29. huhtikuuta 2021

Maria Roos

Maria Roos oli pellavanjalostusopiston oppilas numero 35. Tyttö Tanskan­maalta saapui Ben­vikiin helmi­kuussa 1822. Opiston kirjan­pito­aineis­tosta näkyy, että Marialle hankit­tiin saman vuoden elo­kuussa kahden riikin­taalarin 36 kil­lingin edestä "eri­näi­siä lääk­keitä" sormen murtumaan. Aiemmasta kirjoi­tuksesta on käynyt ilmi, että Maria oli Ben­vikin johtaja Johan Vilhelm Bladhin arvion mukaan "rauhallinen ja kun­nol­li­nen, mutta hänen kutojan­lahjansa olivat vähäiset". 

Vuonna 1825 Maria palasi Ben­vikistä Kokko­laan äitinsä luo. Kok­ko­lan 1820-luvun rippi­kir­jassa hänestä on kui­ten­kin ehtool­lis­merkin­töjä vain vuo­silta 1820 ja 1821 sekä aivan 1820-luvun lopusta. Missä hän asui vuoden 1825 jälkeen? 

Suomi-Seuran laatimassa passin­halti­joiden henkilö­kortis­tossa maini­taan vuo­delta 1825 yksi Maria Roos: neito Maria Roos, Pietarsaari. Syntymä­vuotta­kaan ei neidosta kuitenkaan sanota. Pietar­saaren rippi­kir­jassa ei näy merkin­tää Maria Roosista, mutta henkilö­kortis­ton Maria saat­taa hyvin­kin olla tyt­tömme Tanskan­maalta. Aina­kin hän muutti vuonna 1825 Pieta­riin, niin kuin S:ta Kata­rinan ruotsa­laisen seura­kunnan rippi­kirjasta näkyy. Pieta­rissa hän asui myös vuonna 1827, kuten oheinen kuva kertoo.




Christer Boije vahvisti 18.6.1827 (Suo­messa käy­tössä olleen grego­riaa­ni­sen kalen­terin eli uuden luvun mukaan 30.6.) Suomen passi­toimiston puolesta, että suu­tarin tytär Maria Roos saa mat­kustaa vapaasti ja esteettä Pieta­rista Kokko­laan ja takai­sin. Alla on vielä Suomen passi­toimiston sinetti ja kollegi­neuvos Alexander Parffeneckin alle­kirjoitus. Vasem­malla puo­lella on teksti venä­jäksi ja oikealla ruot­siksi. Lähde: KA Vsa Kokkolan RO, Cca:32.
 

Kesäkuun 21. päivänä (uuden luvun mukaan 3.7.) Maria Roos sopi kauppalaivan kapteeni Ivan Mastu­ginin kanssa matkusta­misesta Mastuginin kippa­roimalla prikillä Kok­ko­laan. Jo samana päivänä Maria toi mukanaan redille matka-arkun ja jätti sen prikin kan­nelle. Hän pyysi perä­mies Henric Rosen­dahlia ilmoitta­maan Mastu­ginille, että arkku pitäisi siirtää kannen alle. Näin ei kuiten­kaan tehty, ja seuraa­vana yönä Marian nukkuessa arkku hävisi teille tiety­mät­tö­mille. Sen enempää Mas­tugin kuin miehistö­kään ei osannut sanoa, mitä arkulle oli tapahtunut. 

Kokkolaan saapumisen jälkeen Maria haastoi Mast­uginin oikeu­teen ja vaati kor­vausta kärsi­mästään mene­tyk­sestä:

  • käteistä rahaa 60 ruplaa pankkoassignaatteina
  • kolme sintsileninkiä arvoltaan 25 ruplaa 
  • verkainen päällystakki, 70 ruplaa
  • seitsemän pellavapaitaa, 10 ruplaa
  • kuusi nenäliinaa, 3 ruplaa
  • seitsemän paria puuvillaisia sukkia, 5 ruplaa
  • huivi, 5 ruplaa
  • neljä erilaista leninkiä, 35 ruplaa
  • itse arkku, 5 ruplaa.
Yhteissumma oli 218 ruplaa pankko­assig­naat­teina. 

Asiaa käsiteltiin Kokkolan raastuvan­oikeudessa ensimmäisen kerran 27.8.1827. Kantajaa edusti hovi­oikeu­den auskul­tantti, maisteri Teng­ström ja vastaa­jaa kaupungin­viskaali Östen Gustaf Örn­ström. Kaupungin­viskaalin mukaan Mastu­gin ei ollut vas­tuussa matka-arkusta, koska hän ei ollut sopi­nut mat­kasta Maria Roosin kanssa eikä rahti­kirjaa ollut laa­dittu. Mastu­gin oli ottanut Marian matkus­ta­jaksi hyvän hyvyyt­tään ja siksi, että ministeri­valtio­sihteeri, todel­li­nen sala­neuvos Reh­binder oli sitä kollegi­neuvos Parffe­neckin väli­tyk­sellä pyy­tänyt. Örn­ström esitti vielä arve­lun, että Maria Roos oli itse työn­tänyt arkun mereen voi­dak­seen sen varjolla puolus­tella sur­keaa tilan­nettaan. Kanta­jan edus­taja Teng­ström puo­les­taan totesi, että samalla kun Mastu­gin oli ottanut Marian matkus­ta­jaksi, hän oli ottanut vas­tuun tämän omai­suudesta ilman rahti­kirjaakin.  

