30. kesäkuuta 2022

Sotilaita ja sotilaiden vaimoja

Kaksi varhaisinta tunnettua esivanhempaani 1700-luvulta olivat sotilaita: Yrjö Yrjönpoika (Jöran Jöransson) Sundberg (s. 1701) ja Eric Brockman (s. noin 1697). Molemmat palvelivat Hämeen ja Uudenmaan rakuunarykmentissä. Sundberg oli Sajaniemen rakuuna ja Brockman rummunlyöjä, joka tuli Ruotsista isonvihan jälkeen vuonna 1721 siirrettyjen joukkojen mukana.

Eric Brockman oli saanut asuttavakseen Rengon Vehmaisissa sijainneen Marttilan talon noin vuodesta 1729, jolloin talo maakirjan mukaan otettiin autiosta viljelykseen. Brockmanin vanhimmasta pojasta Eerikistä (1726–1801) tuli uudistilallinen Renkoon. Abraham (1729–1782) ja Tuomas (1731–1803) muuttivat Lopelle, ja heistä tuli torppareita Salonkylään.

Ensimmäinen sotilas Brockmanin jälkipolvissa oli Abraham Eerikinpojan kolmanneksi vanhin lapsi, 27.1.1760 syntynyt Eerik, joka sai sotilasnimen Sik. Hänen rykmenttinsä ei ole selvinnyt eikä kuolinaikaa ole rippikirjassa tai perukirjassa. Eerik Sikin ja hänen puolisonsa Sofia Heikintyttären vihki­merkintääkään ei löydy. Hämmennystä herättää se, että Salon Kaipolan torpantytär Sofia Heikintytär on luetteloiden mukaan vihitty 21.10.1786 "Haalan merimies Johan Abrahamssonin" kanssa. Sikin puoliso Sofia oli kaikesta päätellen samainen torpantytär, ja vihkimisaikakin sopisi.
 
Eerikillä oli puolisonsa kanssa pienenä kuollut tytär ja 1789 syntynyt poika Eerik Juho (Johan), jolloin isän ammatiksi on merkitty sotilas. Pojan kummeina olivat pitäjänräätäli Ernest Belterus, Antti Heikinpoika Kaipolasta (eno) ja Matti Juhonpoika Röykästä, mademoiselle Maria Catharina Laurentz ja piika Anna Heikintytär (täti). Rippikirjan mukaan Eerik oli jo poikansa syntymän aikoihin lähtenyt Salonkylästä Herajoelle.
 
Edesmenneen sotilas Eerik Sikin perunkirjoitus pidettiin 7.5.1792. Ajankohdasta päätellen Sik ehkä kaatui Kustaan sodassa (1788–1790). Perunkirjoituksessa alaikäisen pojan etua valvoi kornetti Carl Gustaf Laurentz. Torpassa oli tavanomaiset työkalut: lapio, kaksi kirvestä, petkele, viikate ja sirppi. Sofialla oli rukki ja karstat. Astioita oli kaksi pataa, kahdentoista ja yhden kannun vetoiset, noin kymmenen kannun vetoinen oluttynnyri sekä maitopytty. Miesten vaatteita luetellaan sininen verkatakki, vaaleansininen puolivillainen takki, nahka­housut, kaksi paitaa ja musta hattu. Vaimon vaatetavarat käsittivät muun muassa neljä röijyä ja kuusi hametta, nokkoskankaisen ruudullisen esiliinan, kaksi huivia, joista toinen oli punaista silkkiä, sekä kolme päähinettä. 

Kotieläimiä oli Laukas-niminen lehmä, hieho, kaksi vuohta ja pukki. Aikaisemmin Sikillä oli ollut hevonenkin, sillä pesäluettelossa mainitaan vanha satula. Velkaa oli otettu mademoiselle Christina Elisabeth Laurentzilta, rakuuna Tuomas Sahlilta ja sotilas Matti Röökiltä. Vähennysten jälkeen pesän arvoksi tuli 19 riikintaalaria seitsemän killinkiä.

Leski Sofia solmi syyskuussa 1792 uuden avioliiton. Puoliso oli Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentin sotilas Juho (Johan) Tupp. Tupp tuli reservistä sajaniemeläisen Sigfrid Kempen tilalle vuonna 1795, mutta sai jo muutaman vuoden kuluttua eron palveluksesta sairaalloisuuden takia. Rippikirjan mukaan Sofia kuoli Hämeenlinnan lasareetissa vuonna 1797, ja vuonna 1793 syntynyt tytär Anna Kaisa menehtyi rokkoon vuonna 1799. Ensimmäisessä avioliitossa syntynyt Eerik Juho muutti äitinsä kotitorppaan Kaipolaan ja päätyi myöhemmin vävyksi Rengon Vehmaisten Maarpakkaan.

Juho Tuppin sanotaan myöhemmin olevan tykkimies. Uudessa avioliitossa Stiina Juhontyttären kanssa syntyi kaksi poikaa. Tupp kuoli vuonna 1809 "kentällä".

Myös Abraham Eerikinpojan tyttären Kristiinan (1757–1833) puoliso Tuomas Hård oli sotilas Uudenmaan läänin jalkaväkirykmentissä. Vuonna 1780 perheeseen syntyi Adolf ja vuonna 1783 Eeva Regina. Tuomas Hård kuoli kuumeeseen 43-vuotiaana vuonna 1789, ja Kristiina lapsineen muutti kotitorppaan Salon Hankaisiin.

