22. syyskuuta 2022

Rengin palkka

Renki August Paavalinpoika peräsi palkkasaataviaan isäntä Josef Hermanninpoika Heikkilältä joulukuun alussa pidetyillä Lopen syyskäräjillä 1852
 
August oli palvellut renkinä Sajaniemen Heikkilässä edellisen vuoden marraskuun 1. päivästä samaan päivään kuluvana vuonna, ja vuosipalkaksi oli Josef Heikkilän kanssa sovittu
  • rahapalkkaa kuusi ruplaa hopeassa
  • pitkä lammasnahkaturkki, jossa puolivillainen päällinen
  • työliivi
  • rohtiminen päällyspaita eli mekko
  • kaksi paria sukkia, toiset uudet ja toiset jatketut eli niihin oli kudottu uudet terät
  • villakintaat
  • yksi palttinainen ja kaksi rohtimista paitaa
  • kaksi paria saappaita.
 
Palkasta oli saamatta rupla ja kaksi kopeekkaa sekä turkki, mekko, liivi, molemmat sukkaparit ja kintaat. August vaati Josef Heikkilää maksamaan saamatta jääneen rahapalkan ja korvaamaan puuttuvat parseelit oikeuden arvioimaan hintaan. Lisäksi August halusi korvauksen palttinaisesta paidasta, jonka hän sanoi kadonneen talon naisväen pyykätessä vaatteita.
 
Josef Heikkilä oli syytä ilmoittamatta jäänyt saapumatta käräjille, eikä myöskään todistajaksi ilmoitettu seppä Nils Ståhlhammar ollut paikalla, joten asia siirrettiin seuraaville eli talvikäräjille 1853. Sinnekään vastaaja ja todistaja eivät tulleet, sillä heille ei ollut asianmukaisesti ilmoitettu edellisten käräjien päätöksestä. Oikeus määräsi riidan osapuolet joko henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä viiden hopearuplan sakon uhalla saapumaan syyskäräjille 1853.
 
Syyskäräjillä Josef Heikkilä myönsi, että palkka oli sovittu August Paavalinpojan kertoman mukaiseksi, mutta sanoi maksaneensa sen kokonaan. Hän väitti myös Augustin ennen viime talvikäräjiä sanoneen, ettei enää halua ajaa asiaa oikeudessa. Todistajana ollut Isak Isakinpoika Pilpalasta kertoi osapuolten kaikessa ystävyydessä sopineen, että August Paavalinpoika jättää asian sikseen ja Heikkilä sitoutuu maksamaan pöytäkirjan lunastusmaksun. August ei kiistänyt sovittelua, mutta väitti, että Heikkilä oli luvannut maksaa häneltä alun perin oikeudessa vaaditun summan. Sen vuoksi August Paavalinpoika oli antanut asian siirtyä näille käräjille ja sanoi voivansa myöhemmin vahvistaa väitteensä. Näin ollen juttu siirrettiin taas seuraaville käräjille.

August Paavalinpoika ja hänen ilmoittamansa todistajat seppä Nils Ståhlhammar Sajaniemestä ja talollisen poika Kustaa Kustaanpoika Skyttälä Launosista olivat läsnä vuoden 1854 talvikäräjillä. Josef Heikkilällä oli nyt pätevä syy poissaoloon, sillä hän oli sairaana. Syyskäräjille 1854 tuli vain vastaaja Josef Heikkilä. Asia jätettiin sikseen, ellei haastetta uusittaisi.

Augus Paavalinpoika esittikin uuden haasteen, ja asia otettiin käsiteltäväksi talvikäräjillä 1855. Heikkilä oli taas jäänyt pois syytä ilmoittamatta, vaikka haaste oli todistetusti toimitettu. August Paavalinpojan todistajina olivat seppä Ståhlhammar, talollisen poika Kustaa Skyttälä ja karvari Kustaa Lindgren kirkonkylästä.

