Sisäseinät ja -katto saivat maalipinnan. Kaikkiin penkkeihin lisättiin ovet, ja penkit ja lehteri­kaiteet maalattiin uudelleen. Peilikuvioin koristellusta saarnas­tuolista tuli valkoinen, sen kultauksia uusittiin ja siihen lisättiin kupolin­muotoinen katos. Katoksen päällä oli 1 1/4 kyynärän korkuinen risti, josta lähti kultaisia auringonsäteitä. Myös sisäpuolelle oli maalattu aurinkosymboleja.

Uusi alttaripöytä päällystettiin mustalla sametilla, jota koristivat risti ja kullanväriset reunusnauhat. Alttarilaite oli 11 kyynärää 18 tuumaa korkea ja seitsemän kyynärää 14 tuumaa leveä. Koristeveistokset olivat taitavaa työtä, valkoiseksi lakkamaalatut ja kultauksin koristellut. Rakennelman kolmionmuotoisessa yläosassa oli sinisellä pohjalla "Kaikkinäkevä silmä" auringonsäteiden ympäröimänä. Itse alttaritaulua reunustivat viisi kyynärää kahdeksan tuumaa korkeat kaksoispylväät kapiteeleineen ja jalustoineen.

Marraskuussa 1852 pidetyssä pitäjänkokouksessa kirkkoherra ilmoitti, että Turusta on saatu maalauksen näytteilläolosta kertyneet rahat. Taiteilija oli toivonut, että summa käytettäisiin kirjojen ostoon rahvaan lapsille tai muuhun hyväksi katsottuun tarkoitukseen. Pitäjänkokous päätti käyttää rahat lainakirjaston perustamiseen.

Hyvin hoidettu kirkko tuhoutui salaman sytyttämässä tulipalossa heinäkuussa 1858. Uuden kirkon rakentaminen oli monivaiheinen, vuosia kestänyt ponnistus. Pitkään keskusteltiin siitä, tulisiko kirkko rakentaa tiilestä vai puusta tai ehkä harmaakivestä. Lopulta päätettiin, että uusikin kirkko olisi puukirkko. Se saatiin käyttöön joulukuussa 1869, ja kirkon alttaritauluksi tuli Ekmanin maalaus, joka oli pelastunut edellisen kirkon tulipalosta. Uudessa kirkossa sen alapuolelle ripustettiin toisen tuotteliaan alttaritaulumaalarin, Berndt Godenhjelmin, teos. Maalaus kuvasi ehtoollisen asettamista, ja seurakunta oli saanut sen lahjoituksena vuonna 1845.

Ekmanin ja Godenhjelmin maalausten kohtaloksi koitui seuraava kirkkopalo vuonna 1880, sekin salaman sytyttämä. Tulipalossa tuhoutuivat myös kirkonkellot ja vuonna 1876 valmistuneet urut sekä lainakirjasto, joka oli kellotornin alakerrassa. Molemmista paloista oli uutisia useissa lehdissä, muun muassa Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 5.6.1880.

Kuten edellisenkin kirkkopalon jälkeen, seurakunta otti väliaikaisesti käyttöön 1600-luvun lopulla rakennetun kirkon, jossa alttaritauluna oli vanha maalaus Kristuksen hautaamisesta.

Lopen vanhan kirkon alttaritaulu, kuvattu 4.8.2020.


Lähteitä:

DA (KA) Lopen kirkonarkisto. Pitäjänkokousten pöytäkirjat. Piispantarkastusten pöytäkirjat. Kalustoluettelot.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Linkit tekstissä.

Kansallisgalleria. Linkit tekstissä.


20. elokuuta 2020

Tapahtui Kangasniemen kirkossa

 


Erään pykälän liite Kangasniemen käräjiltä. Tekstin suomennos alla.


Kangasniemi 22. elokuuta 1808

Eilinen päivä oli sangen selkeä ja kaunis, mutta sitä seurasi seura­kunnalle mitä surulli­sin yö. Kahdek­san ja yhdek­sän välillä illalla kirkas taivas peit­tyi pil­viin. Pian nähtiin sala­moita, joita aluksi pidet­tiin ohra­sala­moina (korn­blixt), kunnes puoli kymme­neltä kuului vaimeaa ukkosen­jyrinää ja hetken aikaa myös satoi roimasti. 