Poika Adolf muutti aikuistuttuaan Janakkalaan ja avioitui siellä. Eeva Regina meni naimisiin reservin sotilas Kaarle Kustaa Godin (1779–1850) kanssa. Suomen sodan jälkeen mies oli torpparina Salonkylässä ja alkoi käyttää sukunimeä Kant. Pariskunnalle syntyi kymmenen lasta, joista kolme kuoli pienenä. Vanhimman tyttären Serafian puoliso oli Sääksmäen komppanian sotilas Antti Antinpoika Ahlsten.

Brockmanin nuorimman pojan Tuomaan jälkeläisissä sotilaita on vasta pojanpoikien joukossa 1800-luvulla. Joonas Tuomaanpojan 1815 syntynyt poika Markus pestautui  vuonna 1840 tarkk'ampujaksi Suomen Kaartiin Helsinkiin ja sai sotilasnimen Mark. Hän ehti palvella kaartissa kahdeksan vuotta. Markus Mark kuoli lavantautiin 32-vuotiaana vuonna 1848. Hän oli testamentannut omaisuutensa samassa komppaniassa palvelleelle serkulleen Matti Åkerille, joka ilmoitti asiasta Finlands Allmänna Tidning -lehdessä

Täten tiedoksi annetaan, että Helsingissä 28.4.1848 edesmennyt Henkikaartin suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan Hänen Korkeutensa komppanian [1. komppanian] tarkk'ampuja nro 178, Lopella syntynyt Markus Mark, on elinaikanaan täydessä ymmärryksessä ja todistajien läsnä ollessa lahjoittanut jälkeen jäävän omaisuutensa allekirjoittaneelle, serkulleen Åkerille, kyseisen pataljoonan ja komppanian tarkk'ampujalle numero 39. Muut perilliset voivat jättää valituksen  yön ja vuoden kuluessa, jos katsovat siihen olevan syytä. Matti Åker.


Matti syntyi Heikki Tuomaanpojan (1774–1839) kolmantena lapsena 15.3.1810. Hän lähti jo ennen ripille pääsyä renkipojaksi Pusulaan ja sieltä Kirkkonummelle. Vuonna 1828 Matti oli palveluksessa Ingvaldsbyssä, mistä hän otti matkapassin Pyhäjärvelle. Suomen Kaartin rippikirjoissa hän on vuodesta 1835 nimellä Matts Åker. Matti Åker kuoli koleraan 43-vuotiaana 1.9.1853, ja hänet haudattiin Suomenlahteen (begrafen i Finska Viken). Haudattujen luettelosta näkyy, että kaartissa raivosi kesä-syyskuussa 1853 koleraepidemia, johon kuoli kolmisenkymmentä henkeä.

Lähteitä:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Finlands Allmänna Tidning 7.9.1848, nro 207, s. 4.
KA Uusi Astia Lopen srk, Perukirjat 1738–1849.
KA Uusi Astia Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä, 8216 Maakirja 1735.
SSHY. Jäsensivut. Sotilasasiakirjoja.


 
 
 


23. kesäkuuta 2022

Kulttuuria Kemijokivarressa

Eläviä kuvia

Kemin alueella ilmestyvässä Perä-Pohjolaisessa julkaistiin 23.3.1909 ilmoitus:

Kemin Taivalkosken Nuorisoseura
näyttelee Tervolan Kirkonkylän
Työväentalolla
Sunnuntaina 28 p. Maalisk.

"Eläviä kuvia"
(kolminäytöksinen näytelmä)

Näytelmä alkaa klo 7 j.p.
Lopuksi karkeloa.
                                                Toimikunta.

 

 Samassa lehdessä oli 1.4. nimimerkin –o –n arvostelu:

Näytelmäiltama. "Eläviä kuvia"-niminen näytelmä näytel­tiin Ala­paak­ko­lan nuo­ri­so­seu­ran toi­mes­ta Tervo­lan työ­väen­yhdis­tyksen talolla viime sun­nun­taina.
    Tämä kolminäytöksinen ilveily esi­tet­tiin maa­lais­oloi­hin kat­soen yleen­sä hy­vin. Eten­kin Mat­ti Mau­la esiin­ty­es­sään nuo­rena liike­mie­henä, Han­nu Miek­ko­sena, näyt­teli osansa hyvin. Samaa ei voi sanoa Miek­ko­sen Hilda-rou­vana esiin­ty­jästä Maikki Jau­hosta. Ei tar­vitse käyt­tää anka­raa kri­tiik­kiä sano­es­saan hänen ei sopi­van esiin­ty­mään liike­mie­hen nuo­rena ja hie­nona rou­vana.
    Täyden tunnus­tuksen ansait­sevat Matti Ämmä sekä Wieno San­dell, edel­li­nen esit­täen Miek­kosen appi­ukon Efraim Pyyh­tiän, jäl­kim­mäi­nen hänen rou­vansa Mal­wiinan osaa. Martta Sini­salo­na esiin­tyjää Meeri Mäki­maulaa voi myös­kin pi­tää joten­kin onnis­tu­neena.
    Voimailija Taneli Jurrikkana esiin­tyi Wille Tuok­kila. Häntä ei esityk­sensä puolesta sovi moit­tia, mutta pelät­ty­nä at­leet­tina ollen olisi hänel­lä pitä­nyt olla voi­mak­kaam­pi var­talo.
    Venäläisenä, rikkaana nuo­rena­mie­henä Boris Mihailo­witsh Mens­kynä esiin­tyi Heikki Man­sikka ker­ras­saan tyy­dyt­tä­väl­lä ta­val­la. Oi­kein jänni­tyk­sel­lä odot­ti kat­so­ja hä­nen tule­mis­taan näyt­tä­mölle, niin hy­vin suo­rit­ti hän vai­kean osansa.
    Muut, vähemmän huomatta­vien osien suorit­ta­jat ei­vät he­kään miten­kään näy­tel­män juon­ta pilan­neet, joten – kuten sanot­tu – näy­tän­töä voi pi­tää yleen­sä hyvin onnis­tu­nee­na. Tyyty­väi­sinä näyt­ti ole­van ylei­sö­kin päät­täen vilk­kais­ta suo­si­on oso­tuk­sis­ta näy­tän­nön lo­put­tua. – Yleisöä olikin saapunut salin täy­deltä, joten näytte­li­jöi­den talou­del­li­set­kaan edut ei­vät liene ai­van mität­tö­miin men­neet.
    Lopuksi mainittakoon, että yleisöltäkin voi vaatia hilli­tym­pää käy­töstä, sillä sel­lai­set naurun rema­kat häi­rit­se­vät näy­tän­töä sekä sitä tar­koin seu­raa­vaa kat­se­li­jaa.

