25. elokuuta 2022

Peuralta Niinimäkeen

Uudenmaan ja Hämeen läänintilien tositekirjassa vuodelta 1761 luetellaan Lopen pitäjänkäsi­työläiset (hakasulkeissa olevat tiedot rippikirjasta):
 
Lopenkylässä räätäli [Johan Johansson] Ekberg
Joentakana suutari Simon [Jacobsson Skytte]
Ourajoella räätäli Ernest [Jacobsson]
Topenolla räätäli Anders [Ericsson] ja seppä Jöran [Henriksson]
Sajaniemessä räätäli Jacob [Simonsson Rosberg] ja seppä Anders [Matsson]
Pappilassa seppä Jacob [Påhlsson, rippikirjassa Taarilassa].

Topenon seppä oli Peuran poika Yrjö (Jöran) Heikinpoika, syntynyt 22.4.1726. Puolison Yrjö löysi samasta kylästä: hänet vihittiin vuonna 1755 Hurrin talon tyttären Liisa Laurintyttären kanssa. Lapsia syntyi yhteensä kahdeksan, joista kaksi vanhinta kuoli pienenä tuhkarokkoon. Aikuisiksi elivät Stiina (Kristiina), Briitta, Anna Liisa, Juho, Maria ja Joonas.

Lokakuussa 1785 Kristiina-tytär vihittiin Somerolta Peuralle edellisenä vuonna muuttaneen Antti Jaakonpojan kanssa. Antti oli Someron Kivisojan Leivon poika, syntynyt 2.11.1754. Hänen vanhempansa olivat Jaakko Simonpoika Leivo (1717–1771) ja Kristiina Juhontytär. Naimisiin mennessään Antti oli melkein 31-vuotias, morsian Stiina oli menneenä kesänä täyttänyt 23 vuotta. Isä-Yrjö lähestyi Stiinan avioituessa kuudenkymmenen vuoden ikää, ja vävy seurasi häntä Topenon seppänä. Antti mainitaan pitäjänsepäksi jo vihkimerkinnässä.
 
Tositekirjan mukaan Lopen pitäjänkäsityöläiset vuonna 1787 olivat:
 
Lopenkylässä räätäli Johan Ekholm, seppä Johan Stenholm ja räätäli Gustaf Flinckenberg
Pappilan mailla kankuri Hindr. Lucander, räätäli ja reservin sotilas Stenberg, räätäli Isac Johansson
Läyliäisillä räätäli Friedrik Johansson
Joentakana suutari Thomas Lillja ja räätäli Eric Åkman
Hyvikkälässä räätäli Eric Lindfors
Ourajoella muurarimestari Isr. Lerbeck [Israel Lerbeckin ammatiksi mainitaan usein myös nikkari]
Topenolla seppä Anders Jacobsson ja räätäli Anders [Ericsson]
Pilpalassa sahan seppä And. Ståhlberg
Salossa räätäli Gustaf Hellen.
 

Pitäjänsepästä kruununtilalliseksi

 
Vuonna 1793 Antti Jaakonpoika anoi asumis- ja hallintaoikeutta Läyliäisten Niinimäkeen, joka oli yksi isojaon jälkeen perustetuista kruunun uudistiloista. Niinimäkeen oli vuonna 1784 saanut immission Mikko Kustaanpoika Metsän­kylästä, mutta jo seuraavana vuonna hän luovutti tilan hallinnan Antti Jaakon­pojalle. Se tapahtui siis samana vuonna kun Peuralla vietettiin Antti Jaakonpojan ja Stiina Yrjöntyttären häitä.

Henkikirjan mukaan Mikko Kustaanpoika oli Niinimäessä vielä 1789, jolloin rippikirjan mukaan Antti Jaakonpojan ja Yrjö Heikinpojan perheet muuttivat sinne. Yrjö on rippikirjassa merkitty isännäksi ja Antti vävyksi, mutta henkikirjassa Antti mainitaan isännäksi jo vuodesta 1790. Hän sai taloon immission 28.5.1793. Antti Jaakonpoika oli jo raivannut viljelyksiä ja aloittanut tarvittavat rakennustyöt. Hän oli saanut takaajikseen talolliset Matti Jaakonpoika Pirttilän ja Eerik Juhonpoika Eskolan Joentakaa. Uudistilalle oli annettu verohelpotuksia: vuodesta 1784 vuoteen 1799 tila oli verovapaa, sen jälkeen maksettiin puoli veroa ja koko vero vuodesta 1804.

