23. kesäkuuta 2022

Kulttuuria Kemijokivarressa

Eläviä kuvia

Kemin alueella ilmestyvässä Perä-Pohjolaisessa julkaistiin 23.3.1909 ilmoitus:

Kemin Taivalkosken Nuorisoseura
näyttelee Tervolan Kirkonkylän
Työväentalolla
Sunnuntaina 28 p. Maalisk.

"Eläviä kuvia"
(kolminäytöksinen näytelmä)

Näytelmä alkaa klo 7 j.p.
Lopuksi karkeloa.
                                                Toimikunta.

 

 Samassa lehdessä oli 1.4. nimimerkin –o –n arvostelu:

Näytelmäiltama. "Eläviä kuvia"-niminen näytelmä näytel­tiin Ala­paak­ko­lan nuo­ri­so­seu­ran toi­mes­ta Tervo­lan työ­väen­yhdis­tyksen talolla viime sun­nun­taina.
    Tämä kolminäytöksinen ilveily esi­tet­tiin maa­lais­oloi­hin kat­soen yleen­sä hy­vin. Eten­kin Mat­ti Mau­la esiin­ty­es­sään nuo­rena liike­mie­henä, Han­nu Miek­ko­sena, näyt­teli osansa hyvin. Samaa ei voi sanoa Miek­ko­sen Hilda-rou­vana esiin­ty­jästä Maikki Jau­hosta. Ei tar­vitse käyt­tää anka­raa kri­tiik­kiä sano­es­saan hänen ei sopi­van esiin­ty­mään liike­mie­hen nuo­rena ja hie­nona rou­vana.
    Täyden tunnus­tuksen ansait­sevat Matti Ämmä sekä Wieno San­dell, edel­li­nen esit­täen Miek­kosen appi­ukon Efraim Pyyh­tiän, jäl­kim­mäi­nen hänen rou­vansa Mal­wiinan osaa. Martta Sini­salo­na esiin­tyjää Meeri Mäki­maulaa voi myös­kin pi­tää joten­kin onnis­tu­neena.
    Voimailija Taneli Jurrikkana esiin­tyi Wille Tuok­kila. Häntä ei esityk­sensä puolesta sovi moit­tia, mutta pelät­ty­nä at­leet­tina ollen olisi hänel­lä pitä­nyt olla voi­mak­kaam­pi var­talo.
    Venäläisenä, rikkaana nuo­rena­mie­henä Boris Mihailo­witsh Mens­kynä esiin­tyi Heikki Man­sikka ker­ras­saan tyy­dyt­tä­väl­lä ta­val­la. Oi­kein jänni­tyk­sel­lä odot­ti kat­so­ja hä­nen tule­mis­taan näyt­tä­mölle, niin hy­vin suo­rit­ti hän vai­kean osansa.
    Muut, vähemmän huomatta­vien osien suorit­ta­jat ei­vät he­kään miten­kään näy­tel­män juon­ta pilan­neet, joten – kuten sanot­tu – näy­tän­töä voi pi­tää yleen­sä hyvin onnis­tu­nee­na. Tyyty­väi­sinä näyt­ti ole­van ylei­sö­kin päät­täen vilk­kais­ta suo­si­on oso­tuk­sis­ta näy­tän­nön lo­put­tua. – Yleisöä olikin saapunut salin täy­deltä, joten näytte­li­jöi­den talou­del­li­set­kaan edut ei­vät liene ai­van mität­tö­miin men­neet.
    Lopuksi mainittakoon, että yleisöltäkin voi vaatia hilli­tym­pää käy­töstä, sillä sel­lai­set naurun rema­kat häi­rit­se­vät näy­tän­töä sekä sitä tar­koin seu­raa­vaa kat­se­li­jaa.

Eläviä kuvia oli Oskar Blumenthalin ja Gustav Kadelburgin sak­saksi kirjoittama ja Uuno Johan­nes Vuor­joen Suo­men oloi­hin sovit­ta­ma näy­telmä. Uuno Johan­nes Vuori­joki (vuoteen 1906 saakka Wege­lius) oli varsi­nai­selta amma­til­taan opet­taja ja venä­jän­kie­li­sen kir­jal­li­suuden suo­men­taja. Hänen vai­monsa oli Sorta­va­lassa syn­ty­nyt El­len Maria Lean­der, jonka nimi on mai­nit­tu blo­gissa ai­kai­sem­min­kin. 

Runoilija ja arvostelija Eino Leino näki Elä­viä kuvia -näy­tel­män Kan­sal­lis­teat­terin ensi-il­lassa 9.11.1906 ja ar­vioi näke­määnsä seu­raa­vas­ti: "Kansallisteatterin ensi illassa oli väkeä hyvä huo­ne ja iloi­suus ääne­käs. Ohjel­massa oli Blumenthal & Kadel­burgin 3-näytök­sinen il­veily 'Elä­viä kuvia', joka osot­tautui aika hupai­seksi hassu­tukseksi. Tapauk­set liit­tyvät nyky­aikaisen kine­mato­graafi-hur­juuden ympä­rille. Juoni on rans­ka­lai­sen il­vei­lyn ta­val­linen: avio­mies­ten uskot­to­muus. Täs­sä kui­ten­kin sak­sa­lai­sella viat­to­muu­della ja ge­myytil­lä pyö­ris­tel­ty." 

Elävistä kuvista kirjoitti tuoreeltaan arvostelun myös V. A. Koskenniemi:

"Eläviä kuvia", jolla viime viikolla oli ensi iltansa Kansallisteatterissa, osoit­tau­tui paljon hupai­sem­mak­si kuin näytel­män saksa­lai­seen alku­pe­rään kat­soen oli uskal­ta­nut odot­taa. Nuo­ren avio­mie­hen lii­kut­ta­van huo­no onni, joka m. m. ilme­nee sii­nä, että hänen ainoa sa­lai­nen koh­tauk­sensa tu­lee "elä­vissä kuvissa" ikuis­te­tuk­si, on se tee­ma, jonka ympä­ril­le teki­jäin leik­kisä mieli­kuvitus on kek­si­nyt pal­jon lys­til­lisvtä situ­at­sioni-ko­miik­kaa ja eräi­tä haus­koja rep­liik­kejä ja sana­sut­kauk­sia. Kui­ten­kin puut­tuu näy­tel­mältä sa­tii­ri­nen aines, jol­lei sel­lai­sena tah­do pitää pien­tä lei­kin­las­kua "elä­vien ku­vien teat­te­rin" ja näy­tel­mäs­sä esiin­ty­vän am­matti-at­lee­tin kus­tan­nuk­sel­la – mut­ta ei­hän näy­tel­mä oli­si sak­sa­lai­nen, jos tämä puo­li sii­nä olisi sen vah­vem­min edus­tet­tu. Muu­ten ei pi­lan­teko "elä­vien ku­vien" ja am­mat­ti­paini­jain kus­tan­nuk­sella oli­si vail­la aktu­aali­suutta tääl­lä Hel­sin­gissä. Luu­lenpa, että Kansal­lis­teat­te­ril­la­kin pitäi­si ole­man joita­kin kat­ke­roita sano­ja sen­suun­tai­sen "taide­har­ras­tuk­sen" varalle. –  –

Eläviä kuvia Tervo­lassa näytel­leistä Mat­ti Mau­la eli Ran­ta­maula oli isä­ni serk­ku, Ponteva poliisi -blogi­kirjoi­tuksen pää­hen­kilö. Samassa kirjoi­tuk­sessa maini­taan myös Hannu Miek­kosen vai­moa näy­tel­lyt Maik­ki Jau­ho, josta tuli vuonna 1917 tosi­elä­mäs­sä­kin Matin vaimo ("Polii­sin Maija").  Matin isä ja isän­äitini oli­vat sisa­ruk­sia. Voi­mai­li­ja Tane­li Jur­rik­kaa näy­tel­lyt Vil­le Tuo­ki­la oli niin ikään isä­ni serk­ku: isän­isäni ja Vil­len äiti oli­vat sisa­ruk­sia. Mat­ti Ämmä eli Kivi­har­ju taas asui mel­kein isän kotipaikan naa­pu­rissa.


Ohjelmaa joka makuun

1900-luvun alun nuorisoseurat olivat Leinoa mukaillen näyttelemis-hurjuuden vallassa. Taival­kos­ken nuo­ri­so­seura­kin esitti vuo­den 1909 mit­taan perä­ti kaksi­tois­ta näy­tel­mää: Maa­lai­sia neu­vo­mas­sa, Murto­vaa­ra­laiset, Elä­viä kuvia, Pes­tuu­päi­vä Ran­nan­pääs­sä, Talon­kat­so­jai­set, Pui­jolla, Ku­her­rus­ajan kulut­tua, Tukki­joella, Kuver­nöö­ri tu­lee, Sai­tu­rin pe­rin­tö, Tyh­mä-Jus­si ja Kar­ku­rit.

 


Perä-Pohjolainen 22.6.1909, sivu 4.

 

Nuoriso­seuran järjestämästä kesä­juh­lasta teh­tiin sel­koa Perä-Pohjo­laisen nume­rossa 72.

Arpajaiset ja kesäjuhlan oli Kemin Taivalkosken nuorisoseura toimeen­pannut Juhan­nus­päivänä. Ilma vaik­ka­kin aa­mu­päi­väs­tä näyt­ti sadet­ta uhkaa­val­ta, muut­tui kau­niik­si juhla­ilmaksi. Ylei­söä kart­tui­kin joten­sa­kin run­saas­ti ti­lai­suu­teen. Seuran talon ympä­rys ja piha oli koris­tet­tu Suo­men li­puil­la, koi­vuil­la, kuu­sil­la ja köyn­nök­sil­lä sekä juh­la­sali män­nyn­ha­vuil­la somis­tet­tu mel­ko haus­kaksi.
     Ohjelmassa oli aluksi Nuoriso­seuran seka­köörin lau­luja. Sit­ten piti pu­heen rou­va Mim­mi Gad­ding, runon lau­sui neiti Ee­lin Kaa­rak­ka. Seu­ra­si väli­aika ja ar­po­jen myyn­tiä. Lau­lu­köö­ri kut­sui taas kan­san kool­le lau­luilla "Pohjo­lais­ten hym­ni" ja "Kevät­virrat". Esi­tel­män piti mais­teri Ant­ti Jau­ho ja runon lau­sui nei­ti Fan­ny Wuo­ki­la. Vie­lä lau­leli köö­ri usei­ta lau­lu­ja, joi­ta ylei­sö mieli­hy­väl­lä kuun­te­li. Kun tuu­li oli tyyn­ty­nyt ja ilta oli kau­nis, lii­te­li­vät lau­lun säve­leet petä­jien kes­kel­lä ole­val­ta lau­lu­la­val­ta ulom­pa­na ole­vien­kin kor­wiin. Ar­poja myy­tiin lo­pussa huuto­kau­pal­la pie­nem­pi mää­rä. Voit­to­jen jaos­sa y. m. ku­lui aika jo sivu puo­len yön, joten näy­telmä "Pui­jolla" hei­tet­tiin näyt­te­le­mät­tä. Lopuk­si oli­vat kar­ke­lot Pir­til­lä. Kai­kes­ta päät­täen on seu­ran jäse­nis­töl­lä pitä­nyt olla pal­jo yksi­mieli­syyt­tä Juhan­nus­päi­väs­tä juh­laa lait­ta­es­saan.

 


Perä-Pohjolainen 26.6.1909, sivu 3.

 

 

 Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Perä-Pohjolainen 1909. Linkit tekstissä.