Kun sade oli kymme­neltä laan­tunut, näkyi kauhis­tut­tava salama, joka kulki lännestä itään ja sytytti men­nes­sään kirkon länti­sen pääty­seinän ison oven ylä­puolelta. Tuli eteni katon­rajaa pitkin nopeasti sekä pohjois- että etelä­puolelle ja tun­keu­tui sisään leviten niin, että kirkko ja sakasti olivat kuuden minuu­tin sisällä täy­sissä lie­keissä ja ikku­noista purkautui hir­mui­nen tulimyrsky. Kymme­nisen minuuttia kirkon syttymisen jälkeen ukon­tuli sytytti kirkko­maan kaakkois­päässä olevan kello­tapulin ristikon, joka tapuli oli niin kaukana kirkosta, ettei tuli voinut levitä sieltä. Molem­mat raken­nukset tuhou­tuivat alle kahdessa tunnissa niin pahoin, ettei niistä ollut keski­yöllä jäljellä muuta kuin tuhkaa.

Tulipalon nopean leviämisen takia kirkossa, sakastissa ja kello­tapulissa olevaa omai­suutta ei voitu pelastaa, vaikka useampi sata kirkon­kylässä sattumalta olevaa ihmistä riensi ripeästi apuun. Tulen tuho­voimalta varjel­tuivat vain ehtoollis­välineet, joita säily­tettiin sakastin alla syvälle maan sisään muuratussa, holvatussa ja mullalla paksusti peite­tyssä kella­rissa. Vaikka kellarin ovet ja oven­pielet olivat palaneet ja liekit olivat kuumen­taneet ehtoollis­väli­neitä pahasti, olivat ne säilyneet niin hyvin, että ne voitiin tänään nostaa ylös. 

Liek­kien saaliiksi joutuivat sitä vastoin kello­tapulimme kauniit kellot, kirkon katosta riip­puva kaunis metal­li­nen kynttilä­kruunu, alttari­pöydän monet hope­oidut messin­kiset kynttilän­jalat sekä sakas­tista messu­kasukat ja paidat, pappien kapat, paari­vaatteet, raamatut, virsi- ynnä muut kirjat sama­ten kuin kor­kean mää­räyk­sen mukaisesti kirko­nkirstussa säily­tetyt väki­luku­taulukot vuo­desta 1749 vuo­teen 1801, peru­kirjat ja pesän­jako­kirjat, kirkon tinai­set ehtool­lis­viini­pullot ja paljon muuta. Sama koh­talo olisi ollut myöhem­mil­lä­kin väki­luku­taulu­koilla, ellei­vät ne olisi olleet herra kontrahti­rovastin hal­lussa; kirkon ehtool­lis­kalkilla, ellei se olisi ollut ehtoollis­viinin hoitajan säily­tyk­sessä; sekä kirkon- ja vaivais­kas­salla, ellei kirkko­väärti olisi antanut niitä lainaksi kuitit säilyt­täen.

Kaiken tämän onnettomuuden keskellä on tunnus­tet­tava ja kaitsel­muksen suureksi armoksi käsi­tet­tä­vä, ettei tämä hirvit­tävä tapaus sattu­nut sel­lai­seen aikaan päi­västä, jolloin kirkkoon on kokoon­tu­nut paljon kansaa jumalan­palveluk­seen.

 

Lähde: KA Mli Suur-Savon tuomiokunnan arkisto, Cag:10 Kangasniemen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1808–1809.

13. elokuuta 2020

Kehruuhuoneessa

Varkauksista elinkautiseen vankeuteen tuomittu Elisabeth Forsell kärsi rangais­tuksensa Lappeenrannan kehruuhuoneessa. Jo 1700-luvulla perustettu Turun kehruuhuone oli ylikuormitettu, ja  vuonna 1816 oli päätetty perustaa  toinen kehruuhuone Lappeen­rantaan. Sinne määrättiin sijoitettavaksi kaikki kuritushuone­tuomion saaneet naiset koko maasta. Turun laitokseen mahtuivat vain irtolaisnaiset Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänistä. Muualta maasta irtolaisetkin sijoitettiin Lappeenrantaan.

