27. toukokuuta 2021

Outo vieras

Viipurissa ilmestyvässä Ilmarinen-lehdessä oli 14.7.1871 uutinen oudosta matkus­ta­jasta. Seuraa­vina päi­vinä uutista lainat­tiin myös leh­dissä Wi­borgs Tid­ning, Hufvuds­stads­bladet, Åbo Un­der­rättel­serHel­sing­fors Dag­blad ja Tapio. Sa­man uutisen julkai­sivat myös ruot­salais­lehdet Nya Dag­ligt Alle­handa, Kristian­stads­bladet ja Filip­stads Stads och Berg­slags Tid­ning. Ilmarisen jutun otsikko oli "Outo vieras"; muissa leh­dissä otsik­kona oli "En resande Gari­baldist", reissaava garibaldisti.

Sunnuntaina 9 p:nä tätä kuuta kello 3–4 wälillä j. pp. ilmaantui erään Wiipu­rin kau­pungin asuk­kaan ty­könä eräs nuori mies, joka suju­walla frans­kan kie­lellä kysyi missä eräs tääl­lä olewa Frans­kan kie­len opet­taja asui. Kuultu­ansa että se, jota wie­ras etsi, ei ollut kaupun­gissa, waan kesäk­si maal­le muut­ta­nut, ja että hän siis etsit­tyä ei woi­nut ta­wata kau­pun­gissa, wie­raamme rupesi walit­ta­maan kowaa on­ne­ansa että hänen wielä aina täytyi tais­tella wastoin­käymisiä was­taan ja että onnet­to­muuden koh­taukset ei mil­loin­kaan tahto­neet päät­tyä. Kuin häneltä kysyt­tiin mitä onne­toin­ta hänel­le sit­ten oli tapah­tu­nut ja mistä hän on kotoi­sin, hän was­tasi ja esiin näy­te­tyilä kirjoil­la to­disti että hän oli yksi Gari­baldin sota­miehiä, nimeltä Louis Mon­belli, joka oli joutu­nut Sak­sa­lais­ten käsiin ja tul­tu­ansa Stet­tinin kau­pun­kiin siel­tä wähit­täin mars­si­nut tänne. Mon­belli oli synty­nyt Mila­non kau­pun­gis­sa Ita­lian maas­sa mutta elävnyt wii­mei­set wuo­det Mar­seil­les'in kau­pun­gis­sa Frans­kan maal­la hatun teki­jänä. Kun wii­me wuo­den sota Sak­san ja Frans­kan wälillä oli syt­ty­nyt astui Mon­belli Gari­baldin wapaa­jouk­koon kol­men wel­jensä kanssa, jotka kaik­ki oli­wat kaa­tu­neet so­das­sa. Louis Mon­belli sitä was­taan oli jou­tu­nut wan­keu­teen ja sieltä – Jumala tiesi millä ta­wal­la – Ruot­sin maalle. Sieltä oli hän pitkin Pohjan­lahtea astu­nut ensin Torne­oon ja sieltä Ou­luun ja Kuo­pi­oon ja siel­tä taas Wii­pu­riin. Hän kiit­ti että hän näis­sä kaupun­geis­sa oli ta­wan­nut monta ih­mis­tä jotka oliwat kohdel­leet häntä hywyy­dellä ja aina autta­neet häntä eteen päin. Mones­sa pai­kas­sa maalla sitä was­toin, sa­noi hän, oli hä­neltä yö­ma­jasta ja ruoasta armot­to­masti kis­kottu ra­haa, jospa myös­kin oli tawan­nut jon­kun talon­pojan joka todel­li­sella kris­til­li­sel­lä hel­ley­del­lä oli häntä kohdel­lut. "Vihdoin", sanoi hän, "minä suu­tuin niin että en men­nyt mihin­kään si­sään waan koet­te­lin astua yöt ja päi­wät pääs­täk­seni tänne." Mies oli­kin kowin wäsy­nyt. Kuin hä­nelle sit­ten tarjot­tiin lepo­siaa ja wirwoi­tusta, hän hymyili kiitol­li­suu­della ja hänen rus­keat sil­mänsä kiil­si­wät. Hän sa­noi pyrki­wänsä tääl­tä Pieta­riin, ta­wa­tak­seen maa­miehi­änsä ja saa­dak­sen­sa työ­tä muu­ta­man ystä­wän awul­la. Hä­nel­le wa­rus­tet­tiin matka­ra­haa ja aamu-ju­nassa maa­nan­tai­na hän läh­ti Pie­ta­riin.