Perämies Rosendahl todisti, että lai­valla nouda­tettiin tavan­omaisia vahti­vuoroja. Ensim­mäi­senä vahdissa oli perä­mies Henrik Jervin ja hänen jäl­keensä jung­manni Karl Skog­man. Kun Rosen­dahl vetäytyi yö­puulle, perä­mies Henrik Jervin jäi sovi­tusti kan­nelle pitä­mään vahtia. Skog­man ja mat­ruusi Mickan­der puolestaan aset­tuivat nukku­maan kannelle irro­tetun pur­jeen alle. Rosen­dahl sanoi kysyneensä Mastu­ginilta aikaisemmin, eikö Maria Roosin arkulle olisi tilaa kannen alla, mutta Mastugin ei ollut vas­tannut. 

Rosendahl todisti, että Maria makasi vielä hänen yöpuulle lähties­sään arkun vie­ressä. Jossain vai­heessa neito oli kuitenkin siir­tynyt kannen alle, sillä yö oli satei­nen. Aamulla puoli kuu­den aikaan arkku ja sen avain tode­ttiin kadon­neeksi. Maria Roos sanoi jättä­neensä avai­men kompassi­laatikkoon. 

Pitkällisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen ja vastaa­jan vasta­lauseista huoli­matta Maria sai antaa raastuvan­oikeudessa vala­ehtoisen todis­tuksen aiemmin ilmoitt­amastaan arkun ja sen sisällön arvosta "nijn totta Jumala minua autta­con Hengen ja Sielun puo­lesta" (så sant Gud mig hjelpa will till lif och Själ).

Kaupungin­viskaali Örn­strömin mukaan Pieta­rista pitäi­si hank­kia vah­vistus sille, että Mastu­gin oli asettanut ehtoja Maria Roosin kulje­t­tamiselle: Roosin piti itse vas­tata ylös­pidos­taan ja omaisuu­destaan. Raastu­van­oikeus ei kuiten­kaan katso­nut vahvis­tuksen hankki­mista Pieta­rista tar­peel­li­seksi vaan antoi tuo­mionsa 24.12.1827. Se määräsi Mastu­ginin korvaa­maan Maria Roosille tämän vaati­mat 218 ruplaa pankko­assignaat­teina. 

Mastugin vetosi raastuvan­oikeuden päätök­sestä hovi­oikeuteen. Maria Roos ei saapunut veto­jutun käsit­te­lyyn eikä ilmoit­tanut syytä poissa­olol­leen, joten oikeuden­käymi­sen kaa­ren 27 luvun ensim­mäisen pykä­län nojal­la hovi­oikeus antoi tuo­mionsa niillä perus­teilla, jotka kantaja oli esit­tä­nyt. Hovi­oikeu­den mukaan ei voitu näyt­tää toteen, että kap­teeni Mastu­gin olisi sitou­tunut vas­taa­maan Maria Roosin omai­suu­desta, joten raas­tuvan­oikeuden tuomio kumottiin. 

Maria mainitaan Pietarissa vielä S:ta Katarinan seurakunnan 1830-luvun rippikirjassa, mutta Kok­kola oli silloin­kin hänen koti­paik­kansa. Niin voi päätellä siitä, että tammi­kuun neljän­tenä päivänä 1833  Lap­peen seura­kun­nassa, Lap­veden kylässä, kuoli iso­rokkoon jung­fru Maria Roos Kokko­lasta. Oliko Maria mat­kalla tapaa­maan toista Ben­vikin oppi­lasta, Otti­liana Wiléniä, joka oli valittu edellisenä ­kesänä Lappeen­rannan keh­ruu­huo­neen kehruu­mesta­riksi?




Lähteitä:

KA Vsa Kokkolan RO, Cca:32 Pöytäkirjojen liitteet 1825–1828.

KA Vsa Vaasan HO, Dk:32 Tuomiotaltiot 1828.

KA Vsa Vaasan HO, Ecd:352 Vetoaktit 1828. 

Ruotsin valtionarkiston verkkopalvelu. S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg.

ÅAB FHS, F I  49.

22. huhtikuuta 2021

Emanuel Kanajärvi ja hevosvaras

Sääksmäen ja Kalvolan pitäjien syyskäräjillä lokakuun 28. päivänä 1840 syytettiin Unoisten kylästä kotoisin olevaa eläkemiehen poikaa Heikki Jaakonpoika Jussilaa siitä, että hän oli syyskuussa varastanut Kanajärven talon laitumelta Emanuel Kanajärvelle kuuluneen hevosen.