Kehruuhuoneet, jotka nimensä mukaisesti olivat työlaitoksia, olivat maan ainoat naisvankilat. Tarkoituksena oli saada vangit tuottavaan työhön ja sen lisäksi ohjata asukkeja moraaliseen parannukseen. Naisten päätyötä olivat häkilöiminen ja karstaaminen, kehrääminen, kankaiden kutominen, höyhenten riipiminen ja sukankudonta. Kehruuhuonenaiset valmistivat Suomen vankiloiden pito- ja makuu­vaatteet, ja tuotteita  riitti myös yksityisille myytäväksi vahvistetun taksan mukaan.

Lappeenrannan linnoituksen alueelle perustettu kehruuhuone pääsi aloittamaan toimintansa vuonna 1819, ja sen ohjesääntö vahvistettiin 20.2.1823. Paikallisesta valvonnasta vastasi johtokunta, joka tietyin välein suoritti vankilassa tarkastuskäyntejä. Kehruuhuoneen omaan virkakuntaan kuuluivat saarnaaja, lääkäri, ohjesäännön mukaisesta toiminnasta ja taloudenhoidosta vastaava tarkastaja, kaksi vartijaa ja vahtimestari sekä kutoja- ja kehruumestari.

Kutoja- ja kehruumestarit olivat kehruun ja kudonnan opetukseen perehtyneitä naisia. He saivat tarkastajalta raaka-aineet ja jakoivat työt vangeille kunkin taitojen mukaan, opettivat ja neuvoivat naisia sekä vastasivat työn laadusta. Päivittäin he antoivat tarkastajalle luettelon vankien työsuorituksista. He myös avustivat tarkastajaa raaka-aineiden ja työvälineiden hankinnassa ja saivat esittää toimintaa koskevia parannusehdotuksia. 

 

Viipurin lääninkansliasta annettu määräys Elisabeth Forsellin ottamisesta kehruuhuoneeseen. Lähde: KA Mli Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto, Saapuneet määräykset 1822.

Elisabeth Forsell tuli kehruuhuoneeseen 10.5.1822. Tuon toukokuun aikana Lappeenrannan laitoksessa oli 58 irtolaisnaista, lapsen­murhasta tuomittuja oli 47, ja muista rikoksista kärsi tuomiotaan 17 vankia. Elinkautisen vankeustuomion saaneet olivat syyllistyneet joko henkirikoksiin tai moninkertaiseen varkauteen. Joillakin vangeilla oli mukana lapsia. Alun perin laitos oli mitoitettu sadalle vangille, mutta vankimäärä lisääntyi ajan myötä, ja parinkymmenen vuoden kuluttua vankeja oli vuosittain lähes kolme sataa.

Kehruuhuoneeseen saavuttuaan vanki ilmoittautui ensin tarkastajalle, minkä jälkeen tehtiin lääkärintarkastus. Sitten tulija kylvetettiin ja hänen hiuksensa leikattiin. Vanki sai kaksi vaatekertaa, toisen kesä- ja toisen talvikäyttöön, kaksi paria villasukkia, yhdet pellavasukat ja kahdet kengät. Hänen tuntomerkkinsä kirjattiin nimiluetteloon. Elisabeth Forsellista mainitaan, että hän oli viisi jalkaa neljä tuumaa pitkä ja ruumiinrakenteeltaan hoikka. Hän oli vaaleahipiäinen ja harmaasilmäinen. Hiukset ja kulmakarvat olivat tummat, nenä leveä ja suu "tavallinen". Forsell puhui sekä suomea että ruotsia.

