26. toukokuuta 2022

Anne Härkönen in memoriam

Tutustuin Anneen syksyllä 1975. Hän oli töissä KY:llä eli Helsingin kauppakorkea­koulun ylioppilas­kunnalla lähet­tinä ja oli osan työ­ajastaan Ruusulan­kadun opiskelija-asunnon puhelin­keskuk­sessa. Anne tervehti sisään­tulijoita iloisesti savon murteella ja rupesi herkästi juttu­sille niin tuttujen kuin tunte­mat­to­mienkin kanssa. Juttu­tuo­kion päät­ti usein toivotus ”Iloi­siin!”, josta tuli yksi hänen tavara­merkeistään. Vasta vuosien päästä tulin ajatel­leeksi, että hänen mutka­ton ystäväl­li­syy­tensä helpotti suu­res­ti minun ja muidenkin maalta tulleiden sopeu­tu­mista uusiin ympy­röihin.

Anne kävi työn ohella ilta­koulua mutta ehti osal­lis­tua myös opis­kelija­rien­toi­hin Bot­talla, Hämik­sellä ja KY:llä. Hänel­lä oli jo sil­loin laaja tut­tava­piiri, eikä hän tuntu­nut jäävän kenel­tä­kään unohduk­siin vuo­sien­kaan jäl­keen. Kun olin syk­syllä 1982 muutta­nut Tur­kuun, Anne tuli kylään jo ensim­mäisenä viikon­lop­puna. Var­hain lauantai­aamuna lähdin esit­te­lemään hänelle uutta koti­kau­pun­kiani, josta en tunte­nut vielä ketään. Heti ensim­mäi­sessä kadun­kulmassa mei­dät pysäytti huuto: ”Papu!” Joku iisalme­lainen tun­nisti oitis Annen, joka pysäh­tyi tie­ten­kin mie­luusti ”rätkät­täm­mään” lap­suu­den­aikaisen tut­tunsa kanssa. Rätkä­tys­rupea­man jälkeen kävely­retki jatkui rat­toi­sasti pitkin Turkua, josta opin kaupun­kia tunte­matto­man Annen johdat­te­le­mana kai­ken­laista uutta. Annella oli nimit­täin ilmiö­mäinen kyky löytää oudois­sakin pai­koissa mitä mielen­kiintoisimpia kirppu­toreja ja kaup­poja, kaup­piaista ja myy­jistä puhu­mat­ta­kaan. Pää­dyim­me tuona lauan­taina usei­den kaup­pojen ja torin kautta kauppa­halliin, josta oli pakko ostaa rusina­makka­raa. Sitä sitten syö­tiin Aura­joen rannal­la ja keskus­tel­tiin saksaksi, ikään kuin turisti­mat­kalla kun ker­ran ol­tiin. Tun­teja myö­hemmin pala­sim­me kotiin, jossa ”pojat” ihmet­te­livät, minne tytöt oli­vat taas ker­ran hävin­neet. 

Ajanviettotapoihimme kuului ”kaapoilla käynnin” ohella sau­na­iltojen viet­tä­mi­nen. Joskus poruk­kaa oli mukana takka­huoneen täydeltä, mutta melko usein vie­timme aikaa kah­den kes­ken. Ruuan jälkeen kuunte­limme musiik­kia ja in­nos­tuimme poik­keuk­setta lau­la­maan ja tans­si­maan mu­kana, jos kaiut­ti­mista kuu­lui vaik­kapa Freemanin Aje­taan me tan­demil­la tai Kak­si lensi yli käen­pesän. Maail­maa­kin tuli pa­ran­nettua, ja jos jolla­kulla ystä­vällä oli tie­dos­sa juh­lat, mei­dän oli suo­ras­taan pak­ko kek­siä juh­liin ohjel­maa. ”Keikkaa pukkaa”-mei­ninki sai alkunsa San­nan poltta­reista 90-luvulla. Myöhem­min järjes­timme polt­ta­rit Pirkolle ja suunnitt­elimme samai­selle Pirkolle monen monituista ohjelma­numeroa 50-vuotis­juhliin. Mahdatko Pirkko muis­taa Pirkon­kylän kahvi­lassa -esi­tyksemme?

