28. huhtikuuta 2022

Kotikuria kaljatehtaalla

 

År 1888 den 6. Augusti samman­trädde R. R. i Joensuu å rådhuset. Nde voro Borgmästare Alfred Nysten, Rådmannen  Johan Nousi­ai­nen, samt skräddar­mästaren Abel Koponen, den sist­nämnde adjunge­rad på förut af­lagd ed.

 Protokollet fördes af Borgmästare Nysten.

– –
 

 

§: 8.
Renkipoika Pekka Lavikainen, tästä kaupungista, on allamainitussa suh­teessa täksi päi­väksi oikeuteen manuut­tanut Olut­tehtaan omis­tajan Paavo Hentusen, myös tästä kaupun­gista, ja kuin asiaa nyt tutkittavaksi otettiin, tulivat asian­omaiset saapu­ville kja itse seurat­tuna asian­puo­lus­ta­jalta kirjuri Olli Kei­joselta ja vja valtuu­tetun asian­ajaja Laki­tie­teen Yli­oppi­laal­ta Len­nart Fabri­tiuselta. 
Kannettansa toimit­taen lausui kja vjan perjan­taina viime heinä­kuun 20 päivänä ilman minkään laista syytä lyöneen kjata, joka oli vjalla pal­ve­luk­sessa, kolmasti herne­kepillä rei­sille niin että kjalle siitä mus­telmia syntyi, mistä kja nyt vaati vjalle lail­lista edes­vas­taus­ta, antaen kja näytök­seksi asi­assa lää­kä­rin todis­tuk­sen, mikä tähän kopi­oi­tet­tiin ja oli näin kuu­luva. katso liite Neovius


