24. kesäkuuta 2021

Juokaleitten juhannus

Haaparannanlehdessä oli 30.6.1886 nimimerkin Alli kirjoitus, joka alkoi näin: "Salmen sahalta 26 p. kesäk. 1886. Jopahan sain muste­tölpön eteeni ja niin piir­rän muu­ta­man muste­kummituksen arvoi­san Haapa­rannan­lehden pals­toille, jos toimitus sille sijaa an­taa. Ilmat ovat muut­tu­neet kol­kon­puolei­siksi ja tuuli­siksi. Juhan­nuk­sena oli kovan­lai­nen vesi­sade, joka teki nuori­solle hanka­laksi Juhan­nes­yön vieton. Ei saa­tettu näet tans­sia mielin­määrin." Muste­kum­mi­tuk­set jat­kui­vat runo­muo­dossa:

Saisko sanojat Savosta, 

Kertoilijat Karjalasta

Laulella nyt laulun pienen

Viertää jonkun virren värssyn.

Nyt ois ainetta aloilla,

Sanomista saatavilla

Joku sana joutavista,

Miehistä mitättömistä,

Juopporenttu juokaleista,

Jotka ompi joukostamme

Joutununna juomareiksi,

Ratkennut kylän ratiksi

Heittiöksi heittäynynnä. 

Eipä vielä viinantuska

Kurkustansa kuivannunna

Vaikk' on luvanna lujasti

Puhusuusta puhtahasta

Ett'ei ilmoissa ikänä

Kuuna Herran valkeana

Viinan kanssa viihdytellä

Itseänsä ikänänsä.


Jospa sanosin sanasen

Vielä virteni lopussa

Kuin on kumma mielestäni,

Ihme ollunna ikäni,

Kuinka kauvan kansakunta,

Esivalta voimallinen

Sietäneepi sikunata

Juotavana juokaleilla,

Jost' on pahat seuraukset

Ikipäivät ihmisille.

Jos on joukko juomareita,

Julman paljon juoppoloita

Huutamassa, horjumassa,

Pieksämässä, paiskomassa,

Siellä siivoa tuleepi.

Rääsyt menee rääpäleiksi,

Kallo päässä kappaleiksi,

Naama naarmuja täytehen.


Kerran kävin kaupungissa,

Matkatiellä markkinoilla;

Siellä kuulin kurjan äänen

Kapakassa kauheassa:

Siellä miehet mellastivat, 

Viinapäissä viskelivät;

Toiset torkkuivat nurkassa,

Penkin alla pehtaroivat. –  


Jopa lopetan loruni,

Lasken lauluni lopelle;

Suoni sormia vetääpi,

Käsi käypi kankeaksi! 

 

 


Haaparanta Torniosta nähtynä. Piirros: Paul Hermann vuonna 1859. Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma. Museovirasto. CC BY 4.0.

Suomenkielinen Haaparannanlehti alkoi ilmestyä vuonna 1882. Vuonna 1923 se ja ruotsinkielinen Hapa­randa­bladet yhdis­tet­tiin kaksi­kieli­seksi leh­deksi. Lehdessä on pää­osin ruot­sin­kielisen sisäl­lön joukossa myös suomen- ja meän­kielisiä uutisia. Jos kirjoituksen otsikossa esiintyvä juokale-sana on outo, seli­tyksen saa esi­merkiksi Meän­kielen sana­kir­jasta

Alussa mainittu Salmin saha sijaitsi Haaparannan Nikkalassa. Sahan osti vuonna 1875 kuu­samo­lais­läh­töinen Antti Kurtti (1824–1895), joka käytti myös nimeä Anders Kurth. Tähän kirjoi­tukseen kopioidun juhannus­runon aikaan yhtiö­kump­panina oli Antin vävy, haapa­rantalainen Carl William Wester­gren (1853–1887). 


Lähteitä:

Ruotsin kansalliskirjaston Svenska dagstidningar -verkkopalvelu.

 

 

17. kesäkuuta 2021

Kutojamestari Agatha Nordlund

Lappeenrannan kehruuhuoneesta sai viran kolme Benvikin pellavan­jalostusopistosta valmistunutta opettajatarta: Nordlundin sisarukset Agatha ja Sophia sekä Ottiliana Widell. Sophia Nordlund tuli kehruu­mestariksi vuonna 1823 ja Agatha kutoja­mestariksi vuonna 1826. Kun Sophia vuonna 1832 erotettiin, hänen tilalleen tuli Ottiliana, joka hoiti kehruumestarin virkaa vuoteen 1838.
 