 

 




16. kesäkuuta 2022

Erävistön torppari Matti Simonpoika

Erävistö, joka 1800-luvulla tunnettiin Lopen lukkarin virkatalona, oli alun perin torppa isojaossa syntyneellä kruunun liikamaalla noin puolen peninkulman päässä kirkonkylästä. Ensimmäisen kerran pappilan alaisuuteen merkitty Erävistö esiintyy henkikirjassa 1786: Äräwistö torp nybygge, Mats Simonsson, Sophia hu. Rippikirjassa 1786–1791 torppa on nimellä Eräys, ja siellä asuu Matti Simonpoika vaimonsa Sofian ja neljän lapsen kanssa.

Matti Simonpoika syntyi Ourajoella 20.8.1749. Hänen vanhempansa olivat Simo Ristonpoika Heikkilä (1712–1785) ja Beata Juhontytär Vatsia (1713–1777). Matti Simonpojan puoliso Sofia Juhontytär oli talollisen tytär Rengon Ahoisten Klemolasta. Pariskunta meni naimisiin syyskuussa 1774 ja asui ensin Ourajoella, missä syntyivät lapset Matti 1776, Yrjö (Jöran) 1779, Eeva 10.12.1781, Leena 30.12.1783 ja Sofia 1.1.1785. Nuorimmat tyttäret kuolivat pieninä. Haudattujen luettelossa on seitsemän viikon ikäisenä 20.2.1785 kuollut Leena, mutta syntymä­ajan perusteella kysymyksessä lienee Sofia.
 
Perhe muutti Erävistöön vuoden 1785 paikkeilla. Siellä syntyi nuorin lapsi Adam 29.10.1788.Torpan sanotaan olevan nybygge, uudistalo, joten nähtävästi Matti Simonpoika itse raivasi sen viljelykset. Vuonna 1796 Matti kääntyi esivallan puoleen, koska edesmenneen kirkkoherra Cajalenin leski Cornelia Cajalen halusi häätää Matti Simonpojan torpasta ja tulla itse asumaan sinne. Maaherran päätöstä asiassa ei ole löytynyt. Lopputulos joka tapauksessa oli, että Matti Simonpoika jäi torppaan, ja leskirouva Cajalen muutti Turkuun vuonna 1798.
 
Vuonna 1807 annetulla maaherran päätöksellä Erävistö määrättiin lukkarin virkataloksi. Alue käsitti 87,5 tynnyrinalaa (melkein 44 ha) viljelyskelpoista maata, veroluvultaan 1/16 manttaalia. Erävistö säilyi kuitenkin edelleen sen ensimmäisen torpparin asuinpaikkana. Matti Simonpoika kuoli vuonna 1813. Perukirjasta selviää, että torpparilla oli silloin kotieläiminä 12-vuotias valakka, kolme lehmää, kaksi vasikkaa, lammas, pukki ja vuohi.
 
Sofia Juhontytär kuoli 15 vuotta puolisonsa jälkeen vuonna 1828. Hänen perukirjassaan mainitaan vaatetavaroiden lisäksi vain raudoitettu kirstu ja vanha rukki.
 
 
Matti Simonpojan pesän ilmoitti puoliso Sofia. "Etten mitään ole tahallisesti salannut voin tarvittaessa valalla vahvistaa. Päiväys kuten yllä Sophia Juhontytär." Tyytyväisyytensä pesäluetteloon vahvistivat puolison lisäksi pojat Matti, Yrjö (Jöran) ja Adam sekä Eeva-tyttären puoliso Kustaa Iisakinpoika. Perukirjan laativat ja todistivat lukkari Erik Johan Löfroos, karvari Petter Djurberg ja Erik Reinholdinpoika Hevosojan Heikkilästä. KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, Perukirjat 1814–1815.

 
 
 
Vuoden 1807 päätöksen aikaan Lopen lukkarina oli Sigfrid Löfroos ja hänen jälkeensä Löfroosin poika Erik Johan. Vasta seuraava lukkari, Jakob Johan Lindberg, anoi asumis- ja hallintaoikeutta virkataloon.
 
Matti Simonpojan ja Sofia Juhontyttären esikoisen Matti Matinpojan puoliso oli vuonna 1784 syntynyt Liisa Antintytär Rengon Ahoisten Lähteenkorvasta. Pariskunta sai viisi poikaa ja neljä tytärtä. Matti on henkikirjoissa merkitty Erävistön torppariksi vuodesta 1815 vuoteen 1826. Nähtävästi torppa ei sen jälkeen ollut enää hänen hallinnassaan, sillä rippikirjojen mukaan hän asui jonkin aikaa myös Vuotavan torpassa, ja joinain vuosina häntä kutsutaan Pietilän tai kylän torppariksi. Vuoden 1833 henkikirjassa hän on itsellinen Erävistössä. Sen jälkeen Matti Matinpoika vaimoineen asui Rajalan torpassa ja myöhemmin Topenolla. Matti Matinpoika kuoli vuonna 1855, ja vaimo Liisa muutti Pietilän Siltasen torppaan, jota piti vanhin poika Juho.

Yrjö (Jöran) Matinpojan puoliso oli Leena Eerikintytär (s. 4.12.1782). Lapsia syntyi seitsemän, joista viisi eli aikuiseksi. Yrjö Matinpoika oli noin vuodesta 1811 vuoteen 1821 pappilan Hirssuon torpparina. Sen jälkeen hän asui perheineen Erävistössä ja muissa taloissa itsellisenä. Hän kuoli Salon Malmvikin torpassa vuonna 1852.

Eeva Matintytär avioitui Lepolan torpparin Kustaa Iisakinpojan kanssa. Lapsia syntyi viisi, joista yksi kuoli pienenä. Eeva kuoli 55-vuotiaana vuonna 1837.

Vuonna 1788 syntynyt nuorin poika Adam pääsi kouluun. Hän aloitti opiskelut Hämeenlinnan triviaalikoulussa vuonna 1803 ja siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1810. Sukunimen Lundell hän otti jo koululaisena. Adam Lundell suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1813 ja opiskeli sen jälkeen Turun yliopistossa. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1815. Ensimmäinen työpaikka oli Pusulan kappalaisena, sitten kappalaisena Kiskossa ja uudelleen Pusulassa. Lundell oli kolme kertaa naimisissa, ja lapsia oli kolme ensimmäisestä ja yksi toisesta avioliitosta. Adam Lundell kuoli Pusulassa 10.6.1839.

Adam Lundellin pojasta Aleksanterista tuli myös pappi. Hän oli Lohjan kappalainen. Aleksanterin poika Edvard Eliel Lundell puolestaan oli Helsingin lääninvankilan saarnaaja.
 
---
 
Erävistön torppariin törmäsin ensimmäisen kerran tutkiessani isänäidin puoleista sukua. Matti Matinpojan vuonna 1815 syntynyt tytär Leena (Helena) oli isänäitini isänisän Heikki Joonaanpojan ensimmäinen puoliso. Avioliitto kesti vain vuoden: esikoisina syntyneet kaksospojat syntyivät kuolleina, ja Leenakin menehtyi synnytyksen jälkiseurauksiin.

Toinen löytö, joka innosti tutkimaan Erävistön alkuaikoja, oli lehtiuutinen vuoden 1928 Hämeen Sanomissa: Miten ennen suomalaisten kotien lapsille sepitettiin vieraskielisiä sukunimiä. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Adam Lundell.


Lähteitä:
KA Hml Ulko, Aa: 27 Anomusdiaarit 1796.
KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, Perukirjat 1814–1815 ja 1828–1829.
KA Uusi Astia Lopen srk, Piispantarkastuksen pöytäkirja 1836.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämeen Sanomat 9.6.1928.
 
 
 


9. kesäkuuta 2022

Taitajia Turusta

Helena Carolina Weitz

Benvikin neito numero 23, Helena Carolina Weitz, valmisti Ben­vikissä vuoden 1820 tar­kas­tusta varten 46¾ kyy­nä­rää toi­sen luo­kan kan­gasta sekä vuo­sien 1821 ja 1822 tarkas­tuk­sia varten 50½ ja 55¾ kyy­nä­rää hie­noin­ta eli kol­man­nen luo­kan kan­gas­ta. 

Ben­vikistä Helena Carolina palasi vuonna 1822 Tur­kuun ja toimi siel­lä Turun kehruu­koulun opet­ta­jana aina­kin vuo­sina 1822–1825. Loka­kuussa 1825 hänet vihit­tiin avio­liit­toon instru­ment­tien valmistaja Fred­rik Sagu­linin kanssa. 

 

Savolin vai Sagulin?

Helena Carolinan puoliso Fredrik oli syntynyt Turussa 24.1.1800. Kastetietoihin on merkitty vanhemmiksi Turun akatemian vahtimies Anders Savolin ja Eva Wik­berg. Samat nimet olivat Fredrikin vuonna 1793 synty­neen Johanna-sisaren kaste­tiedoissa. Vuosina 1794 ja 1797 synty­neiden Anders-veljien kaste­tiedoissa isän nime­nä on sitä vas­toin Sagulin. Katso­mis­sa­ni rippi­kir­jois­sa ja isä-Andersin hau­taus­tie­doissa vuo­delta 1827 suku­nimi on Savolin, isä-Andersin jäl­keen teh­dyssä peru­kirjassa taas Sagu­lin.  

Molemmat sukunimet ovat sikäli luontevia, että Fredrikin vuonna 1769 syntynyt isä Anders oli kotoisin Sauvosta (ruotsiksi Sagu). Anders muutti vuonna 1790 Turkuun ja meni lokakuussa 1792 Turun ruotsa­lai­sessa seura­kun­nas­sa naimi­siin piika Eva Hen­rikin­tytär Wik­bergin kanssa, jol­loin hänen nimenään oli Anders Johanin­poika. 

Anders oli syntynyt Sauvossa Yli­rist­nie­men talossa. Van­hem­mat oli­vat talol­li­nen Johan Erikin­poika ja hä­nen toi­nen vai­mon­sa Lena Johanin­tytär. Johan ja Lena saivat vuo­sina 1767–1777 kuu­si lasta: Johan­nes 1767, Anders 1769, Hans 1770, Catha­rina 1773, Daniel 1775 ja Eric 1777. Johanin ensim­mäi­nen vaimo oli Bri­ta Sieg­fredin­tytär. Heil­le syntyi vuo­sina 1749–1762 niin ikään kuusi lasta: Andreas, Maria, Johan, Michel, Helena ja Lena. Johanin kolmas vaimo oli Maria Hen­rikin­tytär, jonka kans­sa hän ei saanut lapsia. Johanin jälkeen touko­kuussa 1791 laadi­tusta perukirjasta käy ilmi, että en­sim­mäi­ses­tä avio­lii­tos­ta syn­ty­neen Michelin suku­nimi oli Ekbom. Hän­tä edus­ti perun­kir­joi­tuk­sessa isän veli, seppä Eric Sund­berg Fou­di­lan ky­läs­tä. Toi­sen avio­lii­ton lap­sista peru­kir­jassa maini­taan Johan, An­ders, Daniel ja Eric, jois­ta Jo­hanin tode­taan kuol­leen.

 

Taitoa tarjolla

Åbo Tidningar -lehdessä oli 17.5.1826 Helena Carolinan ilmoitus, jossa hän ei kuitenkaan mainin­nut nime­ään. Nuori nainen kertoi opiskel­leensa Ben­vikin opistossa 3,5 vuoden ajan kehrää­mistä ja kuto­mista. Hän ilmoit­ti osaa­vansa myös koru­ompelua ja toivoi saa­vansa maini­tun­laisia töitä maa­seu­dun her­ras­väeltä. Vas­tauk­set hän pyysi osoit­ta­maan lai­vuri Fors­vikin taloon instru­ment­tien val­mis­ta­ja Sagu­linil­le. Paris­kunta asui vielä tuol­loin Turussa.