Eläviä kuvia oli Oskar Blumenthalin ja Gustav Kadelburgin sak­saksi kirjoittama ja Uuno Johan­nes Vuori­joen Suo­men oloi­hin sovit­ta­ma näy­telmä. Uuno Johan­nes Vuori­joki (vuoteen 1906 saakka Wege­lius) oli varsi­nai­selta amma­til­taan opet­taja ja venä­jän­kie­li­sen kir­jal­li­suuden suo­men­taja. Hänen vai­monsa oli Sorta­va­lassa syn­ty­nyt El­len Maria Lean­der, jonka nimi on mai­nit­tu blo­gissa ai­kai­sem­min­kin. 

Runoilija ja arvostelija Eino Leino näki Elä­viä kuvia -näy­tel­män Kan­sal­lis­teat­terin ensi-il­lassa 9.11.1906 ja ar­vioi näke­määnsä seu­raa­vas­ti: "Kansallisteatterin ensi illassa oli väkeä hyvä huo­ne ja iloi­suus ääne­käs. Ohjel­massa oli Blumenthal & Kadel­burgin 3-näytök­sinen il­veily 'Elä­viä kuvia', joka osot­tautui aika hupai­seksi hassu­tuk­seksi. Tapauk­set liit­tyvät nyky­aikaisen kine­mato­graafi-hur­juuden ympä­rille. Juoni on rans­ka­lai­sen il­vei­lyn ta­val­linen: avio­mies­ten uskot­to­muus. Täs­sä kui­ten­kin sak­sa­lai­sella viat­to­muu­della ja ge­myytil­lä pyö­ris­tel­ty." 

Elävistä kuvista kirjoitti tuoreeltaan arvostelun myös V. A. Koskenniemi:

"Eläviä kuvia", jolla viime viikolla oli ensi iltansa Kansallisteatterissa, osoit­tau­tui paljon hupai­sem­mak­si kuin näytel­män saksa­lai­seen alku­pe­rään kat­soen oli uskal­ta­nut odot­taa. Nuo­ren avio­mie­hen lii­kut­ta­van huo­no onni, joka m. m. ilme­nee sii­nä, että hänen ainoa sa­lai­nen koh­tauk­sensa tu­lee "elä­vis­sä kuvis­sa" ikuis­te­tuk­si, on se tee­ma, jon­ka ympä­ril­le teki­jäin leik­kisä mieli­kuvitus on kek­si­nyt pal­jon lys­til­listä situ­at­sioni-ko­miik­kaa ja eräi­tä haus­koja rep­liik­kejä ja sana­sut­kauk­sia. Kui­ten­kin puut­tuu näy­tel­mältä sa­tii­ri­nen aines, jol­lei sel­lai­sena tah­do pitää pien­tä lei­kin­las­kua "elä­vien ku­vien teat­te­rin" ja näy­tel­mäs­sä esiin­ty­vän am­matti-at­lee­tin kus­tan­nuk­sel­la – mut­ta ei­hän näy­tel­mä oli­si sak­sa­lai­nen, jos tämä puo­li sii­nä olisi sen vah­vem­min edus­tet­tu. Muu­ten ei pi­lan­teko "elä­vien ku­vien" ja am­mat­ti­paini­jain kus­tan­nuk­sella oli­si vail­la aktu­aali­suutta tääl­lä Hel­sin­gissä. Luu­len­pa, että Kansal­lis­teat­te­ril­la­kin pitäi­si ole­man joita­kin kat­ke­roita sano­ja sen­suun­tai­sen "taide­har­ras­tuk­sen" varalle. –  –

Eläviä kuvia Ter­vo­las­sa näytel­leistä Mat­ti Mau­la eli Ran­ta­maula oli isä­ni serk­ku, Ponteva poliisi -blogi­kirjoi­tuksen pää­hen­kilö. Samassa kirjoi­tuk­sessa maini­taan myös Hannu Miek­kosen vai­moa näy­tel­lyt Maik­ki Jau­ho, josta tuli vuonna 1917 tosi­elä­mäs­sä­kin Matin vaimo ("Polii­sin Maija").  Matin isä ja isän­äitini oli­vat sisa­ruk­sia. Voi­mai­li­ja Tane­li Jur­rik­kaa näy­tel­lyt Vil­le Tuo­ki­la oli niin ikään isä­ni serk­ku: isän­isäni ja Vil­len äiti oli­vat sisa­ruk­sia. Mat­ti Äm­mä eli Kivi­har­ju taas asui mel­kein isän koti­pai­kan naa­pu­rissa.