 



Viipuri. Alkuperäisen kuvan tekijä Bernhard Reinhold, kaivertaja August Weger, kustantaja Ferdinand Tilgmann. 1872–1874. Historian kuvakokoelma. Museovirasto. CC BY 4.0.


Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Tarkempi linkki tekstissä.

Ruotsin kansalliskirjaston Svenska dagstidningar -verkkopalvelu.

20. toukokuuta 2021

Kaisa Sylvianderin avioliitto

Kalvolasta Benvikin opistoon vuonna 1822 lähtenyt Beata Caisa eli Kaisa Jöranintytär Sylviander palasi vuonna 1825 kotipitäjäänsä. Lapsuudenperheen talous oli hunningolla, ja kolmen vuoden kuluttua Kaisan paluusta kotitalo Leipälä jouduttiin myymään. Rippikirjan mukaan perhe asui sen jälkeen jonkin aikaa Orjanhirressä. Siellä asui sisarensa perheen luona myös toinen samaan aikaan Benvikistä palannut neito, Gustava Essbjörn.
 
Kalvolassa Kaisalla ei ollut tiedossa työpaikkaa, ja hänen Benvikistä saamansa arvostelu oli samankaltainen kuin Gustavalla: teoriatiedot olivat heikot eikä erityistä taipumusta opettajattaren ammattiin ollut. Kaisa oli saanut valmiiksi kaksi kudonnaista, ja muiden neitojen tavoin hän sai koulusta lähtiessään mukaansa rukin.
 
 
 
Neitojen kuittauksia kuluvan vuoden palkoista toukokuussa 1823. KA, Gs: 16 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1823. Koko kolmen vuoden opiskeluajalta Kaisa Sylviander sai palkkaa 60 riikintaalaria pankkiassignaatteina.

 
Jännittävä yhteensattuma on, että myös Kaisalle syntyi Kalvolassa lapsi ennen avioliittoa, noin viikko Gustava Essbjörnin tyttären syntymän jälkeen. Kaisan 31.8.1829 syntynyt poika sai nimekseen Heikki (Henrik), ja lapsi on merkitty aviottomaksi, toisin kuin Gustavan tytär. Oli kyllä tiedossa, että lapsen isä oli Heikki Jaakonpoika (s. 30.10.1802), ja molemmat vanhemmat saivat synninpäästön salavuoteudesta huhtikuussa 1830.

Heikki oli ehtinyt puuhailla yhtä jos toistakin. Vuonna 1825 hänet todettiin edellisenä vuonna syntyneen tyttölapsen isäksi ja määrättiin antamaan lapselle vuosittainen elatus täysi-ikäisyyteen saakka. Vuonna 1829 Heikiltä vaadittiin käräjillä erään hevoskaupan maksa­matonta osuutta. Kun rahaa ei saatu, päädyttiin ulosmittaukseen. Vuonna 1830 Heikin isä valitti, että nimismies oli takavarikoinut hänen hevosensa ja rekensä Heikin lapsenruokosta. Käräjillä kuultujen todistajien kertomukset kuitenkin näyttivät toteen, että hevonen ja reki olivat olleet Heikin omaisuutta. Samana vuonna Heikki jäi ensimmäi­sen kerran kiinni hevosvarkaudesta.