 
Agatha Nordlund oli ollut Benvikistä lähtönsä jälkeen opettajattarena Kalannin Tuorlaksissa. Yllä hänen kuittauksensa ja nöyrin kiitoksensa kahdesta kaiteesta, jotka hän oli professori Böckeriltä saanut. KA Sta, Gs: 16 Talousseuran tilityksen tositteineen 1823.

 
 
Agatha Nordlund oli pysytellyt erossa sisarensa riidoista, eikä häntä ollut Sophian oikeudenkäynteihinkään kutsuttu todistajaksi, mikä saattoi johtua sukulaisuuden aiheuttamasta jääviydestä. Kehruu­huoneen johtaja Barck, jota Sophia syytti erottamiseensa johtaneesta ajojahdista,  lähti kehruuhuoneen johdosta omasta pyynnöstään vuoden 1836 alussa. Hänen tilinpidostaan oli useina vuosina tehty huomautuksia. Barckin jälkeen tarkastajan virkaa jonkin aikaa sijaisena hoitaneen Bror Lindegrenin kirjeistä maaherralle voi päätellä, ettei kehruuhuoneen taloudenhoito muutenkaan ollut kunnossa: suuri osa rukeista oli rikki, samoin seitsemät kangaspuut ja mankeli. 
 
Kehruuhuone sijaitsi Lappeenrannan linnoituksen vanhoissa kasarmi­rakennuksissa, eivätkä vankien sen paremmin kuin henkilökun­nankaan asunto-olot olleet kehuttavat.  Parannuksia tehtiin, mutta hitaasti. Vuonna 1833 maaherralle valitettiin, että kutoja- ja kehruu­mestareiden asuntojen oli jo kolme vuotta aiemmin tehdyssä katselmuksessa todettu olevan ränsistyneitä, mutta korjauk­siin ei ollut vieläkään ryhdytty. Vuokraa ei mestareiden kuitenkaan tarvinnut maksaa, sillä rahapalkan lisäksi etuina olivat ilmaiset asuinhuoneet, valo eli kynttilät ja lämpö eli polttopuut.
 
Agatha Nordlundille oli kertynyt säästöjä, ja hän oli myös perinyt sisarensa Sophian. Vuonna 1836 Agatha lainasi lukkari Rehellille 600 pankkoruplaa ja sai lainan vakuudeksi kiinnityksen lukkarin taloon ja tonttiin. Vuonna 1843 hän hankki oman talon. Se oli huuto­kaupattavana omistajan velkojen kattamiseksi ja myytiin nosto- ja laskuhuudolla (medelst upp- och afslag). Nostohuudot aloitettiin yhdestä hopearuplasta, ja ne nousivat viiteen ruplaan 50 kopeekkaan. Laskuhuudot aloitettiin 150 ruplasta, ja niitä jatkettiin aina kymmeneen ruplaan saakka, jolloin Agatha Nordlundin puolesta hänen edusmiehenään toiminut kirjanpitäjä Daniel Kumlin huusi "minun" (mitt). Näin Agathasta tuli talonomistaja.

Sophia-sisar oli kuollut lavantautiin vuonna 1835, ja myös Agatha oli ollut samaan aikaan vakavasti sairas. Hänellä oli jo alle 50-vuotiaana heikko terveys, johon varmasti olivat osasyynä huonot asunto- ja työolot. Vuonna 1845 Agatha päätti anoa eläkettä ja erota virastaan, jota hän oli hoitanut 18 vuotta. Hänelle myönnettiinkin 30 hopea­ruplan vuotuinen avustus, mutta jostain syystä hän peruutti eron­pyyntönsä ja eläkeanomuksensa.

Agatha jäi vielä asumaan kehruuhuoneen asuntoonsa ja piti omassa talossaan vuokralaisia. Henkikirjasta 1853 lähtien talo oli 3. kaupun­ginosan numero 12.

Katarina Nummelin

Ottiliana Widellin jouduttua eroamaan kehruumestarin virasta hänen tilalleen nimitettiin huhtikuussa 1838 Katarina Nummelin. Katarinalla ei ollut samanlaista koulutusta kuin edeltäjillään, mutta hänellä oli pitkä työkokemus, ja johtokunta katsoi hänet tehtävään päteväksi.

