18. elokuuta 2022

Kuolinpesän konkurssi

Blogikirjoituksen Taitajia Turusta lopussa mainittiin 1.12.1837 pidettävä huuto­kauppa, jossa oli määrä myydä instru­ment­tien val­mis­taja Fred­rik Sagu­linin jää­mistö. Palaan ajassa hieman taakse­päin ja luet­te­len tär­keitä päivä­mää­riä mat­kan varrelta:

  • Fredrik Sagulin kuoli Helsingissä 15.5.1836.
  • Vainajan leski Helena Carolina Sagu­lin s. Weitz pyysi Finlands All­männa Tid­ning -lehden nume­rossa 34 (8.7.1836), että kaikki ne, jotka olivat pesälle velkaa tai joilla oli siltä saata­via, ilmoit­tai­sivat velasta tai saata­vasta en­nen heinä­kuun loppua. Sa­malla hän pyysi ilmoi­tusta niiltä, jotka olivat jättä­neet instru­ment­teja tai muuta tava­raa korjat­ta­vaksi, jottei niitä lasket­taisi pesän omai­suudeksi.
  • Perunkirjoitus pidettiin 5.8.1836. Pesässä todet­tiin olevan varoja 494 ruplaa 50 kopeek­kaa ja velkoja 1605 ruplaa ja puoli kopeek­kaa, molem­mat summat pankko­assig­naat­teina eli paperi­rahana.
  • Helsingin raastuvan­oikeus antoi 3.9.1836 vuosihaaston eli proklaman Fredrik Sagulinin kuolin­pesän kaikille sekä tunne­tuille että tunte­mat­to­mille velko­jille. Velko­jien oli viimeis­tään seu­raa­van vuoden loka­kuun ensim­mäi­senä arki­maa­nan­taina ennen kel­lo kahta­toista päi­vällä ilmoi­tet­tava saa­ta­vansa oikeu­delle. Vel­koja, joka jätti saata­vansa ilmoit­ta­mat­ta, menetti puhe­valtansa velal­lista vas­taan. 
  • Edellä mainittu lokakuun ensimmäinen arki­maa­nan­tai oli 2.10.1837. Raastuvan­oikeuteen saapui määrä­aikaan men­nessä kym­menen velko­jaa, joista kerron tar­kem­min tuon­nem­pana.
  • 14.10.1837 leski Helena Carolina Sagulin jätti raastuvan­oikeu­delle kir­joi­tuk­sen, jossa hän yhdessä ala­ikäis­ten lastensa kanssa haki perin­nön­luovu­tusta vapau­tuak­seen vel­ko­jen mak­susta. 
  • Raastuvanoikeudessa 21.10.1837 paikalla olleet velkojat ilmoittivat, etteivät he vastustaneet lesken anomusta. Lesken vannoman velallisen valan jälkeen raastuvan­oikeus päätti antaa julkisen haas­teen Fredrik Sagu­linin kaikille tunne­tuille ja tunte­mat­to­mille velko­jille. Heidän piti viimeis­tään seuraa­van vuoden touko­kuun ensim­mäi­senä arki­maanantaina ennen kello kahta­toista päi­vällä ilmoit­taa saata­vansa raastu­van­oikeu­delle; muuten he me­net­täi­sivät puhe­val­tansa velal­lista vas­taan. Usko­tuiksi miehiksi raastuvan­oikeus nimitti talous­tireh­tööri Lind­stedtin ja kaup­pias Langéenin. 
  • Toukokuun ensimmäinen arkimaanantai oli 7.5.1838. Tuon päi­vän puoleen­päivään men­nessä velko­jia oli il­moit­tau­tunut kahdek­san. 
  • Helsingin raastuvan­oikeus antoi tuomionsa konkurssiasiassa 4.2.1839

 

Velkojat lokakuussa 1837

 Kuolinpesän velkojiksi ilmoit­tau­tuivat viimeis­tään 2.10.1837 seuraavat: 