Åbo Tidningar 17.5.1826, sivu 4.
 
 
 
 
Syksyllä 1829 pariskunta muutti Turusta Helsinkiin.




Finlands Allmänna Tidning 30.9.1830, sivu 4.



 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Finlands Allmänna Tidning -lehdessä oli 30. syyskuuta 1830 Fredrik Sagu­linin 24.9. laa­tima ilmoitus. Fred­rik ilmoit­ti asu­vansa Pyy-kortte­lissa apteek­kari Aschanin ta­lossa ja luet­teli, mitä hänen teke­miään instru­ment­teja haluk­kaat saivat ostaa joko häneltä Helsin­gistä tai kir­jan­sitoja Elm­greniltä Turusta. Hän tie­dot­ti teke­vänsä instru­ment­teja myös kau­kana asu­ville, pake­toi­vansa ne huo­lelli­sesti ja lähet­tä­vänsä ne määrän­pää­hänsä osta­jan toivo­malla tavalla. Sagu­lin il­moit­ti val­mis­ta­van­sa
  • kaikenlaisia ilmapuntareita hin­taan 10–30 riikin­taalaria
  • uutuutena mukana kulje­tet­ta­via, vain 12 tuu­man pitui­sia ilma­pun­ta­reita (porta­tiva res-baro­metrar)
  • kaikenlaisia lämpömittareita hin­taan 3–7 riikin­taalaria, myös sellai­sia, joista näkyy aina ylin ja alin lämpötila
  • kosteusmittareita (hygrometrar)
  • alkoholimittareita (spri- och bränwins-profware) koteloineen (med foderal), kaksi riikintaalaria
  • samat lämpömittarilla
  • olut-, maito- ja lipeämittareita (öl-, mjölk- och lut-profware)
  • kermamittareita (gräddmätare)
  • vaakoja (niveauer)
  • suonirautoja (åderjern eller snäppare)
  • messinkisiä viivaimia astei­kolla tai ilman (messings linealer, med eller utan scalor)
  • lasisia ja messinkisiä piirto­puikkoja (linjerstifter, af glas och messing)
  • kemialliseen käyttöön soveltuvia tarkkuus­vaakoja (chemiska, eller prober-wågar) hintaan 50–80 riikin­taalaria
  • yölamppuja, jotka pala­vat ilman sydäntä (natt­lampar som brinna utan wekar), kaksi taa­laria
  • hienoja ja karkeampia kirjoituspaperimuotteja (finare och gröfre skrifpappers-formar) kirjainten, leiman yms. kera tahi ilman
  • erikokoisia kompasseja (joulukuussa julkais­tussa ilmoi­tuk­sessa tässä kohdassa maini­taan myös vuori­kompassit, bergs­kompasser, joilla etsi­tään rauta­malmia maas­tosta)
  • magneettiterästä
  • vaativia lasinpuhallus­töitä (finare glasblåsnings arbeten), kuten varoke­putkia (säkerhets-rör), suppilo­putkia (tratt-rör) ja kolveja eli labo­ra­torio­asti­oita (kolfwar), myös piirus­tus­ten ja tilaus­ten mukaan.

Lisäksi Fredrik kertoi rakentaneensa hioma­koneen (slip-machin), jolla voi hioa kirur­gis­ten instru­ment­tien lisäksi myös esi­merkiksi parta- ja kynä­veitsiä. Tätä tarkoi­tusta var­ten hän oli hank­kinut tai­ta­van ki­sällin, joka oli pe­reh­ty­nyt näi­hin töi­hin monen vuo­den ajan ja pys­tyi täyt­tä­mään asiak­kai­den toi­veet täy­del­li­ses­ti. Ilmoi­tuksen lopussa Sagu­lin mai­nitsi ammat­tinsa: instru­ment­tien val­mis­ta­ja Kei­sa­ril­li­ses­sa Alek­san­te­rin yli­opis­tossa.

Marraskuussa 1833 Fredrik ilmoitti Finlands All­männa Tid­ningissä uuden osoit­teensa: talo n:o 17 Uuden­maan­kadul­la. Mar­ras­kuun 1835 ilmoi­tuk­sessa Fred­rikin osoit­teena oli talo n:o 8 Pie­nellä Roo­bertin­kadulla.  

 

Lapset

Fredrikin ja Helena Carolinan esikoinen Carl Fred­rik syntyi Turussa 1.2.1826. Kummit olivat papis­ton apu­lainen Johan Pehr Lind­holm ja vaimo Gustava Sund­grén, suu­tari Hen­rik Grön­berg ja vaimo Maria Juliana Morén, kontto­risti Anders Sagu­lin ja vaimo Chris­tina Gräs­lund. Carl Fred­rik kuoli yskään 27.3.1827. 

Toinen poika Fredrik Theodor syntyi niin ikään Turussa 17.11.1827. Hänen kummejaan olivat porvari Carl Fredrik Wikman, rouva Gustava Lindholm o.s. Sundgrén, kello­seppä Hans Henrik Kepp­ler ja neito Johan­na Gus­tava Ny­man. 

Turussa pariskunnalle syntyi 30.7.1829 kolmaskin poika, Frans Fred­rik, jonka kum­meiksi ryh­tyi­vät kulta­sepän kisälli Gustaf Fors­ström ja vaimo Ulrica Sofia Num­me­lin, kello­seppä G. Fr. Blom­qvist ja vaimo Loretta Math. Wagner sekä kaup­pias Daniel Fors­bom. Frans Fredrik kuoli vuonna 1830.

Helsingissä Fredrikille ja Helena Caro­linalle syntyi vielä kol­me lasta: Amanda Caro­lina 18.1.1831, Fredrik Constan­tin 26.2.1833 ja Fred­rika Char­lotta 12.5.1835. Amanda Caro­linan kum­meja olivat esi­merkiksi leh­tori, miek­kai­lun­opet­taja Joachim eli Gioacchino Otta ja hänen Hed­vig-vai­monsa. 

 

Fredrikin kuolema

Fredrik Sagulin kuoli 13.5.1836 yskään. Finlands Allmänna Tidningin ilmoituksessa 8.7.1836 Helena Carolina Sagulin o.s. Weitz pyysi kaikkia niitä ilmoit­tau­tu­maan, jotka olivat velkaa hänen mies­vaina­jal­leen tai joille mies­vainaja oli jäänyt velkaa. Hän halusi saada tiedon myös kai­kista niistä, jotka oli­vat jät­tä­neet Fredrik Sagu­linille instru­ment­teja tai muita tava­roita korjat­ta­vaksi tai arvi­oi­ta­vaksi. Hän tarvitsi tiedot heinä­kuun loppuun mennessä. 

Elokuun 5. päivänä 1836 toimitetussa perun­kirjoituksessa kävi ilmi, että pesässä oli varoja 494 ruplaa 50 kopeekkaa ja velkoja 1605 ruplaa ja puoli kopeekkaa. Marras­kuussa 1837 Finlands Allmänna Tidningissä oli ilmoi­tus 1.12.1837 järjes­tet­tä­västä huuto­kaupasta, jossa oli mää­rä myy­dä Fredrik Sagu­linin kon­kurs­siin ase­tettu jää­mistö. Huudet­ta­vaksi tuli hopeaa, kupa­ria ja rauta­esi­neitä, pella­va-, pito- ja vuode­vaat­teita, huone­kaluja, työ­kalu­ja, instru­ment­teja, 10 hopea­helais­ta meren­vaha­piippua, puu­asti­oita sekä mui­ta seka­laisia tava­roita. 

Konkurssiasiassa annettuun tuomioon sekä Helena Caro­linan ja las­ten myö­hem­piin vai­hei­siin pala­taan myö­hem­min.


Lähteitä:

Helsingin KA. Perukirjat 1835–1837. Perukirja Fredrik Sagulinin jälkeen nro 1440, digitoidun tiedoston s. 17–24.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Finlands Allmänna Tidning, Åbo Tidningar. Linkit tekstissä.
KA Astia, Ec:21 Sauvon käräjäkunnan perukirjat 1779–1809. Linkki tekstissä.
Turun RO, B I c:33 Perukirjat 1827.



2. kesäkuuta 2022

Kallista kaahailua Hämeenlinnassa

Stjernsundin kartanon (Lepaan) renki Juho Lindholm oli tammikuun 13. päivänä 1845 kutsuttu Hämeenlinnan raastuvanoikeuteen syytettynä markkinarauhan rikkomisesta. Syyttäjänä toimineen kaupunginviskaali Erik Johan Lagerlundin mukaan Lindholm oli neljä päivää aiemmin markkinoiden aikaan huutaen ja kiljuen ajellut holtittomasti kaupungin kaduilla ja siten häirinnyt markkinarauhaa.

Juho Lindholm kiisti syytteet kokonaisuu­dessaan. Syyttäjä kutsui silloin todistajiksi kaupunginpalvelijat Gustaf Finnen ja Adam Silvanin, jotka jäävittömiksi todettuina saivat vannoa todistajanvalan. Erikseen kuultuina he kertoivat, että Juho Lindholm mainittuna päivänä illalla oli ajanut kovaa vauhtia edestakaisin kaupungin kaduilla ja kiljunut kovaan ääneen. Lindholm oli sitonut myssynsä aisakellon ympärille, jotta kellon kilkatus ei kuuluisi. Lopulta Lagerlund ja todistajat olivat onnistuneet ottamaan Lindholmin kiinni ja siten estäneet häntä tekemästä suurempaa vahinkoa.
 
Lindholm ei todistajien lausunnot kuultuaan kiistänyt niiden todenmukaisuutta, jolloin asianosaiset saivat poistua ja oikeus teki seuraavan päätöksen:
 
Koska todistajien kertomukset olivat yhdenmukaiset, oikeus katsoi toteen näytetyksi, että Juho Lindholm oli 9. tammikuuta markkinoiden aikaan metelöinyt ja ajellut holtittomasti kaupungin kaduilla rikkoen markkinarauhaa. Oikeus langetti hänelle varomattomasta ajelusta vuoden 1834 järjestyssäännön mukaisen viiden hopearuplan sakon maksettavaksi kokonaan syyttäjä Lagerlundille. Lisäksi Lindholm sai metelöinnistä viiden taalarin eli kahden hopearuplan 40 kopeekan sakon jaettavaksi syyttäjä Lagerlundin ja kaupungin köyhien kesken sekä markkinarauhan rikkomisesta kymmenen taalarin eli neljän hopearuplan 80 kopeekan sakon kolmijakoon kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken.
 
Rikoskaaren 21 luku 8 pykälä: Joka wallattomuudessa huutaa ja kiljuu yleisillä teillä, kaduilla ja kujilla, taikka loukkaa toista sanoilla tahi muulla tawalla, sakoitettakoon wiisi talaria, puolen ilmi-antajalle ja puolen waiwaisille, ehk'ei mitään wäkiwaltaa tai wahinkoa tapahtunut.
 
Kauppakaaren 7 luku 6 pykälä: Jos rymäkkä, meteli ja tappelu tapahtuu, sittenkun julkiset markkinat julistetut owat, rangaistakoon syypää lain mukaan, ja sakoitettakoon rauhan rikkomisesta kymmenen talaria.
 
Lindholmin maksettavaksi kertyi sakkoja yhteensä 12 hopearuplaa 20 kopeekkaa. Varojen puutteessa varomattomasta ajelusta langetettu sakko tuli sovittaa kahdeksan päivän vankeudella, ei kuitenkaan vedellä ja leivällä, ja muut  sakot yhteensä kahdeksan päivän vesileipävankeudella.
 
Hämeenlinnan kaupunkikartta 1841. G. O. Wasenius, painaja. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Museovirasto Finna.fi. CCBY 4.0.

