26. marraskuuta 2020

Kuka murhasi Joonas Reivilän II

Tarinan aikaisemmat osat:

Heinäkuu 1838

Joonas Reivilä Korpilahdelta oli löydetty kuolleena Helsingin Valas-korttelista 4. maaliskuuta 1838. Helsingin kämnerin­oikeu­dessa 22. touko­kuuta 1838 alkanut murha­oikeu­den­käynti jatkui 13. heinä­kuuta. Kaikki oikeu­teen haaste­tuista eivät olleet pai­kalla. Syyttäjän ilmoi­tuksen mukaan kaartin entistä soti­lasta Fogel­bergiä ei ollut tavoi­tettu. Poissa olivat myös talol­li­sen poika Antti Koivu­saari ja hänen ren­kinsä Fredrik Rops­felt Siika­joen pitä­jän Lapin kylästä. Koivu­saari ja Rops­felt olivat todis­te­tusti saa­neet haas­teen oikeu­teen, ja Paavo­lan seura­kunnan kappa­lainen Johan Lagus oli jo touko­kuun alussa kirjoit­tanut heistä papin­todis­tukset. Niistä kävi ilmi, että Antti Efraimin­poika Koivu­saari oli synty­nyt 29.12.1819 ja Fred­rik Rops­felt 5.10.1811.

Seuraavaksi istunnossa esiteltiin Joonas Reivi­län pääl­lä kuolin­hetkellä olleet vaat­teet:
  • lyhyt lampaan­nahka­turkki jossa tumman­sininen sarka­päällinen
  • vaalean­vihreä palttina­vuorinen villa­kankai­nen nuttu
  • rohdinkalsongit
  • tumman­vihreät palt­tina­housut joissa sininen lin­ninki, mes­sinki­napit ja rohdin­vuori
  • vihreäraitainen villa­kankainen liivi
  • rohdinpaita
  • lipallinen lampaannahka­päähine
  • paikatut rasva­nahkaiset saappaat
  • raidalliset puoli­villaiset sukan­pitimet sekä
  • ¾ tuumaa leveä ja 1½ kyynä­rää pitkä nahkai­nen vyöremmi.
Joonas Reivilä sonnustautuneena kaupunkimatkalle helmikuussa 1838.

Syyttäjä ilmoitti saaneensa tietää, että kun renki Rops­felt oli maalis­kuun alussa kuljettanut poroja Heikin­laakson kesti­kievariin, hänellä oli ollut seura­naan Öster­man-niminen työ­mies. Tämän jälkeen touko­kuun istun­nosta pois jäänyt Erkki Joen­taipale Sysmästä antoi lau­sunnon, joka oli aivan saman­lainen kuin Elias Ryy­tilä ja Matti Keskinen olivat touko­kuussa antaneet. Joen­taipale lisäsi vielä, että hän oli ollut kauppias Lillje­forsin piha­piirissä vain kaksi yötä.

Jutun käsittelyä päätettiin jatkaa 18. elokuuta. Istun­toon piti haastaa kaup­pias Lillje­fors, entinen kaarti­lainen Fogel­berg, työ­mies Österman sekä Antti Koivu­saari ja Fredrik Rops­felt.

Elokuu 1838

Tällä kertaa Henrik Gustaf Fogelberg oli paikalla ja esitti oikeu­delle muutto­todistuksen. Henkikaartin varapastori Fredrik Melart oli 27.10.1837 allekirjoittanut todis­tuksen, jonka mukaan entinen välskäri (barberare) Fågel­berg oli synty­nyt vuonna 1797 Turun lää­nissä ja muuttanut vuonna 1827 Sääks­mäeltä Helsin­kiin. Nyt hän oli aikeissa muuttaa nimeltä mainitse­matto­malle paikka­kunnalle.

Todistuksen lukemisen jälkeen jutun käsit­te­lyä pää­tet­tiin lykätä marras­kuun 13. päi­vään. Lillje­fors ja Fogel­berg velvoi­tettiin saapu­maan istun­toon viiden ruplan sakon uhalla. Syyt­tä­jän tuli haas­taa Öster­man oikeu­teen, ja kuver­nöö­riltä piti anoa uudes­taan, että Koivu­saari ja Rops­felt saa­tai­siin oikeuden eteen.