minkä luettua kja muistutti lain kulunkien palkin­nos­takin.
Kanteesta kuulusteltuna, selitti vjan asianajaja päämiehensä jo monta kymmentä kertaa varot­ta­neen kjaa kaiken­laisista tuh­muuk­sista ja koi­ruuk­sista, mitä kja palveluk­sessa olles­saan pitkin matkoja teki, joita varoi­tuksia kja kummin­kaan ei pan­nut mie­leensä, vaan oli kja mainit­tuna päi­vänä hävi­tön vjan rouvalle, mistä syystä vja oli kurit­ta­nut kjata, vaan liika vähän, ja kun vja isäntä­valtansa nojalla rankaisi ala­ikäistä palve­li­aansa, niin katsoi vjan asian­ajaja pää­miehensä ei olevan minkään­laisen edes­vastauksen alai­nen, mutta vaati asian­ajaja asian näin ollen kan­netta kumoon, ja kjaa edes­vastausta turhasta oikeuden käymi­sestä. 
Kja, joka sanoi olevansa viidentoista vuoden vanha, kielti vjan asianajajan väitöksissä olevan minkäänlaista perää, kuin näet kja ei milloinkaan ole itseänsä hävit­tö­mästi käyttää­tynyt vjaa eli hänen perhettä koh­taan, eikä milloin­kaan vjalta saanut varoi­tuksia huonosta käytök­sestä; ja nimitti kja, vastaajan asian­ajajan kiis­toa vastaan, todista­maan asiassa kaupungin­palvelia Paavo Kauppi­sen ja olut­tehtaan työ­miehen Heikki Wää­näsen, jotka huu­dossa tulivat saa­pu­ville, vaan joista viime­mai­nit­tua ei voitu vie­raana mie­henä asias­sa kuu­lus­taa, kuin Wää­nänen on vjan palve­lia; sitä vastaan sai Kaupungin­palvelia Kaup­pinen hyvä­mainei­sena ja esteettö­mänä van­noa tjan valan, minkä arvosta muis­tu­tet­tuna, hän kuulus­tel­tiin ja kertoi: vjan mana­tessa tunnus­ta­neen lyö­neensä kjata kepillä syystä että kja olisi ki­vellä vis­kannut erään Kar­hun poikaa pää­hän, ja sen­tähden että kja oli ruven­nut makaa­maan kuin häntä pan­tiin ryyti­maata kitke­mään sekä sen ohessa oli vjan rou­valle hävi­tön kuin vjan rouva siitä kjata nuh­teli. Tja, joka ei tunte­nut muu­ta asiassa, astui ulos, anoen päivä­palkkaa. 
Kja kielti ryyti­maata kitkies­sään men­nensä makaa­maan, ja sanoi leik­ki­neen­sä Kar­hun po­jan kans­sa, sekä leik­ki­es­sään ereyk­sissä vis­kan­neen poi­kaa ki­vellä pää­hän. 
Wjan asianajaja ilmoitti siitä tehdystä kysy­myk­sestä ettei hänen pää­miehensä tah­toisi tuoda minkään­laisia näytök­siä asias­sa, min­kä merkit­tyä asial­li­set, jotka vaati­vat asiata pää­tök­seen, käsket­tiin astu­maan ulos, siksi ai­kaa kuin oikeu­dessa, keskus­teltua,  
Päätettiin: 
Raastuvan Oikeus näkee vjan puolelta tehdyn tunnustuksen mukaan täydellisesti selitetyksi että vja mainit­tuna päivänä herne­kepillä löi kjata rei­sille niin että siitä syntyi kolme mustel­maa, minkä tähden R. Oikeus, huoli­matta vjan todis­ta­ma­tonta väi­töstä siitä että kja olisi ollut ansain­nut semm­oisen rangais­tuksen, katsoo oikeaksi 12 §: nojassa Keisa­ril­li­sessa ase­tuk­sessa marras­kuun 26 päi­vältä 1866, taposta, ilman kuolet­ta­misen aiko­musta, ja muusta toisen pahoin pite­le­mi­sestä, tuomita vjata vetä­mään sakkoa kaksi­kymmentä markkaa, jaetta­vaksi tasan Ruu­nulle, kaupun­gille, ja kjalle, tahi mak­san­to­varojen puut­teessa pidettä­väksi neljä päi­vää van­keu­dessa vedellä ja leivällä, minkä ohessa vja nel­jäl­lä­toista mar­kal­la pal­kit­koon kjan kulun­git jutussa, josta kja kum­min­kin maksa­koon todista­jalle Paa­vo Kaup­pi­selle kaksi markkaa, mihin mieli­suosi­olli­sen mak­sun puut­teessa lisä­tään lunas­tus pöytä­kirjan ot­teesta. Julis­tet­tiin ja neu­vot­tiin että tähän pää­tök­seen j.n.e. katso särky­osoitus sakkojen kanssa.
–  –  –

 

Joensuu oli voittopuolisesti kauppakaupunki: jos ei oteta lukuun normaa­leja käsityö­ammatteja, varsi­naista teolli­suutta edusti­vat oikeas­taan vain kaksi viina­tehdasta ja kaksi olut­panimoa. 

Hasanniemen oluttehdas aloitti toimintansa 1883. Kaupan kautta se joutui 1887 oluen­panija Paul Hendu­selle mutta jo seuraavan vuoden marras­kuun puoli­välissä oluen­panija Johan Hyvö­selle 30 000 markan hinnasta. Niihin aikoihin tehtaan vuosi­tuotanto oli noin 13 000–20 000 kannua, nyky­mitoin 100 000–150 000 tölkkiä eli 4 200–6 500 laa­tik­koa (kannu = 2,6 litraa).

 


Torstaina tämän kuun 22 p:nä kello 10 e. pp. myydään julkisella huuto­kaupalla Hasan­niemen olut­tehtaalla eläimiä ja kaiken­laista irtainta omaisuutta, niiden muassa myöskin ajo­kaluja sekä olutta, joka täten ilmoite­taan. Joen­suussa 15 p. Marras­kuuta 1888. C. L. Edman.
Karjalatar 16.11.1888.


 


Karjalatar 27.11.1888.

 

Lääket. lisensiaatti August Herman Konrad Neovius (s. Kerimäki 3.1.1845, k. Uusi­kaarle­pyy 6.1.1892) toimi Joen­suun kau­pun­gin­lääkärinä 1875–1889. Hänen vuosi­palkkansa oli 1 600 markkaa.

 

 Lähteitä:

KA Jns, Ca:33 Joensuun RO:n varsinaisasiain pöytäkirjat 1888 II. 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Karjalatar 16.11.1888 ja 27.11.1888.

Könönen, T. 1904: Joensuun kaupunki vuosina 1848–1898. Joensuu.

 

 

 

 

 

 

 

21. huhtikuuta 2022

Väärää rahaa Hämeenlinnassa

Turussa ilmestyneessä Tähti-lehdessä oli 22.1.1867 uutinen:
Yksi wäärän rahan tekiä on saatu tämän kuun 5 päiwänä kiinni Hämeenlinnan torilla. Se oli trenki Kalle Talola Rengosta, ja sanoi pohjalaisista oppineensa sen konstin. Hänen rahansa oli tinasta 25 pennin kappaleita.
Syysmarkkinoilla 1874 tarjottiin Hämäläinen-lehden mukaan muun tavaran ohessa "sieviä sadan markan seteleitä":
– – Kuitenkin taisi jo ensimmäisellä silmäyksellä sanoa, että ne oliwat "kotitekeitä", eikä niihin ollut juuri muuta aineita käytetty kuin plyjiyhartsia ja kirjoitusmustaa. Yhtä näistä tarjottiin apothekari Åkermanin wiinapuotiin, mutta hawaittiin siellä wääräksi. Kaupitsiat sanoivat olewansa, toinen Urjalasta, toinen Akaasta, ja olivat keskenänsä hewoiskaupassa, pitäen sitä rahaa ikään kuin yhteisenä, syystä, että toinen oli antanut toiselle hewoiswaihetuksessa tämän sadan markan setelin, waan tahtoi nyt purkaa kauppaa, waatien hewostansa ja rahaansa takaisin. Kaupan purkaminen piti tapahtuman wiinan awulla ja seteli oli siihen rikottawa.

Toinen seteli (samasta tehtaasta) kelpasi leipuri Wibergin puotiin, jossa se rikottiin 80 pennin kaupasta ja annettiin puhdasta rahaa täysi määrä takaisin. Asia huomattiin wasta toisena päiwänä, eikä kaupitsiaa saatu kiinni.

Väärennös 100 markan setelistä. Vuosiluku on 1862, mutta seteli on saatettu valmistaa vasta 1863. Seteli on piirretty käsin. Sarjanumero 272830. Suomen kansallismuseo. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.



Jo aikaisemmin tapahtuneesta väärien setelien kauppaamisesta vangittiin 26. lokakuuta 1874 kaksi hämeenlinnalaista nuorukaista, toinen satulamaakarin, toinen kultasepän kisälli. Uutisen mukaan molemmat olivat oppiaikanaan ja sunnuntaikoulussa olleet hyväkäytöksisiä ja siivoja. Viina oli kuitenkin "saanut heistä vallan niin että he heittivät itsensä hulttiomuuteen". Molemmat tuomittiin 28 päiväksi vedelle ja leivälle, kolmeksi vuodeksi vankeuteen ja sitä ennen seisomaan kaksi tuntia kaularaudassa torilla. Tuomio alistettiin Turun hovioikeudelle, ja lopullinen oikeuden päätös on tutkimatta. Kaksikko oli kaupannut  kolmen markan seteliä, jonka tekijää ei saatu kiinni.

Joulukuussa 1879 joku kekseliäs teki ostoksia Hämeensaaren polttimossa ja maksoi kahden markan rahalla, joka vasta seuraavana päivänä todettiin väärennetyksi:
Raha oli muuten hywin tehty, mutta sen iho oli liian liukas, että sen helposti tuntee hyppysinkin wääräksi rahaksi.