Kaisa varmaan tiesi Heikki Jaakonpojan edesottamuksista, samasta pitäjästä kun oli kotoisin. Mutta rakkaus on sokea, ja kun syntyi yhteinen lapsikin, oli avioliitto ainoa kunniallinen ratkaisu. Pariskunta vihittiin 26.12.1830, ja Kaisa muutti Unosten Jussilaan Heikin isän Jaakko Jaakonpojan syytinkitorppaan. Itse taloa emännöi Maija Leena Heikintytär, Jaakon Tuomas-veljen leski. Rippi- ja henkikirjoissa Heikki Jaakonpoika on "entisen talollisen poika" ja itsellinen. Ilmeisesti hän teki sekalaisia töitä, jotka eivät olleet kovin tuottoisia, sillä hänen sanotaan olleen isänsä ylläpidossa. Kaisakin saattoi osallistua perheen elättämiseen tekemällä kehruutyötä. Lapsia syntyi tiheään tahtiin. Vuoden 1840 syyskäräjiin mennessä, jolloin Heikki Jaakonpoika oli toisen kerran syytettynä hevosvarkaudesta, perhee­seen oli syntynyt kahdeksan lasta. Heistä vain kolme oli elossa.

Kuten aiemmin blogissa kerrottiin, Heikki oli haastettu oikeuteen vastaamaan Emanuel Kanajärven hevosen varastamisesta. Samoilla käräjillä Heikkiä syytettiin myös väkivaltaisuudesta isäänsä kohtaan. Asian oikeuteen tuoneen Jussilan emännän Maria Helena Heikin­tyttären ja todistajien kertomusten mukaan tapauksia oli kolme.

Vuoden 1837 toisen joulupäivän iltana Heikki oli jostain pikkuasiasta joutunut suukopuun isänsä kanssa. Hän oli tempaissut penkin alta saappaan ja oli aikeissa lyödä sillä isäänsä, kun emäntä ja talon lampuoti tulivat hätiin. Heikki tarttui vihapäissään isäänsä rinnuksista ja paiskasi hänet sängylle.

Pyhäinpäivän aattona 1838 Heikki Jaakonpoika kävi isänsä kimp­puun nyrkeillä hakaten. Kaisa-vaimo meni pyytämään apua naapuril­taan Eerolalta, ja kun Eerola ei heti päässyt lähtemään, Kaisa tuli uudelleen sanoen appensa olevan suuressa vaarassa. Eerolan tullessa tupaan Heikki oli kiskomassa isäänsä hiuksista. Paikalle oli jo tullut tilannetta rauhoittamaan myös Jussilan emäntä. Erityisiä vammoja ei Jaakko Jaakonpojalle aiheutunut, kuten ei aiemmastakaan päällekäymisestä. Riidan osapuolet eivät osanneet sanoa mitään syytä tapahtunee­seen. Eerolan mukaan Heikki Jaakonpoika oli tunnettu väkivaltai­sesta mielenlaadustaan, ja häntä yleisesti pelättiin paikkakunnalla. Samaa sanoi Eerolan piika Ulrika.

Vuoden 1840 maaliskuussa kuulivat lampuoti ja emäntä taas kovaa riitelyä syytinkitorpasta. Heikin nähtiin sitten tulevan ulos ja hakevan aitasta pyssyn, jonka kanssa hän palasi sisään. Kohta ulos ryntäsi Kaisa apua pyytäen. Kun emäntä ja lampuoti menivät sisään, oli Heikki oven pielessä virittämässä pyssyään. Heikki sanoi olleensa vain aikeissa poistaa pyssystä latingin.

Oikeudessa Heikki myönsi hevosvarkauden, mutta kielsi koskaan olleensa väki­valtainen isäänsä kohtaan. Läsnä käräjillä oli myös isä Jaakko Jaakonpoika, joka myönsi, että joskus hänen ja pojan välillä oli ollut pieniä erimie­lisyyksiä. Syyksi hän sanoi vanhuutensa ja oman äkkipikaisen luonteensa. Pahoinpitelysyytteet olivat Jaakko Jaakonpojan mielestä kuitenkin perusteettomia, sillä Heikki oli aina kohdellut isäänsä kunnioittavasti. 