 
K. O. Lindeqvistin Hämeenlinnan historiassa kerrotaan, että kova ajelu kaupungin kaduilla oli erityisesti markkina-aikaan yleistä, ja siihen syyllistyivät varsinkin maalaiset. Toisinaan kaupungin rengit päästivät hevosensa kuormineen kulkemaan itsekseen ja kävelivät itse pitkän matkaa jäljessä, mikä aiheutti kolareita vastaantulevien kanssa. Kaduilla kulki 1800-luvun alkupuolella hevos­ajoneuvojen ja jalankulkijoiden lisäksi myös monenlaisia kotieläimiä: sikoja, vuohia, hanhia ja jopa lehmiä.



Lähteitä:
KA Uusi Astia Hämeenlinnan RO:n renovoidut tuomiokirjat, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1845.
Lindeqvist, K. O. 1930: Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809–1875. Hämeenlinnan kaupunki.
Ruotsin valtakunnan laki 1734. Vuoden 1865 suomennos.
 
 
 
 
 
 
 
 
 

26. toukokuuta 2022

Anne Härkönen in memoriam

Tutustuin Anneen syksyllä 1975. Hän oli töissä KY:llä eli Helsingin kauppakorkea­koulun ylioppilas­kunnalla lähet­tinä ja oli osan työ­ajastaan Ruusulan­kadun opiskelija-asunnon puhelin­keskuk­sessa. Anne tervehti sisään­tulijoita iloisesti savon murteella ja rupesi herkästi juttu­sille niin tuttujen kuin tunte­mat­to­mienkin kanssa. Juttu­tuo­kion päät­ti usein toivotus ”Iloi­siin!”, josta tuli yksi hänen tavara­merkeistään. Vasta vuosien päästä tulin ajatel­leeksi, että hänen mutka­ton ystäväl­li­syy­tensä helpotti suu­res­ti minun ja muidenkin maalta tulleiden sopeu­tu­mista uusiin ympy­röihin.

Anne kävi työn ohella ilta­koulua mutta ehti osal­lis­tua myös opis­kelija­rien­toi­hin Bot­talla, Hämik­sellä ja KY:llä. Hänel­lä oli jo sil­loin laaja tut­tava­piiri, eikä hän tuntu­nut jäävän kenel­tä­kään unohduk­siin vuo­sien­kaan jäl­keen. Kun olin syk­syllä 1982 muutta­nut Tur­kuun, Anne tuli kylään jo ensim­mäisenä viikon­lop­puna. Var­hain lauantai­aamuna lähdin esit­te­lemään hänelle uutta koti­kau­pun­kiani, josta en tunte­nut vielä ketään. Heti ensim­mäi­sessä kadun­kulmassa mei­dät pysäytti huuto: ”Papu!” Joku iisalme­lainen tun­nisti oitis Annen, joka pysäh­tyi tie­ten­kin mie­luusti ”rätkät­täm­mään” lap­suu­den­aikaisen tut­tunsa kanssa. Rätkä­tys­rupea­man jälkeen kävely­retki jatkui rat­toi­sasti pitkin Turkua, josta opin kaupun­kia tunte­matto­man Annen johdat­te­le­mana kai­ken­laista uutta. Annella oli nimit­täin ilmiö­mäinen kyky löytää oudois­sakin pai­koissa mitä mielen­kiintoisimpia kirppu­toreja ja kaup­poja, kaup­piaista ja myy­jistä puhu­mat­ta­kaan. Pää­dyim­me tuona lauan­taina usei­den kaup­pojen ja torin kautta kauppa­halliin, josta oli pakko ostaa rusina­makka­raa. Sitä sitten syö­tiin Aura­joen rannal­la ja keskus­tel­tiin saksaksi, ikään kuin turisti­mat­kalla kun ker­ran ol­tiin. Tun­teja myö­hemmin pala­sim­me kotiin, jossa ”pojat” ihmet­te­livät, minne tytöt oli­vat taas ker­ran hävin­neet. 

Ajanviettotapoihimme kuului ”kaapoilla käynnin” ohella sau­na­iltojen viet­tä­mi­nen. Joskus poruk­kaa oli mukana takka­huoneen täydeltä, mutta melko usein vie­timme aikaa kah­den kes­ken. Ruuan jälkeen kuunte­limme musiik­kia ja in­nos­tuimme poik­keuk­setta lau­la­maan ja tans­si­maan mu­kana, jos kaiut­ti­mista kuu­lui vaik­kapa Freemanin Aje­taan me tan­demil­la tai Kak­si lensi yli käen­pesän. Maail­maa­kin tuli pa­ran­nettua, ja jos jolla­kulla ystä­vällä oli tie­dos­sa juh­lat, mei­dän oli suo­ras­taan pak­ko kek­siä juh­liin ohjel­maa. ”Keikkaa pukkaa”-mei­ninki sai alkunsa San­nan poltta­reista 90-luvulla. Myöhem­min järjes­timme polt­ta­rit Pirkolle ja suunnitt­elimme samai­selle Pirkolle monen monituista ohjelma­numeroa 50-vuotis­juhliin. Mahdatko Pirkko muis­taa Pirkon­kylän kahvi­lassa -esi­tyksemme?

Vuonna 2000 lähdimme 25-vuotisen ystä­vyyden kunniak­si kahdes­taan Pra­haan, Annen lempikaupunkiin. Vie­timme siellä muuta­man iki­muistoi­sen päivän. Kävelimme aamusta iltaan pitkin Pra­han katuja; minä räpsin valo­kuvia kahdella kame­ralla, Anne taas tutki kaup­pojen tarjon­taa ja rupat­teli pai­kal­listen kanssa. Välil­lä minulle­kin kävi käsky poi­keta johon­kin kaup­paan: ”Tuu tänne! Täällon ihan siun tyyli­nen paita!” Iltaisin syö­tiin kai­kessa rauhassa, ja ate­ri­oin­nin pääl­le saa­tet­tiin käydä vielä ”ölöke­röllä”. Var­sin­kin yksi pie­ni pubi jäi pysy­västi mie­leen kolmes­takin syystä. Ensin­näkin pöy­dissä oli vie­hät­tävät Singer-ompe­lu­koneen jalat, toi­sek­si paik­ka oli täyn­nä opis­ke­li­joita, ja so­ke­rina poh­jal­la muuta­mal­la asiak­kaal­la oli koi­ra­kin mukana. Siel­lä kävim­me ”ompe­lu­seu­roissa” pari­kin ker­taa, sillä Anne rakasti koiria ja oli kaiken ikänsä kuin koto­naan opiske­li­joiden kes­kel­lä. Pra­ha­lai­set opis­ke­lijat sai­vat noina pari­na ilta­na kuul­la muka­via tari­noita suoma­lai­sista lääke­tie­teen opiske­li­joista, joi­den parissa Anne teki pit­kän uran Lääke­tie­teen­kandi­daatti­seuran toi­mis­ton­hoita­jana. 

Kun myöhemmin innostuin suku­tutkimuk­sesta, kävi ilmi, että Anne ja puo­li­soni ovat toi­sil­leen su­kua monin­ker­tai­sesti. Anne on isän­isänsä kautta anop­pini neljäs serkku ja isän­äitinsä kautta puoli­soni kuudes ja puoles, seitse­mäs ja kahdek­sas serkku.



Läheiset kauko­serkukset käsi kädessä elo­kuussa 2006.

 

Vuonna 2010 päätimme Annen kanssa lähteä taas yhdessä Prahaan. Hotelli oli valit­tu niin, että ompelu­seuroihin pää­sisi vai­vatto­masti, ja liput Tosca-ooppe­raan oli varattu jo etu­käteen. Tuhka­pilvi kui­tenkin esti matkaan­pääsyn. Jonne­kin piti kuiten­kin lähteä, koska olin jo saa­pu­nut toi­selta puo­lelta maata Annen luo. Pää­dyim­me muu­ta­man päi­vän lo­malle Tal­lin­naan. Sekin matka jäi pysy­västi mie­leen. Emme ol­leet ensin­nä­kään kos­kaan näh­neet Tal­lin­nan van­haa­kau­pun­kia niin au­tiona. Vai­kut­ti siltä, että Tal­lin­nas­sa olim­me vain me ja Nato-kokouk­sen osan­otta­jat. Se oli myös lomis­tamme hil­jai­sin, sillä mie­les­sämme oli kai­ken ai­kaa Annen Unto-isä, jon­ka ter­vey­den­tila oli hei­ken­ty­nyt huo­les­tut­ta­vasti. Muis­tan elä­västi, miten istuim­me il­lal­la tunti­kau­sia hotel­li­huo­neen par­vek­keel­la katse­le­massa merta ja lintuja. Sano­ja ei sinä ilta­na tar­vittu. Unton elä­mä päät­tyi vajaa kuu­kausi myö­hem­min.

Annesta nousee pääl­lim­mäisenä piirteenä mieleen autta­vai­suus. ”Pit­tee aat­too jos pys­tyy”, hän usein sanoi. Hän aut­toi minua­kin ties miten monta ker­taa ja ties miten eri­lai­sissa asi­oissa, ennen kuin edes tiesin, että apu olisi ta­rpeen. Här­kös­ten ovet oli­vat aina avoin­na, kun mi­nul­la oli tila­päi­sen majoi­tuk­sen tarve – ja sain­pa käyt­tää hei­dän koti­aan myös omien ta­paa­mis­teni pito­paik­kana, vaik­keivät he itse ol­leet pai­kalla. Sel­lai­nen tilanne oli esi­mer­kiksi loppu­vuo­desta 2017, kun suun­nitte­limme Anne­lin kanssa Vertimus-blogin perus­ta­mista seura­nam­me vain isän­tä­väen koi­rat Tosca ja Nuppu. 

Tein 2000-luvun alkuvuosina Annen 50-vuotis­päivien kun­niaksi uudet sanat Free­manin lau­luun Kaksi lensi yli käen­pesän. En pääs­syt esit­tä­mään Ystä­vyyden merki­tyk­sestä ja vähän muus­takin -laulua itse juh­liin, mutta lau­loin sen An­nel­le myö­hem­min Kuo­pion tai Oulun lää­käri­päi­vien yh­tey­dessä. Lau­lun alku kertoo 1970-luvun lopulla teh­dystä Lenin­gradin-matkasta, jolle osal­lis­tui Annen li­säksi myös muuan kil­tin­näköi­nen hyvin­kää­läinen opis­kelija­poika. Kerto­säkeen kohta ”Oon vanha kamu­si ainei­neen” viit­taa syk­syyn 1975, jol­loin kirjoi­tin Annen puolesta äidin­kie­len aineen. Ilta­koulun opet­taja tai­si huo­mata, ettei aine ollut An­nen kir­joit­tama, mutta An­neen kyhä­el­mäni teki vai­ku­tuk­sen. Hädäs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan, hän tuu­masi.

Annella todet­tiin jo pie­nenä reti­no­blas­too­ma eli sil­män verk­ko­kal­von syöpä, jonka vuoksi hän jou­tui ole­maan elä­män­sä alku­vuo­sina pit­kiä aikoja sai­raa­lassa Helsingissä. Myös viimei­siä vuo­sia var­josti hil­jal­leen ete­nevä sai­raus, jonka kulut­ta­mana iloi­nen ja aut­ta­vai­nen Anne jäi vähi­tel­len vain muis­toi­hin ja hii­pui pois koto­naan 25. huhti­kuuta 2022.

 


Anne Oulun lääkäripäivillä 2000-luvun alkupuolella.


Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin

Anne meni kerran Leningradiin, siellä yhytti
Ilarin – ja heti syliin istahti.
Iltsun lahkeet lyhyet jossain kun vain vilahti,
Anneen se niin perin juurin kolahti.