Hevonen oli kymmenvuotias punaruskea valakka, jolla oli valkoinen tähti otsassa ja jonka arvo oli 23 hopearuplaa 33 1/3 kopeekkaa hopeassa eli 70 seteliruplaa. Kanajärvi kertoi huomanneensa hevosen olevan poissa, kun hän syyskuun kolmannen päivän aamuna meni hakemaan sitä laitumelta. Koska laidun oli joka puolelta aidattu, isäntä päätteli, että hevonen oli varastettu. Naapureillakaan ei ollut hevosesta havaintoja, joten Kanajärvi päätti laajentaa etsintöjä Tampereelle, missä syyskuun viidentenä pidettiin hevosmarkkinat.

Kanajärvi kuuli jo menomatkalla, että muuan Heikki Jussila oli menossa Tampereelle hevosen kanssa. Kaupungin torilla Kanajärvi sitten näkikin Heikin varastetun hevosen selässä. Kun Heikki huomasi hänelle ennestään tutun isännän, hän kannusti hevosta ja ratsasti pois. Kanajärvi yritti parhaansa mukaan seurata Heikkiä, joka suuntasi erään "pitkän sillan" lähellä asuvan työmiehen luo. Saavuttuaan paikalle Kanajärvi löysi heti hevosensa, mutta Heikki Jussila oli ehtinyt lähteä karkuun. Häntä ei etsinnöistä huolimatta tavattu lähitienoilta eikä kotiseudultaan ennen kuin 23. syyskuuta, jolloin hänet passitettiin vankilaan.

Heikki Jussilaa vaadittiin nyt lailliseen edesvastuuseen teostaan. Kihlakunnanoikeus tuomitsi hänet laitumella olleen hevosen varastamisesta pahanteon kaaren 43 luvun ensimmäisen pykälän ja Kuninkaallisen asetuksen 28.3.1807 nojalla kaksinkertaiseen ruumiinrangaistukseen eli 34 pariin raippoja. Koska Heikki oli aiemminkin syyllistynyt samanlaiseen varkauteen, tuli raippoja lisää kuusitoista paria. Samassa oikeudenkäynnissä Heikki Jussilaa syytettiin myös väkivallasta isäänsä kohtaan. Siitä oikeus langetti 40 paria raippoja. Ruumiinrangaistus sai kuitenkin lain mukaan olla korkeintaan 40 paria raippoja, joten Heikin kärsittäväksi jäi 40 paria raippoja, kolme iskua parilta. Lisäksi hänen tuli ennen raippa­rangaistusta seistä kaksi tuntia häpeäpaalussa ja suorittaa julkirippi Kalvolan kirkossa sekä esittää oikeuden edessä anteeksipyyntö isälleen.
 
Tuomio alistettiin hovioikeudelle. Pahoinpitelysyytteeseen johtaneista tapahtumista ja hovioikeuden päätöksestä kerrotaan myöhemmin Heikin puolison, Beata Catharina Sylvianderin, yhteydessä, Beata Catharina eli Kaisa oli Benvikin oppilas numero 33 ja oli vuoden 1840 tapahtumien aikaan ollut jo 10 vuotta naimisissa Heikin kanssa.
 

Emanuel Kanajärvi

 
 
Emanuel Kanajärvi, maanviljelijä ja kirjojenkerääjä. Painokuva puupiirroksesta. Museovirasto. CC BY 4.0.

 
 
Emanuel Kanajärvi oli vaatimattomiin oloihin syntynyt itseoppinut talonpoika. Saatuaan Kanajärven yksinäistalon vanhemmiltaan Emanuel uudisti ja rakensi pihapiirin rakennuksia, lisäsi viljelyalaa ja kehitti karjataloutta. Parhaiten Emanuel Kanajärvi muistetaan kirjallisuuden keräilijänä. Kanajärvi ja hänen puolisonsa Eeva Stiina Matintytär menehtyivät lavantautiin peräkkäisinä päivinä kesäkuussa 1868. Muistokirjoituksessa Hämäläinen-lehdessä kerrotaan:
 – – Emanuel Kanajärvi – – jo nuoruudesta opin ja tiedon halukas, kokosi itsellensä, osittain sen kuuluisan kirja kulku-kauppiaan Matts Pohton awulla, suuren kirjaston, joka ynnä wieraskielisiä kirjoja sisältää kappaleen pian kaikista ennen wiimeisiä katowuosia Suomen kielellä painetuista kirjoista ja sanomista; – –

Kun kokoelma vuonna 1908 myytiin Helsingin yliopiston seminaari­kirjastolle, siihen sisältyi 650 teosta ja 72 sanomalehti­vuosikertaa.