Nils Ståhlhammar kertoi, että hän oli puhunut osapuolten kanssa sovittelusta ennen kuin asian oli määrä olla esillä vuoden 1853 talvikäräjillä. August Paavalinpoika oli ensin suostunut sovitteluun, mutta perunut lupauksensa myöhemmin. Ståhlhammar ei kuitenkaan muistanut, millaisin ehdoin sovittelu oli ollut tarkoitus tehdä. Hänen mukaansa myös aiemmilla käräjillä todistajana ollut Isak Isakinpoika oli ollut sovittelussa läsnä. Kustaa Skyttälä antoi muuten samanlaisen todistuksen, muttei muistanut, oliko Isak ollut paikalla. Kustaa Lindgren todisti samoin kuin Ståhlhammar. Vastaajan poissaolosta johtuen asia siirrettiin seuraaville käräjille, jolloin osapuolten tuli saapua paikalle viiden ruplan sakon uhalla.

Syyskäräjät 1855 pidettiin Pälsin talossa Sajaniemessä. Heikkilä väitti edelleen maksaneensa sovitun palkan ja sanoi voivansa todistaa sen. Oikeus päätti siirtää asian seuraaville käräjille, jolloin vastaajan oli puhevallan menetyksen uhalla esitettävä lupaamansa todisteet.

Talvikäräjillä 1856  Heikkilä ilmoitti, ettei pysty esittämään lupaamiaan todisteita, ja August Paavalinpoika toisti vaatimuksensa saamatta jääneestä palkasta.

Todettiin, että Heikkilä oli myöntänyt sovitun vuosipalkan olleen August Paavalinpojan kertoman mukainen eikä pystynyt todistamaan, että se olisi maksettu kokonaan. Oikeus määräsi Heikkilän maksamaan Augustille ruplan kaksi kopeekkaa hopeassa sekä korvaamaan rahalla saamatta jääneet parseelit: turkista viisi ruplaa, liivistä 30 kopeekkaa, mekosta 30 kopeekkaa, sukista 50 ja 25 kopeekkaa ja kintaista 20 kopeekkaa eli yhteensä seitsemän ruplaa 57 kopeekkaa hopeassa. Heikkilän tuli myös maksaa kahdeksan ruplan oikeudenkäyntikulut. Aiemmin hän oli saanut 96 kopeekan sakot oltuaan ilman syytä pois jutun ensimmäisestä käsittelystä.

August Paavalinpoika jaksoi sitkeästi vaatia palkkasaamisiaan yli neljä vuotta. Hän oli syntynyt 24.9.1830 Sajaniemen Alastalossa talon vävyn Paavali Erikinpojan (Paul Eriksson) ja Greta Antintyttären poikana. Ensimmäiseen palveluspaikkaan hän oli lähtenyt jo 15-vuotiaana. August tavataan käräjätuvassa myöhemminkin.
 
Lähteet:
KA Uusi astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat, KO a Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. Lopen syyskäräjät 1852, talvi- ja syyskäräjät 1853, 1854 ja 1855, talvikäräjät 1856.

 
 

15. syyskuuta 2022

Kujeilijat kuriin

 

Vuonna 1899 heinäkuun 3 päivänä aljet­tiin ja muina alla­mai­nit­tui­na päi­vi­nä jat­ket­tiin Raas­tu­van­oi­keu­den is­tun­not Kemin kau­pun­gis­sa, kau­pun­gin n.k. luku­huo­neel­la. Raas­tu­van­oikeu­den esi­mie­he­nä oli alle­kir­joit­ta­nut Ke­min kau­pun­gin v.t. por­mes­ta­ri ja jäse­ni­nä neuvos­mie­het kaup­pias Frans Petter West­berg ja Wil­ho Björk­man. 

Sittenkun Kemin seura­kunnan kirkko­herra J. G. Snell­man oli pitä­nyt Jumalan­palve­luksen, jossa läsnä­olivat alle­kir­joit­tanut puheen­johtaja ja neuvo­smiehet sekä run­saas­ti ylei­söä, julis­tet­tiin Raas­tu­van­oikeu­den istun­not alka­neik­si Ke­min kau­pun­gis­sa ja käsi­tel­tiin niis­sä esiin­tul­leet asiat seu­raa­vas­sa jär­jes­tyk­ses­sä.