  1. Leski Helena Carolina Sagulin jätti kirjallisen selonteon veloista, jotka hänelle piti korvata: perun­kir­joi­tus­kus­tan­nuksia 9 ruplaa 551/2 kopeek­kaa, hau­taus­kuluja 151 ruplaa 81/2 kopeek­kaa, proklaman haku­kuluja 21 ruplaa 75 kopeekkaa, kruunun­veroja 4 ruplaa 14 kopeek­kaa, pii­ka Wilhel­mina Å­bergille mak­settu vuosi­palkka 27 ruplaa pankko­assig­naat­teina niin kuin edelli­set­kin ja seit­se­män riikin­taa­laria 24 kil­lin­kiä valtion­velka­sete­leinä, leski Sagu­linin postil­jooni Tall­bergille suorittama 75 riikin­taa­laria valtion­velka­seteleinä ynnä sille las­ket­tu kor­ko 16.11.1835 ja 7.3.1836 väli­seltä ajalta sekä vielä lain­haku­kuluja 18 rup­laa pankko­assig­naat­teina. 
  2. Professori Gustaf Gabriel Hällström jätti oikeudelle kaksi alku­peräistä mutta lei­maama­tonta velka­kirjaa, jot­ka oli päi­vätty 1.11.1830 ja 16.5.1836. Hän oli saanut niistä takai­sin 43 riikin­taala­ria 39 killin­kiä Ruot­sin valtion­velka­seteleinä, mutta saata­vaa oli vielä 126 riikin­taala­ria Ruot­sin valtion­velka­sete­leinä ja 25 rup­laa pank­ko­assig­naat­teina.
  3. Luutnantti, ritari Henric Lyra toimitti asia­mie­hensä, kielen­kään­täjä C. Åbergin väli­tyk­sellä kaksi­nai­sesti (kahtena kap­pa­leena, tvefalt) kirjoi­tuksen, jonka mu­kaan leski Sagu­linin 29.9.1836 alle­kirjoit­tama asia­kirja osoitti, että Sagu­linilla oli maksa­matta 150 rup­laa huo­neis­ta, jotka hän oli vuok­rannut 1.10.1835 alkaen vuodeksi kauppa­laivuri M. Mickels­sonin talosta Pikku Roo­bertin­kadun tuntu­masta. 
  4. Kauppaneuvos Justus Etholén ilmoitti, että hänellä on kuolinpesältä lasku­tet­tuja saa­ta­via 70 riikintaalaria kolme killinkiä Ruotsin valtion­velka­sete­leinä. 
  5. Kauppias Carl Gustaf Langéen velkoi kuolinpesältä oheen liitetyn laskun mukai­sesti 59 ruplaa kaksi kopeek­kaa lasket­tuna vaihto­kurssiin 32 kil­lin­kiä = rupla.
  6. Kammantekijämestari H. Weckström vaati suoritusta velka­kirjassa vahviste­tun 88 riikin­taa­la­rin sum­masta kor­koi­neen. Fredrik Sagulin oli anta­nut velka­kirjan Weck­strömin vaimolle, entisen kamman­tekijän leskelle Maria Bäck­manille 27.4.1835. Sagulin oli lyhen­tä­nyt vel­kaa mak­sa­mal­la 20 rup­laa pank­ko­assig­naat­teina. Weck­strömillä oli velan pant­tina esi­merkiksi kym­me­nen hopea­helaista meren­vaha­piip­pua.
  7. Taloustirehtööri Gustaf Adolf Lindstedt ja eversti, ritari Carl von Rosenkampf ilmoittivat, että he olivat myöntä­mänsä takauk­sen vuoksi jou­tu­neet maksa­maan Alek­san­te­rin yli­opis­tolle Sagu­linin otta­man 600 pankko­assig­naatti­ruplan lainan kor­koi­neen. Instrumenttien valmistaja Sagulin oli antanut lainasta velkakirjan 28.8.1834.
  8. (tämä kohta puuttui pöytäkirjasta, mutta seuraava kohta oli numero 9)
  9. Vahtimestari C. G. Häggström ilmoitti suulli­sesti, että Sagu­lin oli hänelle velkaa 36 riikin­taala­ria valtion­velka­sete­leinä ja 50 rup­laa pank­ko­assig­naat­tei­na ja että Sagu­lin oli anta­nut kaksi velka­kirjaa, ensimmäisen 29.10.1832 ja toisen 1.8.1835.
  10. Musikantti Carl Weitz ilmoit­ti suulli­sesti, että hän oli anta­nut Sagu­linin hautaa­miseen 25 ruplaa pankko­assig­naatteina eikä ollut saanut niistä hyvi­tystä, minkä leski Sagulin myönsi.

 

Velkojat toukokuussa 1838

Velkojat olivat suurimmaksi osaksi samoja kuin lokakuussa 1837, mutta joukoista puut­tui muu­ta­ma nimi ja yksi oli tullut lisää:

  1. kauppaneuvos Etholén
  2. eversti, ritari Carl von Rosen­kampf 
  3. kauppias Carl Gustaf Langéen
  4. luutnantti, ritari Henric Lyra
  5. taloustirehtööri Gustaf Adolf Lind­stedt
  6. räätälimestari A. Palmqvist
    joka vaati, että hänelle tulee etu­oikeu­tet­tuna velko­jana maksaa 43 riikin­taalaria 21 kil­lin­kiä vaina­jan hauta­jai­siin tehdystä työstä oheis­te­tun laskun mukai­sesti
  7. leski Sagulin
  8. kammantekijämestari H. Weck­ström.

 

Sagulinin leskeä koskevien liitteiden mukana oli kirkko­herra Crohnin todis­tus siitä, että val­tio­neuvok­se­tar Aurora Demi­doff (s. Stjern­vall, myö­hemmin Karam­zin) oli lah­joit­ta­nut köyh­ty­neel­le Hele­na Caro­lina Sagu­linille kaksi­sataa rup­laa pank­ko­assig­naat­teina.



Kozlov, Alexander. Nuori Aurora Karamzin. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.