Ohjelmaa joka makuun

1900-luvun alun nuorisoseurat olivat Leinoa mukail­len näytte­le­mis-hur­juu­den val­las­sa. Taival­kos­ken nuo­ri­so­seura­kin esit­ti vuo­den 1909 mit­taan perä­ti kaksi­tois­ta näy­tel­mää: Maa­lai­sia neu­vo­mas­sa, Murto­vaa­ra­laiset, Elä­viä kuvia, Pes­tuu­päi­vä Ran­nan­pääs­sä, Talon­kat­so­jai­set, Pui­jolla, Ku­her­rus­ajan kulut­tua, Tukki­joella, Kuver­nöö­ri tu­lee, Sai­tu­rin pe­rin­tö, Tyh­mä-Jus­si ja Kar­ku­rit.

 


Perä-Pohjolainen 22.6.1909, sivu 4.

 

Nuoriso­seuran järjestämästä kesä­juh­lasta teh­tiin sel­koa Perä-Pohjo­laisen nume­rossa 72.

Arpajaiset ja kesäjuhlan oli Kemin Taivalkosken nuorisoseura toimeen­pannut Juhan­nus­päivänä. Ilma vaik­ka­kin aa­mu­päi­väs­tä näyt­ti sadet­ta uhkaa­val­ta, muut­tui kau­niik­si juhla­ilmaksi. Ylei­söä kart­tui­kin joten­sa­kin run­saas­ti ti­lai­suu­teen. Seuran talon ympä­rys ja piha oli koris­tet­tu Suo­men li­puil­la, koi­vuil­la, kuu­sil­la ja köyn­nök­sil­lä sekä juh­la­sali män­nyn­ha­vuil­la somis­tet­tu mel­ko haus­kaksi.
     Ohjelmassa oli aluksi Nuoriso­seuran seka­köörin lau­luja. Sit­ten piti pu­heen rou­va Mim­mi Gad­ding, runon lau­sui neiti Ee­lin Kaa­rak­ka. Seu­ra­si väli­aika ja ar­po­jen myyn­tiä. Lau­lu­köö­ri kut­sui taas kan­san kool­le lau­luilla "Pohjo­lais­ten hym­ni" ja "Kevät­virrat". Esi­tel­män piti mais­teri Ant­ti Jau­ho ja runon lau­sui nei­ti Fan­ny Wuo­ki­la. Vie­lä lau­leli köö­ri usei­ta lau­lu­ja, joi­ta ylei­sö mieli­hy­väl­lä kuun­te­li. Kun tuu­li oli tyyn­ty­nyt ja ilta oli kau­nis, lii­te­li­vät lau­lun säve­leet petä­jien kes­kel­lä ole­val­ta lau­lu­la­val­ta ulom­pa­na ole­vien­kin kor­wiin. Ar­poja myy­tiin lo­pussa huuto­kau­pal­la pie­nem­pi mää­rä. Voit­to­jen jaos­sa y. m. ku­lui aika jo sivu puo­len yön, joten näy­telmä "Pui­jolla" hei­tet­tiin näyt­te­le­mät­tä. Lopuk­si oli­vat kar­ke­lot Pir­til­lä. Kai­kes­ta päät­täen on seu­ran jäse­nis­töl­lä pitä­nyt olla pal­jo yksi­mieli­syyt­tä Juhan­nus­päi­väs­tä juh­laa lait­ta­es­saan.

 


Perä-Pohjolainen 26.6.1909, sivu 3.

 

 

 Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Perä-Pohjolainen 1909. Linkit tekstissä.

 

 




16. kesäkuuta 2022

Erävistön torppari Matti Simonpoika

Erävistö, joka 1800-luvulla tunnettiin Lopen lukkarin virkatalona, oli alun perin torppa isojaossa syntyneellä kruunun liikamaalla noin puolen peninkulman päässä kirkonkylästä. Ensimmäisen kerran pappilan alaisuuteen merkitty Erävistö esiintyy henkikirjassa 1786: Äräwistö torp nybygge, Mats Simonsson, Sophia hu. Rippikirjassa 1786–1791 torppa on nimellä Eräys, ja siellä asuu Matti Simonpoika vaimonsa Sofian ja neljän lapsen kanssa.

Matti Simonpoika syntyi Ourajoella 20.8.1749. Hänen vanhempansa olivat Simo Ristonpoika Heikkilä (1712–1785) ja Beata Juhontytär Vatsia (1713–1777). Matti Simonpojan puoliso Sofia Juhontytär oli talollisen tytär Rengon Ahoisten Klemolasta. Pariskunta meni naimisiin syyskuussa 1774 ja asui ensin Ourajoella, missä syntyivät lapset Matti 1776, Yrjö (Jöran) 1779, Eeva 10.12.1781, Leena 30.12.1783 ja Sofia 1.1.1785. Nuorimmat tyttäret kuolivat pieninä. Haudattujen luettelossa on seitsemän viikon ikäisenä 20.2.1785 kuollut Leena, mutta syntymä­ajan perusteella kysymyksessä lienee Sofia.
 
Perhe muutti Erävistöön vuoden 1785 paikkeilla. Siellä syntyi nuorin lapsi Adam 29.10.1788.Torpan sanotaan olevan nybygge, uudistalo, joten nähtävästi Matti Simonpoika itse raivasi sen viljelykset. Vuonna 1796 Matti kääntyi esivallan puoleen, koska edesmenneen kirkkoherra Cajalenin leski Cornelia Cajalen halusi häätää Matti Simonpojan torpasta ja tulla itse asumaan sinne. Maaherran päätöstä asiassa ei ole löytynyt. Lopputulos joka tapauksessa oli, että Matti Simonpoika jäi torppaan, ja leskirouva Cajalen muutti Turkuun vuonna 1798.
 