Kihlakunnanoikeuden langettamasta tuomiosta kerrottiin Kanajärven hevosvarkauden yhteydessä. Päätös alistettiin hovioikeudelle, ja Heikki Jaakonpoika passitettiin vankilaan odottamaan lopullista päätöstä. Hovioikeus antoi päätöksensä 17.11.1840. Käräjäoikeuden tuomio hevosvarkauden osalta pidettiin voimassa. Heikin tuli myös maksaa Emanuel Kanajärvelle oikeudenkäyntikulut ja hevosen etsinnästä koituneet kustannukset, yhteensä viisi ruplaa hopeassa. Isän pahoinpitelystä ei Heikkiä kuitenkaan voitu rangaista, sillä hovioikeuden mukaan todisteet eivät olleet riittäviä, ja Heikki itse oli kieltänyt teon.

Kaisan ja Heikin kolmestatoista lapsesta vain viisi saavutti aikuisiän:  
  • Henrik, s. 31.8.1829, k. 12.9.1852 halvaukseen. Naimisissa, ei lapsia.
  • Ulla (Ulrika) Erika, s. 14.5.1840. Pso: Johan Vilhelm Johaninpoika.
  • Amanda, s. 6.10.1842. Piikana Hämeenlinnassa 1870.
  • Karl Gustaf, s. 17.11.1847, k. 15.3.1907. Käytti Sylviander-nimeä. Naimisissa, kaksi poikaa.
  • Henrika, s. 10.9.1850. Hämeenlinnaan 1867.
 
Heikin isä Jaakko Jaakonpoika kuoli marraskuussa 1842. Vuodesta 1846 Heikin ja Kaisan perhe asui Saviniemen kylässä, ja Heikin sanottiin olevan itsellinen. Heikki kuoli 14.2.1868. Kaisa eli köyhissä oloissa leskenä 13 vuotta. Hän kuoli "hengenahdistukseen" 76-vuotiaana 10.12.1881.
 
 
Lähteitä:
ÅAB FHS, D XV B I 38; F I 53.
KA Hml Sääksmäen alinen tk, Ca2:18, Ca2:19, Ca2: 21, Ca6: 12. Varsinaisasiain pk:t 1824, 1826, 1829–1830, 1840.
TMA Turun HO, Dbc: 23 Rikospäätöksiä 1840. 
SSHY. Jäsensivut.


13. toukokuuta 2021

Sakramenskad horkomplotterska

Lappeenrannan kehruuhuoneen johtokunta piti 14. syyskuuta 1837 kokouksen, jossa se käsitteli kehruumestari Ottiliana Widellin ja vanki Maria Ny­bergin välistä sana­sotaa. Kehruu­huoneen tarkas­taja eli johtaja, vän­rikki Anders Henrik Aschan il­moitti kuul­leensa, että Ottilianan ja Marian välille oli puhjen­nut heinä­kuun alussa raju riita, jonka aikana Maria oli käyt­täy­ty­nyt kehruu­mestaria koh­taan sopi­mat­to­mas­ti sekä sanoin että elein (obe­hörigt i ord och åt­häfvor). Otti­lianakaan ei ollut jäänyt sanat­to­maksi, sillä molem­mat osa­puolet olivat sin­gon­neet ras­kai­ta ja sopi­mat­to­mia syytöksiä (före­witel­ser och beskyll­ningar af swårare och mindre till­ständig beskaffen­het). 




Vuonna 1805 syntynyt Maria Nyberg oli kotoisin Helsingin pitäjän Seutu­lasta. Hän oli joutunut Lappeen­rannan kehruu­huonee­seen lapsen­murhan takia vuonna 1827. Virka­todistuksen teksti: Utgående Attest No 17 för år 1827. Pigan Maria Nyberg ifrån Södskog, som enligt Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Utslag, för begånget barnamord efter utståndet kropps straff och under­gången Kyrko­plikt, på lifs­tiden skickas till Tukt­huset i Willman­strand, är född här­städes år 1805, läser svagt i bok, men utan­till något full­ständigare både Lutheri och Svebilii Catecheser, förde tills hon kom att föröfva ofvan­nämnde brott, ett klander­fritt lefverne och begick årligen sina salig­hets­medel. - Såsom grymt för­förd af frestaren, hvars svek hon redan kommit att röna, warder hon till den ömmaste efter­syn och wård hos sin blifvande Själa­sörjare recommen­derad. Helsinge d. 27. Augusti 1827. Carl Aspegrén Pastor Adjunct.