Vankien päivät alkoivat aamulla kello neljä huoneiden siivouksella, ja työt aloitettiin viideltä. Kahdeksalta oli aamurukous ja aamiainen. Päiväruoka syötiin kahdeltatoista, ja iltaruokailu oli seitsemältä, jonka jälkeen pidettiin taas rukoushetki. Yhdeksältä talossa piti olla hiljaista. Lauantai-iltapäivä, joka oli vapaata vankilatyöstä, käytettiin työhuoneiden kuuraukseen, vaatteiden korjailuun ja pesuun sekä saunassa käyntiin. Lauantai-ilta oli pyhitetty sanan luvulle, ja sunnuntaina kaikkien kynnelle kykenevien oli osallistuttava jumalanpalvelukseen. Joka päivä suositeltiin puolen tunnin ulkoilua vartijoiden valvonnassa.

Ohjesäännön mukaan vangit saivat tarkastajan luvalla tavata omaisiaan vapaa-aikana, kunhan joku henkilökunnasta oli läsnä. Muu kanssakäyminen vieraiden kanssa oli kiellettyä, kuten oli myös kahvin ja väkijuomien nauttiminen sekä kortinpeluu. Rikkomuksista annetta­vat rangaistukset määräsi tarkastaja tai vakavissa tapauksissa johtokunta: ne vaihtelivat varoituksesta ruoka-annosten tai vapaa-ajan vähentämiseen, eristykseen ja raipparangaistukseen.

Kehruuhuoneen työkirjassa vuoden 1839 ensimmäi­seltä vuosi­puoliskolta on tietoa silloin jo noin 60-vuotiaan Elisabeth Forsellin työsuorituksista. Hän oli kehrännyt rohdinta ja jonkin verran villalankaa sekä kutonut parin sukkia ja tehnyt hieman ompelutyötäkin. 

Elisabeth Forsellin elinkautisesta tuli pitkä. Rippikirjan mukaan hän kuoli huhtikuun 20. päivänä vuonna 1870. Syyskuussa hän olisi täyttänyt 90 vuotta. Elisabethin puoliso Benjamin Forsell oli kuollut Hämeenlinnassa 56-vuotiaana jo vuonna 1827.

Lähteitä:

KA Mli Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto, I Ec: 2 Saapuneet määräykset; I Ba: 2 Nimiluettelot; I Bb: 3 Työkirja 1839.

KA Hki VSV Kenraalikuvernöörin kirjeet 1822.

Hans Kejserliga Maj:ts Nådig Reglemente för Krono-Spinnhuset i Willmanstrand 20.2.1823. Samling af Placater. Fjerde Delen. 1821–1824. Åbo 1826: J. C. Frenckell.

Virtanen, Veikko 1944: Suomen vankeinhoito I 1808–1831. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

6. elokuuta 2020

Greta Lisa Enström

Greta Lisa Enström oli Benvikin pellavanjalostusopiston oppilas numero 3 ja opiskeli siellä vuosina 1819–1821. Hän kutoi opinahjossa yhteensä 70½ kyynärää toisen luokan ja 53 7/8 kyynärää kolman­nen luokan kangasta (nyky­mitoissa yhteensä noin 74 metriä). 

Greta Lisa oli vielä Benvikin oppilas, kun hänet vihittiin 18. joulukuuta 1821 sorvari Anders Gull­bergin kanssa. Sulha­nen oli kotoisin När­piön Bölen kylästä, ja siellä paris­kunta asui elämänsä lop­puun asti. Andersin vanhem­mat olivat rää­täli Anders Johanin­poika Gull­berg (1766–1839) ja Gottbölen kylässä syntynyt Greta Mickelin­tytär Norr­gran (1770–1854). 

Greta Lisalle ja Andersille syntyi Närpiön Bölessä yhdeksän lasta:
Anders Henrik 5.9.1822
Greta Sophia 18.11.1823
Johan 5.12.1824
Maja Charlotta 8.6.1827
kuolleena syntynyt lapsi 18.7.1829
Anna Vilhelmina 8.1.1830
Emma Gustava 29.10.1833
Clara Stina 10.1.1836
Johanna Matilda 2.10.1838

Esikoinen Anders Henrik oli isänsä opissa ja sai aikuisena elantonsa sorvarina. Hänen puolisonsa oli Greta Mickelintytär Mannfolk. Heidän viidestä tyttärestään kolme kuoli pienenä. Greta Lisan ja Andersin toiseksi vanhin lapsi, Greta Sophia, sai joulukuussa 1845 aviottoman lapsen, joka kuoli jo tammikuussa 1846. Maaliskuussa 1851 Greta Sofia vihittiin avioliittoon. Sulhanen oli Anders Henrik Hansinpoika Bernqvist (1816–1858), alun perin sukunimeltään Bern. Greta Sophia ja Anders Henrik asuivat Närpiön Bäckbyn kylässä ja saivat kolme poikaa ja yhden tyttären.