Janakkalassa oli kaksi väärän rahan levittäjää vähällä jäädä kiinni kesällä 1882:
Wiime keskiwiikkona antoi kaksi outoa miestä wäärän markan kappaleen maksaessaan syömistään Kauppilan talossa. Jahtiwouti Silander lähti nimismiehen poissa ollessa heitä ajamaan ja kohtasi heidät tiellä. Kun hän koetti panna kiini heitä, karkasiwat he, eikä heitä ole tawattu sen jälkeen. Paetessaan erään ruispellon yli wiskasiwat he pois kaksi nyytiä, joissa oli yhteensä 115 markan kappaletta ja 208 viidenkymmenenpennin kappaletta, muutamat walmiita, toiset puoliwalmiita, kaikki huonosti tehtyjä. Toinen miehistä oli tawattoman pitkä, toinenkin yli keskimitan.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämäläinen 1.10.1874 no 39, s. 1, 24.12.1879 no 102, s. 1, 17.6.1882 no 48, s. 1, Tähti 22.1.1867 no 4 s. 1.

14. huhtikuuta 2022

Kuka murhasi Joonas Reivilän IV

 Huhtikuu 1839

Joonas Reivilän murhaoikeudenkäynti jatkui Helsingin kämnerin­oikeudessa 19.4.1839. Paikalla olivat kaupungin­vankilasta noude­tut renki Fredrik Rops­felt Siika­joen pitä­jästä ja renki Fredrik Thus­berg Helsin­gistä, edelli­sessä pöytä­kirjassa mainitut piika Anna Sofia Malm­berg, postil­joonin vaimo Maria Sund­man, kauppa­puuk­hollari Carl Joseph Hildén, piiat Marga­retha Våg­hals, Marga­retha Åker­lund ja Anna Marga­retha Aronin­tytär, renki­poika Carl Gustaf Nord­man, tim­puri Gustaf Adolf Ek­lund, hänen vaimonsa Helena Henrikin­tytär Ek­lund ja soti­laan vaimo Maria Mihl sekä tämän­kertai­seen istun­toon kutsu­tut kival­teri Gabriel Dahl­berg, rengit Carl Berg­sten ja Gustaf Klang, piika Sofia Est­lander ja renki Johan Fred­rik Mare­lius. Poissa olivat seuraa­vat henkilöt, joista osaa oli jo kuultu ja osaa pitäisi kuulla: piika Ulrika Sofia Ek­lund, entinen henki­kaartin tarkk'am­puja­patal­joonan sotilas Elis Vilhelm Holm­gren, renki Carl Fred­rik Fri­man ja entinen sotilas Henrik Gustaf Fogel­berg. Fri­man ja Fogel­berg eivät olleet saaneet tietoa oikeu­den edelli­sellä kerralla tekemästä väli­päätök­sestä, koska heitä ei ollut tavoi­tettu. Sen sijaan syyt­täjä Sahl­berg il­moitti saa­neensa tietää, keitä kauppias Bren­nerin taloon majoit­tuneet pohja­lai­set olivat: talol­li­nen Sig­frid Fred­rikin­poika Tör­mänen, talol­li­sen poika Johan Peso­nen ja renki Pet­ter Ema­nuel Tör­mä­nen, kaikki Kuusa­mosta. Pöytä­kir­jaan mer­kit­tiin, että useilla paikka­kun­­nilla oli taval­lista käyt­tää nimestä Petter muotoa Pekka (Pecka). 
 

Karttaan on merkitty x:llä muutamia jutun käsittelyssä mainittuja paikka­kuntia: Korpilahti, Sysmä, Siikajoki ja Kuusamo.


 
Renki Carl Bergsten ilmoitti tulleensa kauppias Brennerin rengiksi syksyllä 1837. Hän yöpyi useimmiten renki­tuvassa samassa sängyssä kuin edellisessä istunnossa kuultu renkipoika Carl Gustaf Nord­man. Berg­sten antoi kuusamo­laisista samanlaisen lausunnon kuin renkipoika Nordman. Lisäksi hän totesi, että kuusamo­laiset kävivät joskus yö­aikaan ulkona, mutta hän ei tiennyt, missä he liik­kui­vat tai mitä he tekivät. Carl Berg­sten ei ollut kuullut Pekan pääs­tä­vän eri­koisia ääniä eikä lausu­neen mitään selviä sanoja tai nimiä. Hän ei ollut myös­kään nähnyt Pekalla veristä nenä­liinaa. Pekalta ei ollut Carlin mukaan kysytty syytä hänen öiseen levot­to­muu­teensa. Juomi­sesta se ei aina­kaan joh­tunut, sillä Pekka ja hänen seuru­eensa olivat aina Carlin heidät näh­dessä ol­leet sel­vin päin. 