Anne Papunen vei
Iltsu Härkösen hei
Fabianinkadun yksiöönsä tutustumaan.

He oli itsenäisii, he oli toisissa kii,
siinä napojakin tutkittiin ja kosketeltiin.
Aika kului, rakkaus syveni ja vakiinnuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni. 

Käytiin turuilla ja toreilla ja väliin tanssattiin,
kaikki sujui niin kuin suunniteltiinkin.
Oli puuhaa kaikenlaista, kavereita tapailtiin,
mualimata pitkin poikin kierreltiin.

Anne Papusen hei
Iltsu vihille vei,
häitä tanssittiin ja Saijonmaatakin kuunneltiin.

Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii,
kaikenlaista aina setvittiin ja ihmeteltiin.
Siinä vuodet meni vilisten ja aikuistuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen,
sen huolella kirjoitin.
Sun vuokses outoja aina teen

ja haasteet muut mitätöin,
jopa lääkäripäiville meen.
 

Asuinpaikat ovat vaihtuneet, nyt asun kaukana,
joten rimpautella pittää usseesti.
Mut jos kestää liian pitkään ilman ett' sua tapaisin,
kaipuu ottaa vallan totaalisesti.

Anne Hannele oi,
sulle laulumme soi:
me sua rakastetaan,
sua aina ihastellaan.

Ollaan itsenäisii, ollaan toisissa kii,
ollaan tukena ja turvana, kun on ikävää.
Sillä tärkeintä kai ystävien kesken on tää:
ettei lyödä luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen…

Pian oot viiskyt vuotta vanha,
meistä on niin mukavaa
täällä tänään sulle onnee toivottaa.
Juhli sinä vielä Limassa,
mut muista meitäkin,
jotka täällä oomme venttailemassa.

Anne Iltsun kanssa matkaa
synttäreitään juhlimaan
daa-da-Peruun daa-da-Peruun daa-da-daa.

Liman synttäreistä saatte
varmaan muiston pysyvän,
me teitä koto-Suomeen takas ootamme! 

Teitä koto-Suomeen takas ootamme!


 

19. toukokuuta 2022

Hämeenlinnan kehruu- ja kotiteollisuuskoulu

Helsingfors Tidningar -lehdessä kerrottiin 20.4.1836, että Hämeenlinnaan on vapaaehtoisin voimin perustettu kehruukoulu köyhille tyttölapsille. Uutisen mukaan opetus oli jo täydessä käynnissä, ja Suomen talousseura oli myöntänyt koululle 400 seteliruplan vuotuisen avustuksen. Kehräämisen lisäksi opetettiin myös muuta pellavankäsittelyä, ja oppilaiden välityksellä koulusta arveltiin koituvan hyötyä koko seutukunnan pellavan­kasvattajille.

Suurten pellavapitäjien ympäröimänä Hämeenlinna oli sopiva paikka kehruu- ja kudontakoululle. Perinteitäkin oli, sillä vuosina 1763–1775 kaupungissa oli toiminut Otto Ernst Boijen perustama pellavatehdas ja kutomakoulu, jonka oppilaina oli myös naisia ja lapsia. Vuonna 1823 ehdotettiin, että Hämeenlinnaan perustettaisiin Benvikin pellavanjalostusopiston tapainen koulu, mutta silloin aie ei toteutunut. Runsaan kymmenen vuoden kuluttua läänin maaherra Johan Fredrik Stichaeus ryhtyi uudelleen puuhaamaan koulua.

Vuoden 1836 tileistä voi päätellä, että koulussa oli ollut jonkinlaista toimintaa jo edellisenä vuonna. Koulu toimi vuokratiloissa, aluksi Johanna Standerskjöldiltä (syntyjään von Törne) vuokratuissa neljässä huoneessa. Koulun johtajana oli kauppa­neuvos Carl Thermén. Talousseuran avustuksen lisäksi kaupungilta tuli pienehkö summa, ja myös monet yksityishenkilöt antoivat lahjoituksia. Menopuolella olivat vuokra, kehruun ja lukutaidon opettajien palkat, oppilaille annetut kehruupalkkiot, maksut pellavan häkilöinnistä sekä rukkien, kalusteiden, polttopuiden, kynttilöiden, paperin ja muiden tarvikkeiden hankintakulut. Pellavaa oli ostettu Lammilta ja Längelmäeltä.

Opettajana oli Turun koulusta valmistunut Hedvig Magdalena Törnqvist. Hänen vuosipalkkansa oli 200 pankkoruplaa. Vuonna 1836 lukutaitoa opetti ylioppilas Tammelander, joka sai työstään 79 ruplan vuosikorvauksen. Kirjallisuutta ei koulussa juuri ollut – ainoa inventaariossa mainittu kirja oli Rosenmüllerin "Religions-historia". Oppilaita lienee alkuvaiheessa ollut parisenkymmentä, sillä koululla oli 14 uutta ja kuusi vanhaa rukkia, ja tuoleja oli yhteensä 24. Oppilaille maksettiin palkkioina neljä killinkiä jokaiselta valmistuneelta lankavyyhdiltä.
 
Huhti-joulukuussa 1836 kehruupalkkioita saivat seuraavat oppilaat: Maria Helena Färm, Vilhelmina Hejkelle (Heickell?), Hedvig Helén, Helena (Leena) Johanintytär, Ulrika Johanintytär, Maria Ulrika Julin, Maria Klang, Emerentia Kojander, Augusta Leander, Amalia Liljefors, Vilhelmina Lindberg, Christina Linder, Henrika Linder, Sophia Lundén, Erica Matzberg (tai Metzberg), Eva Palmqvist, Ulrika Pärlström, Carolina Rosendahl, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström.

Vuoden 1838 alussa Thermén jakoi yhteensä 40 pankkoruplaa edellisen vuoden kehruupalkintoina seuraaville: Leena Stiina Johanintytär, Maria Färm, Hedvig Helén, Maria Klang, Emerentia Kojander, Vilhelmina Lindberg, Augusta Linder, Henrika Linder, Maria Liljander, Amalia Liljefors, Augusta Malmberg (Augusta oli piikalikkana Johanna Standerskjöldillä), Gustava Olin, Eva Palmqvist, Carolina Rosendahl, Anna Stenberg, Fredrika Stengrund, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström. 
 
Vuoden 1836 inventaariossa ei mainita kangaspuita, joten kutomisen opetus aloitettiin nähtävästi vasta myöhemmin. Kudonnaisista Hämeenlinnaan tuli vain muutama Talousseuran palkinto. Vuonna 1839 hienoista kankaista palkittiin Anna Lindgren, Maria Färm ja Helena Johanintytär. Vuonna 1840 palkintoja saivat koulun opettaja Magdalena Törnqvist sekä Gustava Emerentia Nygren. Magdalena oli kutonut 4. luokan ja Gustava Emerentia ensimmäisen luokan kangasta.

Hämeenlinnan koulu lopetti toimintansa noin 1840, sillä Talousseuran viimeinen avustus tuli sille vuodelle:
 
Suomen talousseuran tänään vahvistetun menosäännön mukaisesti seuran rahastonhoitaja lähettää postitse Hämeen läänin maaherralle 400 ruplaa pankkiassignaatteina eli viidennen ja viimeisen vuoden avustuksen, jonka Talousseura on Hämeenlinnassa toimivalle kotiteollisuuskoululle vahvistanut. Turku, 3. helmikuuta 1840. Keisarillisen Suomen talousseuran puolesta A. F. von Willebrandt. Lähde: KA Sta, Gs: 31 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1840.

 

Koulun lopetettua toimintansa Magdalena Törnqvist muutti Pälkäneelle perustetun koulun opettajaksi. Magdalena Törnqvististä ja Pälkäneen koulusta kerrottiin blogissa 2.1.2020.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XXIII 15 ja D XVI 3.
KA Sta, Suomen talousseuran tilitykset tositteineen Gs: 27–31.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Helsingfors Tidningar 20.4.1836 no 31, s. 2.
Laine, Katri 1949: Suomen talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.


12. toukokuuta 2022

Lurjuksia Luusniemellä

 Mikkelin Wiikko-Sanomissa oli 4.5.1864 uutinen Kangas­niemeltä:

Kangasniemestä. Kowaa rahan puutetta wali­te­taan tääl­lä niin­kun joka pai­kassa muu­alla ym­päri maa­ta. Siitä puu­tok­sesta meina­si­wat mei­tä wapaut­taa Luus­nie­men kylän torp­pa­rit, jotka tänä tal­wena koet­te­li­wat tinasta walaa hopia-rahoja. Mut­ta ne luon­nistu niin keh­nos­ti ett'ei siitä­kän tultu sen parem­mak­si, sil­lä ne syn­ty niin polo­sia, tek­i­än­sä nä­kösiä, ett'ei ne kel­wan­neet kun jolle kulle tyh­mem­mälle. Ja kun ne oli niin huo­noja ja kel­paa­mat­to­mia, niin mie­het wedet­tiin kärä­jiin, ja yh­delle, Paa­wo Romolle, tuo­mit­tiin toissa-lau­wan­ta­ki­ses­sa wäli­kärä­jäs­sä tä­män huo­non rahan kau­pasta, toi­sen ker­ran waras­ta­mi­ses­ta ja sisään-mur­tau­tu­mi­ses­ta 40 pa­ria raip­pa-wih­toja. Il­man sitä mää­rät­tiin Paa­wo ole­maan 2 wuot­ta lin­nas­sa, tai­to­aan paran­ta­mas­sa.         

                                     B. I—der. 

 


Mikkelin Wiikko-Sanomia 4.5.1864.


 

Uutisen kirjoitti ilmeisesti Benjam Ikan­der, alun perin Iko­nen. Hän syntyi 22.6.1820 Kangas­niemen Lai­tia­las­sa Risto Ikosen ja Eeva Suu­ro­sen vii­den­tenä lap­sena. Pitä­jän­nah­kuri Ben­ja­min Ikan­der vihit­tiin 30.9.1843 ta­lol­li­nen Paa­vo Sii­ta­rin Marga­reta-tyt­tä­ren kanssa. Mar­ga­reta oli synty­nyt Kangas­niemen Rauha­järven ky­lässä 27.8.1813. Paris­kunta sai tam­mi­kuussa 1845 kuol­leena syn­ty­neen lap­sen. 

Kan­gas­niemen vuo­sien 1859–1869 rippikirjassa Ben­jam Ikan­der on amma­til­taan nah­kuri ja kaup­pias. Marras­kuussa 1867 hänet valit­tiin Kan­gas­niemen kun­nal­lis­lauta­kun­nan vara­esi­mie­heksi ja elo­kuussa 1869 kun­nal­lis­lauta­kun­nan esi­mie­hek­si.  

 

 

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

 

 

5. toukokuuta 2022

Heikinmarkkinoilla huijattu

Kruununnimismies Daniel Sohlman esitti Lopen syyskäräjillä marraskuussa 1811 väärennetyn siirtosetelin numero 87600, päivätty 5.9.1803 ja arvoltaan kolme pankkoriikintaalaria. Setelin mukana oikeudelle annettiin nimismies Sohlmanin ja kruununvouti A. M. Collinin todistus siitä, että seteli oli saatu Läyliäisten Niinimäen Stiina-emännältä, joka oli yrittänyt maksaa sillä kruunun­veroja ja muita ulostekoja maaliskuun 21. päivän veronkannossa.

 KA Hml, Lopen käräjäkunnan varsinasasiain pöytäkirjat 1809–1813.


Stiina oli kertonut saaneensa setelin pojaltaan Kustaa Antinpojalta. Kustaa oli nyt haastettu käräjille, jotta selvitettäisiin, miten hän oli saanut setelin haltuunsa ja oliko häntä syytä epäillä väärennöksen levittämisestä.

