26. toukokuuta 2022

Anne Härkönen in memoriam

Tutustuin Anneen syksyllä 1975. Hän oli töissä KY:llä eli Helsingin kauppakorkea­koulun ylioppilas­kunnalla lähet­tinä ja oli osan työ­ajastaan Ruusulan­kadun opiskelija-asunnon puhelin­keskuk­sessa. Anne tervehti sisään­tulijoita iloisesti savon murteella ja rupesi herkästi juttu­sille niin tuttujen kuin tunte­mat­to­mienkin kanssa. Juttu­tuo­kion päät­ti usein toivotus ”Iloi­siin!”, josta tuli yksi hänen tavara­merkeistään. Vasta vuosien päästä tulin ajatel­leeksi, että hänen mutka­ton ystäväl­li­syy­tensä helpotti suu­res­ti minun ja muidenkin maalta tulleiden sopeu­tu­mista uusiin ympy­röihin.

Anne kävi työn ohella ilta­koulua mutta ehti osal­lis­tua myös opis­kelija­rien­toi­hin Bot­talla, Hämik­sellä ja KY:llä. Hänel­lä oli jo sil­loin laaja tut­tava­piiri, eikä hän tuntu­nut jäävän kenel­tä­kään unohduk­siin vuo­sien­kaan jäl­keen. Kun olin syk­syllä 1982 muutta­nut Tur­kuun, Anne tuli kylään jo ensim­mäisenä viikon­lop­puna. Var­hain lauantai­aamuna lähdin esit­te­lemään hänelle uutta koti­kau­pun­kiani, josta en tunte­nut vielä ketään. Heti ensim­mäi­sessä kadun­kulmassa mei­dät pysäytti huuto: ”Papu!” Joku iisalme­lainen tun­nisti oitis Annen, joka pysäh­tyi tie­ten­kin mie­luusti ”rätkät­täm­mään” lap­suu­den­aikaisen tut­tunsa kanssa. Rätkä­tys­rupea­man jälkeen kävely­retki jatkui rat­toi­sasti pitkin Turkua, josta opin kaupun­kia tunte­matto­man Annen johdat­te­le­mana kai­ken­laista uutta. Annella oli nimit­täin ilmiö­mäinen kyky löytää oudois­sakin pai­koissa mitä mielen­kiintoisimpia kirppu­toreja ja kaup­poja, kaup­piaista ja myy­jistä puhu­mat­ta­kaan. Pää­dyim­me tuona lauan­taina usei­den kaup­pojen ja torin kautta kauppa­halliin, josta oli pakko ostaa rusina­makka­raa. Sitä sitten syö­tiin Aura­joen rannal­la ja keskus­tel­tiin saksaksi, ikään kuin turisti­mat­kalla kun ker­ran ol­tiin. Tun­teja myö­hemmin pala­sim­me kotiin, jossa ”pojat” ihmet­te­livät, minne tytöt oli­vat taas ker­ran hävin­neet. 

Ajanviettotapoihimme kuului ”kaapoilla käynnin” ohella sau­na­iltojen viet­tä­mi­nen. Joskus poruk­kaa oli mukana takka­huoneen täydeltä, mutta melko usein vie­timme aikaa kah­den kes­ken. Ruuan jälkeen kuunte­limme musiik­kia ja in­nos­tuimme poik­keuk­setta lau­la­maan ja tans­si­maan mu­kana, jos kaiut­ti­mista kuu­lui vaik­kapa Freemanin Aje­taan me tan­demil­la tai Kak­si lensi yli käen­pesän. Maail­maa­kin tuli pa­ran­nettua, ja jos jolla­kulla ystä­vällä oli tie­dos­sa juh­lat, mei­dän oli suo­ras­taan pak­ko kek­siä juh­liin ohjel­maa. ”Keikkaa pukkaa”-mei­ninki sai alkunsa San­nan poltta­reista 90-luvulla. Myöhem­min järjes­timme polt­ta­rit Pirkolle ja suunnitt­elimme samai­selle Pirkolle monen monituista ohjelma­numeroa 50-vuotis­juhliin. Mahdatko Pirkko muis­taa Pirkon­kylän kahvi­lassa -esi­tyksemme?