– – Sekä ylhäisiltä että alhaisilta kunnioitettu ja arwossa pidetty, walittiin Emanuel Kanajärvi ei ainoastaan kirkonkuudennusmieheksi, waiwaishoitohallituksen ja palo­apu­toimikunnan sekä Suomen Ewankeliumiseuran jäse­neksi, waan myös kerta talonpojan säädyn edusmieheksi Suomen pankin tilan tarkastamisessa. Wuonna 1855 lahjoitettiin hän keisarillisen Suomen Talousseuran suurella, kaulassa kannettawalla kunnia­rahalla, jota rahaa hän ei kuitenkaan täällä nähty kantawan. Sitä wainajalle tarjottua kunniaa – että Suomen maan talonpojan säädyn edus­miehenä Moskowassa wiettää hänen Keisarillisen M:tin, nykyisen keisarimme ja Suuriruhtinaamme Aleksander 2sen kruunausta – ei hän tahtonut wastaanottaa, waan soi sen kunnian toiselle. Samoin hän myös muille soi Ali-Sääksmäen kihlakunnan talonpojan säädyn edusmiehen toimen waltiopäiwillä, ehkä hän siihen olisi ollut kukaties mahdollisin.

Emanuel Kanajärven elämästä kerrotaan monissa 1900-luvun alun sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muun muassa Hämäläisosa­kunnan albumissa vuonna 1913.


Kanajärven talon portti kylänraitilta päin. Kuvattu 1991.


Lähteitä:

KA Hml Sääksmäen alinen tk, Ca6: 12 Sääksmäen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1840.
ÅAB FHS, B I 23.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Aukusti Salo: Emanuel Kanajärvi. Kaikuja Hämeestä: Hämäläisosakunnan albumi 1.1.1913 no 8. Hämäläinen 16.7.1868 no 29. Linkit tekstissä.


 



15. huhtikuuta 2021

Tapahtui Brahelinnassa 1789

Fahlu Weckoblad -lehdessä julkaistiin joulukuussa 1789 syyte­kirjelmä, jonka kanne­viskaali Johan Barck oli jättänyt Turun kunin­kaal­li­seen hovi­oikeu­teen 10.10.1789. Enti­nen Ruotsin armei­jan eversti Yrjö Maunu (Göran Magnus) Sprengt­porten oli osal­lis­tunut 11.–13. kesä­kuuta Kyy­rön ja Porras­salmen taiste­luihin Venäjän armei­jan puolella, "niin kuin aivan ylei­sesti tiede­tään ja puhutaan" (en mer än all­mänt bekant sanning, som föres i hvars Mans mun). 

Barck vaati Sprengt­portenia lailli­seen edes­vastuu­seen petol­li­sista sala­juonista ja nurjan kilven kanta­mi­sesta kunin­gasta ja valta­kuntaa vastaan (haft för­rädiska stämp­lingar, och fördt afvog Sköld emot Konungen och Riket). Sprengt­portenin toi­mista Venäjän armei­jassa ja haavoit­tu­misesta oli Barckin mukaan kirjoi­tettu ulko­mailla­kin, esimerkiksi berliini­läisissä lehdissä lähinnä pietari­lais­lähteisiin perus­tuen. Varmem­maksi vakuu­deksi Barck haas­toi kah­deksan ristii­na­laista todis­tamaan, että Sprengt­porten oli kesä­kuussa 1789 evers­tin puus­tel­lissa Brahe­linnassa ja että hän haa­voit­tui Porras­salmen taiste­lussa. Haaste­tut todis­tajat olivat:

  • puuseppä Nygren ja hänen vaimonsa
  • henkikomppanian rummunlyöjä Hirnin vaimo
  • haudankaivaja Juho Liikanen ja hänen vaimonsa
  • lukkari Jernström ja hänen vaimonsa
  • everstin puustellin torppari Juho Korhonen.

Valalla varmennetut todistajan­lausunnot oli määrä kuulla Ristii­nan kihla­kunnan­oikeudessa.

Lausunnot annettiin Ris­tiinan väli­käräjillä 28.–29.12.1789. Todis­tajia oli enemmän kuin Barckin kirjel­mässä oli mainittu, ja osa todis­ta­jista oli vaihtu­nut. Kaikki asuivat Ris­ti­inan pitä­jässä lähellä everstin puus­tellia, jonne venä­läiset olivat majoit­tuneet muuta­maksi päi­väksi Kyy­rön tais­te­lun jäl­keen. Venä­läis­ten joukossa oli myös Sprengt­porten, mitä todis­tajat eivät voineet olla huomaa­matta, olivathan monet heistä entisiä everstin alusta­lai­sia ja palkollisia.




Brahelinnan rauniot. Postikortti noin vuodelta 1900. Painaja Uusi Paperikauppa.
Historian kuvakokoelma. Museovirasto. CC BY 4.0.


Todistajista rummunlyöjä Hirnin vaimo Anna Tukiainen, haudan­kaivaja Juho Lii­kanen ja hänen poikansa Antti Liikanen, torp­pari Juho Kor­honen, lois­mies Jöran Toivak­ainen ja piika Anna Long tapasivat Sprengt­portenin ja puhui­vat hänen kans­saan, kun vihollis­armeija saapui Brahe­linnaan Kyy­rön taiste­lun jälkeen per­jan­taina 12.6. Ensim­mäiseksi hänet tapasi torp­pari Juho Kor­honen, koska joku venä­läi­nen soti­las vei hänet Sprengtportenin luo. Entinen eversti istui hevosen selässä venä­läi­sessä uni­vormussa miekka kupeella venä­läisten upsee­rien ja soti­laiden ympä­röi­mänä. Hän näytti Korh­oselle poi­kaansa ja aiemmin paen­nutta kapteeni Ladauta ja kysyi, tun­siko torp­pari heidät. Sen jälkeen hän käski Korhosta hake­maan maitoa ja joi sen Brahe­linnan puus­tellissa.

