24. marraskuuta 2022

Elämää Fredrik Sagulinin jälkeen

Instrumenttien valmistaja Fredrik Sagulinin leski Helena Carolina sai vuonna 1842 muutto­kirjan Helsin­gistä Muo­laa­seen. Vuosien 1833–1845 rippi­kirjaan hänet on mer­kitty talouden­hoitajaksi Ala-Kuusan kylän Lippo­sen tilalle. Ainoa ehtoollis­merkintä on touko­kuulta 1842, ja saman vuoden elo­kuussa Helena Carolina sai muutto­kirjan Pieta­riin. 

Vuonna 1850 Benvikin neito 23 muutti Viipu­rista Hami­naan ja ryhtyi pitä­mään kesti­kie­varia, joka oli toi­mi­nut Iso­ympy­rä­kadun var­ressa vuo­desta 1842 al­kaen. Vuo­sien 1844–1855 rippi­kirjassa Helena Caro­linan kanssa samalla sivulla on mainittu myös lapset Fred­rik Theo­dor, Amanda Caro­lina, Fred­rik Kons­tan­tin ja Fred­rika Char­lotta. Vuoden 1851 henki­kir­jas­sa Haminan taloihin 78 ja 79 on mer­kit­ty kes­ti­kie­varska (gest­gifverskan) Helena Caro­lina Sagu­lin, tyt­tä­ret Aman­da Caro­lina ja Fred­rika Char­lotta sekä pii­at Fred­rika, Maria ja Anna. Vuo­den 1860 henki­kir­jassa talossa 78 asuvat 62-vuotias kestikievarska Helena Caro­lina Sagu­lin, 26-vuotias poika Kons­tan­tin, 24-vuotias kyyp­pari (kypare) Gus­taf Blom­qvist, 26-vuoti­aat piiat Hedda Skog ja Eva Haimi sekä 32-vuo­tias piika Eva Mikon­tytär. 

Vuoden 1862 henki­kirjaan on mer­kitty talo 22 leski Sagulinin taloksi. Seu­raa­van vuo­den henki­kirjassa taloon 22 on merkitty asuk­kaiksi Helena Caro­lina Sagu­lin, poika Kons­tantin, piika Eli­sa­bet Simon­tytär ja Sofia Kris­tiinan­tytär. Helena Caro­lina asui samassa talossa vielä vuoden 1868 henki­kir­jassa. Vuo­sien 1866–1874 rippi­kir­jassa Helena Caro­linan todet­tiin muut­ta­neen vuon­na 1869 talosta 22 eli rip­pi­kirjan sivulta 8 sivulle 53. Hänen muka­naan muut­ti myös poika Fred­rik Kons­tan­tin. Sa­mas­sa rippi­kir­jassa on mer­kintä, että He­le­na Caro­lina on puo­li­so­kea. Huhti­kuus­sa 1875 kuol­leen Helena Caro­linan jälkeen laa­dittu peru­kirja tulee tar­kas­te­luun myö­hem­mässä kir­joi­tuk­ses­sa.

 

Fredrik Theodor Sagulin

Helena Carolinan aikuis­ikään elä­neistä lapsista vanhin, vuonna 1827 syntynyt Fredrik Theodor näkyy vuo­sien 1844–1855 rippi­kirjassa äitinsä ala­puo­lella. Ehtool­lis­merkin­töjä hänellä on vuo­silta 1852 ja 1853. Huo­mau­tus­sa­rak­kees­sa lukee "Meri­mies. Poissa vuo­desta 1853 läh­tien". Sen tuo­reem­pia var­moja tie­toja en ole hänestä Suo­mesta nähnyt, mutta vuon­na 1962 Suomen New Yorkissa oleva pää­konsu­lin­viras­to pyy­si tie­to­ja muiden muassa Fred­rikin suku­lai­sista:
Sagulin, Fredrik Theodor, synt. 27.11.1827 Turussa. Sukulaisiaan tiedus­tellaan. (Auttaja 24.5.1962, sivu 6)

 

 Amanda Carolina Sagulin

Vuonna 1831 syntynyt Amanda Carolina meni vuonna 1851 naimisiin Hami­nassa kauppa­kontto­risti Adolf Johan Nils­sonin kanssa. Mies oli syntynyt Joutse­nossa 27.2.1826, ja hänen vanhem­pansa olivat sahan puuk­hollari Nils Nils­son ja Anna Gretha Fabri­tia. Pariskunnalle syntyi liuta lapsia:

  • Hilma Johanna 27.11.1852
  • Karl Axel 8.8.1854 
  • Johan Fredrik 11.11.1856
  • Viktor Adolf 11.2.1858
  • Anton Theodor 13.12.1860
  • Anna Helena 21.12.1862
  • Herman Theodor 7.5.1865.