Inspehtori Aschan oli saanut selville, että Ottiliana oli jäänyt aikaisemmin Marialle velkaa. Kun Maria oli muistuttanut Otti­lianaa velasta, tämä oli kuu­lemma alkanut vainota Mariaa ja teet­tänyt hänellä aina kai­kkein vaikeim­pia töitä. Monet muutkin vangit valit­tivat, että kehruu­mestari Widell jakoi töitä puolu­eel­lisesti. Lisäksi Otti­lianan sanot­tiin käy­neen vast­ikään käsiksi yhteen van­kiin, Anna Kin­nuseen. Tästä syystä Aschan piti välttä­mät­tö­mänä tutkia tapausta johto­kunnassa.

Ottiliana myönsi lainanneensa Maria Ny­bergiltä jonkin verran rahaa mutta sanoi maksa­neensa rahat takaisin. Hän oli lainan­nut rahaa muiltakin van­geilta ja oli yhä velkaa joil­lekin heistä. Puolu­eelli­suuden työn­jaossa Otti­liana sitä vastoin kiisti ja sanoi pyrki­neensä jakamaan työt aina mahdolli­simman tasai­sesti. Otti­liana totesi kehruu­huoneen rii­tojen johtu­van pää­asiassa siitä, että vangit saivat vapaa­hetkinään tehdä töitä yksityis­henki­löille maksua vastaan. He halusivat luonnol­li­sesti kehruu­mestarilta help­poja töitä, jotta tienesti­töihin jäisi enemmän aikaa. 

Heinäkuinen sanasota syttyi Ottilianan mukaan tilan­teessa, jossa Maria Nyberg pyysi saada kehrätä rohti­mia villan sijasta. Otti­liana vastasi, että hänen on annet­tava rohti­mien kehrää­minen niille van­geille, jotka olivat sai­rauden tai muun syyn takia huo­nossa kunnossa tai joilla oli käytös­sään karsta. Maria oli ollut itse­kin edellis­vuoden kesällä sairaal­loinen, ja monet vangit olivat silloin uumoil­leet hänen olevan raskaana. Nyt Maria arveli ääneen, että roh­timia säästel­lään varmasti ras­kaana olevalle Eva Seleniukselle. Ottiliana huorit­teli Mariaa ja tokaisi: "Olisitpa sinäkin pääs­tänyt viime kesänä sikiösi päivän­valoon, niin varjel­tuisit." Maria äkä­mystyi niin, että panetteli Otti­lianaa kirjoi­tuksen otsi­kossa mainituin sanoin ja lähti pois. Hän jatkoi illalla Ottilianan sättimistä muille vangeille. 

Kehruuhuoneessa oli todellakin edelliskesänä kiertänyt huhu, että Maria oli raskaana. Lääkäri Dammert todisti kuitenkin johto­kunnan kokouk­sessa hoita­neensa Maria Nybergiä päivit­täin tämän sairauden aikana ja vakuutti, ettei Maria ollut silloin raskaana. Otsikon sana hor­komplotterska viitannee siihen, että Maria syytti Otti­lianaa huora­huhujen levittä­misestä (komplotterska, veh­keili­jä­tär). 

Maria Nyberg myönsi, että hän oli pikais­tuk­sissaan puhunut kehruu­mestarille epä­kunnioittavasti, mutta hänen mieles­tään myös kehruu­mestaria oli rangais­tava. Maria lisäsi aiempaan lausuntoonsa, että Ottiliana oli yrittänyt saada häntä ja muita vankeja esittämään valituksia kehruuhuoneen tarkastaja Aschanista. 

Kehruuhuoneen saarnaaja Robert Enckell oli kuulustellut Maria Nybergiä ja Ottiliana Widelliä heinä­kuisesta sana­harkasta. Maria oli vastan­nut kysy­myksiin suh­teel­li­sen rauhalli­sesti, mutta Otti­lianan puhe­tulva oli ollut niin vuolas, että Enckellin oli ollut mahdo­tonta muodos­taa tapah­tu­mista käsi­tystä.