Niinimäen tilukset ulottuivat vähäiseltä osin Keihäsjärveen. KA Hml, C20:3 Karttakokoelma. 6: B_2 Utdrag af Loppis sockens kyrcko bys charta 1799.


"Entinen pitäjänseppä" Yrjö Heikinpoika kuoli vuonna 1800 ja vaimo Liisa Laurintytär vuonna 1811. Stiina Yrjöntyttären sisaret menivät naimisiin ja veli Juhon sanotaan muuttaneen Hämeenlinnaan. Toinen veli Joonas Yrjönpoika vietti nuorena miehenä kolmisen vuotta Kivisojan Leivolla Somerolla ja avioitui vuonna 1800 Antti Jaakonpojan veljentyttären Anna Stiina Matintyttären kanssa. Perhe asui Niinimäen mailla.

Antti Jaakonpojalla ja Stiina Yrjöntyttärellä oli kahdeksan lasta. Kaikki selvisivät aikuisiksi lukuun ottamatta kaksivuotiaana menehtynyttä Eeva-tytärtä (s. 1796). Vuonna 1811 Antti luovutti syytinkiä vastaan talon hallinnan kahdelle vanhimmalle pojalleen, Matille (1786–1842) ja Jeremiakselle (1789–1866). Kolmanneksi vanhimmasta Kustaasta (1792–1850) tuli isäntä Hollolan Uskilan Isäntälään.

Matti ja Jeremias alkoivat hallita puoliskoitaan vuodesta 1816 ja maksoivat puoliksi tilan veron ja muut ulosteot sekä raihnaisiksi ja voimattomiksi käyneiden vanhempiensa eläkkeen. Vuonna 1823 he anoivat talon virallista halkomista. Erinäisten vaiheiden jälkeen kihlakunnanoikeus katsoi vuonna 1827, että halkomiselle on pätevät perusteet. Talon savimultapellot olivat asianmukaisesti hoidetut, pelto- ja niittyalaa voitiin lisätä ja metsästä saatiin riittävästi puutavaraa.

Vanhin tytär Juliaana oli vuonna 1821 mennyt naimisiin kirvesmies Johan Ahlqvistin kanssa ja muuttanut Helsinkiin. Mies oli myöhemmin porvari ja talonomistaja. Ahlqvist kuoli vuonna 1854, ja Juliana eli leskenä 82-vuotiaaksi. Myös nuoremmat pojat Joonas ja Abraham muuttivat Helsinkiin ja ryhtyivät kirvesmiehiksi. Vuonna 1802 syntynyt Joonas, joka otti sukunimen Nyman, kuoli 35-vuotiaana "verensyöksyyn". Hänen puolisonsa oli nurmijärveläisen rusthollari Werlanderin tytär Maija Kaisa (Maria Catharina). Abraham (1805–1886) käytti sukunimeä Lehman ja oli paitsi kaupungin timpuri myös talonomistaja. Hänen puolisonsa oli Mäntsälässä 1811 syntynyt Anna Liisa Juhontytär.

Vuonna 1799 syntynyt tytär Stiina (Kristiina) jäi asumaan kotitaloon. Hän kuoli palovammoihin 25-vuotiaana. Ilmeisesti samassa onnettomuudessa Niinimäen itsellisen Joonas Yrjönpojan seitsenvuotias Agneta-tytär menehtyi savumyrky­tykseen.

Antti Jaakonpoika eli raihnaisuudestaan huolimatta pitkän elämän. Hän kuoli vanhuuteen 87-vuotiaana 21.11.1841. Puoliso Stiina Yrjöntytär oli kuollut halvaukseen 70-vuotiaana 8.12.1832.


Lähteitä:

KA Hml Uudenmaan lko, Aa: 24 Kirje- ja anomusdiaarit 1793. Da: 32 Kirje- ja päätöskonseptit 1793–1794.
KA Uusi Astia Sääksmäen al. tk, KO a: 3 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Lopen talvikäräjät 1827.