Perhe muutti Helena Carolina Sagulinin aikaisemmin hoita­maan kesti­kievariin vuonna 1862, jolloin vävy Adolf ryhtyi kesti­kievarin ja ravintolan pitäjäksi. Adolf kuoli loka­kuussa 1867, ja hänen jäl­keensä laadit­tiin peru­kirja helmi­kuussa 1868. Siinä vaiheessa Adolfin ja Amanda Caro­linan lap­sista olivat elossa 13-vuotias Karl Axel, 12-vuotias Johan Fredrik ja viisi­vuotias Anna Helena. Aikuis­ikään eli vain Karl Axel, sillä Johan Fred­rik kuoli vuonna 1871 ja Anna Helena kymme­nen vuotta myö­hemmin. 

Amanda Carolina Nilsson muutti elokuussa 1882 Helsinkiin, ja samana päivänä sinne muutti myös  hänen poikansa, luutnantti Karl Axel Nilsson. Pojan sotilas­urasta kerto­koon seuraava lai­naus Kotimaa-lehden 28.1.1927 julkaistusta nume­rosta:

Lähdettyään jo nuorena sotilasuralle hän suoritti upseeri­tutkinnon Venä­jällä Oranien­baumin kadetti­koulussa. Sen jälkeen hän pal­veli Puo­lassa, pala­ten v. 1881 Suo­meen ja pal­vel­len Suo­men armei­jassa v:een 1902.

Huhtikuussa 1888 esikuntakapteeni Karl Axel Nilsson vihittiin Oulussa kaupungin­viskaalin tytär Kaisi Elf­vingin kanssa. Kaisin vanhemmat olivat Hyryn­salmella synty­nyt Her­man Elf­ving ja Sophia Seger­ström. Karl Axelille ja Kai­sille syn­tyi Oulus­sa kol­me las­ta: Bertel Axel 13.10.1887, Karl Tors­ten 9.1.1889 ja Aili 11.10.1892. 

 


2. Turun tarkk'ampujapataljoonan upseerit perheineen kesäretkellä 1901. Kuvassa ovat myös Karl Axel Nilsson, vaimo Kaisi ja lapset Aili, Bertel ja Torsten Nilsson.
Atelier Imatra. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.


 

Sotilasuran jälkeen eversti­luutnantti Karl Axel Nils­son siirtyi köyhäin­hoidon palve­luk­seen tutkit­tu­aan alaa ensin stipen­di­aat­tina Ruotsissa. Hänet valittiin vuonna 1902 kahden vuoden koe­ajaksi vaivais­hoidon neuvo­jaksi lounai­seen piiriin, joka käsitti Uuden­maan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänin. Vuonna 1904 hänet valit­tiin vaivais­hoidon neuvo­jaksi kahden vuoden koe­ajan jäl­keen, ja vuodesta 1918 vuo­teen 1924 hän toimi ensim­mäisen köy­häin­hoito­piirin tar­kas­ta­jana. Nils­son kuoli Helsin­gissä 25.1.1927. Näin hänestä kirjoi­tet­tiin edellä jo maini­tussa Kotimaa-lehden muisto­kir­joi­tuksessa:

Eversti Nilsson oli erin­omaisen sydä­mel­li­nen luon­teel­taan, saa­vut­taen kaik­kien nii­den rak­kauden, joi­den kans­sa hän joutui teke­mi­siin. Suu­rella an­taumuk­sella hän hoiti pal­jon vaati­vaa teh­tä­vään­sä ja sai nähdä ilok­seen köyhäin­hoidon ke­hit­ty­vän maas­sam­me yhä pa­rem­mal­le kan­nal­le. Ahke­raan hän käyt­ti ky­nään­sä­kin, sel­vit­tääk­seen kan­sa­lai­sil­leen köy­häin­hoi­don peri­aat­tei­ta.