Kustaa Antinpoika myönsi antaneensa kyseisen setelin äidilleen yhdessä muiden veron maksuun tarkoitettujen rahojen kanssa. Setelin Kustaa oli saanut Turussa tammikuisilla Heikinmarkkinoilla, joille hän vanhempiensa toimeksiannosta oli vienyt myytäväksi kymmenen leiviskää pellavia. Pellavista oli saatu yksi riikintaalari 40 killinkiä leiviskältä, ja siirtosetelin Kustaa oli saanut maksuksi tuntemattomaksi jääneeltä ostajalta. Koska Kustaa ja hänen äitinsä eivät osanneet epäillä setelin aitoutta, sitä tarjottiin muiden rahojen joukossa kruununvoudille veroja maksettaessa. Näin ollen Kustaa ei katsonut itse olevansa vastuussa väärennetyn setelin levittämisestä.

Todettiin, etteivät 19-vuotias Kustaa Antinpoika ja hänen vanhempansa osanneet kirjoittaa eivätkä lukea käsin kirjoitettua tekstiä. Heidät tunnettiin elämäntavoiltaan nuhteettomina, eikä heitä ollut aikaisemmin syytetty mistään rikoksista. Asia päätettiin lähettää Turun hovioikeuden tutkittavaksi.

***
 
Rahaolot Suomessa olivat 1800-luvun alussa sekavat. Setelirahojakin oli useita. Vaikka Venäjän paperiraha vuonna 1808 määrättiin lailliseksi maksuvälineeksi, käytettiin aina vuoteen 1840 myös ruotsalaisia Valtakunnanpankin seteleitä (riksdaler banco) ja Valtion velkakonttorin seteleitä (riksgäld). Maksuvälineenä käytettiin myös siirtoseteleitä (transportsedel): kun henkilö talletti pankkiin tietyn summan, hän sai vastikkeeksi omalla nimellään varustetun siirtosetelin, johon siirto merkittiin maksettaessa.

Turkuun markkinamatkan tehneen Kustaan vanhemmat olivat Antti Jaakonpoika (1754–1841) ja Stiina (Kristiina) Yrjöntytär (1762–1832). Antti oli Läyliäisissä sijaitsevan Niinimäen uudistilan isäntä appensa, Topenon Peuralta muuttaneen Yrjö (Jöran) Heikinpojan jälkeen. Vuonna 1792 syntynyt Kustaa oli Antin ja Stiinan lapsista kolmanneksi vanhin. Hän avioitui vuonna 1819 Hollolaan, ja hänestä tuli Uskilan Isäntälän talollinen. Kustaa on puolisoni äidinisän isoisän isä. Itselläni on esivanhempia Peuralla kahdeksan sukupolven takaa: esiäitini Kristiina Laurintytär (1749–1823) oli Kustaa Antinpojan serkku.


Lähteitä:
KA Hml Sääksmäen alinen tk, Ca4: 4 Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1809–1813.
Heinonen, Antti, 2018: Ruplista markkoihin: Suomen suuriruhtinaskunnan setelit 1812–1898. Suomen Pankki. Edita: 2018.


28. huhtikuuta 2022

Kotikuria kaljatehtaalla

 

År 1888 den 6. Augusti samman­trädde R. R. i Joensuu å rådhuset. Nde voro Borgmästare Alfred Nysten, Rådmannen  Johan Nousi­ai­nen, samt skräddar­mästaren Abel Koponen, den sist­nämnde adjunge­rad på förut af­lagd ed.

 Protokollet fördes af Borgmästare Nysten.

– –
 

 

§: 8.
Renkipoika Pekka Lavikainen, tästä kaupungista, on allamainitussa suh­teessa täksi päi­väksi oikeuteen manuut­tanut Olut­tehtaan omis­tajan Paavo Hentusen, myös tästä kaupun­gista, ja kuin asiaa nyt tutkittavaksi otettiin, tulivat asian­omaiset saapu­ville kja itse seurat­tuna asian­puo­lus­ta­jalta kirjuri Olli Kei­joselta ja vja valtuu­tetun asian­ajaja Laki­tie­teen Yli­oppi­laal­ta Len­nart Fabri­tiuselta. 
Kannettansa toimit­taen lausui kja vjan perjan­taina viime heinä­kuun 20 päivänä ilman minkään laista syytä lyöneen kjata, joka oli vjalla pal­ve­luk­sessa, kolmasti herne­kepillä rei­sille niin että kjalle siitä mus­telmia syntyi, mistä kja nyt vaati vjalle lail­lista edes­vas­taus­ta, antaen kja näytök­seksi asi­assa lää­kä­rin todis­tuk­sen, mikä tähän kopi­oi­tet­tiin ja oli näin kuu­luva. katso liite Neovius


minkä luettua kja muistutti lain kulunkien palkin­nos­takin.
Kanteesta kuulusteltuna, selitti vjan asianajaja päämiehensä jo monta kymmentä kertaa varot­ta­neen kjaa kaiken­laisista tuh­muuk­sista ja koi­ruuk­sista, mitä kja palveluk­sessa olles­saan pitkin matkoja teki, joita varoi­tuksia kja kummin­kaan ei pan­nut mie­leensä, vaan oli kja mainit­tuna päi­vänä hävi­tön vjan rouvalle, mistä syystä vja oli kurit­ta­nut kjata, vaan liika vähän, ja kun vja isäntä­valtansa nojalla rankaisi ala­ikäistä palve­li­aansa, niin katsoi vjan asian­ajaja pää­miehensä ei olevan minkään­laisen edes­vastauksen alai­nen, mutta vaati asian­ajaja asian näin ollen kan­netta kumoon, ja kjaa edes­vastausta turhasta oikeuden käymi­sestä. 
Kja, joka sanoi olevansa viidentoista vuoden vanha, kielti vjan asianajajan väitöksissä olevan minkäänlaista perää, kuin näet kja ei milloinkaan ole itseänsä hävit­tö­mästi käyttää­tynyt vjaa eli hänen perhettä koh­taan, eikä milloin­kaan vjalta saanut varoi­tuksia huonosta käytök­sestä; ja nimitti kja, vastaajan asian­ajajan kiis­toa vastaan, todista­maan asiassa kaupungin­palvelia Paavo Kauppi­sen ja olut­tehtaan työ­miehen Heikki Wää­näsen, jotka huu­dossa tulivat saa­pu­ville, vaan joista viime­mai­nit­tua ei voitu vie­raana mie­henä asias­sa kuu­lus­taa, kuin Wää­nänen on vjan palve­lia; sitä vastaan sai Kaupungin­palvelia Kaup­pinen hyvä­mainei­sena ja esteettö­mänä van­noa tjan valan, minkä arvosta muis­tu­tet­tuna, hän kuulus­tel­tiin ja kertoi: vjan mana­tessa tunnus­ta­neen lyö­neensä kjata kepillä syystä että kja olisi ki­vellä vis­kannut erään Kar­hun poikaa pää­hän, ja sen­tähden että kja oli ruven­nut makaa­maan kuin häntä pan­tiin ryyti­maata kitke­mään sekä sen ohessa oli vjan rou­valle hävi­tön kuin vjan rouva siitä kjata nuh­teli. Tja, joka ei tunte­nut muu­ta asiassa, astui ulos, anoen päivä­palkkaa. 
Kja kielti ryyti­maata kitkies­sään men­nensä makaa­maan, ja sanoi leik­ki­neen­sä Kar­hun po­jan kans­sa, sekä leik­ki­es­sään ereyk­sissä vis­kan­neen poi­kaa ki­vellä pää­hän. 
Wjan asianajaja ilmoitti siitä tehdystä kysy­myk­sestä ettei hänen pää­miehensä tah­toisi tuoda minkään­laisia näytök­siä asias­sa, min­kä merkit­tyä asial­li­set, jotka vaati­vat asiata pää­tök­seen, käsket­tiin astu­maan ulos, siksi ai­kaa kuin oikeu­dessa, keskus­teltua,  
Päätettiin: 
Raastuvan Oikeus näkee vjan puolelta tehdyn tunnustuksen mukaan täydellisesti selitetyksi että vja mainit­tuna päivänä herne­kepillä löi kjata rei­sille niin että siitä syntyi kolme mustel­maa, minkä tähden R. Oikeus, huoli­matta vjan todis­ta­ma­tonta väi­töstä siitä että kja olisi ollut ansain­nut semm­oisen rangais­tuksen, katsoo oikeaksi 12 §: nojassa Keisa­ril­li­sessa ase­tuk­sessa marras­kuun 26 päi­vältä 1866, taposta, ilman kuolet­ta­misen aiko­musta, ja muusta toisen pahoin pite­le­mi­sestä, tuomita vjata vetä­mään sakkoa kaksi­kymmentä markkaa, jaetta­vaksi tasan Ruu­nulle, kaupun­gille, ja kjalle, tahi mak­san­to­varojen puut­teessa pidettä­väksi neljä päi­vää van­keu­dessa vedellä ja leivällä, minkä ohessa vja nel­jäl­lä­toista mar­kal­la pal­kit­koon kjan kulun­git jutussa, josta kja kum­min­kin maksa­koon todista­jalle Paa­vo Kaup­pi­selle kaksi markkaa, mihin mieli­suosi­olli­sen mak­sun puut­teessa lisä­tään lunas­tus pöytä­kirjan ot­teesta. Julis­tet­tiin ja neu­vot­tiin että tähän pää­tök­seen j.n.e. katso särky­osoitus sakkojen kanssa.
–  –  –

 

Joensuu oli voittopuolisesti kauppakaupunki: jos ei oteta lukuun normaa­leja käsityö­ammatteja, varsi­naista teolli­suutta edusti­vat oikeas­taan vain kaksi viina­tehdasta ja kaksi olut­panimoa. 

Hasanniemen oluttehdas aloitti toimintansa 1883. Kaupan kautta se joutui 1887 oluen­panija Paul Hendu­selle mutta jo seuraavan vuoden marras­kuun puoli­välissä oluen­panija Johan Hyvö­selle 30 000 markan hinnasta. Niihin aikoihin tehtaan vuosi­tuotanto oli noin 13 000–20 000 kannua, nyky­mitoin 100 000–150 000 tölkkiä eli 4 200–6 500 laa­tik­koa (kannu = 2,6 litraa).

 


Torstaina tämän kuun 22 p:nä kello 10 e. pp. myydään julkisella huuto­kaupalla Hasan­niemen olut­tehtaalla eläimiä ja kaiken­laista irtainta omaisuutta, niiden muassa myöskin ajo­kaluja sekä olutta, joka täten ilmoite­taan. Joen­suussa 15 p. Marras­kuuta 1888. C. L. Edman.
Karjalatar 16.11.1888.


 


Karjalatar 27.11.1888.

 

Lääket. lisensiaatti August Herman Konrad Neovius (s. Kerimäki 3.1.1845, k. Uusi­kaarle­pyy 6.1.1892) toimi Joen­suun kau­pun­gin­lääkärinä 1875–1889. Hänen vuosi­palkkansa oli 1 600 markkaa.

 

 Lähteitä:

KA Jns, Ca:33 Joensuun RO:n varsinaisasiain pöytäkirjat 1888 II. 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Karjalatar 16.11.1888 ja 27.11.1888.

Könönen, T. 1904: Joensuun kaupunki vuosina 1848–1898. Joensuu.