18. elokuuta 2022

Kuolinpesän konkurssi

Blogikirjoituksen Taitajia Turusta lopussa mainittiin 1.12.1837 pidettävä huuto­kauppa, jossa oli määrä myydä instru­ment­tien val­mis­taja Fred­rik Sagu­linin jää­mistö. Palaan ajassa hieman taakse­päin ja luet­te­len tär­keitä päivä­mää­riä mat­kan varrelta:

  • Fredrik Sagulin kuoli Helsingissä 15.5.1836.
  • Vainajan leski Helena Carolina Sagu­lin s. Weitz pyysi Finlands All­männa Tid­ning -lehden nume­rossa 34 (8.7.1836), että kaikki ne, jotka olivat pesälle velkaa tai joilla oli siltä saata­via, ilmoit­tai­sivat velasta tai saata­vasta en­nen heinä­kuun loppua. Sa­malla hän pyysi ilmoi­tusta niiltä, jotka olivat jättä­neet instru­ment­teja tai muuta tava­raa korjat­ta­vaksi, jottei niitä lasket­taisi pesän omai­suudeksi.
  • Perunkirjoitus pidettiin 5.8.1836. Pesässä todet­tiin olevan varoja 494 ruplaa 50 kopeek­kaa ja velkoja 1605 ruplaa ja puoli kopeek­kaa, molem­mat summat pankko­assig­naat­teina eli paperi­rahana.
  • Helsingin raastuvan­oikeus antoi 3.9.1836 vuosihaaston eli proklaman Fredrik Sagulinin kuolin­pesän kaikille sekä tunne­tuille että tunte­mat­to­mille velko­jille. Velko­jien oli viimeis­tään seu­raa­van vuoden loka­kuun ensim­mäi­senä arki­maa­nan­taina ennen kel­lo kahta­toista päi­vällä ilmoi­tet­tava saa­ta­vansa oikeu­delle. Vel­koja, joka jätti saata­vansa ilmoit­ta­mat­ta, menetti puhe­valtansa velal­lista vas­taan. 
  • Edellä mainittu lokakuun ensimmäinen arki­maa­nan­tai oli 2.10.1837. Raastuvan­oikeuteen saapui määrä­aikaan men­nessä kym­menen velko­jaa, joista kerron tar­kem­min tuon­nem­pana.
  • 14.10.1837 leski Helena Carolina Sagulin jätti raastuvan­oikeu­delle kir­joi­tuk­sen, jossa hän yhdessä ala­ikäis­ten lastensa kanssa haki perin­nön­luovu­tusta vapau­tuak­seen vel­ko­jen mak­susta. 
  • Raastuvanoikeudessa 21.10.1837 paikalla olleet velkojat ilmoittivat, etteivät he vastustaneet lesken anomusta. Lesken vannoman velallisen valan jälkeen raastuvan­oikeus päätti antaa julkisen haas­teen Fredrik Sagu­linin kaikille tunne­tuille ja tunte­mat­to­mille velko­jille. Heidän piti viimeis­tään seuraa­van vuoden touko­kuun ensim­mäi­senä arki­maanantaina ennen kello kahta­toista päi­vällä ilmoit­taa saata­vansa raastu­van­oikeu­delle; muuten he me­net­täi­sivät puhe­val­tansa velal­lista vas­taan. Usko­tuiksi miehiksi raastuvan­oikeus nimitti talous­tireh­tööri Lind­stedtin ja kaup­pias Langéenin. 
  • Toukokuun ensimmäinen arkimaanantai oli 7.5.1838. Tuon päi­vän puoleen­päivään men­nessä velko­jia oli il­moit­tau­tunut kahdek­san. 
  • Helsingin raastuvan­oikeus antoi tuomionsa konkurssiasiassa 4.2.1839

 

Velkojat lokakuussa 1837

 Kuolinpesän velkojiksi ilmoit­tau­tuivat viimeis­tään 2.10.1837 seuraavat: 

  1. Leski Helena Carolina Sagulin jätti kirjallisen selonteon veloista, jotka hänelle piti korvata: perun­kir­joi­tus­kus­tan­nuksia 9 ruplaa 551/2 kopeek­kaa, hau­taus­kuluja 151 ruplaa 81/2 kopeek­kaa, proklaman haku­kuluja 21 ruplaa 75 kopeekkaa, kruunun­veroja 4 ruplaa 14 kopeek­kaa, pii­ka Wilhel­mina Å­bergille mak­settu vuosi­palkka 27 ruplaa pankko­assig­naat­teina niin kuin edelli­set­kin ja seit­se­män riikin­taa­laria 24 kil­lin­kiä valtion­velka­sete­leinä, leski Sagu­linin postil­jooni Tall­bergille suorittama 75 riikin­taa­laria valtion­velka­seteleinä ynnä sille las­ket­tu kor­ko 16.11.1835 ja 7.3.1836 väli­seltä ajalta sekä vielä lain­haku­kuluja 18 rup­laa pankko­assig­naat­teina. 
  2. Professori Gustaf Gabriel Hällström jätti oikeudelle kaksi alku­peräistä mutta lei­maama­tonta velka­kirjaa, jot­ka oli päi­vätty 1.11.1830 ja 16.5.1836. Hän oli saanut niistä takai­sin 43 riikin­taala­ria 39 killin­kiä Ruot­sin valtion­velka­seteleinä, mutta saata­vaa oli vielä 126 riikin­taala­ria Ruot­sin valtion­velka­sete­leinä ja 25 rup­laa pank­ko­assig­naat­teina.
  3. Luutnantti, ritari Henric Lyra toimitti asia­mie­hensä, kielen­kään­täjä C. Åbergin väli­tyk­sellä kaksi­nai­sesti (kahtena kap­pa­leena, tvefalt) kirjoi­tuksen, jonka mu­kaan leski Sagu­linin 29.9.1836 alle­kirjoit­tama asia­kirja osoitti, että Sagu­linilla oli maksa­matta 150 rup­laa huo­neis­ta, jotka hän oli vuok­rannut 1.10.1835 alkaen vuodeksi kauppa­laivuri M. Mickels­sonin talosta Pikku Roo­bertin­kadun tuntu­masta. 
  4. Kauppaneuvos Justus Etholén ilmoitti, että hänellä on kuolinpesältä lasku­tet­tuja saa­ta­via 70 riikintaalaria kolme killinkiä Ruotsin valtion­velka­sete­leinä. 
  5. Kauppias Carl Gustaf Langéen velkoi kuolinpesältä oheen liitetyn laskun mukai­sesti 59 ruplaa kaksi kopeek­kaa lasket­tuna vaihto­kurssiin 32 kil­lin­kiä = rupla.
  6. Kammantekijämestari H. Weckström vaati suoritusta velka­kirjassa vahviste­tun 88 riikin­taa­la­rin sum­masta kor­koi­neen. Fredrik Sagulin oli anta­nut velka­kirjan Weck­strömin vaimolle, entisen kamman­tekijän leskelle Maria Bäck­manille 27.4.1835. Sagulin oli lyhen­tä­nyt vel­kaa mak­sa­mal­la 20 rup­laa pank­ko­assig­naat­teina. Weck­strömillä oli velan pant­tina esi­merkiksi kym­me­nen hopea­helaista meren­vaha­piip­pua.
  7. Taloustirehtööri Gustaf Adolf Lindstedt ja eversti, ritari Carl von Rosenkampf ilmoittivat, että he olivat myöntä­mänsä takauk­sen vuoksi jou­tu­neet maksa­maan Alek­san­te­rin yli­opis­tolle Sagu­linin otta­man 600 pankko­assig­naatti­ruplan lainan kor­koi­neen. Instrumenttien valmistaja Sagulin oli antanut lainasta velkakirjan 28.8.1834.
  8. (tämä kohta puuttui pöytäkirjasta, mutta seuraava kohta oli numero 9)
  9. Vahtimestari C. G. Häggström ilmoitti suulli­sesti, että Sagu­lin oli hänelle velkaa 36 riikin­taala­ria valtion­velka­sete­leinä ja 50 rup­laa pank­ko­assig­naat­tei­na ja että Sagu­lin oli anta­nut kaksi velka­kirjaa, ensimmäisen 29.10.1832 ja toisen 1.8.1835.
  10. Musikantti Carl Weitz ilmoit­ti suulli­sesti, että hän oli anta­nut Sagu­linin hautaa­miseen 25 ruplaa pankko­assig­naatteina eikä ollut saanut niistä hyvi­tystä, minkä leski Sagulin myönsi.