Katarina oli sepäntytär Uskelasta, syntynyt 30.5.1802. Lähdettyään kotoa vähän yli 20-vuotiaana hän oli piikana Turussa, muun muassa Turun kehruuhuoneessa, pari vuotta Lappeenrannassa ja vuoden verran Tampereella. Lappeenrantaan hän muutti pysyvästi vuonna 1836 ja palveli ennen kehruumestariksi tuloaan laitoksen silloisen johtajan, Aschanin, luona.

Katarinasta ja Agathasta tuli ystävykset ja asuinkumppanit. Samaan talouteen muutti äitinsä kuoltua myös Agatha Nordlundin Pietarissa asuneen Maria-sisaren tytär Agatha Petterintytär Kiiski, s. 1.1.1836. Katarina Nummelin otti hänet kasvatikseen ja Agatha Kiiski alkoi käyttää sukunimenään Nummelinia.

Katarinan, Agathan ja sisarentyttären vaiheista kerrotaan lisää myöhemmin.

Lähteitä:

KA Mli Lappeenrannan kehruuhuoneen arkisto, I Da: 1 Kirjetoisteet 1820–1835; I Da: 2 Kirjetoisteet 1836–1841; Ca: 1 Johtokunnan pöytäkirjat 1830–1838.
KA Mli Viipurin hovioikeuden arkisto, Hbea: 10 Varsinaisasiain pöytäkirjat 1836; Hbeb: 4 Ilmoitusasiain pöytäkirjat 1861–1873.
KA Hki VSV, Fa: 390 Valtiosihteerinviraston aktit 1845.

10. kesäkuuta 2021

Kenkää kehruumestarille

Lappeenrannan kehruuhuoneen johtokunta päätti kokouksessaan 14.9.1837, että Ottiliana Widell pitäi­si erot­taa kehruu­mesta­rin vi­ras­ta, koska hän oli syyl­lis­ty­nyt van­kien epä­oikeu­den­mukai­seen ja kova­kou­rai­seen koh­te­luun. Erotta­minen jäi kui­tenkin maa­her­ran rat­kais­ta­vaksi. 

Seuraavan vuoden huhtikuussa johtokunnan kokouksessa olivat läsnä johtokunnan jäsenet puheen­johtaja, pormes­tari E. J. Åker­blom, rovas­ti J. A. Stråhl­man ja piiri­lääkäri A. W. Dammert sekä heidän lisäk­seen kehruu­huoneen johtaja An­ders Hen­rik Aschan ja kehruu­mestari Otti­liana Widell. 

Viipurin läänin kuvernöörille oli vali­tet­tu, että Lappeen­rannan kehruu­huone vitkas­teli vaate­tilausten toi­mitta­mi­sessa kruu­nun­vanki­loi­hin. Niin­pä kuver­nööri oli mää­rän­nyt lää­nin­kam­reeri E. J. Grön­lundin tutki­maan tilan­netta pai­kan pääl­lä. Sitä var­ten ai­nes­varas­tosta piti ot­taa pel­la­vaa koe­häki­löin­tiin, jot­ta saa­tai­siin sel­ville, kuinka pal­jon pel­la­vasta meni tätä ny­kyä hu­kkaan.

    


"Häkilä, pellavan puhdistustyöväline, joita on ollut kaksipäisiä ja yhden ihmisen yhdellä piikki­ryhmällä varus­tet­tuja. Häkilä kiinni­tettiin siteillä penkkiin piikit ylöspäin. Kaksi ihmistä kaksois­häkilässä häki­löitti pellavia siten, että toinen istui toisella, toinen toisella puolen. Pella­via vedet­tiin pii­keissä, jolloin "päistä­reet" varisivat ja niiden mukana huonompi kuitu­aines eli "rohti­met". Hienom­mat jäivät (kun vuoro­tellen kumpaa­kin päätä häki­löi­tiin) lopulta silkin hienoina käteen. Puhdasta hienopellavaa [kehruukuntoon häkilöityä pellavaa] sanottiin "ihoksi", "ihoiksi" ja häki­löityä iho­nippua "sormauk­seksi". Kolme sor­mausta, jotka olivat val­miiksi palmi­koidut siten, että joka sor­maus erik­seen kier­tei­senä sel­västi erosi, sanot­tiin "syke­röksi". Näitä aina asetettiin 12 yhteen naulaan tai kimp­puun soveltu­viksi pariksi". Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat. CC BY 4.0.


Kehruuhuoneen johtaja Aschan oli kieltänyt Otti­li­a­naa osal­lis­tu­masta koe­häki­löin­tiin mil­lään tavoin, mutta keh­ruu­mes­tari oli kuin oli­kin mennyt aines­varastoon eikä pois­tu­nut sieltä Aschanin useis­ta käs­kyistä huoli­matta. Lopulta Aschan jou­tui pyy­tä­mään vangin­vartijaa vie­mään Otti­lia­nan varastosta pois. Seuraa­vaksi Otti­liana juok­si kii­reen vilk­kaa pesu­tupaan seu­raa­maan häki­löintiä. Sekin oli häneltä nimen­omaisesti kielletty, mutta hänet saa­tiin pois pesu­tuvasta vain van­gin­var­tija Gus­tav Erics­sonin avus­tuk­sella. 

Uhmakas käyttäytyminen kehruu­huoneen johta­jaa koh­taan oli kehruu­huo­neen ohje­säännön mukaan ran­gais­tava teko. Ottiliana puolustautui johtajan syytöksiltä toteamalla, että hän meni aines­varastoon vain valvo­maan, että kaikki sujuu asian­mukaisesti. Pesu­tupaan hän taas meni vain hake­maan hänel­le kuu­lu­vaa avain­ta. Samalla hän halu­si muis­tut­taa van­keja, että häki­löin­nissä piti nou­dat­taa huo­lel­li­suutta.   

Vanginvartijat Adam Moisio ja Gustav Ericsson tulivat kokoukseen antamaan lausuntonsa Ottilianan käytöksestä koehäkilöinnin aikana. Moisio sanoi Ottilianan käyttäytyneen nenäkkäästi ja puhuneen Aschanille kovalla äänellä. Koska Ottiliana oli kuitenkin puhunut ruotsia, Moisio ei ymmärtänyt, mitä hän oli sanonut. Ericsson vahvisti Moision lausunnon.

Otti­lianan syntilista kasvoi vielä tästäkin, sillä hänen katsottiin olevan osasyyllinen vaatetoimitusten hitauteen. Tosin toimitus­viivästyksiä ai­heu­tui myös siitä­, että kehruu­huo­neen piti tuot­taa paljon vaate­parse­leita omiin tar­pei­siin­sa. Lisäksi suuri osa van­geis­ta oli sai­raal­loi­sia eikä pysty­nyt täysi­pai­noi­seen työn­te­koon. Otti­liana kui­ten­kin pahen­si ahdin­koa kars­taut­tamalla ly­hyi­tä ja kar­kei­ta roh­din­kui­tuja, minkä seu­rauk­sena lan­gasta tuli huono­laa­tuista ja heik­koa. Se taas vai­keut­ti ja hidas­ti lan­kojen kuto­mista kan­kaaksi. 

Johtaja Aschan pyysi kudontamestari Agatha Nordlundin kokoukseen antamaan lausun­tonsa. Agatha totesi, että Otti­liana oli syystä tai toisesta ruvennut laimin­lyömään häki­löinnin valvo­mista ja ryhty­nyt kars­taut­tamaan häki­löin­nissä saa­tuja huono­laatui­sia roh­ti­mia. Sen vuoksi vangit eivät enää pysty­neet teke­mään työ­tään kun­nolla. Otti­liana oli väit­tänyt langan laadun heiken­tyneen siksi, että pel­lava oli laadul­taan aikai­sempaa huonom­paa. Kudonta­mes­tari Agatha Nord­lund kuiten­kin totesi, että kun Ot­ti­li­ana oli ollut edel­li­senä syk­synä virka­vapaal­la, häki­löinti oli tehty sinä ai­kana huolel­li­semmin ja lan­ko­jen laatu oli paran­tu­nut.

Johtokunta päätti kokouk­sessa erottaa Ottiliana Widellin ja nimit­tää hänen tilal­leen saman tien uuden kehruu­mestarin.

Ottilianan ja hänen perheensä myöhempiin vaiheisiin palataan tuonnempana. 


Lähteitä:

KA Mli Lappeenrannan kehruuhuone, I Ca:1 Johtokunnan pöytäkirjat 1830–1838.