Gustaf Klang sanoi olleensa kauppias Brennerin palveluk­sessa seit­se­män vuotta ja yöpy­neen­sä aina renki­tu­vassa. Gus­tafilla oli Nord­mania ja Berg­steniä van­kempi muisti­kuva Pekan käyt­täy­ty­mi­sestä Hel­sin­gissä: ensim­mäiset yöt Pekka oli viet­tä­nyt kai­kessa rau­hassa, mutta las­kiais­tiis­tain 27.2. jälkeen hän oli ollut levo­ton ja kerran­kin huuta­nut heti herät­ty­ään kovalla äänel­lä: "Painu hem­met­tiin, minulla ei ole sinun kans­sasi mitään teke­mistä!" (Drag för Fan­ders, jag har med dig ingen­ting att skaffa!) Gustaf Klang oletti, että Pekka oli herännyt silloin painajais­unesta.  Gustaf muisteli, että yksi mainituista pohjalaisista oli jonain laskiaistiistain jälkeisenä päivänä pessyt renkituvassa veri­siä käsi­ään. Kun häneltä oli kysytty, mistä veri oli tullut, hän oli vas­tannut – Gustafin muis­tin mukaan ruot­siksi – että nenästä oli vuotanut verta, joka oli tah­ran­nut kädet­kin. Gustaf ilmoitti vielä, että kolmella kuusamo­lai­sella oli öisillä ret­kil­lään ilmei­sesti joh­ta­jana kauppa­neuvos Sine­brychoffilla työs­ken­te­levä mies, jonka nimeä Gustaf ei tiennyt. 

Carl Berg­sten vahvisti kaiken, mitä Klang oli juuri kertonut, ja sanoi kuul­leensa, että Klangin tar­koit­ta­man työ­miehen nimi oli Elias.

Sofia Estlander sanoi olleensa kolme vuotta pii­kana kaup­pias Bren­nerin talossa asuvan poliisi­kamarin notaari Björk­lundin luona. Hän oli kuullut, että kolme hänelle tunte­ma­tonta miestä jostain Pohjan­maalta oli majoit­tunut kaup­pias Bren­nerin leipurin­tupaan sekä vuonna 1836 että kuluneena vuonna. Hän oli kuul­lut tunte­matto­mien miesten puhu­van, että nämä kolme miestä olivat pitä­neet seu­raa monille kaup­pias Lillje­forsin talossa oleskele­ville talol­li­sille, joita Sofia ei myös­kään tuntenut. Kerran Sofia oli ollut paikalla, kun yksi pohja­lais­miehistä oli jättänyt Helena Ek­lundille pestä­väksi mytyn likai­sia vaat­teita, joiden jou­kossa Sofia ei ollut huo­man­nut veristä nenä­liinaa. Sofian lau­sun­non jälkeen Helena Ek­lund täy­densi omaa aiem­paa lau­sun­to­aan ker­to­malla, että kaksi muutakin pohja­laista olivat pesettä­neet hänellä likai­sia pai­toja, jotka eivät olleet veri­siä. Kun Sofia oli kuul­lut, että kaup­pias Lillje­forsin talossa oli murhattu joku talolli­nen, hän oli alkanut epäil­lä edellä mainit­tuja pohja­laisia, koska hän oli kuullut heidän seurus­tel­leen Lillje­forsin talossa majai­levien talol­lisen kanssa ja olet­ti, että murhaa­jan vaat­teet oli­vat sot­keu­tu­neet vereen.

Kämnerin­oikeuden mukaan oli aihetta epäil­lä, että monien oikeu­dessa kuul­tujen mainit­sema Pekka, joka oli toden­näköi­sesti sama henkilö kuin pöytä­kir­jassa mai­nittu Petter Emanuel Tör­mänen, on mur­hannut Joonas Alek­san­terin­poika Reivi­län tai tie­tää mur­hasta jotakin, joten hänet on vangit­tava ja tuo­tava kämnerin­oikeuden eteen. Myös hänen matka­seurueeseensa kuuluneet Sigfrid Tör­mänen ja Johan Peso­nen oli haastet­tava kuulta­vik­si seuraa­vaan istun­toon, joka pide­tään 12.7.1839.
 