 

Raastuvanoikeuden mukaan vain osa Helena Carolina Sagulinin esit­tämis­tä saata­vista voitiin katsoa etu­oikeu­te­tuiksi saata­viksi kauppa­kaaren 17 luvun nel­jännen pykä­län nojalla:

Jos velallisen miehen kuoltua joku on hänen hautaamisek­sensa rahaa tahi tavaraa uskonut, niin se ensin makset­ta­koon, sitten kuin edellä mainittu tavara on eroi­tettu. Sitä lähinnä, mitä on omaisuuden kirjoitta­miseksi kohtuulli­sesti kulutettu, niin myös vaivais­ten osaksi neljä äyriä sadalta talarilta omai­suuden arvosta; sitten paran­tajan palkka, lääk­keet ja vainajan elatus viimei­sellä sairaus­ajallansa, hoita­jain palkka samalta ajalta, samoin pal­ve­liain ja pal­koil­lis­ten pal­kat vii­mei­seltä vuodelta.

Muita Helena Carolina Sagulinin saatavia – postiljooni Tallbergille suori­tettua maksua ja neljän ruplan 14 kopee­kan kruunun­veroja, joiden maksa­mista leski ei ol­lut vahvis­tanut kuiteilla – ei kat­sot­tu voita­van koh­della etu­oikeu­tet­tuina saatavina.

Kammantekijä H. Weckströmin saatava oli etuoikeutettu, koska hän oli vahvis­tanut saata­vansa asian­mukaisella velka­kirjalla. Etu­oikeuden pii­rissä oli myös hänen velan pan­tiksi saa­mansa omai­suus.

Edellä mainittujen saatavien tultua korva­tuiksi seuraavat velko­jat saisivat maksun laillisesti valvotuista ja vahvistetuista saatavistaan:

  1. kauppaneuvos Justus Etholén
  2. eversti, ritari Carl von Rosenkampf
  3. kauppias Carl Gustaf Langéen
  4. taloustireh­tööri Gustaf Adolf Lindstedt.

Koska räätäli Palmqvist ei ollut ilmoit­tau­tu­nut velko­jaksi Sagu­linin prokla­man määrä­päivänä 2.10.1837, hän oli menet­tä­nyt puhe­valtansa asias­sa. Luut­nant­ti, rita­ri Lyra taas ei ol­lut esit­tänyt vaa­ti­muk­sensa tueksi vuokra­sopi­musta tai vas­taa­vaa vaan aino­as­taan leski Sagu­linin alle­kir­joit­ta­man asia­kirjan. Siitä syystä hänen­kin vaati­muk­sensa hylät­tiin.

Jos ja kun varoja ei riittänyt jaettaviksi etu­oikeu­det­to­mille vel­ko­jille, varat jaet­tiin saa­ta­vien suu­ruu­den mukai­ses­sa suh­teessa (slikt af marck som af marck). Tämä todetaan kauppa­kaaren 17 luvun vii­den­nessä­tois­ta pykä­lässä, joka on seu­raa­vassa ensin van­hana, sitten vuoden 1867 suomen­noksena:

Ellei welcapään omaisus ulotu caikille näille welcamiehille; nijn andacot yhtä­läi­sesti lan­geta mar­casta nijn cuin mar­casta, ne joil­la on yhtä­läi­nen oikeus toinen­toisens canssa, ja seiso­con caswo nijn luja­na cuin pää­welcakin. Waan caswo ei mahda tain­cal­dai­sisa tiloisa, welca­miesten wälillä, edem­mäxi luet­taa, cuin sijhen asti, cosca welca­pään omai­sus tuli taca­waarickoon pan­nuxi.

Jos velallisen omaisuus ei riitä näille velkojille, niin jääkööt ne, joilla keske­nänsä on sama oikeus, itsekukin saman verran joka markalta saa­matta, ja mak­sossa olkoon korko yhtä hyvä kuin pää­velkakin. Mutta korkoa täl­lai­sissa tiloissa el­köön vel­ko­jien kesken otet­tako lu­kuun kauem­maksi kuin sii­hen asti, jol­loin velal­li­sen omai­suus taka­varik­koon pan­tiin.


Velkojien joukossa oli monia tut­tuja nimiä, kuten yli­opisto­mies Gustaf Gabriel Häll­ström (1775–1844), kauppa­neuvos Jus­tus Etholén (1791–1869), kenraali­majuri Henrik Lyra (1802–1875), Aleksan­terin yli­opis­ton puu­tar­hu­ri­na­kin toi­mi­nut talous­tireh­tööri Gustaf Adolf Lind­stedt (1800–1863) ja ken­raali­majuri Karl von Rosen­kampf (1793–1846).


Lähteitä:

Helsingin raastuvanoikeuden istunto 4.2.1839 (linkki FamilySearchiin rekisteröityneille ja kirjautuneille käyttäjille). 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Ruotsin valtakunnan laki: hyväksytty ja vahvistettu valtiopäivillä vuonna 1734. 

Vanha suomennos. Agricolaverkko.

Uusi suomennos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1867.

 

 

 

 

 

Ei kommentteja: