Tarmokas kirkkoherra ja ahkera opettajatar

 Sauvon kudontakoulun alkuvaiheita

 

Benvikin pellavanjalostusopiston innoittamana perustettiin eri puolille maata tytär­kouluja, joista pitkäikäisimpiä olivat Turun ja Sauvon koulut. Sauvon koulun perustamisesta ja sen alkuaikojen vaikeuksista kertoi Sauvon kirkkoherra Martin Tolpo Suomen talousseuran sihteerin C. C. Böckerin julkaisemassa Tidning för Landthushållare -lehdessä.

Talousseuran toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Tolpo oli pitkään miettinyt, miten voisi elvyttää Sauvon seudun pellavankudontaperinnettä. Sopivaa tapaa ei tuntunut löytyvän, kunnes professori Böcker vuonna 1825 esitti ajatuksen, että opetus toteutettaisiin eräänlaisena kiertokouluna, jossa opettaja kulkisi opettamassa oppilaita heidän kotonaan (ambulatorisk underwisning). 

Kuten oli osattu pelätä, koulu kohtasi pitäjässä suurta vastustusta. Kaikkeen uuteen suhtauduttiin yleensäkin epäillen, ja erityisesti isännät pelkäsivät koulun vievän heiltä työvoimaa. Niinpä opetukseen osallistumisen ehdot pyrittiin tekemään mahdollisimman houkutteleviksi. Kirkkoherra Tolpo tiedotti saarnastuolista, että oppilaiden olisi mahdollista saada vuosien 1814 ja 1820 asetusten mukaiset palkinnot, opetus olisi maksutonta, oppilaat saisivat ilmaiset raaka-aineet ja työkalut, ja heille maksettaisiin ennakkoa valmistettavista kankaista. He saisivat työskennellä kotona, missä opettaja kävisi heitä aika ajoin neuvomassa. Oppilaat saisivat itse pitää kutomansa kankaat tai myydä ne, ja ahkerimmille luvattiin lisäkorvauksia.

Tolpo toteaa artikkelissaan, että Sauvon kokemusten perusteella hän pitää kiertävää opetusta parhaana tapana edistää kudontataitoa. Oppilaaksi saattoi tulla jokainen nainen, joka oli laillisen suojelun alainen, oli hän sitten tytär, piika tai itsellinen, nuori tai vanha. Koulu itse ei tarjonnut laillista suojelua, joten se ei houkutellut työvoimaa eli lähinnä piikoja lähtemään vuosipalveluksesta.

Opettajaksi oli saatu Benvikistä vuonna 1825 hyvin arvosanoin valmistunut Eva Björkfelt. Ensimmäisen vuoden tavoitteeksi oli asetettu 12 oppilasta, mutta vain yhdeksän ilmoittautui pappilassa pidettyyn alkuopetukseen. Heillä oli opiskelun ajan ilmainen ylöspito, ja kotiin lähtiessään kukin sai rukin, vyyhdinpuut ja hienoksi häkilöityä pellavaa. Opettaja jatkoi opetusta kotikäynneillä, tarkasti työn jälkeä ja valvoi myös valmiiden kankaiden pesua, valkaisua ja mankelointia. Oppilaat ehtivät kutomisen ohella suorittaa muut työvelvollisuutensa ja etenivät kudonnassa kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan.  Koska he asuivat eri puolilla pitäjää, opettajan oli oltava jatkuvasti liikekannalla vuodenajasta ja säästä riippumatta. Käynnit kodeissa olivat kuitenkin hyödyllisiä, sillä niiden myötä suhtautuminen kouluun muuttui suopeammaksi ja taidot levisivät myös varsinaisten oppilaiden lähipiiriin. Kun ennakot ensimmäisistä kankaista oli jaettu, heräsi kiinnostus laajemmaltikin. Tolpon mukaan mielialan muutos oli suuresti opettajan ansiota. Eva Björkfelt kohteli oppilaitaan hyväntahtoisesti eikä säästellyt vaivojaan.

Vuoden 1826 syksyllä uusia oppilaita tuli 27, enemmän kuin oli uskallettu toivoa. Oppilaista seitsemän oli alle 15-vuotiaita, yhdeksän 15–20-vuotiaita ja 11 yli 21-vuotiaita. Joukossa oli 11 rusthollarien tai talonpoikien tytärtä ja seitsemän vuosipalveluksessa olevaa piikaa. Koulun taloudellinen tilannekin näytti paranevan. Samana vuonna pidetyssä Turun palttinahuutokaupassa hinnat jäivät kuitenkin hyvin alhaisiksi. Koulun kulut 1826 olivat 408 ruplaa ja huutokaupan tuotto omakustannukset vähennettynä 641 ruplaa. Huono tulos oli pettymys monelle ahkeralle kutojalle, ja taas tarvittiin ennakkomaksuja kutomishalukkuuden ylläpitämiseksi. Vuonna 1827 kulut olivat 632 ruplaa, ja kangasta oli kudottu 794 kyynärää. Laatukin oli edellisvuotta parempi. Tuotoksi Tolpo arvioi lähes 2000 ruplaa, ja odotukset seuraavalle vuodelle olivat vielä korkeammalla.

Suomen talousseura avusti koulua koko sen olemassaoloajan. Alkuajan suurimmat menoerät olivat työkalut ja opettajan palkka, jota Tolpo piti pienenä työn vaativuuden huomioon ottaen. Varsinkin ensimmäiset vuodet olivat opettajalle raskaita. Osa matkoista oli taitettava jalan, kun kyytiä ei aina ollut saatavilla. Opettajan piti myös huolehtia työkalujen kunnossapidosta ja hankkia tarvittaessa korjaajat, joita ei ollut helppo löytää.

 

Talouseura antoi Eva Björkfeltille matka-avustusta 95 riikintaalaria valtionvelkarahassa eli 150 pankkoruplaa. KA Sta, Gs: 20 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1828–1829.

 

Ilman Martin Tolpon peräänantamattomuutta ja Eva Björkfeltin uhrautuvaa työtä Sauvon koulu tuskin olisi selvinnyt alkuvaikeuksista. Eva Björkfelt hankki myöhem­min vielä lisäkoulutusta. Kirkkoherra Tolpon järjestämän Talousseuran stipendin avulla Eva matkusti vuonna 1829 opintomatkalle Ruotsiin tutustumaan sikäläisiin kehruu- ja kudontakouluihin ja opiskelemaan kilpikudontaa. Kilpikudonta otettiinkin myöhemmin Sauvon koulun opetusohjelmaan, ja koulu tuli tunnetuksi erityi­sen hienoista pellavakankaistaan.

Martin Tolpo kuoli 26.1.1830. Hänen jälkeensä koulun toimintaa johti kapteeni Otto Fock, joka siirsi koulun omistamaansa Kärkniemen kartanoon. Eva Björkfeltistä tuli koulun pitkäaikainen johtajatar. Vuonna 1830 hänen vuosipalkkansa oli 200 ruplaa pankkoassignaatteina. Ei ole selvinnyt, loppuiko kiertävä opetus kokonaan koulun siirryttyä Kärkniemeen. Joka tapauksessa osa oppilaista asuikin siellä tai lähi­taloissa. Rippikirjamerkintöjen mukaan oppilaat, joita tuli myös Sauvon ulkopuo­lelta, viettivät koulussa vaihtelevia aikoja, yhdestä jopa kuuteen vuoteen.

Evasta ja Sauvon koulun oppilaista kerrotaan blogissa myöhemmin lisää.

Lähteitä:

Tidning för landthushållare, 01.01.1828, nro 1–6, s. 31–46.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

KA Sta, Gs: 21 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1830.

Laine, Katri 1943: Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.

Moitittava makki

eli
Paska juttu Joensuusta

Kaikkien ns. vanhojen kaupunkien tavoin myös vuonna 1849 perustetussa Joen­suussa toimi (vuodesta 1860 lähtien) raas­tuvan­oikeus. Se kokoontui säännöl­li­sesti maanan­taisin joka viikko, siis paljon useammin kuin maa­seudun käräjä­oikeudet. Tiuha tahti oli tarpeen, sillä suurin osa käsiteltä­vistä jutuista koski kauppa­kaupungin talous­elämään liit­tyviä asioita kuten vekse­leitä ja muita velko­muksia. Varsi­naisia rikos­juttuja oli peräti harvoin, mutta sekaan tietysti mahtui juopumus­rikkeitä ja aina silloin tällöin myös muita kaupungin ankaran järjestys­säännön vastai­sia hairah­duksia.

Leivättömän pöydän ääressä asiat pyrittiin puimaan perusteelli­sesti – ja pöytäkirjat laadittiin vähintään yhtä hartaasti. Olipa kyseessä aivan mitätön tai hyvinkin merkittävä juttu, esitystapa noudatti aina suunnilleen samaa kaavaa. Oheinen näyte on mainio esimerkki oikeuden­käynti­pöytä­kirjojen tyylistä, joten liitettäköön se tähän sanatarkasti kokonaisuu­dessaan. 

Vuonna 1885 Maaliskuun 2 päivänä kokoontui Raastuvan Oikeus Joensuun kaupungissa Raatihuoneella. Saapuvilla olivat Pormestari Alfred Nysten sekä Neuvosmiehet Juhana Nousiainen ja Simo Hirvonen. 

Pöytäkirjan toimitti Pormestari Nystén. 

– –

§:9

   Virallinen syyttäjä Kaupunginviskaali Niilo Henrik Aschan lausui tänne manattua ja huudettaissa itse paikalle tullutta Maalaria Juhana Koljosta vastaan, tästä kaupungista, että vastaaja, kuten Poliisi Jooseppi Leväinen on syyttäjälle ilmiantanut, pitää hyyskänsä ja pihansa siivottomina, jonkatähden Syyttäjä nyt siitä vaati vastaajata lailliseen edesvastaukseen.

    Kanteesta kuultuna väitti vastaaja että hän jokaisena kuukautena on puhdistanut sekä hyyskänsä että pihansa ja anoi sen­vuoksi, että hän vaaditusta edes­vastauksesta vapautet­taisiin.

    Syyttäjä pysyi kumminkin kanteessaan ja nimesi asiaan todistajiksi Työmiehet Juhana Henriciusen ja Wilhelm Hyttisen, jota paitsi vastaaja samassa tarkoi­tuksessa mainitsi Työmies Pekka Turusen, jotka kaikki hyvä­maineisina ja muutoinkin esteettöminä saivat vannoa vierasmies­valan, minkä jälkeen he valan arvosta muistu­tet­tuina ja erikseen kuulus­tel­tuina, kertoivat:

    1  Juhana Henricius: että vierasmies asuu vastaajan talossa ja tietää hyyskä olevan liian pienen joten se pian täyttyy kun vastaaja vaan kerran kuukau­dessa on sen puhdistut­tanut ja asukkaiden on sen vuoksi täytynyt tehdä tarpeensa lattialle ja penkille hyyskässä; sekä että myös pihamaa on siivoton. Ei muuta. Astui ulos.