Sprengtporten sanoi Korhoselle ja muillekin todistajille, että hän oli nyt heidän entinen isän­tänsä mutta palai­si Brahe­linnaan käy­tyään ensin Mik­kelin pitä­jässä. Hän kehotti todis­tajia pysyt­te­le­mään kotona, jottei heidän tarvit­si­si pelätä kasa­koiden ryös­te­lyä. Samalla hän il­moitti Korho­selle lähte­vänsä vihollis­joukon mukaan.

Venäläiset lähtivät Brahelinnasta 12. päivän iltana kohti Porras­salmea, ja Sprengt­porten lähti matkaan kai­kin puolin ter­veenä ja hilpein mielin. Useimpien todis­tajien mukaan hänet tuo­tiin kuiten­kin seuraa­vana päivänä Brahe­linnaan sairaana. Puu­seppä Gustaf Ny­gren, hänen vaimonsa Catha­rina Myr­berg ja piika Anna Long pääsi­vät käy­mään huo­neessa, jossa Sprengt­porten oli. Eversti makasi vaa­tteitta laka­noiden välissä ja lii­kautti vain oikeaa kät­tään. Kerran Ny­gren näki everstin jal­keilla, mutta mies oli aivan voima­ton eikä pysty­nyt istu­maan, joten väls­käri auttoi hänet heti takai­sin sänkyyn. Samalla käynti­kerralla Ny­gren huo­masi pöy­dällä joi­takin pulloja ja pellava­riepuja.

Everstin sairaus pyrittiin pitämään salassa, mutta todis­ta­jien mukaan paikka­kunnalla puhut­tiin ylei­sesti, että hän oli haavoit­tu­nut Porras­salmella. Todis­taja Nygren sanoi kuul­leensa asiasta suomea puhu­vilta venä­läis­soti­lailta. Todis­taja Jöran Toiva­kainen taas sanoi ymmär­tä­vänsä täydel­li­sesti venä­jää, mitä hän ei kuiten­kaan paljas­tanut venä­läi­sille. Soti­laat olivat keske­nään venä­jäksi jutel­les­saan toden­neet, että Sprengtporten oli haavoit­tu­nut Porras­salmen taiste­lussa nivu­siin, rin­taan ja vasem­paan olka­päähän. Myös entinen kapteeni Ladau mainitsi evers­tin haa­voit­tu­mi­sesta todis­taja Johanna Juhon­tyttärelle, jota hän pyysi lait­tamaan evers­tille ruo­kaa.

Haudankaivaja Juho Liikanen, hänen poikansa Antti Liikanen ja lois­mies Toivakainen kertoivat, että kap­teeni Ladau, majuri Sutt­koff ja ker­santti Tavast pyy­si­vät 13.6. heitä ja puuseppä Ny­greniä vi­emään Sprengt­portenin veneellä Lap­peen­rantaan tai Kyy­röön, mitä he eivät kuiten­kaan tehneet. Toiva­kaisen kerto­muksen mukaan venä­läi­set sotilaat kuljet­ti­vat everstin kesä­kuun 14. päi­vän jälkei­senä yönä pois Brahe­linnasta Toiva­kai­selle kuulu­valla veneellä, jota hän ei ole saanut takaisin. Toiva­kainen totesi vielä, että kasa­koita johtanut majuri Deni­soff maksoi Sprengt­portenin käs­kystä Toiva­kai­selle kaksi ja puoli impe­riaa­lia (25 ruplaa) korvauk­seksi kasa­koiden aiheut­ta­masta kärsi­myk­sestä ja väki­val­lasta. Samassa tar­koi­tuk­sessa eversti jakoi viljaa muuta­mille todis­ta­jille, jotka oli­vat hänen enti­siä alus­ta­lai­siaan.



Ristiinan seurakuntaa palveli noin 140 vuotta keskeyty­mätön sarja Liika­sia haudan­kaiva­jina.

Vuonna 1739 virkaan astui pappi­lan torp­pari Kalle Liikanen, joka samalla toimi sun­tiona.
1760-luvulla kuop­pia kaivoi Antti Lii­kanen ja vuosi­sadan lopulla tekstis­sä­kin mai­nittu Juho Lii­kanen.
Hänen poikansa Kaapro Liikanen jatkoi työtä vuoteen 1828 ja sitten tämän poika Otto Vil­helm Lii­ka­nen. Aina­kin Otto Vil­helmin tapaamme blo­gissa myöhem­min­kin, sillä hän sai vaimok­seen yhden Ben­vikin nei­doista.


Myös Sprengtportenin ala­ikäinen poika Magnus Wilhelm osallistui Porras­salmen taisteluun. Luk­kari Jern­strömin leski Chris­tina Forsta­dia todisti pojan sano­neen kyynel­silmin, että hänen oli pakko totella isään­sä. 