Vuonna 2000 lähdimme 25-vuotisen ystä­vyyden kunniak­si kahdes­taan Pra­haan, Annen lempikaupunkiin. Vie­timme siellä muuta­man iki­muistoi­sen päivän. Kävelimme aamusta iltaan pitkin Pra­han katuja; minä räpsin valo­kuvia kahdella kame­ralla, Anne taas tutki kaup­pojen tarjon­taa ja rupat­teli pai­kal­listen kanssa. Välil­lä minulle­kin kävi käsky poi­keta johon­kin kaup­paan: ”Tuu tänne! Täällon ihan siun tyyli­nen paita!” Iltaisin syö­tiin kai­kessa rauhassa, ja ate­ri­oin­nin pääl­le saa­tet­tiin käydä vielä ”ölöke­röllä”. Var­sin­kin yksi pie­ni pubi jäi pysy­västi mie­leen kolmes­takin syystä. Ensin­näkin pöy­dissä oli vie­hät­tävät Singer-ompe­lu­koneen jalat, toi­sek­si paik­ka oli täyn­nä opis­ke­li­joita, ja so­ke­rina poh­jal­la muuta­mal­la asiak­kaal­la oli koi­ra­kin mukana. Siel­lä kävim­me ”ompe­lu­seu­roissa” pari­kin ker­taa, sillä Anne rakasti koiria ja oli kaiken ikänsä kuin koto­naan opiske­li­joiden kes­kel­lä. Pra­ha­lai­set opis­ke­lijat sai­vat noina pari­na ilta­na kuul­la muka­via tari­noita suoma­lai­sista lääke­tie­teen opiske­li­joista, joi­den parissa Anne teki pit­kän uran Lääke­tie­teen­kandi­daatti­seuran toi­mis­ton­hoita­jana. 

Kun myöhemmin innostuin suku­tutkimuk­sesta, kävi ilmi, että Anne ja puo­li­soni ovat toi­sil­leen su­kua monin­ker­tai­sesti. Anne on isän­isänsä kautta anop­pini neljäs serkku ja isän­äitinsä kautta puoli­soni kuudes ja puoles, seitse­mäs ja kahdek­sas serkku.



Läheiset kauko­serkukset käsi kädessä elo­kuussa 2006.

 

Vuonna 2010 päätimme Annen kanssa lähteä taas yhdessä Prahaan. Hotelli oli valit­tu niin, että ompelu­seuroihin pää­sisi vai­vatto­masti, ja liput Tosca-ooppe­raan oli varattu jo etu­käteen. Tuhka­pilvi kui­tenkin esti matkaan­pääsyn. Jonne­kin piti kuiten­kin lähteä, koska olin jo saa­pu­nut toi­selta puo­lelta maata Annen luo. Pää­dyim­me muu­ta­man päi­vän lo­malle Tal­lin­naan. Sekin matka jäi pysy­västi mie­leen. Emme ol­leet ensin­nä­kään kos­kaan näh­neet Tal­lin­nan van­haa­kau­pun­kia niin au­tiona. Vai­kut­ti siltä, että Tal­lin­nas­sa olim­me vain me ja Nato-kokouk­sen osan­otta­jat. Se oli myös lomis­tamme hil­jai­sin, sillä mie­les­sämme oli kai­ken ai­kaa Annen Unto-isä, jon­ka ter­vey­den­tila oli hei­ken­ty­nyt huo­les­tut­ta­vasti. Muis­tan elä­västi, miten istuim­me il­lal­la tunti­kau­sia hotel­li­huo­neen par­vek­keel­la katse­le­massa merta ja lintuja. Sano­ja ei sinä ilta­na tar­vittu. Unton elä­mä päät­tyi vajaa kuu­kausi myö­hem­min.

Annesta nousee pääl­lim­mäisenä piirteenä mieleen autta­vai­suus. ”Pit­tee aat­too jos pys­tyy”, hän usein sanoi. Hän aut­toi minua­kin ties miten monta ker­taa ja ties miten eri­lai­sissa asi­oissa, ennen kuin edes tiesin, että apu olisi ta­rpeen. Här­kös­ten ovet oli­vat aina avoin­na, kun mi­nul­la oli tila­päi­sen majoi­tuk­sen tarve – ja sain­pa käyt­tää hei­dän koti­aan myös omien ta­paa­mis­teni pito­paik­kana, vaik­keivät he itse ol­leet pai­kalla. Sel­lai­nen tilanne oli esi­mer­kiksi loppu­vuo­desta 2017, kun suun­nitte­limme Anne­lin kanssa Vertimus-blogin perus­ta­mista seura­nam­me vain isän­tä­väen koi­rat Tosca ja Nuppu. 

Tein 2000-luvun alkuvuosina Annen 50-vuotis­päivien kun­niaksi uudet sanat Free­manin lau­luun Kaksi lensi yli käen­pesän. En pääs­syt esit­tä­mään Ystä­vyyden merki­tyk­sestä ja vähän muus­takin -laulua itse juh­liin, mutta lau­loin sen An­nel­le myö­hem­min Kuo­pion tai Oulun lää­käri­päi­vien yh­tey­dessä. Lau­lun alku kertoo 1970-luvun lopulla teh­dystä Lenin­gradin-matkasta, jolle osal­lis­tui Annen li­säksi myös muuan kil­tin­näköi­nen hyvin­kää­läinen opis­kelija­poika. Kerto­säkeen kohta ”Oon vanha kamu­si ainei­neen” viit­taa syk­syyn 1975, jol­loin kirjoi­tin Annen puolesta äidin­kie­len aineen. Ilta­koulun opet­taja tai­si huo­mata, ettei aine ollut An­nen kir­joit­tama, mutta An­neen kyhä­el­mäni teki vai­ku­tuk­sen. Hädäs­sä ys­tä­vä tun­ne­taan, hän tuu­masi.