 Karl Axelin ja Kaisin poika Bertel Axel Nilsson (1887–1939) oli kuvanveistäjä.



Kuvanveistäjä Bertel Nilssonin suunnittelema, vuonna 1921 pystytetty Hangon vapaudenpatsas.
Valokuvaamo Pietisen kokoelma. Historian kuvakokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.


Fredrik Konstantin Sagulin

Vuonna 1833 syntynyt Fredrik Konstan­tin palveli muutaman vuoden armei­jassa. Ura alkoi Vaasan tarkk'ampujapataljoonassa ja päättyi muutamaa vuotta myöhemmin Viipu­rin tarkk'am­pu­ja­patal­joo­nassa.

  • nuorempi aliupseeri 14.9.1854–5.3.1855, Kokkolan komp­pa­nia
  • nuorempi aliupseeri 5.3.1855–31.8.1855, 1. Leppävirran komppania
  • vanhempi aliupseeri 31.8.1855–1.1.1856, 1. Leppä­vir­ran komp­pa­nia
  • nuorempi aliupseeri 21.12.1855–31.5.1856, 1. komppania
  • varus­mestari 31.5.1856–28.8.1857, 1. komppania, ero sopi­mat­to­muu­den täh­den.

Haminan vuosien 1856–1865 rippikirjassa Fredrik Konstantin on äitinsä kanssa samalla sivulla. Huomautussarakkeen mukaan hän on entinen ali­upseeri, kauppa­puuk­hol­lari ja on saanut muutto­kirjan Venä­jälle vuonna 1864. Vuosien 1874–1884 rippi­kirjan sivulla 45 hänen tode­taan saa­neen tuo­mion vuonna 1878 ensi­ker­tai­ses­ta juo­pu­muk­sesta  ja vuonna 1882 väären­tä­mi­sestä. 

Fredrik Konstantin kuoli Haminassa 20.6.1885.


Fredrika Charlotta Sagulin

Vuonna 1835 syntynyt Fredrika Charlotta vihittiin 21.4.1853 Hami­nassa kaup­pias Henrik Ema­nuel Pavelinin kanssa. Mies oli silta­vouti Henrik Pave­linin ja Magda­lena Fern­bergin lapsi, joka oli syn­ty­nyt Mikke­lis­sä 6.3.1817. Kaup­pias Pave­lin teki kon­kurs­sin vuon­na 1859 ja kuoli Hami­nassa vuon­na 1874. Seuraa­vana vuon­na Fred­rika muutti Helsin­kiin. 

Kesällä 1883 Fredrika meni Helsin­gissä uusiin naimi­siin matka­posti­ekspe­di­tööri Ernst August Elf­vingin kanssa. Mies oli syntynyt 21.1.1841 Turussa. Hänen vanhem­pansa olivat ruoka­tavara­kauppias (hökare) Johan Elf­ving ja Maria Marga­reta Enbom. Ernst August oli toimi­nut aikai­sem­min yli­mää­räi­senä kamari­kirju­rina posti­johto­kun­nassa, kont­tori­kirju­rina Tampe­reel­la ja posti­kir­jan­pitä­jänä Vii­pu­ris­sa. Vuonna 1886 hän siir­tyi posti­kont­to­rin hoita­jaksi Hami­naan. Vuonna 1898 Ernst ja Fred­rika muut­tivat Sipoo­seen, jossa Fredrika kuoli seu­raa­van vuo­den touko­kuus­sa. Molem­mat avio­liitot jäi­vät lapset­to­miksi.

Ernst August Elfving meni toisiin naimi­siin Augusta Nord­manin kanssa vuonna 1903. Hän kuoli huhti­kuussa 1905, ja hä­net on hau­dat­tu Hie­ta­nie­men hau­taus­maalle Hel­sin­kiin.



Lähteitä:

Chronicling America. Historic American Newspapers. Michiganin Ironwoodissa 1906–1964 julkaistu amerikansuomalainen lehti Auttaja 24.5.1962. Linkki tekstissä.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Helsingfors Dagblad 1.7.1883. Turun Lehti 3.7.1902. Kotimaa 27.1.1927. Linkit tekstissä. 