 

 [18.9.1899]

 §: 110

Oden edessä ollen kertoi virallinen sjä kaupungin­vis­kaa­li Juho Alf­red Ny­man, että saksa­lai­nen kujei­lija Cäsar Kreuter, Berli­nistä, oli sunun­taina kulu­van syys­kuun 17 päi­vänä kirkon­aikana lait­ta­nut mark­ki­na­telt­tiä kau­pun­gin alueel­le minkä­vuoksi sjä vir­kansa puo­lesta vaati vjan langet­ta­mis­ta lail­li­seen edes­vas­tauk­seen sab­batin rik­ko­mi­ses­ta.

Kun vjaa tämän johdosta sisälle huudatettiin saapui Oteen hänen vaimonsa Meta Kreuter, joka kanteesta kuultuna kielsi sen toden­peräi­syy­den ker­toen et­tei he ol­leet tehneet työtä sunun­taina vaan ainoas­taan kiin­nit­tä­neet telt­taa hakoi­hin ja ettei he kirkon­aikana eli kel­lo kymme­nestä kah­teen teh­neet mi­tään työ­tä, eikä sitä­paitsi tiedä haas­tet­ta­kaan saa­neensa.

Sjä nimitti nyt asiassa todista­maan polii­sit Simo Rimpi­läisen ja Kal­le Winterin joista edel­li­nen huu­dolle saapui­kin, mutta jäl­ki­mäi­nen oli haasta­ma­toinna pois­jäänyt.  

Poliisi Simo Rimpiläinen sai nyt, kun jääviä kysyt­täessä ei ilmoi­tettu, van­noa tjan valan jonka arvosta muistu­tet­tuna hän kuulus­tel­taessa todisti: että vjan väki, kun todis­taja, vii­me sunun­tai­aamuna kello nel­jän­nestä vail­le yksi­toista tois­ten polii­sien kanssa tuli put­kas­ta pääs­tä­mäs­tä juo­pu­nei­ta, oli ylös lait­ta­mas­sa telt­taansa, jonka vuok­si ja erit­täin­kin, kun vä­keä ko­koon­tui katso­maan työn­tekoa, tja haas­tatti vjan Oteen, vjat oli­vat vielä haas­teen saatu­an­sa­kin pit­kit­tä­neet työ­tän­sä sa­noen, että "sakko­rahat pi­tää tie­nata". Tja omisti todis­tuk­sensa ja astui ulos palk­kaan­sa pyy­täen.

Vja myönsi nyt tjan pu­heen to­deksi. Asialli­set sai­vat tämän jäl­keen astua ulos jol­loin Osa teh­tiin seu­raava

Päätös.

ROs on ottanut tämän asian tutkin­toon ja kat­soo sii­nä tjan pu­heesta, jonka vja on to­deksi myön­tä­nyt, sel­vil­le käy­neen, että vja on sunun­taina kulu­van syys­kuun 17 päi­vänä kirkon­aikana, väel­lään teet­tä­nyt työtä ja siten saat­tanut it­sensä syy­pääk­si sab­ba­tin rik­ko­mi­seen, minkä täh­den ROs tut­kii oike­aksi lan­get­taa vja Cäsar Kreuter'in täs­tä teos­taan vetä­mään sak­koa voi­massa olevan [vuoden 1889] Rikos­lain 41 luvun 6 §n mukaan kym­me­nen mark­kaa, jotka kruu­nul­le lan­ke­avat, mut­ta ovat varain puut­tees­sa sovi­tet­ta­vat nel­jän päi­vän van­keu­del­le sekä pyy­det­tynä todis­ta­ja­palk­kiona po­lii­si Simo Rimpi­läi­sel­le suo­rit­ta­maan kol­me mark­kaa, jotka pikai­sen ja suo­siol­li­sen mak­sun puut­tu­essa lisä­tään tä­män pöytä­kirjan ja pää­tök­sen lyhen­nys­ot­tei­den lunas­tuk­silla ynnä muil­la ulos­ot­toa var­ten tar­peel­li­sil­la kus­tan­nuk­sil­la. Julis­tet­tiin.

–  –  –  – 

Pöytäkirjaan on pykälän 110 kohdalle merkitty, että sakot on mak­settu. 

Perä-Pohjolaisessa oli 16.9.1899 ilmoitus, joka antaa lisä­valais­tusta pykä­lässä maini­tun sunnun­tain tapah­tumiin:




Cäsar-Joukko on saapunut kaupunkiin ja antaa näytök­siään teltassa kau­pungin kauppa­torilla.
Sunnuntaina syysk. 17 p:nä annetaan kaksi isoa näy­tän­töä ensimmäinen k:lo 6 j. pp. ja toinen k:lo 8 j. pp. sekä maanantaina t. k. 18 p:nä näytäntö k:lo 8 j. pp.
Huom! 500 markkaa luvataan sille, joka voi tehdä sa­mo­ja ikari­sia leik­kejä.
["Ikarinen" viittaa Ika­rok­sen len­toon.]
Kaikki ensi luokan taitei­lijoita.
Soittoa esittää oma soitto­kunta.
Paikkakunnan voimakkaita miehiä, jotka halua­vat il­moit­tau­tua painis­ke­le­maan seu­ru­een paini­jain kanssa kehoi­te­taan teke­mään ilmoi­tuk­sensa tel­tassa.
Pääsylippujen hinnat: 1:nen rivi 1:50, 2:nen rivi 1:– –, 3:as rivi 75 p. sekä seisoma­sijat 50 p:niä
Cäsar-Joukko.


 

Lauantaina 23.9.1899 Perä-Pohjolaisessa julkaistusta ilmoituk­sesta näkyy, että yksi paikka­kunnan voima­mies ilmoit­tautui painis­ke­lemaan:





Lähteitä: 

Kansallisarkisto Oulu, Kemin RO, Ca:1_1 Tuomiokirja 1899.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Perä-Pohjolainen 16.9.1899 ja 23.9.1899.











 

8. syyskuuta 2022

Ovatko herrat olleet aina herroja?

Nimimerkki H. S–n. pohdiskeli Hämäläinen-lehdessä 14.9.1860, millä nimellä muinaiset suomalaiset kutsuivat esimiehiään "tai niitä paremmuksia kansan seassa, joita nyt kutsutaan herroiksi, ja jommosia arvaten heilläkin on ollut aikoinansa, jolloin kansan valta vielä oli perekunnallisessa hoidossa, jos ei muina niin johdattajina, lain säätäjinä j. n. e."

Kirjoittaja jatkaa:
Wanhat runot ja sadut sekä muut kertomukset haastelevat kyllin, niinkuin esim. Wäinämöisen, Ilmarisen, Lemminkäisen ja monen muunkin urostöistä, mutta ei anna heille muuta arvoa kuin vaka, uros, tietäjä j. m. s. niin että näyttäisi kuin pakanuuden aikana heillä ei olisi ollut ensinkään minkäänlaatuista herrauden nimitystä, vaan että vasta kristinopin tänne tuonti toi mukanaan myös näitten sanain aarteet. Kuitenkin on monioita satuja maassamme, jotka osoittavat että valistumatoin rahvas on näitä herroja kutsunut toisilla eri nimityksillä, miten missäkin kohdassa, tahi arvaten senjälkeen kuin rahvaan kielimurre muutenkin on ollut eronneena toisistansa. Usiain paikkain nimet ja niillä seuduin kulkevat kertomukset, tai paremmin sanoin, sadut taitavat ehkä antaa tällä pulmalle jonkinlaisen selityksen.
Niin esim. on Mohlan [Muolaan] tahi Pyhäristin pitäjässä eräs iso kylä, jota kutsutaan Kyyryläksi [Kyyröläksi], ja niillä seuduin kulkeva kertomus haastelee, että sama iso kyyriö (herra), joka toi Wenäläiset asukkaat niihin kyliin, vielä nytkin heiltä asuttuun neljään "Wenäläis-kylään", Kyyrylään, Suden­ojaan, Kankaanpeltoon ja Parkalaan, on itse asunut Kyyrylässä, josta paikka on saanut nimensä.

Samoin haastellaan Kuhmoisten kappeli vanhempina aikoina hallituksi eräältä pohatalta kuhmiolta, joka sitten pahoilta hengiltä hevosen nahkaan (?) tunkettuna vietiin manalan alimmaiseen kujaseen, hampain kallioa, muitten sinne matkaavien tieltä pois kalvamaan.