Vuonna 2000 lähdimme 25-vuotisen ystä­vyyden kunniak­si kahdes­taan Pra­haan, Annen lempikaupunkiin. Vie­timme siellä muuta­man iki­muistoi­sen päivän. Kävelimme aamusta iltaan pitkin Pra­han katuja; minä räpsin valo­kuvia kahdella kame­ralla, Anne taas tutki kaup­pojen tarjon­taa ja rupat­teli pai­kal­listen kanssa. Välil­lä minulle­kin kävi käsky poi­keta johon­kin kaup­paan: ”Tuu tänne! Täällon ihan siun tyyli­nen paita!” Iltaisin syö­tiin kai­kessa rauhassa, ja ate­ri­oin­nin pääl­le saa­tet­tiin käydä vielä ”ölöke­röllä”. Var­sin­kin yksi pie­ni pubi jäi pysy­västi mie­leen kolmes­takin syystä. Ensin­näkin pöy­dissä oli vie­hät­tävät Singer-ompe­lu­koneen jalat, toi­sek­si paik­ka oli täyn­nä opis­ke­li­joita, ja so­ke­rina poh­jal­la muuta­mal­la asiak­kaal­la oli koi­ra­kin mukana. Siel­lä kävim­me ”ompe­lu­seu­roissa” pari­kin ker­taa, sillä Anne rakasti koiria ja oli kaiken ikänsä kuin koto­naan opiske­li­joiden kes­kel­lä. Pra­ha­lai­set opis­ke­lijat sai­vat noina pari­na ilta­na kuul­la muka­via tari­noita suoma­lai­sista lääke­tie­teen opiske­li­joista, joi­den parissa Anne teki pit­kän uran Lääke­tie­teen­kandi­daatti­seuran toi­mis­ton­hoita­jana. 

Kun myöhemmin innostuin suku­tutkimuk­sesta, kävi ilmi, että Anne ja puo­li­soni ovat toi­sil­leen su­kua monin­ker­tai­sesti. Anne on isän­isänsä kautta anop­pini neljäs serkku ja isän­äitinsä kautta puoli­soni kuudes ja puoles, seitse­mäs ja kahdek­sas serkku.



Läheiset kauko­serkukset käsi kädessä elo­kuussa 2006.

 

Vuonna 2010 päätimme Annen kanssa lähteä taas yhdessä Prahaan. Hotelli oli valit­tu niin, että ompelu­seuroihin pää­sisi vai­vatto­masti, ja liput Tosca-ooppe­raan oli varattu jo etu­käteen. Tuhka­pilvi kui­tenkin esti matkaan­pääsyn. Jonne­kin piti kuiten­kin lähteä, koska olin jo saa­pu­nut toi­selta puo­lelta maata Annen luo. Pää­dyim­me muu­ta­man päi­vän lo­malle Tal­lin­naan. Sekin matka jäi pysy­västi mie­leen. Emme ol­leet ensin­nä­kään kos­kaan näh­neet Tal­lin­nan van­haa­kau­pun­kia niin au­tiona. Vai­kut­ti siltä, että Tal­lin­nas­sa olim­me vain me ja Nato-kokouk­sen osan­otta­jat. Se oli myös lomis­tamme hil­jai­sin, sillä mie­les­sämme oli kai­ken ai­kaa Annen Unto-isä, jon­ka ter­vey­den­tila oli hei­ken­ty­nyt huo­les­tut­ta­vasti. Muis­tan elä­västi, miten istuim­me il­lal­la tunti­kau­sia hotel­li­huo­neen par­vek­keel­la katse­le­massa merta ja lintuja. Sano­ja ei sinä ilta­na tar­vittu. Unton elä­mä päät­tyi vajaa kuu­kausi myö­hem­min.

Annesta nousee pääl­lim­mäisenä piirteenä mieleen autta­vai­suus. ”Pit­tee aat­too jos pys­tyy”, hän usein sanoi. Hän aut­toi minua­kin ties miten monta ker­taa ja ties miten eri­lai­sissa asi­oissa, ennen kuin edes tiesin, että apu olisi ta­rpeen. Här­kös­ten ovet oli­vat aina avoin­na, kun mi­nul­la oli tila­päi­sen majoi­tuk­sen tarve – ja sain­pa käyt­tää hei­dän koti­aan myös omien ta­paa­mis­teni pito­paik­kana, vaik­keivät he itse ol­leet pai­kalla. Sel­lai­nen tilanne oli esi­mer­kiksi loppu­vuo­desta 2017, kun suun­nitte­limme Anne­lin kanssa Vertimus-blogin perus­ta­mista seura­nam­me vain isän­tä­väen koi­rat Tosca ja Nuppu. 

Tein 2000-luvun alkuvuosina Annen 50-vuotis­päivien kun­niaksi uudet sanat Free­manin lau­luun Kaksi lensi yli käen­pesän. En pääs­syt esit­tä­mään Ystä­vyyden merki­tyk­sestä ja vähän muus­takin -laulua itse juh­liin, mutta lau­loin sen An­nel­le myö­hem­min Kuo­pion tai Oulun lää­käri­päi­vien yh­tey­dessä. Lau­lun alku kertoo 1970-luvun lopulla teh­dystä Lenin­gradin-matkasta, jolle osal­lis­tui Annen li­säksi myös muuan kil­tin­näköi­nen hyvin­kää­läinen opis­kelija­poika. Kerto­säkeen kohta ”Oon vanha kamu­si ainei­neen” viit­taa syk­syyn 1975, jol­loin kirjoi­tin Annen puolesta äidin­kie­len aineen. Ilta­koulun opet­taja tai­si huo­mata, ettei aine ollut An­nen kir­joit­tama, mutta An­neen kyhä­el­mäni teki vai­ku­tuk­sen. Hädäs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan, hän tuu­masi.

Annella todet­tiin jo pie­nenä reti­no­blas­too­ma eli sil­män verk­ko­kal­von syöpä, jonka vuoksi hän jou­tui ole­maan elä­män­sä alku­vuo­sina pit­kiä aikoja sai­raa­lassa Helsingissä. Myös viimei­siä vuo­sia var­josti hil­jal­leen ete­nevä sai­raus, jonka kulut­ta­mana iloi­nen ja aut­ta­vai­nen Anne jäi vähi­tel­len vain muis­toi­hin ja hii­pui pois koto­naan 25. huhti­kuuta 2022.

 


Anne Oulun lääkäripäivillä 2000-luvun alkupuolella.


Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin

Anne meni kerran Leningradiin, siellä yhytti
Ilarin – ja heti syliin istahti.
Iltsun lahkeet lyhyet jossain kun vain vilahti,
Anneen se niin perin juurin kolahti.

Anne Papunen vei
Iltsu Härkösen hei
Fabianinkadun yksiöönsä tutustumaan.

He oli itsenäisii, he oli toisissa kii,
siinä napojakin tutkittiin ja kosketeltiin.
Aika kului, rakkaus syveni ja vakiinnuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni. 

Käytiin turuilla ja toreilla ja väliin tanssattiin,
kaikki sujui niin kuin suunniteltiinkin.
Oli puuhaa kaikenlaista, kavereita tapailtiin,
mualimata pitkin poikin kierreltiin.

Anne Papusen hei
Iltsu vihille vei,
häitä tanssittiin ja Saijonmaatakin kuunneltiin.

Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii,
kaikenlaista aina setvittiin ja ihmeteltiin.
Siinä vuodet meni vilisten ja aikuistuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen,
sen huolella kirjoitin.
Sun vuokses outoja aina teen

ja haasteet muut mitätöin,
jopa lääkäripäiville meen.
 

Asuinpaikat ovat vaihtuneet, nyt asun kaukana,
joten rimpautella pittää usseesti.
Mut jos kestää liian pitkään ilman ett' sua tapaisin,
kaipuu ottaa vallan totaalisesti.

Anne Hannele oi,
sulle laulumme soi:
me sua rakastetaan,
sua aina ihastellaan.

Ollaan itsenäisii, ollaan toisissa kii,
ollaan tukena ja turvana, kun on ikävää.
Sillä tärkeintä kai ystävien kesken on tää:
ettei lyödä luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen…

Pian oot viiskyt vuotta vanha,
meistä on niin mukavaa
täällä tänään sulle onnee toivottaa.
Juhli sinä vielä Limassa,
mut muista meitäkin,
jotka täällä oomme venttailemassa.

Anne Iltsun kanssa matkaa
synttäreitään juhlimaan
daa-da-Peruun daa-da-Peruun daa-da-daa.

Liman synttäreistä saatte
varmaan muiston pysyvän,
me teitä koto-Suomeen takas ootamme! 

Teitä koto-Suomeen takas ootamme!