 

 

 

 

 

 

 

21. huhtikuuta 2022

Väärää rahaa Hämeenlinnassa

Turussa ilmestyneessä Tähti-lehdessä oli 22.1.1867 uutinen:
Yksi wäärän rahan tekiä on saatu tämän kuun 5 päiwänä kiinni Hämeenlinnan torilla. Se oli trenki Kalle Talola Rengosta, ja sanoi pohjalaisista oppineensa sen konstin. Hänen rahansa oli tinasta 25 pennin kappaleita.
Syysmarkkinoilla 1874 tarjottiin Hämäläinen-lehden mukaan muun tavaran ohessa "sieviä sadan markan seteleitä":
– – Kuitenkin taisi jo ensimmäisellä silmäyksellä sanoa, että ne oliwat "kotitekeitä", eikä niihin ollut juuri muuta aineita käytetty kuin plyjiyhartsia ja kirjoitusmustaa. Yhtä näistä tarjottiin apothekari Åkermanin wiinapuotiin, mutta hawaittiin siellä wääräksi. Kaupitsiat sanoivat olewansa, toinen Urjalasta, toinen Akaasta, ja olivat keskenänsä hewoiskaupassa, pitäen sitä rahaa ikään kuin yhteisenä, syystä, että toinen oli antanut toiselle hewoiswaihetuksessa tämän sadan markan setelin, waan tahtoi nyt purkaa kauppaa, waatien hewostansa ja rahaansa takaisin. Kaupan purkaminen piti tapahtuman wiinan awulla ja seteli oli siihen rikottawa.

Toinen seteli (samasta tehtaasta) kelpasi leipuri Wibergin puotiin, jossa se rikottiin 80 pennin kaupasta ja annettiin puhdasta rahaa täysi määrä takaisin. Asia huomattiin wasta toisena päiwänä, eikä kaupitsiaa saatu kiinni.

Väärennös 100 markan setelistä. Vuosiluku on 1862, mutta seteli on saatettu valmistaa vasta 1863. Seteli on piirretty käsin. Sarjanumero 272830. Suomen kansallismuseo. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.



Jo aikaisemmin tapahtuneesta väärien setelien kauppaamisesta vangittiin 26. lokakuuta 1874 kaksi hämeenlinnalaista nuorukaista, toinen satulamaakarin, toinen kultasepän kisälli. Uutisen mukaan molemmat olivat oppiaikanaan ja sunnuntaikoulussa olleet hyväkäytöksisiä ja siivoja. Viina oli kuitenkin "saanut heistä vallan niin että he heittivät itsensä hulttiomuuteen". Molemmat tuomittiin 28 päiväksi vedelle ja leivälle, kolmeksi vuodeksi vankeuteen ja sitä ennen seisomaan kaksi tuntia kaularaudassa torilla. Tuomio alistettiin Turun hovioikeudelle, ja lopullinen oikeuden päätös on tutkimatta. Kaksikko oli kaupannut  kolmen markan seteliä, jonka tekijää ei saatu kiinni.

Joulukuussa 1879 joku kekseliäs teki ostoksia Hämeensaaren polttimossa ja maksoi kahden markan rahalla, joka vasta seuraavana päivänä todettiin väärennetyksi:
Raha oli muuten hywin tehty, mutta sen iho oli liian liukas, että sen helposti tuntee hyppysinkin wääräksi rahaksi.

Janakkalassa oli kaksi väärän rahan levittäjää vähällä jäädä kiinni kesällä 1882:
Wiime keskiwiikkona antoi kaksi outoa miestä wäärän markan kappaleen maksaessaan syömistään Kauppilan talossa. Jahtiwouti Silander lähti nimismiehen poissa ollessa heitä ajamaan ja kohtasi heidät tiellä. Kun hän koetti panna kiini heitä, karkasiwat he, eikä heitä ole tawattu sen jälkeen. Paetessaan erään ruispellon yli wiskasiwat he pois kaksi nyytiä, joissa oli yhteensä 115 markan kappaletta ja 208 viidenkymmenenpennin kappaletta, muutamat walmiita, toiset puoliwalmiita, kaikki huonosti tehtyjä. Toinen miehistä oli tawattoman pitkä, toinenkin yli keskimitan.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämäläinen 1.10.1874 no 39, s. 1, 24.12.1879 no 102, s. 1, 17.6.1882 no 48, s. 1, Tähti 22.1.1867 no 4 s. 1.

14. huhtikuuta 2022

Kuka murhasi Joonas Reivilän IV

 Huhtikuu 1839

Joonas Reivilän murhaoikeudenkäynti jatkui Helsingin kämnerin­oikeudessa 19.4.1839. Paikalla olivat kaupungin­vankilasta noude­tut renki Fredrik Rops­felt Siika­joen pitä­jästä ja renki Fredrik Thus­berg Helsin­gistä, edelli­sessä pöytä­kirjassa mainitut piika Anna Sofia Malm­berg, postil­joonin vaimo Maria Sund­man, kauppa­puuk­hollari Carl Joseph Hildén, piiat Marga­retha Våg­hals, Marga­retha Åker­lund ja Anna Marga­retha Aronin­tytär, renki­poika Carl Gustaf Nord­man, tim­puri Gustaf Adolf Ek­lund, hänen vaimonsa Helena Henrikin­tytär Ek­lund ja soti­laan vaimo Maria Mihl sekä tämän­kertai­seen istun­toon kutsu­tut kival­teri Gabriel Dahl­berg, rengit Carl Berg­sten ja Gustaf Klang, piika Sofia Est­lander ja renki Johan Fred­rik Mare­lius. Poissa olivat seuraa­vat henkilöt, joista osaa oli jo kuultu ja osaa pitäisi kuulla: piika Ulrika Sofia Ek­lund, entinen henki­kaartin tarkk'am­puja­patal­joonan sotilas Elis Vilhelm Holm­gren, renki Carl Fred­rik Fri­man ja entinen sotilas Henrik Gustaf Fogel­berg. Fri­man ja Fogel­berg eivät olleet saaneet tietoa oikeu­den edelli­sellä kerralla tekemästä väli­päätök­sestä, koska heitä ei ollut tavoi­tettu. Sen sijaan syyt­täjä Sahl­berg il­moitti saa­neensa tietää, keitä kauppias Bren­nerin taloon majoit­tuneet pohja­lai­set olivat: talol­li­nen Sig­frid Fred­rikin­poika Tör­mänen, talol­li­sen poika Johan Peso­nen ja renki Pet­ter Ema­nuel Tör­mä­nen, kaikki Kuusa­mosta. Pöytä­kir­jaan mer­kit­tiin, että useilla paikka­kun­­nilla oli taval­lista käyt­tää nimestä Petter muotoa Pekka (Pecka). 
 

Karttaan on merkitty x:llä muutamia jutun käsittelyssä mainittuja paikka­kuntia: Korpilahti, Sysmä, Siikajoki ja Kuusamo.


 
Renki Carl Bergsten ilmoitti tulleensa kauppias Brennerin rengiksi syksyllä 1837. Hän yöpyi useimmiten renki­tuvassa samassa sängyssä kuin edellisessä istunnossa kuultu renkipoika Carl Gustaf Nord­man. Berg­sten antoi kuusamo­laisista samanlaisen lausunnon kuin renkipoika Nordman. Lisäksi hän totesi, että kuusamo­laiset kävivät joskus yö­aikaan ulkona, mutta hän ei tiennyt, missä he liik­kui­vat tai mitä he tekivät. Carl Berg­sten ei ollut kuullut Pekan pääs­tä­vän eri­koisia ääniä eikä lausu­neen mitään selviä sanoja tai nimiä. Hän ei ollut myös­kään nähnyt Pekalla veristä nenä­liinaa. Pekalta ei ollut Carlin mukaan kysytty syytä hänen öiseen levot­to­muu­teensa. Juomi­sesta se ei aina­kaan joh­tunut, sillä Pekka ja hänen seuru­eensa olivat aina Carlin heidät näh­dessä ol­leet sel­vin päin. 

Gustaf Klang sanoi olleensa kauppias Brennerin palveluk­sessa seit­se­män vuotta ja yöpy­neen­sä aina renki­tu­vassa. Gus­tafilla oli Nord­mania ja Berg­steniä van­kempi muisti­kuva Pekan käyt­täy­ty­mi­sestä Hel­sin­gissä: ensim­mäiset yöt Pekka oli viet­tä­nyt kai­kessa rau­hassa, mutta las­kiais­tiis­tain 27.2. jälkeen hän oli ollut levo­ton ja kerran­kin huuta­nut heti herät­ty­ään kovalla äänel­lä: "Painu hem­met­tiin, minulla ei ole sinun kans­sasi mitään teke­mistä!" (Drag för Fan­ders, jag har med dig ingen­ting att skaffa!) Gustaf Klang oletti, että Pekka oli herännyt silloin painajais­unesta.  Gustaf muisteli, että yksi mainituista pohjalaisista oli jonain laskiaistiistain jälkeisenä päivänä pessyt renkituvassa veri­siä käsi­ään. Kun häneltä oli kysytty, mistä veri oli tullut, hän oli vas­tannut – Gustafin muis­tin mukaan ruot­siksi – että nenästä oli vuotanut verta, joka oli tah­ran­nut kädet­kin. Gustaf ilmoitti vielä, että kolmella kuusamo­lai­sella oli öisillä ret­kil­lään ilmei­sesti joh­ta­jana kauppa­neuvos Sine­brychoffilla työs­ken­te­levä mies, jonka nimeä Gustaf ei tiennyt. 

Carl Berg­sten vahvisti kaiken, mitä Klang oli juuri kertonut, ja sanoi kuul­leensa, että Klangin tar­koit­ta­man työ­miehen nimi oli Elias.

Sofia Estlander sanoi olleensa kolme vuotta pii­kana kaup­pias Bren­nerin talossa asuvan poliisi­kamarin notaari Björk­lundin luona. Hän oli kuullut, että kolme hänelle tunte­ma­tonta miestä jostain Pohjan­maalta oli majoit­tunut kaup­pias Bren­nerin leipurin­tupaan sekä vuonna 1836 että kuluneena vuonna. Hän oli kuul­lut tunte­matto­mien miesten puhu­van, että nämä kolme miestä olivat pitä­neet seu­raa monille kaup­pias Lillje­forsin talossa oleskele­ville talol­li­sille, joita Sofia ei myös­kään tuntenut. Kerran Sofia oli ollut paikalla, kun yksi pohja­lais­miehistä oli jättänyt Helena Ek­lundille pestä­väksi mytyn likai­sia vaat­teita, joiden jou­kossa Sofia ei ollut huo­man­nut veristä nenä­liinaa. Sofian lau­sun­non jälkeen Helena Ek­lund täy­densi omaa aiem­paa lau­sun­to­aan ker­to­malla, että kaksi muutakin pohja­laista olivat pesettä­neet hänellä likai­sia pai­toja, jotka eivät olleet veri­siä. Kun Sofia oli kuul­lut, että kaup­pias Lillje­forsin talossa oli murhattu joku talolli­nen, hän oli alkanut epäil­lä edellä mainit­tuja pohja­laisia, koska hän oli kuullut heidän seurus­tel­leen Lillje­forsin talossa majai­levien talol­lisen kanssa ja olet­ti, että murhaa­jan vaat­teet oli­vat sot­keu­tu­neet vereen.

Kämnerin­oikeuden mukaan oli aihetta epäil­lä, että monien oikeu­dessa kuul­tujen mainit­sema Pekka, joka oli toden­näköi­sesti sama henkilö kuin pöytä­kir­jassa mai­nittu Petter Emanuel Tör­mänen, on mur­hannut Joonas Alek­san­terin­poika Reivi­län tai tie­tää mur­hasta jotakin, joten hänet on vangit­tava ja tuo­tava kämnerin­oikeuden eteen. Myös hänen matka­seurueeseensa kuuluneet Sigfrid Tör­mänen ja Johan Peso­nen oli haastet­tava kuulta­vik­si seuraa­vaan istun­toon, joka pide­tään 12.7.1839.
 