Samoin tietävät Kyrön seurakuntalaiset kertoa siellä vanhoina aikoina olleen "suuren kyyriön tahi köyriön", jolla paitse monia muita suuria ominaisuuksia oli hallussa Kyröin laviat pitäjät; vaan itse asui hän samalla paikalla missä tuo suomen historioissa tunnettu "talonpojan kuningas Adam Perttilä" (jonka tyttären pojan Ruotsin silloinen kuningas Gustaf 2:nen Adolfi, monista, kuuluisassa saksan sodassa tehdyistä urotöistä sitten korotti aateli ja viimmein reivin arvoon, ja jonka pojat Kaarle 12:nen aikana sitten taistelivat monissa kovissa löylyissä) oli elellyt 17:ta vuosisadan alussa. – –

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf. Tuntemattoman tekijän kuparipiirros, 1600-luku. Historian kuvakokoelma. Antellin kokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.


Jos Köyliö-järvi, jolla pyhä Henrikki murhattiin, on saanut siitä tapauksesta nimensä ja jos kyyriö on suomalaisten tottumattomassa suussa kääntynyt köyliöksi, on epäilyksen alaista, vaikka siitäkin jutellaan. Muuten olen arvellut kyyriön munkkien tuomaksi sanaksi ja olevan kotosin greikkaan kielestä, jossa sana kyrio on sama kuin "herra" meillä, ja joita sanoja, vaikka tosin vastoin oikeaa järjestystä, vieläkin käytetään suomalaissa virsikirjoissa.

Sanat kuhmio ja kuhnio näyttää olevan vieläkin vanhempi ja on tainnut saada alkunsa siitä, että niiden ammatti, jotka sen arvon ansaitsivat, oli saada tai antaa kuhmuja sekä kuhnia aluskuntalaistensa tilaa ja oloa ja auttaa heitä oikeuksiinsa tarpeen aikana. – –

Kirjoittaja miettii, miten hänen aikalaisensa suhtautuisivat siihen, että maaherraa alettaisiin kutsua "Maan-kyyriöksi" ja kirkkoherraa "Kirkko kuhmioksi", ja toteaa lopuksi: "Olkoonpa minun puolestani mitkä hyvänsä kuin en kumminkaan ole kumpikaan herra enempi kuin kyyriökään".

 


Lähde:
Hämäläinen, 14.9.1860, nro 37, s. 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.




1. syyskuuta 2022

Koulutusta kihlatulle

Ruotsin Haaparannalla vuodesta 1882 ilmestynyt Haaparannan­lehti kirjoitti 31.8.1899 opet­ta­vai­sen tari­nan sano­ma­leh­tien lak­kau­tus­ten vai­ku­tuk­ses­ta:

Eräässä Etelä-Savon kunnassa oli rikkaan­lainen talon­tytär, jol­la kävi pal­jon kosi­joi­ta. Mut­ta nai­mis­kau­poista ei sen parem­paa tahto­nut tulla, tyttö kun huo­mat­tiin perin tyh­mä­päi­seksi. Rik­kaudet ne kuiten­kin hou­kut­te­li­vat kauvem­paa­kin yhä uu­sia kosi­joi­ta ja niin­pä saa­pui myös eräs vik­ke­lä Kar­ja­lan poika kosin­ta­tuu­mis­sa.

Hänkin teki tytön "luon­non­lah­jois­ta" saman ha­vain­non kuin edeltä­jän­sä­kin, mut­ta hän päät­ti ruve­ta noita lah­jo­ja kehit­tä­mään. An­net­tuaan ensin tytöl­le kai­ken­laisia kapi­nei­ta, kysyi hän, sai­siko hän tila­ta mors­ia­mel­leen jon­kun sanoma­leh­den esi­mer­kiksi Helsin­gistä tahi sitten likem­män paik­ka­kun­nan leh­den, Itä-Suo­men Sano­mat. Tyttö ei tien­nyt minkä­lai­nen otus sa­no­ma­lehti on­kaan, mutta käy­ty­ään neu­voa kysy­mässä pii­oil­ta, il­moit­ti hän mie­lel­lään "leh­tiä" vas­taan­otta­vansa.