Vuonna 1807 annetulla maaherran päätöksellä Erävistö määrättiin lukkarin virkataloksi. Alue käsitti 87,5 tynnyrinalaa (melkein 44 ha) viljelyskelpoista maata, veroluvultaan 1/16 manttaalia. Erävistö säilyi kuitenkin edelleen sen ensimmäisen torpparin asuinpaikkana. Matti Simonpoika kuoli vuonna 1813. Perukirjasta selviää, että torpparilla oli silloin kotieläiminä 12-vuotias valakka, kolme lehmää, kaksi vasikkaa, lammas, pukki ja vuohi.
 
Sofia Juhontytär kuoli 15 vuotta puolisonsa jälkeen vuonna 1828. Hänen perukirjassaan mainitaan vaatetavaroiden lisäksi vain raudoitettu kirstu ja vanha rukki.
 
 
Matti Simonpojan pesän ilmoitti puoliso Sofia. "Etten mitään ole tahallisesti salannut voin tarvittaessa valalla vahvistaa. Päiväys kuten yllä Sophia Juhontytär." Tyytyväisyytensä pesäluetteloon vahvistivat puolison lisäksi pojat Matti, Yrjö (Jöran) ja Adam sekä Eeva-tyttären puoliso Kustaa Iisakinpoika. Perukirjan laativat ja todistivat lukkari Erik Johan Löfroos, karvari Petter Djurberg ja Erik Reinholdinpoika Hevosojan Heikkilästä. KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, Perukirjat 1814–1815.

 
 
 
Vuoden 1807 päätöksen aikaan Lopen lukkarina oli Sigfrid Löfroos ja hänen jälkeensä Löfroosin poika Erik Johan. Vasta seuraava lukkari, Jakob Johan Lindberg, anoi asumis- ja hallintaoikeutta virkataloon.
 
Matti Simonpojan ja Sofia Juhontyttären esikoisen Matti Matinpojan puoliso oli vuonna 1784 syntynyt Liisa Antintytär Rengon Ahoisten Lähteenkorvasta. Pariskunta sai viisi poikaa ja neljä tytärtä. Matti on henkikirjoissa merkitty Erävistön torppariksi vuodesta 1815 vuoteen 1826. Nähtävästi torppa ei sen jälkeen ollut enää hänen hallinnassaan, sillä rippikirjojen mukaan hän asui jonkin aikaa myös Vuotavan torpassa, ja joinain vuosina häntä kutsutaan Pietilän tai kylän torppariksi. Vuoden 1833 henkikirjassa hän on itsellinen Erävistössä. Sen jälkeen Matti Matinpoika vaimoineen asui Rajalan torpassa ja myöhemmin Topenolla. Matti Matinpoika kuoli vuonna 1855, ja vaimo Liisa muutti Pietilän Siltasen torppaan, jota piti vanhin poika Juho.

Yrjö (Jöran) Matinpojan puoliso oli Leena Eerikintytär (s. 4.12.1782). Lapsia syntyi seitsemän, joista viisi eli aikuiseksi. Yrjö Matinpoika oli noin vuodesta 1811 vuoteen 1821 pappilan Hirssuon torpparina. Sen jälkeen hän asui perheineen Erävistössä ja muissa taloissa itsellisenä. Hän kuoli Salon Malmvikin torpassa vuonna 1852.

Eeva Matintytär avioitui Lepolan torpparin Kustaa Iisakinpojan kanssa. Lapsia syntyi viisi, joista yksi kuoli pienenä. Eeva kuoli 55-vuotiaana vuonna 1837.

Vuonna 1788 syntynyt nuorin poika Adam pääsi kouluun. Hän aloitti opiskelut Hämeenlinnan triviaalikoulussa vuonna 1803 ja siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1810. Sukunimen Lundell hän otti jo koululaisena. Adam Lundell suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1813 ja opiskeli sen jälkeen Turun yliopistossa. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1815. Ensimmäinen työpaikka oli Pusulan kappalaisena, sitten kappalaisena Kiskossa ja uudelleen Pusulassa. Lundell oli kolme kertaa naimisissa, ja lapsia oli kolme ensimmäisestä ja yksi toisesta avioliitosta. Adam Lundell kuoli Pusulassa 10.6.1839.

Adam Lundellin pojasta Aleksanterista tuli myös pappi. Hän oli Lohjan kappalainen. Aleksanterin poika Edvard Eliel Lundell puolestaan oli Helsingin lääninvankilan saarnaaja.
 
---
 
Erävistön torppariin törmäsin ensimmäisen kerran tutkiessani isänäidin puoleista sukua. Matti Matinpojan vuonna 1815 syntynyt tytär Leena (Helena) oli isänäitini isänisän Heikki Joonaanpojan ensimmäinen puoliso. Avioliitto kesti vain vuoden: esikoisina syntyneet kaksospojat syntyivät kuolleina, ja Leenakin menehtyi synnytyksen jälkiseurauksiin.

Toinen löytö, joka innosti tutkimaan Erävistön alkuaikoja, oli lehtiuutinen vuoden 1928 Hämeen Sanomissa: Miten ennen suomalaisten kotien lapsille sepitettiin vieraskielisiä sukunimiä. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Adam Lundell.


Lähteitä:
KA Hml Ulko, Aa: 27 Anomusdiaarit 1796.
KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, Perukirjat 1814–1815 ja 1828–1829.
KA Uusi Astia Lopen srk, Piispantarkastuksen pöytäkirja 1836.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Hämeen Sanomat 9.6.1928.
 
 
 


9. kesäkuuta 2022

Taitajia Turusta

Helena Carolina Weitz

Benvikin neito numero 23, Helena Carolina Weitz, valmisti Ben­vikissä vuoden 1820 tar­kas­tusta varten 46¾ kyy­nä­rää toi­sen luo­kan kan­gasta sekä vuo­sien 1821 ja 1822 tarkas­tuk­sia varten 50½ ja 55¾ kyy­nä­rää hie­noin­ta eli kol­man­nen luo­kan kan­gas­ta. 