Annella todet­tiin jo pie­nenä reti­no­blas­too­ma eli sil­män verk­ko­kal­von syöpä, jonka vuoksi hän jou­tui ole­maan elä­män­sä alku­vuo­sina pit­kiä aikoja sai­raa­lassa Helsingissä. Myös viimei­siä vuo­sia var­josti hil­jal­leen ete­nevä sai­raus, jonka kulut­ta­mana iloi­nen ja aut­ta­vai­nen Anne jäi vähi­tel­len vain muis­toi­hin ja hii­pui pois koto­naan 25. huhti­kuuta 2022.

 


Anne Oulun lääkäripäivillä 2000-luvun alkupuolella.


Ystävyyden merkityksestä ja vähän muustakin

Anne meni kerran Leningradiin, siellä yhytti
Ilarin – ja heti syliin istahti.
Iltsun lahkeet lyhyet jossain kun vain vilahti,
Anneen se niin perin juurin kolahti.

Anne Papunen vei
Iltsu Härkösen hei
Fabianinkadun yksiöönsä tutustumaan.

He oli itsenäisii, he oli toisissa kii,
siinä napojakin tutkittiin ja kosketeltiin.
Aika kului, rakkaus syveni ja vakiinnuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni. 

Käytiin turuilla ja toreilla ja väliin tanssattiin,
kaikki sujui niin kuin suunniteltiinkin.
Oli puuhaa kaikenlaista, kavereita tapailtiin,
mualimata pitkin poikin kierreltiin.

Anne Papusen hei
Iltsu vihille vei,
häitä tanssittiin ja Saijonmaatakin kuunneltiin.

Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii,
kaikenlaista aina setvittiin ja ihmeteltiin.
Siinä vuodet meni vilisten ja aikuistuttiin,
eikä lyöty luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen,
sen huolella kirjoitin.
Sun vuokses outoja aina teen

ja haasteet muut mitätöin,
jopa lääkäripäiville meen.
 

Asuinpaikat ovat vaihtuneet, nyt asun kaukana,
joten rimpautella pittää usseesti.
Mut jos kestää liian pitkään ilman ett' sua tapaisin,
kaipuu ottaa vallan totaalisesti.

Anne Hannele oi,
sulle laulumme soi:
me sua rakastetaan,
sua aina ihastellaan.

Ollaan itsenäisii, ollaan toisissa kii,
ollaan tukena ja turvana, kun on ikävää.
Sillä tärkeintä kai ystävien kesken on tää:
ettei lyödä luukkuja kiinni.

Oon vanha kamusi aineineen…

Pian oot viiskyt vuotta vanha,
meistä on niin mukavaa
täällä tänään sulle onnee toivottaa.
Juhli sinä vielä Limassa,
mut muista meitäkin,
jotka täällä oomme venttailemassa.

Anne Iltsun kanssa matkaa
synttäreitään juhlimaan
daa-da-Peruun daa-da-Peruun daa-da-daa.

Liman synttäreistä saatte
varmaan muiston pysyvän,
me teitä koto-Suomeen takas ootamme! 

Teitä koto-Suomeen takas ootamme!


 

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä Maarit Annet tuntee.
Muistelma on ’niin Anne ku voi olla’. K I I T O S, Kati-sisko

Riitta Papunen kirjoitti...

Kiva kun kerrot näin paljon Annesta. Mullekin kun joskus soitteli oli tomeran ja iloisen kuuloinen. Puhe alkoi: "Arvooppa mitä...!" Mieleen jäivät Härkösten lentomatkat ja veneily eritoten. Monelle opiskelijalle Anne oli henkinen tuki Lääketieteen kandidaattien seurassa, niin ymmärsin On surullista että me Papusen serkut emme ole juurikaan yhteen kokoontunert aikuisiällä.Mutta varsinkin sairausvuosinaan Anne oli joka ilta esirukouksissani ja sen hänelle kerroinkin.Kipeältä ja jotenkin väärältä tuntuu Annen kärsimys ja kuolema.Unto oli isäni Paulin ainoa veli. Kaarina menetti Anne-siskonsa syövälle ja minä Sinikka-siskoni jo lapsena samalle sairaudelle.Sisaren menetys on tuntunut koko elämäni ajan .

Anonyymi kirjoitti...

Mielettömän hieno muistelma, olet kynänikkari😀