Syyskuu 1838

Oikeudenkäynti jatkuikin jo syyskuussa, sillä kämnerin­oikeuteen oli 12. syys­kuuta saapu­nut Uuden­maan läänin kuver­nöörin Gustaf Magnus Arm­feltin virka­kirje, joka oli päivätty 8.9. Kirjeessä Armfelt totesi, että Koivu­saari ja Rops­felt oli kuljetettu Helsin­kiin kruunun­vankilaan. Sieltä vanki­nihti Oth­man toi heidät 25. syys­kuuta oikeu­den istun­toon, jonne olivat saapu­neet muut haaste­tut lukuun otta­matta entistä soti­lasta Fogel­bergiä ja työ­mies Öster­mania. Syyttäjä ilmoitti Östermanin olevan merillä, joten häntä ei ollut edelleenkään tavoitettu.

Antti Koivusaari

Läsnäolijoista kuultiin ensin Antti Koivusaarta. Mies kertoi kä­yneensä tal­vella kolmen hevosen ja reen kanssa Kuusa­mossa osta­massa poron­lihaa. Hän oli palannut koti­pitä­jäänsä Siika­joelle Oulun kautta, ottanut renki Fred­rik Rops­feltin mukaansa ja läh­tenyt lihan­myyntiin Hel­sin­kiin. Matka oli kestä­nyt neljä viikkoa. He olivat saapu­neet pää­kaupun­kiin keski­viik­kona 28.2. kah­den ai­kaan ilta­päivällä ja otta­neet kort­teerin kaup­pias Lill­je­forsin luota. Seuraa­vana aamuna seits­emän ja kahdek­san välillä miehet lähtivät kauppa­torille ja myivät siellä poron­lihaa kahteen asti ilta­päivällä. Antti Koivu­saari oli koko ajan torilla, mutta Rops­felt kävi välillä maja­pai­kassa hoita­massa hevosia ja tarkas­ta­massa sinne jään­yttä kol­matta liha­kuormaa. 

Perjantaina Koivusaari tapasi kaupungilla tuntemattoman kuusamo­laisen talon­pojan. Kuusamo­lainen pyysi Koivu­saarelta lai­naan ren­kiä ja hevosta. Hän halusi Rops­feltin vievän hänet ja hänen kolme kuusa­mo­laista tove­riaan sekä heillä myytä­vinä olevat porot 14½ virstan päähän Heikin­laakson kesti­kievariin. Kuusa­mo­lai­nen lupasi mak­saa siitä hyvästä yhden rup­lan pankko­assig­naat­teina tai 24 pankko­kil­linkiä (banco). Renki kiel­täy­tyi ensin lähte­mästä mutta taipui sitten isän­tänsä tah­toon. Hän pyysi ja sai isän­näl­tään vaate­hankin­toja varten kolme valtion­velka­konttorin (riksgäld) riksiä ja 24 killinkiä. Koivu­saari mak­soi sum­man pie­ninä sete­leinä, joiden arvoa tai luku­mää­rää hän ei muistanut. (Valtion­velka­kont­torin riksi oli noin kaksi kol­mas­osaa pankko­rik­sistä eli valta­kun­nan­pankin riikin­taale­rista.)

Fredrik Ropsfelt lähti illan­suussa matkaan kuusamo­laisten ja heidän nel­jän tai vii­den poronsa kanssa. Helsin­kiin hän palasi vasta sun­nun­tai­aamuna yhdek­sän aikoihin, vaikka oli sano­nut palaa­vansa jo lauan­taina. Kuusa­mo­laiset eivät kuu­lem­ma olleet saa­neet Heikin­laakson kieva­rista kyyti­hevosta, joten he olivat pyytä­neet Rops­feltiä vie­mään hei­dät 15½ virs­tan pääs­sä sijaitse­vaan kesti­kieva­riin Sipoo­seen. 

Maanantaina 5. maalis­kuuta Koivusaari pyysi rengil­tään kuusamo­laisilta saatuja kyyti­rahoja, mutta renki sanoi käyttä­neensä rahat itsensä ja hevosen ylös­pitoon. Rops­feltillä oli tuomi­sina raudoi­tettu matka­reki, jonka hän sanoi osta­neensa kuusa­mo­lai­silta. Koivu­saari osti reen kah­della valtion­velka­kontto­rin rik­sillä ja kuu­del­la kil­lin­gillä. Hän maksoi summan sete­leinä, joiden arvoa hän ei muis­ta­nut. 