 

19. toukokuuta 2022

Hämeenlinnan kehruu- ja kotiteollisuuskoulu

Helsingfors Tidningar -lehdessä kerrottiin 20.4.1836, että Hämeenlinnaan on vapaaehtoisin voimin perustettu kehruukoulu köyhille tyttölapsille. Uutisen mukaan opetus oli jo täydessä käynnissä, ja Suomen talousseura oli myöntänyt koululle 400 seteliruplan vuotuisen avustuksen. Kehräämisen lisäksi opetettiin myös muuta pellavankäsittelyä, ja oppilaiden välityksellä koulusta arveltiin koituvan hyötyä koko seutukunnan pellavan­kasvattajille.

Suurten pellavapitäjien ympäröimänä Hämeenlinna oli sopiva paikka kehruu- ja kudontakoululle. Perinteitäkin oli, sillä vuosina 1763–1775 kaupungissa oli toiminut Otto Ernst Boijen perustama pellavatehdas ja kutomakoulu, jonka oppilaina oli myös naisia ja lapsia. Vuonna 1823 ehdotettiin, että Hämeenlinnaan perustettaisiin Benvikin pellavanjalostusopiston tapainen koulu, mutta silloin aie ei toteutunut. Runsaan kymmenen vuoden kuluttua läänin maaherra Johan Fredrik Stichaeus ryhtyi uudelleen puuhaamaan koulua.

Vuoden 1836 tileistä voi päätellä, että koulussa oli ollut jonkinlaista toimintaa jo edellisenä vuonna. Koulu toimi vuokratiloissa, aluksi Johanna Standerskjöldiltä (syntyjään von Törne) vuokratuissa neljässä huoneessa. Koulun johtajana oli kauppa­neuvos Carl Thermén. Talousseuran avustuksen lisäksi kaupungilta tuli pienehkö summa, ja myös monet yksityishenkilöt antoivat lahjoituksia. Menopuolella olivat vuokra, kehruun ja lukutaidon opettajien palkat, oppilaille annetut kehruupalkkiot, maksut pellavan häkilöinnistä sekä rukkien, kalusteiden, polttopuiden, kynttilöiden, paperin ja muiden tarvikkeiden hankintakulut. Pellavaa oli ostettu Lammilta ja Längelmäeltä.

Opettajana oli Turun koulusta valmistunut Hedvig Magdalena Törnqvist. Hänen vuosipalkkansa oli 200 pankkoruplaa. Vuonna 1836 lukutaitoa opetti ylioppilas Tammelander, joka sai työstään 79 ruplan vuosikorvauksen. Kirjallisuutta ei koulussa juuri ollut – ainoa inventaariossa mainittu kirja oli Rosenmüllerin "Religions-historia". Oppilaita lienee alkuvaiheessa ollut parisenkymmentä, sillä koululla oli 14 uutta ja kuusi vanhaa rukkia, ja tuoleja oli yhteensä 24. Oppilaille maksettiin palkkioina neljä killinkiä jokaiselta valmistuneelta lankavyyhdiltä.
 
Huhti-joulukuussa 1836 kehruupalkkioita saivat seuraavat oppilaat: Maria Helena Färm, Vilhelmina Hejkelle (Heickell?), Hedvig Helén, Helena (Leena) Johanintytär, Ulrika Johanintytär, Maria Ulrika Julin, Maria Klang, Emerentia Kojander, Augusta Leander, Amalia Liljefors, Vilhelmina Lindberg, Christina Linder, Henrika Linder, Sophia Lundén, Erica Matzberg (tai Metzberg), Eva Palmqvist, Ulrika Pärlström, Carolina Rosendahl, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström.

Vuoden 1838 alussa Thermén jakoi yhteensä 40 pankkoruplaa edellisen vuoden kehruupalkintoina seuraaville: Leena Stiina Johanintytär, Maria Färm, Hedvig Helén, Maria Klang, Emerentia Kojander, Vilhelmina Lindberg, Augusta Linder, Henrika Linder, Maria Liljander, Amalia Liljefors, Augusta Malmberg (Augusta oli piikalikkana Johanna Standerskjöldillä), Gustava Olin, Eva Palmqvist, Carolina Rosendahl, Anna Stenberg, Fredrika Stengrund, Emerentia Stengrund ja Fredrika Zetterström. 
 