Toukokuu 1839

 
Kuusamon kirkko­herra Johan Gustaf Krank allekirjoitti 28.5.1839 papin­todis­tuk­sen, jonka mukaan talol­li­sen poika Juho Antti Peso­nen oli synty­nyt 21.9.1812, Sipi Fredrikin­poika Tör­mänen 13.12.1814 ja Pekka Emanuel Juhon­poika Tör­mänen 25.5.1809. Kaikki miehet olivat hyvä­maineisia, eikä heitä ollut pantu syyt­tee­seen mis­tään rikok­sesta eikä sako­tet­tu. Krank sekoitti Sipin ja Pekan syntymä­päivät ja -kuukau­det, sillä Sipi oli syntynyt 25.5. ja Pekka 13.12.

Toimitusvouti ja kruunun­nimismies Conrad Wilhelm Planting kir­joitti 30.5.1839 todis­tuksen kuusa­mo­lais­ten suku­lais­suh­teista: Sipi ja Pekka Ema­nuel ovat vel­jes­ten lapsen­lapsia, ja Juho Peso­nen on naimi­sissa Sipin sisaren kanssa.
 
 


 


Ulalla?

Joonas Reivilän murhaoikeudenkäyntiä seuratessa on tullut hakematta mieleen 1970- ja 1980-lukujen vaih­teessa tehty maan­mainio tv-sarja Soap, jota esitettiin Suomessa nimellä Kupla. Opin sar­jan ede­tessä odot­ta­maan jo­kai­sen jak­son loppu­kaneettia:
Confused? You won’t be after the next episode of Soap.
Jospa tämäkin juttu selvi­ää seuraa­van jakson jäl­keen. 




Lähde: KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

7. huhtikuuta 2022

Lopen kutojanaisia 1800-luvulla

Suomen talousseura kartoitti 1830-luvulla pellavanjalostuksen tilaa Suomessa. Kyselyyn vuonna 1838 vastannut nimismies Otto Tammelander kertoi Lopen tilanteesta:
Lopella pellavaa on viljelty kautta aikain, mutta viljely ei ole viime aikoina laajentunut. Sato myydään Hämeenlinnassa, Helsingissä ja Turussa, joka on pääasiallinen myyntipaikka. Kehräämistä myyntiä varten ei juuri harrasteta. Kudonnastakaan ei saada merkittäviä tuloja, vaikka myös kotitalouskäyttöön kudotaan maksua vastaan palttinaa (lärft) ja kilpikangasta (dräll). Turkulaiset ostavat pellavaa hämäläisiltä ja myyvät sen kankaina takaisin. Miksi loppilaiset eivät kudo itse? Syynä on se, että Turun seudun naiset ovat oppineet kutomaan löysää palttinaa ja saavat näin leiviskästä pellavaa kymmenkunta kyynärää kangasta. Hevoskäyttöisillä mankeleilla kankaasta saadaan kiiltävää ja kaunista. Lopella kehrätään vahvempaa lankaa ja kudotaan tiivistä ja kestävää kangasta, jolloin sitä saadaan yhdestä leiviskästä vähemmän. Lopen kankaat eivät hyvästä laadusta huolimatta ole menneet kaupaksi samalla hinnalla kuin turkulaisten kankaat, sillä asiaa tuntemattomat ostavat mieluummin kiiltäviä kankaita.

Emäntää ja piikaa lukuun ottamatta naisten ammattia ei rippi- ja henkikirjoista juuri pysty selvittämään. Lesket ja itsellisnaiset, jotka joutuivat yksin elättämään itsensä ja lapsensa, hankkivat toimeentulonsa miten parhaiten taisivat. Monet tekivät erilaisia piian töitä, mutta osalla oli jotain erityisosaamista: oli kutojia, kehrääjiä, pitojen järjestäjiä ja kuppareita. Henki- ja rippikirjoissa kutoja tai kehrääjä (väfvare, spinnerska) on naisten ammattina vasta 1800-luvun puolivälissä.

Naisia lieden ja kangaspuiden äärellä Korteniemen pirtissä 1928–1930. Kuvaaja Esko Aaltonen. Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.Finna.fi. CC BY 4.0.



Henkikirjoissa mainitut kutojanaiset asuivat Lopenkylässä, Sajanie­messä, Joen­takana tai Launosissa. Näissä kylissä oli isoja taloja ja kartanoita, joissa oli työtä tarjolla.

Maria Elisabeth Matintytär Stenroos on henkikirjoissa kutoja ensimmäisen kerran vuonna 1859. Hän oli jäänyt leskeksi pari vuotta aikaisemmin.

Maria Elisabeth eli Maija Liisa oli syntynyt 6.3.1806 Vatsiassa Ihanaisten torpassa. Palvellessaan Salon kartanossa vuonna 1829 hän avioitui pitäjänräätäli Henrik Stenroosin kanssa ja asui sen jälkeen Hirvijärven Djurvikissa kuolemaansa saakka. Pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta, joista aikuisiksi elivät Kristiina Loviisa, s. 1830, Heikki Juho, s. 1834, Vilhelmiina, s. 1845, ja Kustaa Aleksanteri, s. 1848. Puoliso Stenroos kuoli vuonna 1857 ja Maija Liisa 30.5.1868.

Pälsin Marttilan torpassa 19.12.1815 syntynyt Eeva Stiina Matintytär asui lähes koko ikänsä Sajaniemen Pälsillä lukuun ottamatta muutamaa Joentaan taloissa vietettyä piikavuotta. Hänen vanhempansa olivat torppari Matti Erikinpoika, s. 1771 Sajaniemessä, ja Leena Heikintytär, s. 1775 Ourajoella. Eeva Stiinaa kutsutaan ensimmäisen kerran kutojaksi vuoden 1858 henkikirjassa ja myös kehrääjäksi vuonna 1860. Eeva Stiina Matintytär oli naimaton. Hän kuoli halvaukseen 74 vuoden ikäisenä 8.9.1889.

Loviisa Ek eli Sarin syntyi aviottomana lapsena Joentaan Mäkelässä 5.8.1798. Hänen äitinsä oli Mäkelässä 1770 syntynyt Anna Heikintytär, joka vuonna 1800 meni naimisiin Joentaan Kieran pojan, sotilas Gabriel Kustaanpoika Ekin kanssa. Avioliitossa syntyivät tyttäret Aqvilina 1802 ja Anna Liisa 1803 sekä pojat Juho Kustaa 1805 ja Manasse 1807. Myös Loviisa mainitaan Gabriel Ekin lapsena kirkkoherra Strandbergin vuonna 1827 antamassa sukuselvityk­sessä.

Isä Gabriel joutui Suomen sotaan, ja hänen arvellaan kuolleen kentällä vuonna 1808. Lapsuutensa Loviisa vietti Mäkelässä, jonne äiti oli puolison kuoltua muuttanut. Kotoa lähdettyään Loviisa palveli joitain vuosia piikana Ourajoella ja muutti sen jälkeen takaisin Joentaan kylään Konkkalan itselliseksi. Hänelle syntyi kolme aviotonta lasta, joista jäi eloon vain 12.7.1826 syntynyt Maria Kreetta. Vuonna 1829 Loviisa avioitui Vihdistä kotoisin olleen Juho Sarinin kanssa. Puolison kuoltua Loviisa asui Mäkelässä. Vuoden 1858 henkikirjassa Mäkelässä on heikkonäköinen kutoja Maria Saren, jonka tytär Maria toimi äitinsä hoitajana. Kyseessä on varmasti Loviisa Sarin, sillä myös rippikirjassa tytär Maria mainitaan äitinsä hoitajaksi. Loviisa Sarin kuoli 20.11.1862.

Tytär Maria eli Maija on rippikirjoissa ompelija ja henkikirjoissa myös kutoja. Hän meni vuonna 1845 naimisiin Josef Sirenin kanssa. Maijalle syntyi kaksi tytärtä, jotka ilmeisesti menehtyivät pieninä. Avioliitto oli riitainen, ja pariskunta sai varoituksen epäsovusta. Siren oli myös saanut juopumussakkoja, ja kerran hänet oli tuomittu siitä, että hän oli pikaistuksissaan töninyt appeaan Juho Sarinia. Myöhemmin pariskunta asui erossa, ja Josef Sirenin kuoltua Maija muutti Nurmijärvelle Kytäjän kartanoon, missä hän kuoli vanhuuteen 78-vuotiaana vuonna 1905.

Loviisa Ahlfors syntyi 22.8.1797 Sajaniemen Särkijärven torpassa sotilas Mikkel Bertelinpoika Ahlin (1770–1824) ja Maija Liisa Erikintyttären (1771–1800) perheeseen. Vuosina 1811–1815  Loviisa oli piikana Lopenkylän Forspakassa, mistä hän muutti Nurmijärvelle ja otti Alhfors-sukunimen. Palveluspaikkoja oli Nurmijärven lisäksi Hauholla ja Lopella, usein jonkun Tammelanderin sukuun kuuluvan luona. Vuodesta 1836 hän oli henkikirjojen mukaan ensin Sohlbackan piikana ja sitten nimismies Otto Tammelanderin Uotilassa itsellisenä. Ensimmäisen kerran häntä nimitetään kutojaksi marraskuussa 1855 tehdyssä henkikirjoituksessa. Loviisa ei ollut naimisissa, mutta hänellä oli yksi aviottomana syntynyt tytär. Loviisa Ahlfors kuoli "tulehdukseen" 61-vuotiaana vuonna 1859. Piikana toimeentulonsa ansainnut tytär Loviisa Vilhelmiina menehtyi lavantautiin 1868.

Anna Liisa Söderlund, s. 1796 Rengossa, oli toinen Uotilassa kutojana toiminut. Anna Liisan puoliso, sahanasettaja ja itsellinen Karl Henrik Söderlund, menehtyi vuonna 1829. Perheen neljästä lapsesta vain vanhin, 1821 syntynyt Mooses, oli silloin elossa. Vuonna 1845 Anna Liisa muutti itsellisenä leskenä Uotilaan, missä hän asui kuolemaansa 15.11.1868 saakka. Hänen sanotaan olevan kutoja henkikirjassa 1860.

Saman vuoden henkikirjassa kutoja on ammattina myös Janakkalassa vuonna 1794 syntyneellä Eeva Jaakontyttärellä. Hänen puolisonsa oli Heinijärven torppari Erik Heikinpoika, joka kuoli vuonna 1855. Eeva asui puolison kuoltua Launosissa. Hän kuoli 19.9.1867. Rippikirjassa 1859–1865 on Joentaan Nyynäisissä kutoja Vilhelmiina Adamintytär Waldén, s. 20.7.1843 Joentakana. Tämä on ainoa kerta kun häntä kutsutaan kutojaksi. Vilhelmiinan puoliso oli August Paavalinpoika, s. 24.9.1830 Sajaniemessä. Perheen lapsista vain tytär ja yksi viidestä pojasta selvisivät aikuisikään. Vilhelmiina Waldén kuoli 4.12.1892.
 
Kehrääjiä olivat muun muassa Sajaniemen Melkolla asunut Anna Maija Erikintytär, s. 1806 Lopella, ja Ulla (Ulrika) Antintytär, s. 1796 Hausjärvellä. Elias Fagerlundin verkatehtaassa työskenteli vuosien 1849 ja 1850 henkikirjan mukaan "Serafia spinnerska", ilmeisesti Hausjärveltä tullut Serafia Henrikintytär, s. 1822.
 
 
Lähteitä:
ÅAB FHS, D XVI 3. Tammelanderin selonteko 1838.
KA Hml Sääksmäen alisen tk:n arkisto, Ca4: 9 Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1826–1827.
KA Astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1849.