 

Velkojat toukokuussa 1838

Velkojat olivat suurimmaksi osaksi samoja kuin lokakuussa 1837, mutta joukoista puut­tui muu­ta­ma nimi ja yksi oli tullut lisää:

  1. kauppaneuvos Etholén
  2. eversti, ritari Carl von Rosen­kampf 
  3. kauppias Carl Gustaf Langéen
  4. luutnantti, ritari Henric Lyra
  5. taloustirehtööri Gustaf Adolf Lind­stedt
  6. räätälimestari A. Palmqvist
    joka vaati, että hänelle tulee etu­oikeu­tet­tuna velko­jana maksaa 43 riikin­taalaria 21 kil­lin­kiä vaina­jan hauta­jai­siin tehdystä työstä oheis­te­tun laskun mukai­sesti
  7. leski Sagulin
  8. kammantekijämestari H. Weck­ström.

 

Sagulinin leskeä koskevien liitteiden mukana oli kirkko­herra Crohnin todis­tus siitä, että val­tio­neuvok­se­tar Aurora Demi­doff (s. Stjern­vall, myö­hemmin Karam­zin) oli lah­joit­ta­nut köyh­ty­neel­le Hele­na Caro­lina Sagu­linille kaksi­sataa rup­laa pank­ko­assig­naat­teina.



Kozlov, Alexander. Nuori Aurora Karamzin. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Raastuvanoikeuden mukaan vain osa Helena Carolina Sagulinin esit­tämis­tä saata­vista voitiin katsoa etu­oikeu­te­tuiksi saata­viksi kauppa­kaaren 17 luvun nel­jännen pykä­län nojalla:

Jos velallisen miehen kuoltua joku on hänen hautaamisek­sensa rahaa tahi tavaraa uskonut, niin se ensin makset­ta­koon, sitten kuin edellä mainittu tavara on eroi­tettu. Sitä lähinnä, mitä on omaisuuden kirjoitta­miseksi kohtuulli­sesti kulutettu, niin myös vaivais­ten osaksi neljä äyriä sadalta talarilta omai­suuden arvosta; sitten paran­tajan palkka, lääk­keet ja vainajan elatus viimei­sellä sairaus­ajallansa, hoita­jain palkka samalta ajalta, samoin pal­ve­liain ja pal­koil­lis­ten pal­kat vii­mei­seltä vuodelta.

Muita Helena Carolina Sagulinin saatavia – postiljooni Tallbergille suori­tettua maksua ja neljän ruplan 14 kopee­kan kruunun­veroja, joiden maksa­mista leski ei ol­lut vahvis­tanut kuiteilla – ei kat­sot­tu voita­van koh­della etu­oikeu­tet­tuina saatavina.

Kammantekijä H. Weckströmin saatava oli etuoikeutettu, koska hän oli vahvis­tanut saata­vansa asian­mukaisella velka­kirjalla. Etu­oikeuden pii­rissä oli myös hänen velan pan­tiksi saa­mansa omai­suus.

Edellä mainittujen saatavien tultua korva­tuiksi seuraavat velko­jat saisivat maksun laillisesti valvotuista ja vahvistetuista saatavistaan:

  1. kauppaneuvos Justus Etholén
  2. eversti, ritari Carl von Rosenkampf
  3. kauppias Carl Gustaf Langéen
  4. taloustireh­tööri Gustaf Adolf Lindstedt.

Koska räätäli Palmqvist ei ollut ilmoit­tau­tu­nut velko­jaksi Sagu­linin prokla­man määrä­päivänä 2.10.1837, hän oli menet­tä­nyt puhe­valtansa asias­sa. Luut­nant­ti, rita­ri Lyra taas ei ol­lut esit­tänyt vaa­ti­muk­sensa tueksi vuokra­sopi­musta tai vas­taa­vaa vaan aino­as­taan leski Sagu­linin alle­kir­joit­ta­man asia­kirjan. Siitä syystä hänen­kin vaati­muk­sensa hylät­tiin.