Koivusaari oli nähnyt Joonas Reivilän ruu­miin 4. maalis­kuuta ja vahvisti, että oikeu­dessa nähtä­vänä oleva silkki­huivi oli ollut sidot­tuna Reivilän kaulaan ja että vaina­jalla oli ollut yllään istun­nossa esillä olevat vaat­teet. Muiden todis­tajien mai­nit­semia veristä puuk­koa ja piis­kaa Koivu­saari ei ollut näh­nyt. Kysyt­täessä hän vastasi, ettei hänel­lä eikä Rops­feltillä ollut matkan ai­kana piis­kaa, vaan he hoput­ti­vat hevo­sia tarvit­taessa koivu- tai kuusi­riu'ulla. Hän ei ollut havain­nut piiskaa kenellä­kään muul­la­kaan Lillje­forsin luona majoit­tu­neella, pit­kästä puu­kosta puhu­mat­ta­kaan. Renki Rops­feltillä oli mat­kalla mukana puuk­ko, mutta se oli paljon pie­nempi kuin todis­ta­jien mainit­sema. 

Antti Koivusaarelta kysyttiin renkinsä rahan­käytöstä. Hän vastasi, että kun he lähtivät tors­taina 8. maalis­kuuta Helsingistä koti­matkalle, Rops­feltillä ei näyt­tä­nyt olevan rahaa. Vähän ennen lähtöä renki oli kuitenkin ostanut itsel­leen purje­kangas­housut (Rafvenduks byxor) ja palttina­paidan. Niiden hin­taa Koivu­saari ei tiennyt, mutta Lillje­forsilta osta­mas­taan silkki­liinasta Ropsfelt oli maksa­nut kaksi valtion­velka­kont­torin riksiä. 

Renkinsä käytöksestä Koivusaari totesi, että renki oli ollut Helsingissä välillä uppi­niskainen eikä ollut tahto­nut heti totella isän­tänsä käs­kyjä. Koivu­saari ei ollut nähnyt Rops­feltiä juovuk­sissa mutta arveli, että tämä olisi saattanut juoda hänen tietä­mät­tään. Lillje­forsin rengit Thusberg ja Björk ja työmies Hägg­blom todistivat nyt, että Rops­felt oli perjan­taina 2. maalis­kuuta, sunnu­ntaina 4. maali­skuuta ja koko oleskelunsa loppu­ajan ollut päihty­neenä ja otta­nut sil­loin täl­löin ryy­pyn isän­tänsä pui­sesta lekke­ristä. Tästä huoli­mat­ta Koivu­saari pysyi aikai­sem­massa lausun­nos­saan. 

Fredrik Ropsfelt

Seuraavaksi kuultiin Koivusaaren renkiä. Fredrik Rops­felt sanoi synty­neensä Vihan­nin kappe­lissa Salois­ten pitä­jässä. Hän sanoi isänsä olleen siellä suu­ta­rina ja kuol­leen, kun hän oli vielä pieni. Fred­rik oli asunut 14-vuoti­aaksi äitinsä luona ja lähte­nyt sen jälkeen ren­giksi. Hän oli ollut ren­kinä useissa Siika­joen taloissa ja pes­tau­tu­nut viime syk­synä Koivu­saaren taloon. 

Matkasta Helsinkiin ja Helsingissä oleskelun aikai­sis­ta tapah­tu­mista Rops­felt kertoi samalla tavalla kuin isän­tänsä. Lähti­es­sään vie­mään kuusamo­laisia Heikin­laakson kievariin hänellä ei ollut muuta rahaa kuin isän­nän hänelle antamat kolme valtion­velka­kontto­rin riksiä 24 kil­linkiä. Hän sanoi osta­neensa matka­reen kuusamo­laisilta yhdellä rik­sillä ja kahdella­toista killin­gillä ja myyneensä sen isännälleen kahdella valtion­velka­kontto­rin rik­sillä ja kuu­della killin­gillä. Kuusamo­lai­silta saadun kyyti­rahan määrää hän ei muis­tanut, mutta totesi sen men­neen ruo­kaan ja hevo­sen ruokintaan.