Wirilander, Kaarlo 1985: Suomen armeijan upseeristo, aliupseeristo ja sotilasvirkamiehistö 1812–1871 (1880). Helsinki: Suomen historiallinen seura.

 

 

 

 

 

 

 

17. marraskuuta 2022

Kustaa En perää palkkarästejään

Vuodesta 1859 Kustaa En oli muonatorpparina Konkkalan Hyvähuhdan torpassa Joentakana. Talvikäräjillä 1861 hän vaati torppari Kustaa Mikonpoika Hyvähuhdalta saamatta jäänyttä palkkaansa. En kertoi edellisen palvelusvuoden ajan tehneensä Hyvähuhdalle kolme työpäivää viikossa, ja palkaksi oli sovittu pestuurahana yksi rupla hopeassa, neljä ja puoli tynnyriä rukiita, leiviskä silakoita ja yhdet saappaat. Palkasta oli saamatta pestuuraha, silakat ja saappaat sekä kaksi tynnyriä rukiita.

Koska Hyvähuhta ei tullut paikalle, juttu siirrettiin syyskäräjille. Hyvähuhtaa edustamaan saapui silloin hänen puolisonsa Cecilia Juhontytär. Kustaa En tarkensi, että hänelle oli oikeastaan luvattu kolme leiviskää silakoita, joista saamatta oli yksi leiviskä. Cecilia Juhontytär sanoi, ettei tiennyt pestuurahasta, mutta myönsi, että palkasta oli maksamatta kaksi tynnyriä rukiita. Niitä oli kyllä Enille tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut niitä vastaan. Saappaat taas oli luvattu, jos En valmistaisi työreen, jota En ei kuitenkaan ollut tehnyt. Silakoista Cecilia ei osannut sanoa mitään.
 
Kustaa En sanoi, että hänelle oli kyllä tarjottu ruista, mutta se oli niin huono­laatuista, ettei sitä voinut hyväksyä. Mitä rekeen tuli, sitä ei lopulta vaadittukaan, koska En pestuuajan jälkeen oli valittanut torpan puolesta Konkkalaan tekemistään pitkistä päivätöistä.

Asian käsittely jatkui vuoden 1862 talvikäräjillä, joille myös torppari Hyvähuhta oli saapunut. Hän kiisti, että Enille olisi luvattu pestuurahaa, mutta myönsi, että maksamatta oli kaksi tynnyriä rukiita ja 50 markkaa [runsaat 10,5 kg] silakoita. Saappaat oli luvattu sillä ehdolla, että En rakentaa reen. Koska En ei ollut suostunut ottamaan vastaan hänelle tarjottua ruista, Hyvähuhdan mielestä Enille ei kuulunut antaa sen enempää ruista kuin silakoitakaan.

Kaksi silakkaa. Valok. Matti Suomalainen. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.3. Suolasilakat olivat 1800-luvun perusruokaa.

Kustaa En myönsi, että saappaat oli luvattu palkaksi reestä, jota hän ei kuitenkaan ollut valmistanut. Hän oli kutsunut todistajiksi muonatorppari David Markelinin, muonatorpparin vaimo Loviisa Juhontyttären ja itsellisnainen Ulrika Adamintyttären. Markelin kertoi ennen edellisvuoden pyhäinpäivää yöpyneensä Hyvähuhdan torpassa ja kuulleensa, kun Kustaa En oli pyytänyt torpparilta ruispalkkaansa. Hyvähuhta oli vastannut, ettei hänellä ole ruista ennen kuin hän saa ostetuksi siemenviljaa.
 
Loviisa Juhontytär ei ollut nähnyt Enille tarjottua ruista, mutta arveli sen olleen huononpuoleista, sillä Hyvähuhdan pelloilta saatava vilja oli yleensä heinän­sekaista. Ulrika Adamintytär kertoi edellissyksynä asuneensa Hyvähuhdassa ja kuulleensa, kun En lupasi luopua palkkaansa kuuluvasta leiviskästä silakoita, jos saisi Hyvähuhdalta rukiin.

Koska Hyvähuhta oli myöntänyt, että Kustaa Enin palkasta oli  maksamatta kaksi tynnyriä rukiita ja leiviskä silakoita, oikeus määräsi Hyvähuhdan heti kuittia vastaan antamaan Enille rukiin tai maksamaan siitä korvauksen paikkakunnan markkinahintaan. Silakat tuli korvata 75 kopeekalla hopeassa. Ei kuitenkaan voitu todistaa, että Enille olisi luvattu pestuurahaa, ja saappaat oli luvattu ehdollisesti, joten vaatimukset niiltä osin hylättiin. Hyvähuhta joutui korvaamaan Enin oikeudenkäyntikuluista kaksi ruplaa 50 kopeekkaa.

***

Kustaa En ja Fredrika Fredrikintytär saivat seitsemän lasta. Lapsista neljä kuoli ennen aikuisikää: vuonna 1838 syntynyt Henrik punatautiin 13-vuotiaana ja nuorin Henrika, s. 1855, samaan tautiin vähän alle kaksivuotiaana. Hinkuyskäepidemian uhreina menehtyivät nelivuotias Maria Greta ja kaksivuotias Kustaa peräkkäisinä päivinä marraskuussa 1848. Aikuisiksi selvinneistä Abraham, s. 1840, lähti rippikoulun käytyään rengiksi. Kustaa, s. 1848, meni 14-vuotiaana suutarinoppiin, ja Juho, s. 1851, muutti saman ikäisenä Nurmijärvelle räätälinoppiin, mutta palasi pian Lopelle ja ryhtyi hänkin rengiksi.

Muonatorpparin palkka tuskin yksin riitti perheen elättämiseen, joten myös Fredrikan työpanos oli välttämätön. Hän saattoi hankkia lisätuloja ainakin kehräämällä ja käymällä taloissa päivätöissä. Asunto kuului muonatorpparin palkkaetuihin, mutta kylästä toiseen vaihtuvat työpaikat merkitsivät aina asuin­paikankin vaihtoa. Hyvähuhdan jälkeen Kustaa ja Fredrika saivat kuitenkin Kustaan kuolemaan saakka asua Konkkalan  mailla. Vuoden 1874 henkikirjassa Kustaa, jo "yli-ikäinen" (öfå), on merkitty Konkkalaan itsellisenä.

Paljon kokenut Kustaa En kuoli "vanhuuteen" 69-vuotiaana marraskuussa 1875. Haudattujen luettelossa hänen sanotaan olevan kirkonvaivainen, ja hänet haudattiin ilmaiseksi vaivaismultaan. Vähän yli vuoden kuluttua leski Fredrika avioitui Kustaa Adaminpojan kanssa ja muutti kirkonkylään.


Lähteitä:
KA Uusi astia Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat. Lopen talvi- ja syyskäräjät 1861, talvikäräjät 1862.
SSHY. Jäsensivut.


Kustaa Enistä aiemmin tässä blogissa:


10. marraskuuta 2022

Greta Björklund

Greta Björklund oli Benvikin neito numero 24. Hän valmisti Benvikissä vuoden 1821 tarkas­tusta varten 37⅚ kyynä­rää toisen luokan kan­gasta sekä vuosien 1822 ja 1823 tarkas­tuksia varten 57½ ja 40¼ hie­nointa eli kol­mannen luokan kangasta. Greta päät­ti opin­tonsa loka­kuun 1823 lopussa. Hän oli ollut pellava­opissa kolme vuotta viisi kuu­kautta ja sai palk­kaa koko ajalta yhteensä 68 riikin­taalaria 24 kil­lin­kiä.

 

1. avioliitto

Greta vihittiin Porissa 25.9.1824 tukintekijä (stockmakare) Erik Erikin­poika Nymanin kanssa. Erik oli synty­nyt 7.2.1796 Drags­fjärdin Ytter­kullassa kahdeksan­lapsisen per­heen kuopuk­sena. Erikille ja Gretalle syntyi 1.2.1829 poika, joka sai nimen Anton Erik Oskar. Maaliskuussa 1831 perhe muutti Porista Helsinkiin.



Taantumusta suosineen "sotilaskeisari" Nikolai I:n hallitus­kaudella
Venäjän armeijan aseis­tus pysyi suunnil­leen samana kuin Napo­leonin aikaan.
Tavallisen linja­jalka­väen pää­ase oli sileä­piippui­seen musket­tiin kiin­ni­tetty pistin,
kun taas tarkem­paan ammun­taan kykene­villä valio­jou­koilla oli rihla­tut kivää­rit.
Toki pieni­muotoista moderni­sointiakin tapahtui.

Verstaassa on tekeillä vanhan jääkäri­kiväärin kunnostus ja lukko­koneiston vaihto:
muinaisen pii­kiven sijas­ta nyt latin­gin sytyt­tää uusi kek­sintö, nalli­hattu.

 

Uskelan seurakunnan arkistossa on tal­lessa Erikin jälkeen laa­dittu peru­kirja vuo­delta 1835. Peru­kir­jas­ta käy ilmi, että Erik oli kuol­les­saan tukin­tekijä henki­kaar­tin tarkk'am­puja­patal­joo­nan 2. komp­pa­nias­sa. (Suo­men Kaar­tin seura­kun­nan kir­jois­sa hän­tä ei kui­ten­kaan näy.) Perun­kirjoitus pidet­tiin Erikin lesken luona Kirjak­ka­lan ruu­killa. Erikin todet­tiin kuol­leen loka­kuussa 1831 ja jät­tä­neen jäl­keen­sä vaimon ja pian seitse­män­vuoti­aan pojan, Anton Erik Oskarin. Lapsen etua valvoi perun­kirjoi­tuk­sessa luk­kari Isak Sjö­man Teijon ruu­kilta. Toimituksessa olivat paikalla myös vasara­seppä­mestari Johan Jacob Fors­ström ja mylläri Carl Åhl­ström, molem­mat Kirjak­kalan ruu­kilta.

Leski sai etuosana ja huomenlahjana omat pito­vaat­teensa ja sängyn. Nii­den jäl­keen kuo­lin­pesässä oli jäljellä työ­kaluja: vuolu­rauta (band­knif), höyliä, höylän­tukkeja, talt­toja (hugg­järn), talso eli poikki­kirves (skarf­yxa), suora­kul­mia, pari höylä­penkin hakoja ja käsi­saha. Irtain omai­suus jaet­tiin kol­meen osaan, joista les­kelle lan­kesi arvan­nos­tossa arpa numero 2 ja pojalle arvat 1 ja 3. Les­ken osuus sisälsi vuolu­raudan, kah­deksan höy­lää ja nel­jä talt­taa. Pojan saa­maan kah­teen kolmas­osaan sisäl­tyi­vät poikki­kirves, kaksi suora­kulmaa, pari höylä­penkin hakoja ja käsi­saha.


2. avioliitto

Greta vihittiin toiseen avioliit­toon Uske­lassa 22.3.1835 edellä jo mai­ni­tun luk­kari Isak Sjö­manin kanssa. Isak oli syn­ty­nyt Bromarvissa 20.8.1804. Paris­kun­ta asui Uske­lan jäl­keen Ori­päässä, Tarvas­joella ja Mart­ti­lassa. Lapsia syntyi seits­emän:
  • Alexander Alfrid 2.6.1835 Uskela
  • Carl August 1.10.1837 Oripää
  • Isaac Edvard 12.8.1840 Tarvasjoki
  • Amalia Charlotta ja Amanda Carolina 23.1.1843 Marttila
  • Johan Wilhelm 20.3.1845 Marttila
  • Emilia Wilhelmina 27.5.1846 Marttila.

Kolme van­hinta lasta ja kuo­pus eli­vät aikuis­ikään asti. Palaan hei­hin ja hei­dän vanhem­piinsa­kin tar­kemmin myö­hemmin.


Anton Erik Oskar Nyman

Gretan ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika asui Sjö­manin perheessä vuo­teen 1844, jol­loin hän muut­ti Martti­lasta Tur­kuun. Hän oli Turussa ur­ku­ri ja musi­kant­ti Karl Theodor Möllerin (1813–1889) oppi­poi­kana. Rippi­kirjan 1846–1852 mukaan Anton sai 10.1.1850 muutto­kirjan Pieta­riin. Pieta­rista en ole kuiten­kaan löy­tä­nyt häntä sen parem­min Py­hän Ma­rian kuin Py­hän Kata­rii­nan­kaan seura­kun­nasta.


Lähteitä:

SSHY:n jäsensivut.
ÅAB FHS, F I 53.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


3. marraskuuta 2022

Kustaa Enin hevoskauppa

Lopen Salonkylässä 30.10.1806 syntynyt Kustaa En (Ehn) oli Pietarin seikkailujensa jälkeen ja kärsittyään rangaistuksen hevosvarkaudesta palannut kotikyläänsä Launosiin vuoden 1836 tienoilla. Vuonna 1840 hän avioitui 29-vuotiaan Fredrika Fredrikintyttären kanssa.

Kustaan ja Fredrikan esikoinen syntyi tammikuussa 1838. Pariskunta oli silloin jo kihloissa, ja toinenkin lapsi ehti syntyä runsas kuukausi häiden jälkeen. Vihkimistä viivästytti ainakin se, ettei Kustaalla ollut esteettömyystodistusta Pietarin vuosiltaan 1833–1836. Hän joutui kuuluttamaan avioliittoaikeistaan Finlands Allmänna Tidningenissä, jotta ne, joilla olisi jotain avioliittoa vastaan, voisivat ottaa yhteyttä Lopen kirkkoherranvirastoon. Kuulutus julkaisiin 4.5., 13.7. ja 16.7.1839.

Kasvavan perheensä Kustaa yritti elättää itsellisenä ja muonatorpparina. Asuinpaikka vaihtui työtilaisuuksien mukaan Launosista Läyliäisiin, Sajaniemeen ja Joentaustaan. 1840-luvulla Kustaa teki itsellisenä sekalaisia töitä. Vuonna 1846 hänet haastettiin käräjille vastaamaan siitä, että hän oli useiden vuosien ajan laiminlyönyt henkikirjoitukseen ilmoittautumisen. Asiaa käsiteltiin kaksilla käräjillä, mutta Kustaa ei kummallakaan kerralla tullut paikalle. Uutta haastetta ei nähtävästi tehty.

Hevoskauppa


Vuonna 1856 Kustaa En oli muonatorpparina Läyliäisten Routiossa. Talvella hän osti Roution isännältä Juho Iisakinpojalta hevosen ja maksoi siitä 20 hopearuplaa. Hän tuli kuitenkin heti katumapäälle ja yritti palauttaa hevosen, mutta Routio suostui ottamaan hevosen takaisin vasta myöhemmin. Syyskäräjillä 1857 Kustaa En vaati Routiolta takaisin hevosen kauppahintaa. Hän vaati isäntää myös palauttamaan pantin, joka oli annettu vaimo Fredrikan  lainaamista viidestä kapasta perunoita ja seitsemästä markasta [noin 1,5 kiloa] jauhoja. Pantiksi oli annettu pellavalangat 40 kyynärän kankaaseen sekä vasikannahka, josta kuitenkin oli jo otettu nahkat yhteen kenkäpariin. Routio oli kieltäytynyt palauttamasta panttia, vaikka Fredrika oli kehrännyt hänelle langaksi puoli leiviskää rohdinta, kuten oli sovittu.

Kaksi miestä ja hevonen. Mustavalkoinen valokuva. Museovirasto. Kansatieteen kuvakokoelma. Museovirasto.finna.fi. CC BY 4.0.



Routio ei saapunut käräjille, mutta todistajaksi kutsuttu itsellismies  Fredrik Finerus sanoi olleensa kauppaa tehtäessä läsnä ja muisti, että hevosen hinnaksi oli sovittu 30 ruplaa. Finerus kertoi myös, että kun hän samana talvena oli lainannut Routiolta kyseistä hevosta ajoihinsa, hän oli huomannut sen takajaloissa jotain vikaa.
 
Vasta syyskäräjillä 1858 kaikki asianosaiset olivat läsnä. Kustaa En vaati nyt paitsi pantin takaisinmaksua myös muonatorpparin palkasta saamatta jäänyttä puolta tynnyriä rukiita. Routio selitti, että hevosen hinnaksi oli sovittu 30 ruplaa, josta En oli maksanut 20. Hänen mukaansa En oli viiden viikon jälkeen palauttanut hevosen loppuunajettuna ja sairaana. Hevosta oli jouduttu lääkitsemään, ja se piti käyttää kengittäjällä. Routio sanoi myös, että pellavalanka ja vasikannahka olivat panttina Enin lainaksi saamasta puolesta tynnyristä kauraa [vähän yli 73 litraa], josta vielä ei ollut saatu korvausta. Fredrikan kehräämä rohdin taas oli maksu perunoista ja jauhosta. Routio myönsi, että ruis oli kuulunut palkkaan, mutta koska En oli päivätyöajastaan ollut kahdeksan päivää talon ruoassa, Routio ei nähnyt syytä maksaa kyseistä puolta viljatynnyriä.