Jos ja kun varoja ei riittänyt jaettaviksi etu­oikeu­det­to­mille vel­ko­jille, varat jaet­tiin saa­ta­vien suu­ruu­den mukai­ses­sa suh­teessa (slikt af marck som af marck). Tämä todetaan kauppa­kaaren 17 luvun vii­den­nessä­tois­ta pykä­lässä, joka on seu­raa­vassa ensin van­hana, sitten vuoden 1867 suomen­noksena:

Ellei welcapään omaisus ulotu caikille näille welcamiehille; nijn andacot yhtä­läi­sesti lan­geta mar­casta nijn cuin mar­casta, ne joil­la on yhtä­läi­nen oikeus toinen­toisens canssa, ja seiso­con caswo nijn luja­na cuin pää­welcakin. Waan caswo ei mahda tain­cal­dai­sisa tiloisa, welca­miesten wälillä, edem­mäxi luet­taa, cuin sijhen asti, cosca welca­pään omai­sus tuli taca­waarickoon pan­nuxi.

Jos velallisen omaisuus ei riitä näille velkojille, niin jääkööt ne, joilla keske­nänsä on sama oikeus, itsekukin saman verran joka markalta saa­matta, ja mak­sossa olkoon korko yhtä hyvä kuin pää­velkakin. Mutta korkoa täl­lai­sissa tiloissa el­köön vel­ko­jien kesken otet­tako lu­kuun kauem­maksi kuin sii­hen asti, jol­loin velal­li­sen omai­suus taka­varik­koon pan­tiin.


Velkojien joukossa oli monia tut­tuja nimiä, kuten yli­opisto­mies Gustaf Gabriel Häll­ström (1775–1844), kauppa­neuvos Jus­tus Etholén (1791–1869), kenraali­majuri Henrik Lyra (1802–1875), Aleksan­terin yli­opis­ton puu­tar­hu­ri­na­kin toi­mi­nut talous­tireh­tööri Gustaf Adolf Lind­stedt (1800–1863) ja ken­raali­majuri Karl von Rosen­kampf (1793–1846).


Lähteitä:

Helsingin raastuvanoikeuden istunto 4.2.1839 (linkki FamilySearchiin rekisteröityneille ja kirjautuneille käyttäjille). 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Ruotsin valtakunnan laki: hyväksytty ja vahvistettu valtiopäivillä vuonna 1734. 

Vanha suomennos. Agricolaverkko.

Uusi suomennos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1867.

 

 

 

 

 

11. elokuuta 2022

Caisa sai luvan mennä naimisiin

Turun tuomiokirkko­seurakunnan avioliittoasiakirjoja selatessa eteen tuli lukkari Johan Arvelinin ja hänen puolisonsa vuonna 1791 lähettämä kirje. Se innosti selvittämään, kuka kirjeessä mainittu neito oli ja mitä hänelle tapahtui.







 
Koska Minä sain Kuulla minun Rakalta Tyttäreeltänin Caisalta että hän Tahto anda Itsens Sieheen Pyhään avios Käskyyn. 
Ja on jo 2xi Kertaa Kuulutettu Turuun Duomiokirkosa vaan 3.mas Erä On
tullu Kieltyxi Vääräin ja Petollisten Ihmisten Kautta Kuin he Ovat sanoned että hänen Wanhembas ovat Tätä vastoin, jota vastaan minä Eikä hänen Rakas Muorinsa ole Koskaan ollu. Waan Toivotan heille onne Ja siunausta Taivaan Jumalalda heidän etehensä ottamisensa Jota Jumala Kuulkoon. Annettu Wambulast sinä 8. p. Aprillis 1791.
 
Joh. Arvelin Luckari      Catharina Bertelintytär
Wambulas                       Emändä
 
 Todistaiat  Henric Laurila     Johan Hongola
 
Caisa Arvelin oli syntynyt Vampulassa 25.9.1764. Hän muutti 1780-luvun alussa Turkuun, missä hankki elantonsa piikana. Sulhasmies, sotalaivan matruusi Elias Järnström, oli morsiantaan viisi vuotta nuorempi, s. 17.5.1769. Eliaksen isä, porvari Johan Järnström, oli pojan naimisiinmenon aikaan jo kuollut, ja Elias asui äitinsä Maria Grönbladin kanssa. Äiti kuoli vuonna 1796.
 