Turun hovioikeus antoi tuomion 9.2.1790 ja kuningas Kustaa III vahvisti sen 15.3.1790. Sprengtporten tuomittiin menettä­mään hen­kensä, kunniansa ja omai­suu­tensa.

Todistajanlausunnot ja Turun hovioikeuden tuomio julkais­tiin esi­merkiksi Dagligt Allehanda -lehdessä 16. ja 17.3.1790.


Lähteitä:

Ruotsin kansalliskirjaston Svenska dagstidningar -verkkopalvelu.





8. huhtikuuta 2021

Mamselli renkivoudin vaimona

Rykmentinkirjuri Gabriel Henrik Essbjörnin ja Maria Christina Memsenin tytär Maria Gustava, kutsumanimeltään Gustava, lähti Benvikin opistosta vuoden 1825 alussa kolmen vuoden opintojen jälkeen. Hän oli koulun viimeisten oppilaiden joukossa. Johtaja Bladhin mukaan Gustava ei ollut osoittanut erityisiä taipumuksia alalle mutta oli kuitenkin saanut valmiiksi kaksi kudonnaista, kuten useimmat muutkin yhtä kauan opiskelleet neidot.
 
Perheen surkean taloudellisen tilanteen vuoksi Gustava oli jo ennen Benvikiin menoa joutunut muuttamaan moneen otteeseen. Isä kuoli Gustavan ollessa Benvikissä. Koulusta lähtiessä Gustavalla ei ollut tiedossa työpaikkaa, joten hän muutti sisarensa Catharina Lovisan luo Kalvolan Orjanhirteen. Lovisan puolisolla Gustaf Fredrik Järnstamilla (Jernstam) oli virka Viipurin läänin komisioni­maanmittarina, mutta hän asui Kalvolassa. Orjanhirressä asui myös Gustavan äiti. Toinen sisar, Carolina Vilhelmina, oli talousmamsellina Neclairien omistamassa Stenkullassa Hauhon Rukkoilassa ja avioitui vuonna 1826 Gustaf Neclairin kanssa. Mies oli Loviisan triviaali­koulun rehtori ja myöhemmin Lammin kirkkoherra.
 
Gustava Essbjörnille syntyi 24.8.1829 tytär Maria Lovisa, joka eli vain runsaan viikon. Lapsen kummeina olivat sisar Lovisa Järnstam ja kirkkoherran rouva Johanna Lilljestrand. Lapsi syntyi ennen vihkimistä, mutta häntä ei ole merkitty aviottomaksi, sillä Gustava oli kihloissa Sääksmäen Uittamon rusthollarin pojan, Juho Kustaa Fredrikinpojan (s. 21.6.1808), kanssa. Heidät vihittiin 4.2.1830, ja avioitumisen jälkeen pariskunta asui muutaman vuoden Sääks­mäellä, muuttokirjan mukaan Maatialan Äijälässä. Vuoden 1834 lopulla Gustava puolisoineen muutti takaisin Kalvolaan ja sieltä kolmen vuoden päästä Hauholle Vihavuoden Ruokojaan.

Kalvolan kirkkoherran Lilljestrandin antama muuttokirja. Gustavan puolison sanotaan olevan entinen talollinen. Ruokojassa mies toimi renkivoutina. KA (DA) Hauhon srk, saapuneet muuttokirjat 1832–1836.




Gustavan molemmat sisaret jäivät leskiksi aika nuorina. Lovisan puoliso, maanmittari Järnstam, kuoli vuonna 1829, ja Carolina Vilhelminan puoliso, kirkkoherra Gustaf Neclair vuonna 1840. Lovisa lapsineen sekä sisarusten äiti Maria Christina Memsen olivat jo ennen kirkkoherran kuolemaa muuttaneet Neclairin omistamaan Stenkullaan, ja äiti asui siellä kuolemaansa 1847 saakka. Stenkullaan päätyi Gustavakin puolisoineen. Juho Kustaa Fredrikinpoika oli Ruokojan jälkeen runsaan vuoden renkivoutina Lammin pappilassa, ja kun leskirovastinna Carolina Vilhelmina Neclair lapsineen armovuosien jälkeen siirtyi Stenkullaan, Gustava ja Juho Kustaa seurasivat  mukana.

Gustavan elämässä muutto seurasi toistaan. Vuonna 1845 Juho Kustaasta tuli 1/3 Ruokojan vuokraaja, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä jo 1850 pariskunta muutti Hattulan Nihattulaan. Vuoden kuluttua oli edessä muutto Kalvolan Sittalaan ja kolmen vuoden päästä taas Stenkullaan. Hattulassa ja Kalvolassa Gustavan puoliso oli ollut vuokraaja, nyt hänestä tuli taas renkivouti. Pitäjänkokous kieltäytyi ensin ottamasta Juho Kustaata ja Gustavaa pitäjään, koska he olivat jo "yli-ikäisiä". Leskirovastinna Neclair meni kuitenkin takuuseen siitä, ettei pariskunta jää köyhäinhoidon rasitteeksi.