Ennen koti­matkaa Rops­felt oli käynyt Narinkka­torilla ja ostanut tunte­mat­to­milta myy­jiltä purje­kangas­housut ja palttina­paidan. Hän oli maksa­nut niistä Ruot­sin rahassa jon­kin summan, joka vas­ta­si kah­desta kol­meen ruplaa pankko­assignaatteina. Lisäksi hän oli ostanut kaup­pias Lillje­forsilta pienen silkki­liinan ja maksa­nut siitä kaksi valtion­velka­kontto­rin riksiä. 

Rops­felt oli sunnun­taina 4.3. Helsin­kiin palat­tuaan kuullut, että kaup­pias Lillje­forsin piha­piiristä oli löydetty kuollut mies. Hän oli nähnyt, että kaup­piaan rengit olivat Antti Koivu­saaren avustamina vetäneet ruu­miin nave­tan alta, muttei ollut mennyt itse apuun, koska piti sitä tar­peet­to­mana, olihan pai­kalla väkeä muu­ten­kin. Pöytä­kirjaan on tähän kohtaan kir­jattu, että Rop­sfelt il­moitti syyn yli­mieli­sesti (af orsak som Rops­felt spotskt till­känna­gaf). 

Rengit Thusberg ja Björk ja työ­mies Hägg­blom kutsuttiin taas paikalle. Thus­berg totesi niin kuin ennen­kin, että hän oli nähnyt Rops­feltillä yhden kolmen ja useam­pia kahden pankko­riksin sete­leitä ja vielä joitain pie­nempiä rahoja. Rops­felt kiisti ja totesi, että hänel­lä oli vain ne rahat, jotka hän oli isännäl­tään saa­nut. Hän kiisti otta­neensa ryyp­pyjä isän­nän lekke­ristä tai olleensa Helsingissä päihty­neenä. Pöytä­kirjaan merkit­tiin, että Rops­felt vaikutti kuulus­te­lussa välin­pitämättömältä (för­märktes röja lik­nöjd­het).

Henrik Gustaf Fogelberg

Entinen sotilas Fogelberg olikin tul­lut istun­toon ja kertoi muun muassa, että hän oli nähnyt Rops­feltin menevän 4.3. Lillje­forsin puotiin puinen lekkeri kaina­lossa. Rops­felt selitti, että hän oli saa­nut isän­näl­tään kuuden­toista killin­gin setelin ja ostanut tämän käskystä puoli kannua vii­naa pui­seen lekke­riin. Koivu­saari vahvisti, että näin oli tapah­tu­nut.

Välipäätös

Syyttäjä Sahlberg katsoi, että Rops­feltiä vas­taan oli niin paljon epäi­lyksiä, että hänet pitäi­si panna van­keu­teen, koska hän ei ollut aikai­sem­min­kaan tullut oikeu­teen vapaa­ehtoi­sesti. Kämnerin­oikeus päät­ti­kin pas­sit­taa Rops­feltin kau­pungin­vankilaan ja jatkaa jutun käsit­te­lyä 12. loka­kuuta. 


Lähde: KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.


19. marraskuuta 2020

Sophia erotetaan kehruuhuoneesta

Kehruumestari Sophia Nordlundin vaikeudet Lappeenrannan kehruu­huoneessa jatkuivat häntä solvanneen vartijan poistumisesta huolimatta. Vuonna 1832 tilanne kärjistyi niin, että Sophiaa esitettiin erotettavaksi virastaan.
 
Erottaminen vaati maaherran päätöksen. Lappeenrannan kehruu­huoneen johtokunta teki Sophiasta valituksen maaherralle tammikuun lopulla 1832, ja maaliskuussa Sophia määrättiin Viipuriin kanslia­kuulusteluun. Häntä syytettiin tottelematto­muudesta ja röyhkeydestä johtaja Barckia kohtaan sekä kunnioituksen puutteesta kehruu­huoneen johtokuntaa kohtaan. Sophia kiisti syytteet, mutta hän sai kehotuksen käyttäytyä jatkossa säyseästi ja olla Barckille ja johtokunnalle kuuliainen Muussa tapauksessa hänet erotettaisiin kehruumestarin virasta.
 