Kokouksessa kuultiin vielä kahden vangin todis­tukset. Anna Stina Friman oli kuullut kehruu­mestari Widellin ja Anna Kinnusen sana­harkan. Koska Ottiliana ja Anna riite­livät suomeksi, Anna Stina ei ymmär­tänyt muuta kuin että riita koski töiden jakoa ja että varsinkin Otti­liana oli kiihdyk­sissään. Väittelyn tuoksinassa Otti­liana antoi Annalle kelpo korva­puustin. Toinen vanki, Anna Caisa Högberg, näki Otti­lianan anta­van Annalle korva­puustin, mutta syytä hän ei tien­nyt. 

Johtokunta tuomitsi Maria Nybergin jää­mään vaille lepo­hetkiä kahdek­saksi päiväksi. Otti­lianan johto­kunta totesi syyllistyneen vankien epä­oikeuden­mukaiseen ja kova­kouraiseen kohteluun. Asia jätettiin maa­herran ratkais­ta­vaksi, mutta johto­kunta katsoi, että Ottiliana tuli erot­taa kehruu­mestarin virasta 20.2.1823 annetun Lappeen­rannan kehruu­huonetta koskevan keisaril­li­sen asetuksen luvun 32 nojalla. 


Lähteitä:

KA Mli Lappeenrannan kehruuhuone, I Ca:1 Johtokunnan pöytäkirjat 1830–1838.

KA Mli Lappeenrannan kehruuhuone, I Ee:1 Virkatodistukset 1825–1840.

6. toukokuuta 2021

Grill, Brill ja Drill – mutta kuka?

Rengon Vehmaisissa kuoli tammikuussa 1815 punatautiin entinen reservin sotilas Erik Drill. Hänen sanotaan olleen silloin 45-vuotias. Drill oli perheineen muuttanut Vehmaisiin Vanajasta vuonna 1800.

Vanajan vihittyjen luettelon mukaan reserviläinen Erik Grill Luolajasta (Stor Luolais) avioitui 30.12.1798 piika Beata Juhontyttären kanssa. Kun pariskunnan esikoinen, 1.4.1799 syntynyt Ulrika, kastettiin yhden päivän vanhana, oli isän nimi kastetiedoissa Erik Brill. Sukunimi muuttui taas Renkoon muutettaessa, ja kun Ulrikalle syntyi 1801 Vehmaisissa veli Israel, Erik oli nimeltään Drill. Se säilyi Erikin sukunimenä kuolemaan saakka.

Armeijan katselmusluetteloissa Erik oli koko ajan nimellä Grill. Hänet otettiin 12.3.1798 Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentin 1. Majurin komppaniaan Vehmaisten ja Ourajoen varamieheksi edellisenä vuonna kuolleen Henrik Rydin tilalle. Rekrytointiluettelossa Erik Grillin iäksi sanotaan 22 vuotta. Isännimeä ei valitettavasti ilmoiteta, mutta Erikin pituus mainitaan: 11 korttelia kolme tuumaa eli noin 170 cm. Katselmuksessa 5.2.1803 Erikin sanotaan olevan 26-vuotias ja vuoden 1806 katselmuksessa 29-vuotias. Näistä laskien hänen syntymävuotensa olisi 1776–1777.

Erik Grill -nimistä miestä ei Luolajasta tai muualtakaan Vanajan rippikirjoista löydy, ei myöskään Brilliä tai Drilliä. Vihkimerkinnän mukaan Beata Juhontytär oli naimisiin mennessään piikana Höytilässä. Rippikirjasivu on hyvin epäselvä, mutta siellä näkyisi olevan Beata Johansdr, jonka syntymävuosi on 1770. Oliko hän Drillin puoliso Beata, on epävarmaa, sillä Renkoon muuton jälkeen Erikin syntymävuodeksi on merkitty 1770 ja Beatan 1774. 

Ulrika Erikintytär


Ulrika-tytär muutti vuonna 1816 Lopelle, piiaksi Topenon Suutariin. Hän oli palveluksessa Hurrilla, kun hänet vihittiin Hokkalan Markus Markuksenpojan kanssa 26.12.1820. Markuksesta tuli Lukkarin (Nummenrannan) kruununuudistilallinen, ja vuonna 1839 hän osti talon perintötilaksi. Lapsia perheeseen syntyi yksitoista. Esikoisina syntyneet kaksoset kuolivat pieninä, samoin toiseksi nuorin Herman. Isäntä Markus  ja emäntä Ulrika kuolivat molemmat vanhuuteen, Markus 76- ja Ulrika 78-vuotiaana.