    2  Wilhelm Hyttinen: todisti yhtäpitävästi edellisen vierasmiehen kanssa hyyskästä ja sen puhdis­ta­misesta ja sanoi talossa olevan ainoas­taan yhden senlaisen vaikka talossa asuu lähes seitse­män­kym­mentä henkeä sekä että niin suurelle joukolle on mahdotonta pitää yhtä hyyskää puhtaana mutta ettei vieras­mies tiedä jos piha talvis­aikana on siivot­to­mampi kuin muiden­kaan pihat. Astui ulos.

    3  Petter Turunen: että vastaajan hyyskä on siivoton ja sietäisi puhdistaa useammin kuin kerran kuu­kau­dessa kuten vastaaja tähän asti on tehnyt sekä että myös pihamaa on huonossa siivossa. Wierasmies astui ulos.

  Sittenkuin vastaaja oli anonut anteeksi huolimat­to­muutensa ja luvannut tästälähtien pitää puhtau­desta parempaa huolta, käskettiin asianomaiset astumaan ulos ja Oikeudessa

Määrättiin:

    Että päätös tässä asiassa julistetaan Raastuvan Oikeuden kokouksessa Maanantaina tämän kuun 16 päivänä, jolloin asian­omaiset tulkoot Oikeuteen saapuville jos he luulevat etunsa sitä vaativan. Julistettiin.

Seuraavan viikon normaaliin maanantai-istuntoon oli kertynyt niin paljon vek­seli­vel­koja ja muita tär­keitä asioita, että pari vähä­pätöi­sempää juttua hoidet­tiin­kin vasta tiis­taina.

Wuonna 1885. Maaliskuun 17 päivänä kokoontui Raastuvan Oikeus Joensuun kaupungissa Raatihuoneella. Saapuvilla olivat Pormestari J. A. Nysten sekä Neuvosmiehet Juhana Nousiainen ja Simo Hirvonen. 

Pöytäkirjan toimitti Pormestari Nysten. 

– – 

§:2 

  Kun Raastuvan Oikeus nyt uudelleen käsiteltäväksi otti tämän kuun toisena päivänä pidetyssä kokouksessa pöytä­kirjan §:9 alle viimeksi esillä olleen, mutta siihen merkityn syyn vuoksi täksi päiväksi lykätyn asian, jossa virallinen syyttäjä kaupungin viskaali Niilo Henrik Aschan on, polisi Josef Leväisen ilmiannosta, syyttänyt maalari Juhana Koljosta, tästä kaupungista, siivottomuudesta, tulivat mainitut as^et kukin itse huudettaessa saapuville.

   Edelliset pöytäkirjat asiassa luettua käskettiin as^et astumaan ulos, kunnes oikeudessa keskusteltiin ja tehtiin seuraava

Päätös:

  Tämän asian on Raastuvan Oikeus lopullisesti tutkinut ja katsoo kohtuulliseksi tällä kertaa vapauttaa v^jan laillisesta edes­vastauksesta, mutta velvoitetaan, hänelle siinä suhteessa nyt määrätyn viiden­kymmenen markan uhka­sakon haas­tolla, ei ainoastaan kahden viikko­kauden kuluessa tästä päivästä lähtien taloonsa rakenta­maan eri hyyskän jokai­selle kymmenelle hengelle, mutta myös vähintäänkin joka toinen viikko ne puhdistamaan ja aina sisästä siistinä pitämään. Julis­tettiin. Aika ja paikka edellä mainitut.  

J. A. Nystén

J. Nousiainen                S. Hirvonen

Juhana Koljonen asui Joensuun korttelissa 21 tontilla numero 4. Nykyään sitä vastaa Torikatu 29 / Niska­katu 6. Vuoden 1885 henkikirjasta näkyy, ettei kiinteistön virallinen väkiluku nouse edes likelle väitettyä seit­semää­kymmentä. Tosin henki­kir­jaan ei aina merkit­ty­kään kaik­kia vikke­lästi vaihtu­via ali­vuokralaisia saati muita satun­naisia käypä­läi­siä. Henki­kirjaan on merkitty tontille 4 maalari Juhana Koljo­nen, vaimo Anna ja yksi poika­lapsi sekä kahdek­san vuokra­laista perhei­neen:

• målaren Johan Koljonen 38 h Anna 57 b 1–0
• hyresgäst Arb. Karl Halonen 48 h Sikke 43 b Oskar 64
• -"-            Arb. Wilhelm Hyttinen h Anna b 1–1 
• -"-            Arb. Petter Turunen h Ulla grk b 1–1 
• -"-            Arb. Michel Hirvonen h Anna b 1–0 
• -"-            Arb. Karl Wänskä h Anna 
• -"-            Arb. Matts Kinnunen h Anna b 1–2 
• -"-            Skomakaren Petter Huttunen h Maria
• -"-            Arbetaren Johan Henritsius h Kaisa

Nimen perässä oleva kaksinumeroinen luku viittaa syntymävuoteen. Lyhenne h tarkoittaa vaimoa, b lapsia ja grk kreikanuskoista. Lasten kohdalla ilmoitetaan ensin poika- ja sitten tyttölapset.

Lähteitä:

Kansallisarkiston digitoidut aineistot. Joensuun henkikirja 1885.