Toukokuu 1839

 
Kuusamon kirkko­herra Johan Gustaf Krank allekirjoitti 28.5.1839 papin­todis­tuk­sen, jonka mukaan talol­li­sen poika Juho Antti Peso­nen oli synty­nyt 21.9.1812, Sipi Fredrikin­poika Tör­mänen 13.12.1814 ja Pekka Emanuel Juhon­poika Tör­mänen 25.5.1809. Kaikki miehet olivat hyvä­maineisia, eikä heitä ollut pantu syyt­tee­seen mis­tään rikok­sesta eikä sako­tet­tu. Krank sekoitti Sipin ja Pekan syntymä­päivät ja -kuukau­det, sillä Sipi oli syntynyt 25.5. ja Pekka 13.12.

Toimitusvouti ja kruunun­nimismies Conrad Wilhelm Planting kir­joitti 30.5.1839 todis­tuksen kuusa­mo­lais­ten suku­lais­suh­teista: Sipi ja Pekka Ema­nuel ovat vel­jes­ten lapsen­lapsia, ja Juho Peso­nen on naimi­sissa Sipin sisaren kanssa.
 
 


 


Ulalla?

Joonas Reivilän murhaoikeudenkäyntiä seuratessa on tullut hakematta mieleen 1970- ja 1980-lukujen vaih­teessa tehty maan­mainio tv-sarja Soap, jota esitettiin Suomessa nimellä Kupla. Opin sar­jan ede­tessä odot­ta­maan jo­kai­sen jak­son loppu­kaneettia:
Confused? You won’t be after the next episode of Soap.
Jospa tämäkin juttu selvi­ää seuraa­van jakson jäl­keen. 




Lähde: KA Tku Turun HO, Ebd:224 Alistusakteja 1840.

7. huhtikuuta 2022

Lopen kutojanaisia 1800-luvulla

Suomen talousseura kartoitti 1830-luvulla pellavanjalostuksen tilaa Suomessa. Kyselyyn vuonna 1838 vastannut nimismies Otto Tammelander kertoi Lopen tilanteesta:
Lopella pellavaa on viljelty kautta aikain, mutta viljely ei ole viime aikoina laajentunut. Sato myydään Hämeenlinnassa, Helsingissä ja Turussa, joka on pääasiallinen myyntipaikka. Kehräämistä myyntiä varten ei juuri harrasteta. Kudonnastakaan ei saada merkittäviä tuloja, vaikka myös kotitalouskäyttöön kudotaan maksua vastaan palttinaa (lärft) ja kilpikangasta (dräll). Turkulaiset ostavat pellavaa hämäläisiltä ja myyvät sen kankaina takaisin. Miksi loppilaiset eivät kudo itse? Syynä on se, että Turun seudun naiset ovat oppineet kutomaan löysää palttinaa ja saavat näin leiviskästä pellavaa kymmenkunta kyynärää kangasta. Hevoskäyttöisillä mankeleilla kankaasta saadaan kiiltävää ja kaunista. Lopella kehrätään vahvempaa lankaa ja kudotaan tiivistä ja kestävää kangasta, jolloin sitä saadaan yhdestä leiviskästä vähemmän. Lopen kankaat eivät hyvästä laadusta huolimatta ole menneet kaupaksi samalla hinnalla kuin turkulaisten kankaat, sillä asiaa tuntemattomat ostavat mieluummin kiiltäviä kankaita.

Emäntää ja piikaa lukuun ottamatta naisten ammattia ei rippi- ja henkikirjoista juuri pysty selvittämään. Lesket ja itsellisnaiset, jotka joutuivat yksin elättämään itsensä ja lapsensa, hankkivat toimeentulonsa miten parhaiten taisivat. Monet tekivät erilaisia piian töitä, mutta osalla oli jotain erityisosaamista: oli kutojia, kehrääjiä, pitojen järjestäjiä ja kuppareita. Henki- ja rippikirjoissa kutoja tai kehrääjä (väfvare, spinnerska) on naisten ammattina vasta 1800-luvun puolivälissä.