Ben­vikistä Helena Carolina palasi vuonna 1822 Tur­kuun ja toimi siel­lä Turun kehruu­koulun opet­ta­jana aina­kin vuo­sina 1822–1825. Loka­kuussa 1825 hänet vihit­tiin avio­liit­toon instru­ment­tien valmistaja Fred­rik Sagu­linin kanssa. 

 

Savolin vai Sagulin?

Helena Carolinan puoliso Fredrik oli syntynyt Turussa 24.1.1800. Kastetietoihin on merkitty vanhemmiksi Turun akatemian vahtimies Anders Savolin ja Eva Wik­berg. Samat nimet olivat Fredrikin vuonna 1793 synty­neen Johanna-sisaren kaste­tiedoissa. Vuosina 1794 ja 1797 synty­neiden Anders-veljien kaste­tiedoissa isän nime­nä on sitä vas­toin Sagulin. Katso­mis­sa­ni rippi­kir­jois­sa ja isä-Andersin hau­taus­tie­doissa vuo­delta 1827 suku­nimi on Savolin, isä-Andersin jäl­keen teh­dyssä peru­kirjassa taas Sagu­lin.  

Molemmat sukunimet ovat sikäli luontevia, että Fredrikin vuonna 1769 syntynyt isä Anders oli kotoisin Sauvosta (ruotsiksi Sagu). Anders muutti vuonna 1790 Turkuun ja meni lokakuussa 1792 Turun ruotsa­lai­sessa seura­kun­nas­sa naimi­siin piika Eva Hen­rikin­tytär Wik­bergin kanssa, jol­loin hänen nimenään oli Anders Johanin­poika. 

Anders oli syntynyt Sauvossa Yli­rist­nie­men talossa. Van­hem­mat oli­vat talol­li­nen Johan Erikin­poika ja hä­nen toi­nen vai­mon­sa Lena Johanin­tytär. Johan ja Lena saivat vuo­sina 1767–1777 kuu­si lasta: Johan­nes 1767, Anders 1769, Hans 1770, Catha­rina 1773, Daniel 1775 ja Eric 1777. Johanin ensim­mäi­nen vaimo oli Bri­ta Sieg­fredin­tytär. Heil­le syntyi vuo­sina 1749–1762 niin ikään kuusi lasta: Andreas, Maria, Johan, Michel, Helena ja Lena. Johanin kolmas vaimo oli Maria Hen­rikin­tytär, jonka kans­sa hän ei saanut lapsia. Johanin jälkeen touko­kuussa 1791 laadi­tusta perukirjasta käy ilmi, että en­sim­mäi­ses­tä avio­lii­tos­ta syn­ty­neen Michelin suku­nimi oli Ekbom. Hän­tä edus­ti perun­kir­joi­tuk­sessa isän veli, seppä Eric Sund­berg Fou­di­lan ky­läs­tä. Toi­sen avio­lii­ton lap­sista peru­kir­jassa maini­taan Johan, An­ders, Daniel ja Eric, jois­ta Jo­hanin tode­taan kuol­leen.

 

Taitoa tarjolla

Åbo Tidningar -lehdessä oli 17.5.1826 Helena Carolinan ilmoitus, jossa hän ei kuitenkaan mainin­nut nime­ään. Nuori nainen kertoi opiskel­leensa Ben­vikin opistossa 3,5 vuoden ajan kehrää­mistä ja kuto­mista. Hän ilmoit­ti osaa­vansa myös koru­ompelua ja toivoi saa­vansa maini­tun­laisia töitä maa­seu­dun her­ras­väeltä. Vas­tauk­set hän pyysi osoit­ta­maan lai­vuri Fors­vikin taloon instru­ment­tien val­mis­ta­ja Sagu­linil­le. Paris­kunta asui vielä tuol­loin Turussa.



Åbo Tidningar 17.5.1826, sivu 4.
 
 
 
 
Syksyllä 1829 pariskunta muutti Turusta Helsinkiin.




Finlands Allmänna Tidning 30.9.1830, sivu 4.