KA Jns Ca:26 Joensuun RO:n varsinaisasiain pöytäkirjat 1885 I.

Könönen, T. 1904: Joensuun kaupunki vuosina 1848–1898. Joensuu.

Agatha ja Katarina

Lappeenrannan kehruuhuoneen kutojamestari Agatha Nordlund ja kehruumestari Katarina Nummelin erosivat kumpikin virastaan vuonna 1853, Katarina helmikuun lopussa ja Agatha huhtikuussa. Heidän jälkeensä kutojamestariksi tuli pastorinleski Johanna Calonius ja kehruumestariksi hänen tyttärensä.

Ystävykset Agatha ja Katarina muuttivat Agathan omistamaan taloon kaupungin kolmanteen kaupunginosaan. Talossa asui myös Agathan 18-vuotias sisarentytär, Katarinan kasvatti Agatha Kiiski eli Nummelin, ja joitain vuosia myös vuokralaisia.

Erotessaan Agatha jätti saman tien eläkeanomuksen ja anoi vuosipalkkansa eli 85 hopearuplan 80 kopeekan suuruista eläkettä. Hän oli 58-vuotias ja ollut virassaan lähes 27 vuotta. Kehruuhuoneen johtokunta totesi lausunnossaan, että Agatha oli hoitanut tehtävänsä ahkerasti ja hyvin osoittaen kuuliaisuutta ja uskollisuutta, ja muutenkin hänen käytöksensä oli ollut kaikin puolin kunnioituksen ansaitsevaa. Sairaalloisuuden vuoksi hän ei enää pystynyt hoitamaan virkaansa eikä muutenkaan hankkimaan elantoaan. Lääkärintodistuksen mukaan Agatha sairasti parantumatonta kihtiä (gikt).

Agathalle oli jo 1844 myönnetty eläke, mutta hän oli silloin perunut anomuksensa. Talousosaston yhteisistunnon kanta oli nyt, että eläke tuli olemaan samansuuruinen kuin yhdeksän vuotta aiemmin myönnetty eli vain 30 hopearuplaa vuodessa.

 

Huonosta terveydestä huolimatta Agatha jatkoi työntekoa kehruuhuoneesta lähdön jälkeenkin, ehkä saadakseen tarpeellista lisäansiota. Ainakin kerran hän sai Talousseuran palkinnon kutomastaan 40 kyynärästä hienoa pellavakangasta. Palkinto, yksi rupla 66 3/4 kopeekkaa hopeassa, lähetettiin Lappeenrantaan joulukuussa 1859. KA, Gs: 51 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1859–1864.

Kolme vuotta Agathan jälkeen myös Katarina Nummelin jätti eläkeanomuksen. Katarinalle ei eläkettä myönnetty, koska hänellä ei ollut siihen asetuksiin perustuvaa oikeutta eikä palvelusaikakaan oikeuttanut eläkkeeseen. Katarina oli ehtinyt olla kehruuhuoneen palveluksessa 14 vuotta: tarkastaja Arppen todistuksen mukaan tammikuun 28. päivästä 1839 helmikuun loppuun 1853.

Katarinan eläkeanomusta varten annettu papintodistus. Kirkkoherran apulainen Gyllenbögel todistaa, että Katarina on elänyt kunniallisesti, omaa tarpeelliset kristinopin tiedot ja on asianmukaisesti käyttänyt armonvälineitä. Koska hänen taloudellinen tilanteensa ei ole hyvä (befinner sig i mindre gynnande omständigheter), pyydetään nöyrimmästi, että korkeat viranomaiset suhtautuisivat eläkeanomukseen suosiollisesti. KA Talreg, Ea: 2245 Kirjeaktit 1856.

Katarinan kasvattitytär Agatha Nummelin vihittiin marraskuussa 1856 Lappeen­rannan ja Lappeen seurakuntien lukkarin Karl Fredrik Helsingiuksen kanssa. Pariskunta jäi asumaan Agatha Nordlundin taloon, ja perheeseen syntyi neljä poikaa: Karl Herman 28.10.1857, Frans Gustaf 5.11.1859, Pietari (Peter) Jaakko 2.12.1868 ja Paul Verner 5.7.1874.

Agatha Nordlund kuoli 65-vuotiaana 24.3.1860. Hän ja Katarina olivat tehneet keskinäisen testamentin vuonna 1846 ja vahvistaneet sen lisäyksellä 1856. Pitkään samassa taloudessa (i bolag) yhdessä eläneinä he määräsivät, että toisen kuoltua jälkeenjäänyt perii kaiken irtaimen omaisuuden sekä heidän yhdessä hankkimansa talon ja tontin ja saa siihen täyden hallinta- ja määräysvallan. Testamentti valvottiin Lappeenrannan raastuvanoikeudessa toukokuussa, ja Katarinan tuli ilmoittaa siitä Agathan mahdollisille perillisille.

Heinäkuussa 1862 Katarina Nummelin myi talon kasvattityttärensä puolisolle, Karl Helsingiukselle. Kauppahinta oli 800 hoperuplaa, ja Katarina pidätti kuolemaansa saakka asumisoikeuden huoneeseen, jossa oli siihenkin saakka asunut. Katarina kuoli 13.2.1878, hieman alle 76-vuotiaana.