Naisia lieden ja kangaspuiden äärellä Korteniemen pirtissä 1928–1930. Kuvaaja Esko Aaltonen. Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.Finna.fi. CC BY 4.0.



Henkikirjoissa mainitut kutojanaiset asuivat Lopenkylässä, Sajanie­messä, Joen­takana tai Launosissa. Näissä kylissä oli isoja taloja ja kartanoita, joissa oli työtä tarjolla.

Maria Elisabeth Matintytär Stenroos on henkikirjoissa kutoja ensimmäisen kerran vuonna 1859. Hän oli jäänyt leskeksi pari vuotta aikaisemmin.

Maria Elisabeth eli Maija Liisa oli syntynyt 6.3.1806 Vatsiassa Ihanaisten torpassa. Palvellessaan Salon kartanossa vuonna 1829 hän avioitui pitäjänräätäli Henrik Stenroosin kanssa ja asui sen jälkeen Hirvijärven Djurvikissa kuolemaansa saakka. Pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta, joista aikuisiksi elivät Kristiina Loviisa, s. 1830, Heikki Juho, s. 1834, Vilhelmiina, s. 1845, ja Kustaa Aleksanteri, s. 1848. Puoliso Stenroos kuoli vuonna 1857 ja Maija Liisa 30.5.1868.

Pälsin Marttilan torpassa 19.12.1815 syntynyt Eeva Stiina Matintytär asui lähes koko ikänsä Sajaniemen Pälsillä lukuun ottamatta muutamaa Joentaan taloissa vietettyä piikavuotta. Hänen vanhempansa olivat torppari Matti Erikinpoika, s. 1771 Sajaniemessä, ja Leena Heikintytär, s. 1775 Ourajoella. Eeva Stiinaa kutsutaan ensimmäisen kerran kutojaksi vuoden 1858 henkikirjassa ja myös kehrääjäksi vuonna 1860. Eeva Stiina Matintytär oli naimaton. Hän kuoli halvaukseen 74 vuoden ikäisenä 8.9.1889.

Loviisa Ek eli Sarin syntyi aviottomana lapsena Joentaan Mäkelässä 5.8.1798. Hänen äitinsä oli Mäkelässä 1770 syntynyt Anna Heikintytär, joka vuonna 1800 meni naimisiin Joentaan Kieran pojan, sotilas Gabriel Kustaanpoika Ekin kanssa. Avioliitossa syntyivät tyttäret Aqvilina 1802 ja Anna Liisa 1803 sekä pojat Juho Kustaa 1805 ja Manasse 1807. Myös Loviisa mainitaan Gabriel Ekin lapsena kirkkoherra Strandbergin vuonna 1827 antamassa sukuselvityk­sessä.

Isä Gabriel joutui Suomen sotaan, ja hänen arvellaan kuolleen kentällä vuonna 1808. Lapsuutensa Loviisa vietti Mäkelässä, jonne äiti oli puolison kuoltua muuttanut. Kotoa lähdettyään Loviisa palveli joitain vuosia piikana Ourajoella ja muutti sen jälkeen takaisin Joentaan kylään Konkkalan itselliseksi. Hänelle syntyi kolme aviotonta lasta, joista jäi eloon vain 12.7.1826 syntynyt Maria Kreetta. Vuonna 1829 Loviisa avioitui Vihdistä kotoisin olleen Juho Sarinin kanssa. Puolison kuoltua Loviisa asui Mäkelässä. Vuoden 1858 henkikirjassa Mäkelässä on heikkonäköinen kutoja Maria Saren, jonka tytär Maria toimi äitinsä hoitajana. Kyseessä on varmasti Loviisa Sarin, sillä myös rippikirjassa tytär Maria mainitaan äitinsä hoitajaksi. Loviisa Sarin kuoli 20.11.1862.