Valitusaktia tai kehruuhuoneen johtokunnan pöytäkirjoja ei ole käytettävissä, mutta Sophia Nordlundin oma näkemys tapahtumien kulusta selviää hänen maaherralle osoittamastaan selonteosta, joka sisältyy myöhempään eläkehakemukseen. Sophia valitti kirjeessä, ettei ollut pyynnöstään huolimatta saanut johtokunnan pöytäkirjoja, ja halusi nyt itse kertoa tapahtumista, jotka häntä koskeneen valituksen syynä mahdollisesti olivat.
 
Ensiksikin Sophiaa oli syytetty laiminlyönnistä työssään. Tammikuun 19. päivänä johtaja Barck oli kutsunut Sophian huoneeseensa ja moittinut häntä siitä, että laitoksessa kehrätty lanka oli karkeaa ja epätasaista. Sophia oli "suorapuheiseen tapaansa" selittänyt, että se johtui kelvottomista raaka-aineista: villa oli huonoa ja pellava tappuraista. Barck oli silloin uhkaillen ja kiroillen tarttunut häntä käsivarresta ja poistanut hänet huoneesta. Sophia oli sen jälkeen pyytänyt, että raaka-aineet tutkittaisiin kehruuhuoneen johto­kunnassa. Hän sanoi esittäneensä huonon kehruutuloksen syyt johtokunnalle yhtä suorapuheisesti kuin aiemmin Barckille. Barck oli kuitenkin uhkaillen keskeyttänyt hänet, ja johtokunnan jäsenetkin olivat käskeneet häntä vaikenemaan.
 
Toinen tapaus koski epäilyä, että Sophia olisi jakanut vangeille viinaryyppyjä. Kehruuhuonevangit Eeva Lindsten ja Kaisa Granlund olivat jääneet kiinni juopottelusta ja tunnustaneet asian johtaja Barckille mutta "olivat olleet niin julkeita, että olivat sanoneet minun antaneen heille viinaa". Sophian huoneessa oli järjestetty etsintä, ja sieltä oli löydetty epäilyttävä savipullo, joka oli takavarikoitu ja sinetöity. Sophia itse sanoi säilyttäneensä pullossa Jordan-avannosta haettua vettä (Jordan helgdago vatten eli ortodoksien loppiais­avannon vettä, jolla uskottiin olevan terveydelle edullisia vaikutuksia). Johtokunta oli tutkinut pullon sisällön, mutta koska Sophia ei ollut nähnyt pöytäkirjaa, hän ei tiennyt, mitä sisällöstä oli todettu. Sophia valitti, että hänet määrättiin kuulusteltavaksi, kun taas juopottelun tunnustaneet naiset "ylennettiin salaisiksi vakoojiksi" (upphöjdes till hemliga Spioner) eikä heitä rangaistu. Sophian mukaan syytökset siitä, että hän olisi antanut viinaa vangeille, olivat täysin perusteettomia.

Sophian mielestä pullon sisällöllä ei sinänsä ollut merkitystä, koska hänellä oli oikeus pitää hallussaan juomia. Hän oli kuitenkin ottanut pullon mukaansa kansliakuulusteluun tarkastettavaksi. Sophia liitti selostukseensa myös näytteitä aiemmista kehruuksista ja nykyisistä raaka-aineista sekä kehruuhuoneen lääkärin antaman todistuksen, jonka mukaan hänen Barckin käsittelyssä vuoden alussa saamansa vammat olivat mustelmia käsivarressa. Sophia itse valitti käsivartensa menneen sijoiltaan.

Sophia sanoi olevansa kehruumestarina jo yhdeksättä vuotta ja ajoittaisesta sairastelusta huolimatta aina pyrkineensä hoitamaan velvollisuutensa. Viime aikoina johtaja Barck oli ilman syytä alkanut kantaa kaunaa häntä kohtaan. Barck oli määrännyt töitä, jotka eivät sääntöjen mukaan kehruumestarille kuuluneet, oli loukannut Sophiaa henkilökunnan ja vankien edessä, uhannut selkäsaunalla ja pilannut hänen maineensa ja kunniansa. Kaikki tämä oli johtanut siihen, etteivät vangit totelleet Sophiaa ja jopa pilkkasivat häntä.