Gustava Essbjörn kuoli keuhkotautiin 52-vuotiaana 16.3.1858. Muita lapsia ei pienenä kuolleen tyttären jälkeen ollut syntynyt. Perunkirjoitus pidettiin 10. huhtikuuta. Gustavalta jäi vain vaate­tavaraa: Wihtoriini Klänningi, Karttuni Klänningi ja Pumpuli Klänningi, kaksi mustaa Silkkiä, Hampus tyykinen Saali Liina, musta ja walkonen myssy, kaksi Liina Lakanaa ja kaksi Höyhen Tyynyä. Miehen vaatteita olivat Stopattu Kohtu Bälssi weraasta sekä werka jakku elli Sortuuki. Leski Juho Kustaa Fredrikinpoika avioitui pian uudelleen, puoliso oli itsellisnainen Saara Mikontytär.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV B I 38.
KA Hml Hollolan tk, Ec: 16 Hauhon käräjäkunnan perukirjat 1858.

1. huhtikuuta 2021

Ponteva poliisi

Perä-Pohjolainen julkaisi 13.4.1909 uutisen, jota lainat­tiin lyhen­net­tynä moniin muihin­kin leh­tiin. Alku­peräisen jutun otsikko oli Hirvi tapettu – tap­paja van­gittu. Muissa lehdissä otsikko oli värik­käämpi: Nolosti kävi hirven­ampujalle. Tässä on alku­peräinen kir­joitus kokonai­suu­dessaan.

Kun Kemin maalaiskunnan maalaispoliisi M. E. Ranta­maula viime lauan­taina t. k. 10 pnä läksi koto­aan Ala­paakko­lan kylässä met­sästä hevo­sella nouta­maan hirsi­puita, niin tultu­aan kylästä noin viiden kilo­metrin päähän niin sano­tulle Kello­jängälle huomasi hän tie­puolessa jängän laidassa hirven lihat ja taljan. Odotet­tuaan hetken, eikö joku ilmes­tyisi metsästä lihoja omis­ta­maan, ei lähi­seutu­villa näyt­tä­nyt ketään liik­ku­van. Poliisi Ranta­maula päätti sen­vuoksi ryhtyä toimen­piteisiin lihain ja taljan kuljet­ta­mi­seksi kylään. Tätä tarkoi­tusta varten alkoi hän hakata met­sästä pohja­puita rekiinsä aset­taak­seen lihat rekiin. Sil­loin saapui met­sästä muuan tunte­maton mies, joka kysyi, mitä varten Ranta­maula tuol­lai­sia puita tar­vitsee. Kun Ranta­maula selitti tarkoi­tuksen, ilmoitti mies hetken tuumail­tuaan ole­vansa hirven tap­paja sekä tar­jou­tui hirven pään ja toisen paistin luovut­ta­maan Ranta­maulalle, jos Ranta­maula suostuu siihen, että tape­tun hirven lihat hevo­sella kulje­te­taan kylään tai Kemi­joki­var­relle. Hirven tappaja näet ei tiennyt, että Ranta­maula on poliisi.

Rantamaula oli tarjouk­seen suostu­vi­naan, ja kun lihat oli ase­tettu rekiin, lähdet­tiin ranta­maata kohti kumpi­kin omalla taval­laan hyvillä mielin asian tällai­sesta kään­teestä. Ranta­maula luon­nolli­sesti oli mielis­sään siitä, että sai mieli­suosiolla lihat tal­teen rekeensä ja hirven tap­pa­jan vielä lähte­mään mukaan, kun taasen hirven­tappaja selitti puolel­taan ole­vansa ilois­saan, että sattui niin taattu ja tuu­miin taipuva hen­kilö osu­maan liha­läjälle, joten ei tar­vitse pel­jätä, että lihat joutu­vat polii­sin syy­niin. Kylään tulo­matkalla hirven tap­paja jutteli Ranta­maulalle aikovansa oman osansa lihoista kuljettaa Maalari Kakko-nimiseen kruunun­torp­paan Akkunus­joki­varrelle, missä hän sanoi ole­vansa paperi­puiden hak­kuussa. Mies ilmoitti nimensä olevan Iisko Hir­vonen ja sanoi jo ennenkin pitem­män aikaa toimi­neensa täl­lai­sissa hom­missa. 

Kun oli päästy noin kolme kilometriä kylään päin, sattui vastaan tulemaan hevosella talo­kas E. Keski­maula, jonka takia Ranta­maulan hevonen oli hetkeksi pysäy­tet­tävä, kunnes vastaan­tulija pääsisi ohi. Vastaan­tulijan vielä ollessa edessä­päin suhahti Ranta­maula hirven tappa­jalle, joka hiihti suksilla liha­rekien lähellä, että eikö­hän pitäisi tuolle vastaan­tulial­lekin joku liha­kämpäle luvata, muuten voi se viedä sanan polii­sille, vaan samassa hyp­pä­si­kin Ranta­maula hirven tap­pa­jan suk­sille estääk­seen miestä pakoon pääse­mästä ja pyysi Keski­maulaa tuo­maan narua hirven tappa­jan köyt­tä­miseksi. Se ei vienytkään pitkää aikaa ja silloin oli hirven tappaja satimessa. Keskimaula lähti jatkamaan metsään menoaan, jotavastoin Rantamaula saaliineen painui kylää kohti. Voi arvata, ettei hirven tappajan istues­saan liha­kuorman etu­puolella kädet köy­tet­tyinä seljän taakse enää pitänyt Ranta­maulaa yhtä taat­tuna tove­rina kuin äsken; päin­vastoin tuntui toivot­te­levan täl­laista tove­ria hiukan kuu­mem­paan oles­kelu­paik­kaan.