 

Lappeenrannan kehruuhuoneessa kudonta- tai kehruumestarin virkaa hoita­neita Benvikin neitoja koskevat kirjoitukset on koottu blogimme Benvikin neidot -välilehdelle: Agatha ja Sophia Nordlund (numerot 19 ja 20) sekä Ottiliana Wilén/Widell (numero 36). Kehruuhuoneesta kerrotaan myös siellä vankina olleen Elisabeth Forssellin tarinassa.

Lähteitä:

KA (DA) Talreg, KD 119/186 1853 ja KD 454/47 1859. Linkit tekstissä.

KA Hki Talreg, Ea: 2063 Kirjeaktit 1853 ja Ea: 2245 Kirjeaktit 1856.

KA Mli Viipurin hovioikeuden arkisto, Hbea: 28 Varsinaisasiain pöytäkirjat 1860–1861.

KA Hki Vankila-asiakirjojen arkisto, 920 Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneiden tilit tositteineen 1853.

SSHY. Jäsensivut.

Olsenin hommia

Satusetä Topelius kirjoitti toukokuussa 1873 ulko­maa­lais­ten Suo­messa teke­mistä metsä­kaupoista: "Helsin­gissä on koko­nainen kolonia saksa­laisia, ruotsa­laisia, norja­laisia ja englanti­laisia her­roja, jotka elävät kuin ruhti­naat." Kemissä hääri­vää norja­laista Olsenia Tope­lius luon­nehti "pikku keisa­riksi". Terje Olsen oli toime­lias mies, joka hääri elä­mänsä aikana monessa pai­kassa ja oli mones­sa muka­na.

Kemi

Ruotsalaisessa Hudiksvallsposten-lehdessä julkaistiin 29.3.1873 Pohjois-Suomea koskeva uutinen: Kemi­joen varrella valta­vien luonnon­metsien keskellä on kuu­lemma käyn­nis­tetty suuri­suun­taista toi­min­taa, joka vai­kut­taa merkit­tä­västi koko Perä­pohjolaan. "Mies, joka on yhtäkkiä herät­tänyt erä­maan eloon, on Terje Olsen."

Olsen oli kulkenut Kemijoen poikki ensimmäisen kerran vuonna 1870 matkallaan Haapa­ran­nalta Ouluun. Hän häm­mästyi, miten vähän joki­varressa oli yritte­liäi­syyttä, ja päätti tehdä asialle jotakin. Pari vuotta myöhem­min hän sai vii­deksi vuo­deksi 500 000 tukin hakkuu­luvan Kemi­joen tuntu­masta. Keväällä 1873 höyry­sahan rakentaminen oli lehden mukaan täy­dessä vauh­dissa, ja syk­syllä pienessä Kemin kaupun­gissa toimisi yksi Pohjo­lan suurim­mista sahoista. Uutisen mukaan Olsenilla oli met­sissä töissä 600 miestä ja 300 hevosta – ja hän saisi tarvit­taessa sata hevosta lisää­kin.

Hakkuuluvasta oli uutisia Suomen lehdissä jo vuonna 1872. Marras­kuun 2. päivänä Oulun Wiikko-Sanomat kirjoitti Olsenin hakkuutarjouksesta:  500 000–700 000 hirttä viiden vuoden aikana hintaan 5½ penniä kuutiojalalta metsä­mailta, jotka eivät ole viit­tä virs­taa edem­pänä lautta­kululle sove­liaasta vedestä.

Josko h:ra Olsen tullee höyry­sahaa Kemissä rakentamaan, taikka jos puut vietä­neen Ruotsi­maalle, sitä ei vielä tie­detä. Kuiten­kin sano­taan h:ra Olsenin äsket­täin osta­neen Torvi­sen ja Rautio­lan maat Kemissä.

On kummasteltu, että kuin maan omat asukkaat ovat saaneet maksaa 8:kin penniä kuutiojalalta, edellämainittu muukalainen on saanut ostaa hirsiä ylläsanotulla halvalla hinnalla. 

Suomalainen Wirallinen Lehti kirjoitti 12.11.1872 äskeisestä Oulun Wiikko-Sanomien uutisesta ja täydensi sitä oululais­lehdelle tul­leesta yksi­tyi­sestä kir­jeestä:

Kemistä kirjoitetaan, että herra Olsen, norjalainen, ynnä useiden muiden norjalaisten kanssa, on tullut sinne asumaan ja aikoo ryhtyä isoihin hankkei­sin saha­liikkeen y.m. suh­teen. Hänen palveli­jansa ovat jo liik­keellä ja elä­mänsä on kuin vähäistä hovin­pitoa. Rahaa alkaa levitä maahan, vaikka kir­joit­taja ei vis­siin tiedä sanoa, onko koko tuo homma täyttä tolk­kua vaiko ainoas­taan koke­mat­to­man yri­tystä.

Nimimerkki Kemiläinen kirjoitti Oulun Wiikko-Sanomissa 3.5.1873 paikkakuntalaisten toiveista:

– – täytyy kiireessäni ottaa pännä käteen ja nokkia myöden usiam­man pyyn­nöstä an­taa tie­toa tääl­tä uuti­sista, kuin nyt ylei­söllä on pal­jon puhee­na Kemin uu­den kaupun­gin raken­nuk­sesta, ja tänä vuonna tän­ne tul­leen ulko­lai­sen her­ra Olsen'in isois­ta toi­mis­ta. – – Ar­vel­laan herra Olsen'in ensi kesä­nä tar­vit­se­van työ-toimis­saan 5 eli 6 tu­hat­ta mies­tä, jos­sa lan­keaa suu­ri ra­ha­sum­ma täl­le pe­rälle, et­tä ei ole meil­lä mi­tään muu­ta sanot­ta­vaa herra Olsen'in toimista, kuin syy suu­resti kiit­tää  – – ja saamme toi­vot­taa, että hänen työnsä ja toi­mensa tulis menes­ty­mään ja että hän tulis ole­maan ja asu­maan mei­dän kans­sam­me tule­via aiko­ja, niin as­tui­si jon­kun aske­leen edes­päin mei­dän poh­jan­perä si­vey­den sekä va­ral­li­suu­den tiel­lä, ja tuli­sim­me näke­mään, että Ke­min uusi kau­pun­ki, joka nyt on alus­sa, niin nou­sis äk­kiä, ja tu­lis vil­kas meri- ja maa­kunnan lii­ke.  – – Jos herra Olsen vain sais sahan kaupungin rannikolle ra­ken­taa, jos­sa toi­vos­sa useampi on.

Toive toteutui, ja "Olsenin hommasta" tuli totta. Englanti­lai­sen Steweni Olsen & Co. -yhtiön osa­kas Terje Olsen oli saanut Suomen kansalaisuuden ja osti kirjoittajan isänisän isältä Junton tilan n:o 11 Kemin pitä­jän Lautio­saa­ren kyläs­tä. Sen jälkeen Olsen vuok­rasi tilan 50 vuo­deksi norja­lai­selle herra J. N. Fleischerille, joka edusti Holst & Fleischer -yhtiötä. Fleischer sai 29.7.1873 maa­herralta luvan raken­taa kuusi­kehäinen, hieno­teräi­nen höyry­saha Kari­haaran saarelle. Saha­yhtiön nimeksi tuli Kemi Ångsågs Ab – Kemin  Höyrysaha Oy. Tämä niin sanottu Olsenin homma alkoi korkea­suhdan­teen aikana ja vilkas­tutti Kemin seudun ja Perä­pohjolan talous­elämää. Leh­dissä ker­rot­tiin Terje Olsenin rustaavan ahke­rasti uutta kaupun­kiaan ja maksa­van työn­teki­jöille huippu­palkkoja. 

Sahan toiminta alkoi varsi­naisesti maalis­kuussa 1874, jolloin työn­tekijöitä oli 139. Huhti­kuun lopulla työ­väkeä oli jo 418 ja elo­kuun lopulla 539. Sen jälkeen työntekijä­määrä kääntyi las­kuun.

Höyry­saha ajautui vara­rikkoon vuonna 1877 osit­tain Olsenin huo­non talouden­pidon mutta myös saho­jen yleis­ten vaikeuk­sien takia.

Saksa ja Englanti

Terje Olsen syntyi Arendalissa Norjassa vuonna 1831 mutta muutti jo nuorena Hampuriin. Hän perusti siellä pankki- ja kaupintaliikkeen ja toimi sen nimissä kymmenen vuotta. Hänelle ja Augusta Duffourille (s. 1834) syntyi Hampu­rissa poika Albert vuonna 1860 ja tytär Erna vuonna 1862. Tyttä­ret Inga ja Alma syntyi­vät vuo­sina 1870 ja 1873 Hullissa Englan­nissa.

Englannissa Terje liittyi toukokuussa 1870 vapaamuurareihin. Vuoden 1871 väestö­laskennassa hänen asuin­paikkansa oli Hull ja ammat­tinsa laiva­meklari. Samassa talou­dessa asuivat vaimo Augusta, anoppi Louisa Duffour ja lapset Albert, Erna, Egmont ja Inga. Egmont oli synty­nyt Ruotsin Kol­bäckissä vuonna 1866, jolloin per­heen pysyvä asuin­paikka lienee ollut vielä Hampu­rissa.

Pohjois-Ruotsi

Terje Olsen oleskeli paljon Pohjois-Ruotsissa jo Englannissa asuessaan. Siitä on hyvänä esi­merkkinä Luula­jassa julkaistavan Norrbottens­kuriren-lehden 21.3.1872 ilmes­tynyt numero, jossa on Terjestä kolme eri juttua. Ensimmäisen jutun aiheena on Haapa­rannalla pidetty konsertti, jossa Terje soitti viulua useiden sävel­taiteen ystä­vien taita­valla avus­tuksella. Esite­tyistä kappa­leista suu­rinta huo­miota herätti kansan­laulu Sweet Home. Konser­tissa oli 123 kuulijaa, mikä oli Haapa­rannalla poikkeuk­sel­lisen runsas­lukuinen yleisö. Konser­tin tuotot jaet­tiin Haapa­rannan ja Tornion vähä­varai­sille.

Seuraavalla sivulla samassa lehdessä on nimi­merkin Staffan kirjoittama runo viulu­niekka Terje Olsenille. Viimei­nen säkeistö alkaa sanoin Skål för Terje Olsen! Lefve han! Han, som kom och slog och hjertan vann! ("Malja Terje Olsenille! Eläköön hän, joka tuli ja voitti sydämemme!")

Samalla sivulla on vielä "kirje Haaparannalta". Kirjees­sä teh­dään selkoa Terje Olsenin ja Antti Kurtin naapuri­maassa pide­tystä värik­käästä oikeuden­käynnistä, johon lie­nee aihetta palata toi­sessa kirjoi­tuk­sessa. Oikeudenkäyntiin ja riitajutun hovioikeuskäsittelyyn palasi myös Norrbottenskuriren vuoden 1873 tammikuussa.