Myös kolmanneksi vanhimmasta Johan-pojasta tuli sorvari. Hänen vaimonsa oli joulukuusta 1851 alkaen Anna Stina Granskog (s. 1823, elossa vielä 1900-luvun alussa). Paris­kunta sai kuusi lasta, joista kaksi vanhinta syntyi Närpiössä ja muut Kristiinan­kaupungin maalais­kunnan Påsk­markin kylässä.

Perheen neljänneksi vanhin lapsi, Maja Charlotta, meni naimisiin Carl Gustaf Svals­kullan (s. 1815) kanssa. Heidän esikois­poikansa Viktor syntyi Närpiössä Pje­laxin (Pie­lahden) kylässä, tytär Emma Gustava (1858–1863) Sii­pyyssä ja pojat Axel (1860–1861) ja Fredrik Axel Kris­tiinan­kaupun­gin maalais­kunnassa.  Greta Lisan ja Andersin seuraa­vaksi nuorin lapsi Anna Vilhelmina meni vuonna 1859 naimisiin Johan Erik Gropin kanssa. Sulhanen oli talollinen Över­markin kylästä ja morsian piika. 

Greta Lisan ja Andersin nuorimmat lapset kuolivat pieninä: Johanna Matilda vuonna 1840 ja Clara Stina 1841. Greta Lisa kuoli 4.9.1861 ja Anders 15.5.1863, molemmat keuhkotautiin. 

Pellavanäytteitä

Greta Lisan ja muidenkin Benvikin neitojen kangas­näytteisiin voi tutustua tilaa­malla Kansallis­arkiston keskus­arkis­tosta Suomen talous­seuran tili­tyksiä tosit­tei­neen. Esi­merkiksi arkisto­yksikkö Gs:13 sisältää kelpo joukon pellava­näytteitä Ben­vikistä vuo­silta 1821 ja 1822. Tässä malliksi kuusi näytettä, numerot 10–15:



Näytteen 10 olivat tehneet Ulrica Domander ja Anna Lisa Lund­holm (neidot 34 ja 37), näytteen 11 G. Ess­björn ja M. Roos (neidot 32 ja 35), näyt­teen 12 Lena Hän­ninen ja E. Ukko­nen (neidot 38 ja 39, tässä vielä alku­peräi­sillä suku­nimil­lään), näytteen 13 Greta Lisa Gullberg (neito 3, tässä mie­hensä suku­nimellä), näytteen 14 opetta­ja­tar Catha­rina Nord­lund (Nor­lannista tulleen Johan Nordlundin vaimo) ja näyt­teen 15 Ester Grön­strand (neito 25).

Greta Lisan näyte on kolmanneksi alin ja erot­tuu muista väril­tään. Siitä niin kuin muis­ta­kin näyt­teistä on laadittu eril­li­nen todis­tus, jossa on tarkem­mat tiedot kudo­tusta kankaasta. Todis­tuksen on alle­kirjoittanut Per Östring. 


Näyte numero 13 on peräisin 34¾ kyynärää pitkästä ja kuusi korttelia leveästä kankaasta. Loimessa on 3 120 lankaa, joten kangas kuuluu kolmanteen luokkaan. Kankaan on valmistanut Benvikin pellavanjalostusopistossa sorvarin vaimo Greta Lisa Gullberg, ja se on todettu kauttaaltaan yhtä tasaiseksi ja hyväksi kuin tämä näyte.




Lähteitä:
KA Sta, Gs:13 Tositteita pellavanviljelyrahaston tilitykseen Bennvikin pellavakäsityölaitoksesta näytteineen (1821–1822).