Pariskunta oli kuulutettu toisen kerran maaliskuun 24. päivänä 1791:

Ylkä
Kunniallinen ja toimellinen nuorimies ja örlogs matrosi Elias Järnström ja
Morsian
Kunniallinen ja siviä Neitsy Catharina Arvelin

Kirkkoherra Tengström oli tehnyt merkinnän, ettei kolmatta kuulutusta saa tehdä ilman hänen lupaansa. Vanhempien kirjeen saavuttua 15.4. hän lisäsi, että kolmas kuulutus voidaan tehdä. Catharina eli Caisa Arvelin ja Elias Järnström vihittiin Turun suomalaisessa seurakunnassa 12.5.1791.

Oliko Caisalla ja Eliaksella nyt edessään pitkä ja onnellinen liitto, kun avioon oli päästy "petollisten ihmisten" puheista huolimatta? Elämä ei mennyt toiveiden mukaan, vaan eteen tuli monia vastuksia. Vuonna 1792 syntynyt esikoinen Emmanuel kuoli vähän yli vuoden ikäisenä, ja 1794 syntynyt Tobias eli vain kymmenen kuukautta. Ainoastaan 13.12.1795 syntynyt tytär Carolina Elisabeth eli aikuiseksi.

Jo vuonna 1795 Elias Järnströmin sanotaan lähteneen merille (bortrest till sjöss), eikä hänestä sen jälkeen kuultu (flere år borta). Nähtävästi Caisa oli anonut miehen poissaolon perusteella avioeroa, sillä rippikirjassa 1799–1814 on merkintä 8.7.1803 annetusta erokirjasta. Huhtikuussa 1806 pidettiin perun­kirjoitus "karanneen merimiehen" Elias Järnströmin jälkeen. Kuolinaika tai -paikka ei perukirjasta eikä kirkonkirjoista selviä.
 
Caisa oli perunkirjoituksen aikoihin menossa uudelleen naimisiin. Hänet kuulutettiin saman vuoden toukokuussa lumppukauppias Johan Kraftin kanssa. Tässä avioliitossa syntyi poika Johan Gustaf 26.12.1806. Huono onni aviomiesten suhteen jatkui toisessakin liitossa. Puoliso kuoli tapaturmaisesti Ahvenanmerellä elokuussa 1812.
 
Caisa Arvelin avioitui vielä kolmannen kerran: joulukuun lopulla 1813 hänet vihittiin yliopiston puutarharengin Matts Sederlundin kanssa. Caisa oli silloin 52-vuotias ja Sederlund häntä pari vuotta nuorempi. Avioliitto ei liene ollut aivan ongelmaton, sillä rippikirjassa pariskunnan sanotaan olevan riitainen. Sederlund kuoli 63-vuotiaana huhtikuun lopulla 1829.

Toisessa avioliitossa syntyneestä Johan Gustafista tuli merimies. Vuonna 1833 hän palveli perämiehenä Björneborg-nimisellä laivalla ja huuhtoutui mereen kovassa myrskyssä Atlantilla muutama päivä ennen 27. syntymä­päiväänsä, 20.12.1833.

Tytär Carolina Elisabeth solmi 28.12.1835 avioliiton tuomiokirkon vahtimestarin Anders Johan Carellin kanssa. Carell oli leskimies, jolla oli ensimmäisestä avioliitostaan elossa kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Yhteisiä lapsia Carolina Elisabethin kanssa syntyi kaksi: Carolina Catharina 21.10.1836  ja Johanna Charlotta 20.1.1839.

Caisa Arvelin oli kuollessaan 84-vuotias. Hän kuoli vanhuuteen 18.8.1850 ja asui silloin tyttärensä perheen luona.
 
 

Lähteitä:
KA Uusi Astia Turun tuomiokirkkosrk, I Jea: 1 Avioliittokuulutusten asiakirjat 1790–1812. Linkki tekstissä.
KA Uusi Astia Tma, Dahlströmin perukirjakortisto (1796–1841).
Tka, Perukirjat 1806.