Sulhanen tila­si Itä-Suomen Sano­mat. Tämä tapah­tui alku­vuo­desta. Tuli sit­te kesä ja sul­ha­nen mat­kus­ti mor­si­an­taan ter­veh­ti­mään kesä­kuun lo­pul­la. Mieli­tiet­tynsä tapa­si hän ko­vin su­ruis­saan ja kysel­ty­ään syy­tä sai hän tie­tää, että tyt­tö luu­li tul­leen­sa hyl­jä­tyk­si kun ei leh­tiä enää ol­lut vä­hään ai­kaan saa­pu­nut­kaan, pitä­en sitä kih­lauk­sen pur­ka­mi­sen merk­ki­nä. –  Sul­ha­selle tuli kii­re selit­tää asian oi­kea lai­ta, Itä-Suo­men Sano­main väli­ai­kai­nen lak­kau­tus, mistä sei­sah­dus leh­tien tule­mi­ses­sa oli seu­ran­nut. Ja hän loh­dut­ti, että kyl­lä kai nyt jon­kin­moi­sia leh­tiä lak­kau­tus­kuu­kau­sien­kin ai­kana an­ta­vat. Niin on ta­pah­tu­nut­kin, mut­ta mor­sian ei vie­lä­kään sano kih­lauk­sen kes­tä­mi­ses­tä ole­vansa oi­kein var­ma, ennen­kun saa leh­ten­sä van­hal­la Itä-Suo­men Sano­main ni­mel­lä.




Kun Suomen kenraalikuvernööriksi oli nimitetty paha­mai­neinen Bobri­koff, alkoivat ns. sorto­vuodet. Sanomalehti­sensuurista pitivät huolen paikalli­set paino­asia­miehet, jotka virka­intoi­sesti lak­kaut­ti­vat hyvinkin vähäpätöisistä syistä kym­me­nit­täin sano­ma­lehtiä joko mää­rä­ajaksi tai lopul­li­sesti.
Museovirasto. Historian kuva­kokoelma. CC BY 4.0.


Itä-Suomen Sanomat ilmestyi tiistaina 27.6.1899 Lappeenrannan Ilmoitus­lehden nimellä. Leh­dessä oli seuraava uuti­nen:

Itä-Suomen Sanomain lopullinen lakkau­tus tapah­tui viime perjan­taina. Toimis­toon saapui kau­pun­gin pormes­tari ja vis­kaali mu­ka­na viral­li­set pa­pe­rit, jois­ta alku­pe­räi­nen paino­yli­hal­li­tuk­sen pää­tös jä­tet­tiin leh­den toi­mi­tuk­sel­le. Paino­asia­mies joka myös oli saa­nut asias­ta tie­don, ei hy­väk­sy­nyt e­nään tiis­tain nume­roa, joten nyt Itä-Suo­men Sano­main ti­laa­jil­le jae­taan elo­kuun 24 päi­vään asti, aina­kin pari ker­taa vii­kossa, ilmes­ty­viä ilmoi­tus­leh­tiä.

 Kesällä julkaistujen tilapäisjulkaisujen nimet vaihtelivat sangen paljon:

  • No 73 to 12.6.1899 Itä-Suomen Sanomat
  • ti 27.6.1899 Lappeenrannan Ilmoituslehti
  • to 29.6.1899 Ilmoituslehti
  • la 1.7.1899 Etelä-Saimaa
  • ke 5.7.1899 Kansan-Ääni
  • la 8.7.1899 Lappeenrannan Uutiset
  • ke 12.7.1899 Lappeenrannan Uutiset
  • la 15.7.1899 Uusi Ilmoituslehti
  • ke 19.7.1899 Itä-Suomen Uutiset
  • la 22.7.1899 Lappeenranta
  • ke 26.7.1899 Lappeenrannan Lehti
  • la 29.7.1899 Kansan Toweri
  • ke 2.8.1899 Imatran Kuohuja
  • la 5.8.1899 Nykyinen Hetki
  • ke 9.8.1899 Walon-Säteitä
  • la 12.8.1899 Kansalainen
  • ke 16.8.1899 Wäinölän Kaiku
  • la 19.8. 1899 Karsittu Petäjä
  • ti 22.8.1899 Majawa
  • No 74 to 24.8.1899 Itä-Suomen Sanomat.

 

 

 

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot. Linkit tekstissä.

Leino-Kaukiainen Pirkko 1984. Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1819–1905. SHS.

Ruotsalaisia sanomalehtiä verkossa. Haaparannanlehti 31.8.1899.