 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Finlands Allmänna Tidning -lehdessä oli 30. syyskuuta 1830 Fredrik Sagu­linin 24.9. laa­tima ilmoitus. Fred­rik ilmoit­ti asu­vansa Pyy-kortte­lissa apteek­kari Aschanin ta­lossa ja luet­teli, mitä hänen teke­miään instru­ment­teja haluk­kaat saivat ostaa joko häneltä Helsin­gistä tai kir­jan­sitoja Elm­greniltä Turusta. Hän tie­dot­ti teke­vänsä instru­ment­teja myös kau­kana asu­ville, pake­toi­vansa ne huo­lelli­sesti ja lähet­tä­vänsä ne määrän­pää­hänsä osta­jan toivo­malla tavalla. Sagu­lin il­moit­ti val­mis­ta­van­sa
  • kaikenlaisia ilmapuntareita hin­taan 10–30 riikin­taalaria
  • uutuutena mukana kulje­tet­ta­via, vain 12 tuu­man pitui­sia ilma­pun­ta­reita (porta­tiva res-baro­metrar)
  • kaikenlaisia lämpömittareita hin­taan 3–7 riikin­taalaria, myös sellai­sia, joista näkyy aina ylin ja alin lämpötila
  • kosteusmittareita (hygrometrar)
  • alkoholimittareita (spri- och bränwins-profware) koteloineen (med foderal), kaksi riikintaalaria
  • samat lämpömittarilla
  • olut-, maito- ja lipeämittareita (öl-, mjölk- och lut-profware)
  • kermamittareita (gräddmätare)
  • vaakoja (niveauer)
  • suonirautoja (åderjern eller snäppare)
  • messinkisiä viivaimia astei­kolla tai ilman (messings linealer, med eller utan scalor)
  • lasisia ja messinkisiä piirto­puikkoja (linjerstifter, af glas och messing)
  • kemialliseen käyttöön soveltuvia tarkkuus­vaakoja (chemiska, eller prober-wågar) hintaan 50–80 riikin­taalaria
  • yölamppuja, jotka pala­vat ilman sydäntä (natt­lampar som brinna utan wekar), kaksi taa­laria
  • hienoja ja karkeampia kirjoituspaperimuotteja (finare och gröfre skrifpappers-formar) kirjainten, leiman yms. kera tahi ilman
  • erikokoisia kompasseja (joulukuussa julkais­tussa ilmoi­tuk­sessa tässä kohdassa maini­taan myös vuori­kompassit, bergs­kompasser, joilla etsi­tään rauta­malmia maas­tosta)
  • magneettiterästä
  • vaativia lasinpuhallus­töitä (finare glasblåsnings arbeten), kuten varoke­putkia (säkerhets-rör), suppilo­putkia (tratt-rör) ja kolveja eli labo­ra­torio­asti­oita (kolfwar), myös piirus­tus­ten ja tilaus­ten mukaan.

Lisäksi Fredrik kertoi rakentaneensa hioma­koneen (slip-machin), jolla voi hioa kirur­gis­ten instru­ment­tien lisäksi myös esi­merkiksi parta- ja kynä­veitsiä. Tätä tarkoi­tusta var­ten hän oli hank­kinut tai­ta­van ki­sällin, joka oli pe­reh­ty­nyt näi­hin töi­hin monen vuo­den ajan ja pys­tyi täyt­tä­mään asiak­kai­den toi­veet täy­del­li­ses­ti. Ilmoi­tuksen lopussa Sagu­lin mai­nitsi ammat­tinsa: instru­ment­tien val­mis­ta­ja Kei­sa­ril­li­ses­sa Alek­san­te­rin yli­opis­tossa.

Marraskuussa 1833 Fredrik ilmoitti Finlands All­männa Tid­ningissä uuden osoit­teensa: talo n:o 17 Uuden­maan­kadul­la. Mar­ras­kuun 1835 ilmoi­tuk­sessa Fred­rikin osoit­teena oli talo n:o 8 Pie­nellä Roo­bertin­kadulla.  

 

Lapset

Fredrikin ja Helena Carolinan esikoinen Carl Fred­rik syntyi Turussa 1.2.1826. Kummit olivat papis­ton apu­lainen Johan Pehr Lind­holm ja vaimo Gustava Sund­grén, suu­tari Hen­rik Grön­berg ja vaimo Maria Juliana Morén, kontto­risti Anders Sagu­lin ja vaimo Chris­tina Gräs­lund. Carl Fred­rik kuoli yskään 27.3.1827. 

Toinen poika Fredrik Theodor syntyi niin ikään Turussa 17.11.1827. Hänen kummejaan olivat porvari Carl Fredrik Wikman, rouva Gustava Lindholm o.s. Sundgrén, kello­seppä Hans Henrik Kepp­ler ja neito Johan­na Gus­tava Ny­man. 

Turussa pariskunnalle syntyi 30.7.1829 kolmaskin poika, Frans Fred­rik, jonka kum­meiksi ryh­tyi­vät kulta­sepän kisälli Gustaf Fors­ström ja vaimo Ulrica Sofia Num­me­lin, kello­seppä G. Fr. Blom­qvist ja vaimo Loretta Math. Wagner sekä kaup­pias Daniel Fors­bom. Frans Fredrik kuoli vuonna 1830.

Helsingissä Fredrikille ja Helena Caro­linalle syntyi vielä kol­me lasta: Amanda Caro­lina 18.1.1831, Fredrik Constan­tin 26.2.1833 ja Fred­rika Char­lotta 12.5.1835. Amanda Caro­linan kum­meja olivat esi­merkiksi leh­tori, miek­kai­lun­opet­taja Joachim eli Gioacchino Otta ja hänen Hed­vig-vai­monsa. 

 

Fredrikin kuolema

Fredrik Sagulin kuoli 13.5.1836 yskään. Finlands Allmänna Tidningin ilmoituksessa 8.7.1836 Helena Carolina Sagulin o.s. Weitz pyysi kaikkia niitä ilmoit­tau­tu­maan, jotka olivat velkaa hänen mies­vaina­jal­leen tai joille mies­vainaja oli jäänyt velkaa. Hän halusi saada tiedon myös kai­kista niistä, jotka oli­vat jät­tä­neet Fredrik Sagu­linille instru­ment­teja tai muita tava­roita korjat­ta­vaksi tai arvi­oi­ta­vaksi. Hän tarvitsi tiedot heinä­kuun loppuun mennessä. 

Elokuun 5. päivänä 1836 toimitetussa perun­kirjoituksessa kävi ilmi, että pesässä oli varoja 494 ruplaa 50 kopeekkaa ja velkoja 1605 ruplaa ja puoli kopeekkaa. Marras­kuussa 1837 Finlands Allmänna Tidningissä oli ilmoi­tus 1.12.1837 järjes­tet­tä­västä huuto­kaupasta, jossa oli mää­rä myy­dä Fredrik Sagu­linin kon­kurs­siin ase­tettu jää­mistö. Huudet­ta­vaksi tuli hopeaa, kupa­ria ja rauta­esi­neitä, pella­va-, pito- ja vuode­vaat­teita, huone­kaluja, työ­kalu­ja, instru­ment­teja, 10 hopea­helais­ta meren­vaha­piippua, puu­asti­oita sekä mui­ta seka­laisia tava­roita. 