Vuoden 1836 inventaariossa ei mainita kangaspuita, joten kutomisen opetus aloitettiin nähtävästi vasta myöhemmin. Kudonnaisista Hämeenlinnaan tuli vain muutama Talousseuran palkinto. Vuonna 1839 hienoista kankaista palkittiin Anna Lindgren, Maria Färm ja Helena Johanintytär. Vuonna 1840 palkintoja saivat koulun opettaja Magdalena Törnqvist sekä Gustava Emerentia Nygren. Magdalena oli kutonut 4. luokan ja Gustava Emerentia ensimmäisen luokan kangasta.

Hämeenlinnan koulu lopetti toimintansa noin 1840, sillä Talousseuran viimeinen avustus tuli sille vuodelle:
 
Suomen talousseuran tänään vahvistetun menosäännön mukaisesti seuran rahastonhoitaja lähettää postitse Hämeen läänin maaherralle 400 ruplaa pankkiassignaatteina eli viidennen ja viimeisen vuoden avustuksen, jonka Talousseura on Hämeenlinnassa toimivalle kotiteollisuuskoululle vahvistanut. Turku, 3. helmikuuta 1840. Keisarillisen Suomen talousseuran puolesta A. F. von Willebrandt. Lähde: KA Sta, Gs: 31 Suomen talousseuran tilitykset tositteineen 1840.

 

Koulun lopetettua toimintansa Magdalena Törnqvist muutti Pälkäneelle perustetun koulun opettajaksi. Magdalena Törnqvististä ja Pälkäneen koulusta kerrottiin blogissa 2.1.2020.

Lähteitä:
ÅAB FHS, D XXIII 15 ja D XVI 3.
KA Sta, Suomen talousseuran tilitykset tositteineen Gs: 27–31.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Helsingfors Tidningar 20.4.1836 no 31, s. 2.
Laine, Katri 1949: Suomen talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä 1797–1861. Helsinki: Suomen Maataloustieteellinen Seura.


12. toukokuuta 2022

Lurjuksia Luusniemellä

 Mikkelin Wiikko-Sanomissa oli 4.5.1864 uutinen Kangas­niemeltä:

Kangasniemestä. Kowaa rahan puutetta wali­te­taan tääl­lä niin­kun joka pai­kassa muu­alla ym­päri maa­ta. Siitä puu­tok­sesta meina­si­wat mei­tä wapaut­taa Luus­nie­men kylän torp­pa­rit, jotka tänä tal­wena koet­te­li­wat tinasta walaa hopia-rahoja. Mut­ta ne luon­nistu niin keh­nos­ti ett'ei siitä­kän tultu sen parem­mak­si, sil­lä ne syn­ty niin polo­sia, tek­i­än­sä nä­kösiä, ett'ei ne kel­wan­neet kun jolle kulle tyh­mem­mälle. Ja kun ne oli niin huo­noja ja kel­paa­mat­to­mia, niin mie­het wedet­tiin kärä­jiin, ja yh­delle, Paa­wo Romolle, tuo­mit­tiin toissa-lau­wan­ta­ki­ses­sa wäli­kärä­jäs­sä tä­män huo­non rahan kau­pasta, toi­sen ker­ran waras­ta­mi­ses­ta ja sisään-mur­tau­tu­mi­ses­ta 40 pa­ria raip­pa-wih­toja. Il­man sitä mää­rät­tiin Paa­wo ole­maan 2 wuot­ta lin­nas­sa, tai­to­aan paran­ta­mas­sa.         

                                     B. I—der. 

 


Mikkelin Wiikko-Sanomia 4.5.1864.


 

Uutisen kirjoitti ilmeisesti Benjam Ikan­der, alun perin Iko­nen. Hän syntyi 22.6.1820 Kangas­niemen Lai­tia­las­sa Risto Ikosen ja Eeva Suu­ro­sen vii­den­tenä lap­sena. Pitä­jän­nah­kuri Ben­ja­min Ikan­der vihit­tiin 30.9.1843 ta­lol­li­nen Paa­vo Sii­ta­rin Marga­reta-tyt­tä­ren kanssa. Mar­ga­reta oli synty­nyt Kangas­niemen Rauha­järven ky­lässä 27.8.1813. Paris­kunta sai tam­mi­kuussa 1845 kuol­leena syn­ty­neen lap­sen. 

Kan­gas­niemen vuo­sien 1859–1869 rippikirjassa Ben­jam Ikan­der on amma­til­taan nah­kuri ja kaup­pias. Marras­kuussa 1867 hänet valit­tiin Kan­gas­niemen kun­nal­lis­lauta­kun­nan vara­esi­mie­heksi ja elo­kuussa 1869 kun­nal­lis­lauta­kun­nan esi­mie­hek­si.  