Tytär Maria eli Maija on rippikirjoissa ompelija ja henkikirjoissa myös kutoja. Hän meni vuonna 1845 naimisiin Josef Sirenin kanssa. Maijalle syntyi kaksi tytärtä, jotka ilmeisesti menehtyivät pieninä. Avioliitto oli riitainen, ja pariskunta sai varoituksen epäsovusta. Siren oli myös saanut juopumussakkoja, ja kerran hänet oli tuomittu siitä, että hän oli pikaistuksissaan töninyt appeaan Juho Sarinia. Myöhemmin pariskunta asui erossa, ja Josef Sirenin kuoltua Maija muutti Nurmijärvelle Kytäjän kartanoon, missä hän kuoli vanhuuteen 78-vuotiaana vuonna 1905.

Loviisa Ahlfors syntyi 22.8.1797 Sajaniemen Särkijärven torpassa sotilas Mikkel Bertelinpoika Ahlin (1770–1824) ja Maija Liisa Erikintyttären (1771–1800) perheeseen. Vuosina 1811–1815  Loviisa oli piikana Lopenkylän Forspakassa, mistä hän muutti Nurmijärvelle ja otti Alhfors-sukunimen. Palveluspaikkoja oli Nurmijärven lisäksi Hauholla ja Lopella, usein jonkun Tammelanderin sukuun kuuluvan luona. Vuodesta 1836 hän oli henkikirjojen mukaan ensin Sohlbackan piikana ja sitten nimismies Otto Tammelanderin Uotilassa itsellisenä. Ensimmäisen kerran häntä nimitetään kutojaksi marraskuussa 1855 tehdyssä henkikirjoituksessa. Loviisa ei ollut naimisissa, mutta hänellä oli yksi aviottomana syntynyt tytär. Loviisa Ahlfors kuoli "tulehdukseen" 61-vuotiaana vuonna 1859. Piikana toimeentulonsa ansainnut tytär Loviisa Vilhelmiina menehtyi lavantautiin 1868.

Anna Liisa Söderlund, s. 1796 Rengossa, oli toinen Uotilassa kutojana toiminut. Anna Liisan puoliso, sahanasettaja ja itsellinen Karl Henrik Söderlund, menehtyi vuonna 1829. Perheen neljästä lapsesta vain vanhin, 1821 syntynyt Mooses, oli silloin elossa. Vuonna 1845 Anna Liisa muutti itsellisenä leskenä Uotilaan, missä hän asui kuolemaansa 15.11.1868 saakka. Hänen sanotaan olevan kutoja henkikirjassa 1860.

Saman vuoden henkikirjassa kutoja on ammattina myös Janakkalassa vuonna 1794 syntyneellä Eeva Jaakontyttärellä. Hänen puolisonsa oli Heinijärven torppari Erik Heikinpoika, joka kuoli vuonna 1855. Eeva asui puolison kuoltua Launosissa. Hän kuoli 19.9.1867. Rippikirjassa 1859–1865 on Joentaan Nyynäisissä kutoja Vilhelmiina Adamintytär Waldén, s. 20.7.1843 Joentakana. Tämä on ainoa kerta kun häntä kutsutaan kutojaksi. Vilhelmiinan puoliso oli August Paavalinpoika, s. 24.9.1830 Sajaniemessä. Perheen lapsista vain tytär ja yksi viidestä pojasta selvisivät aikuisikään. Vilhelmiina Waldén kuoli 4.12.1892.
 
Kehrääjiä olivat muun muassa Sajaniemen Melkolla asunut Anna Maija Erikintytär, s. 1806 Lopella, ja Ulla (Ulrika) Antintytär, s. 1796 Hausjärvellä. Elias Fagerlundin verkatehtaassa työskenteli vuosien 1849 ja 1850 henkikirjan mukaan "Serafia spinnerska", ilmeisesti Hausjärveltä tullut Serafia Henrikintytär, s. 1822.
 
 
Lähteitä:
ÅAB FHS, D XVI 3. Tammelanderin selonteko 1838.
KA Hml Sääksmäen alisen tk:n arkisto, Ca4: 9 Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1826–1827.
KA Astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1849.