Konkurssiasiassa annettuun tuomioon sekä Helena Caro­linan ja las­ten myö­hem­piin vai­hei­siin pala­taan myö­hem­min.


Lähteitä:

Helsingin KA. Perukirjat 1835–1837. Perukirja Fredrik Sagulinin jälkeen nro 1440, digitoidun tiedoston s. 17–24.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Finlands Allmänna Tidning, Åbo Tidningar. Linkit tekstissä.
KA Astia, Ec:21 Sauvon käräjäkunnan perukirjat 1779–1809. Linkki tekstissä.
Turun RO, B I c:33 Perukirjat 1827.



2. kesäkuuta 2022

Kallista kaahailua Hämeenlinnassa

Stjernsundin kartanon (Lepaan) renki Juho Lindholm oli tammikuun 13. päivänä 1845 kutsuttu Hämeenlinnan raastuvanoikeuteen syytettynä markkinarauhan rikkomisesta. Syyttäjänä toimineen kaupunginviskaali Erik Johan Lagerlundin mukaan Lindholm oli neljä päivää aiemmin markkinoiden aikaan huutaen ja kiljuen ajellut holtittomasti kaupungin kaduilla ja siten häirinnyt markkinarauhaa.

Juho Lindholm kiisti syytteet kokonaisuu­dessaan. Syyttäjä kutsui silloin todistajiksi kaupunginpalvelijat Gustaf Finnen ja Adam Silvanin, jotka jäävittömiksi todettuina saivat vannoa todistajanvalan. Erikseen kuultuina he kertoivat, että Juho Lindholm mainittuna päivänä illalla oli ajanut kovaa vauhtia edestakaisin kaupungin kaduilla ja kiljunut kovaan ääneen. Lindholm oli sitonut myssynsä aisakellon ympärille, jotta kellon kilkatus ei kuuluisi. Lopulta Lagerlund ja todistajat olivat onnistuneet ottamaan Lindholmin kiinni ja siten estäneet häntä tekemästä suurempaa vahinkoa.
 
Lindholm ei todistajien lausunnot kuultuaan kiistänyt niiden todenmukaisuutta, jolloin asianosaiset saivat poistua ja oikeus teki seuraavan päätöksen:
 
Koska todistajien kertomukset olivat yhdenmukaiset, oikeus katsoi toteen näytetyksi, että Juho Lindholm oli 9. tammikuuta markkinoiden aikaan metelöinyt ja ajellut holtittomasti kaupungin kaduilla rikkoen markkinarauhaa. Oikeus langetti hänelle varomattomasta ajelusta vuoden 1834 järjestyssäännön mukaisen viiden hopearuplan sakon maksettavaksi kokonaan syyttäjä Lagerlundille. Lisäksi Lindholm sai metelöinnistä viiden taalarin eli kahden hopearuplan 40 kopeekan sakon jaettavaksi syyttäjä Lagerlundin ja kaupungin köyhien kesken sekä markkinarauhan rikkomisesta kymmenen taalarin eli neljän hopearuplan 80 kopeekan sakon kolmijakoon kruunun, kaupungin ja syyttäjän kesken.
 
Rikoskaaren 21 luku 8 pykälä: Joka wallattomuudessa huutaa ja kiljuu yleisillä teillä, kaduilla ja kujilla, taikka loukkaa toista sanoilla tahi muulla tawalla, sakoitettakoon wiisi talaria, puolen ilmi-antajalle ja puolen waiwaisille, ehk'ei mitään wäkiwaltaa tai wahinkoa tapahtunut.
 
Kauppakaaren 7 luku 6 pykälä: Jos rymäkkä, meteli ja tappelu tapahtuu, sittenkun julkiset markkinat julistetut owat, rangaistakoon syypää lain mukaan, ja sakoitettakoon rauhan rikkomisesta kymmenen talaria.
 
Lindholmin maksettavaksi kertyi sakkoja yhteensä 12 hopearuplaa 20 kopeekkaa. Varojen puutteessa varomattomasta ajelusta langetettu sakko tuli sovittaa kahdeksan päivän vankeudella, ei kuitenkaan vedellä ja leivällä, ja muut  sakot yhteensä kahdeksan päivän vesileipävankeudella.
 
Hämeenlinnan kaupunkikartta 1841. G. O. Wasenius, painaja. Museovirasto. Historian kuvakokoelma. Museovirasto Finna.fi. CCBY 4.0.

 
K. O. Lindeqvistin Hämeenlinnan historiassa kerrotaan, että kova ajelu kaupungin kaduilla oli erityisesti markkina-aikaan yleistä, ja siihen syyllistyivät varsinkin maalaiset. Toisinaan kaupungin rengit päästivät hevosensa kuormineen kulkemaan itsekseen ja kävelivät itse pitkän matkaa jäljessä, mikä aiheutti kolareita vastaantulevien kanssa. Kaduilla kulki 1800-luvun alkupuolella hevos­ajoneuvojen ja jalankulkijoiden lisäksi myös monenlaisia kotieläimiä: sikoja, vuohia, hanhia ja jopa lehmiä.



Lähteitä:
KA Uusi Astia Hämeenlinnan RO:n renovoidut tuomiokirjat, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1845.
Lindeqvist, K. O. 1930: Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809–1875. Hämeenlinnan kaupunki.
Ruotsin valtakunnan laki 1734. Vuoden 1865 suomennos.