 

 

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

 

 

5. toukokuuta 2022

Heikinmarkkinoilla huijattu

Kruununnimismies Daniel Sohlman esitti Lopen syyskäräjillä marraskuussa 1811 väärennetyn siirtosetelin numero 87600, päivätty 5.9.1803 ja arvoltaan kolme pankkoriikintaalaria. Setelin mukana oikeudelle annettiin nimismies Sohlmanin ja kruununvouti A. M. Collinin todistus siitä, että seteli oli saatu Läyliäisten Niinimäen Stiina-emännältä, joka oli yrittänyt maksaa sillä kruunun­veroja ja muita ulostekoja maaliskuun 21. päivän veronkannossa.

 KA Hml, Lopen käräjäkunnan varsinasasiain pöytäkirjat 1809–1813.


Stiina oli kertonut saaneensa setelin pojaltaan Kustaa Antinpojalta. Kustaa oli nyt haastettu käräjille, jotta selvitettäisiin, miten hän oli saanut setelin haltuunsa ja oliko häntä syytä epäillä väärennöksen levittämisestä.

Kustaa Antinpoika myönsi antaneensa kyseisen setelin äidilleen yhdessä muiden veron maksuun tarkoitettujen rahojen kanssa. Setelin Kustaa oli saanut Turussa tammikuisilla Heikinmarkkinoilla, joille hän vanhempiensa toimeksiannosta oli vienyt myytäväksi kymmenen leiviskää pellavia. Pellavista oli saatu yksi riikintaalari 40 killinkiä leiviskältä, ja siirtosetelin Kustaa oli saanut maksuksi tuntemattomaksi jääneeltä ostajalta. Koska Kustaa ja hänen äitinsä eivät osanneet epäillä setelin aitoutta, sitä tarjottiin muiden rahojen joukossa kruununvoudille veroja maksettaessa. Näin ollen Kustaa ei katsonut itse olevansa vastuussa väärennetyn setelin levittämisestä.

Todettiin, etteivät 19-vuotias Kustaa Antinpoika ja hänen vanhempansa osanneet kirjoittaa eivätkä lukea käsin kirjoitettua tekstiä. Heidät tunnettiin elämäntavoiltaan nuhteettomina, eikä heitä ollut aikaisemmin syytetty mistään rikoksista. Asia päätettiin lähettää Turun hovioikeuden tutkittavaksi.

***
 
Rahaolot Suomessa olivat 1800-luvun alussa sekavat. Setelirahojakin oli useita. Vaikka Venäjän paperiraha vuonna 1808 määrättiin lailliseksi maksuvälineeksi, käytettiin aina vuoteen 1840 myös ruotsalaisia Valtakunnanpankin seteleitä (riksdaler banco) ja Valtion velkakonttorin seteleitä (riksgäld). Maksuvälineenä käytettiin myös siirtoseteleitä (transportsedel): kun henkilö talletti pankkiin tietyn summan, hän sai vastikkeeksi omalla nimellään varustetun siirtosetelin, johon siirto merkittiin maksettaessa.

Turkuun markkinamatkan tehneen Kustaan vanhemmat olivat Antti Jaakonpoika (1754–1841) ja Stiina (Kristiina) Yrjöntytär (1762–1832). Antti oli Läyliäisissä sijaitsevan Niinimäen uudistilan isäntä appensa, Topenon Peuralta muuttaneen Yrjö (Jöran) Heikinpojan jälkeen. Vuonna 1792 syntynyt Kustaa oli Antin ja Stiinan lapsista kolmanneksi vanhin. Hän avioitui vuonna 1819 Hollolaan, ja hänestä tuli Uskilan Isäntälän talollinen. Kustaa on puolisoni äidinisän isoisän isä. Itselläni on esivanhempia Peuralla kahdeksan sukupolven takaa: esiäitini Kristiina Laurintytär (1749–1823) oli Kustaa Antinpojan serkku.


Lähteitä:
KA Hml Sääksmäen alinen tk, Ca4: 4 Lopen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1809–1813.
Heinonen, Antti, 2018: Ruplista markkoihin: Suomen suuriruhtinaskunnan setelit 1812–1898. Suomen Pankki. Edita: 2018.