Tukholma

Tukholmaan muuton jälkeen Olseneille syntyi poika Terje Waldemar vuonna 1874 ja tytär Sigrid Augusta vuonna 1877. Tytär kuoli jo vuoden ikäisenä vuonna 1878.

Tukkukauppias Terje Olsen tuli Tukholmassa tunnetuksi monista keksin­nöistään. Tuohon aikaan nahka oli hyvin tärkeää tava­raa: sitä tarvit­tiin kenkien ja val­jai­den ohella suuret määrät esi­merkiksi letkui­hin ja teollisuus­laitosten voiman­siirto­hih­noihin. Nahka­tavaroiden hoitoon ja kestä­vyyden paranta­mi­seen oli syytä­kin kiin­nit­tää pal­jon huo­miota. Ei siis ihme, että markki­noille ilmestyi toinen toistaan parem­milla resep­teil­lä valmis­tet­tuja suoja-ai­neita.

Terje Olsen perusti vuonna 1880 "kemiallisen tehtaan" ja hieman myöhemmin rekisteröi tavaramerkiksi Collan-öljyn, jota myytiin Suomessakin. Tampereen Uutisissa mainostettiin 20.7.1901:  

Todellista Collan öljyä Collanöljy-tehtaasta Tukholmassa, perus­tettu 1880 (ai­noa maail­massa), (5 kulta­mitallia, 7 kunnia­kirjettä) Jalki­neitten säästämis­ainetta. Jalkineet, ajokalut, kone­remmit ja ylipäänsä kaikki nahkatavarat Collanöljyllä voideltuna tulevat pehmeiksi, vettäpitäviksi ja moninkertaisesti kestävimmiksi. Myytävänä Tampe­reel­la pal­jot­tain ja vähit­täin Roh­dos­kauppa-Osa­ke­yhtiös­sä, Kaup­pa­to­rin var­rella (Com­mercén talo).

Collan-öljy. Valmistaja Terje Olsenin perustama Collan-Olje-Fabriken. Kuva: Alf van Beem, Public domain, via Wikimedia Commons.

Vuonna 1885 Olsen sai patentin antrasiitin polttoon soveltuvalle pientulisijan ari­nalle. Keksintöä suosi­tel­tiin eten­kin skoone­lais­taloihin, mutta se oli lehtien mukaan suosittu myös Tukhol­massa, jossa poltto­puu oli kallista ja talvet kylmän­kalseita. 

1890-luvulla Terje Olsen luopui kivihiili­bisneksestä ja keskit­tyi teke­mään nime­ään tunne­tuksi ruot­sa­lais­ten per­heen­äitien keskuu­dessa. Hän toi Ruotsiin "aitoa kahvia" Rans­kan, Englan­nin ja Hol­lan­nin siirto­maista sekä Ara­biasta. Nautin­non takaa­mi­seksi hän kehitti vielä tyylik­kään aparaa­tin, jolla kahvi valmis­tui muuta­massa minuu­tissa. Kahvia sai käydä ostamassa hänen koti­osoittees­taan Kungsgatan 34.

Terje näytti hallitsevan markkinoinnin jalon tai­don. Muuta­massa lehdessä oli marras­kuussa 1893 Seka­laisia-pals­talla puffi. Kaksi kahvin­ystävää oli vastikään juonut aitoa kahvia Tukhol­massa Berg­strömin kahvi­lassa (Vesterlånggatan 77) ja Åkerblomin konditoriassa (Kungsgatan 15). Juoma oli tarjoiltu somista aparaateista, ja se oli parasta kahvia, mitä he olivat koskaan maistaneet. Heille kerrottiin, että tätä muita halvempaa kahvia sai ostaa tunne­tusta T. Olsenin tuonti­liikkeestä Tukhol­masta. Lopuksi he kysyivät, miten on mahdol­lista, ettei yksi­kään paikka­kunnan kauppias ole hank­ki­nut myyn­tiin Olsenin kahvia. "Olisi jo aika saada tänne­kin parempaa!"

Terje Olsen kuoli Tukhol­massa marras­kuussa 1910. Hänen jäl­keensä laa­di­tussa perukirjassa lue­tel­laan tar­kas­ti huone­kalut ja muut esi­neet huoneit­tain jao­tel­tuina. Salongin arvok­kaimpia esi­neitä olivat flyy­ge­li (700 kruu­nua), 3 viulua ja 1 sello (500 kruunua). Varojen kokonais­arvo oli 27 285,60 kruunua. Collan-öljy­tehtaan valmiste­varas­ton ja tehdas­huoneis­ton o­suus varoista oli 5 769,14 kruunua. 

Terjen esikoispoika Albert ja Terje Waldemar asuivat vuonna 1910 Lontoossa. Albert oli muusikko ja Terje Waldemar tukkukauppias. Lontoossa oli asunut myös jo kuollut, tukkukauppiaana toiminut Egmont-poika. 

Lähteitä:

Ancestry.com. Terje Olsen vuoden 1871 väestölaskennassa.

ArkivDigital. Oikopolku Terje Olsenin perukirjaan: r7.p223186587.

Hedman, Ossi 1969: Kemin kaupungin historia. 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Ruotsin kansalliskirjaston Svenska dagstidningar -verkkopalvelu. Norrbottens­kuriren-lehden selon­teot Terje Olsenin ja Antti Kurtin oikeuden­käynnistä: 1. 21.3.1872: Bref från Haparanda; 2. 10.1.1873: Upprättelse.