Sophian mukaan laitoksen työntekijöillä ja vangeilla oli liikaa vapauksia. Vierailla oli taloon vapaa pääsy, mikä haittasi työntekoa ja antoi tilaisuuden väkijuomien toimittamiseen sekä varkauksiin. Usein Barck myös antoi vangeille lisätehtäviä, jolloin ohjesäännön mukaisia töitä ei ehditty tehdä. Lopuksi Sophia halusi ilmoittaa, että oli luonteeltaan reipas ja toimelias ja sen vuoksi oli halunnut ottaa havaitsemansa epäkohdat puheeksi johtajan ja johtokunnan kanssa. Jos johtokunta tai johtaja pitivät hänen suorapuheisuuttaan röyhkeytenä, he erehtyivät.

Sophia pyysi saada ilmoittaa vielä yhdestä asiasta, jossa oli kärsinyt vääryyttä: hän oli ostanut kehruuhuoneen huutokaupasta 24 rukkia, mutta ne oli luovutettu Barckin avustajalle, lippujunkkari Granqvistille, ja tilalle Sophia oli saanut huonompia, lippujunkkarin huutamia rukkeja.

Johtaja Barckilta pyydettiin vastinetta Sophian väitteisiin. Barck vastasi, ettei Sophia Nordlundin monisanaisessa valituksessa ole mitään mieltä. Väite, että hän olisi tarttunut Sophiaa käsivarresta, piti sinänsä paikkansa, mutta erityisiä voimakeinoja ei tarvittu. Tarkoitus oli vain saada kehruumestari poistumaan huoneesta, mihin riitti vähempikin. Huoneesta poistamiseen Barck sanoi turvautuneensa, koska Nordlund oli käyttäytynyt röyhkeästi ja uppiniskaisesti Barckin moitittua häntä huonosta työn valvonnasta. Mitkään muut valituksessa esitetyt väitteet eivät Barckin mielestä ansainneet huomiota, koska ne olivat valheellisia ja todistamattomia, ja Barck pyysi, ettei Nordlundin valituksia otettaisi huomioon.

Pian kansliakuulustelun jälkeen, 10.4.1832, kehruuhuoneen johto­kunta anoi Sophian erottamista. Maaherra antoi päätöksen 5.6.1832: sen mukaan, mitä kehruuhuoneen johtokunta oli maaherralle ilmoittanut, oli kehruumestari Sophia Nordlund useassa tapauksessa osoittanut röyhkeyttä ja tottelemattomuutta sekä kehruuhuoneen johtokuntaa että johtaja Barckia kohtaan eikä hän varoituksista huolimatta ollut parantanut tapojaan. Lappeenrannan kehruuhuonetta koskevan keisarillisen asetuksen 20.2.1823 kolmannen luvun 13 §:n nojalla maaherra päätti erottaa Sophia Nordlundin kehruu­mestarin virasta. Kyseisen pykälän mukaan kehruuhuoneen virkamiehet asettaa maaherra. Maaherra voi myös erottaa virheisiin tai laiminlyönteihin syyllistyneet ja nimittää tilalle uudet. Maaherran päätöksestä ei voinut valittaa.

Sophia Nordlund piti erottamista vääränä ja epäoikeudenmukaisena. Mitä sitten seurasi, siihen palataan myöhemmin.

Lähteitä:
KA Mli Viipurin lka, Aaa: 34 Saapuneiden kirjeiden diaari 1832; 
Ca: 3 Kansliakuulustelupöytäkirjat 1832–1844; 
Db: 21 Päätös- ja välipäätöstoisteet 1832.
KA Hki VSV, Fa: 171 Valtiosihteerinviraston aktit 1833.

12. marraskuuta 2020

Paavon palttoo

Ystäväni Liisa Räsäsen isosetä Paavo Malinen sai vuonna 1912 kir­jeen, jonka hän jou­tui lunas­ta­maan postista. Kirje oli kirjoi­tettu Kuus­järven (nykyi­sen Outo­kummun) Sätök­sessä 16. helmi­kuuta. 



Herra Paavo!