4. elokuuta 2022

Postikortteja Oripäähän

Sirkka Leinon arkistossa on hänen iso­äitin­sä Olga Mal­min kotiin tulleita postikortteja. Suu­rin osa 1900-luvun alun säily­neis­tä kor­teis­ta on lähe­tet­ty Ol­galle tai hänen sisa­rel­leen Sel­malle. Sisa­rus­ten van­hem­mat olivat ta­lol­linen Juho Felix Malmi ja Lovii­sa Karo­liina Pruukka. Selma syntyi Ori­päässä 6.11.1871 ja Ol­ga 9.11.1873. Sel­malle lupautuivat anta­maan kris­til­lis­tä kas­va­tus­ta "Anna­lan lauta­mies Juha Antin­poika vaimo­nen­sa Juhan­na Tuomon­tytär sekä Verä­jän­kor­van tytär Karo­liina Ce­sii­lia Jaakon­tytär", joka oli Juho Felixin si­sar. Ol­gan kum­mit oli­vat ta­lol­li­nen Samu­li An­tin­poika Vähä­kös­si ja vai­mo Mai­ja Lee­na Mikon­tytär. Molem­mat tytöt kas­toi kappa­lai­nen K. E. F. Berg­roth. 

Ensimmäisen kortin vastaan­ottaja oli Sel­man ja Ol­gan äiti, vaik­kei hänen nime­ään mai­ni­ta­kaan:

 


 


Turku 6/VI 02. Meitä täällä on koh­dan­nut suuri suru, mummu nim. on kuol­lut kuten jo ehkä olette sano­masta luke­neet. Nyt meidän täytyy tulla sinne Pöyty­älle pane­maan mummu pois elä­vit­ten kir­joista ja sit­ten tu­lem­me sin­ne saa­kka. Mut­ta olet­teko niin hy­vät ja tulet­te mei­tä hevo­sella ot­ta­maan. Maa­nan­taina me tulem­me klo 6:den junassa Au­ran ase­mal­le!!! Muista­kaa sitten vaan tulla muu­ten emme pää­sisi. Hyväs­ti nyt ja voi­kaa hy­vin. Bertha N.


Seuraava, Selmalle osoitettu kortti on vuodelta 1905. Siinä ei ole posti­leimaa.


 


Rättijärven sulku. Saimaan kanava. Herttaista Onnea Sel­malle Toivoo Fii­na.

 

 Joulukuussa 1909 Lempi L. onnitteli Selmaa nimipäivän johdosta.





 

Vuonna 1911 Selma sai joulukortin Almalta ja Matilta kaukaa Kana­dasta. Kortin lopus­sa lähet­tä­jät pyy­si­vät Sel­maa tart­tu­maan ky­nään: "Ole niin hyvä Selma ja kir­joi­ta meil­le edes jos­kus. Muis­ta nyt."




 

Seuraavana on  posti­kortiksi kehitetty valokuva, jonka kääntö­puolelle on painettu apuviivat sekä tekstit POST CARD, Place stamp here, Name and address here, Correspondence here. 

Olisivatko kuvas­sa äskei­sen kor­tin lähet­tä­jät Alma ja Matti poi­kansa kanssa?



Tässä välissä sopinee esitellä myös yksi itse saa­mani. Post­crossingin har­ras­ta­ja­na saan mitä eri­lai­sim­pia posti­kort­teja mil­loin mis­tä­kin, mutta tä­mä vast­ikään tul­lut iso­kokoi­nen ja pak­susta kar­ton­gis­ta teh­ty kort­ti on ehkä vai­kut­ta­vin. Michiganin osa­val­tiossa si­jait­sevaan Grand Rapidsiin on moni suoma­lai­nen­kin siir­to­lai­nen pää­ty­nyt. 



Grand Rapidsin uuden kaupungintalon avajaiset pidettiin 26.9.1888.


Olga Malmi sai heinäkuussa 1914 nimipäiväonnittelut Vapulta Kokemäeltä.



Parahinta Onnea 23/VII 1914. Toivoo: Wappu.
  



 

Postikorttien joukossa oli kirjekuoressa saapunut hääkutsu vuodelta 1896. Talollinen Tuomo Junnila lähetti Malmille kutsun tyttärensä Aleksandran ja talollisen pojan Nikolai Kelkan vihkiäisiin.

Nuori Olga Malmi oli näihin aikoihin piikana Junnilan talossa. 25.3.1897 hän synnytti aviottoman pojan, josta sittemmin tuli mieheni isoisä.



Vihkiäiset pidettiin Jun­ni­lan tilalla Tanski­lassa
"Tuors­taina Loka­kuun 22 päi­vänä 1896 k:lo 2 j.pp.



Lähde: Sirkka Leinon arkisto.