Kun Rantamaula oli hetkisen levähtänyt kotonaan, toi hän hirven tappajan ja lihat taljoi­neen tänne Kemin kaupun­kiin kruunun­nimis­mies L. Hel­teen huos­taan. Hirven tappaja il­moitti täällä ole­vansa nimeltään Ville Ahti eikä Hir­vonen, ja kotoi­sin Karkun pitä­jästä Turun ja Porin lääniä. Hän pistet­tiin irto­laisena tois­tai­seksi kau­pungin put­kaan. Hirven lihat, jotka paina­ne­vat arviolta noin 300 kiloa, tulevat myytä­viksi huuto­kaupalla.  

Marraskuussa 1909 Perä-Pohjolaisessa kirjoi­tettiin karkku­laisen tuo­miosta: 

Äskettäin päättyneillä Kemin syys­kärä­jillä tuo­mit­tiin työ­mies Kalle Kallen­poika Ahtee, kotoi­sin Karkun pitä­jästä, luvat­to­masta hirven­taposta vetä­mään sakkoa 300 mark­kaa, jota paitsi hänen tap­pa­mansa hirven lihoilla saatu hinta tuomit­tiin kruu­nulle mene­te­tyksi. Ahtee on sama hirven tappaja, jonka maalais­poliisi M. E. Ranta­maula viime kevät­talvella tapasi itse "pää­kallon paikalla" eli hirven tappo­hommissa Al­apaakkolassa.


Matti Emil Rantamaula oli isäni serkku. Hänestä minulla ei ole muisti­kuvia, mutta hänen vaimonsa, "Poliisin Maijan", muistan. Vielä paremmin mieleen on jäänyt heidän tyttä­rensä "pikku Maija", jonka tapa­sin vielä 2000-luvulla. 



Pikku-uutisia Alapaakkolasta marraskuulta 1901.
Yllä: Alapaakkolan kansakoulun koulutalon työt eivät näytä hevillä valmistu­van. Vasta­raken­netta­van luokka­huo­neen kivi­jalka on jo – ehkä ainaiseksi – lakan­nut hoiper­te­le­masta. Sileänä ja suo­rana se seisoo, odot­taen runkoa pääl­leensä. Kunhan se nyt valmis­tuisi yhdellä kertaa, ett'ei kävisi kuten koulun maan selkä­aidan. Se kun tuli teh­dyksi näin kovina pakkas-aikoina, että kirsi nosteli sei­päät ylös ja ensi­mäiset syys­hallat tait­te­li­vat muutamia seipäitä. Vaikka eihän se ole ihme, kun pakka­nen asuu aivan samassa vaa­rassa ja pauk­kui aika­lailla, kun aitaa myy­tiin tehtä­väksi.
Keskellä: Haaksirikko Kemijoella. Kun laivuri Sarén loka­kuun 27 p:nä pur­jehti römppä­tava­rain kanssa ylös Kemi­jokea, sattui myrsky Ranta­maulan maja­talon koh­dalla kukis­ta­maan aluksen kumoon. Lai­vuri töin tus­kin pelas­tui, alus sai pie­nem­piä vam­moja, jotka voi­tiin vielä samana päi­vänä kor­jata ja purjeh­ti­mi­nen jat­kui Taival­kos­kelle. Mutta osa nais- ja ukko­limo­naa­deista jou­tui ahve­nen­valta­kun­taan, joten omis­taja sai kär­siä vahingon, kun lasti oli vakuut­ta­maton. Toivot­ta­vasti sentään arv. römppä­vieraat kor­vaa­vat vahin­gon, arve­lee tämän kir­joit­ta­ja.
Alla: Suuria juomaria varmaankin tulee niistä sur­keista ja surku­tel­ta­vista ihmis­vesoista, joita kas­vaa Ala­paakkolan Ala- ja Keski­maulain talo­jen emä­puiden ympä­rillä! Pojat eivät vielä ole edes "koko lei­vän miehiä" ja tulivat tässä muudan päivä sika­humalassa kaupun­gista kotiin, että täytyi rat­tailta kan­taa huo­nee­seen. – Älkää­päs, vanhem­mat, nau­ra­ko kun täl­laista näette, vaan kasvat­ta­kaa lap­si­anne "kuri­tuk­sessa ja Herran nuh­teessa".
Lähde: Perä-Pohjolainen 5.11.1901.


Lähteitä: 

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Perä-Pohjolainen 5.11.1901, 13.4.1909, 30.11.1909.