3. kesäkuuta 2021

Lopelta meriekipaasiin

Vuonna 1830 perustetun Suomen meriekipaasin värvääjät kiertelivät lähinnä rannikkoseuduilla mutta myös Hämeessä etsien matruuseiksi halukkaita. Lähtijät olivat nuoria miehiä, yleensä renkejä ja käsityö­läisten oppipoikia tai kisällejä, joita kiinnosti jännittävämpi ja parem­min palkattu pesti. Joidenkin elämäntilanne ehkä myös vaati poistu­mista kotipaikkakunnalta. Värvääjät kyllä liioittelivatkin armeijan tarjoamia etuja, ja moni tuore matruusi sai kasarmilla herätä karuun todellisuuteen, kuten ekipaasin elämää kuvaavassa artikkelissa Helsingin Sanomien viikkoliitteessä 2.2.1930 kerrotaan.

Meriekipaasin eli meriväkeen kuuluvan jalkaväkijoukon sijoituspaikka oli vuodesta 1832 Helsingissä sijaitseva Carl Ludwig Engelin suunnittelema kasarmi, joka edelleen tunnetaan Merikasarmina. Kuva: Suomen Meriekipaasin kasarmi (ns. Merikasarmi) Elisabethin torilta (nyk. Liisanpuistikko) nähtynä. Liewendal, Frans Oskar, painaja 1859. Museovirasto. CC BY 4.0.



Miehiä saattoi Lopeltakin värväytyä kerralla useampia, kuten vuosina 1837 ja 1849. Vuonna 1837 lähtijöitä oli neljä: Laurilan renki Nikodemus Kustaanpoika Ourajoelta, Sokalan renki Jesse Eenokin­poika Vojakkalasta, Ilkon renki Fredrik Eenokinpoika kirkonkylästä ja renki Abraham Emanuelinpoika Läyliäisiltä Ojalan torpasta. Muutto­kirjojen mukaan kaikki olivat hyväkäytöksisiä ja rehellisiä. Abraham, Nikodemus ja Fredrik saivat heti pestin kymmeneksi vuodeksi. Jesse oli ensimmäisen katselmuksen aikaan sairas, mutta merkintöjen mukaan myös hän oli tullut palvelukseen vuonna 1837.

Vuonna 1814 syntynyt Abraham Emanuelinpoika oli Salon Kaipolan torpan poika. Hän sai sairauden vuoksi eron jo marraskuussa 1838. Lopelle palattuaan hän oli renkinä ja kuoli Yli-Antinniemessä vuonna 1843 keuhkotautiin vain 28-vuotiaana.

Nikodemus Kustaanpoika, s. 3.3.1808, oli ennen värväytymistään ehtinyt olla monessa paikassa palkollisena ja oli jo 29-vuotias. Nikodemus kaseerattiin sairauden takia tammikuussa 1839, minkä jälkeen hän vietti liikkuvaa elämää Lopella ja lähipitäjissä. Irtolaisena hänet määrättiin Saimaan kanavan rakennustöihin, ja siellä hän kuoli 55-vuotiaana vuonna 1863. Hänen vaiheistaan kerrottiin blogikirjoi­tuksessa 24.10.2020.

Fredrik (s. 24.9.1813) ja kuusi vuotta nuorempi Jesse (s. 24.9.1819) olivat veljeksiä, Eenok Heikinpojan (1786–1848) ja Brita Antintyttären (1784–1866) poikia Topenolta. Eenokin äiti Kristiina Laurintytär oli kotoisin Peuralta, jonne isä Heikki Juhonpoika muutti kotivävyksi. Sukuni esivanhempiin kuuluvasta Heikistä tuli myöhemmin Heikkilän uudistilallinen Topenolle. Eenok, joka oli Kristiinan ja Heikin pojista kolmanneksi nuorin, ansaitsi elantonsa renkinä ja itsellisenä, ja myös Eenokin pojat Fredrik ja Jesse lähtivät jo nuorella iällä renkipojiksi.
 