En sanoi, että Roution puheet hevosen hinnasta pitivät paikkansa, mutta muistutti, että oli tarjonnut hevosta takaisin päivä kaupanteon jälkeen. Hän ei mielestään myöskään ollut Routiolle velkaa taksvärkkipäivistä. Kauran En myönsi kyllä saaneensa, mutta pantteja ei ollut annettu siitä, vaan perunoista ja jauhosta. Todistajiksi hän oli kutsunut torpparinvaimo Vilhelmiina Juhontytär Tyryn ja itsellinen Fredrik Fineruksen. Roution todistajana oli talollinen Jaakko Juho Oila. Tyry tiesi vain, että Routio oli sanonut saaneensa hevosesta 20 ruplaa. Finerus toisti edellisillä käräjillä antamansa todistuksen. Hän lisäsi, että En oli ollut Roution palveluksessa vasta heinäntekoaikaan ja hevonen oli Routiolle palautettaessa täynnä paukamia ja huonossa kunnossa. Oila kertoi nähneensä hevosen kaksi viikkoa kaupanteon jälkeen, ja silloin sen kaulassa ja muuallakin oli isoja paukamia ja turvotusta.

Oikeus määräsi Roution palauttamaan Enille kaurasta annetut pantit eli pellavalangan ja vasikannahan sitä vastaan, että En toimittaa Routiolle puoli tynnyriä kauraa tai maksaa sen arvon kaksi ruplaa hopeassa. Roution puolestaan tuli maksaa Enille palkasta puuttuva puoli tynnyriä rukiita tai korvata se kuudella ruplalla 50 kopeekalla hopeassa. Enin tuli hyvittää Routiolle kiistanalaisista kahdeksasta päivätyöstä 20 kopeekkaa päivältä eli rupla 60 kopeekkaa.

Hevoskaupan osalta oikeus teki päätöksen talvikäräjillä 1859. Kustaa En oli kutsunut todistajiksi Heikki Iisakinpojan ja hänen vaimonsa Loviisa Åbergin kirkonkylästä sekä Adam Liljanderin Sajaniemestä. Roution todistajina olivat itsellinen Isak Odell ja räätäli Karl Finerus. Heikki Iisakinpoika kertoi olleensä läsnä kaupantekotilaisuudessa sekä myös pari viikkoa myöhemmin, kun En oli halunut perua kaupan. Hevonen oli silloin ollut samassa kunnossa kuin kauppaa tehtäessä, ja Routiolla oli vieläkin käytössä sama hevonen. Loviisa Åberg todisti hevosen kunnosta samoin. Isak Odell sanoi hevosen olleen kaupantekohetkellä hyväkuntoinen, mutta ei tiennyt, millainen tilanne oli, kun hevonen palautettiin. Fineruksen mukaan hevonen oli takaisin luovutettaessa vähän heikommin ruokittu.

Koska Routio ei pystynyt todistamaan, että hevonen olisi palautettaessa ollut viallinen, oikeus päätti, että Roution oli maksettava takaisin kauppahinta 20 ruplaa hopeassa ja korvattava oikeudenkäyntikulut.

Roution jälkeen Kustaa En oli muonatorpparina Sajaniemen Uudessatalossa ja siirtyi sieltä Joentaustan Konkkalan Hyvähuhtaan. Palvelusvuosi Hyvähuhdan torpassakaan ei sujunut ilman käräjöintiä. Siitä seuraavalla kerralla.

Lähteitä:
KA Uusi Astia, Sääksmäen al. tk:n renovoidut tuomiokirjat, Lopen talvikäräjät 1846.
KA Uusi Astia, Janakkalan tk:n renovoidut tuomiokirjat, Lopen syyskäräjät 1857, talvi- ja syyskäräjät 1858, talvikäräjät 1859.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Finlands Allmänna Tidning, 4.5.1839, nro 103, s. 4.