Topelius, Zacharias: Finlands krönika 1860–1878. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland. Sitaatti sivulta 276.  

 

Lähimatkalle Lopelle

Kotimaanmatkailu on nyt suosittua. Oppaaksi voi ottaa vaikkapa Suomen Matkailijayhdistyksen vuosina 1888–1890 julkaisemat kirjaset Matkasuuntia Suomessa, joihin on koottu sopivia retkikohteita maan eri osista. Vuoden 1888 oppaassa esitellään läntisen Uuden­maan matkailureittejä, joista yksi kulkee Lohjan kylästä Hämeen­linnaan. Loppikin osuu tämän matkan varrelle.

Oppaan mukaan matkailijaa kiehtoo läntisellä Uudellamaalla erityisesti luonnon kauneus ja monimuotoisuus. Vaihtelua matkan varrelle tuovat "vuorikaivokset, linnanrauniot, vanhat kirkot, kartanot ja teollisuuslaitokset", ja jo muutaman päivän matka tarjoaa paljon nähtävää. Matkailijaa neuvotaan varaamaan mukaansa sopivia rahoja asuntoa, ruokaa ja venematkoja varten, sillä rahaa voi vaihtaa pienemmäksi vain kaupungeissa ja niissä kylissä, joissa on maakauppoja. Talonpoikaistaloista saa asunnon 1–1,30 markalla päivässä, ja lyhyistä venematkoista veloitetaan 25–50 penniä, pidemmistä päiväpalkka.

Lohja–Hämeenlinna-reitin sanotaan sopivan erityisesti niille, jotka "eivät vaivoja vältä". Matka alkaa Lohjan kylästä veneellä Suitilan sahan kautta pohjoiseen Hiidenvedelle ja Vihdin kirkonkylään. Sieltä jatketaan maanteitse vuonna 1835 perustetulle Högforsin rauta­tehtaalle: "Tie kulkee entisen Ekestubben maatilan Olkkolan (omistaa nykyisin af Hällström-suku) ohitse ja etäämpänä harvaan asuttuja metsämaita, joissa ei ole mitään erittäin huomattavaa".

Högforsin tehtaalta matkustetaan maanteitse Pilpalan sahalle, josta voi jatkaa eteenpäin kahta eri reittiä. Toinen vie maantietä aution metsän läpi kesävieraiden suosimalle Loppijärven etelärannalle [Sajaniemeen]. Tässä vaihtoehdossa jatketaan maitse kohti Terva­koskea ja sieltä veneellä edelleen Leppäkoskelle ja Turenkiin sekä Hämeenlinnaan.

Alkuperäisen luonnon ihailijoiden kannattaa valita reitti, joka kulkee Tevännönjärvelle, sieltä jokea pitkin Sakarajärvelle ja kapean salmen kautta Punelialle, joka on "matkan loistokohta":

Yleiskatsaus saadaan parhaiten Salmen kartanon (omist. maanviljelijä Olsson) puutarhasta länsi rannalta. Näköala erittäin laaja loppumattomien metsien yli. Talon kohdalla on keskellä järveä kuuluisa ahvenenonkimis­paikka. Järven hauskin osa on pohjoispää, vuonon tapainen lahdeke, vesi tummaa, korkeat rantatöyräät kasvavat järeää vanhaa mäntymetsää. Iltavalo edullisin.

Punelian pohjoispäästä kuljetaan matalan hietikkokankaan yli Kaartjärven rannalle Salon kartanoon. Sieltä saa oppaan mukaan todennäköisesti hyvän yösijan. Kartanosta matkataan Topenon kestikievariin, joka tarjoaa myös oivat yöpymismahdollisuudet. Kylässä on myös kauppapuoti.

Vaivattominta on jatkaa Topenolta maantietä kirkonkylään ja sieltä edelleen Tervakoskelle, mutta kiinnostavampi matkasta tulee, kun suuntaa kahden ja puolen kilometrin päässä olevaan Aurajoen [Ourajoen] kylään ja jatkaa veneellä alas saman nimistä jokea: "Vesimatka kaunis. Joen pohja täynnä sinisimpukoita".

Venematkan keskeyttää Loukaisen talon luona oleva koski, jonka jälkeen kävellään pari kolme kilometriä Ahoisten kylään. Sitten otetaan kyyti Janakkalan kirkonkylään, jollei saada venettä Haapaniemen järveltä Kernaalanjärvelle.

Kartasta voi seurata reittiä Högforsilta Janakkalaan. Osa C. W. Gyldénin 1864 laatimasta kartasta. Kartan lähdetiedot jutun lopussa.

Janakkalan kirkkoon tutustumisen jälkeen on syytä katsastaa vanha Hakoisten kartano ja käydä sen lähellä olevalla vuorella, Hakoisten linnassa. Räikkälän kestikievarista, jonka opas arvostelee keskin­kertaiseksi, hankitaan vene ja soutajia, ja lähdetään upeita näköaloja tarjoavalle matkalle Hämeenlinnaan Kernaalanjärven ja Vanajaveden kautta. Vaihtoehtoisesti voi valita maantiematkan pitkin Hattelmalan harjua.

Kannattaa kokeilla!

Lähteitä:

 

Matkasuuntia Suomessa, 01.01.1888, nro 2.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/501440?page=1

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

 

Karta öfver Finland: Sektionen F3: Nylands län med tillstötande delar af Åbo, Tavastehus och St. Michels län 

http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200806175494 

http://www.vanhakartta.fi/

Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.