Aikuisiksi eläneistä kolmesta pojasta ja viidestä tyttärestä tuli isäntiä ja emäntiä moniin Lopen taloihin. Vanhin poika, isänsä kaima Markus, alkoi pitää kotitaloa. Vuonna 1837 syntynyt Maria Eleonora Markuksentytär, joka meni naimisiin Yli-Heikkilän Juho Antinpojan kanssa, on äidinäitini äidinäiti. Hän eli 90-vuotiaaksi.

Leski, pojat ja vävyt vahvistivat 10.11.1868 kuolleen Markus Markuksenpojan perukirjan puumerkeillään: vanhin poika Markus Lukkari ja leski Ulrika, toiseksi vanhin poika, Pilpalan Ollin isäntä Tiitus, ja Ulrika-tyttären puoliso Nikodemus Yli-Olli Tevännöltä, Saara-tyttären puoliso Juho Örn-Suivala Läyliäisiltä ja Maria Eleonoran puoliso Juho Antinpoika Yli-Heikkilä Topenolta, Anna-tyttären puoliso Kaarle Hautahuhta Läyliäisiltä ja Henrika-tyttären puoliso Kustaa Matinpoika Hunsalan Uusitalosta. Alinna Josef Erikinpoika Nybacka, joka oli 1865 kuolleen Luukas Markuksenpojan vaimon Susannan toinen aviomies. Luukaksen lasten edunvalvojana oli Markus Lukkari.



Israel Görman


Ulrikan veli Israel muutti jo kuusitoistavuotiaana renkipojaksi Janakkalan Sauvalaan ja sieltä Topenon Suutariin. Vuonna 1820 hän lähti Hämeenlinnaan seppä Anders Lindströmin oppipojaksi. Kun hän kuuden vuoden kuluttua palasi Topenolle, hänestä tuli pitäjänseppä, ja hän alkoi käyttää sukunimeä Görman. Heinäkuussa 1827 Israel Görman avioitui Eeva Markuksentytär Hokkalan kanssa. Eeva oli Ulrikan puolison Markuksen sisar.

Israel Görman ja Eeva Markuksentytär saivat kahdeksan lasta. Kun seppä Görman 1.8.1853 kuoli keuhkotautiin, elossa olivat pojat Aleksander, Juho, Iisak, Kustaa ja Abraham sekä tyttäret Maria ja Susanna. Ainoa täysi-ikäinen oli vuonna 1828 syntynyt Aleksander, joka oli lähtenyt värjärinoppiin ja oli isänsä kuollessa värjärinkisälli Heinävedellä.

Ongelmia


Äiti Beata Juhontytär muutti Topenolle kesällä 1824 ja asui vuorotellen poikansa ja tyttärensä luona. Hän kuoli vanhuuteen 80-vuotiaana 29.11.1854. Syntymäpaikaksi on Lopen rippikirjoissa merkitty Vanaja. Sopivaa Beataa ei Vanajasta ole toistaiseksi löytynyt. Nimen tai syntymäajan muuttuminen rippikirjasta tai seurakunnasta toiseen siirryttäessä ei ole poikkeuksellista. Tässä tapauksessa sekä Erikin että Beatan alkuperän tutkimista vaikeuttavat myös muuttokirjojen puuttuminen ja epäselvät rippikirjamerkinnät.

Lähteitä:
 
SSHY Jäsensivut. Sotilasasiakirjoja. Lopen kirkonkirjat.
KA (DA) Perinnöksiostoasiakirjat. Annettujen perintökirjojen luttelo. Hämeen lääni 1838–1845. Linkki tekstissä.
KA (DA) Janakkalan tk:n perukirjat 1846–1855. Linkki tekstissä.
KA Hml Janakkalan tk, Ec1: 3 Lopen käräjäkunnan perukirjat 1868–1875.