Fredrik Eenokinpoika ei aivan kymmentä vuotta ekipaasissa viettänyt, sillä hän sai erokirjan jo joulukuun lopulla 1844. Muuttokirjassa ei lähdön syytä mainita. Mistään rikkeistä ei ollut kysymys, sillä Fredrikiä kuvattiin rehelliseksi ja hyvämaineiseksi. Lopelle paluun jälkeen Fredrik teki töitä muonatorpparina, sahan­renkinä ja itsellisenä eri puolilla pitäjää. Hän avioitui Rengossa syntyneen Ester Eliaantyttären kanssa vuonna 1846. Pariskunnalle syntyi seitsemän lasta, joista kolme eli aikuisiksi. Maria Eufemiasta, s. 12.9.1846, tuli itsellisen vaimo Sajaniemeen, 19.6.1849 syntynyt Tiitus oli muonatorpparina Rengon Vehmaisissa ja Emma Loviisa, s. 21.2.1851, muona­torpparin vaimona Rengon Oinaalassa. Fredrik Eenokin­poika kuoli vanhuuteen 76-vuotiaana 29.3.1890.
 
Jesse Eenokinpoika sairastui ruusuun ja kuoli meriekipaasissa vuonna 1853. Hän oli silloin palvellut yhden kymmenvuotiskauden ja värväytynyt jatkoajalle. Rippikirjasta puuttuvat sekä syntymäaika että -paikka. Hänestä sanotaan, että hän oli tullut meriekipaasiin "ilman todistusta, tietojen mukaan vuonna 1837".
 
Vuonna 1849  värvääjät olivat hyvin tarmokkaita. Lopella pestattuja oli seitsemän, muuttokirjan meriekipaasiin otti kuusi, mutta vain kolmesta tuli lopulta matruusi:
 
  • Juho Strandberg, s. Lopen kirjojen mukaan 29.5.1831 Janakkalassa, oik. 6.6.1830. Juho oli renkinä Viedahlin talossa Lopenkylässä. Hän sai vuonna 1857 ekipaasista eron sairauden takia, muutti Pyhäjärvelle ja avioitui. Pariskunta muutti vuonna 1861 Inkerinmaalle. Rippikirjan merkintöjen mukaan Juho Strandberg kuoli 1883.
  • Juho Heikinpoika Sundberg, s. 15.6.1826. Sundberg sairasti epilepsiaa, mutta siitä huolimatta hänet värvättiin. Palvelukseen miestä ei nähtävästi kelpuutettu, koska hän palasi pian takaisin Lopelle.
  • Vilhelm Juhonpoika Collin, s. 26.4.1823. Collin oli entisen lampuodin poika ja renki Joentaustan Konkkalasta. Hän palasi Lopelle 12 vuoden kuluttua, perusti perheen ja eli muonatorpparina ja itsellisenä Joentakana. Hän sai palve­lusajaltaan eläkettä.
  • Kustaa Adaminpoika Karolin, s. 8.6.1827. Renki, sotilas Adam Karolinin poika. Kustaa kuoli ekipaasissa koleraan 25.5.1853.
  • Antti Eerikinpoika Spjut eli Spets, s. 10.12.1817. Myös Antin isä oli sotilas, Eerik Spets. Muuttokirjassa mainitaan, että Antti Spjut oli aiemmin ollut kaartilaisena ja karannut palveluksesta kaksi kertaa, minkä vuoksi hänen käy­töstään tuli pitää silmällä. Spjut kaseerattiinkin huonon käytöksen takia ja hän palasi Lopelle vuonna 1852 samalla muuttokirjalla. Hän värväytyi Suomen toiseen meriekipaasiin vuonna 1854. On selvittämättä, onnistuiko matruusiksi pääsy silloin.
  • Suutari Abraham Ahlstedt, s. 2.6.1818, perheineen. Myös hän palasi pian Lopelle ja kuoli vuonna 1855. Ahlstedt ehkä oli toivonut voivansa harjoittaa ekipaasissa suutarin ammattia.

Seitsemäs pestattu oli Lopenkylän Uotilan renki Eerik Juhonpoika Sahlstedt. Hän tuli pian katumapäälle ja valitti värväyksen tapahtuneen lain vastaisesti, mikä johti pitkällisiin kiistoihin. Tuliko hänestä matruusia, siitä kerrotaan blogissa myöhemmin.

 

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot:
Sota-arkistossa säilytettävistä sukututkimuksen lähteistä. Sota-arkiston tutkijan Veli-Matti Syrjän esitelmä Suomen Sukututkimusseuran kokouksessa 14.12.1982. Genos 54 (1983), s. 1–11.
O. Seiskari: Suomen sotalaitos Venäjän sotilashallinnon osana 1800-luvulla. Sotilasaikakauslehti 1.2.1939.
SSHY. Jäsensivut.