     Kun minulta kyselet nuttuasi jonka Matti Koistinen lähetti sehään oli käsky tuota Joen­suuhun Risto Laani­sen lesken asun­toon jota myös kut­suut Rouva Wariksen ompelu­liik­keeksi, johon sen palto­si toimi­tin ja kuin jätin palt­too­si edellä mai­nit­tuun paik­kaan oli minul­la todis­ta­jat läsnä. 

     Sinulle en ole ottanut sitä tuuva­kaan kuin en tunne ensi­nkään sen­laista miestä sen vähem­min voisin tietää asuin paik­kaasi missä mil­loinki olet.

     Nyt sanon sulle että jos haluat oikeu­den käyn­tiin niin koita pääl­le en tule muu­toin kuin mak­susta sitä palt­toasi, sulle hommoa­maan.


     Jos haluat niin käy itse palt­tosi Joen­suusta Lani­sen les­ken asun­nosta se on enti­sessä rää­täli Kopo­sen talos­sa, tahi lähte minulta jutul­la peri­mään.

Ystävyydellä

Yrjö Wornanen 

 

Kuin niin rumasti kirjotit niin siitä sakos­ta saat lunas­taa tämän kir­jeen. 

 

Emme saane koskaan tietää, miten rumasti Paavo oli kir­joit­ta­nut.

 

Lähde: Liisa Räsäsen arkisto. 

 

 

 

  

  

5. marraskuuta 2020

Aa pee see ummee nälkäpuuroo

Suometar-lehden numerossa 5.5.1848 julkaistussa artikkelissa "Rahwaanopetus-keinoja Suomessa" kerrottiin lehden saaneen monista seurakunnista tietoja kansanopetuksen tilasta. Joukossa oli myös selonteko Lopella vuonna 1847 aloitetuista sunnuntaikouluista. Kirjoittajana oli ilmeisesti kirkkoherra Fredrik Elers, vaikkei se käy jutusta ilmi. Hänen mukaansa sunnuntaikouluja oli jo melkein jokaisessa kinkerikunnassa, ja toivottiin, että viiden tai kuuden vuoden päästä pitäjään saataisiin oikea koulu:
 – – sen warten on meillä jo 150 tynnyriä Rukiita, joita lainataan ulos tawallista kaswua vastaan, niin että siitä saadaan ehkä hywinki kaunis summa, jonka kaswuilla woipi palkita hywinki kunnollisen Opettajan.
Kertomus jatkui numerossa 20:
Waikein oli saada ensimäinen Sunnuntaikoulu alkuun. Se sai suuren wastuksen; waan neuwomisilla ja selityksillä, wakawuudella ja toimella onnistui se kuitenki wiimein. – – Opettajiksi olemme saaneet joka kylän Kuudennus-miehiä ja Kylänwanhimmia – sanalla sanoen: tunnollisimmia ja luwussa taitawimmia miehiä. Mieluisesti owat useammat näistä ottaneet tämän työn ja waiwan ainoastaan kauniin tarkoituksen woittamiseksi. Näissä sunnuntaikouluissa opetetaan sisästä- ja muisti-luwusta selkeän Lankasteri­tawan mukaan; tawuu on muka monelle tietymätön asia, ja ainoastaan tämmöisillä kouluilla ja mainitulla tawalla woidaan nykyjään hywä tawuutaito ja puhdas sisästäluku annettaa lapsille. Lapset ovat näiden kouluin kautta tulleet oikeaan kilpa-intoon, niin että 7, 8 ja 9 wuotiset lapsi­kiekkanat lukewat puhtaasti kirjasta ja taitawat katkes­muksensa kuin Isämeitänsä. – –.
Pitäjänkokouksessa 20.10.1850 kirkkoherra totesi kaikkien sunnun­tai­koulujen opettajien olevan kiitoksen arvoisia ja ehdotti palkittavaksi seuraavia erityistä uutteruutta ja intoa osoittaneita opettajia: lampuoti Erik Fredrik Cavenius Heikkilä kirkonkylästä, talollinen Emanuel Eliaanpoika Ollikkala Vojakkalasta, tilanhoitaja Emanuel Wilkman Naski Läyliäisiltä, rusthollari Josef Uusitalo Sajaniemestä ja talollinen Aaron Nissi Launosista. Elers otti yhteyttä Suomen Pipliaseuraan, joka lahjoitti opettajille "paremman kvartto­kokoisen sidoksen" uusimmasta suomen­kielisestä Raamatusta varustettuna merkinnällä lahjoituksen perusteista.

Kuten kirkkoherra Suomettaressa kirjoitti, lapset olivat yleensä innostuneita ja oppivat nopeasti. Monelle varttuneemmalle lukemaan opettelu sen sijaan oli tervanjuontia. Sajaniemen sunnuntaikoulun opettaja Åkman lähetti vuonna 1848 kirkkoherralle seuraavanlaisen kirjeen:
 

 
 
KA Hml Lopen srk, II Ea: 6 Saapuneet kirjeet.

 
 
Mielikarvaudella täyryn minä ilmoitta korkeasti oppinelle Herra Brovastille: että ylimelkon Drengi Johan on laiminlyönnyt sunnuntai skoulun käymisen juri tyckänän sitten lukuisten ja mikä vielä enämpi on jos Isäntä häntä käske Kirckon elli Skoulun nin hän vastaa ei olevansa Kirkon kipee eikä Jumalan sanan vaivanen Korttispeli ja Korttelikuti on ollut hänen pyhä työnsä. Jalkusen piika Maija ei myös ole käynyt skoulusa.
                Sajaniemestä se 11 p. Syskusa 1848     E. Åkman.
 
[Korttelikuti on ainakin tämän kirjoittajalle outo sana. Olisiko kyseessä korttelin eli 0,327 litran vetoinen viinanassakka, kutting?]

Åkmanille huolta aiheuttaneet renki ja piika olivat todennäköisesti Juho Eerikinpoika, s. 1829, ja Maija Juhontytär, s. 1830. Lukemaan heidänkin oli opittava, jos mielivät päästä ripille ja naimisiin. Hankittuaan jonkinlaisen lukutaidon ja opeteltuaan ulkoa vaaditut uskonkappaleet molemmat pääsivät ripille "ehdollisesti" vuonna 1849. Juho oli silloin 20- ja Maija 19-vuotias.

Pitäjänkokouksessa 11.9.1859 velvoitettiin vanhemmat ja isännät lähettämään kyläopettajan oppiin kaikki kymmenen vuotta täyttäneet lapset ja palkolliset, jotka lukusilla oli todettu lukutaidottomiksi. Jos vanhemmat eivät pystyneet maksamaan opettajan viiden kopeekan päiväpalkkaa, tuli kinkeripiirin talollisten huolehtia maksusta. Palkollisten koulumaksut isäntä sai halutessaan vähentää vuosipalkasta.

Rästissä olevia maksuja ja koulunkäynnin laiminlyömistä käsiteltiin pitäjänkokouksissa. Syynä poissaoloon oli useimmiten sairastuminen tai se, ettei lapselle ollut antaa tarpeelllista vaatetusta kouluunmenoa varten. Köyhyyteensä ja kouluvaatteiden puutteeseen vetosi esimerkiksi vuonna 1860 Joentaan Konkkalan muonatorppari Abraham Sohlman, jonka tytär Maija Stiina oli kokonaan jättänyt tulematta kouluun. Sohlmanin mukaan tytärtä opetettiin kyllä kotona. Vojakkalan Sokalan muonatorppari Iisak Maijanpoika ei köyhyytensä vuoksi pystynyt maksamaan silloin 13-vuotiaan poikansa Juho Kustaan 17 päivää kestänyttä koulunkäyntiä. Juholla olikin suuria vaikeuksia lukemaan oppimisessa, mutta sinnikkäästi yritettyään hän pääsi ripille 22-vuotiaana syksyllä 1869.

Lähteitä:
KA Hml Lopen seurakunnan arkisto, II Ea: 6 Saapuneet kirjeet.
Pitäjänkokoukset 20.10.1850, 11.9.1859, 9.9.1860.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Suometar 5.5.1848 ja 19.5.1848. Linkit tekstissä.

Otsikko on A. Kiven Seitsemästä veljeksestä. Veljiään lukemaan opettava Eero kysyy naljaillen: A, P, C ummee nälkäpuuroo. Mitä ymmärretään sillä lauseella, Juhani?